Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i kulturarv"

Vapaamuotoinen henkisyys, jossa yhdistellään erilaisten uskontoperinteiden piirteitä sekä erilaisten kulttuuristen resurssien sisältöjä sitoutumatta perinteiseen uskontoon, on yksi modernin länsimaisen uskontoelämän ilmiöistä. Suomessa tämänkaltainen henkisyys on mediassa määritelty milleniaalisukupolveen liittyväksi uskonnonharjoittamisen tavaksi. Samanaikaisesti milleniaalit ovat tilastoissa toistaiseksi kaikkien aikojen uskonnottomin sukupolvi. Tutkielmassa tarkasteltiin, millaisena milleniaalien henkisyys näyttäytyy, kun sen rakentumista tarkastellaan sosiaalisen identiteetin ja subjektiivisen käänteen muodostaman teoreettisen viitekehyksen näkökulmasta. Tutkielma pyrki selvittämään haastatteluaineiston sekä diskurssianalyysin keinoin, kuinka henkinen identiteetti rakentuu milleniaalien puheessa. Suomalaista tutkimusta suoraan milleniaalien henkisyydestä ei käytössä olleen tiedon valossa ole vielä tehty. Kansainvälisesti milleniaalien henkisyys on liitetty individualistiin arvoihin ja joustavuuteen. Aineisto kerättiin puolistrukturoitua teemahaastattelua käyttäen, haastattelemalla kevään 2021 aikana seitsemää henkiseksi itsensä kokevaa milleniaalia. Yhtä lukuunottamatta haastattelut toteutettiin pandemiatilanteen johdosta etäyhteydellä Zoom-sovelluksessa. Haastateltavista kuusi oli naisia ja yksi oli mies. Analyysin perusteella hahmottui kolme sisältökokonaisuutta, joista ensimmäinen käsitteli milleniaalien henkisyyttä katsomuksellisena konstruktiona, toinen henkisyyttä osana milleniaalien elämää ja kolmas henkisyyden ja uskonnon välisiä rajapintoja. Kahdesta ensimmäisestä kokonaisuudesta muodostui molemmista viisi ja kolmannesta neljä diskurssia. Aineistossa milleniaalien henkinen identiteetti rakentui omaehtoiseksi katsomukselliseksi orientaatioksi, jossa olemassa olevia elämän osa-alueita liitetään osaksi omaa henkisyyttä, jota voidaan sitten laajentaa erilaisin painotuksin olemassa olevien mahdollisuuksien, resurssivarantojen, tarpeiden ja mieltymysten valossa. Identiteetti rakentui muotoonsa vertailussa uskonnon sekä ilman henkisyyttä elämisen kanssa niin, että sen vastinparina toimi esimerkiksi elämä ennen henkisyyttä tai elämä ilman henkisyyden tuomia työkaluja ja sen mukana koettuja muutoksia ja hyötyjä, kuten valmiuksia henkisen hyvinvoinnin parantamiseen. Prosessin tuloksena oli positiivinen henkinen identiteetti. Tutkimuksen rajoituksena on pieni aineisto, joka ei mahdollista yleistyksiä, mutta sen näytenäkökulma tarjoaa suuntaa antavia tuloksia ja uusia hypoteeseja. Tutkimusta voisi jatkaa tutkimalla muun muassa sukupolvien eroja henkisyydessä ja henkisen identiteetin periytymistä perheessä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan tilausmuotokuvaa Suomen nykytaiteen kentällä vuosina 1990-2018. Tutkielman päätehtävänä on jäljittää taidehistoriallisen tieteenalan kautta teoksen tilaajan, taiteilijan ja muotokuvan kohteen toimintaa tilausmuotokuvan syntyhistoriassa sekä konventioissa. Tarkastelussa paikannetaan tilatun muotokuvan sosiaalisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia, kuten näköisyyteen, taiteen autonomiaan, taidemaailmaan, identiteettiin ja ideologiaan liittyviä merkityksiä. Sopimus tai tilauksen vahvistava asiakirja erottaa tilausmuotokuvan tässä tutkielmassa kaikista muista eri motiivien synnyttämistä muotokuvista. Tutkielma rakentuu kolmesta osa-alueesta, jotka kietoutuvat yhdeksi kokonaisuudeksi sisältäen: muotokuvia tilaavien instituutioiden tarkastelun, tilausmuotokuvien kontekstualisoinnin sekä tilausmuotokuvia toteuttavien kuvataiteilijoiden haastatteluiden analysoinnin. Nämä elementit punoutuvat tutkielmassa rakentuvan hermeneuttisen kehän eri komponenttien väliselle dialogille. Samalla käsitellään muotokuvia tilaavien instituutioiden toimintaperiaatteita, sopimuksia ja tilausmääriä. Lopuksi taiteilijoiden haastattelut rakentuvat synteesiksi yhdessä tutkielman avainteosten kesken. Tutkielma vahvistaa käsitystä, että tilatun muotokuvan traditiossa ja käytännöissä on havaittavissa selkeitä epäjatkuvuuksia ajanjaksolla 1990-2018. Suomen presidenttien muotokuvat asettuvat ulos perinteisestä edustus- ja hallitsijamuotokuvan konventioista selkeämmin ja johdonmukaisemmin muihin tutkielmassa käsiteltäviin muotokuvatilauksiin verrattuna. Konservatiivisena pidetyssä tilausmuotokuvassa on siirrytty statuksen painottamisesta sekä vallan representaatiosta intiimimpään ilmaisuun ja identiteettien moninaisuuteen. Vaikka muotokuvien identiteettikäsitys on monisäikeisempi ja vapaampi, suomalaiset tilaajatahot ovat varsin hitaasti lämmenneet traditionaalista muotokuvaa haastaville teoksille, mikä ilmenee sitoutumisella perinteiseen esittävyyteen ja öljyväriteoksiin. Vaihtoehtoiset tekniikat ja nykytaiteen suomat mahdollisuudet ovat jääneet tilausmuotokuvissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta hyödyntämättä. Tämä koskee myös nykytaiteessa hyväksyttyä valokuvataidetta. Muotokuvatilauksia pidetään usein ristiriidassa vapaan taiteilijaidentiteetin kanssa. Tilaajien ja taiteilijoiden väliset sopimukset ovat tarkastelun ajanjaksolla vapaampia kuin esioletus antaa ymmärtää. Taitelijoiden haastattelut vahvistavat käsitystä siitä, että sopimukset eivät rajoita taiteilijoiden ilmaisua muotokuvatilauksissa. Tapauksissa, joissa tilauksen päämääränä on ensisijaisesti arvostettu taideteos, muotokuvien kohteet ovat poikkeuksellisen tietoisia taiteen kentän toimintatavoista ja arvostelmista. Kuvataiteesta kiinnostunut muotokuvan kohde näyttääkin olevan olennainen edellytys onnistuneelle muotokuvateokselle.

Fin de siècle -ajalla taiteen kuolemakuviin valittiin tyypillisesti nuori, kaunis, valkoinen, alaston nainen, joka kuvattiin viattomana uhrina. Toinen yleinen tapa oli esittää nainen kuoleman personifikaationa, vaarallisena ja syntisenä femme fatale -viettelijänä. Keskityn tutkielmassani neljään teokseen: Félicien Ropsin Ihmisparodia-akvarelliin (1887–1891), Edvard Munchin Marat’n kuolema I -öljyvärimaalaukseen (1907), Oscar Parviaisen Loppu-öljyvärimaalaukseen (1910) ja Sarah Bernhardtin noin vuonna 1873 tapahtuneeseen hauta-arkussa makaamiseen, josta on olemassa valokuvia. Tutkin teosta performatiivisena kehollisena esityksenä ja kutsun sitä nimellä Arkku. Käytän hyväkseni taidehistorian kuva-analyysiä, etenkin lähilukemista ja vastakarvaan lukemista, ja sukupuolentutkimuksen metodologiaa. Tutkielmassani Arkku-teos haastaa perinteisiä kuvakonventioita ja mahdollistaa vastakarvaan luvun. Kuvakulttuurilla on valta vaikuttaa siihen, miten kuolema koetaan. Kuvalliset representaatiot kietoutuvat myös naissukupuoleen liitettyihin asenteisiin. Miehen katse (male gaze) dominoi fin de siècle -ajan kuvakulttuuria. Kuolemakuvissa nainen usein kutistettiin vartaloksi, hallittavaksi lihaksi, katseen kohteeksi ja miellyttämisen välineeksi. Fokus oli usein naisen alastomassa ruumiissa ja siitä fantasioinnissa. Tutkielmani tarkoitus on purkaa näitä naisiin ja kuolemaan yhdistettyjä sukupuolioletuksia ja kuvallista kuolemakulttuuria. Haluan nostaa esiin modernin naisen katseen ajan dominoivan katseen rinnalle ja luoda vastanarratiivia. Tavoitteenani on perehtyä siihen, miten misogyyninen, naista esineellistävä ja eroottinen naiskuva 1800- ja 1900-luvun taitteen kuolemakuvissa voitiin haastaa. Femme fatale -tyyppinen kuolemahahmo voidaan nähdä ajan siveellisen ja passiivisen naiskuvan vastakohtana: edistyksellisenä, seksuaalisena ja kapinallisena moraalisäätöjä vastustavana aktiivisena toimijana. Kuitenkin Sarah Bernhardt naistaiteilijana tarjosi omalla teoksellaan monisäikeisemmän ja väkevämmän vastineen. 1800-luvun lopun kuolemakuvarepresentaatioiden vaikutus ulottuu nykypäivään. Seksualisoiva, väkivaltainen katse ei ole kadonnut. Samoin yhä edelleen huomio on taattu mediassa, kun kuolema korjaa nuoren, viattoman ja kauniin naisen.

Tässä tutkielmassa pyrin ymmärtämään sitä, millaista tietoa moderni länsimainen astrologia tarjoaa sen harjoittajille ja miten sitä verrataan muihin tietämisen tapoihin. Tutkielman aineisto koostuu viidestä teemahaastattelusta ja kuudesta teemakirjoituksesta, jotka analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin menetelmällä. Aineisto kerättiin 12/2022–08/2023 välisenä aikana. Tutkielman analyysissä hyödynnetään sosiologi Thomas F. Gieryniltä (1983; 1995) peräisin olevaa rajatyön käsitettä sekä uskontotieteilijä David G. Robertsonin (2020; Robertson & Amarasingam 2022) episteemisen pääoman tutkimisen mallia. Näiden teoreettisten työkalujen avulla tutkielmassa vastataan kysymyksiin siitä, millaisia rajanvetoja ja määrittelyjä suomalaiset modernin länsimaisen astrologian harjoittajat tekevät puhuessaan astrologiasta suhteessa muihin tiedon järjestelmiin. Tutkielmassani havaitsin, että moderni länsimainen astrologia näyttäytyy sen harjoittajille ennen kaikkea individualistisena ja kokemuksellisena tietona. Aineistossa astrologia yhtäältä erotetaan tieteestä, uskonnosta ja henkisyydestä, mutta toisaalta rajoja näiden tietämisen tapojen ja astrologian välillä kurotaan myös umpeen. Verratessaan astrologiaa muihin tiedon järjestelmiin, astrologian harjoittajat puhuivat ennen kaikkea heidän omasta yksilöllisestä tavastaan harjoittaa astrologiaa ja välttivät absoluuttisten luokittelujen tekemistä. Astrologia on kieli ja työkalu, jonka käyttötapa vaihtelee käyttäjänsä mukana. Astrologia näyttäytyy sen harjoittajille ainutlaatuisena tietämisen tapana, joka ei ehkä sovellu kaikille, mutta joka on tarjonnut heille hyödyllisen linssin, jonka lävitse tarkastella maailmaa. Tutkielmani tulokset ovat pitkälti linjassa aiemman astrologian uskontotieteellisen tutkimuksen kanssa. Samalla tutkielmani tarjoaa uutta tietoa astrologian harjoittamisesta Suomessa ja avaa uusia keskusteluja suomalaisen uskontotieteen kentälle.

Tutkielmassani tarkastelen nykypäivän länsimaisten buddhalaisten vegaanien kertomuksia omasta elämänpolustaan, jossa yhdistyvät veganismi, eläinoikeusaktivismi sekä buddhalainen vakaumus ja harjoitus. Tutkielmassa yhdistyvät kääntymysteoreettiset ja psykologiset lähestymistavat, sillä työn fokuksessa ovat yksilön identiteetissä, ajattelussa ja toiminnassa tapahtuvat muutokset ja niiden vaikutukset elämään. Tarkoituksenani on narratiivisen juonianalyysin keinoin selvittää millaiset yksilötekijät, elämäntapahtumat ja elämän käännekohdat ovat merkityksellisiä vegaanibuddhalaisten vegaaniksi sekä buddhalaiseksi kääntymisessä. Tutkimusintressi on siten kaksijakoinen: Yhtäältä kiinnostuksenkohteena ovat länsimaisten buddhalaisten vegaanien ruokavalinnat, niiden taustatekijät ja motiivit sekä valintoihin johtaneet kehityskaaret. Toisaalta vegaanibuddhalaisten elämänkaarta tarkastellaan myös buddhalaisen kääntymyksen ja buddhalaisena vegaanina elämisen osalta. Samalla tutkielmassa havainnoidaan, millaisia yhteyksiä veganismin ja buddhalaisuuden välille muodostuu vegaanibuddhalaisten kerronnassa. Tutkielman aineistona on kaksitoista “Buddhism & Veganism” -kokoomateoksessa (2018) julkaistua esseekirjoitusta, jotka sisältävät eri koulukuntiin kuuluvien buddhalaisten vegaanien pohdintaa buddhalaisen opin, henkisen harjoituksen ja veganismin välisestä suhteesta sekä henkilökohtaisia kertomuksia omasta elämänpolusta vegaaniksi ja buddhalaiseksi. Aineiston järjestämisen apuneuvona ja tutkielman teoreettisena viitekehyksenä toimivat Barbara McDonaldin teoria vegaaniksi tulemisen vaiheista sekä Lewis Rambon kääntymysteoria. Tulosten perusteella kertomusten buddhalaisten vegaanien ruokavalintoihin vaikuttivat etupäässä yksilölliset eläinten oikeuksiin ja hyvinvointiin liittyvät motiivit. Useimmat buddhalaiset vegaanit olivat alkaneet kasvissyöjiksi tai vegaaneiksi ennen kääntymistään buddhalaisuuteen, tosin kahdessa kertomuksessa muutos tapahtui vasta buddhalaisuuden myötä. Useimmissa tapauksissa ”kääntymys” vegaaniseen ruokavalioon ja elämäntapaan ei ollut pelkkä yksittäinen tapahtuma, vaan prosessi, johon vaikuttivat niin yksilölliset ja ympäristötekijät kuin yksilön oma aktiivinen panos. Elämäntapamuutos eteni vaiheittain läpi eri elämäntapahtumien ja käännekohtien kulminoituen lopulta vegaaniksi sitoutumiseen. Muutoksen keskeisiä komponentteja olivat persoonallisuustekijät, kuten usein jo lapsuudesta juontuvat eläimiä koskevat asenteet ja ihmisen ja eläimen samankaltaisuutta ja tasa-arvoisuutta korostava eläinkuva sekä eläinten kärsimyksen oivaltamiseen liittyvä voimakas katalyyttinen kokemus, joka johti maailmankuvan ja käyttäytymisen muutokseen. Maailmankuvassa tapahtunut muutos ja persoonallisuustekijät saattoivat osaltaan myötävaikuttaa myöhempään buddhalaiseen kääntymykseen. Buddhalaisuus nivoutui osaksi muutosprosessia monin eri tavoin. Buddhalaisuudesta osa vegaaneista löysi omaa maailmankuvaansa vastaavan uskonnon ja filosofian. Toisaalta lihaa syövä buddhalainen saattoi saada kimmokkeen kasvissyönnille ja veganismille buddhalaisuuden kautta. Buddhalaisesta harjoituksesta haettiin myös apuvälineitä niin omaan asennemuutokseen kuin eläinoikeustyössä jaksamiseen. Veganismin avulla kertojat pystyivät myös toteuttamaan buddhalaisia ihanteita omassa elämässään, ja veganismi nousi keskeiseksi välineeksi buddhalaisten vapautuksen päämäärien tavoittelussa. Osalle buddhalaisista veganismi voikin muodostua sekä uskonnollisten ihanteiden toteuttamisen että yhteiskunnallisen vaikuttamisen tavaksi.

Korean demokraattinen kansantasavallan sisäisestä yhteiskunnan toiminnasta on maan eristyneisyyden vuoksi vaikea saada selkeää kuvaa. Maan toimintaa on aikaisemmin pyritty ymmärtämään paremmin juche-aatteen avulla, mutta aatteen realiteeteista ja roolista on erilaisia näkemyksiä. Kuitenkaan Pohjois-Korea ei ole täysin vetäytynyt ulkopuolisesta maailmasta, vaan se tekee globaalisti yhteistyötä ympäri maailmaa erilaisten yhdistysten kautta. Tämä yhteistyö avaa uuden kiinnostavan näkökulman Pohjois-Koreaan ja juche-aatteeseen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Suomessa toimivan Suomi-Korea-seuran ja Suomen Juche-aatteen opintoyhdistyksen jäsenistön käsityksiä juche-aatteeseen liittyen. Tutkielma selvittää miten yhdistysten jäsenistössä merkityksellistetään ja hahmotetaan juche-aate ja miten jäsenistössä hahmotetaan uskontojen näkyvyyttä pohjoiskorealaisessa yhteiskunnassa sekä millaiseksi yhdistysten rooli koetaan Suomen kontekstissa. Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esiin Suomessa toimivien yhdistysten näkökantoja ja tätä kautta tarkastella juchen suhdetta aiemmassa tutkimuksessa käytettyihin käsitteisiin: ideologia, uskonto, uskonto politiikkana ja politiikan sakralisaatio. Tutkimuksen aineisto koostui kyselylomakkeella kerätyistä vastauksista. Aineiston analyysimenetelmänä toimi aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Tutkimus osoittaa, että juche voitiin ymmärtää yhdistyksen keskuudessa monin eri tavoin ─myös sellaisilla tavoilla, jotka eivät ole nousseet esiin aikaisemmassa tutkimuksessa. Juche-aatteella vaikuttaa olevan konkreettista ja aatteellista vaikutusta sekä merkitystä Pohjois-Korean ulkopuolella joidenkin yhdistyksiin kuuluvien jäsenten keskuudessa. Tutkimus osoittaa, että myös sillä miten aate ymmärretään maan ulkopuolisissa yhdistyksissä, on oma funktionsa, joka vaatinee tulevaisuudessa jatkotutkimusta.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Taidetestaajat on Suomen Kulttuurirahaston ja Svenska Kulturfondenin suurhanke, jossa kaikille Suomen kahdeksasluokkalaisille mahdollistetaan kaksi vierailua taidekohteeseen oman luokan kanssa. Tutkielmani tavoite on selvittää, millaista on kahdeksasluokkalaisten hiljaisen kumouksellinen oleminen ja toiminta Taidetestaajat-retkillä. Tutkin myös, miten retkiä voidaan tarkastella siirtymäriitin eri vaiheiden kautta sekä miten hiljaisen kumouksellisuuden elementit ilmenivät havainnointi- ja toisaalta haastatteluaineistossa. Selvitän työssäni lisäksi kinesteettisen empatian mahdollisuuksia etnografisessa tutkimuksessa. Tässä tutkimuksessa analysoin, millaista kumouksellisuutta, normien vastustusta ja esimerkiksi tilojen haltuun ottamista voidaan havaita näennäisen hiljaisissa teoissa ja olemisen tavoissa, jotka usein tulkitaan ennemmin sopeutumisena tai passiivisuutena kuin kumouksellisina tai vastarintaa sisältävinä. Hiljaisen kumouksellisina olemisina ja tekoina tarkastelen konventionaalisten normien mukaan tekemättä jättämisiä, vaikenemisia sekä tekoja, jotka ovat jotain muuta kuin äänekkäitä sekä tilaa vieviä, mutta osoittavat omaa toimijuutta ja luovaa soveltamista tai toimivat normin sisältä käsin kulttuuria muokaten. Keskityn tutkielmassani sellaisiin kumouksellisiin tekoihin ja olemisiin, jotka eivät suoraan riko esimerkiksi nuorilla yleisesti tiedossa olleita sääntöjä. Tutkimukseni keskeinen menetelmä on feministinen etnografia. Teoreettinen tausta pohjautuu ensisijaisesti hiljaista vastarintaa, kinesteettistä ja empaattista eläytymistä sekä siirtymäriittejä käsitteleviin teorioihin. Aineistonkeruumenetelminä olivat kahdeksasluokkalaisten ryhmähaastattelut sekä osallistuva havainnoinninti, joita olin toteuttamassa Nuorisotutkimusverkoston Nuoret taidetta testaamassa -tutkimuksessa. Tutkielmani aineisto käsittää osan edellä mainitun tutkimuksen aineistosta: neljä nuorten kanssa tehtyä taidevierailua sekä kolmeen vierailuun kytkeytyvät tutkimushaastattelut. Tutkimuksessa selvisi, että nuorilla oli monia hiljaisen kumouksellisia tapoja esimerkiksi vaikuttaa ympäristöönsä, muokata toimintakulttuuria, tehdä tiloista merkityksellisiä paikkoja, palautua, säädellä kokemaansa ja luoda hallinnan ja yhteyden kokemuksia. Analyysin kuljettaminen Taidetestaajat-matkan ja siirtymäriitin eri vaiheiden kautta valaisi hiljaisen kumouksellisuuden ja sen eri muotojen ilmenemisen tapoja, jotka osittain vaihtelivat prosessin vaiheesta riippuen. Tavoitteeni oli tutkimuksellani ja kinesteettisen empatiaan kytkeytyvällä lähestymistavallani tavoittaa lisää ymmärrystä nuorten toiminnan ja tarpeiden tarkasteluun erilaisista tulokulmista: näennäinen passiivisuus tai hiljaisuus voi olla esimerkiksi omaa vahvaa toimijuutta ja häiritsevä käyttäytyminen turvan tarvetta uudessa, ehkä pelottavassakin tilanteessa.

Tutkielma tarkastelee kahden Toisissa tiloissa -esitystaidekollektiivin osallistavan esitystaideteoksen jaettua, kollektiivista subjektinmuodostusta ja emansipatorisen taiteen implisiittisen uskonnollista maastoa. Teoreettisena viitekehyksenäni toimivat implisiittisen uskonnon teoria, draaman jälkeisen teatterin teoria ja Karen Baradin performatiivinen toimijuusrealismi. Tutkielma nojaa posthumanistiseen ontologiaan ja epistemologiaan, joka hylkää perustavana taustaoletuksena kartesiolaisen dualismin, representationalismin sekä liberaalin humanismin autonomisen subjektin. Metodologisesti työn keskeisimpiä välineitä on diskurssintutkimus sekä diffraktiivinen optiikka, jonka ideana on sivuuttaa reflektio eli peilaaminen ja tuoda tilalle apparaatti, jolla voidaan lukea luovasti eri teorioita rinnakkain ja ei-hierarkkisesti. Aineistona olevat esitystaideteokset paikantuvat tutkielman epistemologisen ja eettisen taustan kanssa samankaltaiselle alueelle: antroposeenin perustavanlaatuisiin ongelmiin etsitään vastauksia luomalla yhteyksiä ei-inhimilliseen ja kyseenalaistamalla stabiilit rajanvedot esimerkiksi subjektinmuodostuksessa. Esityksien dramaturgiat tulkitsen edistävän postinhimillistä tilaa ja monisuuntaista, intra-aktiivista subjektinmuodostusprosessia. Esitystaideteokset sisältävät emansipatorisen ulottuvuuden, joka performoituu esiin konventionaalisten ajatus- ja kokemistapojen haastamisena sekä länsimaisen kulttuurin ihmiskeskeisyyden problematisoivana perspektiivien suhteellistamisena. Esityksien postinhimillisessä emansipatorisessa toiminnallisuudessa tulkitsen ilmenevän implisiittisen uskonnollisia toimintatapoja. Tutkielmani myös rohkaisee tarkastelemaan implisiittisen uskonnon käsitteen avulla taideteoksia laajemmin osana elämismaailmaa, joka sijoittuu binääristen havainnointi- ja kokemistapojen ulkopuolelle. Esimerkiksi pyhä ja profaani -jaottelun ulkopuolelle jäävän sekularismin ja uskonnollisen ekslusivismin välissä olevan kolmannen alueen tarkastelu monenlaisissa sosiaalisissa konteksteissa kuten digitaalisilla muuntuvilla alustoilla ja yhteisöllisissä kulttuurin ja taiteen tiloissa voisi avata laajempaa tutkimuskenttää uskontotieteellisessä keskustelussa. Yhtenä tutkielmani tavoitteena on keskustella ihmisen paikkaa ja subjektiviteettia uusiksi ja samalla hahmottaa kaikkien olentojen välistä samanarvoisuutta poikkitieteellisessä tutkimuksessa.

Tutkielmassa tarkastellaan museota työpaikkana avoinnapidon henkilökunnan näkökulmasta. Tarkastelu lisää ymmärrystä siitä, millainen työpaikka on tämän päivän suomalainen museo yhden museotoiminnan kannalta olennaisen ammattiryhmän näkökulmasta. Tutkimustehtävänä on selvittää, miten museoiden avoinnapidon henkilökunnan työ näyttäytyy osana museoammattilaisuutta. Tutkimuskysymyksiä ovat: millaista on työskennellä museon avoinnapidon tehtävissä sekä mikä työssä koetaan mielekkääksi ja merkitykselliseksi. Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymysten asettelu pohjaavat Museoliiton julkaisemien Museoväki-tutkimusten tuloksiin sekä jossain määrin kirjoittajan omiin työkokemuksiin erikokoisten ja -tyyppisten museoiden avoinnapidon tehtävistä. Tutkielma on myös soveltavaa kulttuurintutkimusta, ja se tarjoaa konkreettisia ratkaisuja tarkastelussa esiin nouseviin avoinnapitotyön kehitys- ja muutostarpeisiin. Tutkielmaa varten haastateltiin kuutta suurissa ammatillisesti hoidetuissa museoissa työskentelevää avoinnapidon henkilökunnan edustajaa. Tutkielman aineisto koostuu pääasiallisesti näistä litteroiduista tutkimushaastatteluista, mutta tulkinnan tukena käytetään myös tilastollisia aineistoja. Tarkastelun teoreettis-metodologisena viitekehyksenä on hermeneuttis-fenomenologinen tieteenfilosofia, jonka valintaan on vaikuttanut haastatteluissa esiin nousseiden kokemusten kokonaisvaltainen kehollis-ajattelullinen laatu. Avoinnapidon henkilökuntaa tarkastellaan kokonaisruumiin ilmentymänä. Haastatteluaineisto on jäsennelty ja analysoitu tulkitsevan fenomenologisen analyysin menetelmällä. Tutkielma osoittaa, että yksitoikkoinen, matalasti palkattu, epäsäännöllinen ja muita museoalan töitä vähemmän arvostettu avoinnapitotyö saa mielekkyytensä aidoista ja merkityksellisistä asiakaskohtaamisista ja oman osaamisen jakamisesta asiakaspalvelu- ja opastustilanteissa, luovuutta ruokkivassa ja työntekijälle kiinnostavassa työympäristössä. Avoinnapidon henkilökunnan ammattitaito muodostuu työssä kertyneen kokemuksen myötä kehittyneestä, erityisestä tavasta käyttää kehoa ja aisteja, herkkyydestä olla läsnä tilanteille ja museoasiakkaille. Avoinnapitotyön eri osaamisalueet tulisi nykyistä paremmin tunnistaa ja tunnustaa, kommunikaatiota museon eri ammattiryhmien välillä olisi kehitettävä, eri ammattiryhmien osallisuutta tulisi vahvistaa ja työyhteisön tasa-arvoistamiseen tulisi pyrkiä hierarkioita purkamalla. Vaikka avoinnapidon henkilökunnalla on vahva halu ja pyrkimys työskennellä osana museoammatillista yhteisöä, toimivat sen esteinä yhtäältä hierarkkiset rakenteet ja toisaalta niitä korostavat haastatteluajankohdan poikkeusajat. Aineistosta nousee toive nähdä tulevaisuuden museon avoinnapidon henkilökunnan edustajat muiden museoammattilaisten kanssa tasa-arvoisesti työskentelevinä aktiivisina toimijoina. Nykytilanteessa avoinnapidon henkilökunta kokee asemansa ennemmin yleisötyötä tekevän koneiston mekaanisena osasena kuin museoalaa ja yleisötyötä eteenpäin vievänä muutosvoimana.

Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena oli tutkimani aineiston perusteella ja sen laajuuden sallimissa rajoissa saada selville, millaisten yliluonnollisten olentojen kohtaamisesta suomalaiset kertovat, millaisia tulkintoja kohtaamisista tehdään, miten olentoja kohdataan ja millaisia seurauksia ja reaktioita olentojen kohtaamiset aiheuttavat kokijalle. Aineistonani oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston perinteen ja nykykulttuurin kokoelmaan tallennettu, Kirsi Hännisen tutkimuskyselynsä pohjalta kokoama ”Oletko kohdannut yliluonnollisen olennon?” -aineisto. Aineisto on kerätty vuosina 2003-2004. Analysoin aineistoa suhteessa erilaisiin tulkintakehyksiin, kuten kansanuskoon ja vertailin tutkimustuloksiani aiempaan tutkimukseen. Tutkimusmetodina käytin laadullista tutkimusta. Kohtaamisten aistimisen tapoja vertaillen aineistossa merkittävästi yleisimpiä olivat näköhavainnot. Äänihavaintoja oli toiseksi eniten. Aineistossa oli myös esimerkiksi monen eri aistin kautta koettuja havaintoja sekä tuntohavaintoja. Monet kokemuksista tapahtuivat unessa tai unen ja valveen rajalla. Näköhavainnoille tyypillinen piirre oli olennon olemuksen ja toiminnan yksityiskohtainen kuvailu, erityisesti silloin, kun olento muistutti ihmistä. Ihmistä muistuttava olento saattoi olla nimetty esimerkiksi enkeliksi, tontuksi tai etiäiseksi, tai kyseessä saattoi olla vainajakokemus eli kuolleen ihmisen hahmo. Yliluonnolliset kokemukset tapahtuivat yleensä spontaanisti ja kokijan tietoisesti edesauttamatta asiaa. Yliluonnollisten kokemusten aiheuttamista tunnetiloista yleisiä olivat hämmästys, pelko, lohtu sekä rauha. Enkelikokemukset olivat oikeastaan poikkeuksetta tavalla tai toisella positiivisia, usein esimerkiksi lohdullisia kokemuksia, kun taas vainajakokemusten aiheuttamat tunnetilat vaihtelivat. Yliluonnollisen kokemuksen vaikutus kokijan elämään ja uskomuksiin oli toisinaan hyvinkin voimakas, toisinaan taas vaikutusta elämään ei oltu sanoitettu lainkaan. Monille yliluonnollisen olennon kohtaamisen oleellinen merkitys oli se, että kokija tuli ikään kuin tietoiseksi selittämättömän ja tuonpuoleisen olemassaolosta ja/ tai kuolemanjälkeisestä elämästä.