Browsing by study line "Eurooppaoikeus"
Now showing items 81-85 of 85
-
(2021)Tutkielmani aiheena on Euroopan vihreän kehityksen ohjelman vaikutus Euroopan unionin valtiontukisääntelyyn, erityisesti ilmastotoimien, ympäristönsuojelun ja energia-alan valtiontukien osalta. Keskityn tutkielmassani tarkastelemaan Vuoden 2022 ilmastotoimien, ympäristönsuojelun ja energia-alan suuntaviivojen luonnosta erityisesti Euroopan vihreän kehityksen ohjelman mukaisten tavoitteiden, viimeisimmän oikeuskäytännön sekä laajemminkin Euroopan unionin perussopimusten ympäristöperiaatteiden valossa. Euroopan vihreän kehityksen ohjelman eli tutummin Green Dealin myötä asetettiin globaalissa mittakaavassa kunnianhimoinen tavoite, jonka mukaan Euroopan unioni aikoo olla vuoteen 2050 mennessä ensimmäinen ilmastoneutraali maanosa. Tämä tavoite kirjattiin yhdessä vuoden 2030 välitavoitteen kanssa historialliseen niin kutsuttuun eurooppalaiseen ilmastolakiin sitovasti, sen ollen siten ensimmäinen sitova unionin ilmastopuolen puitesäädös. Tämä tavoite vaatii konkretiaa ja kaikkien unionin sektoreiden mukanaolon. Vaikka perinteisesti unionin valtiontukisääntelyn pääpaino on ollut lähinnä kilpailun tehokkuudessa ja sisämarkkinoiden toimivuuteen liittyvissä kysymyksissä, nyt Vihreän kehityksen ohjelman ja erityisesti ilmastolain sitovan puitesääntelyn myötä argumentoinkin, että valtiontukisääntely on siirtynyt ja sen on väistämättä jatkossa siirryttävä yhä enenevissä määrin huomioimaan ympäristönsuojelullisia päämääriä, joihin kuuluu muun muassa uusiutuvien energialähteiden tukeminen ja fossiilisille polttoaineille annettavasta tuesta pidättäytyminen. Käyn läpi tutkielmassani lyhyesti viimeisintä SEUT 107 artiklan 1 kohdan mukaista ratkaisukäytäntöä erityisesti uusiutuvan energian osalta, mutta keskityn varsinaisesti siihen, miten Vihreän kehityksen ohjelma ja primaarioikeudellisen ympäristösääntelyn parempi huomioiminen yhdessä Hinkley Point C -ratkaisukäytännön kanssa vaikuttavat SEUT 107 artiklan 3 kohdan c alakohdan harkinnanvaraisesti sisämarkkinoille soveltuvan tuen tulkintaan ja miten tämä näkyy uusimmassa Vuoden 2022 ilmastotoimiin, ympäristönsuojeluun ja energia-alalle myönnettävän valtiontuen suuntaviivojen luonnoksessa vertaillen sitä Suuntaviivoihin ympäristönsuojelulle ja energia-alalle vuosina 2014–2020. Lisäksi tarkastelen komission antaman valtiontukea koskevan soft law -sääntelyn toimivaltaongelmia ja haasteita paitsi kilpailuoikeudellisen kehikon, myös jäsenvaltioiden SEUT 194 artiklan 2 kohdan mukaisen oikeuden valita eri energialähteiden välillä, kautta. Argumentoin lisäksi, että viimeistään nyt Euroopan vihreän kehityksen ohjelman myötä annetun ilmastolain sekä sitä myöten primaarioikeudellisille ympäristösäännöksille, kuten SEUT 191 artiklan mukaiselle velvoitteelle toimia ilmastonmuutoksen torjumiseksi, SEUT 11 artiklan mukaisen ympäristönsuojelun läpileikkausperiaatteelle sekä POK 37 artiklan ympäristöperusoikeudelle annetun lisäponnen myötä, valtiontuesta fossiilisille polttoaineille on tullut vähintäänkin epäkoherentti unionin oikeuden mukaan. Tämä näkyykin tiettyjä erityistapauksia, kuten hiilen, turpeen ja öljyliuskeen luopumistukia lukuun ottamatta, Vuoden 2022 suuntaviivojen luonnoksessa. Loppupäätelmäni ovat tiivistetysti, että kaiken kaikkiaan uusien Vuoden 2022 suuntaviivojen luonnos ei ole täydellinen ympäristönsuojelun huomioimisessa osana unionin politiikkoja, mutta se on kuitenkin hyvä luonnos ja askel eteenpäin kohti parempaa SEUT 11 artiklan ja muiden unionin ympäristöperiaatteiden huomioimista osana kilpailupolitiikkoja ja -sääntelyä. Soft law -sääntely on joustava ja oikeusvarmuutta lisäävä tapa tarkentaa unionin sisämarkkinoille soveltuvan tuen arviointia komission toimivallan puitteissa, joka parhaimmillaan edesauttaa valtiontukisäännöstön vihreän siirtymän paremmin huomioivaa tulkintaa. Tämän lisäksi erityisesti Hinkley Point C -ratkaisulla on ollut vaikutusta sen selkeyttämisessä entisestään, että unionin ympäristösääntelyn kanssa ristiriitainen tuki ei sovellu sisämarkkinoille.
-
(2022)Tutkielman tavoitteena on systematisoida ja analysoida Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytännöllään luomaa oikeustilaa henkilökohtaisen veronmaksukyvyn huomioimisesta Euroopan unionissa (EU). Henkilökohtaisen veronmaksukyvyn huomioimisella viitataan siihen, että henkilön verotuksessa on otettava huomioon hänen varallisuus ja sosiaalinen tilanteensa eli henkilö- ja perhekohtaiset olosuhteet. Henkilökohtainen veronmaksukyky otetaan jokaisen jäsenvaltion verotuksessa jotenkin huomioon, ja se onkin varsin laajasti läsnä koko verotuksen spektrissä aina progressiivisesta veroasteikosta henkilö- ja perhekohtaisten olosuhteiden perusteella myönnettäviin verovähennyksiin ja -etuihin. Jäsenvaltiot ovat pidättäneet itsellään laajan suvereniteetin välittömän verotuksen alueella, joten ne myöntävät verotuksessaan moninaisia verovähennyksiä ja -etuja erilaisin painotuksin. EU-oikeuden ensisijaisuusperiaatteen johdosta jäsenvaltioiden on kuitenkin itsenäistä verotusvaltaa käyttäessään noudatettava EU-oikeutta eli perusvapauksia ja tilanteeseen soveltuvaa sekundaarilainsäädäntöä. Karkeasti ottaen voidaan todeta, että EU-oikeuden ja jäsenvaltioiden verosuvereniteetin välillä vallitsee systeeminen jännite. Tutkielmassa käsiteltävä problematiikka syntyy, kun henkilö on hyödyntänyt EU-oikeudellista oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, jolloin hänen henkilökohtaista veronmaksukykyä ei jäsenvaltioiden itsenäisten verojärjestelmien seurauksena välttämättä huomioida täysimääräisesti hänen asuin- eikä työskentelyvaltiossaan. Tämän erilaisen kohtelun myötä on päästy EU-oikeudellisen arvioinnin piiriin ja EUT on ymmärrettävästi ottanut lähtökohdakseen, että henkilöiden vapaa liikkuvuus vaarantuu, mikäli verovelvollisen henkilö- ja perhekohtaisia olosuhteita ei oteta huomioon näissä rajat ylittävissä tilanteissa. Tätä EUT:n luomaa ”EU-vero-oikeudellista” oikeustilaa peilataan EU:n jäsenvaltioissa omaksuttuihin kansainvälisen vero-oikeuden periaatteisiin ja käytäntöihin, sillä oikeustila kuitenkin sijoittuu kansainvälisen vero-oikeuden laajempaan kontekstiin. Tutkielmassa pyritään vastaamaan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1. miten EUT:n luoma oikeustila veronmaksajan henkilökohtaisen veronmaksukyvyn huomioimisesta suhtautuu kansainvälisen vero-oikeuden periaatteisiin ja käytäntöihin, 2. tulisiko luonnollisten henkilöiden henkilökohtaisen veronmaksukyvyn huomioiminen harmonisoida EU:n tasolla, ja 3. miten mahdollinen harmonisointi olisi tarkoituksenmukaisinta toteuttaa (de lege ferenda)? EUT:n problematiikasta luoma oikeustila (ns. Schumacker-doktriini) on kansainvälisen vero-oikeuden näkökulmasta jokseenkin ongelmallinen, mutta EU:n sisämarkkinaidean näkökulmasta ymmärrettävä. Doktriinissa omaksutut perustelukäytännöt ja ratkaisut ilmentävät jäsenvaltioiden verojärjestelmien de facto itsenäisyyden ja erillisyyden murtamista sekä korostavat ideaa rajattomista ja toimintaympäristöltään homogeenisistä sisämarkkinoista, jolloin EUT:lle ei ole niin paljon väliä, missä jäsenvaltiossa henkilökohtainen veronmaksukyky otetaan huomioon, kunhan veronmaksaja saa sen aina jossain huomioon (ns. somewhere approach). EU:n sisällä on kuitenkin 27 itsenäistä ja erillistä verojärjestelmää, joten EUT:n luoma oikeustila suhtautuu kansainvälisen vero-oikeuden itsenäisyyttä ja erillisyyttä korostaviin periaatteisiin verrattain huonosti. Kansainvälisen vero-oikeuden näkökulmasta ongelmallisen oikeustilan perustuminen yksittäisiin ratkaisuihin, näiden ratkaisujen ristiriitaisuudet, jäsenvaltioiden fiskaaliset intressit, veropohjan tasainen allokoituminen, yksilön oikeusturva sekä se tosiasia, että jokaisessa yksittäisessä ratkaisussa ”astutaan jäsenvaltioiden varpaille”, kun verosuvereniteetti haastetaan EU-oikeuden nojalla, puhuvat kaikki positiivisen integraation puolesta. Näin ollen vastauksena toiseen tutkimuskysymykseen esitetään, että luonnollisten henkilöiden henkilökohtaisen veronmaksukyvyn huomioiminen tulisi harmonisoida EU:n tasolla, mutta harmonisointi tulisi toteuttaa osana suurempaa luonnollisten henkilöiden tuloverotuksen harmonisointikokonaisuutta. Tämän positiivisen integraation osalta tutkielmassa kannatetaan oikeuskirjallisuudessa laajasti hyväksyttyä ehdotusta suhteellisesta kansallisesta kohtelusta, jonka mukaisesti jäsenvaltiot myöntäisivät oman verolainsäädäntönsä nojalla henkilökohtaiseen veronmaksukykyyn liittyvät verovähennykset ja -edut kyseisestä jäsenvaltiosta saatujen tulojen suhteessa (pro rata parte). Järjestelmällä vältettäisiin Schumacker-doktriinin ongelmallisuudet ja maksimoitaisiin sekä EU-oikeuden vapaan liikkuvuuden että jäsenvaltioiden verosuvereniteetin täysimääräinen toteutuminen. Täten ehdotettu suhteellinen kansallinen kohtelu olisi sekä EU:n ja sen jäsenvaltioiden että yksityishenkilöiden edun mukaista.
-
(2021)Euroopan vihreän kehityksen ohjelmalla pyritään luomaan yrityksille kannustimia ympäristön kannalta parempien valintojen tekemiseen. Tästä huolimatta joissain tilanteissa riski siitä, että yritysten ympäristöpyrkimykset olisivat EU:n kilpailusääntöjen vastaisia voi nousta kynnyskysymykseksi näiden kannustimien kannalta. Ympäristönäkökohtien ja kilpailuoikeuden yhteensovittaminen onkin haasteellinen tehtävä. Kokonaisuutena ympäristönäkökohtien ja kilpailuoikeuden välinen suhde on monimuotoinen ja aihetta voidaan lähestyä useista eri tulokulmista. Tutkielma lähestyy aihetta EU:n kilpailuoikeuden sisältä käsin. Tutkielmassa pyritään selvittämään, kuinka jo voimassa olevilla EU:n kilpailusääntelyn tarjoamilla työkaluilla ympäristönäkökohtia voidaan ottaa huomioon kilpailunrajoitusten tulkinnassa. Aihe on tutkielman otsikon mukaisesti rajattu ympäristönäkökohtiin kilpailunrajoituksia oikeuttavina tekijöinä ja tarkastelu suoritetaan SEUT 101 ja 102 artiklojen viitekehyksessä. Tutkielmassa osoitetaan, että ympäristönäkökohdat on mahdollista paikantaa osaksi oikeuttamisperusteiden arviointia sekä taloudellisina että ei-taloudellisina tekijöinä. Tarkastelu on rajattu ympäristönäkökohtiin aiheen ajankohtaisuuden vuoksi. Tietyt tutkielmassa esitetyt arviointikriteerit voivat soveltua myös ympäristönäkökohtia laajemman käsitteen, vastuullisuuden huomioon ottamiseen kilpailuanalyysissä. Ympäristönäkökohdille ei ole olemassa yksiselitteistä määritelmää, kun niitä tutkitaan kilpailuoikeudellisessa kontekstissa. Tutkielmassa ympäristönäkökohdilla viitataan SEUT 191 artiklassa säädettyihin tavoitteisiin eli esimerkiksi ympäristönsuojeluun, ihmisten terveyden suojeluun ja ilmastonmuutoksen torjumiseen. Tutkielman teoreettinen viitekehys nojautuu perussopimusten koherenttiin tulkintaan, jossa kilpailuoikeutta ei sovelleta tyhjiössä. Tutkielman havaintojen valossa kyse ei ole pelkästään teoreettisista pohdinnoista. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ja komission aiemmasta päätöskäytännöstä on ammennettavissa lopputulema, jonka mukaisesti ympäristönäkökohdilla voi olla merkitystä sekä SEUT 101 että 102 artiklan kilpailuanalyyseissä. Komission poikkeuslupajärjestelmän aikainen päätöskäytäntö osoittaa, että ympäristönäkökohtia voidaan ottaa varsin monimuotoisesti huomioon osana SEUT 101(3) artiklan tehokkuuspuolustusta. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä on, että ympäristönäkökohdat voivat olla osa toimivaa tehokkuuspuolustusta. On kuitenkin epätodennäköistä, että ne sellaisenaan tasapainottaisivat riittävässä määrin kilpailunrajoitusten haitallisia vaikutuksia. SEUT 102 artiklan kontekstissa tutkielmassa esitetään teoreettiset perusteet ympäristöpuolustukselle, joka voi niin ikään nojautua joko tehokkuusarviointiin tai vaihtoehtoisesti perustua objektiiviselle välttämättömyydelle. Kyse on kuitenkin nimenomaisesti ympäristöpuolustuksen potentiaalista SEUT 102 artiklan oikeuttamisperusteena, sillä ympäristönäkökohdilla ei toistaiseksi ole ollut oikeuskäytännössä painoarvoa määräävän markkina-aseman oikeuttamista koskevassa analyysissä.
-
(2020)Kilpailuoikeuteen kohdistuu 2020-luvulle tultaessa merkittäviä haasteita. Digitalisaation myötä markkinoista on tullut nopeammin muuttuvia, ja etenkin markkinavoiman arvioiminen alustamarkkinoilla on osoittautunut haasteelliseksi. Nopeasti muuttuvat markkinat ovat haaste etenkin yrityskauppavalvonnalle, jossa yritysjärjestelyiden kilpailuvaikutuksia arvioidaan ennakollisesti. Yrityskauppavalvonta eroaa muusta kilpailuoikeudesta ennakkovalvonnan lisäksi myös tiukkojen käsittelymääräaikojensa vuoksi. Valvonta Euroopan unionissa (”EU”) on toteutettu kaksiportaisesti: Euroopan komissiolla on yksinomainen toimivalta unioninlaajuisten keskittymien tutkimiseen ja jäsenvaltioilla on Luxemburgia lukuun ottamatta kansallinen yrityskauppojen valvontajärjestelmä. Kilpailuoikeuden pyrkiessä vastamaan sen kohtaamiin uusiin haasteisiin lopputulos voi olla vaikeasti ennakoitavissa. Vuosien varrella varsin joustaviksi osoittautuneet kilpailunormit ovatkin herättäneet keskustelua siitä, tulkitaanko oikeusvarmuuden periaatetta johdonmukaisesti EU:n kilpailuoikeudessa muuhun EU-oikeuteen nähden. Oikeusvarmuuden periaate edellyttää oikeusjärjestykseltä ja viranomaistoiminnalta erityisesti ennakoitavuutta. Tämä on oikeuskirjallisuudessa yhdistetty oikeusvarmuuden muodolliseen ulottuvuuteen. Ennakoitavuuden lisäksi oikeusvarmuuden on katsottu edellyttävän myös päätösten hyväksyttävyyttä. Tätä on kutsuttu oikeusvarmuuden periaatteen aineelliseksi ulottuvuudeksi. Tutkielmassa keskitytään vastaamaan kolmeen tutkimuskysymykseen. Ensimmäinen kysymys tutkii sitä, missä määrin kilpailuoikeutta voidaan pitää koherenttina muun EU-oikeuden kanssa. Tutkielmassa tehtävä kilpailuoikeuden koherenssin tarkastelu kytkeytyy erityisesti oikeusvarmuuden periaatteen ja tehokkuusperiaatteen välisen jännitteen ympärille. Kummankin periaatteen käsitteet ovat monitulkintaisia, minkä vuoksi vastaus ensimmäiseen tutkimuskysymykseen on väistämättä tietyssä määrin subjektiivinen. Tutkielmassa päädytään katsomaan, että kilpailuoikeus on mahdollista nähdä omana oikeudenalanaan, minkä vuoksi kilpailuoikeudessa periaatteille annettava painoarvo voi olla erilainen muuhun EU-oikeuteen nähden. Toinen tutkimuskysymys tarkastelee, millaisia mahdollisia haasteita yrityskauppavalvontaan Euroopan unionissa liittyy oikeusvarmuuden periaatteen kannalta tällä hetkellä. Tutkielmassa pidetään oikeusvarmuuden kannalta haasteellisena etenkin yrityskauppailmoitusten käsittelyjen kestoon liittyviä epävarmuustekijöitä. Sekä komission että Suomen yrityskauppavalvonnassa ilmoitusten käsitteleminen on viime vuosina vienyt aiempaa enemmän aikaa, mikä on yritysten kannalta ongelmallista. Kotimaisen yrityskauppavalvonnan osalta oikeustilaa pidetään epäselvänä niiden tilanteiden osalta, joissa Kilpailu- ja kuluttajavirasto (”KKV”) ilmoittaa yrityskauppailmoituksen olevan olennaisesti puutteellinen. Tällaisissa tilanteissa kilpailulain (948/2011) 26 §:n 1 momentin mukainen käsittelymääräaika ei olekaan alkanut kulua. Tutkielmassa päädytään esittämään, että kilpailulakiin tulisi sisällyttää määräaika, jonka puitteissa KKV:n on arvioitava, onko sille toimitettu ilmoitus olennaisesti puutteellinen. Kolmannessa tutkimuskysymyksessä arvioidaan tarvetta muuttaa Suomen yrityskauppavalvonnan soveltamisalaa. Tutkimuskohde on ajankohtainen, sillä työ- ja elinkeinoministeriön on määrä selvittää, olisiko yrityskauppavalvonnan säännöksiä syytä muuttaa. Tutkielmassa päädytään esittämään, että Suomen yrityskauppavalvonnan soveltamisalaa tulisi muuttaa. Tarpeelliseksi muutokseksi nähdään ensinnäkin jälki-ilmoitusvelvollisuuden sisällyttäminen yrityskauppavalvontasäännöksiin eli niin kutsutun otto-oikeuden antaminen KKV:lle. Sen nojalla KKV:n olisi mahdollista vaatia yrityskauppa ilmoitettavaksi myös sellaisissa tilanteissa, joissa yrityskauppavalvonnan pääsääntöiset liikevaihtorajat eivät ylity. Toisena yrityskauppavalvonnan soveltamisalaa koskevana muutoksena tutkielmassa esitetään, että Suomen yrityskauppavalvonnan nykyiset liikevaihtorajat tulisi yhdenmukaistaa muiden Pohjoismaiden kanssa. Tällöin myös Suomessa yrityskaupan osapuolten yhteenlaskettua liikevaihtoa laskettaessa merkityksellistä olisi ainoastaan osapuolille kansallisesti kertynyt liikevaihto nykyisen maailmanlaajuisen liikevaihdon sijaan. Käytännössä tämä tarkoittaisi nykyisen 350 miljoonan euron liikevaihtorajan laskemista noin kolmannekseen.
-
(2023)Kilpailuoikeudellisilla menettelyillä on merkittävä vaikutus niiden kohteena olevan yrityksen oikeusasemaan. Euroopan unionin ("EU") komissiolla ja kansallisilla kilpailuviranomaisilla on asetuksen 1/2003 myötä laajat tutkintavaltuudet Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen ("SEUT") 101 ja 102 artikloissa säädettyjen kilpailunrajoitusten selvittämiseksi. Lisäksi näillä toimeenpanevilla viranomaisilla on valta määrätä rikkominen lopetettavaksi, edellyttää yrityksiltä rakenteellisia ja toiminnallisia korjaustoimenpiteitä ja asettaa sakkoja paitsi aineellisten kilpailusääntöjen rikkomisesta, myös menettelyn aikana tapahtuvista rikkeistä. Yritysten oikeusasemaa suojaavat puolustautumisoikeudet, jotka perustuvat unionin perusoikeuskirjaan, EU:n sekundaarilainsäädäntöön ja unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä vahvistettuihin yleisiin periaatteisiin. Oikeusvaltioperiaatteen merkitys EU:n oikeudessa on kasvanut unionin tuomioistuimen vahvistettua, että siihen voidaan vedota oikeudellisena argumenttina ratkaisun perusteluissa. Unionin tuomioistuin on viime vuosina ratkaissut useita tapauksia, jotka tarkentavat käsitteen soveltamisalaa. EU:n oikeusvaltiokäsitys ei ole yksinomaa muodollinen, vaan siihen sisältyy myös aineellisia elementtejä, kuten oikeus tehokkaaseen oikeussuojaan. Oikeusvaltioperiaatteen merkitystä kilpailuoikeudelle nimenomaan puolustautumisoikeuksien kannalta on erityisen kiinnostava tarkastella, sillä sekä oikeusvaltioperiaatteen että puolustautumisoikeuksien tarkoitus on suojata yksilöä hallinnolliselta mielivallalta. Tässä tutkielmassa kartoitetaan yritysten menettelyllisiä puolustautumisoikeuksia ja niiden sisältöä ja soveltamisalaa kilpailuoikeudellisessa kontekstissa. Tutkielmassa pohditaan, millaisia kysymyksiä unionin tuomioistuimen tulkintalinja herättää tarkasteltaessa menettelyllisiä puolustautumisoikeuksia oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta, ja arvioidaan, onko oikeuskäytännössä saavutettu asianmukainen ja oikeusvaltioperiaatteen näkökulmasta hyväksyttävä tasapaino yritysten oikeuksien ja viranomaisten toimivaltuuksien välille. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, miten unionin kilpailuoikeudellisten sääntöjen tehokkuuden turvaamista on käytetty puolustautumisoikeuksien argumenttina puolustautumisoikeuksien rajoittamiselle, ja arvioidaan tehokkuusperiaatteen soveltamista kilpailuoikeudessa prosessiautonomian kannalta. Tutkielman johtopäätöksenä on, että vaikka oikeusvaltioperiaatetta ei olekaan suoraan sovellettu unionin tuomioistuimen menettelyllisiä puolustautumisoikeuksia koskevassa oikeuskäytännössä kilpailuoikeuden kontekstissa, monet sen osatekijät on otettu riittävästi huomioon puolustautumisoikeuksien alaa käsiteltäessä. Puolustautumisoikeuksien ja toimivaltuuksien tasapainon turvaamisen kannalta olisi suotavaa, että viranomaisten toimivaltuuksien harmonisoinnin yhteydessä harkittaisiin myös puolustautumisoikeuksien harmonisointia.
Now showing items 81-85 of 85