Browsing by study line "Politisk historia"

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen valtion suhdetta kansalaisiinsa vuonna 1935 säädetyssä sterilointilaissa. Laki mahdollisti henkilön pakkosteriloinnin rotuhygieenisin tai sosiaalisin perustein ilman tämän suostumusta. Tavallisimpia sterilointiperusteita olivat tylsämielisyys, vähämielisyys ja mielisairaus, mikäli sairaus todennäköisesti olisi perinnöllistä, tai sairas ei kykenisi pitämään jälkikasvustaan huolta. Luonnottomana pidetty sukuvietti mahdollisti steriloinnin, jos sen uskottiin aiheuttavan vaaraa muille ihmisille. Lähdeaineisto koostuu sterilointilakia valmistelleen komitean mietinnöstä, lain eduskuntakäsittelyjen pöytäkirjoista, valmiista sterilointilaista, sitä täydentäneestä sterilointiasetuksesta sekä aiheen uutisoinnista Helsingin Sanomissa, Hufvudstadsbladetissa, Suomen Sosialidemokraatissa ja Tulenkantajissa vuoden 1929 alusta vuoden 1935 loppuun. Tavoitteena on selvittää valtion ja yksilön valtasuhdetta sterilointilain säätämisessä sekä julkista keskustelua aiheesta. Aineistoa tarkastellaan Michel Foucault’n biovallan käsitteen ja seksuaalisuuden historian avulla. Foucault’n mukaan moderni valtio politisoi kansalaistensa ruumiit tarkoituksenaan muodostaa terveistä yksilöruumiista terve valtioruumis. Sukupuoli ja seksuaalisuus tarjosivat väylän ja työkalun. Valvomalla, mittaamalla ja luokittelemalla kansalaisiaan valtio loi normiston, jonka täyttämällä kansalainen lunasti oikeutensa. Ihanneihmisen vaatimukset alittaneet olivat yhteiskunnallinen riski, jonka eliminoimiseksi valtio tarpeen vaatiessa turvautui voimakeinoihin. Mentaliteettihistoriallisesta näkökulmasta pyritään analysoimaan sterilointilain säätämiseen vaikuttaneiden mentaliteettien rinnakkaiseloa. Suomalainen sterilointilainsäädäntö noudatteli pitkälti samoja linjoja kuin yleislänsimainen ja erityisesti pohjoismainen eugenistinen liike 1900-luvun alussa. Rotuhygienia näyttäytyi perinnöllisyystieteen ja psykologian uusimmista opeista ammentavana ratkaisukeinona teollistuneen yhteiskunnan ongelmiin ja suoranaiseen degeneraatiopaniikkiin. Väestön säätelyä steriloinnin avulla pidettiin yhtäältä modernin tieteen saavutuksena, toisaalta yksilönvapautta loukkaavana pakkovaltana. Siitä puhuttiin sekä siveellisten arvojen säilyttämiskeinona että tuhoajana. Tutkielmassa osoitetaan, että sterilointilain edistäjät Suomessa olivat pieni joukko miespuolisia asiantuntijoita, joilla oli myös henkilökohtaisia intressejä laki voimaansaamiseksi. Kehyksenä käytetty luokittelu normaaliin ja epänormaaliin edusti pitkälti heidän maailmankatsomustaan. Aloite lakiin tuli samoilta henkilöiltä, joita sen säätämisessä pääasiallisesti kuultiin. Toisaalta sterilointilakia kannatettiin laajasti sekä poliittisessa oikeistossa että vasemmistossa. Kohdehenkilöt ymmärrettiin lähtökohtaisesti yhteiskunnallisiksi objekteiksi, ja usein heiltä puuttuivat poliittiset oikeudet. Lisääntymisen estämistä pidettiin huoltotoimenpiteenä sekä heille itselleen että tärkeimpänä yhteiskunnalle. Uutisointia tarkastellessa käy ilmi, että julkinen mielipide oli sterilointilain puolella. Suurimmassa osassa lehtikirjoituksia toisinnettiin lakia kannattaneita näkemyksiä. Ainoa kategorisesti lakia vastustanut julkaisu oli Tulenkantajat, jonka toiminta oli kuitenkin valtakunnallisesti marginaalista. Vähäinen kritiikki paljastaa, kuinka vallitseva sterilointimyönteinen mieliala oli asiantuntijatahojen lisäksi koko yhteiskunnassa. Terve ja puhdas väestö nähtiin välttämättömänä tulevaisuuden turvaamiseksi.

Tämän maisterintutkielman aiheena on Venäjän sotahistoriallisen seuran (RVIO) tuottamien patsaiden rooli Venäjän hallinnon harjoittamassa historiapolitiikassa, joka on kokenut uuden nousun 2000-luvulla Vladimir Putinin valtakautena. Historiapoliittinen kenttä koostuu useasta näennäisesti riippumattomasta toimijasta, jotka kaikki kuitenkin ajavat hallinnon asettamia päämääriä ja ovat osa keskitettyä nk. historiapoliittista strategiaa. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten seuran tuottamat historianarratiivit heijastelevat historiapoliittista strategiaa. Tutkimuskohteeksi on valittu seuran keskeinen toimintamuoto, patsaat ja muistomerkit, ja näiden tuottamat narratiivit. Tutkielman aineisto on RVIO:n toimintaa vuosina 2012–2020 käsittelevän toimintaraportin patsaita käsittelevät osuus. Tutkielman metodi on narratiivinen analyysi. Keskittymällä RVIO:n itse tuottamaan aineistoon ilmenee mielenkiintoisella tavalla, miten seura itse suhtautuu omaan toimintaansa, ja minkälaista historiakuvaa se pyrkii tuottamaan. Samalla tutkielmassa kiinnitetään huomiota tämän historiakuvan sisäisiin ristiriitaisuuksiin, jotka ovat läsnä myös hallinnon historiapoliittisessa strategiassa. Analyysin perusteella aineistossa on tunnistettavissa kolme päänarratiivia: 1) Venäjän sivilisaation jatkuvuus 2) sankaruus 3) uhriasema. Päänarratiivien lisäksi tutkielmassa eritellään historian näennäisen demokratisoitumisen alajuoni, joka tukee päänarratiiveja. Näin RVIO:n tuottamat narratiivit heijastelevat Venäjän historiapoliittisen strategian tärkeimpiä piirteitä ja tutkielman johtopäätös on, että RVIO on osa tämän strategian toteutusta.