Browsing by master's degree program "Magisterprogrammet i kulturarv"

Tutkielmassa selvitettiin Vantaan Jokiniemen esihistoriallisen asuinpaikkakompleksin nuorakeramiikan (2900–2200 eaa.) sekoiteaineena käytettyjen samottipalojen geokemiallista koostumusta, sekä niiden yhteyttä Jokiniemen varhaisempiin tyypillisen kampakeramiikan (3900–3400 eaa.) ja myöhäiskampakeramiikan (3600–3200 eaa.) keramiikkatyylien saviastioihin. Lisäksi työssä haluttiin tutkia erilaisten muinaisympäristöllisten muuttujien, kuten yleisimpien maalajien, merenrannan, jokien ja harjujen spatiaalis-tilastollisia yhteyksiä Vantaan neoliittisen kivikauden (n. 5200– 1900/1800 eaa.) asuinpaikkojen suhteen. Pääfokuksena työssä oli haastaa kivikauden asuinpaikkojen sijoittumiseen liittyviä perusoletuksia, kuten esimerkiksi merenrantasidonnaisuutta. Tutkimusalue rajautui nykyisen Vantaan kaupungin alueelle, sillä analysoitava keramiikka-aineisto oli peräisin Vantaan Jokiniemen kivikautiselta asuinpaikkakompleksilta. Samotilla tarkoitetaan tämän työn yhteydessä vanhasta keramiikasta murskattua keramiikkamurskaa. Vanhan keramiikan uusiokäytöllä voidaan ajatella olevan yhtenäisiä piirteitä nykyisen kierrätyksen kanssa. Maisterintyön yhtenä teoreettisena kulmana olikin tästä syystä kivikautinen kierrätys ja siitä indikoivien merkkien tunnistaminen, sekä nykykierrätyksen ja esihistoriallisen kierrätyksen keskinäinen vertailu. Toisaalta kahden erilaisen temaattisen tutkimuspolun yhdistävänä teoreettisena liimana käytettiin eksploratiivisuuden käsitettä. Tämän työn yhteydessä eksploratiivisuudella tarkoitettiin lähtökohtaisesti pyrkimystä logiikan vastaistenkin hypoteesien luomiseen ja testaamiseen sekä epäloogisten yhteyksien etsimiseen eri ilmiöiden välillä. Tavoitteena oli, että tapaustutkimukset nivoutuisivat loogisesti yhteen juuri eksploratiivisen tutkimusasenteen ja -otteen kautta. Keramiikkanäytteistä tehdyt geokemialliset analyysit toteutettiin energia-dispersiivisella röntgenfluoresenssispektrometrilla (ED-XRF = Energy dispersive X-ray fluorescence spectrometer). Tämän jälkeen mittausdatasta teetettiin pääkomponenttianalyysi (principal component analysis, PCA), jonka avulla pyrittiin visualisoimaan mittausdataa niin, että keramiikka-aineiston yhtenäisyydet ja erot tulisivat esiin. Muinaisympäristöllisten muuttujien spatiaalis-tilastollisia yhteyksiä tehdessä hyödynnettiin R-ohjelmointikieltä sekä Rstudio-ohjelmaa. Paikkatietodata käsiteltiin QGIS-ohjelmassa. Aineistona käytettiin pitkälti Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) sekä Museoviraston tarjoamia paikkatietoaineistoja. ED-XRF -mittaustulosten perusteella voitiin todeta, ettei nuorakeramiikkanäytteiden samottipalojen ja vanhempien keramiikkatyylien välille muodostunut kemiallista yhteyttä. Spatiaalis-tilastollisten analyysien tulokset taas vahvistivat neoliittisen kivikauden asuinpaikkojen perusoletukset todenmukaisiksi merenrannan, jokien, hiekkamaiden ja harjujen osalta. Savi-, kallio- ja moreenimaat osoittautuivat tilastollisesti merkityksettömiksi. Moreenimaille sijoittuvien asuinpaikkojen määrä oli todellisuudessa jopa reilusti odotettua ennustetta pienempi. Maisterityön hypoteesina oletettu savimaiden ja neoliittisten asuinpaikkojen yhteys Vantaalla jäi tilastollisesti vahvistamatta, mutta tämä johtuu mahdollisesti analyyseja vääristävästä savimaiden kokonaislaajuudesta Vantaalla. Todettiin myös, että Vantaan alueen neoliittisen kivikauden asuinpaikat ovat keskittyneinä (engl. clustered) tiheästi rakennettujen kaupunkialueiden lähelle. Tämä johtuu luultavasti alueen maankäyttöhistoriasta ja sen yhteydessä löydetyistä arkeologisista kohteista. Työtä varten räätälöity menetelmäpaketti saatiin aikaiseksi ja jatkossa pakettia voidaan hyödyntää melko vaivattomasti. Tämä nopeuttaa erilaisten spatiaalisten ja arkeologisten ilmiöiden välistä tarkastelua. Näin työn kannalta oleelliset eksploratiiviset kokeilut ovat helposti ja nopeasti toteutettavissa myös tulevaisuudessa.

Sielunmenetys on sekä perinteisessä shamanismissa että nykyshamanismissa tunnettu sairauden diagnoosi. Nykyshamanismissa se on hahmotettu selviytymismekanismina: trauman sattuessa osa sielusta lähtee ihmisestä vieden mukanaan traumaan liittyvät sietämättömät tunteet. Siksi sitä verrataan usein monitulkintaiseen dissosiaatio-termiin. Käsittelen tutkielmassani sitä, miten shamanismissa tunnettu sielunmenetyksen tila ja siihen hoidoksi tarjottu sielunpalautus suomalaisessa nykyshamanismissa ymmärretään ja miten tämä asettuu suhteeseen länsimaisen traumatutkimuksen kanssa. Kuvan sielunmenetyksestä ja -palautuksesta loin haastattelemalla seitsemää suomalaista shamanismin harjoittajaa. Tulkitsin tekemäni haastattelut teoriaohjaavan sisällönanalyysin avulla. Näkemykset sielunmenetyksestä ja -palautuksesta olivat keskenään melko erilaisia, mikä osaltaan kuvaa nykyshamanismin monimuotoista kenttää. Suomalaisessa nykyshamanismissa sielunmenetys voidaan ymmärtää joko trauman jälkeisenä tilana tai sitten hyvin yleisinhimillisenä, kaikkia ihmisiä toisinaan koskettavana asiana. Tästä lievemmästä tilasta yksi haastateltava käytti erotuksena termiä sielunhämärtyminen. Hoidoksi sielunmenetykseen tarjotaan sielunpalautusta. Sielunpalautus voidaan ymmärtää joko sielunhakumatkan sisältävänä rituaalina tai pidempänä sielunpalautusprosessina. Sielunmenetys voidaan ymmärtää myös laajemmassa kontekstissa esimerkiksi jonkun kansan kollektiivisena sielunmenetyksenä. Sielunmenetys ei kosketa ainoastaan ihmisiä, vaan se voi tapahtua myös luonnolle. Niin länsimaisen traumatutkimuksen kuin shamanistisen ajattelunkin mukaan traumat aiheuttavat ihmisille erilaisia psyykkisiä ja kehollisia oireita. Shamanismissa näiden traumaperäisten oireiden takana katsotaan olevan pohjimmiltaan sielunmenetys. Aivan kuin traumat yleensä, myös sielunmenetys voi vaikuttaa ihmisiin ylisukupolvisesti. Sielunpalautusrituaalin suhde länsimaiseen traumatutkimukseen on melko ristiriitainen, sillä sen hoitofilosofia perustuu pitkälti yli-inhimilliseen tasoon, jota länsimainen traumatutkimus ei tunnusta. Sielunpalautusprosessia voidaan tehdä myös länsimaisin menetelmin. Sielunpalautusta tarjotaan Suomessa täydentävänä hoitomuotona. Haastateltavien puheissa nousi voimakkaasti esille toive erilaisten hoitomuotojen välisestä yhteistyöstä.

Tutkielmassa on tarkasteltu Suomessa asuvien musliminaisten ja -tyttöjen hyvinvoinnin edistämiseksi työskentelevää Amal ry:n alaista UMMA-hanketta ja hankkeessa toimivien uskontotietoisen työotteen toimintamallia hyödyntävien yhteisölähettiläiden toimintaa. Ihmi-sen uskonnolliset tarpeet tunnistava ja huomioon ottava uskontotietoisen työotteen toimin-tamalli on Amal ry:n itsensä luoma konsepti, joka on uusi niin Suomessa kuin maailmallakin. Aineistona on käytetty valmista tutkimuskirjallisuutta sekä omaa etnografisella tiedonkeruu-menetelmällä kerättyä haastattelu- ja havainnointimateriaalia. Työn analyysimenetelmänä oli temaattinen analyysi. Tutkimuksessa on haluttu selvittää millainen on uskontotietoisen työotteen toimintamalli ja kuinka sitä voidaan hyödyntää naisten osallistamisessa sekä esimerkiksi sukupuolittuneen väkivallan ehkäisyssä. Lisäksi on selvitetty, mikä on hankkeen toimijoiden mielestä suurin ongelma, johon muutosta halutaan. Millaisia ovat heidän kohtaamansa naisiin haitallisesti vaikuttavat ilmiöt? Kuinka naiset ja heidän yhteisönsä kokevat muutoksen sekä millaisia haasteita ja esteitä toiminta on kohdannut työssään? Olen halunnut selvittää myös mitkä ovat olleet suurimmat esteet hankkeen ajamalle asennemuutokselle ja kuinka hanke on vastannut haasteisiin sekä sen, kuinka se on onnistunut aloittamassaan työssä. Tutkimus osoittaa, että väkivalta ja sen kokeminen ovat Suomessa asuvien musliminaisten parissa yhä sangen suuri tabu, johon ei osata tai haluta hakea apua. Tutkimuksen perus-teella UMMA-hanke on onnistunut työnsä avulla parantamaan jo useamman Suomessa asuvan musliminaisen hyvinvointia sekä elämänlaatua. Hankkeen yhteisölähettiläät ovat omasta uskostaan ammentamalla kyenneet tarjoamaan tukeaan naisille, joita yhteiskunnan tarjoamat tukipalvelut eivät välttämättä tavoita. Hankkeen tekemälle työlle vaikuttaa olevan tarvetta.

Tutkimuksen aiheena on Jorma Vennolan ja Markku Salon kultakauden lasisuunnittelun sekä postmodernismin vaikutus muotoilijan työssä 1980-luvulla Iittalan ja Nuutajärven lasitehtaissa. Tutkimuksessa määritellään, miten postmoderni muotokieli, ja toisaalta myös 1940–50-lukujen niin kutsuttu kultakausi näkyivät Jorma Vennolan ja Markku Salon tuona aikana suunnittelemassa käyttö- ja taidelasissa. Tutkimuksessa määritellään myös, millaiset vapaudet muotoilijoilla oli työssään sekä miten Suomen taideteollisuudessa sekä Iittalalla ja Nuutajärvellä suhtauduttiin postmoderniin tyyliin. 1980-luku oli muutoksien aikaa suomalaisille lasitehtaille. Iittalan tehtaalle palkattiin uudistusmielinen johtaja, tehdas yhdistyi vuosikymmenen lopulla Nuutajärven lasitehtaan kanssa ja 1970-luvun lasin tuonnin vapautuminen sekä energiakriisi olivat jättäneet jälkensä lasiteollisuuteen. Talouden noususuhdanteen vuoksi lasin menekki ja vienti ulkomaille kärsi korkeista hinnoista. Tuotantoa ruvettiin painottamaan myyntihinnaltaan kalliimpaan ja palkkakustannusten korkeus sekä Suomen lasiteollisuuden riippuvuus tuontiraaka-aineista korosti muotoilun merkitystä kilpailussa. Lasiteollisuuteen vaikutti myös postmoderni tyyli, jota on pidetty muotoilun alalla niin positiivisena kuin negatiivisena suuntauksena. Uuden tyylisuunnan rinnalla alaan vaikutti niin sanotun lasimuotoilun kultakausi. Tutkimus perustuu pääosin arkistotutkimukseen sekä erityisesti haastatteluaineistoihin. Tutkimusta varten on haastateltu kahta muotoilijaa, Jorma Vennolaa sekä Markku Saloa. Vennola työskenteli Iittalan lasitehtaalla vuosina 1975–1986 ja Salo työskenteli Wärtsilä Nuutajärven lasilla (vuodesta 1988 Nuutajärvi-Iittala) vuosina 1983–1991. Tutkimusaineistona on hyödynnetty Helsingin Sanomien postmodernia muotoilua käsitteleviä artikkeleita vuosilta 1980–1990 sekä 1980-luvun suomalaisen taideteollisuuden keskeisimpiä julkaisuja: Design Forumin Finlandin julkaisemaa Form Function Finland -lehteä, Suomen ulkomaankauppaliiton julkaisemaa Design in Finland -lehteä sekä Ornamon perustamaa Muoto-lehteä. Tutkimusaineistona ovat myös Designmuseon Postmodernismi-näyttelyn (30.1.–17.5.2015) näyttelytekstit. Lisäksi hyödynnän muotoilijoiden lausuntoja Designmuseon 10.3.2015 järjestämässä paneelikeskustelussa Postmoderni muotoilu, mitä se on? Tutkimukseni osoittaa, että Iittalalla taidelasin suunnitteluun annettiin täysi vapaus, kun taas käyttölasin suunnittelutyö tehtiin tarkkojen rajojen ja toiveiden puitteissa. Iittalalla oleellisin suunnittelua rajoittava tekijä oli kustannusten pitäminen minimissä. Vennolan suunnitteluun kultakauden perintö on vaikuttanut lähinnä siinä mielessä, että Sarpanevan ja Wirkkalan menestystuotteiden linjasta poikkeamista pidettiin liian radikaalina. Nuutajärven ilmapiiri 1980-luvulla oli intensiivinen, mutta vapaa. Työskentelyn vapaus ja yhteistyö tuotannon kanssa loppui, kun Iittala ja Nuutajärvi yhdistyivät ja tehtaalle palkattiin tuotepäälliköt. Uniikin taidelasisarjan toimeksiannossa ei Iittalalla tai Nuutajärvellä painotettu lainkaan teosten kaupallisuutta, vaan mahdollisuutta toteuttaa itseään. Suunnittelua rajoittavat tekijät olivat teknisiä tai taiteilijan omiin kykyihin liittyviä. Vennolan suunnittelun postmodernistiset piirteet jäivät pöytälaatikkoon luonnoksiksi eikä hän lue 1980-luvulla suunnittelemiaan tuotteita postmodernin tyylin piiriin. Salo teki tietoisia postmodernille tyylille ominaisia valintoja muotoilussaan. Salon kokemus postmodernismista on vapautuneempi kuin Vennolan johtuen Nuutajärven ilmapiiristä, jossa ei pelätty vanhasta linjasta poikkeamista. Postmodernismi, joka nauroi funktionalismille, otettiin mielenkiinnolla vastaan Nuutajärvellä, mutta Iittalalla se ei ollut kovin tervetullut ilmiö. Sekä Salon, että Vennolan tuotannossa on postmodernille muotoilulle ominaista huoletonta ironiaa.

Miniatyyrimuotokuvat ovat tyypillisesti pienikokoisia, usein akvarellein pergamentille tai norsunluulle maalattuja muotokuvia, jotka ovat olleet suosittuja lahjoja ensin eurooppalaisissa hoveissa ja myöhemmin myös porvariston piirissä 1500-luvulta aina 1900-luvulle asti. Vuosisatojen aikana miniatyyrien taiteellisessa ja teknisessä toteutuksessa on tapahtunut useita muutoksia, samalla, kun niiden käyttäjäkunta on laajentunut ja sosiaaliset roolit monipuolistuneet. Tässä tutkielmassa tarkastellaan yksityishenkilöitä kuvaavia miniatyyrimuotokuvia esineinä sekä materiaalisesta että sosiaalisesta näkökulmasta. Näitä näkökulmia yhdistelemällä pyritään hahmottelemaan miniatyyrille tyypillinen esineluonne, eli juuri sille ominainen aineettomien ja aineellisten ominaisuuksien kokonaisuus. Esineluonteen käsitettä lähestytään hyödyntämällä esimerkiksi antropologi Hans Beltingin ajatuksia kuva-aiheen (Bild/image) ja kuvan (Bild/picture) eroista sekä niiden yhteyksistä ilmenemismuotoon (Medium/medium) ja ruumiiseen (Körper/body). Esineluonteen sosiaalista puolta käsitellessä pohjana on antropologi Alfred Gellin teoria esineiden sosiaalisesta toimijuudesta (social agency). Esineluonteen yleisen hahmottelun lisäksi tutkielmassa analysoidaan, miten miniatyyrin esineluonne muuttuu, kun miniatyyri siirtyy yksityisestä käytöstä keräilijän kokoelmaan. Keräilyä ja keräilijän esinekokemusta käsitellessä keskitytään suomalaiseen panimonomistajaan Paul Sinebrychoffiin (1859–1917) ja hänen miniatyyrimuotokuvakokoelmaansa, joka sisälsi 340–400 teosta. Tutkielmassa kartoitetaan Sinebrychoffin kokemuksia miniatyyreistä ja niiden keräilystä pitkälti hänen käymänsä keräilyyn liittyvän kirjeenvaihdon kautta. Tutkimuksen kautta käy ilmi, että alkuperäiselle käyttäjälle miniatyyrimuotokuvan esineluonnetta leimaa ennen kaikkea sen pieni, mukana kuljetettava koko ja kokemus sen välittämästä läsnäolon tunteesta. Yksityinen käyttäjä kokee miniatyyrin vahvasti ruumiillisen kosketuksen ja henkilökohtaisten muistojensa kautta. Keräilijälle siirtyessään miniatyyri käy läpi jonkinlaisen etääntymisen prosessin ja ikään kuin mykistyy. Kokoelmassa sitä aletaan arvottaa enemmän tiettyä kategoriaa edustavana esimerkkinä ja osana kokonaisuutta, ja keräilijälle esineen merkitys ei muodostukaan niinkään henkilökohtaisen tunnekokemuksen vaan keräilyyn liittyvän prosessin ja sen käytänteiden kautta.

Tutkielmassa analysoidaan synkretistisiä tendenssejä tekstistä: Kolme julistusta ja vastausta. Kyseessä on keisari Wudin oppineille n. 134 eaa lähettämät julistukset sekä Dong Zhongshun vastaukset niihin. Vuoropuhelu on kirjattu Hanshu -historiikin lukuun 56. Sinologi Michael Loewen mukaan tekstiä voi pitää kaikkein luotettavimpana esityksenä Dong Zhongshun näkemyksistä. Aineiston analysoimisessa käytetään synkretismikiistan teoreettista viitekehystä. Synkretismi määritellään prosessiksi, jossa eri uskontojen oppeja, symboleja ja käytänteitä sulautuu yhteen tai kietoutuu toisiinsa. Työn tutkimusmetodina on laadullinen teoriaohjattu sisällönanalyysi. Lähdeaineistosta erotellaan metafysiikkaan, rituaaleihin ja politiikkaan liittyvien käsitysten muutoksia ja kehitystä. Erityisesti kiinnitetään huomiota kyseisten käsitteiden perustelujen muutoksiin. Tekstit käsitellään ensin kronologisessa järjestyksessä, sitten käsite kerrallaan ja lopuksi analysoidaan valtaan ja politiikkaan liittyviä tekijöitä. Joka vaiheessa pohditaan ajatusten synkretistisyyttä tai antisynkretistisyyttä. Kolmessa julistuksessa ja vastauksessa ei tuoda esiin uusia uskonnollis-filosofisia käsitteitä, mutta eri elementtejä lainataan ja yhdistellään tavoilla, joista voi tunnistaa synkretistisiä tendenssejä. Julistusten tärkein käsite on hallitsijan Dao ja sen mahdolliset muutokset. Todennäköisesti nämä näkemykset liittyvät myös suoraan Di -kulttien uudistamiskeskusteluihin. Julistuksissa pidetään kiinni hallitsijan Daon ensisijaisuudesta ja halutaan kuulla käsitystä tukevia tulkintoja historiasta ja luonnontapahtumista. Dong Zhonshu on Daon merkityksestä eri mieltä ja ylentää Tianin keisaria merkittävämmäksi toimijaksi. Dong kehittelee tarinakulkuja ja syy-seurausketjuja, joilla todistetaan Daon olevan alisteinen Tianiin nähden. Hän nostaa yinyang -filosofian metafyysisten perusteiden keskiöön yhdistämään erilaisia traditioita ja se tuntuu olevan hyväksyttävä lähestymistapa myös keskushallinnon näkökulmasta. Toinen julistuksista poikkeava asia vastauksissa on Mestari Kongin esiin nostaminen. Dongin tulkinnat enteistä sekä vahva innostus Mestari Kongista ja Keskusteluista eivät kuitenkaan saa minkäänlaista huomiota julistusten kirjoittajilta. Di -kulttien uudistaminen ja rituaalielämä tuntuvat olevan tuttuja ja neutraaleja asioita, joista voi keskustella melkein tasapuolisesti. Kysyjän valta-asemasta ja vahvasta näkemyksestä johtuen Dong joutuu omaa kulttuuriaan puolustaessaan mukautumaan ja synkretisoimaan Daoa ja Tiania vastauksissaan.

Tämä tutkielma selvittää kotimaisen 1800-luvun taiteen arvoja ja käytäntöjä keskittyen taideopiskelijoiden anatomian opetukseen. Työssä kerrotaan, minkälaista opetusta ajan taideakatemioissa anatomian osalta annettiin, mitä välineitä opetuksessa käytettiin ja miten aihe opiskelijoiden kuvallisessa työskentelyssä todentui. Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun ja Suomen Taideteollisuusyhdistyksen Taideteollisuuskeskuskoulun lisäksi taiteen anatomian opetusta ja sen sisältöjä tarkastellaan Ruotsin kuninkaallisen taideakatemian Kungliga Akademien för de fria konsternan, Pariisin École des beaux-artsin ja Lontoon Royal Academy of Artsin osalta. Tekstissä avataan taiteellisen anatomian historiaa, sen erilaisia vaiheita sekä aiheen suhdetta tieteeseen. Taiteen ja tieteen yhtymäkohtia tarkastellaan taiteen anatomian opetuksen lisäksi myös taidehistoriallisten esimerkkien kautta. Tutkielmassa pohditaan vanitas-, memento mori- ja kontemplaatio -aiheisten töiden symboliikkaa sekä esitellään nykytaiteen teoksia, jotka käsittelevät 1800-luvun taiteen ja tieteen yhtymäkohtia. Ateneumin taideopiskelijoille eli Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun ja Taideteollisuuskeskuskoulun opiskelijoille, kuten muidenkin länsimaisten taideakatemioiden opiskelijoille, taiteellinen anatomia oli pakollinen aine, josta kieltäytyminen saattoi johtaa koulusta erottamiseen. Ainetta kutsuttiin taidekouluissa taiteelliseksi tai plastiseksi anatomiaksi, jos se haluttiin erottaa luonnontieteistä. Ihmiskehon tuntemus oli ensisijaista, mutta opetusta annettiin myös joidenkin taiteen kannalta tärkeiksi koettujen eläinten, esimerkiksi hevosten osalta. Anatomian opetetusta taideakatemioissa ja muissa alan kouluissa perusteltiin taiteellisen laadun paranemisella. Opiskelijoiden uskottiin hyötyvän anatomian tuntemisesta, koska sen ajateltiin antavan heille paremmat edellytykset tuottaa mahdollisimman hyvin kohteitaan esittäviä taideteoksia. Suomen taideyhdistyksen piirustuskoulun opetussuunnitelmassa taiteellisen anatomian opetus tuli osaksi viikko-ohjelmaa 1870-luvulla. Koulun varhaisista anatomian opettajista suurin osa oli tieteen ammattilaisia, Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston lääketieteen ja anatomian professoreja ja lääketieteen kandidaatteja. Myöhemmin ainetta opettivat myös taiteilijat, kuten kuvanveistäjä Viktor Malmberg. Taiteellisen anatomian opetuksessa käytettiin elävien mallien lisäksi opetusmateriaalina ihmisjäännöksiä eli pääkalloja, luiden kappaleita ja kokonaisia luurankoja, joita opiskelijat tutkivat ja piirsivät luonnoskirjoihinsa. Käytössä oli myös vahasta ja kipsistä tehtyjä anatomisia ihmishahmoja, kuten ilman ihoa esitettyjä écorche-malleja, alan kirjallisuutta ja kuvituksia. Opiskelijat seurasivat myös ruumiinavauksia. Opetuskäytössä olleet ruumiit tulivat ruumishuoneilta, sairaaloista ja vankiloista. Opetusmateriaaliksi päätyneistä vainajista pääosa oli yhteiskunnan huono-osaisia eli heitä, joilla ei ollut omaisia tai joiden perheillä ei ollut varaa haudata kuolleitaan. Osa oli kuolemaan tuomittuja rikollisia. 1800-luvun osalta merkittävää oli taideakatemioissa ainetta opettaneiden henkilöiden tausta lääketieteessä, mutta myös muut ajan tieteelliset suuntaukset ja teoriat, kuten fyysinen antropologia ja evoluutioteorioiden kehittyminen, heijastuivat taiteisiin.1800-luvulla ihmisen pääkalloa alettiin pitää keskeisenä ihmisten välisten erojen, alkuperän ja populaatioiden maantieteellisen leviämisen tutkimuksessa. Kraniologiaan eli kallojen mittaukseen perehtyneet tutkijat olettivat, että kallon muoto ja erityispiirteet kertoisivat myös yksilön luonteenpiirteistä, älykkyydestä ja moraalisista kyvyistä. Osittain tätä tarkoitusta varten kerättiin myös Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston, vuodesta 1917 Helsingin yliopiston, anatomian laitoksen ihmisluukokoelma, johon kuului noin 1500 pääkalloa. Kokoelma sisälsi myös haudoista esiin kaivettuja luita ulkomailta ja kotimaasta. Yksi tunnetuista hautapaikoista, josta luita vietiin, oli Inarijärven Vanha Hautuumaasaari, josta saamelaisten luita keräsivät niin kotimaiset kuin ulkomaisetkin tahot 1930-luvulle saakka. Taiteen vaikean kulttuuriperinnön kohdalla tutkielmassa ehdotetaan käytettäväksi nimitystä synkkä taidehistoria. Määritelmä on muokattu englanninkielisistä termeistä ”difficult cultural heritage” ja ”dark tourism”. Vaikeaan kulttuuriperintöön sisältyy yleisesti paikkoja ja esineitä, jotka liittyvät esimerkiksi sotiin, kansanmurhiin, orjuuteen, kolonialismiin ja luonnonkatastrofeihin. Synkkään taidehistoriaan voisivat kuuluvat esimerkiksi teokset, jotka esittävät tai joiden aiheet käsittelevät kärsimystä, traumaa tai kuolemaa. Myös ihmisjäännökset voivat olla osa vaikeaa kulttuuriperintöä, erityisesti jos ne kytkeytyvät historian traumaattisiin, väkivaltaisiin tai traagisiin tapahtumiin. Synkkään taidehistoriaan lukeutuvat mukaan myös ne taidekouluissa käytetyt ihmisjäänteet, joiden alkuperään liittyy sortoa ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta.

Tutkielma keskittyy länsimaalaisen nykyaikaisen tatuoinnin tutkimukseen, pyrkimyksenä selvittää voivatko tatuoinnit tulla luetuksi taidehistorian diskurssin kehotaiteeseen. Tutkielman ns. toinen osa käsittelee taidehistorian katseen käsitettä, ja sitä kautta pyrin tutkimuksessa selvittämään, voivatko tatuoinnit muuttaa naiseen kohdistuvaa katsetta. Pyrin siis sovittamaan taidehistorian tutkimukseen tatuoinnit kehotaiteena, ja toisaalta pohtimaan tatuointien mahdollisuutta naisten ”oman kehon haltuunoton” keinona katseen muuttamisen kautta. Tutkielman aineistona toimivat taidehistorian sekä sosiologian tutkimukset kehotaiteesta, tatuoinneista, tatuoiduista naisista sekä katseen käsitteen tutkimus. Hyödynnän tutkimuksessani sukupuolen tutkimuksellista, feminististä menetelmää naisnäkökulman kautta. Aiempaa taidehistoriallista tutkimusta tatuoinneista ei löytynyt, joten sovellan sosiologisia lähdemateriaaleja taidehistorian tutkimukseen kehotaiteesta, katseesta ja representaatiosta, ja pyrin luomaan sujuvan yhteen sovittamisen näiden välille. Kuva-aineistona hyödynnän valokuvia tatuoinneista, mutta tutkin ennemmin käsitteellisiä ilmiöitä kuin itse kuvia. Kuvat toimivat tutkimukseni tukena, mutta tutkimukseni kohde on suhteellisen käsitteellinen eikä siten suoraan kuva-aineistolla esitettävä. Tutkimukseni on uutta taidehistoriallista tutkimusta, sillä tatuoinneista tällaista ei vielä ole tehty. Tämän vuoksi myös sosiologisen tutkimusmateriaalin hyödyntäminen oli jokseenkin pakollista tutkimuksen teossa, ja itse tutkimuksen teko haastavaa. Johtopäätöksissäni päädyin siihen, että ainakin osittain tatuoinnit ovat luettavissa taidehistorian diskurssin kehotaiteeseen, ja niillä on mahdollisuus muuttaa naiseen kohdistuvaa katsetta.

The Ancient city of Megiddo in Southern Levant has been continuously occupied by various cultures for over three thousand years. With extensive excavating and studying of the site important information on the environmental history of Southern Levant and especially Jezreel Valley region have been acquired. This study aims to answer the questions what kind of cultural landscape surrounded Tel Megiddo during the Middle Bronze Age and what kind of horticultural activities can be studied with dendroarchaeological methods, such as anthracology. For this study, 280 carbonized wood remain samples were taxonomically identified from the Tel Megiddo excavations from seasons 2018 and 2022. They were identified with a microscope in order to reconstruct the arboreal paleo-environment and determine the possible horticultural practices during the Middle Bronze Age. In total 18 different taxa were successfully identified from which seven were considered to be horticulturally important. In addition to the identification of the new carbonized wood remains from the excavation seasons 2018 and 2022, the previous referential database constructed of the excavation seasons since 1991 till 2014 was studied and new dataset tables were made to highlight the taxa encountered during the Middle Bronze Age. Based on the final results, 488 samples of carbonized wood were taken into deeper analysis from which in total 26 different taxa were identified. Twelve of these taxa were considered to have been used in horticultural activities. The samples were dominated by common olive, Olea europaea, which indicated that there were orchards in the vicinity of the Middle Bronze Age city. Other horticultural taxa indicated on possible gardens within the city walls as possible food gardens and prestigious elite gardens. In other matter the wood in the vicinity of the city was used as firewood, and for construction and as carpentry material.

In this thesis, I critically review and assess multiple works of modern Tiwanaku research. Focus of this thesis is on social and political organization in Tiwanaku, and how these themes have been interpreted during the last few decades. Key method of this thesis is a form of critical literature review. In the first chapter, I introduce the key themes related to the modern study of Tiwanaku´s organizational structure. I aIso introduce my research questions and shortly go through my theories and methods. I also explain the process and criteria about how I chose the literature used in this review. In the second chapter I provide brief introduction to history of Tiwanaku research, going through the entire research history all the way from colonial chronicles to to the international and multidisciplinary research of 21st century. This chapter provides some context for the more modern Tiwanaku research that is discussed in the following chapters. In the third chapter I critically review how the themes of hierarchy and centralization have been interpreted and discussed in the modern research literature about Tiwanaku. In the following fourth chapter I review the interpretations related to the theme of division of labor in Tiwanaku state. In that chapter my Focus is on division of labor related to agricultural production. In the fifth chapter the key theme is militarism and expansiveness of Tiwanaku state, and how these themes have been interpreted by modern Tiwanaku researchers. In the last chapter, I provide some concluding thoughts about this entire review process. These thoughts relate to the entire work, but especially to the themes discussed in the three earlier chapters of this thesis.