Browsing by discipline "Dogmatics"
Now showing items 1-20 of 65
-
(2017)Augustinus perusteli määrittelemäänsä alkusyntioppia ennen kaikkea Paavalin Roomalaiskirjeen jakeilla 5:12-21. Augustinuksen tulkintaa Paavalin sanoista on kuitenkin kritisoitu, ja samalla pitkään sekä katolisessa että protestanttisessa teologiassa hallinnut augustinolainen opetus alkusynnistä on voimakkaasti kyseenalaistettu. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko alkusyntioppi – sellaisena kuin Augustinus sen määrittelee – todella peräisin Paavalilta, vai onko se vain tulos Augustinuksen virheellisestä tulkinnasta Roomalaiskirjeen jakeista 5:12-21. Tutkimus jakautui eksegeettiseen ja systemaattiseen analyysiin. Paavalin tausta juutalaisena oppineena näkyy katkelmassa (Room.5:12-21) viittauksena lankeemiskertomukseen ja Aadamiin, joten ulotin eksegeettisen analyysin tutkittavan tekstikohdan lisäksi aihetta koskeviin Vanhan testamentin teksteihin ja Vanhan testamentin apokryfikirjoihin. Roomalaiskirjeen jakeiden 5:12-21 alkutekstin tekstikriittinen tutkimus tarjosi vertailukohdan Augustinuksen myöhäisemmälle tulkinnalle katkelman sisällöstä. Systemaattisessa analyysissä tutkin Augustinuksen alkusyntiopin historiallista kontekstia, opin sisältöä, ja augustinolaisen alkusyntiopin merkitystä kristillisessä elämässä. Käytin apunani Augustinuksen omia tekstejä, dogmatiikan kokoelmateoksia ja aikaisempaa Augustinus- ja syntitutkimusta. Augustinus, joka ei hallinnut kreikkaa riittävästi, perusti tulkintansa tekstikohdasta Room. 5:12-21 virheelliseen latinankieliseen käännökseen. Tämän käännösvirheen myötä Paavali näytti puhuvan jokaisen ihmisen syyllisyydestä Aadamin syntiin. Vaikka Augustinuksen alkusyntiopille löytyi tukea monista Raamatun kertomuksista, joissa esi-isän tila ja usko vaikuttivat ihmissuvun kohtaloissa, niin Roomalaiskirjeen jakeissa 5:12-21 sille ei ole perustetta. Paavali ei suoranaisesti kieltänyt Aadamilta perittyä syntisyyttä, kuten hän ei ylipäätään analysoinut synnin alkuperää tai leviämistä maailmassa. Paavalin tavoitteena oli korostaa Genesiksen ilmoituksen ja Kristuksen välistä suhdetta, ja jumalattoman vanhurskauttamista uskon kautta. Ensimmäisen synnin merkitys on kuitenkin ainutlaatuinen. Sen myötä menetettiin täydellinen harmonia, jota ei pysty täysin palauttamaan. Paavali sanoi, että ihmiset kuolivat Aadamin synnin seurauksena. Ihmisen vieraantuneisuus ja ero Jumalasta johtuu Aadamin synnistä, ja ihminen tekee syntiä Jumalan elämästä erilliseen maailmaan syntymisen vuoksi. Roomalaiskirjeen teksti tukee alkuperäisen kuoleman, ei niinkään alkuperäisen synnin, ajatusta.
-
(2016)Tämän tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten Anders Nygrenin taustalla vaikuttavat fundamentaalisteologiset taustaoletukset ja hänen käyttämänsä metodi vaikuttaa niihin johtopäätöksiin, joihin hän päätyy teoksessaan Eros och Agape I. Nygrenin tutkimuksen on sanottu olevan 1900-luvun merkittävin tutkimus rakkaudesta. Nygrenin tutkimus nosti rakkauden kansainvälisesti kiinnostavaksi tutkimuksen kohteeksi. Kiinnostus ylitti tieteenalan rajat. Harvat Nygrenin jälkeisistä tutkimuksista asettuivat kannattamaan hänen näkemystään rakkaudesta. Nygrenin asetelman sanottiin olevan liian yksinkertaistava ja mustavalkoinen. Hänen raamatuntulkintaansa on kritisoitu puutteellisuudesta. Onpa häntä syytetty jopa antisemitismistä. Kritiikistä huolimatta hänen perusasetelmansa kahdesta rakkaudesta on kuitenkin pysynyt perusmallina, josta jopa hänen kriitikkonsa usein lähtevät liikkeelle. Tutkimushypoteesini on, että Nygren päätyy jyrkkään käsitykseen agape-rakkauden ja eros-rakkauden yhteensovittamattomuudesta sekä luterilaisen dogmatiikan vaikutuksesta että metodinsa, perusmotiivitutkimuksen, johdosta. Nygrenin käyttämä metodi perusmotiivitutkimus pyrkii nimensä mukaisesti löytämään tutkittavasta kohteestaan sille ominaisen elämän asenteen, perusmotiivin. Perusmotiivitutkimus pyrkii siis tiivistämään laajankin aatteen, uskonnon tai filosofian yhteen käsitteeseen tai ideaan. Metodi siis vaikuttaisi kärjistävän Nygrenin näkemystä entisestään. Nygren esittääkin omassa tutkimuksessaan, että kristinuskolle ominainen perusmotiivi on Jumalan lahjoittava agape-rakkaus. Tämä rakkaus on spontaania ja kohteelleen arvon luovaa. Nygren esittää, että tämä kristinuskolle ominainen agape-rakkaus on sekoittunut aikojen saatossa kristinuskon sisällä eros-rakkauteen. Nygrenin mukaan nämä kaksi ovat kuitenkin yhteen sovittamattomia. Nygren seuraa teologiassaan pääosin Lutherin Heidelbergin disputaatiossa tekemää kahden rakkauden erottelua. Nygrenin rakkaudenteologiasta näyttäisi kuitenkin jäävän puuttumaan Lutherin teologialla ominaisia elementtejä, jotka tasapainottavat Lutherin muuten ilmeistä dialektisuutta. Nygrenin tutkimuksen positio tulee näin vielä jyrkemmäksi. Luterilaisuuteen kuuluvan dialektiikan vaikutuksesta ja erityisesti luterilaisen vanhurskauttamisopin vaikutuksesta Nygrenin rakkaudenteologia muotoutuu sellaiseksi, että ihmisen rooli tulee ongelmalliseksi. Tutkimukseni metodina on systemaattinen analyysi. Se on joukko tekstianalyyttisia menetelmiä joiden tarkoituksena on analysoida muun muassa argumentaatiota ja tekstiin liittyviä implisiittisiä oletuksia. Tutkielman kysymyksen ja hypoteesin huomioiden se soveltuu hyvin tämän tyyliseen tutkimukseen. Tutkielman haasteena on ollut akateemisen rakkauden tutkimuksen poikkitieteellisyys. Miltei jokaiselta humanistiselta alalta löytyy tutkimuksia, jotka ainakin sivuavat kysymystä rakkaudesta. Ongelma on näiden tutkimusten yhteismitattomuus. Tutkimukseni tuloksena päädyn toteamaan, että hypoteesini pitää paikkansa. Nygrenin tutkimuksen taustalla vaikuttavat hänen metodinsa ja tunnustuksellinen luterilainen dogmatiikka näiden johdosta Nygren esittää käsityksensä kahdesta rakkaudesta mustavaloisena ja jyrkkänä, jossa ihmisen rooli nähdään ainoastaan Jumalan rakkauden kanavana. Tein tutkielmassani myös sen huomion, että Nygrenin rakkaudenteologia samoin kuin imputaatiota korostava vanhurskauttamisoppi hyötyisi suuresti suomalaisen Luther-tutkimuksen esiin nostamasta unio-ajattelusta. Se mahdollistaisi kokonaisvaltaisemman rakkaudenteologian. Tällaisen rakkaudenteologian tekeminen jää tulevan tutkimuksen tehtäväksi.
-
(2020)Pro gradu -tutkielmassani analysoin kirkkoisä Augustinuksen (354–430) imago Dei-käsitystä ja siihen liittyviä nykyteologian määrittelyjä, erityisesti suhteessa luonnontieteen ja teologisen antropologian kysymyksenasetteluihin. Augustinuksen imago Dei -käsitys pitää sisällään keskeisiä dogmatiikkaan liittyviä, trinitaarisia ja kristologisia teemoja aina luomisesta syntiin lankeemukseen ja lunastukseen. Luonnontieteet ovat 1800-luvulta lähtien muodostuneet haasteeksi kristinuskon Pyhien tekstien ilmoitukselle, erityisesti luomisopin näkökulmasta. Raamatun luomiskertomuksen narratiivi tulkitaan nykyteologian valossa pääsääntöisesti allegorisena, ei-historiallisena kuvauksena, mutta jo patristisen aikakauden teologit joutuivat puolustamaan raamatullista luomiskäsitystä ja sen historiallisuutta. Augustinuksen imago Dei -käsitys on eksplisiittisesti trinitaarista ja kristologista, kytkeytyneenä soteriologiaan. Ihminen on luotu kolminaisuuden kuvaksi, mutta triniteetin persoonista vain inkarnoitunut Jumalan poika, Jeesus Kristus on imago Dei:nä samanarvoinen. Ihmisen mieli edustaa trinitaarista imagoa, muistia, ymmärrystä ja tahtoa, mutta vain analogiana. Triniteetti on kolmessa persoonassa Yksi, täydellisessä harmoniassa ja samanarvoisina, rakkauden liitossa, jonka Pyhä Henki vahvistaa. Tämän opetuksen, mistä koko laki ja profeetat riippuvat, käskyn rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä niin kuin itseään, toi esimerkillään Jeesus Kristus, välimies ja näkymättömän Jumalan kuva. Jumala johdattaa syntiin langenneen ihmiskunnan takaisin yhteyteensä Poikansa kautta. Häneen uskomalla, sydämiin vuodatetun Pyhän Hengen kautta, ihmiset uudistuvat lopulta saman kuvan kaltaiseksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Nyt näkemällä kuvastimen läpi epäselvästi, mutta kerran iankaikkisuudessa kasvoista kasvoihin. Augustinukselle Pyhät tekstit olivat ensisijainen auktoriteetti tutkittaessa Jumalan luomistyötä. Mooseksen kirjat oli pyrittävä tulkitsemaan ensisijaisesti kirjaimellisina ja hän kannusti luomistyön tutkimiseen. Augustinus kritisoi oman aikansa akateemikkoja, jotka pyrkivät sopeuttamaan Raamatun tulkinnan tieteen uusimpiin teorioihin, etenkin jos se tapahtui Pyhien tekstien kustannuksella. Luominen oli Augustinukselle teologinen ja filosofinen konstruktio, sekä henkilökohtaisen uskonelämän keskeinen kysymys. Taustalla vaikutti henkilökohtaiset kokemukset Manikealaisten uskonlahkosta ennen kristityksi kääntymistään. Manikealaiset kiistivät Genesiksen auktoriteetin ja heidän maailmankuvansa pohjautui gnostilaiseen dualismiin. Augustinuksen rationes seminales -käsityksen mukaan Jumalan kuuden päivän luomistyö tapahtui ensin primääristen siemensyiden kautta, jolloin koko luomistyö tuli täydelliseksi. Tämän jälkeen luomistyö jatkui yhä tähän päivään asti sekundaaristen syiden kautta, aktivoituen sopivina ajankohtina. Nyt kyseessä on hallinnoiva luomistyö, jossa seitsemännen päivän lepo ja luomistyö jatkuu samanaikaisesti, koska Jumala itse on oma leponsa. Nykyteologiassa teistisen evoluution käsitettä yritetään legitimoida Augustinuksen siemensyiden avulla. Kyseessä on eräänlainen synteesi biologisesta evoluutiosta ja luomiskertomuksen allegorisesta tulkinnasta, jossa teistinen toimija kuitenkin operoi yliluonnollisella tasolla. Kyseessä on virheellinen tulkinta, sillä Augustinuksen mukaan uusia lajeja ei syntynyt ensimmäisen luomisen jälkeen ja ensimmäiset yksilöt luotiin kukin oman lajinsa ja siemenensä mukaan. Ihmistä ei luotu lajinsa mukaan, koska ei ole olemassa erityisiä ihmislajeja. Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, mieheksi ja naiseksi. Augustinuksen antropologia liittyy luomisen teemaan ja on painotukseltaan kristologista. Ensimmäisten vanhempien syntiinlankeemuksen jälkeen osittain rikkoutunut imago Dei tarvitsi uudistusta, mikä tapahtui Jeesuksen sovitustyön kautta, Hänen, joka on näkymättömän Jumalan kuva (Kol.1:15).
-
(2014)Kirkkoisä Basileios Kesarealainen ( = Basileios Suuri, n. 330 378) oli piispa ja teologi Kappadokiassa Vähässä-Aasiassa. Tämän tutkielman päälähteenä on hänen ensimmäistä Psalmia käsittelevän homiliansa prologi, joka on yksi tunnetuimmista 300-luvun loppupuolen psalmilaulun hyödyllisyyttä ylistävistä kristillisistä dokumenteista. Tämä systemaattisen analyysin menetelmällä etenevä tutkielma esittelee ja analysoi Basileioksen käsitystä musiikin teologisesta merkityksestä. Myös muita Basileioksen teoksia hyödynnetään tutkielmassa lähdemateriaalina. 300-luvun lopulla kristillisen kirkon yli pyyhkäisi ennennäkemätön innostus psalmilaulua kohtaan, mikä heijastuu Basileioksen prologissa. Psalmodisen liikkeen taustalla on tutkimuksessa nähty egyptiläisten erämaa-anakoreettimunkkien jatkuvan psalmodian käytäntö, joka askeettisen kristillisyyden leviämisen mukana tuli osaksi kaupunkien kirkollista elämää. Basileios oli tässä suhteessa eräs pioneereista, sillä hän ymmärsi ensimmäisten joukossa, että laulamisen aiheuttama mielihyvä voi olla hyödyksi kristitylle. Keskeiseksi psalmilaulun teologian kannalta nousee musiikin tunneterapeuttinen vaikutus. Basileioksen musiikin teologiassa yhdistyvät filosofiset käsitteet ja kristillinen spiritualiteetti. Hänen ajattelussaan vahingollisista tunteista vapautuminen tai niiden hillitseminen on keskeinen osa kristillistä kilvoitusta. Näin psalmilaulu tuottaa hyvää, kun se yhtäältä saa kristillisen opetuksen paremmin juurtumaan ihmisten mieliin, toisaalta hillitsee voimakkaita tunteita ja kolmanneksi luo yhteyttä ihmisten keskuuteen. Keskeisiksi käsitteiksi Basileioksen psalmilaulun teologiassa nousevat mielihyvä ja harmonia. Harmoniasta puhuessaan Basileios liittyy antiikin filosofiseen traditioon, jossa maailmankaikkeuden järjestys ymmärretään harmoniaksi. Ihminen taas on sama pienoiskoossa, niin kutsuttu mikrokosmos. Tästä syystä musiikilla maailmankaikkeuden perimmäistä rakennetta ilmentävänä ilmiönä on suora vaikutus ihmisen sieluun. Tämän filosofisen rakenteen Basileios soveltaa kristillisessä kirkossa ykseyden mahdollistajaksi. Luodessaan harmoniaa ihmisten sieluihin psalmilaulu Basileioksen mukaan myös tuo ihmiset toistensa yhteyteen ja poistaa riidan ja vihanpidon heidän väliltään. Psalmihomilioiden prologissa korostuu, että psalmilaulu on Pyhän Hengen keksintöä ja siis Jumalan aktiivista toimintaa ihmisen hyväksi. Tutkielman loppuun on liitetty sen päälähteen, Psalmihomilioiden prologin käännös.
-
Basileios Suuren ja Ambrosius Milanolaisen Hexaemeron -teokset creatio ex nihilo -opin puolustajina (2018)Tutkielmassani pyrin systemaattista analyysiä hyödyntäen selvittää Hexaemeronien ja creatio ex nihilo -opin yhteyttä, ja niiden tehtävää filosofien teorioiden ja harhaoppien vastustajina. Basileioksen ja Ambrosiuksen Hexaemeronit ovat kuuden luomisen päivän kommentareja, saarnoja, jotka puolustavat oikeaa opetusta Jumalasta ja luomista tyhjästä, creatio ex nihilo -oppia. He vastustavat aikansa ja kulttuurinsa filosofisia teorioita; kuten platonismia, aristotelismia ja pythagoralaisuutta, sekä uskonnollisia harhaoppeja; kuten gnostilaisuutta sen eri muodoissaan, kristologisia harhoja kuten areiolaisuutta ja anomoiaaneja sekä pneumatomakkeja vastaan. He myös vetävät rajaa kristinuskon ja juutalaisuuden välille vastustaen juutalaisten filosofien, erityisesti Filonin tekstejä. Hexaemeronien tavoitteena on myös Raamatun ilmoitukseen vedoten suunnata kristillisen seurakunnan huomio Jumalan suuruuden, pyhyyden ja hyvyyden kunnioittamiseen kaikessa luomakunnassa, sekä esittämään Raamatun mukaista kosmologiaa. Niiden ote on doksologinen ja pyhään ihmettelyyn pyrkivä. Tärkeä kiistakysymys oli luomakunnan status; onko maailma ja materia paha, pahan demiurgin tekemänä, vai hyvä, hyvän Jumalan luomana. Ihmisen asemasta opetettiin sitä, että ihminen on luomakunnan pää, miehesi ja naiseksi luotu, Jumalan kuva, joka sijaitsee hänen sielussaan. Tärkeitä filosofisia termejä, joihin filosofinen debatti kulminoitui, olivat ”alussa”, jolla ilmaistiin Jumalan luoneen kaiken suvereenisti ja ex nihilo, pelkällä käskysanallaan, ”taivas ja maa”, jotka tulkittiin kirjaimellisesti ja jotka julistavat Jumalan kunniaa omalla paikallaan ja toimivat Jumalan asettamina ajan merkkeinä, sekä ”valo ja pimeys”, jotka tulkittiin myös konkreettisesti eikä mystisesti, puolustaen Jumalan luovan vain hyvää ja kieltäen pahuuden itsenäisen olemuksellisen olemassaolon. Kuten pimeys on valon puutetta, on pahuuskin hyvyyden vääristymää. Kolmanneksi Hexameronit ja kristillinen creatio ex nihilo -oppi puolustaa opetusta Jumalan ykseydestä (monoteismi), kolmiykseydestä (triuniteetti), Kristuksen persoonasta ja työstä (kristologia) sekä Pyhästä Hengestä (pneumatologia). Näitä opinkohtia puolustettiin vastoin filosofeja ja harhaoppeja, jotka kielsivät joko Jumalan olemuksen hyvänä, ainoana ja kaikkivaltiaana, tai jonkun persoonan (yleensä Pojan tai Hengen) tosi jumaluuden.
-
(2010)Clemens Aleksandrialainen oli sivistynyt varhaiskristillinen kirjoittaja. Tämän tutkielman päälähteenä on hänen Paedagogus-teoksensa, jota analysoimalla vastataan kysymykseen,millainen kristillisen elämän opas se on, ja mitä kirjoittaja opettaa siinä kristillisestä elämästä. Metodina on systemaattinen analyysi. Koska Clemens-tutkimuksessa on usein keskitytty hänen oletettuun pääteokseensa Stromateis, avaa Paedagogus-teoksen opetukseen tutustuminen sekä Clemensin ajattelusta että varhaiskristillisestä elämästä uusia puolia. Kirjoittajan opetusta kristillisestä käytännön elämästä (kr. praksis) on tutkittu hyvin vähän. Clemens on tärkeä varhaisen kirkon opettaja, joka kehitti ratkaisevalla tavalla ihmisen jumalallistumiseen (kr. theosis) liittyvää terminologiaa. Tutkielmassa keskitytään näiden kahden osa-alueen suhteeseen, jossa Clemensin tunneteorialla on keskeinen merkitys.
-
(2014)Tutkielmassa tarkastellaan (Pseudo-)Dionysios Areopagitan ajattelua. Tutkimustehtävänä on selvittää Dionysioksen symboliteorian rakenne. Tutkimusmetodina toimii systemaattinen analyysi: tekstianalyysin tavoitteena on löytää keskeiset käsitteet ja niiden väliset suhteet. Tutkielman keskeisenä käsitteenä toimii symboli, jota tarkastellaan aistisen, ajateltavan ja jumaluuden välisessä suhdekentässä. Muita keskeisiä käsitteitä ovat kuva ja arkkityyppi, paradigma ja partisipaatio, teologia, myöntäminen ja kieltäminen, mystinen yhtymys ja jumalallinen valo. Lisäksi tarkastellaan ihmisen kognition toimintaa sekä disciplina arcani -käytännön perusteluita. Analyysissä osoittautuu, että jumaluuden ja olevan (aistisen ja ajateltavan) suhde jäsentyy prokloslaisen vertikaalisen kausaliteetin kautta. Syy on aina enemmän kuin seuraus. Arkkityyppi ja kuva ovat prototyyppisiä esimerkkejä syystä ja seurauksesta. Arkkityyppi suhtautuu kuvaan ollen sen paradigma, esikuva - kuva suhtautuu arkkityyppiinsä pyrkien sen partisipaatioon, kaltaisuuteen. Symboli on aistisessa hahmossa esitetty ajateltava merkitys. Merkitys toimii hahmon määrittäjänä ja hahmo toimii merkityksen paljastajana. Symbolit ovat tietoisen muovaamisen seurauksena artifisiaalisia, mutta niiden suhde merkitykseensä on luonnollinen ja reaalinen. Symbolin rakenne aistisen ja ajateltavan yhdistelmänä korreloi ihmisen olemukseen aistivana ja ajattelevana. Ihmisen kognitiiviset sielunkyvyt vaativat toimiakseen symboleita. Ne aloittavat toimintansa aistimuksesta ja jatkavat abstraktion avulla diskursiivisen järjen päättelyyn ja siitä edelleen kontemplatiiviseen ymmärrykseen. Jumala on kaiken syynä myös ihmisen ontologinen päämäärä - kognitiivisten kykyjen käyttäminen on Jumalaan palaamista. Jumalan kohdalla kontemplaatiota korkeampana (ei-)kognitiivisena kykynä on mystinen yhtymys - mieli tajuaa, ettei voi saavuttaa käsitettävyyden ylittävää Jumalaa ja lopettaa toimintansa tässä lakkaamisessa Jumala lahjoittaa mystisen yhtymyksen, ei-tiedon. Jumalan ilmaiseminen tapahtuu kaltaisuuksien tai erilaisuuksien kautta rationaalisena ilmaisuna tai erilaisten kaltaisuuksien kautta symbolisena ilmaisuna. Katafaattinen ja apofaattinen teologia lähestyvät Jumalaa rationaalisesti. Symboli on kaltaisuuden ja erilaisuuden, kätkemisen ja paljastamisen jänitteinen yhdistelmä. Symbolinen teologia on saranakohta, jossa katafaattinen teologia muuttuu apofaattiseksi ja aloittaa anagogian, kognitiivisten kykyjen nousun. Jumalallinen valo on Jumalan läsnäoloa kognition mahdollistajana ja sen viimekätisenä sisältönä. Symbolit ovat ennen kaikkea raamatullista, aistisuuteen pohjautuvaa puhetta tai liturgisia esineitä ja toimintoja. Symbolit välittävät jumalallista valoa. Ymmärryksen välittäjinä ne mahdollistavat ihmisen korkeimpien kykyjen käyttämisen ja mystisen yhtymyksen. Niiden funktio on lopulta soteriologinen. Disciplina arcani - esimerkiksi kastamattomien sulkeminen pois ehtoolliselta - suojelee uskottomia liian kirkkailta symboleilta ja siten hengelliseltä sokeudelta.
-
(2016)Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää systemaattisen analyysin keinoin anabaptistiteologi Balthasar Hübmaierin (noin 1480−1528) näkemyksiä uskon, tunnustuksen ja kasteen merkityksestä ihmisen pelastumisessa. Laajana taustana tutkimukselle ovat kyseisiin käsitteisiin liittyvät ekumeeniset haasteet ja suppeampana taustana Hübmaierin soteriologiasta tehdyt erilaiset tulkinnat. Katolinen teologian tohtori Hübmaier omaksui reformaation periaatteet ja uskonvanhurskausopin. Viime mainittua hän ei tulkinnut puhtaan forenssisessa mielessä vaan säilytti pyhityksen osana vanhurskauttamista. Hübmaier korosti uskon ohella henkilökohtaisen Jeesuksen tunnustamisen merkitystä pelastumisessa. Se oli hänelle perustavaa laatua kristillisyydessä ja oma kategoriansa, eikä siis rinnastettavissa muihin hyviin tekoihin. Liittyen kasteen merkitykseen pelastumisessa Hübmaierin teologiaa on tulkittu eri tavoin. Hübmaier on vaikeaselkoinen osaltaan, koska hänen teologiassaan tapahtuu kehittymistä. Hän myös kirjoitti teoksensa vaikeissa oloissa, eikä pyrkinyt kirjoittamaan systemaattista teologiaa. Vaikeaselkoisuutta selittää osin myös hänen biblisistinen Raamatun tulkintansa. Hän tavoitteli ennemmin tarkkaa Raamatun sanassa pitäytymistä kuin tiukkaa johdonmukaisuutta. Hän uskoi Raamatun näennäisen ristiriitaisuuden johtuvan ihmisen vajavaisesta ymmärryksestä. Osa tutkijoista on nähnyt Hübmaierin torjuneen sakramentalistisen kastekäsityksen, mutta toisaalta jotkut ovat tulkinneet, että kaste oli hänelle lähes sakramentaalinen välttämättömyys kuuliaisuuden tekona ja liittymisenä pelastukseen yhteisöön eli seurakuntaan. Tämän tutkimuksen perusteella eniten löytyy perusteita tulkinnalle, että Hübmaierille raamatullisen kasteen soteriologinen vaikutus tuli kokonaisvaltaiseen kastetapahtumaan liittyvistä sitoutumisesta Jeesukseen ja hänen tunnustamisestaan. Kastekin oli Hübmaierille julkinen tunnustautuminen Jeesukseen. Pelastus ei kuitenkaan ollut sidottu vesikasteeseen. Hübmaieria tulkittaessa on huomattava myös hänen koulutuksessaan saamat nominalistiset vaikutteet. Niiden mukaisesti hän erotteli Jumalan ilmoitetun tahdon ja hänen absoluuttisen tahtonsa. Hübmaier näki ilmoitetuksi tahdoksi, että pelastus saadaan, kun evankeliumin kuuleminen synnyttää ihmisessä uskon ja hän sen jälkeen sitoutuu ja tunnustautuu kasteessa Jeesukseen. Jumala ei hänen näkemyksensä mukaan ole kuitenkaan suvereeniudessaan sidottu ilmoitettuun tahtoonsa vaan voi pelastaa kenet haluaa. Uskovan tulee keskittyä ilmoitettuun tahtoon. Hübmaierin perimmäisiksi tavoitteiksi voi nähdä pastoraalisen huolen seurakuntalaisten hengellisestä elämästä ja reformaation johdattamisen uskovien kasteen ja sille perustuvan seurakuntakäytännön suuntaan.
-
(2017)Tämän tutkielman tehtävänä oli selvittää, millainen rooli Jumalan sanan elävällä ja voimallisella luonteella on F.G. Hedbergin teologiassa. Huomiota kiinnitettiin erityisesti siihen, millä tavalla Hedberg ymmärtää Jumalan sanan toimivan subjektina, joka saa aikaan vaikutuksia ympärillään. Tutkielmassa selvitettiin myös, millaisia välineitä käyttäen Jumalan sana, Hedbergin mukaan, saa em. vaikutuksia aikaan. Metodina käytettiin systemaattista analyysiä. Tutkielman lähteenä olivat Hedbergin teokset Uskonoppi autuuteen ja Baptismens wederläggning och Det heliga Dopets försvar, sekä hänen dogmaattisista artikkeleistaan koostettu Den enda salighetens wäg. Näiden teosten ohella lähteinä käytettiin suomennoksia Hedbergin lyhyestä kirjeestä vanhemmilleen: ”Autuuden tie”, sekä hänen lähettämästään kirjeestä Evankeliumiyhdistyksen hallitukselle vuonna 1884. Tutkielman toisessa luvussa tehtiin selkoa elävän ja voimallisen sanan käsitteestä Raamatussa, Lutherilla sekä modernissa teologiassa. Kolmannessa luvussa analysoitiin elävää ja voimallista sanaa lähdeteoksissa. Neljännessä luvussa esitettiin synteesi tehdystä analyysistä ja esiteltiin Hedbergin ymmärrys elävästä ja voimallisesta sanasta. Viidennessä luvussa esitettiin lyhyt tiivistelmä tutkielman päätuloksista. Tutkimuksessa kävi ilmi, että F.G. Hedbergille Jumalan sana on aktiivinen ja toimiva subjekti, joka asettaa ihmisen toiminnan kohteeksi. Jumalan sana saa aikaan niin synnintuntoa ja kauhua kuin rauhaa ja vanhurskauttakin. Jumalan sanan vaikutukset jakaantuvat kahtia lain ja evankeliumin vaikutuksiin. Lain sana saa aikaan synnintuntoa ja osoittaa ainoastaan Jumalan tahtoa ja vaatimuksia. Evankeliumin sana synnyttää ja ylläpitää uskon, antaa anteeksiantamuksen ja vaikuttaa oikeaa elämää. Lain ja evankeliumin sana tulevat ihmisen luo erilaisten välineiden kautta. Nämä välineet ovat saarna, kaste, ehtoollinen ja rippi. Saarna on ihmisen ulkoa päin tulevaa Jumalan sanan julistusta. Tavoittaakseen ihmisen sydämen vaatii saarna jonkinlaista kielellistä kykyä ymmärtää sanat, joihin Pyhä Henki on saarnassa kätkeytynyt. Kasteessa Jumalan sana on yhdistyneenä veteen ja ehtoollisessa leipään ja viiniin. Kaste on annettu erityisesti pienten lasten armonvälineeksi, sillä he eivät voi ymmärtää sanaa saarnan välineessä. Rippi on kirkon virkaan liitetty erityinen evankeliumin sanan julistus. Viran julistama synninpäästö tulee uskoa, kuin sen julistaisi itse Jumala.
-
(2015)Tässä tutkielmassa selvitetään Joseph Ratzingerin eli Benedictus XVI:n ilmoituskäsitystä Jesus von Nazareth -teoksessa. Varsinaisia tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensimmäinen koskee sitä, millainen on ilmoituksen yleinen luonne ja miten Raamattu, historia ja Kristus suhteutuvat toisiinsa tässä ilmoituksen yleisessä struktuurissa. Toinen kysymys on se, mitä Kristuksen persoona ilmoituksen vaikuttavana sisältönä merkitsee ja miten se vastaanotetaan. Tutkielman aineistona on Ratzingerin paaviutensa aikana vuosina 2007–2012 julkaisema kolmiosainen teos Jesus von Nazareth, jota voidaan perustellusti pitää Ratzingerin teologisen elämäntyön ja samalla henkilökohtaisen ”Herran kasvojen etsinnän” kirjallisena huipentumana. Teoksen luonteeseen kuuluva tietty henkilökohtaisuus ja epäsystemaattisuus tuovat analyysille oman haasteensa. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi. Tutkielman toisessa luvussa eli taustaluvussa käsitellään ilmoitusta teologisena peruskysymyksenä. Lukuun sisältyy myös tiivis katsaus ilmoitusteologian historiaan. Keskeisintä luvussa on armon ja luonnon välistä suhdetta ilmoitusteologian taustaedellytyksenä 1900-luvun roomalaiskatolisessa teologiassa käsittelevä osuus. Lisäksi lukuun kuuluu tutkielman heuristisena apuvälineenä toimivan Avery Dullesin ilmoitusteologisen tyyppimallin esittely. Tutkielman kolmannessa luvussa käsitellään Kristuksen persoonaa ilmoituksena sekä Raamatun ja historian sisäisenä merkityksenä Ratzingerin teologiassa. Keskeisenä tuloksena esitetään, että ilmoitus on luonteeltaan persoona eli Kristus itse. Samalla ilmoitus on yhtä aikaa ylihistorialliseen johtava ja suuntautuva historiansisäinen prosessi. Luvussa käsitellään Raamatun teologista tulkintaa suhteessa historiallis-kriittiseen raamatuntutkimukseen. Lisäksi tarkastellaan luomisen teologian kristologista luonnetta taustana erityisesti uskonnoissa konkretisoituvalle luomakunnasta saatavalle yleiselle ilmoitukselle, jonka Kristukseen johtavassa ja hänessä täyttymyksensä saavassa pelastushistoriassa annettava erityinen ilmoitus vie täyttymykseensä. Kolmanneksi tarkastelun painopiste on Raamatun sanan ja historiallisen tapahtuman sisäisessä ja ulkoisessa ykseydessä, jolle varsinainen ilmoitustapahtuma perustuu. Neljännessä pääluvussa selvitetään Kristus-ilmoituksen Kirkon uskossa tapahtuvaa persoonallis-yhteisöllistä vastaanottamista. Luvussa todetaan, että Poika on Jumalan vaikuttava ilmoitusteko, joka huipentuu Kristuksen ristiin ja siinä ilmenevään Jumalan kenoottisen rakkauden toteutumaan. Kristus ilmoittaa persoonassaan sekä Jumalan että todellisen ihmisyyden ja saa samalla aikaan sovituksen ja lunastuksen, jotka mahdollistavat Jumalan-tuntemisen ja pelastuksen Kirkossa ja Kirkon kanssa. Lopuksi käsitellään sitä, miten ilmoi-tuksen vastaanottaminen merkitsee Kristuksen kaltaiseksi tulemista ja sisäistä elämää hänessä ja hänestä niin, että Kristuksen elämä toteutuisi ihmisessä. Näin ilmoitus saavuttaa päämääränsä. Viides luku kokoaa tutkimustulokset. Samalla pohditaan tutkimustulosten soveltamista ja mahdollista merkitystä sekä hahmotellaan suuntaviivoja tulevalle tutkimukselle.
-
(2010)The purpose of my research is to inquire into the essence and activity of God in the legendarium of the English philologist and writer J.R.R. Tolkien (1892-1973). The legendarium, composed of Tolkien’s writings related to Middle-earth, was begun when he created two Elvish languages, Quenya based on Finnish, Sindarin based on Welsh. Tolkien developed his mythology inspired by Germanic myths and The Kalevala. It is a fictional ancient history set in our world. The legendarium is monotheistic: God is called Eru ‘The One’ and Ilúvatar ‘Father of All’. Eru is the same as the Christian God, for Tolkien wanted to keep his tales consistent with his faith. He said his works were Christian by nature, with the religious element absorbed into the story and the symbolism. In The Silmarillion, set in the primeval ages of Middle-earth, the theological aspects are more conspicuous, while in The Lord of the Rings, which brings the stories to an end, they are mostly limited to symbolic references. The legendarium is unified by its realistic outlook on creaturely abilities and hope expressing itself as humbly defiant resistance. ”The possibility of complexity or of distinctions in the nature of Eru” is a part of the legendarium. Eru Ilúvatar is Trinitarian, as per Tolkien’s faith. Without contextual qualifiers, Eru seems to refer to God the Father, like God in the Bible. Being the creator who dwells outside the world is attributed to Him. The Holy Spirit is the only Person of the Trinity bestown with names: the Flame Imperishable and the Secret Fire. When Eru creates the material world with His word, He sends the Flame Imperishable to burn at the heart of the world. The Secret Fire signifies the Creative Power that belongs to God alone, and is a part of Him. The Son, the Word, is not directly mentioned, but according to one writing Eru must step inside the world in order to save it from corruption, yet remain outside it at the same time. The inner structure of the legendarium refers to the need for a future salvation. The creative word of Eru, “Eä! Let these things Be!”, probably has a connection with the Logos in Christianity. Thus we can find three “distinctions” in Eru: a Creator who dwells outside the world, a Sustainer who dwells inside it and a Redeemer who shall step inside it. Some studies of Tolkien have claimed that Eru is distant and remote. This seems to hold water only partially. Ilúvatar, the Father of All, has a special relation with the Eruhíni, His Children, the immortal Elves and the mortal Men. He communicates with them directly only through the Valar, who resemble archangels. Nevertheless, only the Children of Eru can fight against evil, because their tragic fortunes turn evil into good. Even though religious activities are scarce among them, the fundamental faith and ultimate hope of the “Free Peoples” is directed towards Eru. He is present in the drama of history as the “Author of the Story”, who at times also interferes with its course through catastrophes and eucatastrophes, ‘good catastrophes’. Eru brings about a catastrophe when evil would otherwise bring good to an end, and He brings about a eucatasrophe when creaturely strength is not sufficent for victory. Victory over corruption is especially connected with mortal Men, of whom the most (or least) insignificant people are the Hobbits. However, because of the “primeval disaster” (that is, fall) of Mankind, ultimate salvation can only remain open, a hope for the far future.
-
(2015)Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, minkälainen on Lutherin käsitys teologian ja filosofian välisestä suhteesta. Tutkielman lähteenä ovat viisi disputaatiota vuosilta 1517–1540, joihin Luther on laatinut teesit: disputaatio skolastista teologiaa vastaan (1517), Heidelbergin disputaatio (1518), disputaatio ihmisestä (1536), disputaatio lauseesta ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1.14) (1539) ja disputaatio Kristuksen jumalallisuudesta ja inhimillisyydestä (1540). Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Aluksi on käännetty kaikkien viiden disputaation kaikki teesit. Tämä on tehty siksi, että näin on mahdollista muodostaa kokonaiskuva jokaisesta disputaatiosta ja asettaa tutkielman aihetta koskevat teesit niille alun perin tarkoitettuun kontekstiin. Teesien suomentamisen jälkeen on jokaisen disputaation kohdalla syvennytty siihen, minkälaisia tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja kussakin niistä esiintyy. Varhaisia disputaatioita (3. luku) käsittelevissä alaluvussa käsitellään nuoren Lutherin käsitystä tahdosta, logiikasta sekä paradoksien teologiasta. Vastaavasti myöhäisiä disputaatioita (4. luku) käsittelevissä alaluvuissa perehdytään vanhemman Lutherin käsitykseen järjestä ja epistemologiasta sekä hänen käsitykseensä teologisesta kielestä. Tutkielman aihepiirin liittyvät ja ymmärtämisen kannalta tarpeelliset taustatiedot on koottu johdantoa seuraavaan taustalukuun (2. luku), jossa käsitellään teologian ja filosofian välistä suhdetta keskiajalla. Viidennessä luvussa vedetään yhteen tutkielman johtopäätelmät. Luther tarkastelee asioita pääosin suhteessa Jumalaan. Tarkasteltaessa nuoren Lutherin käsitystä tahdosta kävi ilmi, ettei Luther kritisoi järkeä per se vaan pyrkii osoittamaan, että syntiinlankeemuksen seurauksena nimenomaan tahto on turmeltunut. Tämän seurauksena pahaan sidottu tahto muodostaa ihmiselle vääristyneen lähtökohdan, josta käsin hän tarkastelee maailmaa. Vastaavasti Luther ei varhaisissa disputaatioissa kritisoi logiikkaa sinänsä. Hän näkee niin teologian kuin filosofian muodostavan omat disipliininsä. Termien merkitys on vastaavasti disipliinisidonnaista eikä termejä voi sellaisenaan siirtää disipliinistä toiseen. Teologiset termit (esim. trinitaariset ja kristologiset termit) viittaavat kohteeseensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja näin ollen syllogismit eivät sovellu teologisen materian käsittelyyn. Nuoren Lutherin ”paradoksien teologian” tutkiminen paljasti, että ihminen ei Lutherin mukaan luonnostaan hahmota omaa tilannettaan Jumalan edessä. Ihminen olettaa virheellisesti analogian vallitsevan luodun maailman ja Jumalan välillä. Näistä lähtökohdista ihminen myös muodostaa virheellisen kuvan Jumalasta ja harjoittaa filosofiaa vääristä lähtökohdista. Kristus puolestaan muodostaa ”tulkinnan avaimen”, jonka avulla ihmisen perspektiivi korjataan. Lutherin myöhäisten disputaatioiden pohjalta kävi ilmi, että Luther arvostaa järjen kaikkea muuta korkeammalle tässä maailmassa. Suhteessa jumalalliseen viisauteen inhimillinen viisaus ei kuitenkaan ole juuri mitään. Episteemisesti Luther näkee niin teologisen kuin inhimillisen tiedon olevan luonteeltaan a posteriorista. Teologisen tiedon lähteenä toimii Raamattu. Perustuen eri disipliineihin sama väitelause ei ole Lutherin mukaan totta teologiassa ja filosofiassa. Teologian kohteet edellyttävät uutta kieltä, sillä ne ovat itsessään sanoinkuvaamattomia ja käsittämättömiä. Kokonaisuutena tutkielmasta käy ilmi, ettei Lutherin kritiikki kohdistu järkeen tai logiikkaan per se vaan Luther hyödyntää niitä itse myös teologian alueella. Lutherin näkökulmasta filosofiaan kytköksissä olevat ongelmat liittyvät syntiinlankeemuksen seurauksiin: ihmisellä ei ole luonnostaan tietoa Jumalasta eikä hän hahmota omaa tilannettaan. Kristuksen kautta ihmisen perspektiivi voidaan kuitenkin korjata.
-
(2017)Vatikaanin II kirkolliskokouksessa katolinen kirkko avautui ekumeeniselle liikkeelle. Pian kirkolliskokouksen jälkeen aloitettiin kansainvälisen tason luterilais-katolinen dialogi. Kun vuonna 2017 dialogin käynnistymisestä on kulunut 50 vuotta ja samalla vietetään reformaation 500. merkkivuotta, on tärkeää kysyä, mitkä asiat vielä erottavat luterilaisia ja katolilaisia. Usein käsitystä kirkon virasta on pidetty yhtenä merkittävimmistä kirkkojen välisistä haasteista. Tässä tutkielmassa selvitetään, millainen käsitys kirkon virasta on kansainvälisessä luterilais-katolisessa dialogissa. Tutkielmassa pohditaan myös, mitä merkitystä tällä ymmärryksellä on kirkkojen välisille suhteille. Tutkielman lähteinä ovat asiakirjat Church and Justification, Apostolicity of the Church sekä From Conflict to Communion. Metodina käytetään systemaattista analyysia. Aiheen käsittely jakautuu tutkielmassa kolmeen päälukuun (luvut 2-4). Luvut kaksi ja kolme käsittelevät viran perustaan liittyviä keskeisiä kysymyksiä ja luku neljä viran saamiin muotoihin ja rakenteisiin liittyviä näkökohtia. Luvussa kaksi käsitellään viran suhdetta evankeliumin julistamisen tehtävään. Luvussa kolme tutkitaan viran asetusta sen perustana. Neljännessä luvussa käsitellään dialogissa haastaviksi koettuja kysymyksiä viran kolmijaosta, piispuudesta ja apostolisesta suksessiosta. Toisessa luvussa selvisi, että evankeliumin julistaminen nähdään dialogissa viran keskeisimpänä tehtävänä. Virka nähdään evankeliumin palvelijana ja pappeuden nähdään perustuvan evankeliumin julistamisen tehtävään. Evankeliumilla nähdään olevan virkaan nähden kriteeriluonne. Periaate evankeliumin ensisijaisuudesta suhteessa virkaan on toiminut dialogissa laajasti strukturaalisena prinsiippinä. Dialogin molemmat osapuolet ovat voineet löytää periaatteen omasta perinteestään ja se on siten toiminut ekumeenisena avaimena keskusteluissa. Kolmannessa luvussa selvisi, että luterilaiset ja katolilaiset näkevät viran perustuvan Kristuksen asetukseen. Viran näkeminen kirkolle konstitutiivisena on luterilaisia ja katolilaisia yhdistävä tekijä. Viran asetuksen merkityksen korostamisen ei nähdä olevan vastakkainen sen kanssa, että viran nähdään perustuvan myös evankeliumin julistamisen tehtävään. Neljännessä luvussa selvisi, että luterilaiset ja katolilaiset tulkitsevat periaatetta evankeliumin ensisijaisuudesta eri tavalla. Luterilaiset katsovat, että evankeliumin ensisijaisuuden pohjalta katolinen kirkko voisi tunnustaa luterilaisen viran. Katolilaiset ovat katsoneet, että tärkeitä teologisia teemoja ei voida ohittaa evankeliumin ensisijaisuuden perusteella. Dialogia tarvitaan yhä erityisesti viran kolmijaosta, piispuudesta ja apostolisesta suksessiosta.
-
(2020)Fransiskaanien tarina on kertomus työstä. Ei ole montaa pyyteettömämpää tapaa osoittaa rakkautta, kuin palvella hädässä olevia lähimmäisiä vailla omia intressejä, vain perustoimeentulon hankkien ja ohessa elämäänsä ilolla ja riemulla rikastuttaen. David Flood on tehnyt pitkän elämäntyön tutkien varhaista fransiskaanista liikettä ja tehnyt aiempaa paradigmaa muuttavia johtopäätelmiä siitä, että meillä on ehkä enemmän opittavaa siitä mitä varhaiset fransiskaanit tekivät, kuin mitä he puhuivat. Tässä tutkielmassa tutkin varhaisten fransiskaanisten tekstilähteiden sekä David Floodin kirjallisuuden valossa työn käsitystä varhaisessa fransiskaanisuudessa. Tavoitteenani on kirkastaa ymmärtämystä työn eri ulottuvuuksista liikkeen varhaisissa vaiheissa. Lähteinäni käytän veljestön osalta sen paavillista vahvistusta vaille jäänyttä elämänohjetta Regula non Bullataa, Paavin yhteisölle reilun vuosikymmenen jälkeen vahvistamaa sääntöä Regula Bullataa sekä Franciscus Assisilaisen lähellä kuolemaansa sanelemaa Testamentumia. David Floodin osalta lähteinäni ovat hänen kaksi fransiskaanista työtä käsittelevää kirjaansa Work for Everyone (1997) sekä The Daily Labor of the Early Franciscans (2010). Metodina käytän systemaattista analyysiä kiinnittäen huomiotani keskeisiin käsitteisiin, argumentteihin ja niiden taustalla oleviin edellytyksiin. Taustoittaakseni fransiskaanista liikettä edeltäneet ja siihen vaikuttaneet tekijät, tutkielma sisältää melko kattavan taustaluvun niin kirkon, luostarilaitoksen kuin laajemman yhteiskunnan osalta. Tutkielma avaa kehityskulkuja, jotka johtavat liikkeen varhaisessa vaiheessa tärkeästä ruumiillisesta työstä kohti klerikalisoitumista ja siirtymää ruumiillisesta työstä kohti papillisia tehtäviä. Painotus tutkielmassa on ajassa ennen klerikalisoitumista ja siltä ajanjaksolta tutkielma erittelee työn elämää rikastuttavia ulottuvuuksia lähteidensä pohjalta. Osana tarkastellaan työn yhteiskunnallisia ja poliittisia ulottuvuuksia fransiskaanisesta näkökulmasta. Tutkielma löytää työn merkityksen yksilölle ja yhteisölle niin konkreettisella kuin käsitteellisellä tasolla ja avaa näkemään joutilaisuuden välttämisen arvon.
-
(2019)Tämän tutkimuksen tehtävänä on analysoida Fredrik Modéuksen kirkkokäsitystä vuonna 2015 suhteessa Ruotsissa vaikuttaviin kirkkokäsityksiin. Tutkimuksen ensisijaisena lähteenä on Modéuksen väitöskirja Gudstjänstgemenskap i folkkyrkan – Ett studium av gudstjänstgemenskapens identitet och ställning i Svenska kyrkan (2015) ja toissijaisina lähteinä Modéuksen aikaisemmat teokset. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Tutkimuksen teologianhistoriallisessa taustaluvussa esitellään ruotsalaisessa kirkkokeskustelussa vaikuttavia kirkkokäsityksiä. Tällaisia kirkkokäsityksiä ovat kansankirkko armonvälineinstituutiona, kollektiivisesti orientoitunut luomisteologinen kansankirkkoajatus, palveluorientoitunut kansankirkkonäky, kansankirkko armonvälineitä jakavana yhteisönä, feministisesti määrittynyt kansankirkkonäky sekä kansankirkkoon kriittisesti suhtautuvien yhteisöllinen kirkkokäsitys. Tutkimuksen pääluvuissa Modéuksen kirkkokäsitystä analysoidaan suhteessa näihin kirkkokäsityksiin. Modéuksen kirkkokäsityksen taustalta keskeisenä käsitteenä hahmottuu varhaiskristittyjen käyttämä ekklesian käsite. Käsite pitää sisällään kolme ulottuvuutta: kokoontumisen ilmiön, paikallisen yhteisön sekä paikallisen ylittävän yhteisön ulottuvuudet. Nämä ulottuvuudet hahmottuvat Modéuksen kirkkokäsitystä jäsentävinä tekijöinä. Varhaiskristittyjen ekklesia-tradition mukaisesti Modéuksen kirkkokäsityksessä armonvälineiden ympärille kokoontuvalla paikallisella jumalanpalvelusyhteisöllä on keskeinen rooli. Tällaiseen yhteisöön ja siinä läsnä olevaan Kristukseen ankkuroituu Modéuksen ajatuksissa kirkko niin paikallisena kuin paikallisen ylittävänä yhteisönä. Paikalliseen jumalanpalvelusyhteisöön ankkuroituva kirkko hahmottuu lopuksi Modéuksen ajatuksissa vielä osallisena Jumalan missiossa, jossa Jumala vie koko ihmiskuntaa kohti valtakuntaansa. Suhteessa erilaisiin Ruotsissa vaikuttaviin kirkkokäsityksiin Modéuksen kirkkokäsitys viittaa tutkielman perusteella selkeästi kohti yhteisöllisiä kirkkokäsityksiä. Yhteisöllisistä kirkkokäsityksistä Modéuksen kirkkokäsityksellä on selkeitä yhtymäkohtia sekä kansankirkkoon kriittisesti suhtautuvien yhteisöllisen kirkkokäsityksen että kansankirkon armonvälineitä jakavana yhteisönä hahmottavaan käsityksen kanssa. Myös feministisesti määrittyneen kansankirkkonäyn suuntaan löytyy viitteitä. Sen sijaan suhteessa sekä kansankirkon armonvälineinstituutiona hahmottavien kirkkokäsitykseen että palveluorientoituneeseen kansankirkkonäkyyn Modéuksen ajatukset ovat aika kaukana.
-
(2017)Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten Marius Victorinus tulkitsee lain ja evankeliumin suhteen Galatalaiskirjeen kommentaarissaan. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi. Marius Victorinus oli 300-luvulla elänyt roomalainen grammaatikko, reettori ja uusplatonistinen filosofi, joka myöhäisellä iällä kääntyi kristityksi. Hän laati kommentaarin ainakin kuuteen Paavalin kirjeeseen. Marius Victorinuksen kirjalliset työt ovat suurelta osin kadonneet, mutta voidaan osoittaa, että muun muassa Ambrosiaster ja Augustinus ottivat häneltä vaikutteita omiin kommentaareihinsa. Marius Victorinus kirjoitti kommentaarinsa käyttäen kirjaimellista, jae jakeelta etenevää tulkitsemistapaa allegorisen tulkinnan asemesta. Tämä tulkintatapa oli suosittu Marius Victorinuksen jälkeisten latinankielisten teologien keskuudessa. Marius Victorinus oli ensimmäisiä teologeja, joka lisäsi kristilliseen ajatteluun vaikutteita uusplatonistisesta filosofiasta; Augustinuksen kautta tällä perinteellä oli merkittävä vaikutus siihen, millaiseksi länsimainen teologinen ajattelu muotoutui. Galatalaiskirjeen kommentaarissaan Marius Victorinus sanoo, että Galatalaiskirjeen kirjoittamisen motiivina oli Paavalin halu oikaista galatalaisten virheellinen käsitys lain ja evankeliumin suhteesta. Marius Victorinuksen mukaan kirjeen keskeinen teema on galatalaisten harha, juutalaisen lain sekoittaminen Kristuksen evankeliumiin. Marius Victorinuksen ehdottoman jyrkkä juutalaisvastainen asenne värittää hänen teologista keskusteluaan laista ja evankeliumista – Marius Victorinukselle lailla ei ole, eikä ole koskaan ollut, merkitystä pelastuksen kannalta. Marius Victorinus asettaa lain ja evankeliumin jyrkästi erilleen. Laki annettiin vain juutalaisille osoittamaan synnit, eikä se koske enää edes heitä Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen. Usko Kristuksen evankeliumiin on ainoa tie pelastukseen. Marius Victorinus näkee lain ongelmana sen, että erityisesti juutalaiset, mutta myös jotkut kristityt, tulkitsevat lakia lihallisesti, jolloin laki ei ole yhteensopiva evankeliumin kanssa. Sen sijaan lain hengellinen tulkinta kuuluu uskoon, eikä aiheuta konflikteja evankeliumin kanssa. Kristuksen laki on synonyymi evankeliumille. Uskon ja tekojen välinen suhde liittyy Marius Victorinuksen teologisessa ajattelussa lain ja evankeliumin suhteeseen. Useinmiten usko ja teot ovat vastakkaisia – usko evankeliumiin ja juutalaisen lain edellyttämät työt. Marius Victorinus käsittelee kuitenkin myös tekoja, jotka kuuluvat kristilliseen elämään. Näillä teoilla ei kuitenkaan saavuteta vanhurskautusta, vaan kristitty tekee hyvää Hengen vaikutuksesta. Lihan ja Hengen välinen vastakkainasettelu on tärkeä osa paavalilaista teologiaa. Marius Victorinuksen teologiassa liha ja Henki liittyvän läheisesti yhteen lain ja evankeliumin kanssa. Pyhien kirjoitusten lihallinen ymmärrys merkitsee juutalaisen lain vaatimusten noudattamista pelastuksen toivossa. Hengellinen ymmärrys puolestaan merkitsee evankeliumin vastaanottoa ja uskoa Kristuksen sovitustyöhön. Marius Victorinus käyttää läpi koko kommentaarinsa termiä mysterium, jonka hän liittää useimpiin käsittelemiinsä teemoihin. Marius Victorinus kutsuu pelastushistorian huippua, pakanoiden pääsyä osallisiksi Jumalan Israelin kansalle lupaamasta hyvästä, nimellä mysterium. Mysterium on avain Marius Victorinuksen Galatalaiskirjeen ymmärtämiseen. Tulkitessaan Paavalin vertausta laista holhoojana ja Paavalin selitystä Vanhan testamentin kertomukseen Hagarista ja Saarasta Marius Victorinus osoittaa kykynsä allegoriseen raamatuntulkintaan kirjaimellisen tulkintatavan lisäksi.
-
(2017)Tutkielmassa selvitetään, miten Yhdysvalloissa v. 1830 järjestäytynyt Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko (MAP-kirkko, mormonit) ymmärtää juutalais-kristillisen käsityksen, jonka mukaan ihminen on luotu ad imaginem Dei. Koska käsitteet imago Dei ja deifikaatio liittyvät yhteen niin mormonismissa kuin ns. perinteisessä kristinuskossakin, tutkielma on samalla selvitys mormonien jumalallistumiskäsityksen nikealaisesta paradigmasta poikkeavista piirteistä. Tutkimusmenetelmänä on systemaattinen analyysi, jonka avulla pyritään avaamaan mormonien imago Dei -käsitystä strukturoivat metafyysiset uskomukset ja rakenteet. Mormonien imago Dei -käsitystä myös verrataan yksityiskohtaisesti nikealaiseen imago Dei -teologiaan ja erityisesti Martin Lutherin imago Dei -teologiaan. Tutkielman lähteinä käytetään MAP-kirkossa keskeisinä ja arvovaltaisina pidettyjä opetusjulkaisuja ja opillisia selontekoja, joista osa on moderneja ja osa klassisia. Näitä ovat mormonismin perusteita käsittelevä oppikirja Gospel Principles (2009), MAP-kirkon perustaneen Joseph Smithin pitämät, Jumalan olemusta käsittelevät saarnat The King Follett Discourse (1844) ja The Sermon in the Grove (1844) sekä MAP-kirkon ylimmän johdon opilliset julkilausumat The Origin of Man (1909), The Father and the Son (1916), ”Mormon” View of Evolution (1925) ja The Family (1995). Oppi Jumalan kaltaiseksi tulemisesta on mormonismissa yhtä keskeinen kuin Lutherin teologiassa. Deifikaation luonteen, toteutumisajankohdan ja metafyysisen perustan mormonismi näkee kuitenkin radikaalisti eri tavalla kuin Luther. Keskeisiä syitä tähän ovat mormonismin finiittinen ja antropomorfinen jumalakäsitys sekä pelagiolainen ja ei-mystinen pelastuskäsitys ja niihin liittyvät epätraditionaaliset käsitykset luomisesta, lankeemuksesta, sovituksesta ja uskosta sekä ihmisen ontologisesta asemasta ja ratkaisuvallasta coram Deo. Mormonismin mukaan ihminen on luotu Isä Jumalan ja hänen puolisonsa kuvaksi, eikä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kuvaksi, kuten Lutherin teologiassa. Mormonismi käsittää Jumalan eli ”taivaallisen Isän” ruumiilliseksi, perheelliseksi ja lisääntymiskykyiseksi olennoksi, jolla on ”taivaalliseksi Äidiksi” kutsuttu jumalallinen puoliso. Ihminen puolestaan on näille ”taivaallisille Vanhemmille” pre-eksistenssissä syntynyt ”henkilapsi”, joka on inkarnoitunut maan päälle suorittamaan Jumalalta saamaansa tehtävää kehittyä kohti jumalallisten vanhempiensa kaltaisuutta. Tätä tarkoitusta varten henkilapsi-ihmisen on otettava vastaan MAP-kirkon julistama evankeliumi ja noudatettava sen lakeja ja toimituksia, joihin kuuluu mm. MAP-kirkon opetuksen mukaisen avioliiton solmiminen ja perheen perustaminen. Mikäli MAP-kirkon jäsen noudattaa ”evankeliumin periaatteita” riittävän kuuliaisesti koko elämänsä ajan, hänet katsotaan viimeisellä tuomiolla kelvolliseksi palaamaan Jumalan luokse ja tulemaan kaikessa Jumalan ja hänen puolisonsa kaltaiseksi eli saamaan ”korotus”. Korotetut ihmiset ovat ylösnousseita jumalia, jotka elävät Jumalan luona ikuisesti iankaikkisina perheinä ja joilla on myös kyky saada uusia henkilapsia. Lisäksi heillä on oikeus jatkaa Jumalan luovaa ja pelastavaa toimintaa tai liittyä siihen. Mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu mormonismissa Jumalan ja ihmisen väliseen ontologiseen sukulaisuuteen. Koska ihminen on kirjaimellisesti Jumalan jälkeläinen, hän on perinyt kyvyn kehittää itsessään taivaallisten Vanhempiensa jumalallisia ominaisuuksia. Lutherin teologiassa mahdollisuus Jumalan kaltaisuuteen perustuu partisipatoriseen ja energeettiseen unioon, johon Jumala antautuu ex nihilo luodun ihmisen kanssa sulasta armosta lahjoittamalla hänelle uskon. Mormonismissa usko on paljolti synonyymi Jumalan tahdon mukaiselle toiminnalle, kun taas Lutherin teologiassa usko on yliluonnollinen kvaliteetti, joka mahdollistaa Jumalan tahdon mukaisen toiminnan. Jumalan kaltaiseksi tuleminen edellyttää mormonismissa myös Kristuksen sovitustyötä. Sovitus ei kuitenkaan takaa Jumalaan uskovalle ihmiselle Jumalan kaltaiseksi tulemista vaan pelkästään kuolemattomuuden. Jumalan kaltaiseksi tuleminen riippuu siitä, käyttääkö ihminen oikein ”tahdonvapauttaan” eli onko hän kuuliainen evankeliumin laeille ja toimituksille. MAP-kirkon uskon mukaan ihmisellä on pelastuskysymyksessä vapaa ratkaisuvalta, myös ja eritoten lankeemuksen jälkeen. Mormonismin mukaan Jumalan kaltaisuus on eskatologinen palkinto, joka annetaan tuonpuoleisuudessa vain niille Jumalaan uskoville, jotka ovat omalla toiminnallaan osoittautuneet kelvollisiksi tulemaan Jumalan kaltaisiksi. Lutherin teologiassa Jumalan kaltaisuus on kaikille Jumalaan uskoville tarkoitettu maanpäällinen lahja, jonka tarkoitus on vapauttaa alustavasti ihmisen sidottu ratkaisuvalta. MAP-kirkko ei tunne Lutherille luovuttamatonta oppia uskonvanhurskaudesta, jonka mukaan syntinen ihminen julistetaan ja tehdään Jumalan kaltaiseksi ja Jumalalle kelpaavaksi sola gratia, per fidem ja propter Christum.
-
(2015)Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Tuomo Mannermaan erityisesti In ipsa fide Christus adest -tutkielmassa esiin tulevaa ajatusta Kristuksen ja ihmisen välille syntyvästä uniosta vanhurskauden perustana. Tutkielmassa selvitetään millainen tämä unio Mannermaan mukaan on, sekä mikä sen merkitys on ihmisen vanhurskauttamiselle ja pyhitykselle. Myös uskon syntyminen ja olemus ovat keskeisiä selvitettäviä asioita, sillä juuri usko saa aikaan vanhurskauden ja pyhityksen perustana olevan union. In ipsa fide Christus adest -tutkielman lisäksi lähteinä käytetään myös muuta Mannermaan uniota käsittelevää tuotantoa. Mannermaan ajattelu perustuu ensisijaisesti hänen Luther-tutkimuksissa tekemiinsä löytöihin ja erityisesti Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen tulkintaan. Metodina tässä tutkielmassa käytetään systemaattista analyysiä. Taustaluvussa kaksi tarkastellaan luterilaisen, ortodoksisen ja katolisen kirkon vanhurskauttamis- ja pelastusoppeihin liittyviä kysymyksiä. Tarkastelun pääpaino on siinä, kuinka Kristuksen ja ihmisen välille syntyvä unio tai Jumalan läsnäolo ihmisessä niiden mukaan ymmärretään. Myös Mannermaan unio-ajatukseen liittyvä näkemys ihmisen jumalallistamisesta eli theosiksesta on erityisesti ortodoksisuutta käsittelevän taustaluvun keskeinen teema. Näiden teemojen käsittely auttaa hahmottaan Mannermaan ajattelun ymmärtämisen kannalta olennaista forenssisen ja efektiivisen vanhurskauttamisopin eroa. Pääluvussa kolme käsitellään Mannermaan näkemystä uskon syntymisestä ja sen luonteesta. Siinä todetaan, että usko syntyy Jumalan ei-mihinkään kohdistuvan ja uutta luovan rakkauden vaikutuksesta. Jumalan sana sekä lakina että evankeliumina synnyttää uskon Pyhän Hengen vaikutuksesta. Usko on Jumalan lahja ja sen syntyminen jää loppujen lopuksi aina mysteeriksi. Jumalan antama uskon lahja ei ole ihmisen oman tahdon uudistuminen vaan läsnä oleva Kristus. Usko saa aikaan sen, että Kristus ja ihminen yhdistyvät ja muodostavat eräänlaisen uuden persoonan. Tämä uusi persoona eli uusi ihminen on uskon subjekti. Tämä voidaan ilmaista niin, että Kristus on uskon muoto. Uskon kautta ihminen jumalallistuu. Pääluvussa neljä käsitellään union luonnetta ja sen merkitystä vanhurskauttamiselle. Siinä todetaan, että uniota ei tule käsittää ihmisen ja Jumalan substanssien yhtymiseksi, vaan eräänlaiseksi teologisesti tai hengellisesti ymmärrettäväksi Kristuksen läsnäoloksi ihmisessä. Tämä läsnäolo on kuitenkin todellinen ja reaalinen, vaikka sen syvintä olemusta tai luonnetta ei voidakaan määritellä. Kristuksen reaalinen läsnäolo ihmisessä on välttämätöntä siksi, että vain siten voidaan taata vanhurskauttamisen ja pelastuksen objektiivisuus ja Kristus-keskeisyys sekä pyhityselämän kannalta välttämätön ihmisen todellinen muutos. Pääluvussa viisi käsitellään uskovassa alkanutta pyhityselämää ja uskon ja tekojen suhdetta ja vastataan tutkielman toiseen keskeiseen kysymykseen siitä, onko ihmisen teoilla eli pyhityksellä jokin osa vanhurskauttamisessa. Siinä todetaan, että pyhitys kuuluu vain ihmisen lähimmäissuhteeseen, eikä teoilla näin ollen ole mitään osaa ihmisen vanhurskauttamisessa ja pelastuksessa. Ihmisen Jumala-suhde ei perustu ihmisessä alkaneeseen pyhityselämään vaan ihmisessä läsnä olevan Kristuksen ja hänen työnsä tähden hyväksiluettavaan vanhurskauteen. Teoissa usko realisoituu ja tulee todelliseksi. Teot ovat aina uskon tekoja.
-
(2015)Tutkielma käsittelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kristillistä uskoa ja hengellistä kasvua. Pääasiallisena lähteenä toimii Patrick S. Chengin teos From Sin to Amazing Grace, jonka sisältöä tarkastellaan muun muassa Martti Lindqvistin, Henri Nouwenin ja Eckhart Tollen kirjallisuuden kautta. Metodina on systemaattinen analyysi. Chengin ajattelun taustalla on Kristus-keskeinen synnin ja armon käsitys, joka hänen mukaansa perustuu itäiseen ortodoksiseen traditioon. Tässä suuntauksessa perisynti käsitetään inhimillisenä epätäydellisyytenä, joka ilmenee haparointina ja erehdyksinä inhimillisen kasvuprosessin aikana. Armoa on jumalallistuminen (theosis), joka ilmenee inhimillisenä ja hengellisenä vahvistumisena ja kasvuna ja jonka päämäärä on Kristuksessa. Cheng esittelee myös rikoksen ja rangaistuksen mallin, jonka edustajaksi hän mainitsee erityisesti kirkkoisä Augustinuksen. Cheng katsoo, että tässä suuntauksessa perisynti nähdään tahallisena rikkeenä, josta seuraa syyllisyys ja joka vaatii rangaistuksen. Armo olisi siten tehdyn rikkeen juridinen sovitus. Cheng katsoo, että tällainen näkemys on riittämätön tavoittamaan synnin ja armon olemusta ja on lisäksi vahingollinen inhimilliselle kasvulle. Cheng esittelee sateenkaariteologiaansa seitsemän Kristus-mallin kautta, jotka ovat Eroottinen Kristus, Julkinen Kristus, Vapauttaja-Kristus, Rajoja rikkova Kristus, Rakastava Kristus, Yhdistävä Kristus ja Hibridi Kristus. Näiden kautta välittyvät kivun, näkyväksi tulemisen ja kohtaamisen teemat. Cheng kritisoi institutionaalista kirkkoa ja kirkon virallista oppia. Hän katsoo sen syrjivän sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, ja aiheuttavan kipua. Henkilökohtaisella jumalasuhteella onkin Chengin ajattelussa suurempi merkitys kuin siteellä instituutioon. Cheng pitää häpeää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tyypillisenä kipuna, jonka perusta on identiteetissä eikä toiminnassa. Häpeästä vapautuminen on merkittävä armon kokemus ja virstanpylväs hengellisen kasvun prosessissa. Chengin teologiaa sävyttää eksistentialismin painotus. Kokemuksellisuus ja konkreettinen hengellisyys ovat oleellisia piirteitä hänen teologiassaan. Cheng pitää välttämättömänä ihmisen oikeutta toteuttaa identiteettiään ja kutsumustaan konkreettisella tavalla. Näkyväksi tuleminen itselle ja muille on hänen teologiassaan merkittävä hengellisen kasvun etappi. Chengin teologiassa on myös sosiaalinen painotus. Kohtaamisella ja yhteydellä Cheng viittaa välittömään ja pyyteettömään vastavuoroisuuteen, joka voi tapahtua niin ihmisten välillä kuin luonnossa. Hän pitää yhteisön monimuotoisuutta rikkautena ja välttämättömänä sekä yksilön että yhteisön kehittymiselle. Cheng pitää myös konkreettista solidaarisuutta tärkeämpänä kuin opillista virheettömyyttä. Chengin ajattelussa on yhteys useisiin modernin teologian suuntauksiin kuten feministiteologiaan, vapautuksen teologiaan, ihmisoikeusliikkeeseen, psykoanalyyttiseen koulukuntaan, kristilliseen antropologiaan, uskontojen väliseen dialogiin, ekoteologiaan ja viisausteologiaan. Nämä yhteydet on tarpeen nostaa esille, koska Cheng viittaa kunkin Kristus-mallin yhteydessä kyseisiin suuntauksiin ja niiden edustajiin. Näiden suuntausten summa ei kuitenkaan selitä tyhjentävästi Chengin kokonaisajattelua, joka perustuu lopulta mystiikan traditioon ja theosis-oppiin. Chengin ajattelussa on havaittavissa kehityskulku yksinäisyydestä ja kärsimyksestä konkreettisen toiminnan ja näkyväksi tulemisen kautta yhteyteen. Hänen teologiaansa sävyttää eksistentiaalinen perusvire, ja yhteys esimerkiksi sakramentteihin jää olemattomaksi. Samoin ekklesiologia on jäsentymätöntä. Cheng ei tulkitse Raamattua kirjaimellisesti, vaan tiedostaa sen historiallisen ja inhimillisen luonteen. Sen sijaan hän tulkitsee sitä symbolisesti ja kontekstuaalisesti, niin että se koskettaa nykyihmisen arkitodellisuutta. Chengin teologia perustuu maalliseen ideologiaan, jota hän pyrkii sovittamaan yhteen kristillisen teologian kanssa. Taustalla ovat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajava ihmisoikeusliike sekä erilaiset sateenkaariväen kulttuurit. Niistä Cheng pyrkii löytämään yhteyksiä etenkin evankeliumeihin. Chengin ajattelu perustuu lopulta armon välttämättömyyteen. Koska sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiä ei voida Chengin mukaan muuttaa väkivallatta, tulisi se hyväksyä siunaten.
Now showing items 1-20 of 65