Browsing by department "Institutionen för klinisk häst- och smådjursmedicin"

Lääkehoidon tehossa ja turvallisuudessa esiintyy yksilöiden välisiä eroja, mikä johtuu osittain perinnöllisistä tekijöistä. Geenien monimuotoisuus aiheuttaa yksilöiden välisiä eroja lääkkeiden imeytymisessä, jakautumisessa kudoksiin, metaboliassa ja erittymisessä sekä lääkkeiden kohdeproteiineissa. Koirilla on todettu kliinisesti merkittäviä geenimutaatioita, jotka altistavat yksilön joidenkin lääkkeiden haittavaikutuksille. MDR1 (multi-drug resistance gene) –geenimutaatio, jonka seurauksena yksilöllä on puute lääkkeitä kuljettavasta proteiinista (P-glykoproteiini), voi altistaa mm. makrosyklisten laktonien (ivermektiini, moksidektiini, selamektiini, milbemysiini, doramektiini), syöpälääkkeiden (doksorubisiini, vinkritsiini, vinblastiini), ripulilääke loperamidin ja sydänsairauksien hoitoon käytetyn digoksiinin haittavaikutuksille. Lisäksi anestesiassa tulee ottaa huomioon, että butorfanoli ja asepromatsiini aiheuttavat ko. mutaatiota kantaville yksilöille syvemmän ja pitkäkestoisemman sedaation kuin muille koirille. MDR1-mutaatio on löydetty monilta paimenkoirasukuisilta roduilta sekä kahdelta vinttikoirarodulta (pitkäkarvainen whippet ja silkkivinttikoira). Toinen kliinisesti merkittävä geenimutaatio koirilla on lihassolun kalsiumkanavaproteiinia koodaavan geenin (RYR1) mutaatio, joka altistaa yksilön inhalaatioanesteettien (isofluraani, halotaani, sevofluraani), ketamiinin ja depolarisoivien lihasrelaksanttien (suksinyylikoliini) laukaisemalle hengenvaaralliselle malignille hypertermialle. Sekä MDR1- että YR1-geenimutaation kantajuus voidaan selvittää geenitestein. Kyselytutkimukseni perusteella näiden testien käyttö on Suomen eläinlääkäriasemilla kuitenkin vähäistä. On olemassa myös muita koirien lääkinnän kannalta merkittäviä polymorfioita entsyymeissä ja niitä koodittavissa geeneissä. Esim. greyhoundeilla on todettu lääkemetabolian kannalta merkittävän CYP2B11-entsyymin puute, minkä seurauksena propofolin aineenvaihdunta on normaalia hitaampaa ja siten toipuminen anestesiasta kestää kauemmin kuin muilla roduilla. Suursnautserilla on todettu alhainen tiopuriini-S-metyylitransferaasi-entsyymin (TPMT) aktiivisuus, mikä altistaa rodun edustajat atsatiopriinin haittavaikutuksille, kuten luuydinsupressiolle. Alaskanmalamuuteilla ja labradorinnoutajilla on päinvastoin todettu korkea TPMT aktiivisuus, mikä voi heikentää lääkehoidon tehoa. Brakykefaaliset eli lyhytkuonoiset koirarodut ovat muita rotuja alttiimpia asepromatsiinin aiheuttamille rytmihäiriöille. Lisäksi kaikilla koiraroduilla voi esiintyä harvinaisia immuunivälitteisiä lääkeyliherkkyysreaktioita. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on koota tämän hetkinen keskeinen farmakogeneettinen tutkimustieto eläinlääkäreiden käyttöön. Farmakogenetiikka antaa avaimet entistä turvallisempaan ja tehokkaampaan koirien lääkintään.

Lemmikkikaniinien leikkauksen jälkeisen kivun hoitoon ei ole olemassa myyntiluvallista, suun kautta annettavaa tulehduskipulääkettä. Lemmikkikanien leikkauksen jälkeisen kivun hoitoon on viime vuosina käytetty injektiomuotoisia opioidiagonisteja sekä anestesian tuottamaa analgesiaa. Näiden valmisteiden luovuttaminen omistajalle kaniinin tarvitessa pitkäkestoisempaa analgesiaa ei kuitenkaan ole tullut kyseeseen. Lisäksi kaniinin kivun tunnistaminen ja arviointi on hyvin vaikeaa. Näistä syistä yleinen käytäntö kaniinin leikkauksen jälkeisessä hoidossa on jättää kaniini kokonaan vaille kipua lievittävää lääkitystä. Ei kuitenkaan ole perusteltua olettaa kaniinin tuntevan eri tavalla kipua kuin muut nisäkkäät, päinvastoin kirjallisuudessa mainitaan kivunlievityksen olevan kaniinille erityisen tärkeää. "Off-label"-käytössä ovat aiemmin olleet ainakin fluniksiinimeglumiini injektiona sekä aspiriini ja ibuprofeeni suun kautta annettavina valmisteina. Suun kautta annettavien valmisteiden osalta vaadittu annostelutiheys on ollut jopa kuuden tunnin välein ja tulehduskipulääkkeille tyypillistä haittavaikutuksista varoitetaan kirjallisuudessa erityisesti käytettäessä aspiriinia. Karprofeenin peroraalisesta käytöstä löytyy myös mainintoja mutta Suomessa myyntiluvallisista tableteista oikeansuuruisen annoksen "valmistaminen" olisi käytännössä erittäin hankalaa ja sisältäisi selvän ali- ja yliannosteluriskin. Mielestämme peroraalisen meloksikaamin etuina olisi nimenomaisesti pitkä annosväli, eli 24 tunnin välein ja oletettavasti maistuva ja helposti annosteltava valmiste. Meloksikaamin sopivuudesta kaniinien leikkauksen jälkeisen kivun hoitoon ei tietääksemme ole julkaistu kattavaa tutkimusta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka sekä injektiomuotoinen että peroraalinen meloksikaami sopii käytettäväksi kaniinin kivunlievitykseen, sekä kartoittaa mahdollisia haittavaikutuksia. Tutkimuksessa oli viisi kania meloksikaami- ja viisi kaniinia plaseboryhmässä. Kaniinit olivat kliinisesti terveitä naaraita ja yli 6kk vanhoja. Kaikki kaniinit saivat operaation yhteydessä injektiona meloksikaamia. Meloksikaamiryhmä sai kotiin annosruiskussa annettavaksi meloksikaamia. Plaseboryhmä sai annosruiskuissa identtistä valmistetta, josta oli jätetty meloksikaami pois. Omistajia ohjeistettiin kaniinin kivun tunnistuksessa ja heidän tuli täyttää kyselylomake kaniininsa toipumisesta leikkausta seuraavina kahtena vuorokautena. Oletuksena oli saada eroja plasebo- ja meloksikaamiryhmien välille. Todennäköisesti aineiston pienuudesta tai kaniinin kivuntunnistuksen haastavuudesta johtuen tilastollisesti merkitseviä eroja plasebo- ja meloksikaamiryhmien välille ei saatu. Myöskään kaniinin meloksikaamiannosta tai annostiheyttä ei ole pystytty toistaiseksi luotettavasti määrittämään, mikä saattaa myös olla syynä ryhmien välisten erojen puuttumiseen. Haittavaikutuksia ei ilmennyt ja omistajat kokivat lääkkeen antamisen kaniinille helpoksi.

Lymfooma eli imukudossyöpä on koirien kolmanneksi yleisin kasvainsairaus. Se saa alkunsa lymfosyyteistä. Suurimmalla osalla koirista lymfooma on fenotyypiltään B-soluista lähtöisin. Koirilla yleisin lymfooman muoto on multisentrinen lymfooma, jonka tyypillisin oire on suurentuneet imusolmukkeet. Lymfoomaa voidaan tavata primaarikasvaimena kuitenkin myös muissa elimissä kuten ruuansulatuskanavassa tai ihossa. Diagnosointiin voidaan käyttää apuna ohutneulanäytettä, jossa keskikokoiset tai suuret lymfosyytit hallitsevat solukuvaa. Lymfooman hoitoon käytetään solunsalpaajia ja se on yksi parhaiten solunsalpajahoitoon vastaavista kasvainsairauksista. Ilman hoitoa koirien keskimääräinen elinikä vaihtelee 4 viikosta 3 kuukauteen. Solunsalpaajahoidoilla noin 60 – 90 % koirista saavuttaa täydellisen remission ja keskimääräinen elinikä vaihtelee 6 – 12 kk välillä ja jopa 20 – 25 % hoidetuista koirista elää vielä kaksi vuotta hoitojen aloittamisen jälkeen. Merkittävimmät ennusteeseen vaikututtavat tekijät ovat lymfooman fenotyyppi sekä kliinisen leviinneisyysluokan alaluokka. Lymfooman hoitoon on kehitetty useita erilaisia hoitoprotokollia, mutta yleisimmin käytettäviä lääkeaineita ovat doksorubisiini, syklofosfamidi, vinkristiini, prednisoloni ja lomustiini. Koska solunsalpaajat vaikuttavat kaikkiin elimistön nopeasti jakautuviin soluihin, myös elimistön normaalit solut kärsivät hoidoista. Hoitojen aiheuttamat haittavaikutukset kohdistuvat useinmiten luuytimeen ja ruuansulatuskanavaan. Solunsalpaajien käyttö eläinten kasvainsairauksien hoidossa on Suomessa vielä melko harvinaista, ja pelko hoitojen aiheuttamista haittavaikutuksista saattaa vaikuttaa sekä eläinlääkäreiden että lemmikkien omistajien päätöksiin hoitojen aloittamisesta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää solunsalpaajahoitojen aiheuttamia haittavaikutuksia ja koirien elämänlaatua hoitojen aikana sekä omistajien tyytyväisyyttä hoitoihin. Tutkimus toteutettiin retrospektiivisenä kyselytutkimuksena. Mukaan tutkimukseen valittiin omistajat, joiden koirien lymfoomaa oli vuosien 2004 – 2008 aikana hoidettu eläinlääkäriasema HauMaussa. Kaikkiaan kyselylomakkeita jaettiin 42 kappaletta, joista täytettynä palautettiin 35 kappaletta (vastausprosentti 83,30 %). Haittavaikutuksia ilmeni lähes kaikilla koirilla (97 %), mutta ne olivat aineiston mukaan suurimmaksi osaksi melko lieviä ja lyhytkestoisia. Yleisimpiin haittavaikutuksiin lukeutuivat väsymys ja apatia (54,30 %) sekä ruuansulatuskanavan oireet kuten oksentelu (51,40 %), ruokahaluttomuus (48,60 %) tai ripuli (45,70 %). Koirien elämänlaatu ei tilastollisesti parantunut hoitojen aikana verrattuna sairasaikaan ennen hoitoja. Omistajista 74,30 % oli täysin tyytyväisiä ja 22,90 % melko tyytyväisiä koiriensa saamaan hoitoon. Omistajista 85,70 % olisi edelleen valinnut solunsalpaajahoidot kyseiselle lemmikilleen, mikäli olisi jälkikäteen saanut valita. Lisäksi tulevaisuudessa 91,40 % omistajista voisi hoidattaa muita lemmikkejään solunsalpaajilla, mikäli ne sairastuisivat johonkin kasvainsairauteen. Ennen hoitoja omistajia mietityttivät eniten haittavaikutukset ja ennuste. Näistä asioista omistajat olisivat myös toivoneet saavansa vielä enemmän tietoa hoitokäyntien yhteydessä.

Opioidit eli euforisoivat analgeetit ovat aineita, jotka sitoutuvat elimistön opioidireseptoreihin. Tällaisia ovat elimistön itse tuottamat endogeeniset opioidipeptidit sekä eksogeeniset (elimistön ulkopuolelta peräisin olevat) opioidit, joihin tässä katsauksessa tutustutaan. Opioideja on käytetty eläinten kipulääkityksessä jo vuosikymmenten ajan ja ne ovat edelleen peruspilari kohtalaisen tai vakavan kivun hoidossa eläinlääketieteessä. Käytettävien aineiden määrä on kasvanut jatkuvasti, samoin niiden käyttötavat ja – kohteet. Uutta, nimenomaan eläimiä koskevaa tutkimustietoa julkaistaan vähän väliä. Valitettavasti suomenkielistä tietoa opioidien käytöstä eläimillä on ollut tarjolla niukasti. Tämä on selkeä epäkohta, sillä tehokkaan kipulääkityksen tarve eläimillä on jatkuvasti kasvanut. Lisäksi suuri osa opioideista on ihmisille tarkoitettuja valmisteita, jolloin ohjeet niiden käyttöön on etsittävä muualta kuin valmisteyhteenvedosta. Seurauksena voi olla riittämätön tai virheellinen kipulääkkeiden käyttö. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on tarjota ajantasaista tietoa koirien kivunlievitykseen käytettävistä opioideista. Eksogeenisten opioidien vaikutus perustuu siihen, että ne matkivat elimistön tuottamia endogeenisia opioidipeptidejä ja sitoutuvat elimistön opioidireseptoreihin tuottaen näin laajan vaikutusten kirjon, joka ulottuu yskän ja ripulin estosta kivunlievitykseen. Potenteimpia opioideja ovat puhtaat µ-agonistit, joihin kuuluu muun muassa morfiini. Ne ovat koiralla ensisijainen vaihtoehto kohtalaisen tai vakavan kivun hoidossa. Analgeettisen vaikutuksen lisäksi näillä on runsaasti sivuvaikutuksia, joista osa voi olla toivottuja (esim. sedaatio), osa taas hyvinkin haitallisia (mm. hengityslama). Osittaisagonistit ja agonisti-antagonistit eivät lievitä kipua yhtä tehokkaasti mutta myös niiden sivuvaikutukset ovat vähäisemmät. Antagonisteilla on mahdollista kumota edellä mainittujen opioidien vaikutusta joko kokonaan tai osittain. Tulehduskipulääkkeet ovat eläimillä eniten käytettyjä analgeetteja, mutta joissakin tapauksissa opioidit ovat selkeästi parempi vaihtoehto. Tällaisia tilanteita ovat vakavan, usein akuutin kirurgisen tai traumaperäisen kivun hoidon lisäksi esimerkiksi kaikki verenkierron vajaatoimintaa tai veren hyytymisen häiriöitä aiheuttavat tilat sekä akuutti tai krooninen munuaisten tai maksan vajaatoiminta. Myös tiineillä ja imettävillä koirilla opioideja pidetään turvallisimpana vaihtoehtona kipulääkitykseksi. Opioidien käyttöä, luovutusta ja määräämistä sekä niistä pidettävää kirjanpitoa on Suomessa säädelty tiukasti lainsäädännöllä. Lähes kaikki tässä katsauksessa käsitellyt opioidit (lukuun ottamatta antagonisteja) luetaan joko huumausaineiksi tai pääasiassa keskushermostoon vaikuttaviksi lääkkeiksi, jolloin niiden väärinkäytön mahdollisuus on otettava huomioon.

Kissojen alemman virtsatien oireyhtymän (feline lower urinary tract disease =FLUTD) oireena uroskissoilla esiintyy mm. virtsakiteistä tai virtsakivistä johtuvaa virtsaputken tukkeutumista. Mikäli tukokset ovat toistuvia eikä virtsakiteitä ja -kiviä liuottavasta erikoisruokavaliosta ole apua, voidaan kissalle tehdä perineaalinen uretrostomia-leikkaus. Perineaalinen uretrostomia on kirurginen toimenpide, jossa lantio-ontelossa kulkeva virtsaputki ommellaan kiinni perineaalialueen ihoon ja tällöin muodostuu pysyvä virtsa-avanne. Leikkauksen jälkeen nousevalle virtsatietulehdukselle altistavia tekijöitä ovat lyhentynyt virtsaputken pituus, peniksen virtsaputken limakalvon puolustusmekanismin puuttuminen, suurempi virtsaputken ulkoisen aukon läpimitta, vähentynyt virtsaputken poikkijuovaisen lihaksen toiminta ja vähentynyt intraluminaalinen paine, muualla virtsateissä oleva sairaus (esim. virtsakivet), joka altistaa bakteeritulehdukselle, sekä virtsaputken katetrointi. Leikkauksen jälkeen virtsatietulehdus voi olla oireeton. Kirjallisuudessa on olemassa vain muutamia pitkän aikavälin seurantatutkimuksia. Siksi tiedetään huonosti, esiintyykö virtsatietulehduksia enemmän kissoilla, joille on tehty perineaalinen uretrostomia-leikkaus. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää, lisääkö perineaalinen uretrostomia riskiä sairastua bakteerien aiheuttamaan virtsatietulehdukseen leikkauksen jälkeen. Lisäksi selvitettiin, mitä muita komplikaatioita esiintyy leikkauksen jälkeen. Hypoteesina oli, että alttius sairastua bakteerien aiheuttamaan virtsatietulehdukseen lisääntyy perineaalisen uretrostomia-leikkauksen jälkeen. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen ja tutkimusosan. Kirjallisuuskatsauksessa käsiteltyjä aiheita ovat FLUTD, virtsakivet, kissan virtsaputken anatomia, uretrostomia-leikkauksen leikkaustekniikat, leikkauksen jälkeinen hoito ja komplikaatiot leikkauksen jälkeen. Tutkimusosassa Yliopistollisen eläinsairaalan potilasrekisteristä haettiin kissojen tiedot, joille oli tehty perineaalinen uretrostomia vuoden 2001 tammikuun ja vuoden 2006 toukokuun välisenä aikana. Kyseisenä aikana 25 kissalle tehtiin perineaalinen uretrostomia. Potilaskortistosta koottiin seuraavat tiedot: kissan ikä leikkaushetkellä, rotu, virtsakiteiden ja -kivien laatu, rauhoitukseen, induktioon, anestesiaan ja kivunlievitykseen käytetyt lääkeaineet, käytetyt antibiootit, lankamateriaali leikkauksessa, tikkienpoiston ajankohta ja mahdolliset käynnit eläinsairaalassa tikkien poiston jälkeen. Toukokuussa 2007 kissojen omistajille tehtiin puhelinhaastattelu, jossa kysyttiin kissan nykyisestä voinnista, mahdollisista leikkauksen jälkeisistä komplikaatioista, virtsatietulehduksista, virtsatietukoksista, lääkityksistä ja ruokavaliosta ennen ja jälkeen leikkauksen. Lisäksi omistajilta kysyttiin, paransiko perineaalinen uretrostomia kissan elämänlaatua. Koska kyseessä oli retrospektiivinen seurantatutkimus muutamien kisojen potilastietoihin kirjatut merkinnät olivat puutteellisia, mikä vaikeutti tiedon keräämistä. Tutkimuksen aineisto oli pieni (25 kissaa) ja kaikkien kissojen omistajia ei tavoitettu puhelinhaastattelussa. Yhteensä 17 kissan omistajat tavoitettiin puhelinhaastattelussa. Koska aineisto oli pieni ja kaikkien kissojen leikkauksen jälkeinen vointi ei ole tiedossa, voi tutkimuksen tulos olla virheellinen. Tutkimuksessa leikatuista kissoista 48% sairastui bakteerien aiheuttamaan virtsatietulehdukseen leikkauksen jälkeen. Perineaalinen uretrostomia-leikkaus lisää riskiä sairastua virtsatietulehdukseen leikkauksen jälkeen. Tutkimuksen tuloksen perusteella leikatun kissan virtsasta olisi hyvä tehdä bakteeriviljely säännöllisin väliajoin esimerkiksi kaksi kertaa vuodessa, jotta oireettomatkin virtsatietulehdukset huomataan. Vakavia kissan lopetukseen johtaneita komplikaatioita esiintyi kahden ensimmäisen kuukauden aikana leikkauksen jälkeen 17% leikatuista kissoista. Lopetukseen johtaneita komplikaatioita olivat virtsan valuminen perineaalialueen kudoksiin kolmella ja kissalla ja kurouman muodostuminen virtsa-avanteeseen yhdellä kissalla. Yhdellä leikatuista kissoista virtsa-avanne on jatkuvasti vereslihalla ja vaatii päivittäistä puhdistusta ja rasvausta. Muut leikatut kissat toipuivat leikkauksesta ja elävät normaalia elämää.

Hiekka hevosen suolistossa voi aiheuttaa suoliston ärsytystä ja siitä johtuvaa ripulia, toistuvia ähkyoireita, laihtumista, huonontunutta suorituskykyä tai muita epämääräisiä oireita. Pahimmassa tapauksessa hiekka voi johtaa suolen osittaiseen tai täydelliseen tukkeutumiseen ja asennonmuutokseen tukkeuman aiheuttaman massan tai suolen laajenemisen vuoksi. Hiekkaähkyn yhtenä riskitekijänä voidaan pitää tietynlaista maaperätyyppiä ns. hiekkamaita ja niillä sijaitsevia huonokuntoisia laitumia. Myös hevosten ruokkiminen ulkona suoraan maahan voi lisätä hiekan kulkeutumista suolistoon. Kaikki samoissa olosuhteissa elävät hevoset eivät kuitenkaan sairastu hiekkaähkyyn. Hiekan määrästä joka aiheuttaa hevosille oireita, ei ole tarkkaa tietoa. Kirjallisuuskatsauksessa on käsitelty hiekan aiheuttamien ongelmien etiologiaa ja yleisyyttä, oireita, diagnosointia, hoitoa ja ennustetta. Hoidossa on keskitytty hiekkaähkyn lääkkeelliseen hoitoon. Tutkimusosio käsittelee vuosina 1996–2005 Helsingin yliopistollisessa Eläinsairaalassa hiekan varalta röntgenkuvattuja hevosia. Tutkimukseen valittujen hevosten omistajat haastateltiin puhelimitse ja heille annettiin mahdollisuus tuoda hevosensa maksuttomaan röntgenkuvaukseen eläinsairaalaan tai vaihtoehtoisesti hevosille tehtiin ultraäänitutkimus hiekan varalta kotitallilla. Hiekkaseuranta ryhmään otettiin hevosia, joilla oli röntgentutkimuksessa havaittu suuri (>5 x >15 cm) hiekkakeräymä suolistossa. Vertailuryhmä puolestaan koostui hevosista, joilla hiekkaa ei havaittu. Seurantatutkimuksen avulla selvitettiin onko hevosilla, joilla on diagnosoitu hiekkakeräymä, myös myöhemmin useammin hiekkaa kuin hevosilla, joilla hiekkaa ei havaittu. Seurannasta saaduista tuloksista tutkittiin oireita aiheuttavan hiekan määrää tai onko pienestä määrästä hiekkaa hevosen suolistossa ylipäätään haittaa. Seurannassa etsittiin myös hiekkakeräymälle altistavia tai siltä mahdollisesti suojaavia tekijöitä. Seurannassa hiekkaa oli merkitsevästi useammin ja enemmän hiekkaseurantaryhmän hevosilla kuin vertailuryhmän hevosilla. Hevosilla esiintyneiden oireiden perusteella pystyi huonosti arvioimaan hiekan määrää seurantatutkimuksessa. Tarhatyypillä, maahan ruokinnalla, ruokintakertojen lukumäärällä tai hevosen päivittäin ulkona viettämällä ajalla ei havaittu olevan yhteyttä hiekan määrään seurannassa. Vähäinen määrä hiekkaa hevosen suolistossa voi olla myös oireeton sivulöydös eikä sitä yleensä tarvitse hoitaa.

Koliikki eli ähky on yleisin hevosen ruuansulatuskanavaan liittyvistä oireyhtymistä, mutta vain pieni osa ähkytapauksista on luonteeltaan kroonisia ja / tai toistuvia. Kroonisten ja toistuvien ähkyjen taustalla voi olla patofysiologialtaan hyvinkin erilaisia aiheuttajia, kuten toiminnallisia, infektiivisiä tai neoplastisia sairauksia tai parasiittitartuntoja. Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään yleisimpiä hevosen kroonisia ja toistuvia ähkyjä aiheuttavia sairauksia ja oireyhtymiä, joita ovat impaktiot, motiliteettihäiriöt, tulehduksellinen suolistosairaus (inflammatory bowel disease, IBD), mahahaavat, parasiitit, enteriitit/koliitit, peritoniitti, kasvaimet ja grass sickness. Perusteelliset anamnestiset tiedot ja järjestelmällisesti suoritettu kliininen perustutkimus sekä laboratorionäytteiden tulkinta ovat välttämättömiä toimenpiteitä lopulliseen diagnoosiin pyrittäessä. Kroonisten ja toistuvien ähkyjen aiheuttajien erotusdiagnostiikassa hyödyllisiä menetelmiä ovat mm. ultraääni- ja röntgentutkimukset, vatsaontelon nesteen analysointi, mahalaukun tähystys, hiilihydraattien imeytymistesti, laparotomia/laparoskopia ja biopsiat (mm. suolisto, imusolmukkeet). Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen laitoksen ja Helsingin yliopistollisen eläinsairaalan suureläinklinikan tutkimusprojektissa oli mukana 12 toistuvista koliikeista kärsivää hevosta. Hevosille tehtiin perustutkimuksen lisäksi mm. ultraääni- ja röntgentutkimukset, mahalaukun tähystys, ksyloosin imeytymistesti ja peräsuolibiopsia. Suurimmalla osalla hevosista oli muutoksia ksyloosin imeytymistestissä ja / tai peräsuolibiopsiassa. Tehtyjen tutkimusten perusteella arvioitiin tulehduksellisen suolistosairauden (IBD) olevan yleisin toistuvia koliikkioireita aiheuttava oireyhtymä tutkimuspopulaatiossa. Käytössä olleet diagnostiset menetelmät ovat hyödyllisiä erotusdiagnostiikassa, mutta peräsuolen limakalvon biopsialöydösten merkitystä koko suoliston tilaa arvioitaessa ei tule yliarvioida.

Lääkkeiden kliinisen käytön kannalta on oleellista tuntea niiden farmakokineettiset ominaisuudet. Farmakokinetiikka käsittelee lääkeaineiden vaiheita elimistössä, siis imeytymistä, jakautumista, metaboliaa ja eliminaatiota. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on koottu tällä hetkellä saatavilla olevat tiedot Suomessa koirilla käytettävien sedatiivien ja injektioanesteettien farmakokinetiikasta. Pääasiassa on keskitytty nimenomaan koirilla tehtyihin tutkimuksiin. Sedatiiveista kirjallisuuskatsauksessa ovat mukana asepromatsiini, diatsepaami, midatsolaami, ksylatsiini, medetomidiini ja dexmedetomidiini. Lisäksi mukaan on otettu flumatseniili ja atipametsoli, sekä tavallisesti esilääkkeenä käytetty atropiini. Tutkimuksia eri lääkeaineiden farmakokinetiikasta on saatavilla hyvin vaihtelevasti. Esimerkiksi asepromatsiinin kohdalla tutkimustuloksia löytyy ainoastaan enteraalisesta antotavasta, kun taas diatsepaamin ja α2-agonistien farmakokinetiikasta tutkimuksia on tehty suhteellisen runsaasti. Injektioanesteeteista mukana ovat tiopentaali, propofoli, ketamiini ja alfaksaloni. Propofolista tutkimuksia on tehty paljon, ja sen farmakokinetiikkaa on tutkittu niin yksittäisen suonensisäisen injektion, kuin jatkuvan infuusionkin seurauksena. Lisäksi uudesta injektioanesteetista alfaksalonista on saatavilla mielenkiintoista tutkimustietoa. Suomessa yleisesti käytettävistä lääkeaineyhdistelmistä tutkimuksia on kuitenkin saatavilla niukasti. Verrattaessa tässä kirjallisuuskatsauksessa käsiteltyjen lääkeaineiden farmakokineettisiä parametreja Suomen Kennelliiton antidopingvalvonnan ilmoittamiin lääkeaineiden varoaikoihin, tuntuvat varoajat erityisesti injektioanesteettien ja atropiinin kohdalla olevan tarpeettoman pitkiä. Tarkkojen varoaikojen määrittäminen vaatii lisätutkimuksia.

Tämä tutkielma on tehty katsauksena sian kipuun ja kipulääkitykseen ja se sisältää kokeellisen osan sialle suun kautta annettavan ketoprofeenin farmakokinetiikkatutkimuksesta. Sialla on monia kipua aiheuttavia sairauksia ja niille tehdään myös kivuliaita toimenpiteitä. Ketoprofeeni on tulehduskipulääke, jota käytetään monilla eläinlajeilla ja sen teho on myös osoitettu olevan riittävä useilla eläinlajeilla. Sairas sika voi ja tuottaa huonosti, joten hoitokysymys on paitsi eettinen, myös taloudellinen. Ontuminen on suomalaisten sikojen suurin ongelma ja aiheuttaa paljon ylimääräisiä poistoja. Myös erilaisten toimenpiteiden jälkeinen kivunhoito on tärkeää muistaa myös sian kohdalla. Kokeellisessa osassa tutkittiin naudalle tarkoitetun suun kautta annettavan ketoprofeenivalmisteen farmakokinetiikkaa sialla, koska sialle ei ole myyntiluvallista suun kautta annettavaa tulehduskipulääkettä ja tutkimuksia suun kautta annettavan ketoprofeenin kinetiikasta sialla on vain vähän. Oletuksena oli, että jauhemainen ketoprofeeni imeytyy hyvin sian ruuansulatuskanavasta. Kokeessa käytettiin 8 kpl eläinlääketieteellisen tiedekunnan omistamia risteytyssikoja. Kokeelle oli myönnetty Helsingin yliopiston koe-eläinlautakunnan eläinkoelupa. Sioille annettiin ketoprofeenia suoneen (3 mg/kg), suun kautta (3 mg/kg ja 6 mg/kg) ja lihakseen pistoksena (3 mg/kg). Siat saivat rehua pelletteinä kahdesti päivässä ja olivat paastolla yön yli ennen lääkitystä. Jokaisen lääkkeenantokerran jälkeen sioista otettiin verinäyte kanyylin kautta määrätyin väliajoin ja näistä näytteistä määritettiin ketoprofeenipitoisuus Helsingin yliopiston biofarmasian laitoksella nestekromatografian (HPLC) avulla. Suun kautta annettava ketoprofeeni imeytyy sialla lähes täydellisesti ja nopeasti, hyötyosuus F = 0,97 ± 0,27 (3 mg/kg PO) ja puoliintumisaika T Ω = 3,52 ± 0,90 h (3 mg/kg PO) . Lukuarvot olivat lähes samat annoksella 6 mg/kg PO. Tämän ja edellisten tutkimusten perusteella voidaan päätellä, että annos 3 mg/kg annettuna 2 kertaa päivässä olisi riittävä. Tulos on hypoteesin mukainen. Naudalle tarkoitettua suun kautta annettavaa ketoprofeenivalmistetta voi käyttää sialle. Koska suun kautta annettavalla ketoprofeenilla ei ole sialle myyntilupaa, on käytettävä kaskadivaroaikaa.

Tulehduskipulääkkeet ovat Suomessa yksi käytetyimmistä lääkeaineryhmistä koirilla. Kennelliitto on asettanut eri lääkeaineryhmille dopingvaroajat, joita tulee noudattaa Kennelliiton alaisissa kokeissa ja kilpailuissa. Kennelliiton varoaikojen pituudet eivät kuitenkaan perustu minkäänlaiseen tieteelliseen tutkimustietoon. Lisäksi dopingsäännöissä ei oteta kantaa siihen, onko lääkeaineella näytteenottohetkellä enää minkäänlaista vaikutusta elimistössä, vaan jäämien osalta noudatetaan ns. nollatoleranssia eli koiralta otetuissa näytteissä ei saa löytyä minkäänlaisia jäämiä käytetyistä lääkkeistä. Lääkeainejäämiä etsitään ensisijaisesti virtsanäytteestä, ja verinäyte otetaan vain erityistapauksissa, esimerkiksi jos virtsanäytettä ei saada tai jos on syytä epäillä, että koiralle on annettu alkoholia. Tässä kirjallisuuskatsauksessa on koottu yhteen koirille soveltuvien Suomessa markkinoilla olevien tulehduskipulääkkeiden farmakokineettiset tiedot. Työssä on keskitytty nimenomaan koirilla tehtyihin tutkimuksiin. Tulehduskipulääkkeiden eliminaationopeudessa esiintyy selviä eroja yksilöiden ja rotujen välillä, mikä on otettava huomioon varoaikoja määritettäessä. Tärkeimpien eliminaatioelinten eli maksan ja munuaisten vajaatoiminta hidastaa lääkeaineiden eliminaatiota, kuten myös tulehdukselliset tilat elimistössä johtuen tulehduskipulääkkeiden voimakkaasta sitoutumisesta proteiineihin. Tulehduskipulääkkeille on myös tyypillistä päätyminen enterohepaattiseen kiertoon, mikä voi pidentää lääkkeen eliminaatioaikaa. Tarkasteltaessa eri tulehduskipulääkkeiden eliminaatioparametreja koiralla, tuntuu Kennelliiton niille määräämä 28 vuorokauden varoaika tarpeettoman pitkältä. Useita tulehduskipulääkkeitä ei myöskään edes pystytä havaitsemaan virtsasta, koska ne eliminoidaan suurimmalta osalta tai lähes kokonaan ulosteiden kautta, jolloin negatiivinen virtsanäyte ei välttämättä takaa sitä, että koiralla ei olisi lääkeainetta elimistössä. Toisaalta taas virtsaan eliminoituvien lääkkeiden metaboliitteja voi löytyä virtsasta pitkään vielä senkin jälkeen kun lääkeainepitoisuus on plasmassa laskenut jo mittausherkkyyksien alle. Koirilla noudatettavien dopingvaroaikojen pituudet tulisikin laatia tieteellisen tutkimustietoon perustuen.