Browsing by department "Kirkkohistorian laitos"

Tutkimuksessa selvitetään toisen maailmansodan jälkeen Suomen armeijan upseerien keskuudessa vaikuttaneen herätyksen itseymmärrystä ja sen muotoutumista vuosien 1945–1948 väliseltä ajalta. Samalla selvitetään herätyksessä vaikuttaneiden upseerien käsitystä tehtävästään, sekä herätyksen opilliseen rajaukseen liittynyttä kehitystä. Tutkittava aineisto koostui pöytäkirjoista, kirjeenvaihdoista, lehtileikkeistä ja yksityisistä kirjoituksista, joita analysoidaan pääasiassa kvalitatiivisen aineistolähtöisen metodin avulla. Herätyksen taustalla vaikutti kasvanut kristillisisänmaallinen perintö, jossa kirkon ja valtion lähentynyt suhde näkyi herätysliikekristillisyyden nousuna kirkon valtavirtaan. Jatkosodan alun käsitys sodasta Jumalan tahdon mukaisena taisteluna ja sodan kovien rauhanehtojen ja uhrausten myötä koettu tragedia olivat myös osaltaan vaikuttamassa vaaran vuosien aikana ilmenneeseen hengelliseen etsintään. Herätys oli osa sodan jälkeisessä Suomessa ilmenneitä hengellisiä herätyksiä, mutta samalla se koettiin omaksi itsenäiseksi herätyksekseen. Sodan jälkeen herätykseen tulleet upseerit alkoivat järjestäytyä, minkä seurauksena perustettiin Upseeriliiton Hengellinen Toimikunta ja alettiin viettää vuosittaisia Upseerien Hengellisiä Päiviä. Järjestäytyneen toiminnan avulla uskovat upseerit pyrkivät parantamaan puolustusvoimissa tehtävän hengellisen työn mahdollisuuksia, sekä tavoittamaan ei-uskovia upseereita. Herätys sai näkyvimmän muotonsa suosiollaan yllättäneillä Upseerien Hengellisillä Päivillä. Lukuisten uskonratkaisujen ja koetun herätyksen ilmapiirin myötä ilmiöstä alettiin puhua herätyksenä ja se sai huomiota lehdistöltä. Uskovat upseerit määrittelivät paikkansa armeijan isänmaalliskristillisessä jatkumossa samaistuen Siperian sotavankeudessa eläneisiin karoliinisotilaisiin. Heränneet karoliinit ja Samuel Möller toimivat upseereille esikuvina ja samaistumiskohteina, joiden avulla he määrittelivät paikkaansa ja tehtäväänsä uskovina upseereina puolustusvoimissa. Hävityn sodan tragediaan liittynyt upseerien itsetutkiskelu tuli näkyviin etenkin heidän määritellessään tehtäväänsä hengellisinä kasvattajina. Epäonnistumisen ja vastuuntunnon sävyttämä oman tehtävän arviointi keskittyi erityisesti esimerkkinä toimimisen tärkeyteen. Herätyksen parissa vaikutti alussa Oxford-liikkeen kannattajia, jotka pyrkivät ohjaamaan herätystä liikkeen ideologian suuntaan. Käytännön toiminnassa ja liikkeen opillisissa linjauksissa koettujen ristiriitojen myötä herätys määriteltiin evankelisluterilaisen kirkon ilmiöksi ja Oxford-liike rajattiin toiminnan ulkopuolelle. Järjestäytymisen ja vakiintuneen muodon myötä herätys asettui omaksi armeijan hengellisen työn instituutiokseen.

Hannah Arendtin kirjoittamaa oikeudenkäyntiraporttia Adolf Eichmannin oikeudenkäynnistä on kutsuttu yhdeksi 1900-luvun ristiriitaisimmista teoksista. Arendtin teos Eichmann in Jerusalem, A Report on the Banality of Evil (1963), aiheutti aikanaan polemiikin, jota on kutsuttu muun muassa “katkerimmaksi holokaustikeskusteluksi ikinä” ja ”New Yorkin intellektuellien sisällissodaksi”. Eichmannin oikeudenkäynti laukaisi holokaustin käsittelyn aallon Yhdysvalloissa, jossa holokaustista ei ollut puhuttu julkisesti ennen 1960-lukua. Näin myös Arendtin raportin aiheuttamissa reaktioissa oli kyse holokaustin muiston käsittelystä. Pro gradu -työni selvittää, millaiseen sävyyn kahdessa yhdysvaltalaisessa juutalaislehdessä kirjoitettiin Hannah Arendtin kirjoituksista vuosina 1963–69. Tutkin, ketkä Arendtista kirjoittivat, millaisia argumentteja he käyttivät ja miten kirjoittelu muuttui 1960-luvun loppua kohti tultaessa. Tarkastelen erityisesti tavallisten juutalaisten, lehtien yleisönosastojen kirjoittajien, kirjoituksia koskien Arendtia, sillä niitä ei ole aiemmassa tutkimuksessa otettu juuri huomioon. Tutkimuksen lähteet ovat kaksi Yhdysvalloissa ilmestyvää juutalaislehteä, Jewish Currents ja Commentary. Tutkimusmenetelmäni on laadullinen, aineistolähteinen sisällönanalyysi. Johtopäätöksissä esitän, että keskustelu Arendtin raportista toimi julkisena foorumina holokaustista keskustelemiselle: juutalaislehdissä otettiin kantaa siihen, miten holokaustia tulisi tarkastella ja selittää, sillä Arendtin tapa tarkastella holokaustia nähtiin ongelmallisena. Yksi merkittävä syy Arendtin kirjoitusten puolustamiselle tai vastustamiselle näyttää olleen se, liittyivätkö lukijat perinteiseen juutalaiseen holokaustinarrativiin, jossa korostui holokausti koettuna menneisyytenä vai Arendtin käsitykseen holokaustista byrokraattisena prosessina. Erityisen ongelmalliseksi Arendtin holokaustinarratiivi koettiin Jewish Currents -lehdessä, jossa suurin osa kirjoituksista koskien Arendtia oli tämän kirjoituksia vastustavia tai kritisoivia. Jewish Currentsissa keskityttiin keskitysleirien kauhujen kuvailuun, holokaustin merkityksen korostamiseen ja Arendtin kritiikkiin Eichmannin oikeudenkäyntiä kohtaan. Commentaryssa kirjoittajat tarkastelivat Eichmannin antisemitismiä, totalitaristisen valtion toimintaa sekä nostivat esiin Arendtin teemojen relevanttiuden heidän omassa ajassaan. Molemmissa lehdissä koettiin ongelmallisena Arendtin kirjoitukset juutalaisneuvostoista ja juutalaisten yhteistyöstä natsien kanssa. Aiemman tutkimuksen mukaan juutalaisten suhtautuminen Arendtin kirjoituksiin oli tunnepitoista ja kiihkeää, mutta lähdeaineistoni perusteella juutalaiset esittivät myös kriittisiä ja harkittuja argumentteja 1960-luvulla koskien Arendtin raporttia ja holokaustia.

Tämä työ käsittelee partioliikkeen arvokasvatusta vuosilta 1917–1918 kahden lehden, Partiolaisen ja Ole Valmis-lehden näkökulmasta. Suomi koki kyseisinä vuosina murroskauden itsenäistymisen ja sisällissodan muodossa. Partio oli uusi harrastus: se oli ehtinyt toimia vuoden ennen kieltämistä ja sallittiin jälleen vuonna 1917. Tutkimus tarkastelee kahden partiolehden näkökulmasta partioliikkeen arvokasvatuksen suhdetta suomalaisen yhteiskunnan muutoksiin. Erityisen huomion kohteena on se, millaista partioliikkeen arvokasvatus oli ja miten se muuttui yhteiskunnan vaikutuksesta. Tutkimuksessa pohditaan myös sitä, miten partioliikkeen arvokasvatus vastasi yhteiskunnan yleisiä kasvatusihanteita. Vuonna 1917 alkoi ilmestyä kaksi partiolehteä, Ole Valmis ja Partiolainen. Kumpikin partiolehti kilpaili samasta lukijakunnasta - partiolaisista. Kummassakin lehdessä esiteltiin partioliikkeen ohjelmaa, arkipäivän vinkkejä, leikkejä ja korkeimman neuvoston viralliset, partioliikettä koskevat päätökset. Lehdet erosivat toisistaan vain suhtautumisella suomen ja ruotsin kielisyyteen: Ole Valmis edusti kaksikielistä linjaa ja Partiolainen suomenkielistä. Partiolehdet olivat lähellä käytännön partiolaisuutta niin, että samalla kerrottiin hallinnon liikkeistä. Lehdet tarjoavat tästä syystä hyvän näkökulman arvokasvatukseen ja sen muutoksiin. Vuonna 1919 partiolehdet yhdistyivät yhdeksi, Partio –nimiseksi lehdeksi. Partioliike myötäeli yhteiskunnan muutoksissa. Partioliikkeen arvokasvatus muuttui osittain yhteiskunnan murrosajan vuoksi, osittain oman uutuutensa takia. Vuonna 1917 Ole Valmis –lehdessä ja Partiolaisessa määriteltiin harrastuksen rajat: mitä partio on, millaisia partiolaiset ovat ja kuinka heitä halutaan kasvattaa. Partioliikkeen sisäinen kehitys keskeytyi vuonna 1918, kun sisällissota puhkesi. Yhteiskunnassa elettiin poikkeusaikaa, samoin partioliikkeessä: varsinainen toiminta keskeytyi ja liikkeen piirissä keskityttiin sodassa toimimiseen. Sodan jälkeen arvokasvatuksessa korostettiin kaatuneiden esimerkillisyyttä rohkeudessa, annettiin vinkkejä ruokapulan helpottamiseksi ja puhuttiin partioliikkeen suomalaistamisesta. Vuonna 1918 alkunsa saaneet kehityslinjat jatkuivat vuodelle 1919. Käytännön taitoihin tehtiin tarkennuksia: vartion kokouksista kirjoitettiin, kilpailemisesta kerrottiin ja tarkkuuden kasvatukseen opetettiin. Katseet voitiin kääntää myös ulkomaille, kun maan sisäiset ongelmat olivat tasoittumassa. Vuoden 1919 yhteneväisyys huipentui uuteen partiolehteen, joka oli tarkoitettu kaikille yhteiseksi, viralliseksi partiolaisten äänenkannattajaksi.

Young Jewish adults at the beginning of the 21st century were more integrated into American culture than previous generations. However, they did not hide their Jewishness, but continued to embrace certain aspects of it, and were proud of being Jewish. Due to famous Jews in the entertainment business, Jewish characters in popular television series, and new Jewish counterculture, such as the magazine Heeb, Jewishness in early 21st-century America appeared to be “cooler” than ever. In this study, I examine what kinds of ways of being a Jew and expressing Jewishness there were among young American Jews in the 21st century. How did they see themselves compared with the previous generations, for example concerning their stance towards Israel? I will also examine what attitudes young Jews had towards other American culture, how their Jewishness was seen in everyday life, and what significance their Jewishness had for them. Previous studies have shown that the younger generation of American Jews were more open towards new ways of expressing Jewishness, considered changes in Jewish culture as positive, and created these changes themselves. On the other hand, the older generation, especially those affiliated with the Jewish establishment, were more concerned about the future of Judaism in the United States, mainly due to the rising rates of Jews marrying non-Jews. Previous studies have also addressed the older generation’s concern about the tendency of Israel becoming less meaningful for young American Jews. In this study, my main sources are two magazines made by and for young Jewish adults: national Jewish student magazine New Voices; and Heeb, which was a countercultural magazine for “hipster Jews”. New Voices material shows that the editors had critical views on the American Jewish community and its attempts to tackle the issues around intermarriage and attitudes towards Israel. The magazine also featured a number of texts in which young American Jews pondered their Jewishness and its significance in their lives. New York -based Heeb was a radical and humorous magazine that took a stand on social and political issues. Through irony and sarcasm, which were a commonplace in hipsterism, Heeb created humor but also addressed Jewish themes in a highly inclusive way and displayed pride in being Jewish. To show what the “cool Jewishness” phenomenon brought to the American Jewish culture and how it was used, I analyze Lisa Klug’s book Cool Jew, which compiles new expressions of Jewishness and tries to engage young Jews more with Judaism.

Tutkielmani käsittelee puritaanisaarnaaja John Bunyanin (1628–1688) millenaristista maailmankuvaa erityisesti hänen teostensa The Holy City (1665) ja Of Antichrist and His Ruin (1692) kautta ja sitä kysymystä, miten Bunyanin maailmankuva rakentui suhteessa aikaisempaan puritaaniseen, kalvinistiseen, protestanttiseen ja independenttiseen eskatologiaan. Bunyan eli aikana jolloin Englanti koki sisällissodan (1642–1651), Oliver Cromwellin protektoraatin ajan (1647–1653) sekä Kaarle II:n restauraation ajan (1660–1685),ja yhteiskunta ja valtionkirkko muuttuivat radikaalisti noina aikoina. Sisällissodan aikana nousi esiin millenaristisia eli lopunaikaa korostaneita liikkeitä, esimerkkinä The Fifth Monarchy – liike, The Ranters- yhteisö ja kveekarit. Millenaristia teoksia julkaistiin myös paljon. Osa kirjoittajista oli valtiokirkkoa tukevia latitudinaristeja ja pappeja, toiset taas yliopiston tutkijoita ja osa independenttejä saarnaajia näkökulman vaihdellessa esimerkiksi valtionkirkon puolesta ja kirkkoa vastaan. Millenarismi kosketti kokonaista yhteiskuntaa. Näkökulmani tutkimukseen on aatehistoriallinen, eli se, miten John Bunyan suhteutuu ajattelussaan aikalaishistorian muihin protestanttisiin, puritanistisiin tai independentteihin ajattelijoihin tai kirjailijoihin ja se, missä mielessä Bunyanin ajattelu oli omintakeista ja riippumatonta muusta teologisesta kirjallisuudesta. Tutkimuksessani olen päätynyt siihen tulokseen, että Bunyanin millenaristisessa ajattelussa ja erityisesti teoksissa The Holy City (1665) ja Of Antichrist and His Ruin (1692) Bunyan siirtää paljon kalvinistisen ja puritaanisen sekä independettisen tradition elementtejä teksteihinsä, mutta toisaalta läheni 1640-luvun jälkeen ilmentyneen postmillenarismin piirteitä. Taustatekijöitä Bunyanin ajattelulle löytyy independenttien taistelusta valtionkirkkoa vastaan, sekä hänen omasta 12 vuoden vankeusjaksosta valtionkirkon vainomana. Prostestanttinen eskatologinen syvärakenne lähenee luterilaista ja kalvinistista eskatologiaa sekä puritanismia Martin Lutherin, John Foxen teosten ja The Geneva Bible – raamatunkäännöksen kautta. Myös Puritaanikirjailija Thomas Brightmanin postmillenaristinen maailmankuva tulee hyvin lähelle Bunyanin ajattelua. Bunyanin mukaan lopunajat olivat läsnä hänen aikakautenaan jo, ja ilmeisesti hänen oma raamatuntutkintansa sekä independenttisen The Bedford Church – seurakunnan jänenenä eläminen vakuuttivat hänet siitä, että latitudinaristinen valtionkirkko ja paavi ovat antkristuksia.

Tutkimukseni kohteena on Mauno Koivunevan (1904 -1989) toiminta Utajärven virkaa hoitavana kirkkoherrana 1953?1971. Tutkimuksessa tarkastelen Utajärven seurakunnallista elämää ja toimintaa sodanjälkeisessä maaseutuseurakunnassa Pohjois-Pohjanmaalla. Kirkkohistorialliseen tutkimukseni on myös vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ja suomalaisen yhteiskunnan kuvausta, jossa yhdistyvät Koivunevan roolit seurakunnan kirkkoherrana, metsä-, ja uitto- ja poromiesten sielunhoitajana ja vanhoillislestadiolaisena saarnamiehenä ja pakinoitsijana. Luonto, liikunta sekä herännäiskodin karjalainen ja suomalais-kansallinen mentaalinen perintö juurtui jo lapsena osaksi viipurilaispojan maailmankuvaa. Tutkimuskohdetta tarkastelen pääasiassa piispantarkastuspöytäkirjojen, Koivunevan Paimenpojan kierroksilta -pakinoiden ja hänestä tehtyjen haastattelujen sekä muun lähde- ja tutkimuskirjallisuuden avulla. Koivuneva aloitti Utajärven kirkkoherrana 1953. Valinta Utajärven kirkkoherraksi ei sujunut ongelmitta valituksien vuoksi. Kiintoisa yksityiskohta liittyy Koivunevan kirkkoherranvaaliin, jolloin kommunistit asettuivat joukolla Koivunevan taakse vastustaakseen sitä osa seurakunnasta, joka ei halunnut lestadiolaista Koivunevaa kirkkoherraksi. Koivunevan herännäistausta näkyi niin sanottuna uuskansankirkollisuutena ja arjen ja kokemuksellisen teologian korostumisena hänen kirkkoherran toiminnassaan. Uuskansankirkollisuus merkitsi Koivunevan kohdalla sitä, että hän pyrki tavoittamaan hengellisessä mielessä metsätyö-, uitto- ja poromiehet. Luultavasti monille heistä hengellinen anti olisi jäänyt hyvin ohueksi ilman Koivunevan työpanosta heidän parissaan. Herännäisyydelle tyypillinen arjen ja kokemuksellisuuden teologia ilmeni Koivunevan toiminnassa siten, että hän ei halunnut ikään kuin korottaa jalustalle omaa papin rooliaan, korostaen sen erityistä arvoa ja statusta. Hän halusi liikkua ihmisten parissa. On huomattava, että Koivuneva edusti sodankokeneiden sukupolvea. Elinkeinoelämässä koettiin suuri mullistus sotien jälkeen, kun Oulujoki-yhtiö rakensi pitäjään useita suuria voimalaitoksia. Vuosien 1954-1963 välillä jumalanpalveluksissa kävijöiden määrä kasvoi yli 50 %. Tähän oli useita syitä. Pyhäkoulutilastojen valossa pyhäkoulutoiminta lähti rajuun kasvuun Koivunevan tullessa Utajärven kirkkoherraksi. Koivuneva kiersi myös pitämässä kinkereitä, joihin osallistuttiin maaseutuseurakunnassa ahkerasti. Koivunevan identifioitui vanhoillislestadiolaisuuteen parannuksenteon jälkeisinä vuosikymmeninä hyvin vahvasti. Historiatieteen alaan kuuluva tutkimus on henkilöhistoriallinen, osaelämä- ja toimintaelämäkerrallinen. Tutkimuksessani käyn tiivistetysti läpi Koivunevan lapsuuden, nuoruuden ja aikuisiän varhaisvaiheet. Koivunevan kääntyminen herännäistaustaisesta ja allianssihenkisestä vanhoillislestadiolaiseksi 1945, oli niin merkittävä vaihe hänen elämässään, että sen perusteellinen tarkastelu oli tarpeen tutkimuksessani. Päivämiehessä julkaistuja nimeltään pääasiassa Paimenpojan kierroksilta -pakinoita hän kirjoitti 611 vuosina 1955-1971. Koivuneva jatkoi pakinoiden kirjoittamista vuosien ajan tämän jälkeenkin. Ne sisälsivät yhteensä 786 seurakuvausta. Seurojen lisäksi pakinat sisälsivät yhteiskunnan ja kirkon ilmiöiden kuvausta. Koivuneva vaikutti pappina, saarnamiehenä ja pakinoitsijana. Lisäksi hän oli 1959-1978 SRK:n toimitusneuvoston puheenjohtaja ja sen jäsen vielä vuoteen 1979 saakka. Hän oli mielipidevaikuttaja, joka otti rohkeasti kantaa niin kirkkopoliittisiin kuin teologisiinkin kysymyksiin. Pitkät pakinat sisälsivät monien, niin paikallisten kuin muidenkin ihmisten ja tapahtumien kerrontaa.Koivuneva pitäytyi vankkumattomasti niin sanotun maallikkosiiven kannalla 1960-luvun hajaannuksessa. Koivunevalla oli omaperäinen huumori, jota hän viljeli paljon. Koivuneva sai kritiikkiä siitä, että hän kirjoitti niin paljon urheilusta ja omista asioistaan. Laajasta ystäväverkostosta huolimatta Koivunevan kanssa oli hankala keskustella kahden kesken. Häntä kritisoitiin myös siitä, että hän oli niin paljon poissa omasta seurakunnastaan lukuisten seuramatkojensa vuoksi.

Tutkin tässä pro gradu -tutkielmassa, miten 1800- ja 1900-lukujen vaihteen brittiläisen imperiumin yleiset ihanteet näkyvät L. M. Montgomeryn kirjoissa Annan nuoruusvuodet (1908) ja Anna ystävämme (1909) ja millaista ihmiskuvaa Montgomery rakentaa ihanteista. Oletukseni on, että Annan hahmo haastaa perinteisiä käsityksiä uskonnosta, naiseudesta ja lasten kasvatuksesta. Selvitän, millaisista tekijöistä kasvatus koostuu Anna-kirjoissa, millaista ihannetta kirjoissa luodaan, mihin kasvatuksella lopulta päästään sekä millainen rooli uskonnolla on kasvatuksessa. Tutkin myös, millaiset taustatekijät vaikuttavat tarinan kasvatuksen päämäärien muodostumiseen eli miksi juuri tietynlaista ihmisyyden mallia tavoitellaan. Lähestyn tutkimuskysymyksiäni uskontokasvatuksen, toimijuuden ja sosiaalisen sukupuolen käsitteiden avulla. Tutkin Annaa kasvatettavan ja kasvattajan rooleissa eri kasvatusinstituutioissa, kasvatettavana kodin, kirkon ja koulun piirissä ja kasvattajana kodin ja koulun piirissä. Kuljetan mukana historiallista kontekstia selvittäessäni sen vaikutuksia tekstiin, mutta tutkin tekstiä kaunokirjallisena tekstinä selvittäessäni tekstin sisäisiä asioita. Osoitan tutkimuksellani, että Montgomery haastoi Annan hahmon avulla aikansa kirjallisia, vaatimattoman ja varjoissa pysyttelevän tyttöhahmon ihanteita. Annasta kasvaa omaa toimijuuttaan itse hyvin paljon määrittävä nuori nainen, joka sosiaalistuu yhteisöön luoden omannäköisensä tilan itselleen. Samalla kun yhteisö kasvattaa Annaa, Anna kasvattaa yhteisöä ja vaikuttaa yhteisön käsityksiin uskonnosta, naiseudesta ja lasten kasvattamisesta.

Tämän työn tarkoituksena on selvittää millaisen vastaanoton Nicky Cruzin omaelämäkerrallinen teos Juokse poika juokse on saanut Suomessa. Kirjan vastaanottoa tutkitaan sekä siitä kirjoitettujen kirja-arvostelujen, että erikseen tätä tutkimusta varten kerättyjen lukukokemuksien avulla. Kirja-arvosteluja löytyi 9 kappaletta ja lukukokemuksia kerättiin 18 kappaletta, mikä tekee tutkimuksesta suppeahkon. Kirja-arvostelut kerättiin Kansalliskirjaston, Helsingin yliopiston keskustakampuksen kirjaston, Kirkkohallituksen arkiston ja Päivämiehen arkiston avulla. Lukukokemukset kerättiin Facebookia, Suomi24-sivustoa, sähköpostia ja Helsingin Saalem-seurakunnan ilmoitustaulua avuksi käyttäen. Kokonaisuuden hahmottamiseksi tutkimuksessa on huomioitu myös Cruzin vierailujen herättämä keskustelu. Tutkimuksessa perehdytään omaelämäkerrallisen kirjan kirjoittamiseen, arvosteluun ja lukemiseen. Juokse poika juokse -kirjaa tutkittaessa on tärkeää perehtyä myös 1970-lukuun Suomessa ja kirjan syntyolosuhteisiin 1960-luvun Yhdysvalloissa. Ajankuvan ymmärtäminen auttaa arvostelun analysoinnissa. Kirjan diskurssi on selkeästi uskonnollinen, erityisen vahvasti siinä ovat esillä helluntaiherätyksen piirteet, siksi tutkimuksessa on esitelty helluntaiherätyksen ominaisuuksia. Kirjallisuuskritiikin, reseptiotutkimuksen ja muistitutkimuksen avulla kirja-arvosteluja ja lukukokemuksia jaotellaan teemoittain ja pohditaan kirjan saamia muotoja. Tutkimustulosten mukaan Juokse poika juokse eli Nicky Cruzin tarina herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Kirjalla on yhä vahva asema herätyskirjallisuuden parissa. Ilmestymisaikanaan sitä pidettiin todentuntuisena kuvauksena nuorisokulttuurista, mikä herätti myös pelkoja oman maan nuorison puolesta. Kirjan todistusvoimaa Jumalan pystyvyyden puolesta sekä korostettiin että pilkattiin rahastukseksi. Cruzin tarinalle annettiin erilaisia muotoja tulkitsijan kontekstista käsin. Tutkimuksen tekijän, kirjallisuuskriitikon ja lukijan johtopäätöksiin vaikuttaa aina hänen henkilökohtainen historiansa. Kirjaa ei voi arvostella täysin puolueettomasti.

Justinos Marttyyrin Dialogista Tryfonin kanssa, Meliton Sardeslaisen Pääsiäisen salaisuudesta ja Tertullianuksen Vastakirjoituksesta juutalaisille piirtyvä kuva juutalaisuudesta on perustavanlaatuisesti samanlainen, joskin niissä on sävyeroja ja eri painotuksia. Justinoksen ja Tertullianuksen teoksissa on paljon yhteneväisyyttä ja onkin todennäköistä, että Tertullianus käytti Justinos Marttyyria omana lähteenään. Melitonin Pääsiäisen salaisuus ei lyhykäisyydessään ja ollessaan lyyrinen saarna sisällä samalla tavoin yhteistä ainesta Justinoksen ja Tertullianuksen kanssa. Kaikki tämän tutkielman lähteet jakoivat näkemyksen siitä, että juutalaisuus on vanhentunut ja kristinusko on korvannut sen ainoana oikeana uskontona Jumalan tuntemiseksi. Juutalaisuus oli kuitenkin erityisesti Justinokselle ja Melitonille tärkeä historian esivaihe, joka johti ja tähtäsi kristinuskoon. Krisinuskoksi samaistetussa uudessa liitossa juutalaiseksi samaistetun vanhan liiton tärkeät teemat kuten ympärileikkaus, sapatti, uhrit ja Mooseksen laki saivat uuden hengellisen merkityksensä. Erityisesti Tertullianukselle tämä juutalaisten teemojen hengellinen merkitys oli niiden alkuperäinen Jumalan tarkoittama merkitys. Uuden liiton tuleminen oli tämän tutkielman lähteille sisäänrakennettu osa juutalaisuutta, sillä se oli profetoitu ennalta juutalaisten pyhissä kirjoituksissa. Juutalaisten messiasuskosta tämän tutkielman lähteet antavat moninaisen kuvan. Justinoksen Tryfonista saa sellaisen kuvan, että hänelle uskomus tulevasta messiaasta ei ole tärkeä, joskin se on hänelle osa juutalaisuutta. Tertullianuksen teoksesta saa taas sellaisen kuvan, että juutalaisten messiasusko on vahva ja kilpailee siinä kristittyjen kanssa. Tämän tutkielman lähteiden antama kuva juutalaisista on erittäin synkkä. Juutalaiset esitetään kiittämättöminä valehtelijoina ja Jumalansa murhaajina. Synkimmän kuvan juutalaista antaa Meliton, joka ilmeisesti piti juutalaisten luopumusta lopullisena. Justinos taas uskoi, että osa juutalaisista tulisi kääntymään krisinuskoon ja Justinoksen Dialogista Tryfonin kanssa saa sellaisen kuvan, että Justinos oli toiveikas juutalaisiin kohdistuvan lähetystyön tuloksista. Tertullianus pyrki väheksymään juutalaisten asemaa sekä omana aikanaan, että Vanhan testamentin aikaan ja hän nostaa pakanat Vanhan testamentin pääosaan. Olen pyrkinyt tässä tutkielmassa selittämään lähteiden käsityksiä juutalaisuudesta niiden historiallisesta taustasta käsin. Justinoksen teos on nähtävä osana hänen Markionia vastaan käymää teologista taistelua. Justinoksella oli kuitenkin kosketuspintaa juutalaisuuteen hänen oman henkilökohtaisen elämänsä kautta. Meliton oli ilmeisesti taustaltaan juutalainen, mutta näyttäisi siltä, että hänellä ei ollut yhteyttä oman aikansa juutalaisiin. Tämän tutkielman perusteella näyttäisi siltä, että Tertullianukselle juutalaisuus ja juutalaiset olivat verrattaen vieraita ja tuntemattomia.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Kouvolan Vapaaseurakunnan syntyprosessia ja seurakunnan perustajan ja esimiehen, salkkutehtailija Arvo Kääriäisen, roolia tässä prosessissa ajalla 1932–1941. Lähdeaineistona käytän Kouvolan Vapaaseurakunnan järjestämätöntä arkistomateriaalia, Kouvolan Sanomia, muistelmakirjoituksia, Arvo Kääriäisen sukulaisten käyttööni antamaa aineistoa, sähköpostihaastatteluita sekä Suomen Vapaakirkon vuosikertomuksia. Lähteiden avulla esittelen seurakunnan syntyprosessin vaiheet, ja tarkastelen Arvo Kääriäisen toiminnan merkitystä seurakunnan muotoutumiselle ja vakiintumiselle. Lisäksi tarkastelen seurakunnan synnyn luterilaisissa tahoissa aiheuttamia reaktioita ja seurakunnan suhteita muihin paikallisiin uskonnollisiin yhteisöihin. Keskityn tutkimuksessani kolmeen keskeiseen tapahtumaan: herätyksestä seurakunnaksi muotoutumiseen, oman rukoushuoneen ja kirkon saamiseen sekä Suomen Vapaakirkon seurakunnaksi rekisteröitymiseen. Tutkimuksestani selviää, että jo syksyllä 1931 Arvo Kääriäinen aloitti hengellisten kokousten pitämisen Kouvolassa. Kääriäinen oli itse saanut hengellisen herätyksen Helsingissä, ja hän tahtoi luoda Kouvolaan järjestäytynyttä vapaakirkollista toimintaa, koska sellaista ei tuolloin siellä vielä ollut. Vapaakirkollinen liikehdintä sai lyhyessä ajassa runsaasti kannatusta Kouvolassa, ja Kouvolan Vapaaseurakunta perustettiin Kääriäisen aloitteesta keväällä 1932. Herätyksestä seurakunnaksi järjestäytyminen tapahtui nopeasti. Pian Kouvolan Vapaaseurakunta sai myös oman rukoushuoneen vuonna 1933 ja kirkon vuonna 1936. Suomen Vapaakirkon seurakunnaksi Kouvolan Vapaaseurakunta rekisteröitiin vuonna 1941. Tätä ennen seurakunta kuului siis Vapaan lähetyksen alaisuuteen. Kouvolan Vapaaseurakunnan jäsenmäärä nousi vuosi vuodelta aikavälillä 1932–1941. Seurakunta hoiti toiminnastaan tiedottamisen tehokkaasti ilmoittamalla hengellisistä kokouksista kuukausittain alueen valtalehdessä, Kouvolan Sanomissa. Vapaaseurakunnan toiminta kiinnosti monista eri kirkkokunnista olevia ihmisiä, ja naisia oli seurakunnan jäsenistöstä huomattava enemmistö alusta asti. Kouvolan Vapaaseurakunta kilpaili jäsenistä paikallisen helluntaiseurakunnan kanssa, mutta muuten välit muihin uskonnollisiin yhteisöihin olivat neutraalit, eikä luterilaiseltakaan taholta tullut muutamaa lehtikirjoitusta suurempaa vastustusta. Tutkimukseni osoittaa, että Arvo Kääriäisen rooli Kouvolan Vapaaseurakunnan alkuvaiheissa oli merkittävä. Kääriäinen toimi seurakunnan esimiehenä alusta asti. Hän organisoi seurakunnan toimintaa ja oli aktiivisesti mukana seurakunnan elämässä. Kääriäinen rahoitti suurelta osin seurakunnan rukoushuoneen ja kirkon hankkimisen, ja hänellä oli paljon vastuuta seurakunnan raha-asioiden hoitamisessa. Kääriäinen mahdollisti seurakunnalle pysyvät tilat, mikä vaikutti siihen, että Kouvolan Vapaaseurakunnan toiminta saattoi vakiintua, ja sen toimintaa pystyttiin kehittämään tehokkaasti. Arvo Kääriäistä voidaan oikeutetusti pitää Kouvolan Vapaaseurakunnan perustajana. Seurakunnan alkuvaiheissa oli kuitenkin mukana myös monia Suomen Vapaakirkon johtohenkilöitä, kuten Eeli ja William Jokinen, ja seurakunnassa vieraili paljon vapaakirkollisissa piireissä tunnettuja puhujia.