Browsing by department "Kliinisen hevos- ja pieneläinlääketieteen osasto"

Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa Encephalitozoon cuniculi -vasta-aineiden esiintyvyyttä suomalaisilla lemmikkikaneilla. Tutkimuksessa selvitettiin myös E. cuniculi -tartunnalle altistavia mahdollisia riskitekijöitä. E. cuniculi on alkueläin, jota tavataan kaikkialla maailmassa. E. cuniculin pääisäntä on kani, ja tartunta on lemmikkikaneilla yleinen. Maailmalla tehdyissä tutkimuksissa jopa 68 %:lla oireettomista lemmikkikaneista on havaittu E. cuniculi -vasta-aineita. Suomessa tai Pohjoismaissa E. cuniculi -vasta-aineiden esiintyvyyttä ei ole aiemmin tutkittu. E. cuniculilla on havaittu myös zoonoottista potentiaalia ja sen on todettu aiheuttaneen tautia henkilöillä, joiden immuunivaste on puutteellinen. E. cuniculin yleisyyden ja sen zoonoottisen potentiaalin vuoksi esiintyvyyden tunteminen myös suomalaisilla lemmikkikaneilla on tärkeää. Tutkimuksen hypoteesina oli, että suomalaisilla lemmikkikaneilla E. cuniculi -vasta-aineiden esiintyvyys on 40–60 %. Tutkimukseen osallistui yhteensä 174 lemmikkikania. Tutkimuksessa käytetyt seeruminäytteet pyrittiin keräämään niin, että tutkimukseen saatiin mahdollisimman kattava otos suomalaisia lemmikkikaneja. Tutkimuksessa käytetyistä seeruminäytteistä 63 kerättiin ELL Johanna Mäkitaipaleen väitöskirjatutkimuksen yhteydessä vuosina 2012–2013 ja 49 näytettä kerättiin erillisinä näytteenottopäivinä maaliskuussa 2014. Kollegat ympäri Suomen lähettivät ottamiaan näytteitä yhteensä 62 kappaletta helmi-maaliskuun 2014 aikana. Tutkimukseen osallistuneiden kanien omistajat täyttivät kanien tiedot internetissä E-lomakkeelle, jolla kysyttiin kanin perustietoja, sairas- ja lääkityshistoriaa sekä tietoa kanin alkuperästä, asuinolosuhteista, ulkoilusta, ulkoa saatavasta ruoasta ja mahdollisista neurologisista oireista. Seeruminäytteet tutkittiin käyttäen kaupallista Enzyme Linked Immunosorbent Assay eli ELISA -testiä. Hypoteesista poiketen tutkituista kaneista vain noin 29,3 %:lla todettiin Encephalitozoon cuniculi -vasta-aineita. Tulosten tilastollisen analyysin perusteella tilastollisesti merkitseviä tekijöitä olivat ruoan saaminen ulkoa, muiden kanien kanssa tekemisissä oleminen, se onko kania lääkitty fenbendatsolilla ja se, onko kanilla ollut hermostollisia oireita. Ruoan saaminen ulkoa sekä muiden kanssa tekemisissä oleminen olivat suojaavia tekijöitä. Fenbendatsolilääkitys ja hermostolliset oireet taas olivat altistavia tekijöitä. Merkitsevin tekijä analyysin perusteella oli ruoan saaminen ulkoa. Tutkimuksen perusteella eläinlääkärit voivat suositella kanien omistajille ulkoa tuodun ruoan antamista ja toisaalta kertoa, että kontaktia muihin kaneihin ei tarvitse varoa. Tulokset osoittavat myös, että E. cuniculi -tartunta ei ole suomalaisilla lemmikkikaneilla yhtä yleinen kuin maailmalla. Työn kirjallisuuskatsausosuudessa on esitelty E. cuniculin taustaa, sen aiheuttaman enkefalitozoonosin oireita, diagnosointia ja hoitoa, sekä E. cuniculin zoonoottista potentiaalia. Työssä on myös kartoitettu muualla maailmassa tehtyjä E. cuniculi -vasta-ainemäärityksiä sekä niiden tuloksia.

Pieneläinten lääketieteellisen hoidon ja erilaisten toimenpiteiden kehittyessä myös eläinfysioterapian osaamiselle ja tutkitulle tiedolle on kasvava tarve. Etenkin ortopedisten leikkausten jälkeinen postoperatiivinen kuntoutus on tärkeässä osassa eläimen toiminnallisuuden palauttamisessa. Fysioterapian tavoitteena postoperatiivisessa kuntoutuksessa on muun muassa kivun lieventäminen, lihasmassan ja lihasten toiminnan ylläpitäminen ja edistäminen, nivelen liikkuvuuden ja stabiliteetin ylläpitäminen, tasapainon ja koordinaation harjoittaminen, nopea normaaliin toiminnallisuuteen palauttaminen, nivelrikon ennaltaehkäiseminen sekä sydän- ja verenkiertoelimistön kestävyyden palauttaminen. Fysioterapia hyödyntää eläimille pitkälti samankaltaisia menetelmiä kuin ihmisille. Menetelmät voidaan jakaa muun muassa aktiivisiin ja passiiviin terapeuttisiin harjoituksiin, liikuntaharjoituksiin ja erilaisiin fysikaalisiin hoitoihin, kuten kylmä- ja lämpöhoitoon sekä laser-, ultraääni- ja sähköterapiaan. Fysioterapian avulla kuntoutetaan muun muassa polvisairauksista kärsiviä koiria. Yleisiä koirien polvisairauksia ovat ristisidevauriot, patellaluksaatio ja nivelrikko. Eturistisiteen repeämä on yleisin ontuman aiheuttaja koiralla. Tutkimustietoa fysioterapian vaikuttavuudesta eturistisideleikattujen koirien kuntoutumiseen on olemassa kohtalaisesti, mutta tarkempaa, objektiivista tietoa eri fysioterapiamenetelmien vertailusta tarvitaan, jotta voidaan keskittyä hyödyllisimpiin kuntoutusmenetelmiin. Aiemmissa tutkimuksissa fysioterapian vaikuttavuutta polven toimintakykyyn on arvioitu mittaamalla yksittäisiä ominaisuuksia, kuten polvinivelen liikelaajuutta ja reiden ympärysmittaa, mutta useita arviointimenetelmiä yhdistävällä testipatteristolla saataisiin laajempi käsitys polven toiminnallisuudesta. Finnish Canine Stifle Index, FCSI, on ensimmäinen koiran polven toiminnallisuutta mittaava testipatteristo. FCSI koostuu kahdeksasta fysioterapeuttisesta arviointimenetelmästä ja sen avulla polven toiminnallinen suoritustaso määritetään numeeriselle skaalalle välille 0-263. Pienempi testitulos tarkoittaa parempaa polven toimintakykyä. Tässä retrospektiivisen tutkimuksen sisältävässä tutkielmassa tarkasteltiin 26 polvisairaan koiran fysioterapiakäyntien tietoja ajalta, jolloin ne olivat osallistuneet FCSI:n kehittämiseen liittyvään tutkimukseen. Koirille oli suoritettu kolme FCSI-mittausta keskimäärin 5 ja 10 viikkoa ensimmäisestä mittauksesta, Tämän tutkielman tarkoituksena oli tarkastella eri terapiamenetelmien vaikuttavuutta koiran polven kuntoutumiseen FCSI-pisteillä mitattuna. Provet-potilasohjelmistosta koottiin tiedot koirien iästä, painosta, sukupuolesta, mahdollisesta vastakkaisen takajalan aiemmasta vammasta, terapiajakson kestosta, fysioterapiakäyntien määrästä sekä eri terapiamenetelmistä ja määristä. Näiden vaikutusta FCSI-pisteiden muutokseen arvioitiin SPSS-ohjelmassa multivariantin lineaarisen regressioanalyysin avulla. Hypoteesina oli, että eri terapiamuotojen vaikuttavuudessa havaittaisiin eroja, ja että fysioterapiakäyntien määrä korreloisi FCSI-pisteiden muutoksen kanssa. Fysioterapiamenetelmistä kylmähoidolla todettiin pisteiden muutosta parantava vaikutus. Osa fysioterapeuttisista menetelmistä oli yhteydessä huonompaan pisteiden paranemiseen, mutta lukuisat taustatekijät, joita ei ollut mahdollista ottaa tässä tutkielmassa huomioon, ovat voineet vaikuttaa tulokseen. Kokonaisuutena pisteet kuitenkin paranivat enemmistöllä koirista (n=21) tutkittavalla ajanjaksolla. Tutkimuksen perusteella voidaan suositella fysioterapiaa polvisairaille koirille sekä FCSI-testipatteriston käyttöä polven kuntoutumisen ja fysioterapian vaikuttavuuden seurantaan.

Hammaspuutoksia esiintyy sekä ihmisillä että eläimillä. Koska ihmisen ja koiran hampaistot ovat hyvin samankaltaisia ja geenien DNA-sekvenssit ovat pitkälti samoja, haluttiin lähteä kartoittamaan puutosten tilannetta koirapopulaatiossa tavoitteena myöhemmin soveltaa tutkimustuloksia humaanipuolelle. Jottei rotuvaihtelu toisi tutkimukseen lisää sekoittavia tekijöitä, keskityttiin tässä työssä tilanteeseen yhden rodun, valkoisen länsiylämaanterrierin, kannalta. Kun tilanteesta ei ole ollut selvää tutkimustietoa, ei puutosten laajuus ole ollut rotujärjestön tai kasvattajien tiedossa. Jollei kasvatuksessa kiinnitetä huomiota tiettyyn ominaisuuteen, on mahdollista, että ominaisuus erityisesti pienessä populaatiossa lisääntyy. Koiran alkuperän ollen saalistaja, ovat hampaiden laatu ja määrä olleet kautta aikojen lajille tärkeä ominaisuus. Tavoitteena oli talven 2011 - 2012 aikana kartoittaa valkoisilla länsiylämaanterriereillä esiintyvien hammaspuutosten määrää ja laatua, eli puutosten sijaintia koiran suussa, ja löydösten perusteella antaa tietoa ja mahdollisia suosituksia rotujärjestölle hampaistojen tilanteesta. Yleisesti hammaspuutoksista koirilla oli löydettävissä hyvin vähän artikkeleita. Kirjallisuusosiossa kerrotaan hampaan kehityksestä ja siihen liittyvistä säätelytekijöistä, hammaspuutoksista ihmisillä, sekä puutoksista koirilla yleisesti, ja suhteutettuna ikään, kallonmuotoon tai koiran kokoon. Lisäksi annetaan tietoa hammaspuutosten merkityksestä yksilölle ja populaatiolle. Tutkimusosiossa kerrotaan talven 2011 - 2012 aikana Yliopistollisessa Eläinsairaalassa (YES) valkoisille länsiylämaanterriereille tehdyistä hammastarkastuksista ja radiologisista löydöksistä. Lisensiaattityön puitteissa tarkastettiin 21 koiraa. 13 koiralla varmistuttiin näkyvistä hammaspuutoksista röntgenkuvauksella. Yhdeltäkään koiralta emme löytäneet puhkeamattomia hampaita, irtoamattomia maitohampaita tai ylimääräisiä hampaita. Osalle koirista tehtiin kuitenkin vain kliininen tutkimus ilman röntgenkuvausta, joten näiden kohdalla ei voida olla täysin varmoja kliinisesti havaittujen puutosten todellisuudesta. Kaikkiaan 95 % (20 / 21) koirista oli puutoksellisia. Vain yhdellä koiralla oli täydellinen hampaisto, minkä lisäksi samoin yhdeltä puuttui vain yksi hammas. Tutkituista koirista yli 76 %:lta (16 / 21) puuttui vähintään 4 hammasta. Kokonaismäärään nähden yläleuoista puuttui yli 7 % hampaista, kun taas alaleuoista lähes 18 %, yhteenlaskettuna reilu 13 % koko hampaistosta. Puutokset kohdistuivat yleisimmin etummaisiin välihampaisiin, sekä takimmaisiin alaposkihampaisiin. Puutosten yleisyys rodussa tuntuu kovin suurelta määrältä, kun rotu on alkujaan kehitetty pienriistan metsästykseen. Tutkimuksemme pohjalta vaikuttaisi olevan entistä tärkeämpää korostaa hammaspuutosten painoarvoa jalostuksessa, mutta rotujärjestöstä ja kasvattajista riippuu, miten huomionarvoiseksi he asian kokevat. Tässä tutkittu koiramäärä on kuitenkin Suomen kokonaispopulaatioon nähden pieni, joten lisätutkimukset olisivat tarpeen.

Bronkoskopia eli keuhkotähystys on yleistyvä menetelmä koirien alempien hengitysteiden sairauksien diagnosoinnissa. Menetelmän yleistyessä on kohdattu myös uusia haasteita, kuten keuhkotähystyslöydösten tulkinnanvaraisuus eri tähystäjästä riippuen sekä ongelmat tähystysmuutosten yksiselitteisessä kirjaamisessa. Kirjallisuuskatsauksessa perehdytään hengitystiesairauksien aiheuttamiin muutoksiin keuhkojen ilmateissä koirilla. Tämän perusteella tutkimusosiossa kehitetään neliportainen asteikko viiden eri tähystyksessä tavallisimmin havaitun muutoksen arvioimiseksi. Tässä tutkielmassa arvioidut tähystysmuutokset ovat: 1. limaisuus, 2. limakalvon epätasaisuus, 3. bronkomalasia, 4. bronkiektasia ja 5. hyperemia. Koeasetelmassa kokenut tähystäjä ja eläinlääketieteen kandidaatti arvioivat itsenäisesti tutkimuksessa esitetyn asteikon mukaisesti edellä mainitut viisi muuttujaa yhteensä 84 keuhkotähystyskuvasta, minkä jälkeen arvioiden yhteneväisyyttä verrataan. Jokaista muuttujaa arvioidaan itsenäisenä ja muista muuttujista riippumattomana. Tutkimuksessa käytetty tähystyskuvamateriaali on eläinlääkäri Minna Rajamäen 30 eri potilaastaan keräämää videokuvaa keuhkotähystyksistä Yliopistollisesta eläinsairaalasta vuosilta 2011-2014. Tutkimuksessa käytetyt 84 muutoskuvaa ovat kuvankaappauksia videomateriaalista. Koeasetelmalla pyritään alustavasti testaamaan tutkimuksessa esiteltyä pisteytysmenetelmää ja sen soveltuvuutta hyvin eritasoisten arvioijien tarpeisiin. Kahden arvioijan antamia pisteitä verrattiin kunkin muuttujan osalta ja laskettiin muuttujakohtainen korrelaatiokerroin Cohenin kappa-analyysillä. Kappa-analyysi osoitti arvioijien arvioiden korrelaation olevan välillä 42,2% - 64,8% muuttujasta riippuen. Tämä merkitsee kappa-analyysin mukaan kohtalaisia korrelaatioita, mutta kliinisissä käyttötarkoituksissa terveydenhuollon piirissä tavoitellaan yleensä yli 80% korrelaatiota, sillä joidenkin terveydenhuollossa käytettävien menetelmien kohdalla mahdollisen virheen seuraukset voivat olla potilasturvallisuuden kannalta vakavia. Korrelaatioita ei siis voida pitää vielä riittävinä, mutta pienillä koeasetelman parannuksilla, kuten arvioijien ouluttamisella arviointimenetelmän käyttöön voitaisiin päästä jo riittäviin tuloksiin. Tämä voisi mahdollistaa tutkimuksessa esitellyn luokittelumenetelmän laajemman käytön keuhkotähystysten arvioinnissa.

Mahahaava on hyvin yleinen ongelma hevosilla; sen prevalenssi vaihtelee 48-100 % välillä. Mahahaava johtuu epätasapainosta mahalaukkua suojaavien tekijöiden ja mahalaukun limakalvoa ärsyttävien tekijöiden välillä. Tarkkaa syytä mahahaavan syntymiselle ei tunneta ja tietoa altistavista tekijöistä ja niiden merkityksestä on melko vähän. Liikunnan, ruokinnan ja stressin epäillään vaikuttavan mahahaavan syntyyn. Tutkimuksessa tähystettiin 45 Yliopistolliseen Hevossairaalaan mahahaavaan viittaavien oireiden vuoksi tutkittavaksi tullutta hevosta. Hevosilta tutkittiin mahalaukun eri alueet ja mikäli mahdollista, myös duodenum. Haavaumat pisteytettiin niiden syvyyden, laajuuden ja limakalvon ärtyneisyyden perusteella 0-4 asteikolla. Hevosista kerättiin perustiedot ja omistajia haastateltiin kyselykaavakkeen avulla hevosten elintavoista ja olosuhteista. Hevoset olivat iältään 1-22 vuotiaita ja mukana oli tammoja, ruunia ja oreja. Suurin osa hevosista oli puoliverisiä (47%), mutta mukana oli myös suomenhevosia, lämminverisiä ja poneja. Käyttötarkoitukseltaan hevoset olivat ratsuja, ravureita tai levossa olevia hevosia. Hevosista 29% oli kilpahevosia. 31% hevosista oli aiemmin hoidettu mahahaavan vuoksi. Kaikilta hevosilta yhtä lukuunottamatta löytyi mahahaava. Haavaumien vakavuus vaihteli 1. - 3. asteen välillä. Suurin osa haavaumista sijaitsi pyloruksessa ja siellä oli myös eniten vakavia haavaumia. Lievimmät muutokset olivat muulla rauhasalueella; siellä todettiin määrällisesti vähiten haavaumia ja suurin osa todetuista haavaumista oli lieviä. Yllättävän monelta (60%) hevoselta löytyi haavauma duodenumista. Antrumin ja pyloruksen välillä todettiin korrelaatio; mikäli antrumissa oli haavauma, löytyi haavauma todennäköisesti myös pyloruksesta. Samanlainen korrelaatio todettiin muun rauhasalueen ja duodenumin välillä; mikäli muulla rauhasalueella todettiin haavauma, niin myös duodenumista löytyi haavauma. Vakavuusasteen ja altistavien tekijöiden, kuten korsirehumäärän, ruokintakertojen tai ulkoilun välillä ei todettu yhteyttä, Tutkimuksen perusteella ei siis voida arvioida, mitkä tekijät vaikuttavat mahahaavan syntyyn. Myöskään oireiden ja haavaumien välillä ei todettu yhteyttä. Mikään tietty oire ei siis kerro haavauman sijainnista tai vakavuusasteesta. Tutkimuksen aineisto oli hyvin valikoitunutta; kaikilla hevosilla oli indikaatio tulla tähystykseen. Tutkimuksessa ei ollut mukana oireetonta vertailuryhmää. Lisäksi aineisto oli useiden ominaisuuksien suhteen hyvin monimuotoinen. Tarvitaan lisää tutkimuksia, jotta mahahaavaan liitetyistä altistavista tekijöistä tai oireista voitaisiin tehdä tarkempia johtopäätöksiä.

Hevosten hammashoito rajoittuu Suomessa vielä pääosin hammaspiikkien poistoon raspaamalla. Hampaiden patologiset muutokset ovat aikaisempien, muualla tehtyjen tutkimusten mukaan kuitenkin varsin yleisiä, eikä näitä muutoksia ole yleensä mahdollista havaita sormituntumalla tehtävässä tutkimuksessa. Yleisimpiä tällaisia muutoksia ovat karies ja infundibulumin muutokset, purupinnan hiushalkeamat eli fissuurat, hammasmurtumat, poskihampaiden väliset diastemat eli vierekkäisten poskihampaiden väliset raot, joihin rehu pakkautuu, sekä apikaali-infektiot ja pulpiitti ja niiden aiheuttamat muutokset sekundaaridentiinissä. Purentavirheet vaikuttavat hampaiden kulumiseen ja voivat pahimmillaan johtaa distemojen eli normaalianatomiaan kuulumattomien rakojen syntymiseen poskihampaiden väliin. Lievä karies on varsin yleistä erityisesti vanhemmilla hevosilla, eikä se yleensä aiheuta oireita. Pitkälle edenneenä se kuitenkin altistaa hampaan pitkittäissuuntaisille murtumille ja pulpiitille eli hammasydintulehdukselle. Suurin osa hevosten hammasmurtumista on niin sanottuja idiopaattisia hammasmurtumia eli sellaisia murtumia, joiden taustalla ei ole traumaa tai muuta tiedossa olevaa syytä hampaan halkeamiselle. Hammasmurtuman terävät reunat voivat aiheuttaa mekaanista ärsytystä ja se voi johtaa hampaan apikaalitulehdukseen. Oireet voivat ilmetä vasta kuukausien tai jopa vuosien kuluttua murtumasta. Diastema voi johtaa rehumassan pakkautumiseen ikenen sisään sekä hampaan ja sen kiinnityskudosten väliin, ja johtaa kivuliaaseen parodontiittiin eli hampaan kiinnityskudosten tulehdukseen. Oireet ovat epäspesifisiä kuten rehun tiputtelua, paha haju hengityksessä, laihtuminen tai ongelmat kuolainten kanssa. Tutkielman sisältämän alkuperäistutkimuksen tarkoitus oli selvittää vastaavien hampaiden patologisten muutosten yleisyyttä suomalaisilla hevosilla. Aineistona käytettiin 48:aa Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalassa lopetettua hevosta. Hevosten hampaat tutkittiin valon, peilin ja hammaskoettimen avulla. Lisäksi hevosten ikä ja purenta arvioitiin. Löydökset kirjattiin ylös. Hammasmuutosten todettiin olevan yleisiä suomalaisilla hevosilla. Yhtä hevosta lukuun ottamatta kaikilta tutkituilta hevosilta löydettiin ainakin yksi muutos. Yleisimpiä muutoksia olivat purupinnan fissuurat (23/48), hammashalkeamat (15/48), karies ja infundibulumin muutokset (14/48) sekä sekundaaridentiinin muutokset (12/48). Poskihampaiden purenta oli normaali 63 %:lla hevosista. 32 %:lla arvioitiin olevan yläpurenta ja 5 %:lla alapurenta. Hammasmuutosten yleisyyden vuoksi suun säännöllisiä, huolellisia tutkimuksia voidaan pitää perusteltuina. Vaikka kaikki muutokset eivät aina aiheuta oireilua, on niiden olemassaolosta hyvä olla tietoinen. Näin niiden kehittymisen seuraaminen on mahdollista ja ongelmiin voidaan puuttua ajoissa. Työ sisältää kahdeksan kuvaa sekä kuusi taulukkoa muutosten ja tulosten havainnollistamiseksi.

Tämän lisensiaatin työn tarkoituksena oli perehtyä kirjallisuuskatsauksella "grass sickness" – taudin esiintyvyyteen, etiologiaan, patogeneesiin, kliinisiin löydöksiin, diagnostiikkaan, hoitoon, ennusteeseen ja ennaltaehkäisyyn sekä tehdä tutkielmana yhteenveto Suomessa esiintyneistä tapauksista. "Grass sickness" on merkittävä hevosten kuolleisuutta aiheuttava tauti. Tautia on tavattu ensimmäisen kerran yli 100 vuotta sitten, vuonna 1909 Skotlannin itäosissa. Tällä hetkellä tautia tavataan Iso-Britannian lisäksi myös muualla Euroopassa sekä Etelä- ja Pohjois- Amerikassa. Laajasta levinneisyydestä huolimatta taudin esiintyvyys on suurinta Iso-Britanniassa ja sen läheisyydessä. "Grass sickness" – taudin aiheuttajaa ei edelleenkään tiedetä. Viimeaikaisten tutkimustulosten perusteella taudin oletetaan olevan C. botulinum tyyppi C:n aiheuttama toksikoinfektiivinen tauti. Itse taudin syntymisen epäillään olevan monen eri tekijän summa, jossa suoliston mikrobiflooran toiminnan häiriintyminen olisi tärkeässä roolissa. "Grass sickness" – taudille on ominaista neuronien rappeumamuutokset erityisesti suoliston hermokimpuissa sekä autonomisen hermoston ganglioissa. Tauti voidaan jakaa keston ja oireiden vakavuuden perusteella kolmeen eri muotoon: akuutti, subakuutti ja krooninen muoto. Akuutti ja subakuutti muoto johtavat hevosen kuolemaan tai lopettamiseen. Molempien muotojen oireet ovat melko epäspesifisiä ja ne voidaan helposti yhdistää ähkyyn. Tauti luokitellaan krooniseksi oireiden kestettyä yli 7 päivää. Krooniselle muodolle on ominaista hevosen huomattava laihtuminen sekä "vinttikoiramainen" ulkonäkö, eriasteiset nielemisvaikeudet, huonontunut tai puuttuva ruokahalu ja ähkyoireet. Krooniseen muotoon sairastuneista noin 49% selviää. Tautiin ei ole olemassa parantavaa hoitoa tai lääkettä, vaan hoito perustuu oireiden mukaiseen tukihoitoon. Tutkimuksen aineistona käytettiin Yliopistollisessa hevossairaalassa hoidettuja "grass sickness" – tautiin sairastuneita hevosia. Suomessa on todettu vuosien 1999-2012 aikana 8 tautitapausta. Tapauksia on esiintynyt kahdella eteläsuomalaisella tilalla. Sairastuneista suurin osa on ollut lämminverisiä ja sukupuoleltaan tammoja. Potilaiden ikä on vaihdellut välillä 1-13 vuotta. Tapauksia on esiintynyt eniten heinäkuussa. Potilaista 5 sairastui taudin krooniseen muotoon ja 3 subakuuttiin muotoon. Tyypillisimpiä oireita olivat lihasvärinä, kohonnut sydämen lyöntitiheys ja hiljaiset suolistoäänet. Kaikki tautiin sairastuneet jouduttiin lopettamaan. Diagnoosit varmistettiin post mortem tehdyllä hermosolmukkeiden histopatologisella tutkimuksella. Johtopäätelmänä "grass sickness" – tautia on myös Suomessa. Tautitapauksia esiintyy, mutta ei ole selvää, kuinka usein ja säännöllisesti tautia toistaiseksi maassamme ilmenee. "Grass sickness" – tautiin sairastunut hevonen voidaan kliinisten oireiden perusteella helposti sekoittaa ähkyyn. Tauti tulisi erityisesti pitää mielessä ähkyhevosten erotusdiagnostiikassa. Taudin esiintyvyydestä pidetään rekisteriä Iso-Britanniassa Animal Health Trustissa, jonne kaikki tautitapaukset olisi hyvä kirjata.

Hevosen mikrobilääkitys on monilta osin erilaista kuin muilla tuotantoeläimillä. Hevoselle saa käyttää tuotanto-eläimiltä kiellettyjä lääkeaineita, kunhan hevonen poistetaan elintarvikeketjusta. Hevosen paksusuolen mikrobisto on herkkä mikrobilääkkeiden vaikutuksille ja hoidon seurauksena voi olla eriasteista ripulia. Tämä rajoittaa käytettävissä olevaa mikrobilääkevalikoimaa. Koska hevonen on sekä urheilu- että tuotantoeläin, teurastusvaroajan lisäksi tulee ottaa huomioon dopingvaroaika. Kirjallisuuskatsausosuus on kirjoitettu käsikirjamaisesti ja siinä käsitellään hevosen mikrobilääkitystä yleisesti, Suomessa hevosella käytettävien mikrobilääkkeiden ominaisuuksia ja käyttösuosituksia sekä kuvataan esimerkin-omaisesti mikrobilääkitystä pääntaudin, Rhodococcus equi -infektion ja kohtutulehduksen hoidossa. Tutkimusosassa tarkastellaan hevosilla yleisesti esiintyvien bakteerien herkkyyttä keskeisille mikrobilääkkeille sekä eläinlääkärien ennen näytteenottoa tekemiä mikrobilääkevalintoja. Tutkimuksen näytteet (497 kpl) oli kerätty 30.5.2011-31.5.2012 välisenä aikana Yliopistollisessa hevossairaalassa ja Etelä-Suomen klinikoilla hoidetuista hevosista. Näytteet tutkittiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Yleisimmät löydetyt bakteerit olivat Streptococcus equi subsp. zooepidemicus ja Eschericia coli. Herkkyysmääritysten tulokset poikkesivat paikoin paljonkin ulkomaisista tutkimuksista. Esimerkiksi enterobakteereissa (E. colia lukuun ottamatta) esiintyi enemmän resistenssiä kuin useimmissa ulkomaisissa vertailututkimuksissa. Enterobakteereista löytyi poikkeuksellisen monta ESBL-kantaa, joka osaltaan selittäänee tulosta. Streptococcus equi subsp. zooepidemicus -bakteeri oli puolestaan hyvin herkkä trimetopriimi-sulfonamidille, kun taas ulkomaisissa tutkimuksissa esiintyi melko paljon resistenssiä. Testattujen bakteerikantojen määrä joissakin bakteeriryhmissä oli melko pieni pidemmälle menevien johtopäätösten tekemiseksi. Ennen näytteenottoa määrätyistä mikrobilääkkeistä yleisin valinta oli G-penisilliini-gentamisiini yhdistelmä (45 tapausta/näytettä). Näistä vain 15 näytteessä esiintyi spesifistä bakteerikasvua. Herkkyysmääritys oli tehty 12 näytteestä ja arvioni mukaan näissä tapauksissa G-penisilliini-gentamisiini valinta oli osuva seitsemän näytteen kohdalla. Näistä tuloksista ei kuitenkaan voi vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä, koska arvioitava näytemäärä oli pieni, mutta ne antavat kuitenkin aiheen lisäselvityksiin. Eläinlääkärit noudattivat näissä G-penisilliini-gentamisiini valinnoissaan pääosin mikrobilääkesuosituksia kun tehtyjä valintoja arvioidaan näytteenottopaikan perusteella. On tärkeää jatkaa hevosista otettujen näytteiden keräämistä ja analysointia Suomessa ja laajentaa se koko maan kattavaksi, koska ulkomaiset tutkimustulokset eivät kaikilta osin sovellu Suomen oloihin. Samalla saataisiin hyvää aineistoa mikrobilääkesuositusten päivittämiseksi.

Tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on päivittää hevosten sisäloisten loislääkeresistenssitilannetta Suomessa ja maailmalla, nykyiset hoitosuositukset sekä ottaa selvää mahdollisista uusista markkinoille tulevista loislääkeaineista. Riittävän taustatiedon varmistamiseksi työn alussa on käsitelty hevosten yleisimmät sisäloiset ja Suomessa käytössä olevat hevosten sisäloisiin vaikuttavat lääkeaineet. Hevosilla sisäloiset ovat tärkeä syy sairastamiseen, minkä takia niitä tulee kontrolloida. Suuret loistartunnat voivat vaikuttaa hevosen suorituskykyyn, kasvuun ja yleiskuntoon sekä altistaa stressin kautta muille sairauksille. Suurimman uhan hevosten terveydelle aiheuttavat Cyathostomum spp., Parascaris equorum, Anoplocephala perfoliata ja Strongylus vulgaris. Cyathostomioita ja P. equorumia pidetään nykyään hevosten tärkeimpinä loispatogeeneina. Varsoilla, alle 1-vuotiailla hevosilla, yleisimpiä sisäloisia ovat P. equorum ja Strongyloides westeri. Aikuisilla hevosilla yleisimpiä sisäloisia ovat suuret sukkulamadot, kihomadot ja keuhkomadot. Rutiininomaiset intervallilääkitykset ovat aiheuttaneet hevosten loispopulaatioille suuren valintapaineen, mikä on johtanut resistenttien kantojen kehittymiseen. Tähän mennessä hevosilla loislääkeresistenssiä ovat kehittäneet Cyathostominae- ja Parascaris equorum -loiset. Cyathostomioilla eli pienillä strongyluksilla resistenssin kehittymisestä raportoitiin ensimmäisen kerran jo 1950-luvulla ja P. equorumilla vasta vuonna 2000. Nykyään resistenssi on kasvava ongelma hevosten sisäloislääkkeitä kohtaan. Resistenssistä on julkaistu vuosittain useita tutkimuksia ja ne tulisikin käydä säännöllisesti läpi, jotta hoitosuositukset ja loisten kontrolliohjelmat pysyvät ajan tasalla. Kirjallisuudessa on tälläkin hetkellä ristiriitaisia ohjeita loisten kontrolloimiseen, eikä resistenssin kehittymisen hidastaminen ole edennyt toivotulla tavalla. Resistenssin havaitsemisen jälkeen loistartuntoja ja loisten leviämistä on pyritty kontrolloimaan ei-lääkkeellisillä keinoilla, esimerkiksi laidunhygieniasta huolehtimalla. Samalla on otettu käyttöön myös kohdennettu loislääkitys, jolloin hevoset lääkitään vain ulostenäytetutkimusten tulosten perusteella. Yleisenä raja-arvona lääkitykselle on ollut 200 epg (madonmunien määrä grammassa ulostetta), mutta menetelmän luotettavuudessa on puutteita. Lääkekehityksen rinnalla on kehitelty myös tarkempia tutkimusmenetelmiä loistartuntojen määrittämiseksi. Esimerkiksi Cyathostominae-, P. equorum- ja A. perfoliata -tartuntojen määrittäminen tulee tulevaisuudessa perustumaan ELISA (Enzyme-linked immunosorbent assay)- ja PCR (polymerase chain reaction) -pohjaisiin menetelmiin. Hevosille on kehitetty vuoden 1917 jälkeen 11 uutta sisäloisiin tehoavaa lääkeainetta. Nykyään yleisesti käytössä on bentsimidatsolit, makrosykliset laktonit, pyrimidiinit ja pratsikvanteli. Näiden lääkeaineiden käyttöä on rajoitettava, jotta niitä voidaan käyttää tulevaisuudessa loisten häätämiseen, koska uusien loislääkeaineiden kehitys on hidasta. Muutamasta aineesta on saatu lupaavia tuloksia, kuten esimerkiksi netobimiini hevosten strongylusten häätämisessä ja sykliset oktadepsipeptidit, joita on tutkittu lähinnä märehtijöiden sukkulamadoilla. Lisää tutkimuksia kuitenkin tarvitaan ennen kuin ne voidaan ottaa hevosilla yleisesti kliiniseen käyttöön.

Epilepsia on koiran yleisin neurologinen sairaus ja belgianpaimenkoirarodulla uskotaan olevan selvästi korkeampi riski sairastua epilepsiaan kuin koirapopulaatiossa yleisesti. On todettu, että epilepsia lisää koirilla ennenaikaisen kuoleman riskiä. Koirien terveyden parantamisen lisäksi epilepsian tutkimus koirilla auttaa ihmisten epilepsian tutkimusta. Useimpien koirien perinnöllisten epilepsioiden epäillään periytyvän joko resessiivisesti tai polygeenisesti. Epilepsian kohtauskuva vaihtelee rotukohtaisesti, mutta mahdollisesti myös rodun sisällä. Koirien epilepsiakohtaukset luokitellaan paikallisiin kohtauksiin, paikallisalkuisiin sekundäärisiin yleistyneisiin kohtauksiin ja primaarisesti yleistyneisiin kohtauksiin. Tässä tutkimuksessa tutkittiin belgianpaimenkoiran epilepsian kliinistä kuvaa ja peritytymismallia, jotta voidaan arvioida onko taustalla yksi vai useita epilepsiaa aiheuttavia geenimutaatioita. Tutkimuksessa analysoitiin 79 epilepsiaa sairastavan belgianpaimenkoiran kyselylomake ja laadittiin tutkimukseen valituista koirista sukupuut periytymismallin selvittämiseksi. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös sitä, onko belgianpaimenkoiran rotumuunnosten välillä eroja kliinisessä kuvassa ja prevalenssissa. Oletuksena oli, että tervueren- ja groenendael-rotumuunnoksilla on korkeampi epilepsian prevalenssi aiempien tutkimusten perusteella. Tutkimuksessa mukana olevien koirien kohtauksista 47 % luokiteltiin paikallisalkuiseksi sekundäärisesti yleistyneeksi kohtaukseksi, 47 % primaarisesti yleistyneeksi kohtaukseksi ja 6 % paikalliseksi kohtaukseksi. Tervueren-rotumuunnoksella esiintyi enemmän primaarisesti paikallisia kohtauksia kuin groenendael-rotumuunnoksella. Tervueren-rotumuunnoksen kohtaustiheys oli korkeampi kuin groenendael-rotumuunnoksella. Belgianpaimenkoirien epilepsian periytymismallin arvioitiin olevan laadittujen sukupuiden perusteella monitekijäinen. Belgianpaimenkoirien tarkan periytymismallin selvittäminen vaatisi jatkotutkimuksia.