Browsing by discipline "Comparative Literature"

Pro gradu -työni käsittelee ranskalaisen nykykirjallisuuden yhteiskunnallista suuntausta, jota kirjallisuudentutkija Ruth Cruickshank kutsuu fin de millénaire -kirjallisuudeksi. Tutkimani teokset ovat Frédéric Beigbederin Au secours pardon (2007), Marie Darrieussecqin Truismes (1996) ja Michel Houellebecqin La Possibilité d'une île (2005). Pohdin, millaisena ja millaisin keinoin teokset kuvaavat seksuaalisuutta ja sen tulevaisuudennäkymiä kulutusyhteiskunnassa, ja millaisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin niiden havainnot perustuvat. Hahmottelen reittejä, joita pitkin globaalin mittakaavan yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat ihmisten intiimeihin tunteisiin ja ihmissuhteisiin. Seksuaalisuuden tarkastelun avulla osoitan, että ranskalaisessa nykykirjallisuudessa ilmenee varsin yhteneviä näkemyksiä ja uhkakuvia aikamme sosiaalisesta todellisuudesta. Tällä tavoin tarkennan ja vankennan vielä hajanaista fin de millénaire -käsitettä. Fin de millénaire -kirjallisuuden oma lajityyppi on massakulttuurin, esimerkiksi viihteen ja mainosten, kielestä vaikutteita ammentava dystopian ja satiirin liitto. Kuten Cruickshank kirjoittaa, fin de millénaire -kirjallisuus heijastaa Ranskassa vuosituhannen vaihteessa korostunutta tunnetta käännekohtaan saapumisesta. Dystopian ohella voidaankin puhua myös apokalyptisesta tekstistä, etenkin siksi, että teokset tarjoavat niukasti ratkaisuja kuvaamiinsa ongelmiin. Eritoten Houellebecqin ja Beigbederin teokset käsittelevät tarpeiden luomista kuluttajille seksuaalivietin ja seksuaalisen kilpailun avulla. Kutsun tätä järjestelmää halutaloudeksi, ja käytän sen toiminnan analysoimisessa apuna Michel Foucault'n käsityksiä vallasta ja Jean Baudrillardin käsityksiä kulutusyhteiskunnasta. Halutalouden sosiaalisia seurauksia ovat vieraantuminen, seksuaalisten hierarkioiden jyrkentyminen ja valinnanvapauden kaventuminen. Teosten kuvaamassa yhteiskunnassa erilaiset esimerkiksi sukupuolen, iän ja ulkonäön perusteella rakentuvat seksuaaliset hierarkiat käyvät yhä merkittävämmiksi. Au secours pardon ja La Possibilité d'une île kuvaavat tapahtumaketjua, jossa etenkin heteromiehistä yhä useampi luisuu seksuaaliseen kurjuuteen muun muassa naisten emansipaation sekä yleisen nuoruuden ja kauneuden palvonnan myötä. Truismesissa taas kuvitellaan yhteiskunta, johon feminismi ei ole päässyt vaikuttamaan mutta pornoistuminen on; naisten ruumiista on tullut miesten yhteistä omaisuutta ja seksuaalinen väkivalta on arkipäivää. Sen maailmassa viehättävä ulkonäkö on naisille miltei elinehto. Yleistäen Houellebecqin ja Beigbederin teokset edustavat miesnäkökulmaa ja Darrieussecqin teos naisnäkökulmaa. Teosten näkemyksiä naisten ja miesten välisistä valtasuhteista pohdin naisten seksuaalisesta vallasta kirjoittaneen Henry Laasasen käyttökelpoisten käsitteiden avulla. Kolmea teosta yhdistävät kuvaukset kulttuurista, jossa ihmissuhteet ovat kaupankäyntiä ja seksuaalinen viehätysvoima määrittelee ihmisen arvon. Darrieussecqin teos on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa Beigbederin ja Houellebecqin kuvaama arvoliberalismia ja taloudellista liberalismia yhdistävä kulttuuri on vaihtunut uuskonservatiiviseen ja kaksinaismoralistiseen, naisia räikeästi sortavaan yhteiskuntaan. Teoksen kertoja vähättelee itseensä kohdistuvia koskemattomuuden loukkauksia ja pahoittelee kertomuksensa käänteiden säädyttömyyttä varsinkin kuvatessaan omaa haluaan ja seksuaalista subjektiuttaan. Katson teoksen kritisoivan kirjallisuudentutkija Shirley Ann Jordanin termein poliittisen korrektiuden tyranniaa ja peräänkuuluttavan suoraa puhetta pornografiasta ja naisen halusta. Seksuaalisuus toimii tutkimuksessani lähtökohtana, jonka avulla teoksista nousee esiin julma ja rakkaudeton, säälimättömän kilpailun ja väkivallan täyttämä yhteiskunta. Viime kädessä teosten kuvaama maailmanloppu on se, että rakkaus katoaa ihmisten välisistä suhteista, koska rakkaudessa ei ole voiton tavoittelun kannalta mitään järkeä. Satiirin keinojen, kuten päättymättömän ja monikerroksisen ironian, yhdistyminen dystopiaan pelastaa teokset osoittelevalta moralisoinnilta ja tekee niistä toimivaa yhteiskunnallista kirjallisuutta.

Tutkielmassa tarkastellaan kuvan ja sanan suhdetta Walter Moersin vuonna 2001 ilmestyneessä romaanissa WildeReise durch die Nacht (suom. Hurja matka halki yön, 2003). Tutkielman tavoitteena on analysoida romaanin verbaalisten ja visuaalisten elementtien vuorovaikutusta sekä sitä, miten kuvat on valittu ja mihin tarkoituksiin niitä käytetään. Lisäksi tutkielmassa pohditaan sitä, miten eri-ikäiset lukijat tulkitsevat kuvitusten ja tekstin yhteistyöstä syntyvät merkitykset sekä romaanin intertekstuaaliset viittaukset. Tutkielmassa hyödynnetään muun muassa kuvakirjatutkimusta, lastenkirjatutkimusta, satututkimusta sekä parodian tutkimusta. Moersin romaanin kuvitustapa poikkeaa perinteisestä kuvakirjasta, sillä sen kuvat ovat ranskalaisen taiteilijan Gustave Dorén (1832–1883) käsialaa, ja ne on laadittu alun perin toisia teoksia varten. Romaani yhdistää maailmankirjallisuuden klassikkoja kuvittaneet piirrokset uudenlaiseksi kokonaisuudeksi, ja kauan ennen tekstiä ilmestyneet kuvat ovat toimineet tarinan inspiraationa. Teoksen päähenkilö on 12-vuotias Gustave, joka seikkailee unenomaisessa fantasiamaailmassa. Romaanin kuvat esittävät sekä juonen käännekohtia että rauhallisempia vaiheita, ja niitä käytetään miljöön ja henkilöhahmojen kuvaukseen sekä fokalisaation välineinä. Tutkielmassa osoitetaan, että kuvien ja tekstin välinen vuorovaikutus on täynnä ristiriitoja, ja että verbaalisten javisuaalisten elementtien välinen ironinen vastakohtaisuus vaikuttaa tarinan tulkintaan. Vaikka kuvituskuvien tapahtumia eritellään usein sanallisesti, tekstin tarjoama perspektiivi poikkeaa kuvien luomasta todellisuudesta.Kuvat ja teksti antavat toisilleen uusia merkityksiä ja vaihtoehtoisia tulkintoja, ja usein toinen niistä välittää lukijalle enemmän informaatiota kuin toinen. Tutkielmassa todetaan myös, että intertekstuaalisuus on romaanissa läsnä sekä verbaalisella että visuaalisella tasolla, sillä kuvat ja teksti viittaavat paitsi kuvitusten alkuperäislähteisiin, myös aikakauden tyyliin sekä Gustave Doréen itseensä. Teos on intermediaalinen, sillä se yhdistää verbaalisen ja visuaalisen merkkijärjestelmän sekä viittaa niin maalaustaiteeseen kuin elokuviinkin. Intertekstuaalisuus ja -mediaalisuus on merkitty selkeästi sekä verbaalisesti että visuaalisesti. Romaanin kuvat ja teksti parodioivat satu- ja fantasiakirjallisuutta kääntämällä niiden konventiot ylösalaisin ja siirtämällä ne uuteen kontekstiin. Lisäksi tutkielmassa todetaan, että lastenkirjallisuus on nykyään yhä useammin crossover-kirjallisuutta, jota kirjoitetaan kaikenikäisille. Moersin teoksen huumori syntyy intertekstuaalisuuden tunnistamisesta ja tuttujen ilmiöiden parodioimisesta niin verbaalisesti, visuaalisesti kuin niiden yhdist elmänkin kautta, ja eri-ikäisillä lukijoilla on erilaiset kompetenssit ymmärtää kirjallisuus - tai kulttuurihistoriallisia viittauksia. Wilde Reise durch die Nacht -romaania ei voi tarkastella perinteisenä kuvakirjana, eikä teosta tai sen kohdeyleisöä voida asettaa vain yhteen genrelliseen lokeroon.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani miten amerikkalainen kuvittaja ja lastenkirjailija Arnold Stark Lobel (1933–1987) kuvaa kuvin ja sanoin kahta sammakkoystävää helppolukuisessa Frog and Toad -sarjassa: Frog and Toad Are Friends (1970), Frog and Toad Together (1972), Frog and Toad All Year (1976) ja Days With Frog and Toad (1979). Tarkastelen työssäni Frog ja Toad hahmojen kuvausta kuvakirjallisuutena, sillä kuvin ja sanoin kerrotulla on ilmeisen keskeinen rooli henkilöhahmon kuvauksessa. Käsittelyosani taustana on Maria Nikolajevan ja Carole Scottin (2001) esiin tuoma kuvia ja sanoja eri määrissä sisältävien lastenkuvakirjojen typologia. Kimmokkeena työlleni on heidän esittämänsä havainto kuvan ja sanan välisestä suhteesta Frog and Toad -kirjojen kerronnassa. Heidän mukaansa kerronnan pääpaino on sanallisissa, etenkin dialogisissa osuuksissa. Kuvat toistavat sanoin kerrottua, ja ne keskittyvät lähikuvin henkilöhahmon kuvaukseen. He kysyvät, vaikuttaako sanallista osuutta painottavaan kerrontaan se, että Frog and Toad -kirjat on tehty helppolukuisiksi. Frog and Toad nousevat esimerkiksi kirjoista, joissa kuvin ja sanoin kerrottu on toisen ilmaisua toistavaa ja kuvat ovat niissä koristeena. Kirjojen kerronta sijoittuu typologian keskivaiheille. Oletan työssäni, että kuvien rooli henkilöhahmon kuvaajina on aktiivisempi kuin koristeellinen. Pidän huomion arvoisena Shannonin (1989) ja Stantonin (2005) esiin tuomaa ajatusta Lobelista kekseliäänä helppolukuisten tarinoiden tekijänä. Työni viitekehyksenä on Maria Nikolajevan (2002 ja 2005) näkemys lastenkirjallisuudesta omanlaisena fiktiona ja taiteena. Nikolajevan osin kertomusteoriaan pohjautuvana ajatuksena on, että kirjailijat käyttävät kirjoissaan erilaisia taidekeinoja kuvatessaan henkilöhahmoja mimeettisen lukutavan omaavalle implisiittiselle lapsilukijalle. Tämä vaikuttaa siihen, että pienemmille lapsille suunnatussa kirjallisuudessa on taipumuksena kuvata henkilöhahmot ulkoisen kuvauksen avulla, jolloin hahmot ovat läpinäkymättömiä. Ulkoisen kuvauksen rinnalla käytetään myös muita kuvauksen tapoja. Nikolajevan viitekehyksessä painotus on pääsääntöisesti siinä, miten henkilöhahmoista kerrotaan. Käsittelyosani alussa valotan Arnold Lobelin elämää, hänen paneutumistaan työhönsä kuvittajana, lastenkirjailijana ja helppolukuisten kirjojen tekijänä. Esittelen Frog and Toad hahmot kuvaamalla niille ominaisia piirteitä (Shannon 1989). Sovellan teosanalyysissäni Nikolajevan ja Scottin (2001) lisäksi Nodelmanin (1988) ja Shannonin (1989) huomioita Frog and Toad -hahmojen kuvauksesta kuvin ja sanoin. Täydennän näitä muiden tutkimusten perusteella (Bertils 2003; Nikolajeva 2002, 2005). Tarkastelussani nousevat esiin seuraavat huomiot: 1) Kansien rooli ulkoisen kuvauksen keinona on keskeinen. Kannesta saadaan heti käsitys henkilöhahmo ulkomuodosta, toiminnasta, ilmeistä ja eleistä. Hahmot myös nimetään kansissa ja tuodaan esiin koko kirjasarjaa ylläpitävä ystävyyden teemaa. 2) Tarinoiden kerronnan yleispiirteenä on helppokuluisuus, joka koostuu pääosin lyhyistä lauseista, lähikuvista ja dialogista. Kerronnassa pääosassa olevan ulkoisen kuvauksen rinnalla tarinoissa kuvataan myös helppolukuisesti hahmon sisäistä maailmaa. 3) Kuvat ja sanat valottavat kekseliäästi hahmojen ominaisuuksia kuten Frog kertomisen taitoa ja Toadin kykyä unelmoida. 4) Kuvakirjoille tyypilliset episodiset juonet kertovat ystävyydestä. Ne syventävät kumulatiivisesti henkilöhahmojen kuvausta, sillä kerronnan aika on kuvakirjoissa lyhyt. Kahden erilaisen sammakkoystävän välinen suhde on pääjuonen keskeinen polttoaine. 5) Tarinat leikittelevät kuvakirjalle tyypillisellä rajankäynnillä kuvattaessa ihmistä ja eläinhahmoa toiselle ominaisin piirtein (Nodelman 1988). 6) Tuon työssäni esiin, että kuvat eivät ole pelkästään koristeellisia, toisen ilmaisua toistavia. Niillä on myös oma aktiivinen ja kertova roolinsa henkilöhahmojen kuvauksessa.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Hannu Mäkelän romaania Kivi pastissina. Koska Aleksis Kivi eli vielä varhaisnykysuomen aikaan, jolloin suomi – ja erityisesti suomen kirjakieli – oli kovin erilaista kuin nykyään, Mäkelä joutuu romaanissaan jäljittelemään paitsi Kiven omalaatuista kieltä, myös Kiven ajan suomea, toisin sanoen kuvaamaan historiallista etäisyyttä kielellisin keinoin. Tämä Mäkelän pastissin kahtalainen olemus tekee Kivestä teoreettisesti mielenkiintoisen, sillä 1800-luvun ranskalaisissa pastissien klassikoissa pastissi merkitsi tietyn kirjailijan tai tyylin, ei niinkään kokonaisen aikakauden kielen jäljittelemistä. Tutkimuskysymyksenäni on selvittää, millä tavoin Mäkelä selvittää tämä tilanteen eli miten hän kuvaa toisaalta Kiven kieltä, toisaalta Kiven ajan varhaisnykysuomea. Teoreettisena lähtökohtanani on pastissin asema samanaikaisesti lähellä ja kaukana kohteestaan: pastissin on valikoitava piirteitä lähdetekstistään niin, että lukija tunnistaa pastissin pastissiksi. Keskityn sanatason analyysiin, sillä siihen antaa tutkimuskirjallisuus ja muut välineet hyvän lähtökohdan. Käytän tutkimuksessani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ylläpitämiä korpuksia Aleksis Kiven tuotannosta sekä vanhasta kirjasuomesta ja varhaisnykysuomesta. Aiemmasta tutkimuskirjallisuudesta erityisen hyödyllinen on Seppo Räsäsen tutkimus “Aleksis Kiven kieli ja nykysuomen murros”, jossa Räsänen on luokitellut kolmeksi ryhmäksi Aleksis Kiven tuotantoon varhaisemmasta kirjasuomesta periytyneet piirteet sekä murteelliset ja Kivelle ominaiset erikoispiirteet. Tutkimukseni edustaa hermeneuttista perinnettä. Koska en voi käsitellä Kiven jokaista kielellistä yksityiskohtaa, yhtenäinen tulkinta on mahdollista luoda vain hermeneuttista kehää käymällä. Vaikka keskityn ensisijaisesti Kiven kieleen, en voi ohittaa Aleksi Kiven elämästä kirjoitettua perinnettä. Tavoitteenani on suhteuttaa romaanin kielestä tekemäni havainnot Kivi-kirjallisuuden satavuotiseen traditioon. Tältä osin hyödynnän teoriaa mielen tyylistä, jonka mukaan kaunokirjallisuudessa toistuvat kielelliset rakenteet kuvaavat tiettyä mielentilaa. Teoreettisesta lähtökohdastani pastissista kaukana ja lähellä lähdetekstistään seuraa, että käsittelen ensin niitä tapoja, joilla Kiven kieli muistuttaa Kiven kieltä, minkä jälkeen siirryn eroavaisuuksiin. Lopuksi tulkitsen eroavaisuuksia Kiven elämästä ja hänen ajastaan kirjoitettua vasten. Tutkimustuloksena havaitsin ensinnäkin, että Kivi näyttäisi toimivan niin kuin pastissilta voi odottaa. Räsäsen luettelemista kolmen ryhmän piirteistä Kiven kieli jäljittelee monia, joskaan ei tietenkään kaikkia. Keskeiseksi eroksi havaitsin ilmiön, jota kutsun kielen horjuvuudeksi. Kiven kertoja toistelee samaa asiaa tarkoittavia saman sanan eri muotoja, kuten ”sitten” ja ”sitte”, tavalla, jota Kivi-korpuksen perusteella Kivellä ei ollut. Vanhan kirjasuomen ja varhaisnykysuomen korpuksien avulla havaitsin, että horjuvuus johtuu suurelta osin siitä, että aiemmin suomi ei ollut yhtä vakiintunut kuin nykyään. Kuitenkin horjuvuus representoi romaanissa Kiveä myös kielellisinä nerona, jonka kieli ei taivu yhteiskunnan normeihin. Horjuvuudella on näin kahtalainen tehtävä romaanissa. Vaikka Kiven ”hulluudesta” on kirjoitettu paljon, mikään ei viittaa siihen, että horjuvuus kuvaisi hullua Kiveä. Tässä suhteessa Kivi asettuu osaksi Kivi-kirjallisuuden uusimpia tulkintoja.

Avhandlingen undersöker den brittiska författaren Mary St Leger Kingsleys (aktiv under pseudonymen Lucas Malet) roman The Wages of Sin (1891) och dess förhållande till Thomas Hardys roman Jude the Obscure (1895). Utgående från forskaren Talia Schaffers artikel ”Malet the Obscure: Thomas Hardy, ’Lucas Malet’ and the Literary Politics of Early Modernism” (1996) undersöks om Hardy kan ha plagierat eller parodierat Malets roman och i så fall hur. Med hjälp av forskaren Ziva Ben-Porats begreppsapparat om satirisk parodi, studeras mot vem och vad kritiken i Hardys roman riktar sig. Alternativa tolkningar till Schaffers analys presenteras i form av rådande litterära strömningar och samhällsfenomen i fin-de-siècle Britannien, som kan tänkas stå bakom en del av likheterna i romanerna. Samtidigt utvidgas Schaffers analys av de två romanerna genom att tidigare obeaktade likheter mellan romanerna tas upp. En genomgående tematik blir den tidstypiska dragningen mellan framåtsträvan och tillbakagång, som tar sig uttryck i både romanernas modernistiska tendenser, liksom romantiska och parodiska element som förankrar romanerna i en gången tid. Avhandlingens slutsats blir att det inte finns tillräckligt med bevis för att tala om plagiarism i fråga om Jude the Obscures förhållande till The Wages of Sin. Däremot uppmärksammas parodiska element i Jude the Obscure som indikerar att scener som tidigare setts som svårtolkade eller överdrivna av forskare, kan ses ha sin förklaring i romanens kritik av Malets The Wages of Sin.

Tutkielman kohde on Suzanne Collinsin Hunger Games -romaanitrilogia. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti tapaa, jolla ideologiset antagonismit rakentuvat romaaneissa. Yleinen tulkinnallinen viitekehys sekä antagonismin ja ideologian käsitteiden määrittely perustuvat pääosin Slavoj Žižekin, Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen jälkimarxilaisiksi luettaviin teorioihin. Antagonismit ilmenevät fiktiivisessä, juonellisessa tekstissä erityisesti henkilöhahmojen toiminnan ja ajatusten kautta. Hunger Games -romaaneissa kuvataan dystooppista yhteiskuntaa, jossa taloudellinen eriarvoisuus on suurta, ja joissa joukko työläisten lapsia laitetaan taistelemaan keskenään 'Nälkäpeliin', eli televisioituun gladiaattoritaisteluun peliareenalla, jota ohjataan kehittyneen teknologian avulla. Tutkielmassa tarkastellaan jokaista romaanitrilogian osaa erikseen etsimällä niille keskeisiä antagonistisia kamppailuja, kuten jakoa nälkään ja yltäkylläisyyteen, luonnolliseen ja keinotekoiseen, hyvään ja pahaan hegemoniaan tai aktiiviseen tai alistuvaan subjektipositioon. Kertomuksen käännekohdissa nämä ideologiset antagonismit risteävät ja yhdistyvät, jolloin sekä henkilöhahmot että toiminta saavat antagonististen kamppailujen ylimääräytyneen symbolin roolin. Vallankumouskertomuksen edetessä päähenkilö Katnissista kehittyy 'Matkijanärhi', ideologisen kamppailun keskeinen symboli, joka joutuu taistelemaan asemastaan aktiivisena, omaäänisenä subjektina hallitsevan järjestelmän tukahduttavia pyrkimyksiä vastaan. Romaanisarjan kolmannessa osassa ideologinen kartta muuttuu sodan käynnistyttyä. Analyysiluvussa tarkastellaan ideologioiden suhdetta toisiinsa ja erilaisia nautintoja ideologioiden ytimessä. Tutkielman perusteella voidaan havaita, että sama antagonismien yhdistymisen ja ylimääräytymisen logiikka toistuu erilaisista lähtöasetelmista huolimatta jokaisessa trilogian osassa. Tutkielman lopussa tarkastellaan lyhyesti kirjojen ideologisten rakenteiden, keskeisten kysymysten ja tarinamaailman suhdetta 2000-luvun reaalitodellisuuteen Darko Suvinin dystopia- ja tieteiskirjallisuusteorian pohjalta.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Cormac McCarthyn teosta The Road (2006) yhdistämällä romaanin kristillisten elementtien ja raamatullisen vertauskuvallisuuden osaksi ekokriittistä lähestymistapaa. Esitän, että teos kritisoi Raamatun luomiskertomuksesta johdettua, ja myös juutalaisten ja kristittyjen lisäksi keskuudessamme varsin yleisluontoisesti hyväksyttyä näkemystä ihmisestä luonnon hallitsijana. Näin The Roadin voidaan katsoa ottavan kantaa siihen, kuinka suhtaudumme ympäristöön tänä päivänä. Lähden liikkeelle taustoittamalla, kuinka modernissa kristinuskossa ilmenevät näkemykset hyvän ja pahan välisestä taistosta maailmanlopun äärellä vahvistavat jaottelua eri ihmisryhmien välillä. Tuon esille, kuinka kahtiajako hyvän ja pahan sekä meidän ja muiden välillä on egoistisuudessaan sidoksissa ihmiskeskeiseen ajatteluun myös laajemmassa mittakaavassa. Lisäksi taustoitan romaanin maailmanlopun tematiikkaa suhteessa Ilmestyskirjaan sekä kiirastuleen ja helvettiin. Seuraavaksi käsittelen The Roadin raamatullisia viittauksia vertauskuvallisina symboleina, ja tarkastelen henkilöhahmojen kristillistä representaatiota. Kiinnitän huomion teoksen poikaan fiktiivisenä inkarnaationa Jeesuksesta ja vanhaan Ely-nimiseen mieheen Raamatun profeetta Elian vastakohtana. Lopuksi osoitan, kuinka teos kyseenalaistaa uskonnon merkityksen yhteiskunnassamme ylipäänsä. Viimeisessä luvussa siirryn tarkastelemaan juudeokristillisen ympäristöfilosofian merkitystä romaanin kontekstissa. Erittelen romaanin ekokriittisiä piirteitä, ja esitän perusteluni sille, miksi The Road voidaan lukea juudeokristillistä ympäristöfilosofiaa kritisoivana teoksena. Tutkielmani teoreettinen tausta nojaa ekokritiikkiin. Lisäksi hyödynnän uskontotieteellistä lähdekirjallisuutta sekä muuta McCarthyn romaaniin keskittynyttä kirjallisuustieteellistä tutkimusta tukemaan esittämiäni väitteitä. Lopuksi kokoan yhteen päätelmäni ja osoitan, että teos kritisoi vankkumatonta luottamusta sekä uskontoon että teknologiseen kehitykseen ekologisen kriisin ratkaisijana. Vastauksen ongelmiin on löydyttävä ihmisen omista toimintatavoista.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Margaret Atwoodin Maddaddam-trilogiaa siitä näkökulmasta, kuinka myytti näkyy romaanien maailmassa sekä ennen että jälkeen maailmanlopun. Atwoodin kuvaama yhteiskunta on spekulatiivinen kuvaus lähitulevaisuudesta, ja sitä voi lukea jopa varoituksena teknologian koko ajan nopeutuvasta kehityksestä. Vastavoimana tälle kehitykselle Atwood kuvaa kirjallista ja taiteellista kulttuuria inhimillisyyden rakentajina, joita tarkastelen erityisesti tarinankerronnan näkökulmasta. Teoreettisena pohjana käytän sekä Barthesin ajatuksia modernista myytistä että Boydin ajatuksia tarinankerronnan, myytin ja yhteisön suhteista. Romaaneissa kirjallinen kulttuuri kuvataan vastakkaisena ilmiönä teknologiselle kehitykselle, ja argumentoinkin, että ilman kirjallista kulttuuria ja siihen liittyvää tarinankerrontaa inhimillisyys on häviävä. Romaaneissa tarinankerronnalla on kaksi erityyppistä funktiota, se toimii sekä ympäröivän todellisuuden järjestelijänä että maailmanlopun jälkeen yhteisöllisyyden luojana. Tarinankerronnan voimasta todistaa se, kuinka hanakasti ihmiset tarttuvat sellaiseen tarinaan, jonka avulla he pystyvät kokemaan hallitsemaansa ympäröivässä yhteiskunnassa vallitsevaa kaaosta. Maailmanlopun jälkeen tarinankerronta mahdollistaa uuden ajan myytin nopean rakentumisen sekä rituaalien ja dogmien syntymisen. Myyttiä ja tarinankerrontaa ei voikaan erottaa toisistaan, ja vain niiden avulla on mahdollista ylläpitää inhimillisyyttä sekä yhteisöllisyyttä.

Tutkielman aiheena on Kain ja Kainin merkki. Tutkielmassa tarkastellaan, mitä tuo Vanhassa testamentissa esiintyvä Kainin merkki tarkoittaa sekä mitä sen avulla ilmennetään ja kerrotaan fiktiivisessä tekstissä. Tarkastelun kohteena ovat myös henkilöhahmot, erityisesti Kainin hahmo, sillä sen ominaisuudet ja merkki liittyvät kiinteästi toisiinsa. Tutkielmassa analysoidaan esiin nousevia teemoja sekä sitä, miten nuo kaikki liittyvät toisiinsa ja avaavat monia muitakin Kainin rooleja kuin vain velisurmaajan, josta hänet yleisimmin tunnetaan. Tutkimuskohteina ovat John Steinbeckin romaani East of Eden (1952) ja Chuck Palahniukin romaani Fight Club (1996) sekä pohjatekstinä toimiva Vanhan testamentin Neljännessä Mooseksen kirjassa oleva kertomus Kainista ja Aabelista. East of Edeniä ja Fight Clubia tarkastellaan Vanhan testamentin kertomuksen adaptaatioina eli uudelleenmuokkauksina ja Fight Clubia vielä adaptaation alalajina appropriaationa. Teoreettisena pohjana toimivat Julie Sandersin ja Linda Hutcheonin adaptaatioteoriat. Koska tarkastelun kohteena on merkki ja pohjatekstinä myytti, aihetta tarkastellaan myös semiotiikan ja myyttikritiikin näkökulmista. Kyseessä on vertaileva tutkimus, eli tutkimuskohteena olevia romaaneja vertaillaan toisiinsa ja peilataan pohjatekstiin. Henkilöhahmoja, merkkejä ja teemoja lähestytään tekstilähtöisesti, eli tekstejä analysoidaan lähiluvun avulla. Tutkimuksen perusteella voidaan sanoa, että Kain-hahmo ja Kainin merkki edustavat monia asioita ja niillä on useita merkityksiä. Kain-hahmoon liittyvät esimerkiksi kulttuurin muutos, kasvu, kehitys, uhri, valhe, rankaiseminen ja pakolaisuus. Merkki taas on muun muassa murhaajan, koston ja ulkopuolisuuden, mutta myös suojelun ja varjelun merkki. Tutkimus osoittaa, että veljenmurhan ei tarvitse aktualisoitua eikä henkilöiden tarvitse olla veljeksiä, jotta Kain ja Aabel -aihe on tunnistettavissa. Adaptaatioiden kriteerinä ei siis ole uskollisuus pohjatekstille, vaan sitä muokataan avoimesti. East of Eden ja Fight Club ovat itsenäisiä teoksia ja ymmärrettävissä, vaikka pohjatekstiä ei tuntisikaan. Teokset käyvät aktiivista vuoropuhelua pohjatekstin kanssa, ja onnistuneina adaptaatioina ne syventävät myös alkuperäistä sanomaa.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani kansallisuutta kansakuntaistuvan kulttuurin kansallista identiteettiä jäsentävänä nationalismin identifikaatiomekanismina. Tutkimukseni kohteina ovat Henryk Sienkiewiczin saksalaisen ritarikunnan ja Puola-Liettuan välisestä Grunwaldin taistelusta kertova historiallinen romaani Krzyżacy ja Karel Hynek Máchan kuningas Václav IV:n hallintokaudelle sijoittuva historiallinen kertomus Křivoklad. Analysoin teoksia nationalismintutkimuksen ja imagologisen kirjallisuudentutkimuksen viitekehyksessä. Asetelma kytkeytyy samalla myös historiakulttuurin ja historiallisen romaanin tutkimuskenttiin. Imagologian kautta pääsen tarkastelemaan Krzyżacyn ja Křivokladin kuvaamia kansallisten ja etnisten ryhmittymien representaatioita ennen kaikkea stereotypioita ja niiden välistä keskinäisdynamiikkaa. Tutkijoiden kuten Miroslav Hrochin, Eric Hobsbawmin, Benedict Andersonin ja Anthony D. Smithin kirjoitusten kautta vastaan kysymykseen, millä tavoin nämä representaatiot osallistuvat kansakunnan kuvitteluun. Krzyżacy representoi kansallisuuksia vahvojen kansallisten stereotypioiden kautta, mutta Křivokladin keskuskertomuksesta stereotypiat ja ylipäätään etniset suhteet puuttuvat. Sienkiewicz hyödyntää Krzyżacyssa taitavasti protonationalismin ja esimodernien etnisten siteiden perintöä kansallisen identiteetin rakennusaineena: puolalainen identiteetti syntyy kokonaisuudessaan erontekoina saksalaisuteen sekä sarmatistisista stereotypioista ja messianistisesta johdatuksesta rakentuvana suurvaltaidentiteettinä. Máchan suhde kansalliseen menneisyyteen on ennemminkin, että ontto kansallisuuden kategoria korvataan feodaaliyhteiskunnan arkkityyppisillä rooleilla, jotka nousevat sekä kansakunnan vertauskuvaksi että universaaliksi kuvauksesta yksilön olemassaolon ontologisista ristiriidoista. Křivokladissa ainoat imagologiset yksiköt ja viittaukset etnisiin ominaisuuksiin löytyvät vasta jälkisanoista, joissa saksankielinen juutalainen hahmo katsoo t ekkiläisyyttä ulkoapäin. Tällä Mácha osoittaa metafiktiivisesti menneisyyteen kohdistuvat nationalistiset paineet kuin kulttuuripessimistisenä aikalaisäänenä, joka ei usko kansallisen projektin lupauksiin. Krzyżacyssa kansallinen identiteetti rakentuu erityisesti stereotypioiden varaan sen sijaan Křivokladissa on keskeisempää ennemminkin identiteetin sahalaitaisuus ja jatkuvassa muutoksen tilassa oleminen. Tämä ero viestii siitä, miten Sienkiewiczin ajan puolalaiset kävivät ankaraa kamppailua oman kulttuurin ja identiteetin säilyttämisestä, kun taas Máchan ajan t ekkiläisillä ei ollut käsissään mielikuvaa yhtä vaivattomasti poliittisesti määriteltävästä kansakunnasta. Nationalismin identifikaatiomekanismina kansallisuuden tehtävänä on antaa piirteet kansakuntaan samastettavalle yhteenkuuluvuuden tunteelle. Kansallinen identiteetti voi olla yhtä lailla sienkienwicziläisittäin stereotypiamaisen kaksiulotteinen tai máchalaisittain prismamaisen monipirstalainen ja tyhjäsisustainen.