Browsing by discipline "germaaninen filologia"

Työn tarkoituksena on selvittää saksan sananmuodostuksen kuvauksen historiaa erityisesti esimodernin ajan näkökulmasta. Lähtökohtana ovat antiikin kreikan- ja latinankieliset kieliteoriat, sillä niihin perustuvat myös varhaiset saksan kieliopit. Tutkielma perustuu lähinnä latinan- ja saksankielisiin primäärilähteisiin, kielioppeihin ja kielifilosofisiin teoksiin sekä aihetta jo käsitelleeseen moderniin tutkimuskirjallisuuteen. Sananmuodostuksen kuvauksen peruskäsitteet, yhdyssana ja johdos, ovat lähtöisin antiikin kieliteorioista. Kreikan ja latinan klassiset kieliopit eivät kuitenkaan tunne varsinaisesti sellaista käsitettä kuin 'sananmuodostus'. Toisaalta sananmuodostuksen piiriin kuuluvaa muoto-oppia luonnehditaan yleisesti epäsäännölliseksi, ei luonnon, vaan inhimillisten tottumusten aikaansaannokseksi. Myöhäisantiikin meille säilyneissä kieliopeissa – keskeisimpinä Donatuksen Ars maior ja Ars minor sekä Priscianuksen Institutiones – sanojen muoto-opillista käyttäytymistä luokitellaan tiukasti sanaluokista johtuvana 'aksidenssien' hierarkiana. Juuri sanojen, ei tätä pienempien yksiköiden, yhdistämistä käsitellään figuran eli hahmon aksidenssina, sanojen johtamista "loppukirjaimia muuttamalla" taas pääasiassa specieksen eli lajin aksidenssina. Nämä teoriat ovat perustana myös varhaisen uuden ajan kieliopille ja pohdinnoille kielestä. Renessanssi- ja humanistiset kieliopit pyrkivät kuvaamaan klassisia kieliä antiikin kieliopeille uskollisina. Vaikka antiikin kieliteorioissa johto-oppi mainitaan usein epäsäännöllisenä, 'anomalian' piiriin kuuluvana, 1400- ja 1500-luvun kieliopit (Perotti, Melanchthon, Camerarius) käsittelevät sitä säännöllisten taivutuskategorioiden kanssa samanarvoisena. Myös saksan varhaiset kuvaukset noudattavat antiikissa vakiintunutta jakoa kahdeksaan sanaluokkaan ja niiden aksidensseihin, mukaan lukien figuraan ja speciekseen. Niihin on omaksuttu myös kreikalle ja latinalle ominaiset muotokategoriat (esimerkiksi patronyymit), vaikka näitä ei varsinaisesti omina muotoinaan ole saksassa olemassa. Omaleimaista saksan kieliopeille niiden klassisiin esikuviin verrattuna on heräävän kieli-identiteetin ja kansallistunteen leimaama kielihistorian pohtiminen ja sananmuodostuskategorioiden sekä etymologisten tai saksan kielen historiaa koskevien teorioiden sulautuminen yhteen. Vaikka sananmuodostusta ('Wortbildung') ei saksalaisessa traditiossa nimetä omana käsitteenään tai kieliopin kategorianaan ennen 1800-lukua, jo Schotteliuksen ,Ausführliche Arbeit von der Teutschen HaubtSprache' (1663) käsittelee yhdyssanoja ja johtamista laaja-alaisesti ja erillään muusta muoto-opista. Schottelius pyrkii vielä kuvaamaan saksan kielen rakennetta sellaisena, kuin se on ollut raamatullisen Baabelin tornin rakentamisesta ja kielen synnystä lähtien, ja pitää siitä syystä erottelemiaan kantasanoja ja päätteitä 'alkuperäisinä'. Erityisen tärkeänä hän pitää kantasanojen yksitavuisuutta, mille on esikuvansa heprean kieliopissa. 1700-luvun kuluessa käsitys kielen historiasta ja sanojen muodostumisesta muuttuu. Vuosisadan alussa painetussa Bödikerin kieliopissa maailman kielet jaetaan vielä muutamaan eurooppalaiseen pääkieleen, jotka palautuvat Baabelin tornia seuranneeseen kielten erkanemiseen. Sananmuodostusta Bödiker ja hänen aikalaisensa käsittelevät pitkälti Schotteliuksen tavoin. Vuosisadan lopulla Adelungin 'Umständliches Lehrgebäude' painottaa ihmiskielten sanojen muodostuneen yksittäisistä onomatopoeettisista äänteistä, joiden yhdistyminen monimutkaisiksi käsitteiksi noudattelee länsimaista sivistyshistoriaa. Nykykielen johto-oppi on hänen mielestään kehitysaskel tästä alkuhämärästä, esimerkiksi umlaut- tai ablautjohdoksista (sinken : senken), jotka perustuvat 'hämärän kuulokuvan tuntemukseen' ('dunkle Empfindung des Hörbaren'). Looginen selitys näille ilmiöille esitetään lopulta muutama vuosikymmen myöhemmin historiallis-vertailevan kielitieteen avulla.

Tässä pro gradu -tutkielmassa analysoidaan kontrastiivisesti urheilukommentteja saksankielisissä sanomalehdissä. Tutkimuksessa selvitetään, löytyykö teksteistä eroja tai yhtäläisyyksiä niin saksankielisten maiden kuin myös eri lehtityyppien (iltapäivälehti ja tilauslehti) välillä. Teksteissä määritellään ja analysoidaan yksittäisten puheakti illokuutiotyypit. Illokuutio on se, mitä puhuja tai tässä tapauksessa kirjoittaja ajaa puhetoimituksellaan takaa, eli mitä hän haluaa aiheuttaa tai saada aikaan vastaanottajassa. Tutkielmassa luodaan tähän tutkimukseen sopiva luokittelu aiempien luokittelujen pohjalta. Lisäksi analysoidaan kommenttien teksti-illokuutiot, eli tekstin dominoiva illokuutio tekstihierarkian korkeimmalla tasolla. Teksti-illokuutioiden määrittämistä varten on käytetty apuna illokuutiorakenneanalyysimenetelmää, joka kuuluu puheaktiteorian piiriin. Puheaktiteoria käsittelee puheakteja jakamalla niitä eri akteihin. Tässä tutkielmassa keskitytään illokutiiviseen aktiin. Tutkielma sijoittuu medialingvistiikkaan ja käyttää aineistona yhteensä 24 urheilukommenttia Helsingin kommenttikorpuksesta, joka on keskeinen osa projektia Persuasiiviset tyylit Euroopassa, jossa kirjoittaja on toiminut tutkimusassistenttina. Analysoitu aineisto on valittu niin, että se sisältää kahdeksan tekstiä Saksasta, Sveitsistä ja Itävallasta, joista puolet on iltapäivälehdissä ja puolet tilauslehdissä julkaistuja. Tärkeimpiin tuloksiin kuuluu, että hieman yllättäen kaikissa maissa ja lehtityypeissä yleisimmät tyypit ovat tiedottamisen puheakteja. Kommenttitekstistä voisi olettaa muuta, sillä kommentin ensisijainen tehtävä ei ole antaa lukijalle uutta tietoa. Sen lisäksi käy ilmi, että verrattuna muihin maihin Sveitsissä arvosteleminen on huomattavasti yleisempi illokuutiotyyppi, kun otetaan huomioon myös muuntyyppisten illokuutioiden komponenteiksi määritellyt arvostelemisen puheaktit. Lehtityyppien vertailussa käy ilmi, että illokuutiotyypeistä väittäminen on yleisempää iltapäivälehdissä kuin tilauslehdissä ja yleisempää kuin illokuutiotyyppi arvosteleminen. Tutkimuksen perusteella voi tehdä johtopäätöksiä yllä mainittuihin tuloksiin viitaten. Tämän pohjalta voisi tutkia myös muiden aiheiden kommentteja sen selvittämiseksi, eroaako urheilukommentti kyseisissä maissa muista kommenteista.

Tämä tutkielma käsittelee kommunikatiivisia rutiini-ilmaisuja. Kommunikatiiviset rutiini-ilmaisut ovat kiinteitä, yhden tai useamman sanan kulttuurisidonnaisia ilmaisuja, joilla on erilaisia viestinnällisiä tehtäviä vuorovaikutustilanteissa. Kommunikatiiviset rutiini-ilmaisut kuuluvat fraseologiatutkimuksessa pragmaattisiin fraseologismeihin. Tämän tutkielman keskeinen tavoite on selvittää kommunikatiivisten rutiini-ilmaisujen käyttöä saksan kielen B2/3-oppimäärän oppikirjasarjoissa Plan D ja Magazin.de. Tutkimuksessa halutaan selvittää muun muassa, mitä kommunikatiivisia rutiini-ilmaisuja oppimateriaaleissa esiintyy ja millaisia viestinnällisiä tehtäviä näillä ilmaisuilla on. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan Eurooppalaisen viitekehyksen kehittyvän kielitaidon kuvausasteikon taitotason A2.2 kompetenssikriteereitä kommunikatiivisten rutiini-ilmausten osalta lukion vieraiden kielten B2/3-oppimäärän päättövaiheessa. Tässä tutkielmassa halutaan selvittää, esiintyykö tutkituissa oppikirjoissa taitotasokriteerien edellyttämiä viestinnällisiä rutiini-ilmaisuja. Tutkimusaineistona on oppikirjasarjoissa esiintyvät erilaiset viestinnälliset rutiini-ilmaisut. Tutkimusmenetelmänä käytetään kvalitatiivista analyysia. Ilmaisut luokitellaan Lenkin (2014) ja Korhosen (2018) käyttämien kommunikatiivisten rutiini-ilmaisujen luokittelujärjestelmien ja luokittelukriteerien perusteella useisiin eri viestinnällisen tehtävän pohjalta määriteltyihin pää- ja alaluokkiin. Näin saadaan selville, millaisia viestinnällisiä tehtäviä kommunikatiivisilla rutiini-ilmaisuilla oppikirjoissa on ja mitä ilmaisuja oppikirjoissa esiintyy. Lisäksi oppikirjoissa esiintyviä kommunikatiivisia rutiini-ilmaisuja verrataan A2.2-taitotason kriteereihin siltä osin, kun kriteerit edellyttävät viestinnällisten ilmaisujen käyttöä. Luokitteluanalyysin perusteella havaittiin, että oppikirjasarjassa Plan D esiintyy 348 ja oppikirjasarjassa Magazin.de 225 erilaista kommunikatiivista rutiini-ilmaisua. Ilmaisut edustavat lähes kaikkia luokittelujärjestelmän pää- ja alaluokkia. Tyypillisimpiä ilmaisuja molemmissa oppikirjasarjoissa olivat mm. tervehdys- ja hyvästelyilmaisut, rutiininomaiset vastaukset, aikaan viittaavat ilmaisut, negatiivisesti ja positiivisesti arvottavat ilmaisut sekä tiedusteluilmaisut. Sen sijaan luokkaan institutionaaliset ilmaisut ei löytynyt yhtään esimerkkiä. Luokitteluanalyysin perusteella voidaan todeta, että molemmissa oppikirjasarjoissa esiintyy A2.2-taitotason edellyttämiä erilaisia ja eri vuorovaikutustilanteissa käytettäviä arkipäivän rutiineihin kuuluvia viestinnällisiä ilmaisuja.

Lebensborn oli SS-Reichsführer Heinrich Himmlerin vuonna 1935 SS:n alaisuuteen perustama yhdistys. Yhdistyksen tarkoitus oli luoda kansallissosialismin mukainen ihannerotu Saksaan ja saada syntyvyysluvut nousuun, tarjoamalla erityisesti naimattomille äideille tukea ja kannustusta, sekä mahdollisuuden odottaa ja synnyttää salassa, kenenkään läheisen tietämättä. Jo toisen maailmansodan aikaan yhdistyksestä huhuttiin, että he pyrkivät ”jalostamaan” ihmisiä ja pakkonaittivat nuoria keskenään. Lebensborn perusti lukuisia synnytys- ja lastenkoteja Saksaan, Norjaan ja sodassa valoitetuille alueille, sekä osallistui ulkoisesti sopivaksi katsottujen lasten ryöstämiseen valloitetuilta alueilta, sekä. Työssäni tutkin kahta romaania, Will Bertholdin "Lebensborn e.V." sekä Benno Voelknerin "Die Schande" ja yhtä elokuvaa, "Pramen Zivota" jotka kertovat Lebensbornista. Näissä teoksissa elämä yhdistyksen kodeissa kuvataan hyvin julmaksi ja raadolliseksi, ja pyrin selvittämään, oliko elämä Lebensbornin alla oikeasti sellaista. Tarkastelen työssäni miten Saksassa käsiteltiin toista maailmansotaa sen päättymisen jälkeen, ja mihin nuo teokset sijoittuvat tällä aikajanalla. Pyrin selvittämään, miten yleinen ilmapiiri on mahdollisesti vaikuttanut teosten kuvaamaan maailmaan.

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on soveltaa monikielisyysdidaktiikan periaatteita suomalaisen peruskoulun saksanopetukseen. Tutkielmassa laaditaan opetus- ja oppimateriaalia saksan B2-oppimäärän opettamiseen monikielisyysdidaktiikan pohjalta. Kieliä vertaileva opetus tukee tutkitusti oppilaiden kielitietoisuutta ja monikielisyyttä. Tutkielman teoriatausta koostuu monikielisyystutkimukseen perehdytyksestä, monikielisyysdidaktiikan periaatteiden analysoinnista sekä peruskoulun opetussuunnitelman (2014) että eurooppalaisen viitekehyksen perusteiden erittelystä. Sen avulla kuvailen ja perustelen laatimaani opetus- ja oppimateriaalia. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on monikielisyystutkimus. Sen avulla selvitetään toisen vieraan kielen oppimiseen vaikuttavia tekijöitä ja havainnoidaan sitä, miten kielet eroavat toisistaan. Lisäksi avataan monikielisyyden ja kielitietoisuuden käsitteitä. Monikielisyysdidaktiikka tukeutuu kielten opettamisessa aiemmin opittuihin kielitaitoihin. Niiden avulla oppilaat opiskelevat uutta kieltä nopeammin ja muistavat helpommin opittuja tietoja. Tämä vieraan kielen pedagogiikkaan kuuluva suuntaus pyrkii yhdistämään vanhaa ja uutta kieliin liittyvää taitoa ja tietoa vertailemalla kieliä kolmella eri tietotasolla: deklaratiivisen, proseduraalisen ja kulttuurienvälisen oppimisen tietotasolla. Deklaratiiviseen tietoon kuuluu muun muassa fonologiaa, sanastoa, morfologiaa ja syntaksia koskeva tieto. Proseduraalisella tietotasolla käsitellään oppimaan oppimisen taitoja, toisin sanoen tietoa omasta oppimistyylistä, oppimisstrategioista ja opiskelutaidoista. Kulttuurienvälisessä oppimisessa muokataan ja kyseenalaistetaan omiin kulttuurisiin taustoihin perustuvia näkökulmia. Opetussuunnitelman ja eurooppalaisen viitekehyksen perusteet antavat puitteet monikieliseen ja monikulttuuriseen kieltenoppimiseen. Suomalaisissa peruskouluissa pakollisen vieraan kielen opiskelu alkaa viimeistään kolmannella luokalla (tavallisesti englanti). Sen lisäksi peruskoulun oppilaat opiskelevat kuudennesta kouluvuodesta lähtien toista vierasta kieltä pakollisena (yleensä ruotsi). Valinnaisen saksan kielen opiskelu (B2-oppimääränä) alkaa kahdeksannella luokalla kolmantena vieraana kielenä englannin ja ruotsin jälkeen. Tästä johtuen on mahdollista käyttää aiemmin saatuja kielitaitoja saksan opetuksessa. Laatimani oppimateriaali koostuu kahdesta kappaleesta, joihin sisältyy harjoituksia, pelejä, reflektoinnin ja itsearvioinnin tehtäviä sekä arviointiehdotuksia. Tämän materiaalin kautta oppilaat perehtyvät seuraaviin teemoihin: Tutustuminen, harrastukset ja vapaa-aika. Tärkeimpiin havaintoihin kuuluu, että monikielisyysdidaktiikan periaatteet ovat opetussuunnitelman ja eurooppalaisen viitekehyksen perusteiden ansiosta soveltuvia saksan B2-oppimäärän opettamiseen. Lisäksi aiemmin opitut kielitiedot ja -taidot englannin ja ruotsin opetuksesta tarjoavat optimaalisen pohjan kieliä vertailevaan ja kielirajoja ylittävään saksan opetukseen. Jatkotutkimuskohteena voitaisiin tutkia esimerkiksi, miten monikielisyyttä huomioivat ja kielitietoisuutta edistävät harjoitukset vaikuttavat kielen oppimisprosesseihin sekä oppilaiden motivaatioon.

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee fraseologismien modifikaatioita saksalaisessa Schlager- ja rockmusiikissa. Tutkimusmateriaali koostuu neljän musiikkialbumin laulujen sanoituksista. Kaksi albumeista (Andrea Bergin Atlantis ja Helene Fischerin Farbenspiel, molemmat vuodelta 2013) edustavat saksalaista Schlagermusiikkia eli saksalaista iskelmää, ja kaksi muuta (Herbert Grönemeyerin Dauernd Jetzt vuodelta 2014 sekä Udo Lindenbergin Stärker als die Zeit vuodelta 2016) saksalaista rockmusiikkia. Tutkielman teoriaosuudessa käsitellään ensin yleisesti laulujen sanoituksia tutkimuskohteena sekä käsitteitä ‘Schlager’ ja ‘rockmusiikki’. Sen lisäksi esitellään lyhyesti schlagerlaulajat Andrea Berg ja Helene Fischer sekä rockmuusikot Herbert Grönemeyer ja Udo Lindenberg. Lisäksi teoriaosuudessa esitellään fraseologismien kriteerit sekä erilaiset modifikaatiotyypit. Empiirisen tutkimuksen fraseologismien modifikaatioiden luokittelu perustuu Lenkin jaotteluun, jossa hän erottaa toisistaan yksitoista erilaista tyyppiluokkaa useine alaluokkineen. Analyysiosassa nämä eri luokat esitellään tutkimusmateriaalien avulla esimerkein. Sen lisäksi selvitetään fraseologismien sekä näiden modifikaatioden esiintymistiheys. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että fraseologismeja sekä niiden modifikaatioita esiintyi kaikissa tutkituissa laulunteksteissä. Eniten fraseologismeja oli rockmuusikin edustajien, eli Herbert Grönemeyerin ja Udo Lindenbergin teksteissä. Kaikissa tutkituissa sanoituksissa esiintyi enemmän modifikaatioita kuin muokkaamattomia fraseologismeja. Selkein ero musiikkityylien välillä näkyi siinä, millä tavalla fraseologismeja muokattiin. Schlager-musiikissa käytettiin vain osaa modifikaatiotyypeistä, rockmusiikissa taas yleisesti ottaen kaikkia niistä. Tulokset vahvistivat tutkimuksen hypoteesia, jonka mukaan schlager-musiikissa oletettiin esiintyvän vähemmän sekä yksinkertaisempia modifikaatiotyyppejä. Tämä pohjautunee osaltaan kyseisten musiikkityylien konventioihin.

Stereotyyppi tarkoittaa kirjapainoissa painolevyä, jonka avulla voidaan tehdä suuri määrä vedoksia. Yhdysvaltalainen journalisti, kirjailija ja mediakriitikko Walter Lippmann lanseerasi kirjassaan Public Opinion (1922) stereotyypin käsitteen tarkoittamaan ”päissämme olevia kuvia”, jotka eivät perustu omakohtaiseen kokemukseen tai tieteelliseen tutkimukseen, vaan ne tulevat päihimme sosiaalisesti, ympäröivän kulttuurin tuotteina ja perustuvat ensi sijassa tunteisiin. Stereotyypit ovat eräänlaista ”yleistä tietoa”. Sosiaalitieteet tuntevat nämä ”kuvat päissä” ennakkoluuloina, jotka paitsi ovat vahvoja, mielissämme tiukasti pysyviä, myös säätelevät aivoissamme kognitiivisia prosesseja kuten havainnointia, ajattelua ja muistia. Ennakkoluulomme siis vaikuttavat jo siihen, miten valitsemme tietoa: näemme, mitä haluamme nähdä. Ennakkoluulot välittyvät pääasiassa kielen kautta, ja on jopa esitetty, ettei niitä voi olla olemassa ilman kieltä. Kielessä ennakkoluulot edustuvat kielellisinä stereotyyppeinä. Erotuksena esim. kliseistä strereotyypit ovat nimenomaan ihmisiä tai ihmisryhmiä koskevia kaavamaisia ja usein tunnepitoisia yleistyksiä. Stereotyypit voivat olla myönteisesti tai kielteisesti arvottavia tai hyvinkin neutraaleja. Stereotyyppejä voidaan käyttää moneen eri tarkoitukseen; esim. ”suomalaiset matkustavat mielellään lämpimiin maihin” voi olla tilastollisia tutkimustuloksia elävöittävä uutisotsikko, kun taas toisessa ääripäässä stereotyyppejä voidaan jopa luoda viholliskuvien rakentamiseksi. Stereotyypit ovat tärkeitä kulttuurienvälisessä kommunikaatiossa, ja esim. kouluopetuksessa, etenkin vieraiden kielten, ne ovat oiva tapa kuvata vaikka Saksan ja Suomen välisiä kulttuurieroja elävällä ja kiinnostavalla tavalla. Stereotyypit vain pitää aktiivisesti tunnistaa ja tiedostaa stereotyypeiksi. Näin niiden tulee olla opetuksen nimenomaista sisältöä, ei vain vältettäviä asioita. Tässä työssä luodaan läpileikkausta siihen, millaisia kansallisia stereotyyppejä eri vuosikymmenten suomalaisten saksan kielen oppikirjojen sivuilta voidaan löytää. Vanhimmat kirjat ovat 1920-luvulta, jolloin oppimateriaali aiheineen sekä opetus- ja oppimismenetelmät olivat hyvin toisenlaista kuin nyt. Kansallisia stereotyyppejä on läpi käytyjen saksanoppikirjojen sivuilla pääsääntöisesti vähän: runsaankin maankuvauksen (Landeskunde) keskellä on ilmeisen selvästi vältetty maan ihmisten kuvaamista kokonaisuutena. Poikkeus ovat tietyt opppikirjat erityisesti 1990-luvun alun paikkeilta, jolloin kansallisten stereotyyppien jopa äkillinen mutta ilmeisesti ohimenevä yleistyminen näyttää liittyvän kulttuurienvälisen lähestymistavan (interkulturelle Ansätze) painottumiseen laajemminkin.

Historiallisen fraseologian alaan kuuluva työ käsittelee kielihistoriallisesti varhaisemmissa teksteissä esiintyvien fraseologismien tunnistamista. Korpukseksi on valittu Sebastian Brantin vuonna 1494 julkaisema Narrenschiff. Työn pääongelmana on korpuksessa esiintyvien fraseemien dokumentointi ja luokittelu niissä tapahtuneiden kielellisten muutosten mukaan. Työssä painottuu diakroninen näkökulma. Fraseemit määritellään tässä työssä Burgeriin (2010) ja Palmiin (1997) nojautuen vähintään kahdesta sanasta koostuviksi idiomaattisiksi, kiteytyneiksi ja leksikalisoituneiksi ilmauksiksi. Potentiaalisten fraseologismien tunnistaminen korpuksesta perustuu mm. seuraaviin tunnusmerkkeihin: 1) fraseologismista löytyy nykykielinen vastine, 2) fraseologismilla on tietty kommunikatiivinen funktio, 3) korpustekstissä on tiettyjä metakielellisiä tunnusmerkkejä, 4) fraseologismissa on tiettyjä kielelliseen muotoon tai tyyliin liittyviä tunnusmerkkejä, 5) sananmuodotus fraseologismien perusteella, 6) semanttiset tunnusmerkit, 7) fraseologismien yleisyys sekä 8) vieraskieliset vastineet ja käännökset. Historiallisten fraseemien tyypit esitellään Burgerin (2010) jaottelun mukaan. Niitä ovat 1) identtiset fraseemit, 2) kielestä poistuneet fraseemit, 3) fraseemit, joissa on tapahtunut sanastollisia muutoksia, 4) fraseemit, joissa on tapahtunut morfosyntaktisia muutoksia, 5) fraseemit, joissa on tapahtunut sekä sanastollisia että morfosyntaktisia muutoksia, 6) fraseemit, joilla on nykykielessä sama muoto mutta eri merkitys, 7) fraseemit, joissa on unikaalisia komponentteja ja jotka olivat aikaisemmin ei-idiomaattisia, 8) fraseemit, jotka olivat aikaisemmin vapaita sanayhtymiä tai osa-idiomaattisia sanayhtymiä tai 9) fraseemit, joissa on tapahtunut univerbaatio, jossa kahdesta tai useammasta sanasta on muodostunut yksi sana. Korpuksessa tunnistetut potentiaaliset fraseemit luokitellaan edellä mainitun teorian mukaan ja ne käsitellään kukin omassa artikkelissaan. Fraseemien leksikaalisuus, kiteytyminen, mahdolliset rinnakkaiset muodot sekä niissä tapahtuneet kielelliset muutokset pyritään selvittämään tutkimalla niiden esiintymistä eri aikakausien sanakirjoissa ja fraseologisissa kokoelmissa. Työssä esitellään esimerkinomaisesti 65 fraseemia, joista osa on säilynyt muuttumattomina nykykieleen, osassa on tapahtunut sanastollisia tai morfosyntaktisia muutoksia ja osa on kadonnut kielestä kokonaan. Tuloksen yleistettävyyden ongelmaa ei tässä työssä taustatutkimuksen puuttuessa lähemmin käsitellä. Tutkimuksen perusteella voidaan kuitenkin todeta, että valtakunnallisen yleiskielen yleistyttyä ja fraseoleksikografian yhdenmukaisempien merkintätapojen myötä fraseemien varianttien määrä on pienentynyt ja tietyt muodot ovat vakiintuneet kielenkäyttöön.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin satiirin ja huumorin ilmenemismuotoja saksalaisissa ja suomalaisissa sanomalehdissä julkaistavissa pilapiirroksissa. Pilapiirroksella tarkoitetaan tässä tutkielmassa kuvaa, jolla on vakiintunut paikkansa sanomalehdessä ja jossa kommentoidaan kärkevästi ajankohtaisia tapahtumia, usein hahmojen ulkoisia piirteitä liioitellen. Tavoitteena on ollut selvittää, miten ja millaisin tarkoituksin piirtäjä käyttää satiiria ja huumoria, ja millaisia teemoja juuri saksalaisissa ja suomalaisissa pilapiirroksissa esiintyy. Aineistoni koostuu 50 saksalaisesta ja 50 suomalaisesta pilapiirroksesta, jotka on kerätty kolmesta saksalaisesta (Süddeutsche Zeitung, tageszeitung, WELT am Sonntag) ja kolmesta suomalaisesta (Helsingin Sanomat, Aamulehti, Savon Sanomat) sanomalehdestä syys- ja lokakuussa 2017. Teoriaosa koostuu pilapiirroksista tekstilajina ja niiden osuudesta journalismissa, huumorin tyyleistä ja satiirista, johon yhtenä ilmaisukeinona sisältyy ironia. Pilapiirroksissa esiintyy useita kuvan ja tekstin välisiä suhteita mm. erilaisten visuaalisten elementtien tai kielellisten ilmaisujen vuorovaikutukseen ja tulkintaan nähden. Ulkoisista yhtäläisyyksistä huolimatta pilapiirrokset eroavat sarjakuvista ajankohtaisen sisältönsä ja sanomansa vuoksi. Lisäksi pilapiirrosten osuus journalismissa jakaa mielipiteitä, sillä piirrosten ominaisuuksia ja tarkoituksia voidaan tarkastella sekä journalismin että taiteen näkökulmista. Humor Styles Questionnaire -kaavan (2003) pohjalta huumorille jaotellaan neljä erilaista tyyliä: ryhmää yhdistävä, itseä vahvistava, aggressiivinen, ja itseä alentava huumori. Aineistoni pilapiirroksista löytyy esimerkkejä jokaisen tyylin edustamaan huumoriin. Satiiri on puolestaan tyylilajina eräs keino kritiikin ilmaisuun. Sen tehtävänä on osoittaa ja kommentoida yhteiskunnallisia epäkohtia pilkallisesti tai humoristisesti. Satiirisissa teoksissa on usein havaittavissa ironiaa, joka ilmenee aineiston pilapiirroksissa mm. lausahdusten päinvastaisissa merkityksissä, sanojen ja tekojen välisissä ristiriitaisuuksissa tai tilanteiden absurdiudessa. Pilapiirrokset peilaavat vahvasti valtamediassa käsiteltyjä aiheita, ja tiettyjen teemojen yleisyys vaihtelee yhteiskunnallisten tapahtumien kuten vaalien mukaan. Korpusanalyysissa havaittiin, että valtaosa molempien maiden julkaisemista piirroksista koostuu sisäpoliittisista aiheista. Syksyllä 2017 saksalaisissa piirroksissa käsiteltiin näkyvimmin Saksan liittopäivävaaleja ja Itävallan parlamenttivaaleja, ja suomalaisissa piirroksissa erityisesti sote- ja maakuntauudistuksen kiemuroita. Muita usein käsiteltyjä teemoja saksalaisilla ovat ulkopolitiikka ja suomalaisilla talous sekä ympäristöasiat. Poliittisten aiheiden runsaus saksalaisissa piirroksissa selittyy maan keskeisellä roolilla kansainvälisessä politiikassa, kun taas suomalaisissa piirroksissa ilmenee teemoiltaan laajempi kirjo. Saksalaisissa piirroksissa kuvataan usein poliitikkoja ja presidenttejä pistävään sävyyn, ja suomalaisissa usein tavallisia kansalaisia kommentoimassa humoristisesti hallituksen ja erilaisten yhtiöiden toimia.

Monikielisyys on yhteiskunnallinen tosiasia ja tärkeä tutkimuskohde kielten oppimisen ja opettamisen näkökulmasta. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää alakouluikäisten saksan opetukseen osallistuvien lasten kokemuksia monikielisyydestä, kielten vertailusta ja jo saavutetun kielitaidon koetusta hyödyllisyydestä kielten oppimisen suhteen sekä kartoittaa kielipotrettien soveltuvuutta menetelmänä näiden kokemusten keräämiseen. Tutkielman teoriaosuudessa avataan monikielisyystutkimuksen keskeiset käsitteet sekä kartoitetaan monikielisyystutkimuksen historiaa ja ajankohtaista diskurssia tämän tutkielman kannalta relevantein osin. Samalla käydään läpi, miten monikielisyys näyttäytyy Suomen peruskoulu- ja lukio-opetuksen opetussuunnitelmissa 1980-luvulta ajankohtaisiin opetussuunnitelmiin. Uusimmat opetussuunnitelmat toteavat eksplisiittisesti jokaisen olevan monikielinen. Tämän määritelmän perustana on monikielisyyden muoto, jossa minimaalinenkin kielitaito useammassa kielessä on monikielisyyttä. Vanhemmissa opetussuunnitelmissa monikielisyydellä tarkoitettiin käytännössä kielivähemmistöjä, jotka puhuvat kotona kieltä, joka ei ole koulun opetuskieli. Muutos opetussuunnitelmien suhtautumisessa monikielisyyteen on huomattava. Pro gradu -tutkielma hyödyntää kielipotretteja ja teemahaastatteluja laadullisen tutkimuksen tiedonkeruumenetelmänä. Kielipotretteja kerättiin Suomessa pääkaupunkiseudulla sijaitsevalta ala-asteelta yhteensä 33. Lisäksi 21 oppilasta haastateltiin heidän kielipotretteihinsa ja monikielisyyskokemuksiinsa liittyen. Menetelmä oli ikäryhmälle motivoiva ja mieluinen. Haastattelujen perusteella voidaan todeta, että tutkimukseen osallistuneet oppilaat suhtautuvat pääsääntöisesti monikielisyyteen positiivisesti ja ovat itsenäisesti havainneet olemassa olevasta kielitaidostaan olleen hyötyä saksan opiskelun alkaessa. Oppilaiden muistikuvat kielten tietoisesta vertailusta tai monikielisyyden käsittelystä opetuksessa vaihtelivat. Tutkielman tulokset tukevat monikielisyysdidaktiikan sisällyttämistä jo nuorten oppilaiden opetukseen, joskin viittaavat myös siihen, että monikielisyysdidaktiikan käytännön sovellutukset eivät vielä ole vakiintunut kieltenopetuksen osa-alue. Kielipotrettien pohjalta tehdyt haastattelut valottivat myös monikielisen kouluyhteisön arkea. Oppilaat puhuvat kielistä ja jakavat kielellistä repertuaariaan toisilleen. Kieliin liittyy myös erilaisia arvostuksia ja toisaalta erilaisuuteen voi liittyä häpeää. Kielipotretit yhdistettynä teemahaastatteluihin soveltunevat tiedonkeruumenetelmäksi myös sosiolingvistiikan parista nousevien tutkimuskysymysten osalta.