Browsing by study line "Ekonomisk och socialhistoria"

1990-luvun alussa kaupallinen seksi alkoi näkyä aiempia vuosikymmeniä enemmän julkisissa tiloissa, kuten kaduilla ja ravintoloissa. Samalla myös seksin myymisen muodot ja tavat monipuolistuivat. Suomessa erityisesti prostituution oli ajateltu kuuluvan menneeseen köyhyyden ja sukupuolten välisen epätasa-arvon aikaan. Niinpä niin kutsutusta ”seksibisneksestä” alkoikin sen alkamisen myötä nopeasti muotoutua julkisessa keskustelussa yhteiskunnallinen ongelma. Tässä tutkimuksessa analysoidaan 1990-luvun seksibisneskeskustelua koskevan uutisoinnin kehystämisen tapoja ja tarkastellaan niiden luomaa ja välittämää kuvaa kaupallisesta seksistä sekä seksin myyjistä. Aineisto koostuu Helsingin Sanomien, Kuukausiliitteen ja Ilta-Sanomien artikkeleista (n=305), jotka on julkaistu aikavälillä 1990-1997. Metodisena lähestymistapana on käytetty kehysanalyysia sekä aiempaan tutkimukseen pohjautuvaa viiden uutiskehyksen mallia. Suomalaisen prostituution historiaa ja siihen liittyviä asenteita on jonkin verran tutkittu, mutta 1990-luvun käsityksiä kaupallisen seksin muutoksista ei ole kattavasti analysoitu. Tutkimuksessa aineistosta nousi esiin kolme Suomea koskettavan seksibisnesuutisoinnin kehystämisen tapaa. Dominantein kehystämisen tapa oli moraalikehystäminen, joka näkyi aineistossa median tapana korostaa moraalisia näkökulmia ja normien rikkomuksia. Kaupallinen seksi oli siis julkisuudessa ennen kaikkea arvoja, normeja ja asenteita koskeva kysymys. Toissijaisia ja keskenään vaihtelevia kehyksiä olivat puolestaan konflikti- sekä vastuukehys. Konfliktikehystäminen korostui erityisesti keskustelun alkuvaiheessa median tapana kärjistää seksibisneksen ympärille syntynyttä moraalista pohdintaa työn eettisyydestä sekä sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Tämän jälkeen keskustelun huomio alkoi kiinnittyä myös siihen, mitä kaupalliselle seksille pitäisi tehdä ja kenen vastuulle ongelma kuului. Näin ollen moraalisen kehyksen säilyttäessä dominantin asemansa, vastuukehys nousi konfliktikehystä keskeisemmäksi uutisoinnin tavaksi. Ulkomailla tapahtuvaa kaupallista seksiä media kehysti vastuukehystämisen lisäksi tunnekokemuskehyksellä. Poliittinen keskustelu johti useisiin erilaisiin selvityksiin ja mietintöihin, joiden päätehtävä oli ratkaista prostituution ongelma. Uutisoinnin välittämästä keskustelusta piirtyy myös selkeästi kuva siitä, että niin aikalaisille kansalaisille kuin päättäjillekin oli usein epäselvää, mistä seksibisneksessä oikeastaan oli kysymys. Käsitteenä se piti sisällään suuren määrän merkityksiä ja saattoi laajimmillaan tarkoittaa kaikkea topless-tarjoilusta lapsipornon levitykseen. Tutkimuksen keskeinen havainto on aineistossa esiintyvä ulkomaalaisten seksiä myyvien naisten toiseuttaminen verrattuna suomalaisiin seksin myyjiin. Suomalaisten naisten tekemää seksityötä käsittelevässä keskustelussa ja uutisoinnissa keskityttiin naisten oikeuksiin ja uhatuksi koettuun sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Ulkomaalaisia seksin myyjiä koskevassa uutisoinnissa keskiössä olivat suomalaisiin naisiin kohdistuvan väkivallan uhkan lisääntyminen sekä ja rikollisuuden leviäminen, jonka alkusyyksi ulkomaalaiset ilotytöt vastuukehystämisen keinoin esitettiin. Lisäksi ulkomaalaisista seksin myyjistä uutisoimisen tapa näyttää aineistossa riippuvan siitä, kummalla puolen Suomen rajaa tämä maantieteellisesti sijaitsi. Niin kauan, kun seksin myyjä oleskeli jossakin muualla kuin Suomessa, hänet esitettiin ainoastaan vallitsevien rakenteiden, kuten köyhyyden uhrina. Kun ulkomaalainen seksin myyjä taas astui Suomen rajojen sisäpuolelle, hän muuttui yhteiskunnallisen ongelman aiheuttajaksi. 1990-luvun seksibisneskeskustelu oli yksi yhteiskunnallinen neuvottelu ideaalin seksin ja tuomittavan seksin rajoista ja normeista. Kaupallinen seksi pysyi seksimuotojen marginaalissa koko tarkasteluvälin ajan, eikä sitä käsitetty monipuolisena seksin kenttänä, johon mahtuu niin sortoa kuin vapaaehtoisuuttakin. Lisäksi normeista neuvottelu paljasti sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyviä aikalaiskäsityksiä siitä, millaisen naisen ihmisoikeuksien ja turvallisuuden suojelemisen yhteisö näki tärkeänä. Sanomalehtien välittämä keskustelu heijastelee myös 1990-luvun lainsäädännössä tapahtuneita moraalisia rajanvetoja. Seksin myyntiä tai ostoa ei Suomessa päädytty kriminalisoimaan, sillä seksityöntekijöiden turvallisuuden ja terveyden nähtiin näin vaarantuvan. Samalla kuitenkin ulkomaalaislainsäädäntöön tehty muutos mahdollisti seksityöepäilyn käännyttämisperusteeksi. Lisäksi seksityötä varten ei myönnetä esimerkiksi työviisumeja. Näin ollen Suomessa päädyttiin 1990-luvulla julkisen keskustelun ohella myös institutionaalisesti suojelemaan ainoastaan suomalaisia seksin myyjiä, jättäen ulkomaalaiset oikeuksien ulkopuolelle. Näin ollen voidaan todeta seksibisneskeskustelun analyysin kuvaavan myös sitä, kuinka yhteisön pyrkimys suojautua vahvaa stigmaa vastaan näyttää estävän yhteiskunnan tehokkaan puuttumisen sortoon ja väkivaltaan, jota kaupallisen seksin piirissä tapahtuu.

Vuonna 1979 perustettiin Helsingissä rockyhtye Hanoi Rocks, josta kypsyi muutaman vuoden ajan Suomen musiikkikenttää ravisuttava ilmiö. Vaikka suomenkielinen rock eli kulta-aikaansa punk-huuman hiipuessa, tähtäsi ja uhosi Hanoi Rocks valloittavansa maailman englanninkielisellä musiikillaan, minkä se myös tekikin suomalaisyhtyeille ennennäkemättömässä mittakaavassa. Hanoi Rocks kuulosti ja erityisesti näytti Suomen rockmaailmassa erilaiselta: heidän ulkokuoreensa kuuluivat värikkäät vaatteet, huivit, meikit ja lakatut tukat, jollaisia ei suomalaisyhtyeillä muuten nähty. Haastatteluissa he kehuskelivat niin musiikillisesta kuin muustakin suosiostaan erityisesti naisten keskuudesta, samalla kuitenkin vihjaillen homoseksuaalisuuden teemoilla. Tällainen mieskuva oli uudenlainen suomalaisella rockkentällä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia vuosina 1979-1985 aktiivisena toimineen Hanoi Rocksin miesrepresentaatiota 1980-luvun alun Suomen kontekstissa ja siihen suhtautumista erityisesti erilaisissa medioissa. Medioiden reaktioista tulkitaan niitä rajoja, joita Hanoi Rocks rikkoi. Tutkimuksessa halutaan tulkita sitä, miten yhtyeen ulkoinen olemus sekä käytös istui aikakauden Suomen maskuliinisuuden malliin. Jotkut asiat yhtyeen olemuksessa provosoivat ja puhututtivat. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitkä ne ominaisuudet olivat ja miksi. Näin luodaan populaarimusiikkikulttuurin kautta kuvaa siitä, millaisia olivat 1980-luvun alun maskuliinisuuden mallit Suomessa. Pääaineistona tutkimuksessa käytetään kolmea eri lehteä: rocklehti Soundia, nuorisolehti Suosikkia sekä Helsingin Sanomia. Maskuliinisuuden malleja lähestytään aiemmasta tutkimuksesta tuttujen käsitteiden kautta. Avainkäsitteinä ovat maskuliinisuus, feminiinisyys sekä homous. Kahdesta ensimmäisestä on kirjoitettu valtavasti erityisesti sukupuolentutkimuksen, queer-tutkimuksen ja feministisen tutkimuksen aloilla. Homous-teema on noussut tutkimukseen aineiston kautta - se on toistuva teema lehtiartikkeleissa - ja myös sitä on tuettu aiemmalla kirjallisuudella. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu tähän tutkimusperinteeseen, erityisesti Katie Milestonen ja Anneke Meyerin, Judith Butlerin, Nikki Sullivanin sekä Kai Åbergin ja Lotta Skaffarin tutkimuksiin ja teoreettisiin viitekehyksiin. Tutkimusmetodina käytetään diskurssianalyysia. Kyseinen menetelmä on luonnollinen valinta tutkimukselle, jossa tutkitaan sosiaaliseen todellisuuteen liittyviä ilmiöitä kirjoitetun tekstin kautta. Erilaiset miehen mallit ja muut sosiaaliset konstruktiot ovat aikaan ja paikkaan sidonnaisia, ja niitä toisinnetaan ja mukautetaan käytetyssä kielessä. Media, ja 1980-luvulla erityisesti printtimedia, on tärkeässä roolissa siinä, mitä ja miten erilaisia ja asioita tuodaan esille ja miten niihin suhtaudutaan. Hypoteesina tutkimukseen onkin, että media toisaalta peilaa vallitsevia arvoja ja asenteita ja toisaalta myös luo niitä. Hanoi Rocks on siihen oiva esimerkki.

Tutkielmassa tarkastellaan ravintolatyöntekijöiden kokemuksia ravintolasääntelystä 1919–1954. Siinä paneudutaan suomalaisten ravintoloiden historiaan ja erityisesti niiden toimintaan erilaisten rajoitusten, sääntelyn ja tarkkailun alaisena. Ravintoloiden ja ravintolasääntelyn historiaa on Suomessa tutkittu aikaisemmin viranomaisnäkökulmasta, mutta ravintolatyöntekijöiden kokemukset ovat jääneet tutkimuksessa näkymättömiin. Tarkoituksena on tuoda ravintolatyöntekijöiden kokemus tutkimuksen keskiöön, sillä heillä on erityinen asema sekä rajoitusten valvojina, että niiden kohteina. Tutkielmassa ravintolatyöntekijöiksi luetaan kaikki ravintoloiden henkilökuntaan kuuluvat henkilöt, kuten tarjoilijat, keittäjät, apulaiset, viinurit, hovimestarit jne. Varsinaisen käsittelyn ulkopuolelle jäävät ravintoloiden johtajat ja omistajat – heidän kokemusta sivutaan vain lyhyesti. Aihetta käsitellään muistitiedon valossa. Lähdeaineistona toimii vuonna 1981 Hotelli- ja ravintolamuseon keräämä Ravintolaperinteen keruukilpailu -muisteluaineisto. Analyysi on jaettu neljään ajanjaksoon. Kullakin ajanjaksolla on omat ravintolarajoitusten erityispiirteensä. Muisteluaineiston sisältöön ja aikaisempaan tutkimukseen nojaavat ajanjaksot ovat 1) kieltolaki 1919–1932, 2) Alkoholiliikkeen perustaminen ja poikkeusaikojen välinen aika 1932–1939, 3) Kansanhuoltoministeriön perustaminen ja sota-aika 1939–1945 sekä 4) sodan jälkeinen aika elintarvikekorttijärjestelmän loppumiseen asti 1945–1954. Entisten ravintolatyöntekijöiden vastauksia analysoidaan yllämainittujen ajanjaksojen kehyksessä. Luvussa neljä tarkastelu keskittyy vastauksista esiin nousseisiin konkreettisiin sääntelytoimiin ja ravintolatyöntekijöiden kokemuksiin niistä. Luvussa viisi syvennytään muistelun ja kokemuksen muodostumisen prosessiin. Kokemuksen muodostumista analysoidaan kokemushistorian ja tunnehistorian teoreettisista lähtökohdista käsin Vastausten perusteella ravintolatyöntekijät ovat työskennelleet eri suunnista tulevien vaatimusten ristitulessa: palvelua vaativat asiakkaat, voittoa tavoittelevat ravintolan omistajat ja työskentelyä valvovat viranomaiset ovat pakottaneet työntekijät luovimaan laillisen ja laittoman rajalla, ja olemaan jatkuvasti varuillaan. Lisäksi oma toimeentulo pienipalkkaisessa ammatissa on kannustanut lisäansioiden hankkimiseen laittomin keinoin. Toisin kuin rikkeiden yleisyydestä voisi päätellä, ravintolatyöntekijät eivät suinkaan aina suhtautuneet lain rikkomiseen kevyesti, vaan se saattoi aiheuttaa vastaajille voimakkaitakin negatiivisia tunteita. Erityisesti rajoituksia valvovat viranomaiset aiheuttivat vastaajissa pelkoa ja ahdistusta. Ravintolatyöntekijöiden vastauksissa sota-aika korostuu muita ajanjaksoja enemmän, sillä se on vaikuttanut vastaajien elämään niin kokonaisvaltaisella tavalla. Sota-ajan muistelussa erottuvat vahvasti myös muut työskentelyä rajoittaneet tekijät kuin viranomaisrajoitukset, kuten pommitusten aiheuttamat tuhot ja elintarvikepula. Vastaajista valtaosa oli naisia, ja naisten sota-ajan muistelulle tyypillisesti kriisiä muistellaan ennen kaikkea työn kautta. Raatamisesta kertominen on naisten tapa tuoda esiin omaa sankaruuttaan. Vastauksista on nähtävillä ravintolatyöntekijöiden vahva ammatillinen identiteetti, ja ravintolatyöllä voidaan tulkita olleen merkittävä rooli vastaajien elämässä. Melko huonoista työoloista johtuen heillä ei myöskään ollut juurikaan vapaa-aikaa. Nämä tekijät selittävät ravintolarajoitusten ja niiden rikkomisen näkyvää roolia ravintolatyöntekijöiden muistelussa.

1900-luvun alkupuoliskoa voi kuvata kriisien aikakaudeksi. Ensimmäinen maailmansota, sisällissota, 1930-luvun lama ja toinen maailmansota osuivat kaikki kolmenkymmenen vuoden ajalle. Suuriin kriisivuosiin liittyi elintarvikkeiden säännöstelyä, massatyöttömyyttä ja voimakasta inflaatiota, jotka suoraan vaikuttivat aikalaisten kykyyn selviytyä arkielämästään. Yksi näistä selviytymiskeinoista olivat panttilainaamot, joiden avulla kaupunkien asukkaat tasasivat menojaan henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten kriisien edessä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten eri yhteiskuntaluokkiin kuuluneet kaupunkilaiset käyttivät panttilainaamoita selviytymiskeinonaan 1900-luvun alkupuoliskon kriisiaikoina. Tarkastelun kohteena ovat Helsingin ja Turun panttilainaamot, joiden asiakaskunta koostui sekä työläisistä että keskiluokasta ja säätyläisistä. Tutkielman aineisto koostuu Helsingin Sanomien, Uuden Suomen, Suomen Sosialidemokraatin, Turun Sanomien, Uuden Auran ja Sosialistin panttilainaamojen asiakaskuntaa koskettavista lehtiartikkeleista vuosilta 1913–1946, Panttilainaustarkastajan vuosikertomuksista vuosilta 1898–1918 sekä Helsingin ja Turun kaupunkien tilastollisissa vuosikirjoissa julkaistuista panttilainausliikkeen tilastoista vuosilta 1910–1947. Tutkimusmetodeina ovat laadullisen aineiston kehysanalyysi, josta nousseiden havaintojen avulla rakennetaan kuvailevaa tilastollista analyysia määrällisestä aineistosta. Lehdistön ja panttilainaustarkastajan korostamat keskiluokan köyhtymisen merkit ohjaavat tilastoaineiston jaottelua. Aikalaislehdistössä käyty panttilainauskeskustelu pohjautui pitkälti viranomaistahon vuonna 1916 tuottamaan ja myöhempinä vuosina ylläpitämään näkökulmaan, jonka mukaan keskiluokan tila oli heikentynyt 1910-luvun aikana. Lehdistö valjasti tarkastajan havainnon osaksi laajempaa keskusteluaan vasta sitten, kun se mahtui osaksi niiden kehystystä 1930-luvun laman kynnyksellä. Asteittain keskiluokkaistunut asiakaskunta päätyi panttilainauskeskustelun keskiöön, peittäen alleen etenkin työväenluokkaan kuuluneiden pulan. Panttilainaaminen kehystettiin ensisijaisesti työväen pankiksi, jota tuli käyttää ainoastaan viimesijaisen hädän lievittämiseen. Se oli paikka, jonne keskiluokkaisen ihmisen ei olisi koskaan tullut päätyä. Nämä ajatukset ohjasivat panttilainaamoista käytyä julkista keskustelua. Keskiluokan köyhtyminen oli ennenkuulumaton tilanne, joka kulminoitui etenkin porvarilehdistössä lähes sensaatiohakuiseen uutisointiin. Lehtien kehystyksellä pyrittiin tekemään jyrkkää rajanvetoa keskiluokan ja työläisten välillä nojaamalla sääty-yhteiskunnan aikaisiin ihanteisiin keskiluokan kainosta köyhyydestä. Panttilainaustarkastajan ja lehdistön havainnot keskiluokan kurjistuneesta tilasta eivät kuitenkaan esiintyneet siinä mittakaavassa, kuin kehystyksestä olisi voinut olettaa. Viranomaistahon osittain virheelliset päätelmät tilastoaineistosta päätyivät ohjaamaan koko panttilainaamoista käytyä keskustelua keskiluokan kurjuutta korostaen ja eri kaupunkien eroavaisuuksia häivyttäen. Keskiluokan päätyminen panttilainaston asiakkaiksi tapahtui vasta 1930-luvun laman aikaan vuoden 1916 sijaan. Porvaristolehdistön johtopäätökset työläisten keskiluokkaa paremmasta tilanteesta olivat myös osaltaan liioiteltuja. Keskiluokan köyhtyminen oli todellinen ilmiö, mutta sen asema julkisessa keskustelussa oli ylikorostunut.

Opinnäytteessä tarkastelen, miten nuorisoseurat loivat sosiaalista pääomaa 1900-luvun alussa. Aineistona on Ikaalisten, Muuramen ja Villikkalan nuorisoseurojen pöytäkirja-aineistot seurojen toiminnan alkuvuosilta 1897–1912. Järjestöillä on Suomessa ollut keskeinen vaikutus kansalaisyhteiskunnan kehittymiseen. Järjestökenttä alkoi laajeta 1900-luvun alussa, jolloin nuorisoseuraliike alkoi levitä voimakkaasti maaseutupitäjiin. Nuorisoseuraliike loi ensimmäisenä yhdistystoimijana valtakunnallisen maaseutualueilla toimineen yhdistysverkon, joka oli kaikille avoin. Seurat olivat monille aikalaisille ensimmäinen kosketus yhdistystoimintaan ja organisoituun toiminnallisuuteen. Nuorisoseuraliike syntyi kansallisen herätyksen seurauksena osana kansanvalistusliikettä. Seurojen tavoitteena oli lisätä sivistystä, kansalaisuustaitoja ja itsekasvatuksen mahdollisuuksia alemmille kansanluokille. Tavoitteet ja toiminta perustuivat näkemyksiin kansalaisten yhdenvertaisuudesta ja sivistysharrastusten elämänlaatua kohentavista vaikutuksista. Yhteiskuntatieteissä sosiaalisen pääoman käsitteeseen useimmiten liitetään kolmenlaisia tekijöitä: verkostot ja niiden organisoitumisen tavat, luottamus sekä normatiiviset säännöt ja vastavuoroiset odotukset. Yhteisöjen ja yksilöiden välinen vuorovaikutus ja verkostot luovat ja välittävät sosiaalista pääomaa, ja toimivat verkostot näyttävät yleensä edistävän yhteisön hyvinvointia. Yhtenä sosiaalisen pääoman elementtinä nähdään sosiaalinen osallistuminen. Sosiaalisen pääoman ytimessä ovat resurssit, joita saadaan käyttöön vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Sosiaalisen pääoman kognitiivinen ulottuvuus liittyy toimijoiden jakamiin merkityksiin ja tavoitteisiin. Käsittelin pöytäkirja-aineistoa teoreettisesti orientoituneen lähiluvun avulla. Nuorisoseurojen toiminnan keskiössä olivat erilaiset kokoukset ja iltamat, joihin seuran jäsenet valmistivat ohjelmaa. Ohjelmistossa oli usein puheita, väittelyitä, kirjojen selostamista, runojen, satujen ja kertomusten kerrontaa sekä näytelmiä. Seurat julkaisivat omia seuralehtiä, joita kirjoitettiin yhteisöllisesti. Keskusteluissa ja kokouksissa kehitettiin keskustelu- ja vuorovaikutustaitoja sekä opittiin kokoustekniikkaa ja kansalaisuustaitoja. Seurat järjestivät myös opintopiirejä. Keskeinen osa seurojen sivistystoimintaa oli lukutupien ja kirjastojen perustaminen ja ylläpito. Seurat lisäsivät mahdollisuuksia päästä tiedon pariin aikana, jolloin kunnallinen kirjastoverkko oli vielä kehittymättä, eikä maaseudun väestöllä ollut välttämättä muuta pääsyä lehtien ja kirjallisuuden pariin. Nuorisoseurat lisäsivät merkittävästi tiedon saantia myös tuomalla yhteisöihin laajemmat sosiaaliset verkostot, jotka ulottuivat seuraliikkeen toiminnan välityksellä muiden alueiden nuorisoseuroihin ja seuraliikkeen valtakunnalliseen verkkoon. Nuorisoseuraliikkeen myötä maaseutupitäjiin kasvoi taloverkosto, joka mahdollisti seurojen toiminnan ja yhteisöllisyyden kehittymistä. Nuorisoseurat tekivät usein yhteistyötä alueen muiden yhdistysten ja toimijoiden kanssa sekä tukivat yhteisöä erilaisilla konkreettisilla toimilla. Pöytäkirja-aineistoista välittyi luottamusta ja yhteisöllisyyttä tukevia elementtejä. Keskusteluissa luotiin ilmapiiriä, normeja ja ilmaistiin arvoja. Villikkalan nuorisoseurassa keskusteltiin laajasti erilaisista yhteisöllisistä ja yhteiskunnallisista haasteista ja ilmiöistä, joiden käsittelytavoissa korostui tasavertaisuus ja yhteisöllisyys. Jäseniä pyrittiin osallistamaan toimintaan aktiivisesti ja positiivisella tavalla. Keskustelut ja huomiot kirjattiin pöytäkirjoihin, jotka luettiin kokouksissa ääneen.

Tutkielma tarkastelee sitä, mikä merkitys Pohjoismaiden neuvostolla foorumina on ollut sukupuolten tasa-arvon edistämisessä vuosina 1953-1998. Tätä tarkastellaan kyseisenä aikana tehtyjen sukupuolten tasa-arvoa koskevien jäsenaloitteiden kautta: mitkä olivat niiden aiheet ja käsittelyt, ketkä tekivät kyseiset aloitteet, miten niihin Suomessa suhtauduttiin sekä minkälaista käsitystä sukupuolten tasa-arvosta ja toisaalta pohjoismaisesta yhteistyöstä aloitteet tuottivat. Tutkimusaineistona on Pohjoismaiden neuvoston Suomen valtuuskunnan arkistoaineisto sekä Pohjoismaiden neuvoston vuosittaiset istuntoasiakirjat. Tutkimusmenetelmänä on teoriaohjaavaa sisällönanalyysi soveltaen. Pohjoismaiden neuvoston merkitys sukupuolten tasa-arvon edistämisessä oli maltillinen ja pääosin koordinoiva. Pohjoismaiden yhtenäisyys ja samatahtinen edistyminen näyttäytyy tasa-arvoaloitteissa jopa yhtä tärkeänä tavoitteena kuin sukupuolten tasa-arvo. Vuosina 1953-1998 Pohjoismaiden neuvostostossa tehtiin parikymmentä sukupuolten tasa-arvoa koskevaa aloitetta, jotka käsittelivät muun muassa aborttia, naisten osa-aikatyötä, samapalkkaa, avioliittolainsäädäntöä, huoltajuutta ja pohjoismaisen tasa-arvotoimielimen perustamista. Tasa-arvoaloitteiden määrä oli noin kaksi prosenttia kaikista tehdyistä aloitteista. Ensimmäisissä aloitteissa sukupuolten tasa-arvon tavoitetta ei selvästi sanoitettu, mutta erityisesti 1970-80-luvuilta alkaen kunnianhimon taso sukupuolten tasa-arvossa kasvoi merkittävästi. Tavoitteeksi tuli ”täydellinen” tasa-arvo. Tasa-arvossa erityisen tärkeää oli ihmisten taloudellinen itsenäisyys. Suomessa viranomaisten lisäksi eniten sananvaltaa aloitteisiin oli työmarkkinajärjestöillä ja naisjärjestöillä. Naisjärjestöt puolsivat lähtökohtaisesti kaikkia aloitteita ja erityisesti työnantajajärjestöt ja Akava suhtautuivat niihin kriittisesti. Tasa-arvoaloitteiden tekijöissä ei merkittävästi erottunut mitään tiettyä ryhmää, joskin tasa-arvoaloitteita ajoivat eniten vasemmistopuolueisiin ja erityisesti sosialidemokraatteihin kuuluneet edustajat.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Itä-Helsingissä sijaitsevan Roihuvuoren kaupunginosan kehitystä 2000-luvulla. Roihuvuori on 2000-luvulla tullut tunnetuksi aktiivisesta kaupunginosayhdistyksestä, ja noussut mediassakin otsikoihin nopeasti nousseista asuntojen hinnoista. Tutkielmassa kuvataan Roihuvuoren asukasyhteisön syntymiseen ja kehittymiseen vaikuttaneita tekijöitä, ja selvitetään, onko Roihuvuoressa nähtävissä keskiluokkaistumiskehitystä. Tutkielmassa pohditaan myös aktiivisen asukasyhteisön merkitystä alueen kehitykselle. Tutkielman aihe liittyy kaupunkien alueellisen eriytymisen tutkimusperinteeseen. Tutkielman aineistoina toimivat suullista muistitietoa hyödyntävät haastattelut neljän Roihuvuori-aktiivin ja kolmen pitkäaikaisen, ei aktiiviyhteisöön kuuluvan asukkaan kanssa, sekä tilastoaineistot, joilla tarkastellaan alueen keskiluokkaistumista. Haastatteluaineiston analyysissä käytetään apuna laadullisen sisällönanalyysin keinoja, erityisesti teemoittelua, jonka avulla aineistosta nostetaan esiin olennaisia ja usein toistuvia asiakokonaisuuksia. Tilastoaineiston analyysi on deskriptiivistä, eli tilastojen avulla kuvataan alueen kehitystä eri keskiluokkaistumista kuvaavilla mittareilla. Roihuvuoren asukasyhteisö syntyi orgaanisesti tiettyjen aktiivisten henkilöiden ympärille, joita yhdistivät lapsiperhearki ja halu viettää yhteisöllistä lähiöelämää. Yhteisön järjestäytyminen Roihuvuori-seuran ympärille ja alueen paikallisaktivismi saivat alkunsa, kun aluetta kohtasivat muutaman vuoden sisällä kirjaston, ala-asteen ja asukaspuiston purku-uhat, kiista asunnottomien tukiasuntojen rakennuttamisesta, ja kirsikkapuiston istuttaminen sekä siihen liittyvät vuotuiset Hanami-juhlat. Aktiivit kokivat erityisesti vasemmistolaisten arvojen olleen aktiiveja yhdistänyt voima, ja korostivat yhteisten kohtaamispaikkojen merkitystä yhteisöllisyyden jatkuvuudelle. Roihuvuoren keskiluokkaistumiseen viittaavat erityisesti asuntojen hintojen nopea nousu ja korkeasti koulutettujen osuuden kasvu alueella. Toisaalta pienituloisten ja työttömien osuuden kasvu kertovat myös alueen huono-osaistumisesta. Tilastojen perusteella Roihuvuoren kehitys näyttäytyykin ristiriitaisena prosessina, joka viittaa alueen sisäiseen eriytymiseen. Roihuvuoren aktiiviyhteisöllä on ollut tärkeä rooli alueen palveluiden säilymisessä ja alueen maineen kehityksessä. Roihuvuoren aktiiviyhteisössä korostuu kuitenkin arvoliberaalien, usein kulttuuri- ja taidealoilla työskentelevien ja korkeasti koulutettujen ääni, jolloin aktiiviyhteisö ei aina näyttäydy asukkaille yhtä inklusiivisena kuin mihin aktiivit itse pyrkivät.

Tutkielmassani tarkastelen grönlantilaisten historiatietoisuuden kehittymistä osana pidempää jatkumoa sekä vuonna 2020 Grönlannissa näkyväksi tulleen aktivismin vaikutuksia nykyiseen ja mahdollisesti myös tulevaan yhteiskuntaan. Tutkielma perustuu aineistoon, joka koostuu kymmenestä vaikuttamaan pyrkivän grönlantilaisen haastattelusta. Aineistosta noussevat esiin seuraavat teemat: historiatietoisuuden yksipuolisuus, stereotypioiden vaikutus, perheiden tunnesiteiden yhteys menneisyyteen, historian erilaiset kerrontatavat nykyisyydessä ja grönlantilaismielinen liike osana globaalia aktivismia. Tutkielman teoriana on yhdistelmä nationalismia ja kollektiivista muistamista, joiden kautta tutkielman ydinteemat asettuvat laajempaan tutkimuskehykseen. Aineistosta ilmenee, että haastatellut grönlantilaiset pyrkivät moniäänistämään historiaa, jotta he voisivat tuntea kulttuurinsa tasavertaiseksi maailman muiden kulttuurien joukossa. Grönlannin historia perustuu lähinnä suulliseen kerrontaa, minkä myötä kansaa yhdistävät kollektiivisesti rakentuneet muistot. Grönlannissa tapahtuva liikehdintä osuu sanomaltaan ja ajankohdaltaan yhteen yhdysvaltalaislähtöisen Black Lives Matter -liikkeen kanssa, joka vastustaa mustiin kohdistuvaa syrjintää ja tavoittelee ihmisten välistä tasa-arvoa. Tutkielmassani pyrin kuvaamaan aktivistisen liikkeen paikallisia muotoja sekä sen kytkeytymistä osaksi globaalia ihmisoikeusliikettä.

Tässä tutkielmassa tutkin, miten vuoden 1996 eläinsuojelulain lainvalmisteluun osallistuneet sidosryhmät oikeuttivat näkemyksensä tuotantoeläinten kohtelusta. Kyseisen lainvalmisteluprosessin tutkiminen on tärkeää, koska sen pohjalta syntyi voimassa oleva eläinsuojelulaki, joka määrittelee eläinten aseman suomalaisessa yhteiskunnassa. Aineistonani toimii vuoden 1996 eläinsuojelulakiluonnoksen lausuntokierroksella annetut sidosryhmälausunnot. Aineistoni ulkopuolelle rajattiin lausunnot, joissa ei käsitelty tuotantoeläimiä. Hyödynsin tutkielmassa Douglass C. Northin kehittämää neljää eri organisaatiokategoriaa, jotka ovat poliittiset toimielimet, taloudelliset toimielimet, sosiaaliset toimielimet ja oppilaitokset. Luokittelin eläinsuojelulakiluonnokseen vastanneet sidosryhmät näihin neljään eri organisaatiokategoriaan. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii Luc Boltanskin ja Laurent Thévenotin kehittämä oikeuttamisteoria. Oikeuttamisteoria pohjaa ajatukselle siitä, että sosiaalisessa elämässä tulee usein kiistatilanteita, joissa toimijoille syntyy tarve oikeuttaa oma toimintansa. Kiistatilanteissa toimijat rakentavat argumenttinsa tavalla, jossa vedotaan yhteisenä hyvänä pidettäviin arvonäkökohtiin. Toisistaan poikkeavat näkökohdat muodostavat teorian mukaan seitsemän erilaista oikeuttamisen maailmaa. Tutkimukseni menetelmänä toimii Eeva Luhtakallion ja Tuomas Ylä-Anttilan kehittämä julkisen oikeuttamisen analyysi, joka pohjaa oikeuttamisteorian analyysikehikolle ja seitsemälle eri oikeuttamismaailmalle. Olen luokitellut oikeuttamispuheen prosentuaaliset ilmentymät organisaatiokategoriakohtaisesti. Tutkielmani keskeisin tutkimustulos on, että lakiuudistuksessa markkinoiden ja ekologian maailmat asettuivat vastakkain. Tulkitsen markkinoiden maailman luoneen reunaehdot eläinsuojelulakiuudistukselle, koska tuotantoeläimet ovat eläinsuojelulaissa omaisuutta, jonka käyttöä laki säätelee. Analyysini kautta huomasin, että kaikkien organisaatiokategorioiden yhteenlasketuissa sidosryhmälausunnoissa vedottiin eniten ekologian (86 %) ja markkinoiden maailmaan (86 %). Toiseksi eniten lausunnoissa vedottiin teollisuuden (76 %) ja kansalaisuuden maailmoihin (76 %). Maineen (14 %), inspiraation (10 %) ja kodin maailmat (5 %) olivat tutkimukseni sivuosassa, koska näihin maailmoihin vedottiin hyvin harvoin. Tutkielman toinen keskeinen tutkimustulos on se, että tuotantoeläimiin liittyvää oikeuttamispuhetta ilmeni vain 45 % tutkimistani lausunnoista. Tämä voi kertoa siitä, että lausunnonantajat eivät kokeneet tarpeelliseksi selittää omia näkemyksiään minkään oikeuttamismaailman kautta, koska tuotantoeläinten asema osana eläintuotantoa otettiin tulkintani mukaan annettuna. (Tutkielma on tehty osana strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaa SILE-hanketta, päätösnumerot 335442 ja 335655.)

Tässä tutkielmassa tarkastelen maatalouden rakennemuutoksen vaikutusta hevosenpitoon ja hevosiin liitettyihin merkityksiin Suomessa 1950–1980-luvuilla. Toisin sanoen tutkielman keskiössä on 1950-luvulta alkanut maatalouden koneellistuminen, ja siitä seurannut suomalaisen hevoskannan supistuminen ja työhevosten käytön väheneminen maataloudessa. Lähestyn aihetta mikrohistoriallisesta näkökulmasta tarkastelemalla hevoseen liitettyjä merkityksiä ja niiden muutoksia sekä aikalaisten julkisessa keskustelussa että henkilökohtaisissa kokemuksissa. Julkista keskustelua analysoin sanomalehtiaineistosta diskurssianalyysin keinoin ja kokemuksia tulkitsen muistitietoaineiston kautta. Teoreettisessa lähestymistavassa yhdistyvät kokemushistoria ja yhteiskunnallinen eläintutkimus. Sanomalehtiaineiston osalta keskityn työhevoseen liitettyjen merkitysten analysointiin. Keskustelusta tunnistan kolme diskurssia, joista kaksi ensimmäistä, välttämättömyyden ja suojelun diskurssit painottuvat ajallisesti 1950–1960-luvuille. Näissä diskursseissa korostuu luotto hevostyöhön, sen roolin tärkeys suomalaiselle kansantaloudelle sekä työhevoskannan suojelun tarpeellisuus. Kolmantena diskurssina tunnistan 1970-luvulta alkaen nousevan tarpeettomuusdiskurssin, jossa työhevosten merkitys sijoitetaan historiaan ja perinteisen hevostyön rooli nykyhetkessä ja tulevaisuudessa nähdään olemattomana. Samalla tavoin työhevosten merkitys korostuu muistitietoaineiston analyysissä, jossa tunnistan työhevoselle tarkemmin kolme roolia ihmisten muistoissa: työväline, työkumppani ja perheenjäsen. Hevosen merkitys korostuu erityisesti luopumisen kokemuksissa. Yhteistä aineistoille on hevostyön roolin sekä rodun kansallisuuden korostuminen hevosen merkityksen perustana. Muisteluissa merkityksenmuodostukseen liittyy kuitenkin voimakkaammin myös hevonen yksilönä sekä sen kanssa jaettu tunneside. Rakennemuutoksen kehityskulut näyttäytyvät muistiaineistossa suoraviivaisempina, kun taas sanomalehtiaineistossa korostuu tulevaisuudenkuvien epävarmuus.