Browsing by study line "Iberoromaaninen filologia"

Tämän työn tavoitteena on vertailla diskurssipartikkeleiden käyttöä espanjan kielen oppijoiden ja äidinkielen puhujien eli natiivien puheessa. Aiemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että diskurssipartikkeleiden oppiminen ja käyttäminen on vieraan kielen oppijoille vaikeaa, mikä näkyy etenkin kielellisen koheesion ja tekstin sisäisen jäsentelyn puutteena. Suuri osa aiemmista tutkimuksista on kuitenkin keskittynyt lähinnä kirjoitettuun kieleen, minkä takia tämän tutkimuksen kohteena on nimenomaan puhuttu espanja. Hypoteesina esitimme, että äidinkielen puhujat käyttävät enemmän diskurssipartikkeleita sekä hyödyntävät niiden eri funktioita enemmän kuin kielenoppijat. Lisäksi oletimme, että ylemmän C1-kielitaitotason opiskelijat käyttävät enemmän diskurssipartikkeleita kuin alemman B2-taitotason opiskelijat. Korpuksen pohjana toimi Corpus español multimodal de actos de habla, joka koostuu kahden eri oppijakielitason sekä äidinkielinpuhujien dialogeista, jotka perustuvat kolmeen puheaktiin: kieltäytymiseen, kehumiseen ja anteeksipyyntöön. Poimimme dialogeista diskurssipartikkelit ja jaottelimme ne funktioittain. Tässä prosessissa noudatimme Martín Zorraquinon ja Portolés Lázaron (1999) diskurssipartikkelien määritelmää ja luokittelua. Partikkeleiden käyttöä eri kielitasojen ja puheaktien välillä vertailtiin laskemalla käytettyjen diskurssipartikkeleiden normalisoitu frekvenssi, ja erojen tilastollinen merkitsevyys laskettiin logaritmisella uskottavuusfunktiolla (log-likelihood). Tulosten perusteella äidinkielen puhujat käyttävät selvästi enemmän diskurssipartikkeleita sekä enemmän erilaisia diskurssipartikkeleita kuin vieraan kielen oppijat. Lisäksi C1-tason puhujat käyttävät enemmän diskurssipartikkeleita kuin B2-tason puhujat. Erilaisten diskurssipartikkeleiden käytössä löysimme tilastollisesti merkittäviä eroja vain natiivien ja B2-tason puhujien välillä. Myös vertailtaessa puheakteja ja partikkeleiden funktioita erot B2-tason ja natiivipuhujien välillä ovat yleisesti ottaen suurempia kuin C1-tason ja äidinkielenpuhujien välillä. Voidaan siis todeta, että kielitaidon kasvaessa myös diskurssipartikkeleiden käyttö alkaa muistuttaa enemmän äidinkielen puhujien käyttöä.

Tässä Pro Gradu -tutkielmassani tarkastelen kahden espanjalaisen sanomalehden suhtautumista Marokkoon ja marokkolaisiin. Lehdet ovat Ceutan ja Melillan paikallislehtiä. Nämä kaupungit sijaitsevat fyysisesti Afrikan mantereella, mutta kuuluvat hallinnollisesti Espanjalle, ja juuri siksi tutkimissani lehdissä on Marokko-osio. Teoreettisena viitekehyksenä käytän diskurssianalyysia ja taustaosissa käsittelen myös rasismia espanjalaisessa lehdistössä. Metodini on diskurssianalyyttinen DIMEAN-malli. Aineistona käytän kahdeksaa Marokkoa ja marokkolaisia koskevaa uutista tutkimistani sanomalehdistä. Analysoin jokaista aineistossani olevaa uutista soveltaen DIMEAN-mallia sekä teoreettisia lähteitäni. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että El Faro de Ceuta- ja El Faro de Melilla -sanomalehdet käyttävät ennen kaikkea virallisia diskursseja, mutta myös rasismin ja maahanmuuton diskursseja. El Faro de Ceuta haastattelee enemmän marokkolaisia viranomaisia, ja El Faro de Melilla keskittyy puolestaan enemmän tavallisiin marokkolaisiin. Kaiken kaikkiaan molemmat lehdet puhuvat Marokosta suhteellisen toimivana yhteiskuntana, ja kaikilla haastateltavilla marokkolaisilla on aktiivinen rooli.

Tutkielmani aiheena on haukkumasanoilla ilmaistu epäkohteliaisuus espanjankielisessä televisiosarjassa. Tarkastelen autenttisen ja epäautenttisen epäkohteliaisuuden ilmaisukeinoja pragmatiikan tutkimuksen näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää, miten epäkohteliaisuutta ilmaistaan kielellisesti haukkumasanojen avulla ja minkälaisiin tarkoituksiin sitä käytetään tutkittavassa televisiosarjassa. Lisäksi selvitän, mitä haukkumasanoja käytetään, missä konteksteissa epäkohteliaisuutta esiintyy ja miten vastaanottaja reagoi. Luokittelen myös esimerkit autenttiseksi tai epäautenttiseksi epäkohteliaisuudeksi. Määrittelen haukkumasanat Lisowskan (2012) leksikaalisen määritelmän mukaan, jonka jälkeen sovellan Félix-Brasdeferin (2018) teoriaa autenttisesta ja epäautenttisesta epäkohteliaisuudesta. Otan myös huomioon klassiset kohteliaisuusteoriat, kuten Brown ja Levinsonin (1987) kasvo- ja kasvojen menetys -teoriat, joiden mukaan haukkumasanat uhkaavat kohtelun vastaanottajan positiivisia kasvoja ja tarvetta tuntea itsensä hyväksytyksi. Tutkielmani materiaali koostuu meksikolaisen Netflix-sarjan Kukkatalo ensimmäisen kauden jaksoista. Sarja kertoo Meksikon kaupungissa kukkatalon yhteydessä asuvan perheen elämästä. Analysoin laadullisin menetelmin haukkumasanojen käyttöä eri keskusteluissa: neljä autenttisen epäkohteliaisuuden ja neljä epäautenttisen epäkohteliaisuuden esimerkkiä. Analyysissä otan huomioon epäkohteliaisuuden havaitsemiselle tärkeät tekijät, kuten kontekstin, kotekstin, puhujan intention, perlokutiivisen efektin, vastaanottajan tulkinnan ja epäkohteliaisuuden aiheuttamat reaktiot (Culpeper ym. 2003; Félix-Brasdefer 2018). Lopuksi tutkin esimerkeissä käytettyjä epäkohteliaisuusstrategioita Félix-Brasdeferin (2018) kokoaman teorian pohjalta. Tutkielmani tulokset osoittavat, että kielenkäyttö heijastaa televisiosarjassa sekä autenttisen että epäautenttisen epäkohteliaisuuden keinoja. Analysoidut autenttiset haukkumasanat ovat espanjalaiset ilmaisut infantil, callarse, tonta ja loca kun taas epäautenttisten haukkumasanojen analyysi keskittyy ilmaisuihin bárbara, gordo, tonta ja tremenda. Tutkitut esimerkit näyttävät, että epäkohteliaisuutta ilmaistaan eri strategioiden kautta, kuten vokatiiveina, väitteinä, moitteina tai jopa puheen hiljentäjänä. Autenttista epäkohteliaisuutta käytetään televisiosarjassa etenkin riitatilanteissa tai kostoissa, päinvastoin kuin epäautenttista epäkohteliaisuutta, joka esiintyy tervehdittäessä tai kahdenkeskisissä intiimeissä keskusteluissa. Tutkitut esimerkit osoittavat, että autenttisten haukkumasanojen tarkoitus on loukata tai nöyryyttää kuulijaa tai kritisoida tämän käytöstä, uhaten siten kuulijan positiivisia kasvoja, mutta jossain tapauksissa myös negatiivisia kasvoja. Autenttisten haukkumasanojen perlokutiivinen efekti on negatiivinen, jonka vastaanottaja näyttää nonverbaalisesti osoittamalla ärtymystään kehon elein tai hyväksymällä uhkaus olemalla hiljaa, vaikkakin kerran myös verbaalisin keinoin haukkumalla takaisin. Epäautenttiset haukkumasanat puolestaan viestivät solidaarisuutta, osoittavat hellyyttä tai ovat leikillisiä vitsejä. Sitä käytetään puhujien välisen suhteen ylläpitämiseen tai jopa sen vahvistamiseen sekä yhdessä tapauksessa ollakseen vastentahtoisesti kohtelias. Sen perlokutiivinen efekti on joko positiivinen tai neutraali. Vastaanottaja reagoi verbaalisesti suostumalla yhteistyöhön puhujan kanssa tai osoittamalla ymmärtäneensä vitsin, mutta myös nonverbaalisesti hymyilemällä tai osoittamalla fyysistä hellyyttä.

El objetivo de este trabajo es comparar el uso de los adverbios ahora y ahorita en tres variedades de español diferentes: el español mexicano, peruano y ecuatoriano. Las palabras se estudian desde la perspectiva de subjetividad y temporalidad. El enfoque está en los contextos inmediatos en que se usan. Se presta especial atención a los verbos concretos y a sus tiempos y personas gramaticales, pero también a algunos casos especiales donde ahora o ahorita aparece con otra palabra, por ejemplo, con una preposición o con un modificador. En algunas partes se amplía la observación a la concordancia completa para profundizar el análisis. Se observa también si hay una correlación entre la frecuencia de ahorita y sus usos diferentes. El estudio se basa en textos de blogs ofrecidos por el Corpus del Español (Web/Dialects). El material original consiste en muestras de 200 concordancias por país y por adverbio, pero en el análisis se consideran solo las concordancias con un verbo explícito. En total son 1092 concordancias de las cuales 860 se usan para el análisis del contexto verbal y 232 para el análisis complementario de los usos con preposiciones y modificadores. El análisis es principalmente cuantitativo, pero se agrega también una discusión cualitativa sobre los temas más importantes. Los resultados muestran que la variación en el uso de las formas ahora y ahorita es gradual. Ambas formas se usan para referirse al presente, pero pueden extenderse hacia el pasado o el futuro también. La forma ahorita se usa de manera circunstancial y puntual, pero también en situaciones temporales amplias. Además, es más frecuente en contextos subjetivos: se usa más con los verbos en primera persona del singular, así como con otros elementos lingüísticos que muestran una conexión con el autor. La forma ahora, en cambio, se usa más para describir las circunstancias amplias de una situación o para marcar contrastes entre el pasado y el presente. Es la forma preferida en situaciones de duración ilimitada y en contextos objetivos. Se usa más con los verbos en tercera persona del singular y en contextos generales donde la opinión o los sentimientos del autor son irrelevantes. La frecuencia de uso de ahorita tiene una correlación gradual con las diferencias que se dan entre las formas en México, Perú y Ecuador. El uso frecuente de ahorita en México parece aumentar su uso en algunos contextos típicos de ahorita. Se usa más en contextos temporales amplios y con preposiciones. No obstante, ahora apenas se usa en contextos típicos de ahorita. Es decir, los contextos que expresan subjetividad y puntualidad pertenecen a ahorita y rompen la cercanía esperada de estas dos formas.

Maisterintutkielmani käsittelee baskin kielen siirtymistä seuraavalle sukupolvelle Suomessa ja Baskimaassa. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten perheenjäsenet neuvottelevat kielen käytöstä, millaiset kieli-ideologiat vaikuttavat kielen käyttöön kotiympäristössä ja miten nämä aspektit eroavat Suomessa ja Baskimaassa asuvien perheiden välillä. Aineisto koostui puolistrukturoiduista haastatteluista kymmenen baskia lastensa kanssa puhuvan vanhemman kanssa, joista viisi oli muuttanut Suomeen ja viisi asui Baskimaassa. Baski oli jokaisen haastateltavan äidinkieli. Tutkielman teoreettinen viitekehys rakentuu perheen kielipolitiikan, kielellisen sosialisaation ja kieli-ideologioiden tutkimuksen ympärille. Tutkielmassa perhe nähdään kielipoliittisena kokonaisuutena, jossa eri perheenjäsenet tekevät kieleen liittyviä päätöksiä. Kielellinen sosialisaatio (Schieffelin & Ochs 1986) näkee kielen ylläpidon perheessä moniulotteisena prosessina, johon niin vanhemmat kuin lapsetkin osallistuvat aktiivisesti. Kieli-ideologioiden tarkastelu mahdollistaa lisäksi kielikäytäntöjen ymmärtämisen laajemmassa sosiaalisessa kontekstissa. Päästäkseni käsiksi perheen kielipolitiikan kolmeen osa-alueeseen, käytäntöihin, käsittelyyn ja ideologioihin (Spolsky 2004), käytin haastattelumateriaalin analy-sointiin temaattista analyysia (Braun & Clarke 2006). Tutkielma osoittaa, että perheen kielipolitiikka rakentuu vanhempien ja lasten yhteistyönä. Vanhempien kertomuksissa heidän toimijuutensa korostui lasten ollessa pieniä, kun taas lasten kasvaessa nämä alkoivat toimia aktiivisemmin perheen kielellisessä arjessa. Lapset osoittivat toimijuuttaan käyttäytyessään perheen kielellisten sääntöjen mukaan sekä torjuessaan niitä puhumalla suomea tai espanjaa. Suomessa lasten suomen kielen käytöstä ei oltu huolissaan, kun taas Baskimaassa lasten espanjan kielen käyttö nähtiin tahallisena provosointina vanhempia kohtaan. Tutkimuksessa vanhemmat kokivat baskin kielen pakottamisen yleisesti negatiivisena asiana, mikä sai heidät pohtimaan rooliaan auktoriteettina ja turvautumaan aika ajoin sallivampiin kielikäytäntöihin. Löysin aineistosta neljä kieli-ideologiaa, jotka vaikuttivat baskin kielen ja sen eri murteiden siirtymiseen kotona: äidinkielen ideologia, kielen elvytyksen ideologia, autenttisuuden ideologia ja puristinen ideologia. Äidinkielen siirtämistä pidettiin itsestäänselvyytenä, sillä se koettiin yhtäältä tunteiden kielenä ja toisaalta luonnollisena ja ilmiselvänä. Baskin kielen siirtäminen nähtiin osana kielenelvytysprosessia ja sen siirtämistä pidettiin merkkinä hyvästä kansalaismoraalista. Autenttisuuden ideologia sai kahdeksan vanhemmista siirtämään lapsilleen omaa murrettaan, kun taas kaksi vanhemmista Baskimaassa kallistui standardibaskin siirtämiseen pitäen yllä puristista ideologiaa. Kaikki haastateltavat pitivät baskin murteita ja niissä käytettäviä espanjankielisiä lainasanoja autenttisina epämuodollisissa keskusteluissa, ja ne liitettiin vahvasti käsityksiin autenttisesta syntyperäisestä baskista. Baskimaassa käytettiin huoletta lainasanoja, kun taas Suomessa hyödynnettiin lasten kanssa omakantaisia uudissanoja haluten näin minimoida espanjan kielen vaikutus. Tutkielma osoittaa baskin kielen siirtyvän seuraavalle sukupolvelle niin Baskimaassa kuin diasporassa ja tuo ilmi uutta tietoa kielikäytännöistä sekä niitä ylläpitävistä kieli-ideologioista.