Browsing by study line "Perhe- ja jäämistöoikeus"

Pääsääntöisesti kuolemasta käynnistyvä omistusoikeuden siirtymisvaihe päättyy perinnönjakoon, jossa vainajan omaisuus jaetaan hänen testamentilla määräämilleen saajille tai testamentin puuttuessa lakimääräisille perillisilleen. Aina kuitenkaan perinnönjakokaan ei muodostu päätepisteeksi, vaan suoritettuun jakoon voidaan joutua puuttumaan jälkikäteen korjaavin toimenpitein. Perillispiiriä koskevat muutokset kytkeytyvät mahdollisiin muutoksiin isyyssuhteissa. Koska isyys voidaan vahvistaa tai kumota, vaikka isäksi oletettava mies olisi jo kuollut, jättää tämä auki mahdollisuuden, että miehen kuollessa hänen rintaperillistensä joukko saattaa muuttua kuoleman ja jo suoritetun perinnönjaon jälkeen. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä toimii kysymys siitä, mitä tapahtuu perinnönjaolle silloin, jos omaisuutta jaossa perillisasemansa nojalla saaneen rintaperillisen perillisasema kumoutuu vasta perinnönjaon jälkeen, kun perittävän isäsuhde häneen kumotaan isyyden kumoamista koskevan kanteen myötä. Tässä yhteydessä keskeiseen rooliin nousee perintökaaren 23a luku ja siitä mahdollisesti saatavat analogiatulkinnat. Toisaalta pyrin hahmottamaan Suomen oikeustilaa myös muiden Pohjoismaiden sekä Saksan sääntelyyn tutustumalla. Perinnönjako on toisaalta samalla myös varallisuusoikeudellinen oikeustoimi, eikä puhtaan jäämistöoikeudellinen tarkastelu antaisi tutkimuskysymykseen riittävää vastausta. Näin ollen tarkastelun keskiössä ovat myös yleiset sopimus- ja velvoiteoikeudelliset periaatteet ja opit erityisesti koskien perusteettoman edun palautusta ja edellytysten raukeamista, jotta voidaan tyhjentävästi hahmottaa ne mahdolliset oikeudelliset konstruktiot, jotka voivat tilanteessa konkretisoitua.

Tutkielmassa käsitellään perinnöstä ja testamentista luopumista. Perinnöstä tai testamentista luopumisesta on kyse silloin, kun perillinen tai testamentinsaaja tahtoo luopua oikeudestaan perintö- tai testamenttisaantoon ennen siihen ryhtymistä, eikä siis ota vastaan hänelle oikeutettua osuutta perittävän jättämästä jäämistöstä. Luopuminen voi olla myös osittaista. Osittainen perinnöstä tai testamentista luopuminen onkin tutkielmassa erityisesti käsiteltävä aihe. Tutkielmassa käsitellään perinnöstä tai testamentista luopumista koskevia keskeisiä periaatteita ja niitä koskevaa tulkintaa. Tutkielmassa selvitetään myös sitä, mitkä ovat ne taustalla vaikuttavat syyt, joiden takia perinnöstä tai testamentista yleensäkään luovutaan. Jäämistöön kytkeytyvät verosuunnittelulliset oikeustoimet nousevat sen kysymyksen yhteydessä käsiteltäväksi. Tutkielman tutkimuskysymysten pääpaino on perintöverovelvollisuuden muodostumista koskevissa yksityiskohdissa erityyppisissä perinnöstä tai testamentista luopumisen tai perintöosuuden luovutuksen käsittävissä tilanteissa. Keskeisenä aiheena on siis perinnöstä tai testamentista luopumisen ja perintöverotuksen välinen suhde. Tutkielmassa tarkastellaan tehokkaan ja tehottoman luopumisen välistä eroavaisuutta ja kyseisille käsitteille annettavaa merkitystä luopumisen oikeudellisten vaikutusten tarkastelun näkökulmasta. Tehokkaan ja tehottoman luopumisen välisellä rajanvedolla voi olla merkittävä vaikutus sen suhteen, onko luopumistahdonilmaisun antaneella luopumistahdostaan huolimatta velvollisuus suorittaa perintöveroa luopumisen kohteena olevasta perintöosuudesta. Perintöverotuksen kannalta vain tehokas luopuminen saattaa saada aikaan sen, että luopuja välttyy perintöverovelvollisuudelta luopumisen kohteena olevan perintöosuuden osalta. Perinnöstä osittaisen luopumisen kohteena olevaan perintöosuuteen saattaa kohdistua niin sanottu kahdenkertainen verotus. Tällainen erityislaatuinen tilanne voi muodostua silloin, kun luopuminen on tulkittava perintöverotuksen kannalta tehottomaksi. Perintöverotuksen kannalta tehottoman luopumisen seurauksena perillinen joutuu suorittamaan perintöveroa koko perintöosuutensa perusteella, vaikka hän olisi luopunut siitä osittain, ja luopumistahdonilmaisun kohteena olevan osuuden saaja joutuu suorittamaan vastaanottamastaan osuudesta lahjaveron. Testamentista osittain luopuja saattaa kuitenkin välttyä perintöverovelvollisuudelta luopumisen kohteena olevan jäämistöosuuden osalta. Tutkielmassa selvitetään sitä, onko perinnöstä tai testamentista luopumisen verotuksen oikeustila todellakin edellä kuvatun olettaman mukainen. Siihen liittyen tutkielmassa pohditaan perinnöstä tai testamentista osittaisen luopumisen perintöverotuksessa omaksuttuja ratkaisukäytäntöjä myös yhdenvertaisuuden toteutumisen näkökulmasta.

Yrityksen sukupolvenvaihdosta pyritään helpottamaan myöntämällä perintö- tai lahjaverotukseen verohuojennus. Huojennuksesta säädetään perintö- ja lahjaverolain 55 §:ssä. Verohuojennuksen tarkoituksena on turvata yritystoiminnan jatkuvuus ja työpaikkojen säilyminen sukupolvenvaihdoksessa. Yrityksen sukupolvenvaihdos aiheuttaa perinnön tai lahjan saajalle veroseuraamuksia, jotka voivat olla monessa tilanteessa hyvinkin suuret. Lainsäädännössä on ajateltu, että yritystoiminnan vaarantuminen perintö- tai lahjaveron takia ei ole tarkoituksenmukaista. Tästä verosta ei ole haluttu kuitenkaan luopua kokonaan. Näin ollen lainsäätäjä on päättänyt, että sukupolvenvaihdokseen myönnettävällä verohuojennuksella päästään tyydyttyvään lopputulokseen. Tutkielmassa syvennyn tutkimaan perintö- ja lahjaverolain 55 §:n mukaisen yrityksen ja yritysvarallisuuden käsitettä. Käsitteitä ei ole määritetty laissa eikä lain valmisteluaineistoissa. Lisäksi käsitteiden määrittelyyn liittyy epävarmuutta ja oikeuskäytäntö on ollut vuosien saatossa vaihtelevaa. Näin ollen mielestäni on perusteltua syventyä näiden käsitteiden määrittelyyn. Tutkielmassa käsitteiden määrittelyssä hyödynnän lain esitöitä, oikeuskäytäntöä, oikeuskirjallisuutta ja verohallinnon ohjeistusta. Näiden perusteella kokoan tulkintaohjeita yrityksen ja yritysvarallisuuden käsitteen määrittelyyn. Yrityksen käsitteen määrittäminen on hyvin merkityksellistä sen vuoksi, että sen perusteella rajataan ulkopuolelle huojennuksen alle kuuluvat ja sen ulkopuolelle jäävät yritykset. Yritysvarallisuuden määrittelyssä puolestaan rajataan mihin osaan yrityksen varallisuudesta huojennus voidaan myöntää ja mikä osa yrityksen varallisuudesta jää huojennuksen ulkopuolelle. Tämän lisäksi tutkielmassa käyn läpi sukupolvenvaihdosta yleisesti, jotta prosessista saa kohtuullisen kokonaiskuvan. Omana lukuna on myös huojennuksen laskeminen, joka on monimutkainen tehtävä. Huojennuksen laskemiseen liittyy olennaisesti yritysvarallisuuden käsitteen määrittely tapauksissa, jossa osa varallisuudesta jätetään huojennuksen ulkopuolelle.

Tutkimuksessa tarkastellaan tilannetta, jossa puolisot ovat aloittaneet osituksen avioerohakemuksen perusteella ennen lainvoimaista avioeroa ja toinen puolisoista kuolee osituksen ollessa kesken. Tällöin ositus muuttuu avioero-osituksesta jäämistöositukseksi ja on pohdittava, millä tavalla kuolemantapaus vaikuttaa kesken olevan osituksen sisältöön. Jäämistöositukseen liittyy tiettyjä erityispiirteitä, ja tutkimuksessa tarkastellaan harkinta-ajan aikana tapahtuneen kuolemantapauksen vaikutusta avio-oikeuden ulottuvuuteen (AL 90 § ja aikaprioriteettisääntö) sekä ositukseen sovellettavien säännösten joukkoon. Tiettyjen säännösten todetaan edellyttävän kuolemaa ositusperusteena, ja niiden soveltamisen tarkkarajaisuutta pohditaan. Tutkimuksessa päädytään kuitenkin siihen, että kuolemaa ositusperusteena edellyttävät säännökset ovat perustellusti soveltamisalaltaan rajattuja, sillä eloonjäänyt puoliso saa suojaa myös muiden säännösten perusteella ja kuolemaa ositusperusteena edellyttävät säännökset tarjoavat vain tietynlaista lisäsuojaa. Tutkimuksessa keskitytään erityisesti eloonjääneen puolison tasinkoetuoikeuteen (tasinkoprivilegi) liittyviin kysymyksiin sekä siihen, minkälainen merkitys osituksen esisopimuksella on tarkasteltavissa tilanteissa. AL 103.2 §:n mukaan eloonjäänyt puoliso ei ole velvollinen luovuttamaan omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille tämän kuoleman jälkeen toimitettavassa osituksessa. Tutkimuksessa käsitellään tasinkoprivilegin osalta myös tilanteita, joissa on kyse lesken kuoleman vaikutuksesta ilmoituksen sitovuuteen, sillä oikeus kuuluu leskelle henkilökohtaisesti. Tässä yhteydessä esiin nousevat ongelmat kuitenkin muistuttavat huomattavasti myös niitä ongelmia, joita aiheutuu pohdittaessa eronneen puolison mahdollisuutta vedota tasinkoprivilegiin. Sekä lainvalmistelutöissä että oikeuskäytännössä on todettu, että tasinkoprivilegi on myös eronneen puolison oikeus, kunhan ositusta ei ole toimitettu loppuun puolisoiden elinaikana. Tutkimuksessa pohditaankin, mihin saakka osituksen on tosiasiallisesti oltava toimitettu, ettei eronnut puoliso voi enää vedota tasinkoprivilegiin kesken olevassa osituksessa. Tutkimuksessa myös ehdotetaan de lege ferenda ratkaisuja tällaisten tilanteiden aiheuttamiin ongelmiin. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, miten ositusperusteeseen sidottua ehdollista avioehtosopimusta tulisi soveltaa osituksessa, jossa ositusperusteena on avioerohakemus, mutta avioliitto päättyy virallisesti kuolemaan. Kyseessä on siis avioehtosopimus, jossa on määrätty osituksen lopputuloksen olevan erilainen riippuen avioliiton päättymistavasta. Tutkimuksessa päädytään ositusperusteen mukaiseen tulkintaan, jonka mukaan ensiksi syntynyt ositusperuste määrittää avioehtosopimuksen soveltamisen. Tämän katsotaan toteuttavan puolisoiden tarkoitusta ja estävän sattumanvaraisia lopputuloksia. Tutkimuksessa päädytään pitämään ratkaisevana ajankohtana osituksen saattamista moittimiskelpoiseen vaiheeseen. Tämä koskee sekä eronneen puolison oikeutta vedota tasinkoprivilegiin että osituksen esisopimuksen sitovuutta. Molemmissa tapauksissa on käytännössä kyse samasta asiasta, eli sen ajankohdan määrittelystä, jonka jälkeen kuolemantapaus ei enää vaikuta osituksen sisältöön. Keskeisenä erona on kuitenkin se, että osituksen esisopimuksesta ei ole säännöksiä laissa eikä sillä siten voida vaikuttaa jäämistön suuruuteen. Tämän vuoksi osituksen esisopimuksen osalta päädytään kannattamaan muuttumattomuussääntöä, eli osituksen sisältö ei saa myöhemmin moitteen johdosta muuttua tai osituksen esisopimus menettää kuoleman vuoksi sitovuutensa. Tasinkoprivilegin osalta vastaava vaikutus on ainoastaan silloin, jos ositus moitteen vuoksi päädytään palauttamaan pesänjakajalle tai se kumotaan kokonaan.

Tutkielmassa tarkastellaan elatuslain 1 §:n mukaista lapsen oikeutta riittävään elatukseen suhteessa lain 2 §:n mukaiseen vanhemman elatuskykyyn. Pyrin tarkastelemaan sitä, miten vanhemman elatuskykyä ja siinä tapahtuviin muutoksia arvioidaan sekä missä määrin vanhemmalla on esimerkiksi velvollisuus tinkiä omasta elintasostaan taatakseen lapsen riittävän elatuksen toteutumisen. Lisäksi tarkastelen sitä, miten lapsen tarve ja vanhemman elatuskyky suhtautuvat toisiinsa. Tutkimuksessa on tarpeen syventyä erityisesti riittävän elatuksen käsitteen ympärille. Näkisin, että riittävän elatuksen käsite tarkoittaa myös sitä, että lapsen etu toteutuu parhaiten elatusapua koskevissa ratkaisuissa. Riittävä elatus tarkoittaa sellaista elatusta, jossa lapsen tarpeet tulevat asianmukaisella tavalla tyydytyksi. Lisäksi tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan sitä, miten esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisuissa on otettu huomioon lapsen tarve suhteessa vanhemman elatuskykyyn sekä miten ratkaisuissa, oikeuskirjallisuudessa ja elatusapuohjeessa on suhtauduttu vanhemman elatuskyvyssä tapahtuviin muutoksiin. Tutkimuskysymykselle on tarvetta, sillä erityisesti lapsen edun periaatteen kannalta elatuslaki on ongelmallinen. Itse elatuslaissa sitä ei ole mainittu ollenkaan sekä sen valmistelussa se on vaikuttanut vain varsin välillisesti. Lasten oikeuksien sopimus ratifioitiin1970-luvulla lapsioikeudelliset periaatteet eivät olleet vielä lyöneet itseänsä Suomen lainsäädännössä läpi sillä tasolla kuin ne tänä päivänä tulisi olla.

Tutkielmassa tarkastellaan perintö- ja lahjaverolain 55 §:n mukaisten sukupolvenvaihdoshuojennusten maksuun panoon johtavaa pääosan luovutusta pykälän 5 momentin nojalla. Luovutusta ei ole määritetty lain tasolla, vaikka luovutusta sekä pääosan luovutusta on käsitelty lakia koskevissa esitöissä. Tutkielmassa keskitytään osakeyhtiössä tapahtuvaan sukupolvenvaihdokseen, jolloin luovutuksen kohteena ovat osakeyhtiön osakkeet. Toisessa luvussa tarkastellaan sukupolvenvaihdoshuojennusten soveltumisedellytyksiä perintö- ja lahjaverolain 55–57 §:n nojalla. Tutkimuskysymyksen kannalta keskeisimmät kysymykset kohdistuvat vähimmäisomistusosuuteen sekä tosiasiallisen päätöksentekovallan käyttömahdollisuuteen, sillä näillä katsotaan olevan merkitystä myös myönnettyjen sukupolvenvaihdoshuojennusten menettämisen osalta. Kolmannessa luvussa käsitellään perintö- ja lahjaverolain 55 §:n 5 momenttia ja niitä edellytyksiä, joiden nojalla myönnetyt sukupolvenvaihdoshuojennukset voidaan panna maksuun veronkorotuksin. Tarkastelun kohteena ovat etenkin perintöverotuksen uudistamistoimikunnan mietinnössä sekä sukupolvenvaihdosten perintö- ja lahjaverotyöryhmän mietinnössä esitetyt kannanotot huojennusjärjestelmän tavoitteista ja tarkoituksista sekä huojennusten menettämisestä. Tulkinta-apuna käytetään lisäksi tuloverolain 48 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisen sukupolvenvaihdoshuojennussäännöstä koskevia esitöistä ja oikeuskäytäntöä. Neljännessä ja viidennessä luvussa käsitellään niitä erityiskysymyksiä, jotka liittyvät osakeyhtiön sukupolvenvaihdokseen. Neljännessä luvussa käsiteltävät kysymykset liittyvät laajempaan kysymykseen siitä, tulkitaanko osakkeiden luovutusta perintö- ja lahjaverolain mukaisesti vai sovelletaanko kyseiseen tilanteeseen soveltuvaa erityislakia. Luvussa esitettyä käytetään laajalti hyödyksi muualla tutkielmassa, sillä luvussa esitetty tuo esille sukupolvenvaihdoshuojennusten menettämiseen liittyvät tulkintavaikeudet. Viidennessä luvussa käsitellään niitä tilanteita, joissa sukupolvenvaihdoshuojennuksen kohteena olevassa osakeyhtiössä toteutetaan yritysjärjestelyitä viiden vuoden määräajan sisällä. Tarkastelun kohteena on ensinnäkin mitkä yritysjärjestelyt johtavat huojennusten menettämiseen, ja toiseksi mitkä katsotaan yritysjärjestelyn jälkeen niiksi osakkeiksi, joiden luovutus johtaa huojennusten menettämiseen. Kuudennessa ja seitsemännessä luvussa käsitellään osakkeiden pääosan luovutusta osakeyhtiöoikeuden näkökulmasta. Kuudennessa luvussa käsitellään osakkeiden pääosan luovutusta suhteellisen omistusosuuden vähenemisen johdosta, mikä voi aiheutua esimerkiksi osakeyhtiössä toteutetun osakeannin seurauksena. Tutkielmassa on päädytty esittämään, että huojennuksen saajan suhteellisen omistusosuuden vähenemistä olisi perustellumpaa arvioida tosiasiallisen päätöksentekovallan vähentymisen kautta. Seitsemännessä luvussa tarkastellaan vähemmistöosakkeenomistajien suojaksi katsottavien osakkeiden lunastusvelvollisuuksien ja -oikeuksien suhdetta osakkeiden luovutukseen. Tarkastelussa hyödynnetään perintö- ja lahjaverolain esitöissä esitettyjä kannanottoja vapaaehtoisiin ja pakkotäytäntöön perustuvien luovutusten erottelusta. Kahdeksannessa luvussa tarkastellaan osakassopimuksia ja niissä olevia ehtoja, joiden perusteella sukupolvenvaihdoshuojennusten kohteena olevat osakkeet voidaan joutua tarjoamaan muille lunastettavaksi. Tarkastelussa hyödynnetään laajalti oikeuskäytäntöä sekä perintö- ja lahjaverolain esitöissä esitettyjä kannanottoja. Osakassopimusten ja sukupolvenvaihdoshuojennusten menettämisen väliseen suhteeseen ei pystytä antamaan vastausta, ja tutkielmassa esitettyihin tulkintoihin vaaditaan vahvistus oikeuskäytännöstä.

Testamentilla tekijä määrää omaisuudestaan kuoleman varalle. Testamentin tekijä saattaa olettaa, että testamentin tekoaikana vallitsevat olosuhteet säilyvät samanlaisina hänen kuolemaansa asti tai, että olosuhteet muuttuvat tietyllä tavalla. Olosuhteet voivat kuitenkin testamentin teon jälkeen muuttua tavalla, johon testaattori ei ole osannut varautua, eikä testamentti tämän vuoksi enää vastaa tekijänsä tahtoa. Tällöin puhutaan testamentin rauenneista edellytyksistä tai toisin sanoen erehtymisestä vastaisten tapahtumien suhteen. Tutkimuksen tavoitteena on ensinnäkin selvittää, mitä rauenneet edellytykset ovat. Lisäksi pyritään systematisoimaan rauenneiden edellytysten paikkaa oikeusjärjestelmässä. Määrittelyn yhteydessä tehdään rajanvetoa testamentin rauenneiden edellytysten, motiivierehdyksen ja ilmaisuerehdyksen välillä, mikä myös korostaa rauenneita edellytyksiä omana erehdystyyppinään. Toiseksi tutkitaan, miten laissa säännellyt rauenneiden edellytysten tapaukset eroavat laissa sääntelemättömistä tilanteista. Niistä on löydettävissä myös yhteisiä piirteitä, joista tärkein koskee olosuhteiden muutosta. Kolmanneksi tutkitaan, kuinka testamenttia tulkitaan rauenneiden edellytysten tilanteissa käytännössä. Tulkitsijana voi toimia niin tuomioistuin, pesänselvittäjä ja -jakaja kuin myös kuolinpesän yhteishallinto. Kun tutkitaan tuomioistuinten roolia testamentin tulkitsijana, keskiöön nousee testamentin tulkintakanne. Lain tulkintaohjeiden voidaan havaita koskevan hyvin yksityiskohtaisia tilanteita ja siksi kutakin tulkintaohjetta on tutkittava erikseen. Tulkintaohjeista voidaan poiketa, mikäli testamentin tekijäntahdosta on saatavissa riittävä selvitys, mutta tulkintaohjeilla on silti olennainen merkitys. Sääntelemättömiä rauenneiden edellytysten tapauksia voidaan havainnollistaa jaottelemalla ne neljään tyyppitilanteeseen: 1) omaisuuden arvonmuutokseen liittyvät tilanteet, 2) omaisuuden erilaisiin omistus- ja hallintamuotoihin perustuvat tilanteet, 3) säätiön perustamiseen liittyvät tilanteet ja 4) muut rauenneiden edellytysten tilanteet. Testamentin tulkinnassa tärkeimmäksi kaikissa tapauksissa voidaan havaita nousevan testamentin tekijän otaksuttava tahto. Näin on riippumatta siitä, koskeeko jokin lain tulkintaohje kyseistä tapausta vai lukeutuuko tilanne sääntelemättömien rauenneiden edellytysten joukkoon.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää kansainvälisen perintöoikeuden sisältöä erityisesti lakiviittauksen näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään perintöasetuksen relevantit säännökset toimivaltaa ja lainvalintaa koskien ja pohditaan perintöasetuksen soveltamisesta syntyviä tulkintaongelmia. Näiden kysymysten osalta keskitytty eritysesti lakiviittauksen kannalta relevantteihin kysymyksiin. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää lainopillisin metodein, mikä on perintöasetuksen perusteella toimivaltainen tuomioistuin ja mitä lakia kansainväliseen perimykseen sovelletaan. Pääasiallinen tutkimuskysymys on selvittää lakiviittausta koskevan oikeuden sisältö ja mahdolliset perittävän syyt lakiviittauksen teolle. Lähteinä tutkielmassa on käytetty lainsäädännön lisäksi oikeuskirjallisuutta ja -käytäntöä. Tämän tutkimuksen tuloksena selvitään, ettei vieraan valtion lakia sovelleta täysin poikkeuksetta. Suoraan sovellettavat säännökset ja ordre public -periaate voivat vaikuttaa perimyksen lopputulokseen. Tässä tutkimuksessa selvitetään, ettei toimivaltaa ja lainvalintaa koskevan asuinpaikkaperusteen soveltaminen ole selvää etenkään silloin, jos perittävä on viettänyt kiertelevää elämää tai hänellä on vahvoja liittymiä eri valtioihin. Samoin huomataan, että testamentin ja lakiviittauksen pätevyyteen sovelletaan eri statuutteja. Lakiviittauksen perusteella perintöstatuuttina sovelletaan valittua lakia. Kuitenkin testamentin aineelliseen pätevyyteen ja määräysten sallittavuuteen sovelletaan sisältöstatuuttia. Testamenttia ja lakiviittausta koskien on mahdollista, että niiden pätevyyteen sovelletaan kolmen eri valtion lakia. Kun määräykset ja säännökset kansainvälisen perintöoikeuden alalla eroavat kansallisista, tutkielmassa todetaan, että oikeudellisen ammattilaisen on tärkeää tunnistaa ne tilanteet, joissa kansainvälisyksityisoikeudellisilla säännöksillä on merkitystä. Yhtenä tutkielman tavoitteena tai tarkoituksena voidaankin pitää näiden seikkojen esille tuomista. Lakiviittauksen teolle voidaan löytää muitakin syitä kuin se, että pyrittäisiin kiertämään leskeä suojaavia säännöksiä tai lakiosajärjestelmää. Esimerkiksi ennakointi ja oikeusvarmuus sekä eri oikeussuhteisiin sovellettavien statuuttien yhdistäminen voi olla perittävän intressissä, kun hän harkitsee lakiviittauksen tekoa. Tämän tutkimuksen lopputuloksena todetaan, että perintöasetuksen soveltamisessa on vielä asioita, joita oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä olisi hyvä selventää ja todetaan että lakiviittauksen käyttöala on kaventunut perintökaaren aikaisesta. Tutkielmassa esitetään, että perusteltua voisi olla harkita lakiviittauksen käyttöalan laajentamista niissä tapauksissa, joissa perittävällä olisi hyväksyttävä peruste lakiviittauksen teolle.

Vanhemmat voivat toteuttaa lapsensa elatusta haluamallaan tavalla, kunhan lapsi saa riittävän elatuksen. Ydinperheessä elatus toteutuu yleensä vapaamuotoisesti. Jos vanhemmat asuvat erillään, lapsesta erossa asuva vanhempi maksaa usein elatusapua lapselle. Uudemmantyyppisestä tilanteesta on kyse, kun lapsi asuu vuorotellen kummankin vanhemman kanssa. Vuoroasuminen sai virallisen aseman yhtenä mahdollisena lapsen asumisjärjestelynä lapsenhuoltolain vuoden 2019 uudistuksessa. Vuoroasumisella tarkoitetaan järjestelyä, jossa lapsi asuu yhtä paljon tai lähes yhtä paljon kummankin vanhempansa luona. Lapsenhuoltolain uudistuksen jälkeen myös vuoroasuvan lapsen elatuskysymykset ovat nousseet vahvemmin esiin. Uudistuksen yhteydessä myös elatuslakiin lisättiin uusi kohta vuoroasumisesta tilanteena, jossa vanhempi voidaan velvoittaa maksamaan elatusapua. Elatuslain normit ovat joustavia, eikä niistä ole saatavissa suoraa vastausta siihen, miten lapselle maksettava elatusapu tulisi määritellä. Vuonna 2007 julkaistu oikeusministeriön elatusapuohje sisältää suuntaviivat elatusavun suuruuden määrittämiseen silloin, kun lapsi asuu vain toisen vanhempansa luona. Ohjetta on saatettu soveltaa kaavamaisesti myös vuoroasuvan lapsen kohdalla. Asumisjärjestelyn tosiasiallista luonnetta ei tällöin ole huomioitu, ja elatusapua koskeva laskelma on saattanut vinoutua. Vuoroasumisessa elatusapuvelvollisen vanhemman elatusvastuusta huomattava osa toteutuu muulla tavalla kuin elatusavun muodossa. Vuoroasuvan lapsen elatus toteutuu osin kuten ydinperheessä ja osin kuten eroperheessä. Asetelma ei siten istu mihinkään valmiiseen kaavaan. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että KKO:n ratkaisukäytäntö vuoroasuvan lapsen elatusavusta ei kaikilta osin sovellu nykytilanteeseen. KKO:n ratkaisut ovat peräisin ajalta, jolloin elatuslaki ei sisältänyt mainintaa vuoroasumisesta, vaan ratkaisut on perustettu siihen, huolehtiiko etävanhempi lapsen elatuksesta muulla tavoin. Hovioikeuksien ratkaisukäytäntö on vielä vakiintumatonta. Helmikuussa 2023 oikeusministeriö julkaisi ehdotuksen vuoroasuvan lapsen elatusavun määrittämisestä. Esitän tutkielmassa myös oman malliehdotukseni. Elatusavun määrittäminen vuoroasuvalle lapselle on haastavaa, koska vanhempien keskinäisellä sopimisella on merkittävä rooli. Tämä vaikuttaa siihen, millaisia mekaanisia oletuksia elatusapua määritettäessä voidaan tehdä. Vuoroasuminen haastaa myös sosiaaliturvalainsäädännön soveltamisen. Sosiaalietuusjärjestelmä tunnistaa huonosti tilanteet, joissa lapsi kuuluu kahteen eri kotitalouteen. Tällöin julkiset etuudet kohdentuvat epäjohdonmukaisesti. Lainsäädännölliset muutokset varsinkin elatustukilakiin ovat välttämättömiä.