Browsing by study line "Politisk historia"

Miltä tuntuu olla kansanedustaja? Tässä maisterintutkielmassa syvennytään kansanedustajuuden kokemuksellisen puolen tutkimukseen. Kokemuksellinen näkökulma kansanedustajuuteen on kiinnostava, sillä työn julkisuuden määrä ja laatu, olennaiset sosiaaliset suhteet, työtä säätelevä toimintakulttuuri ja työtavat poikkeavat mistä vain muusta työstä. Tarkastelun kohteena ovat vihreiden kansanedustajien kokemukset. Vihreiden kokemuksia tutkimalla etsitään vihreän kansanedustajakokemuksen ominaispiirteitä, mutta myös pohditaan kansanedustajuuden kokemusta yleisemmin erityisesti vertaamalla löydöksiä aiempaan tutkimukseen, erityisesti Anne Ollilan ja Anna Kontulan tutkimuksiin. Vihreästä kansanedustajakokemuksesta tekevät mielenkiintoisen puolueen poikkeuksellinen syntytausta ja alkuperäinen halu myllätä eduskunnan käytänteitä uusiksi, kuten jättämällä noudattamatta senioriteettiperiaatetta tai pukukoodia. Uudenlainen puolue myös toi Arkadianmäelle edustajia uudenlaisista taustoista, kuten ennen näkemättömiä vähemmistöjä, joiden kokemuksiin perehdytään. Tässä tutkielmassa kokemusta tutkitaan lähdeaineistona Eduskunnan muistitietoarkiston vihreiden kansanedustajien haastattelut, tutkielmaa varten tehdyt muistitietohaastattelut ja täydentävänä lähteenä kokemuksellisesti kiinnostavat elämäkerrat. Menetelmänä hyödynnetään ymmärtävää muistitietotutkimusta ja keskeisin tutkimuskysymys on, että miten vihreät kansanedustajat työnsä kokivat. Kokemuksia eritellään kolmen kategorian alle: identiteetin, sosiaalisten suhteiden ja toimintakulttuurin. Identiteettiin liittyvässä luvussa käsitellään kaikkia edustajan itseensä liittyviä luonnehdintoja ja kokemuksia kansanedustajuudesta, sosiaalisten suhteiden luvussa eritellään keskeisimpiä sosiaalisia kokemuksia eduskunnasta ja toimintakulttuuria käsittelevässä luvussa käsitellään edustajan kokemusta hallitus- ja oppositiotyöskentelystä, julkisuudesta ja vihreistä poikkeuksista totuttuihin toimintatapoihin. Identiteettiin liittyvissä kokemuksissa vihreillä korostuivat kokemukset erilaisuudesta. Aineistossa erilaisuutta muihin ja erityisesti muiden puolueiden kansanedustajiin peilattiin esimerkiksi poikkeavan taustan, ajattelutavan, työmotivaation, akateemisuuden ja rahattomuuden kautta. Erilaisuutta vihreiden eduskuntaryhmän sisälläkin koettiin ja se linkittyi usein itsensä asemoimiseen suhteessa alkuvihreään vaihtoehtokulttuuriin. Sosiaalisissa kokemuksissa korostuivat vihreiden eduskuntaryhmien sisäiset monipuoliset kokemukset aina tiukoista riidoista suuriin ystävyyksiin. Jokainen kausi oli korostetun erilainen, mutta useimmiten ryhmän ollessa kiireinen esimerkiksi hallituksessa oli riitoja vähemmän, rauhallisina aikoina enemmän. Parhaimmat ystävät ja pahimmat vihamiehet löydettiin yleensä muista puolueista erityisesti tiiviin valiokuntatyön kautta. Eduskunnan puhemiehen merkitys kansanedustajakokemukseen olennaisesti vaikuttavana vaikuttajana korostui. Työn ja perheen yhdistäminen koettiin usein hankalaksi. Toimintakulttuurikokemuksissa hallituskansanedustajuus koettiin usein mielekkäänä, oppositiossa olo epäkiinnostavana. Julkisuus koettiin usein epäreiluksi ja kohut ylimitoitetuiksi ja jopa turvallisuusuhkiksi. Vihreä käytäntö senioriteettiperiaatteen puuttumisesta koettiin yleisesti toimivaksi erityisesti ensimmäisen kauden kansanedustajien kiinnostavan kansanedustajakokemuksen takaajana. Pukeutumisen suhteen kokemusta määrittivät kuuluisat skandaalit, joista moni halusi erottautua. Kansanedustajakokemukseen linkittyi monella vahva tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Median koettiin katsovan kansanedustajia yksipuolisesti, vaikka edustajat eivät usein itse kokeneetkaan työnsä pelkistyvän esimerkiksi valtapeleiksi.

Tutkielma tarkastelee kansallisen intressin ilmenemistä Euroopan unionin ympäristölainsäädännön osalta suomalaisten europarlamentaarikoiden äänestyskäyttäytymisessä Euroopan parlamentissa kaudella 2009–2014 sekä kansallisen intressin heijastumista erityistapauksena erottuvasta rikkidirektiivistä ja siitä käydystä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tutkielma keskittyy lainsäädännön osalta EU:n ympäristölainsäädäntöön, sillä se on laaja ja koherentti kokonaisuus, hyvin ajankohtainen ja sen merkityksen voi odottaa kasvavan tulevaisuudessa. Euroopan parlamentti on taas kansallisen intressin näkökulmasta kiinnostava tarkastelukohde, sillä se on ylikansallinen toimija, joka on poliittisesti järjestäytynyt ylikansallisiin ryhmiin, vaikka europarlamentaarikot ovat kansallisesti valittuja. Aihe on ajankohtainen myös Suomessa syksyllä 2022 EU:n ennallistamisasetuksesta käydyn julkisen keskustelun valossa. Tutkielma tarkastelee kansallista intressiä kahden lähestymistavan kautta. Se perustuu mekaaniseen äänestyskäyttäytymisen määritelmään havainnoidessa kansallisen intressin ilmentymistä Euroopan parlamentissa sekä rikkidirektiivin kautta sisällölliseen kansallisen intressin analyysiin. Äänestyskäyttäytymisen analyysissä hyödynnetään Wojciech Słomczyńskin ja Dariusz Stolickin, Christel Koopin, Christine Rehin ja Edoardo Bressanellin sekä Tapani Raunion ja Wolfgang Wagnerin menetelmiä kansallisen intressin tunnistamisessa. Rikkidirektiivin laadullisen tarkastelun menetelmällinen lähtökohta on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Viitekehyksenä kansallisen intressin laadulliselle määritelmälle hyödynnetään David W. Clintonin ja Scott Burchillin kansallisen intressin käsitteitä kansainvälisessä politiikassa. Tutkielman aineisto koostuu kolmesta osasta. Europarlamentaarikoiden äänestyskäyttäytymisen osalta aineistona toimivat Euroopan parlamentin täysistuntojen äänestyslistat ympäristölainsäädännön äänestyksissä kaudella 2009–2014. Rikkidirektiivistä käydyn yhteiskunnallisen keskustelun osalta aineisto koostuu Helsingin Sanomien uutisarkiston rikkidirektiiviä käsittelevistä artikkeleista aikavälillä 2009–2022 sekä suomalaisten europarlamentaarikoiden puheenvuoroista rikkidirektiivin täysistunnossa. Keskeisenä ensimmäisenä tuloksena aineistosta erottuu pieni kansallisen intressin merkitys Euroopan parlamentissa ympäristölainsäädännön osalta: on harvinaista, että suomalaiset europarlamentaarikot äänestävät joukkona omaa ylikansallista ryhmäänsä vastaan. Tutkielman toisena keskeisenä tuloksena erottuu vahva kansallisen intressin ilmeneminen rikkidirektiivin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Rikkidirektiivi nähdään pääosin erittäin haitallisena Suomelle ja sen hyötyjä korostavat näkemykset ovat vähemmistössä. Rikkidirektiivin haitallisuuden näkemyksessä ilmenee erityisesti Clintonin näkemys kansallisesta intressistä ulkoisten uhkien torjumisena. Kansallisen intressin käsitteen täydellisen vangitsemisen haastavuus voidaan havaita myös aineistosta, jota tukee Burchillin ajatus kansallisesta intressistä sosiaalisena konstruktiona. Kansallinen intressi rikkidirektiivin keskustelussa ilmenee aineistosta nousseiden teemojen avulla, joita ovat huoli teollisuuden kustannusvaikutuksista, huoli Suomen kilpailukyvyn heikkenemisestä, epäoikeudenmukaiseksi koettu lainsäädäntö, työllisyysvaikutukset, hallituksen tuki- ja kompensaatiotoimet, Suomen maantieteellinen erityisasema, direktiivin terveys- ja ympäristöhyödyt, hyödyt suomalaisille yrityksille ja liiketoiminnalle sekä Suomen EU- vaikuttamisen oikea-aikaisuus. Rikkidirektiivi toimii myös laajempana esimerkkinä Suomen EU- vaikuttamisen onnistumisesta ja toimintatavoista: aineistossa havaitaan kritiikkiä Suomen EU- vaikuttamisen oikea-aikaisuudesta, mikä noudattaa samaa linjaa esillä olleen viitekehyksen kanssa. Rikkidirektiivi näyttäytyy poikkeuksellisena ympäristölainsäädäntönä Suomessa siitä käydyn julkisen keskustelun erityisen laajuuden ja kansallisen intressin ilmenevyyden vuoksi, mutta se on myös linjassa parlamentin äänestyskäyttäytymistä käsittelevän aiemman tutkimuksen kanssa. Kymmenen vuoden takainen rikkidirektiivin keskustelu tarjoaa perspektiiviä lähihistoriasta ja tutkielma pyrkii tuomaan näkökulmaa kansallisen intressin käsitteen näkymiseen ja sen ilmenemismuotoihin käytännössä.

Tutkielmassa tarkastellaan Viron kirkkokiistaa Suomen ulkoministeriön sekä Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Viron uudelleenitsenäistyttyä maassa oli kaksi kilpailevaa ortodoksista kirkkoa: Viron pääasiassa vironkielisistä koostuva Viron apostolinen ortodoksinen kirkko sekä neuvostoajalta maahan jäänyt Moskovan patriarkaatin alainen Viron ortodoksinen kirkko. Vuonna 1996 Viron valtiojohdon ja seurakuntien enemmistön pyynnöstä Viron apostolinen ortodoksinen kirkko palautettiin Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Kirkon väliaikaiseksi johtajaksi tuli Suomen ortodoksisen kirkon johtaja, arkkipiispa Johannes. Kiista oli Virolle ja Venäjälle poliittinen. Tutkielmassa tarkastellaan, muodostuiko se sellaiseksi myös Suomessa. Lähdeaineistona toimii Suomen ortodoksisen kirkon hallussa oleva arkistomateriaali sekä ulkoministeriön arkistoaineistot. Aineistoa tarkastellaan laadullisen sisällönanalyysin kautta. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään transnationaalista historiaa ja metodologisen nationalismin kritiikkiä, kun kiistan poliittisuutta sekä Viron ja Suomen suhteita kylmän sodan jälkeisessä maailmassa tarkastellaan kansallisvaltioiden sijasta myös Suomen ortodoksisen kirkon toimijoiden näkökulmasta. Kiista muodostui Suomessa poliittiseksi kysymykseksi, kun Venäjän federaatio ja Moskovan patriarkaatti halusivat käsitellä Suomea kiistan osapuolena. Suomen ulkopoliittiseksi linjaksi muotoiltiin, ettei valtiojohto ollut kiistassa osallisena eikä sillä ollut mahdollisuutta vaikuttaa tilanteeseen. Ulkoministeriössä tiedostettiin kiistan poliittiset elementit. Suomen ortodoksisen kirkon toimijat tiedostivat myös kiistan poliittisuuden, antoivat siitä rohkeitakin lausuntoja ja olivat yhteydessä Viron valtiojohtoon. Kiista valottaakin, miten Viron uudelleenitsenäistyttyä alikansallisella tasolla yhteydet Suomesta Viroon olivat tiiviitä, vaikka julkinen ulkopolitiikka suhtautui Virolle keskeiseen poliittiseen kysymykseen jopa välinpitämättömästi.

Tutkielmassa tarkastellaan Suomen sosialidemokraattisen puolueen edustajien liennytys- ja aseidenriisuntapolitiikkaan keskittynyttä toimintaa sosiaalidemokraattisten ja demokraattissosialististen puolueiden kansainvälisen yhteistyöjärjestön Sosialistisen internationaalin piirissä vuosina 1976–1983. SDP:llä oli tällöin merkittävä rooli tässä Willy Brandtin puheenjohtamassa järjestössä, erityisesti Kalevi Sorsan johtaman aseidenriisuntaryhmän kautta. Keskeisimpiä tutkielmassa käytettyjä alkuperäislähteitä ovat syyskuuhun 2022 asti salattuna olleeseen Kalevi Sorsan arkistoon sekä SDP:n arkistoon sisältyvät Sosialistista internationaalia koskevat aineistot. Tutkielma kommentoi aiempaa Suomen sisä- ja ulkopolitiikan tutkimusta, sosialistisen internationalismin tutkimusta sekä laajempaa ”eurooppalaisen liennytyksen” tutkimusta, johon Brandt ja internationaali on usein kansainvälisessä tutkimuksessa liitetty. Pohjoiseurooppalaiset sosiaalidemokraatit pyrkivät jatkamaan supervaltojen välisen liennytyksen kariuduttua eurooppalaista liennytystä, jota Brandt tuki erityisen vahvasti, mutta tässä selvitettävää SDP:n roolia ei ole aiemmin kattavasti käsitelty. Kotimaisen ulottuvuuden osalta tutkielmassa avataan ”virallisen ulkopolitiikan” ja puoluetason kansainvälisen toiminnan suhdetta sekä sisäpolitiikan vaikutusta SDP:n kantoihin. Toimintaa ylipäätään pyritään arvioimaan sekä sen aatteellisten että reaali- tai valtapoliittisten perusteiden osalta. Tutkielmassa todetaan, että SDP tuki vakaasti Willy Brandtin liennytyslinjaa, mikä nosti puolueen asemaa internationaalissa. Myös kansainvälinen tilanne toimi SDP:n eduksi ja teki siitä juuri läntisten yhteyksien vuoksi muita suomalaispuolueita kiinnostavamman keskustelukumppanin Neuvostoliitolle. Hallitusvastuussa ollut SDP pyrki pysymään myös internationaalissa Suomen ”virallisen ulkopolitiikan” linjoilla, ja joskus roolit saattoivat sekoittua. Suomettumissyytteistä huolimatta SDP onnistui pitämään hyvät suhteet myös läntisiin veljespuolueisiinsa. SDP pyrki myös kehittämään internationaalin suhteita Neuvostoliittoon, mutta lisäksi piti kiinni tasapainottavista yhteyksistä Yhdysvaltojen hallitukseen jopa Ronald Reaganin kaudella, kun Washingtonin ja monien eurooppalaisten sosiaalidemokraattien suhteet olivat heikolla tasolla. Kun muilla puolueilla oli tarve arvostella kovin sanoin itäblokin ihmisoikeusloukkauksia tai Neuvostoliiton toimintaa Afganistanin ja Puolan tilanteiden suhteen Suomen linjan vastaisesti, ei SDP voinut tätä estää. Aseidenriisunnan suhteen puolue toimi eräänlaisena sovittelijana internationaalin erimielisten jäsenpuolueiden välillä. Paine asettua Naton euro-ohjuspäätöstä vastaan tuli vahvimmin Nato-maiden oppositiopuolueiden suunnalta, jolloin suomalaiset kuitenkin pyrkivät yleensä konsensuksellisiin kompromissiratkaisuihin. Korkean luokan valtiovierailuista huolimatta suurin merkitys tällä toiminnalla oli todennäköisesti SDP:lle itselleen. Joka tapauksessa aihe tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman Suomen ulkopolitiikan, kansainvälisen puoluetason toiminnan sekä laajemman kylmän sodan aikaisen kansainvälisen politiikan risteyskohtaan.

Tämä tutkielma keskittyy nettipokerin kehitykseen Suomessa, vuoden 2010 arpajaislakiin ja sen ympärillä käytyyn keskusteluun pokerilehdistössä ja muualla mediassa. Internet toi Suomen kansallisille rahapelimonopoleille uusia kilpailijoita. Hallituksen asettama rahapelifoorumi aloitti toimintansa vuonna 2004 ja toi esityksensä nettipokerin estämisestä osana lapsipornosensuurilakia julkisuuteen helmikuussa 2007. Hanke ei edennyt, kun vastuuministeri Susanna Huovinen torppasi ajatuksen ja vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen asetettiin uusi arpajaislain uudistamista koskeva hanke. Tutkimuskysymyksiksi on määritelty kysymykset ”Mitkä tekijät johtivat vuoden 2010 arpajaislain uudistukseen?” ja ”Miten arpajaislain uudistus vaikutti nettipokerin kehitykseen Suomessa?”. Hypoteesiksi arvioidaan, että arpajaislakiuudistukseen vaikuttivat poliitikkojen tarve puolustaa monopolia, mutta myös toisaalta lisätä sen tuottamaa rahavirtaa. Päätöksenteossa olivat lisäksi mukana pelimonopolien edustajat, virkamiehet ja rahapelaamiseen liittyvät sidosryhmät. Ulkomaiset peliyhtiöt ja Euroopan Unioni toimivat suomalaisten päättäjien kannalta lähinnä häiriötekijöinä, mutta niiden toiminnalla oli merkittävä vaikutus arpajaislain sisällön muotoutumiseen. Nettipokerin suosion kasvettua valtaviin mittoihin myös äänestäjien näkökulmasta tuli merkittävä: vuoden 2007 vaaleissa nousi esille ehdokkaiden suhtautuminen nettipokerin blokkaamiseen. Nettipokeria ja nettipelaamista on laajemmin tutkittu erityisesti ongelmapelaamisen näkökulmasta, mutta lainsäädännön kehitystä, arpajaislain muutosta sekä näiden vaikutuksia ei akateemisessa tutkimuksessa ole merkittävästi tutkittu. Työssä käytetään pääasiallisena aineistona laajaa suomenkielisten pokerilehtien tarjontaa etenkin vuosilta 2006–2012 ja tukiaineistona muuta mediauutisointia sekä virallisten tahojen dokumentteja. Tutkielman havainnot osoittavat, että Suomessa päättäjillä ei ollut halua tai aikomusta luopua pelimonopolista. Suomen kolmeen yhtiöön jaettu pelimonopoli joutui osin ulkoisen kilpailun kohteeksi jo ennen nettipokerin suosion kasvua, kun Veikkauksen netissä tarjoama vedonlyönti joutui kilpailemaan ulkomaisten kilpailijoiden kanssa. Ulkoiset olosuhteet ovat vaikuttaneet lainsäädäntötyöhön – etenkin Euroopan Unionin harjoittama monopolin oikeutuksen uudelleenarviointi sekä toimet Euroopassa vapaan kilpailun edellytysten parantamiseksi rahapelialalla ovat vähentäneet monen toimijan pyrkimyksiä rajoittaa kilpailua. Yksityisten peliyhtiöiden edustajia ei hyväksytty valtion asettamiin toimielimiin suomalaisen rahapelilainsäädännön uudistamiseksi. Myös pelaajien edustus niissä jäi vähäiseksi. Rahapelimonopolien osalta etenkin Raha-automaattiyhdistyksen kiinnostus laajentaa toimintaansa internetissä kääntyi alun kielteisestä asenteesta positiiviseksi. Kansallinen nettipokeri ei saanut suurta menestystä, mutta Raha-automaattiyhdistyksen nettikasinosta tuli uusi merkittävä rahanlähde monopoliyhtiölle. Arpajaislain osalta pokerinpelaajat ja peliyhtiöt eivät onnistuneet saamaan kunnolla ääntään kuuluviin lainsäädäntöprosessin aikana. Osasyynä oli molempien tahojen hajanaisuus: Suomen Pokerinpelaajat ry:n toimintaa haittasivat keskinäiset ristiriidat ja peliyhtiöt taas pyrkivät vaikuttamaan keskusteluun ilman yhteistä koordinointia. Kokonaisuutena lainsäädäntökeskusteluun pääsivät osallistumaan suljettujen ovien takana vain monopolille myötämieliset poliitikot ja virkamiehet. Pelimonopoli jatkui kolmen monopoliyhtiön toimesta uuden arpajaislain voimaantulon jälkeen, eikä suomalaisilta nettipokerin pelaajilta estetty pääsyä ulkomaisille pelisivustoille. Lakimuutoksen suurimmat vaikutukset olivat ulkomaisten peliyhtiöiden Suomeen kohdistetun mainonnan siirtyminen ulkomaisille toimijoille ja siten nettipokerin näkyvyyden vähentyminen suomalaisessa katukuvassa. Tärkeimpänä johtopäätöksenä tutkielmassa havaitaan, ettei Suomessa ollut 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä minkäänlaista poliittista tahtoa luopua suomalaisten peliyhtiöiden monopoleista. Monopolien taloudellinen nettovaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan on miljardiluokkaa ja tämä raha on sitouttanut poliitikot, kolmannen sektorin toimijat ja median vahvasti pelimonopolin tueksi.

The resignation of Kazakhstan’s first and only president, Nursultan Nazarbayev, has brought attention to Kazakhstan’s political regime and the political structure it maintained since its establishment. Regardless of Nazarbayev’s resignation from the presidency post, he still holds great power. Thus, this thesis focuses on Nazarbayev, still a relevant actor and a critical figure in understanding the political conditions in Kazakhstan. This thesis discusses the political structure that Nazarbayev built and maintained. In this thesis, the structure is stated to be preserved through different forms of monitoring and control, however surveillance on telecommunication channels is made the focus. Surveillance on telecommunication channels does not only allow the political structure to be preserved but also upholds the ontological security of the leader in control of the structure. This thesis introduces the changing telecommunication surveillance regulations and practices and discusses them in detail. Even though the state surveillance that targets telecommunication is justified for its security impact on the society, it can also be seen as a tool for ontological security of the people deploying it. Further exploration of telecommunication surveillance and its impacts suggests that there can occur ontological security dilemmas within the state, concerning the leader and the society. The members of society may not achieve ontological security as a result of the surveillance practices that target them, whereas the leader or the other political figures can reinforce their ontology. Although being present elsewhere, the concepts of ontological security, surveillance and ontological security dilemma are studied specifically in the context of Kazakhstan.

Tutkimus käsittelee uhkakuvien rakentamista Suomen, Ruotsin ja Viron poliittisen johdon kuvaamina 90-luvun puolivälissä. Vertailevalla analyysilla kartoitetaan, millaisia eroja ja yhteneväisyyksiä uhkakuvien kehyksissä ilmenee, ja millaista turvallisuuskäsitystä ne edustavat. Tulkitsemalla puhetapoja selvitetään uhkakuvien merkityssisältöjä ja perusteita niiden poliittiseen käyttöön. Uhkakuvia tarkastellaan historian, viholliskuvien, identiteettipolitiikan, sosiokulttuurisen kontekstin ja intressien valossa. Tutkimuksessa sovelletaan laadullista sisällönanalyysia ja diskurssianalyysia. Analyysi pohjaa turvallisuus- ja uhkakuvateoriaan sekä sosiologisiin näkökulmiin. Aineistona käytetään Ulkoministeriön arkiston dokumentteja ja asiakirjoja, turvallisuuspoliittisia virallisjulkaisuja ja poliittisten päättäjien puheita. Jarno Limnéllin tutkimus ”Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa” (2009) ja Sverker Oredssonin teos ”Svensk Oro: Offentlig fruktan i Sverige Under 1900-talets Senare Hälft” (2003) ovat keskeisiä hyödynnettäviä tutkimuksia. Venäjä, lähialueiden epävakaus, alueelliset konfliktit, asevarustelu, ympäristöongelmat, järjestäytynyt rikollisuus ja pakolaisuus muodostavat aineiston pohjalta keskeisimmät uhkakuvat. Suomen ja Ruotsin uhkapuhunnan eroavaisuudet näkyvät laajuudessa ja sävyssä. Suomea ja Viroa yhdistää identiteettipoliittinen motiivi. Venäjällä on merkittävä rooli jokaisen uhkaymmärryksessä, myös uusien uhkien suhteen. Läntisen Euroopan normit yhtenäistävät uhkakuvia, ja kansalliset turvallisuuskäsitykset näkyvät merkityseroissa. Uhkakuvia hallitsee historiallisten tottumusten ja muuttuneen maailman välinen jännite, jossa turvallisuutta tehdään uudelleen. Muutoksen vastinparina on perinteisten turvallisuusmääritteiden jatkuvuus, sotilaallis-poliittiset uhkat. Epävarmuuden tuntemusta käytetään vahvasti uhkien perustelussa. Uhkakuvien diskursiivisella laajentamisella turvallisuuspolitiikka sopeutetaan muuttuneeseen kontekstiin.

Tämä maisterintutkielma tarkastelee, miten poliittiset tulkinnat näyttäytyivät 1930- ja 1990-luvuilla käydyissä valtiopäiväkeskusteluissa koskien Suomen poikkeustilalainsäädäntöä. Poikkeustilalainsäädännöllä tarkoitetaan lainsäädäntöä, joka mahdollistaa perustuslaillisesti kriisin seurauksena vallankäytön keskittämisen yleensä vain keskeisille hallintoelimille. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella, miten tulkinnat uhkakuvista, laillisuudesta ja vallankäytöstä näyttäytyivät ja ilmenivät valtiopäiväpöytäkirjoissa ja -asiakirjoissa, vaikuttaen kokemukseen siitä, miten ja millaisin ehdoin vallankäyttöä kriisissä tuli toteuttaa. Lainsäädäntöä koskevaa keskustelua rajataan Erving Goffmanin kehysanalyysillä neljän tarkastelukehyksen kautta, joiden tarkoituksena on tuoda esiin, miten päättäjien poliittiset tulkinnat näyttäytyivät poikkeustilalainsäädännöstä käydyssä keskustelussa. Tulkintoina voidaan pitää yksilötasoisia odotuksia ja maailmankuvia. Kehyksillä pyritään teorialähtöisesti hahmottamaan, miten kansalaisyhteiskunnan ja vallan suhde vaikutti laista käytyyn keskusteluun, millaisia näkemyksiä lain tarkkuuden suhteen esitettiin, millaisiin uhkakuviin laissa pyrittiin vastaamaan ja missä määrin muut valtiot toimivat esimerkkinä tai vertailukohtana lainsäädännölle. Suomi on valittu tarkastelukohteeksi sen omalaatuisen historiansa takia: Valtion määrittävä turvallisuuspoliittinen asema syntyi 1900-luvulla yhdistelmästä ulko- ja sisäpoliittisia jännitteitä. Tarvittiin lainsäädäntö, joka kykeni parhaalla tavalla ottamaan huomioon erilaiset turvallisuusalueet. Sen tuli olla tiukka, jotta ulkopoliittisen selkkauksen sattuessa laki ei jättänyt kansainväliselle yhteisölle tulkinnanvaraa Suomen koskemattomuudesta. Toisaalta lain tuli olla kykenevä vastaamaan sisäisiin rauhattomuuksiin niin, että vallan jatkuvuus voitiin taata. Erilaiset tekijät näin päällekkäin ja suhteessa toisiinsa rajasivat kriisilainsäädännön toimintatilaa. Tutkimus yhdistelee näkökulmissaan muun muassa Bryan Rooneyn analyysiä poikkeustilojen hallintaan vaikuttavista muuttujista, Antero Jyrängin tulkintoja suomalaisesta oikeusfilosofiasta, sekä Giorgio Agamben tulkintoja poikkeustilojen problematiikasta. Analyysi avaa näin kehityskaaria poikkeustilalainsäädännöstä käydyn keskustelun taustalla. Tutkimus osoittaa, ettei lainsäädännöstä käyty keskustelu määrittänyt ainoastaan poikkeustiloja: keskustelussa neuvoteltiin niin puolueiden välisistä valtasuhteista kuin suomalaisen valtion identiteetistä. Keskeiseksi valtiovallan ja yhteiskunnan suhdetta määrittäväksi tekijäksi muodostuikin ontologinen kysymys siitä, mikä todella oli se kansa, jota tuli suojella ja kenellä oli oikeus asettua sen turvaajaksi. Lainsäädännön kautta myös itse poikkeustilat problematisoitiin, herättäen kysymyksen siitä, missä määrin ja miten poikkeustiloja todella voitiin tai tuli säädellä. Tulkintojen kautta hahmotettiin laajemmin Suomen paikkaa osana Eurooppaa ja kansainvälisiä valtarakenteita, näin kiteytyen kysymykseen siitä, mitä tarkoitti olla länsimainen valtio ja mihin Suomi sopi tässä rakennelmassa. Tutkimus herättää kysymyksen siitä, missä määrin poliittiset päättäjät todella ovat kykeneviä tekemään päätöksiä kansakunnan kohtalosta kriisissä, jos päätösprosessien taustalla vaikuttavat tulkinnat eivät ole jaettuja. Toisaalta se jättää laajemmin pohtimaan poikkeustilojen kykyä toteuttaa hallintaa oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti, mikäli lainsäädäntö itsessään politisoituu osana käsittelyprosessia.

Euroopan talous- ja rahaliitto voidaan nähdä huipentumana kehitykselle, jossa Euroopan poliittista yhtenäisyyttä edistetään taloudellisen integraation keinoin, jatkumona Pariisin sopimuksessa alkunsa saaneelle Euroopan hiili- ja teräsyhteisölle. Tätä taustaa vasten tarkasteltuna on selvää, ettei talous- ja rahaliittoa voida kattavasti selittää vain yhdestä näkökulmasta. Aiemmassa yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa useiden Euroopan maiden talous- ja rahaliiton jäsenyyspäätöksen on todettu olleen lähinnä poliittinen. Analysoitaessa päätöksenteon perusteluita on kuitenkin otettava huomioon aiheen sekä poliittinen että taloudellinen puoli. EMU-jäsenyyttä koskevan päätöksenteon perustan voi todella vahvistaa vain ottamalla tarkasteluun mukaan myös päätöksentekotilanteessa esitetyt taloudelliset perustelut. Suomi ja Ruotsi tarjoavat tätä tarkoitusta varten erinomaisen tutkimusalustan, sillä 1990-luvun puolivälissä maat muistuttivat toisiaan paitsi yhteiskuntamallin ja kulttuurin myös kansantalouden piirteiden osalta. Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten ja ruotsalaisten kansanedustajien käyttämiä taloudellisia argumentteja, viittauksia ja väitteitä, joita esitettiin maan talous- ja rahaliiton jäsenyyttä käsitelleissä keskeisimmissä valtiopäiväkeskusteluissa vuosina 1996–1998. Tarkastelun pyrkimyksenä on valottaa Suomen ja Ruotsin poliittisten päättäjien päätöksenteon perusteluja maan jäsenyydestä talous- ja rahaliitossa. Suomen eduskunnan osalta tarkastellaan täysistuntojen pöytäkirjoja 20.–21.5.1997 sekä 14.–16.4.1998. Ruotsin osalta tarkastellaan valtiopäivien debatt i kammaren -debattien pöytäkirjoja (riksdagens protokoll) 6.11.1996, 5.6.1997 ja 4.12.1997. Tutkielman metodina käytetään historiantutkimukselle perinteistä aineistolähtöistä tutkimustapaa, jota täydennetään argumentaatioanalyysillä ja tieteen retoriikalla. Tutkimusvaiheessa aineistosta on tunnistettu ne puheenvuorojen osat, joissa on taloudellista sisältöä. Näitä tekstikatkelmia on tarkasteltu lähemmin sen selvittämiseksi, onko kyseessä taloudellinen tai taloustieteelliseen tutkimukseen tukeutuva perustelu maan jäsenyydelle talous- ja rahaliitossa. Analyysin ytimessä on näiden havaintojen vertaileminen hallituksen ja opposition välillä ja kesken sekä Suomen ja Ruotsin välillä. Viimeisessä vaiheessa tehdyt havainnot on luokiteltu EMU:n hyötyjä ja haittoja koskevan aiemman tutkimuksen perusteella loogisen analysoimisen ja tutkimuskysymyksiin vastaamisen mahdollistamiseksi. Tutkielman keskeisimmät tulokset voidaan tiivistää kolmeen kohtaan. Ensinnäkin sekä Suomessa että Ruotsissa talous- ja rahaliiton vaikutukset työttömyystasoon saivat merkittävästi huomiota. Maiden keskusteluteemojen suurin eroavaisuus koski palkkajoustoja ja niiden ehkäisyä, joita käsiteltiin Suomessa kaikkien osapuolten puheenvuoroissa kaikissa tarkastelluissa täysistunnoissa, mutta Ruotsissa ei juurikaan. Toiseksi sekä Suomessa että Ruotsissa EMU-jäsenyyttä vastustaneet keskittyivät jäsenyyttä kannattaneita voimakkaammin kysymyksen taloudellisiin ydinkohtiin. Kolmantena havaintona on, että Suomessa myös EMU:n kannattamiselle esitettiin suhteessa enemmän taloudellisia perusteluja kuin Ruotsissa, jossa puolestaan korostettiin Suomea enemmän talous- ja rahaliiton jäsenyyden avulla saavutettavissa olevia vaikutusmahdollisuuksia kansainväliseen rahapoliittiseen päätöksentekoon. Tutkimuksen ensimmäisen johtopäätöksen mukaan talous- ja rahaliiton jäsenyyden puolesta ja sitä vastaan argumentoitiin taloudellisten perustelujen, viittausten ja väitteiden avulla pitkälti samalla tavalla Suomessa ja Ruotsissa. Maat tekivät siten pääasiassa samanlaisten taloudellisten perustelujen nojalla vastakkaiset ratkaisut. Toisena johtopäätöksenä on, että Suomen ja Ruotsin parlamentaarisen kentän eroavaisuuksilla ja puolueiden keskinäisillä valtasuhteilla vaikuttaa olleen keskeinen rooli maiden päätöksenteossa talous- ja rahaliiton jäsenyydestä, mikä vahvistaa entisestään käsitystä politiikan ja talouden voimakkaasta yhteen kietoutumisesta. Tutkielman kolmantena johtopäätöksenä voidaan kuitenkin todeta, että taloustieteellisen tutkimuksen perusteella sekä Suomessa että Ruotsissa EMU-jäsenyyttä vastustaneilla edustajilla oli esittää painavampia perusteluja liiton ulkopuolelle jäämiseksi kuin jäsenyyden puolustajilla. Lisäksi suoraan tutkielman tutkimuskysymyksistä irrallisena neljäntenä johtopäätöksenä voidaan todeta, että talous- ja rahaliiton jäsenyyskysymys on ollut sekä suomalaisille että ruotsalaisille kansanedustajille vaikea asiakysymys, jonka täysipainoinen pohtiminen taloudellisesta näkökulmasta olisi vaatinut selvästi syvällisempää taloudellista osaamista.

This thesis studies the discussion over the Estonian citizenship issue in the United Nations (UN) and in Organisation for Security and Co-operation in Europe (OSCE) from 1993 to 1997. The citizenship question refers to a case, where Estonia, according to its state-continuum paradigm, restored its pre-Soviet citizenship legislation. As a consequence, all people residing in its territory, besides people eligible for citizenship according to the pre-Soviet law, became stateless. The case of Estonian citizenship is part of the bigger paradigm change in minority questions in post-Cold War world. The thesis’ primary sources are gathered from public online archives of the aforementioned organisations. The sources consist of correspondences and other relevant documents related to the topic. The sources are analysed by small-state realism and strategic culture theories, which help to analyse the internal factors, i.e., the long-term ambition of politically allying with the West and the trauma of Soviet occupation, that had an effect Estonia’s use of language in diplomatic arenas. This framework is then combined with speech-act theory and new rhetoric’s audience centricity, which reveal the external factors that determined the factors that had to be considered in manifesting the national-strategy. Comparing the speech-acts from two separate forums reveals how a big state affects the use of language of a small-state. In the UN, Estonia mainly defends its citizenship policy against Russia’s torrent of human rights accusations related to mainly Russian speaking non-citizens in Estonia – even though the UN found no signs of arbitrary deprivation of citizenship nor human rights infringements. In the OSCE the lack of contestation results in mutually cooperative relationship aiming to integrate non-citizens via the framework provided by Estonia. In the end, Estonia is able to defend its citizenship policy on both fronts.