Browsing by study line "Yhteiskuntapolitiikka"

Väestön vanheneminen on yksi merkittävimmistä ilmiöistä, joka koskettaa yhteiskuntia 2000-luvun aikana. Vanheneminen on yhteydessä terveyden heikkenemiseen, mutta tämä muutos terveydessä ilmenee eri tavoin eri ihmisillä. Aikaisemmissa tutkimuksissa on tunnistettu erojen olevan yhteydessä sosioekonomisessa asemassa sekä fyysisen aktiivisuuden määrässä oleviin eroavaisuuksiin eri väestönosien välillä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan vanhenemisen vaikutusta koetun terveydentilan, tulotason sekä vapaa-ajan liikunnan kehitykseen vanhemmalla iällä. Näiden kolmen tekijän oletetaan olevan keskinäisesti yhteydessä toisiinsa, minkä vuoksi on mahdollista kartoittaa niiden yhteisiä kehityspolkuja. Mallinnettavat kehityspolut kertovat siitä, miten nämä kolme keskeistä tekijää muuttuvat vanhenemisen myötä, minkä lisäksi tutkielmassa tarkastellaan tekijöitä, joiden avulla voidaan ennakoida yksittäisten henkilöiden mahdollisia kehityspolkuja myöhemmällä iällä. Tutkielman analyysi keskittyy terveyden, tulotason ja liikunnan muutoksiin eläkkeelle jäämistä edeltävällä ajalla sekä sen jälkeisellä ajalla. Näkökulmana on tarkastella vanhemmassa väestössä vallitsevia eroavaisuuksia heidän terveytensä, tulotasonsa sekä vapaa-ajan liikunnan kehityksen osalta. Tutkielmassa hyödynnetään Helsinki Health Study -terveystutkimuksen pitkittäisaineistoa, joka on kerätty vuosien 2000–2017 aikana Helsingin kaupungin työntekijöiltä neljän kyselyaallon aikana. Huomiossa ovat vastaajat, jotka ovat tarkasteluajanjaksolla jääneet vanhuuseläkkeelle, mikä kattaa yhteensä 4254 vastaajaa. Kyselytutkimuksessa on kartoitettu yksityiskohtaisesti vastaajien terveyttä, tulotasoa, vapaa-ajan liikuntaa sekä näitä ennakoivia sosiodemografisia piirteitä, jotka tarjoavat kattavan pohjan kehityspolkuanalyysia hyödyntävän mallin rakentamista varten. Kehityspolkuja mallinnettaessa on havaittavissa neljä toisistaan erottuvaa kehityspolkuryhmää. Näitä ryhmiä tarkastellessa havaitaan, että terveys on moniulotteinen ilmiö, jota sosioekonominen asema yksinään ei riitä selittämään. Sosioekonomisen kerrostuman ala- ja yläpäässä on havaittavissa eriytymistä terveyden suhteen. Yhtäältä tätä voidaan selittää liikunnalla, joka mahdollistaa hyvän terveyden ylläpitämisen eläkeiällä. Toisaalta terveyskäyttäytymiseen liittyvät tekijät kuten tupakointi ja ylipaino ennakoivat heikompaa terveyttä vanhemmalla iällä, mikä myös voi selittää väestössä vallitsevia jakolinjoja. Yksi merkittävistä huolista, joita aikaisemmassa vanhenemista koskevassa tutkimuksessa on esitetty, liittyy vanhenemisen kokemuksen sosioekonomiseen eriytymiseen. Tämänkaltaista eriytymistä on rajallisesti havaittavissa myös tarkastelemani Helsingin kaupungin työntekijöihin keskittyneen aineiston perusteella, mikä muodostuu elinkaaren aikaisten pitkien kehityspolkujen seurauksena. Nämä toisistaan eroavat kehityspolut terveyden, tulotason ja liikunnan osalta eivät kuitenkaan ole huomattavan voimakkaasti toisistaan eriytyviä, vaan tutkimuksessani on havaittavissa vallitsevan statuksen säilyttämiseen viittaavia merkkejä. Tämä tarkoittaa sitä, että ennen eläkkeelle jäämistä omaksutut terveydelle edulliset toimintatavat ennakoivat hyvän terveyden pysyvyyttä myös myöhemmässä vaiheessa eläkeikää. Kehityspolkuanalyysi on ainutlaatuinen tilastollinen menetelmä, jolla pystytään tarkastelemaan terveyden, tulotason sekä liikunnan kehitystä vanhemmalla iällä moniulotteisesti tavalla, joka paljastaa näiden kolmen tekijän sisäisiä jakolinjoja. Kokonaisuudessaan eläkettä edeltävä koettu terveydentila, sosioekonominen asema ja liikunta ovat keskeisessä roolissa eläkkeelle jäämistä seuraavan ajan terveyden kehityksessä ja näiden tekijöiden kehityspolkujen havainnointi voi auttaa ymmärtämään vanhenemista ilmiönä, joka ei perinteisillä menetelmillä ole tullut näkyväksi.

Tutkielmassa perehdytään opettajien näkemyksiin kestävän kehityksen ja aktiivisen kansalaisuuden teemoista korkeakouluopetuksessa. Tutkielman näkökulma on yhteiskuntapoliittinen, mikä tarkoittaa sitä, että kestävän kehityksen ja kansalaisuuden opettaminen nähdään yhteiskunnallisena tavoitteena, jolla pyritään vaikuttamaan kestävään tulevaisuuteen. Tutkielman teoreettiskäsitteellinen viitekehys koostuu kestävän kehityksen ja kansalaisuusopetuksen lähtökohdista sekä transformatiivista oppimista ja opettajan toimijuutta koskevista teorioista. Kansalaisuusopetusta koskevan tutkimuksen taustalla on huoli nuorten poliittisesta aktiivisuudesta, mihin vaikuttaa kasvanut tietoisuus kestävyyshaasteista. Aktiivisen kansalaisuuden tukeminen nähdään keinona vaikuttaa kestävämpään tulevaisuuteen. Transformatiivisen oppimisen teoriaa on esitetty keinona tuottaa yhteiskunnallista muutosta vaikuttamalla oppijoiden arvoihin, asenteisiin ja olemiseen ympäröivässä maailmassa. Aineisto koostuu viidestä yksilöhaastattelusta, joita analysoidaan ankkuroidun tutkimuksen (engl. grounded theory) informoivan sisällönanalyysin keinoin. Haastattelut kerättiin opettajilta, joiden opetuksessa kestävyyden teema on läsnä. Opettajat kuuluvat ansioituneiden opettajien Opettajien akatemiaan, jonka perusteella heidät valittiin haastateltaviksi. Aineistonkeruun tavan tarkoituksena on tietyistä tutkielman teoreettiseen viitekehykseen liittyvistä teemoista keskustelemalla saada tietoa heidän näkemyksistään, kokemuksistaan ja asenteistaan tutkielman aiheisiin liittyen. Tutkielman analyysi tunnistaa kolme kestävän kehityksen opetuksen ulottuvuutta: 1) opettaja tietojen ja taitojen välittäjänä, 2) opetussuunnitelmatyö ja 3) yhteyksien luominen opetuksessa. Aktiivisen kansalaisuuden teema opetuksessa hahmottuu analyysin mukaan kolmen ulottuvuuden kautta: 1) opiskelijoiden toimijuuden tukemisena, 2) opetuksen päämääränä sekä 3) yksittäisen opettajan merkityksenä. Teemoja yhdistäväksi ydinkategoriaksi muodostuu opettajien moninaiset vuorovaikutukselliset roolit kestävän kehityksen ja aktiivisen kansalaisuuden tavoitteessa. Havainto opettajien vuorovaikutuksellisen roolin merkityksestä on yhdenmukainen aiemman tutkimuksen kanssa. Tutkielma osoittaa vuorovaikutuksen merkityksellisen roolin korkeakouluopetuksessa. Analyysi valottaa opettajien vuorovaikutuksellisen roolin korostunutta merkitystä, kun opetus linkittyy kestävän kehityksen ja aktiivisen kansalaisuuden teemoihin. Korkeakouluopetus näyttäytyy yhteiskunnallisen muutoksen ajajana opetuksen tuomien tietojen, taitojen, arvojen ja asenteiden kautta. Korkeakouluinstituutiolla on vastuu tulevaisuuden yhteiskunnan johtajien ja päättäjien koulutuksesta inspiroimalla opiskelijoita osallistumaan aktiivisesti yhteiskunnan toimintaan arvojensa mukaisesti. Tämä korostaa instituution arvopohjan ja eetoksen tärkeyttä sekä opetuksen transformatiivisen potentiaalin merkitystä.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen vammaisten naisten köyhyyskokemuksia. Vammaiset naiset ovat marginalisoituna ryhmänä erityisessä riskissä ajautua köyhyyteen. Esteellisyyttä tuottavat rakenteet vaikeuttavat vammaisten naisten kouluttautumista ja työelämään pääsyä. Vammaiset naiset ovat kuitenkin huomattavan vähän kuultu ryhmä köyhyystutkimuksen saralla. Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää sitä, millaisia kokemuksia köyhyydestä vammaisilla naisilla on, ja antaa näin ääni vammaisille naisille köyhyystutkimuksessa. Aiemmassa vammaisuuden ja köyhyyden suhdetta koskevassa tutkimuksessa on käytetty laajasti Amartya Senin köyhyyden määritelmää. Sen mukaan köyhyys ilmenee hyvinvoinnin puutteena. Tässä tutkielmassa on sovellettu samaa köyhyyden määritelmää, sillä se sallii köyhyyden ilmenemien monipuolisen tarkastelun. Sekä julkiset sosiaali- ja terveyspalvelut että vammaisjärjestöt vaikuttavat vammaisten henkilöiden oikeuksien toteutumiseen ja riittävän toimeentulon saamiseen. Tutkimuskysymykseni jakautuivat seuraavasti: 1. Miten köyhyys ilmenee vammaisten naisten kokemuksissa? 2. Millainen rooli palvelujärjestelmällä on vammaisten naisten köyhyyskokemuksissa? Tutkielmani on laadullinen tutkimus, jonka aineistona käytän vammaisilta naisilta sähköisen lomakkeen avulla kerättyjä köyhyyskokemuksia. Keräsin aineiston kesällä 2020. Välitin lomakkeen useille kotimaisille vammaisjärjestöille ja köyhyysverkostolle, jotka välittivät sen eteenpäin sähköpostilistoilleen. Vastauksia lomakkeelle tuli 35. Analyysimenetelmänä tutkimuksessa on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, jonka tuloksena aineisto hahmottui kahden pääluokan alle: Köyhyyden ilmenemiin ja Palvelujärjestelmäkokemuksiin. Köyhyys ilmeni vastaajien kokemuksissa taloudellisena epävakautena, sosiaalisena niukkuutena, ja emotionaalisina reaktioina. Taloudellisen epävakauden kokemukset olivat aineistossa yleisimpiä ja näkyivät aineistossa esimerkiksi siten, ettei vastaajilla vakavimmillaan ollut varaa perustarpeisiin. Köyhyys ilmeni sosiaalisten suhteiden vähyytenä. Sosiaaliseen niukkuuteen vaikuttivat vastaajien voimavarat ja resurssien puute. Taloudellinen epävakaus ja sosiaalinen niukkuus tuottivat puolestaan emotionaalisia seurauksia, kuten yksinäisyyden ja masennuksen tunteita, jotka vaikuttivat vastaajien voimavaroihin ja hankaloittivat entisestään tilanteesta nousua. Palvelujärjestelmän rooli oli kahtalainen: riittämättömät palvelut tuottivat eristystä ja taloudellista epävakautta ja monimutkainen palvelujärjestelmä hahmottui itsessään esteellisyyttä tuottavana tekijänä, kun taas toimivat palvelut lisäsivät vastaajien osallisuutta ja mahdollistivat esimerkiksi työssäkäynnin. Tutkimuksen tulokset tukevat aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa esitettyä näkemystä köyhyyden ja vammaisuuden suhteesta toisiaan tuottavana noidankehänä. Palvelujärjestelmän rooli tämän kierteen pysäyttämisessä on tutkimuksen perusteella merkittävä.

Koronapandemia aiheutti maailmanlaajuisen kriisin vuoden 2020 keväällä. Turvatakseen kansalaisten terveyden ja terveydenhuollon kantokyvyn moni maa siirtyi poikkeusoloihin ja muodosti yhteiskunnan ympärille sulkutilan. Näin kävi myös Suomessa. Koronapandemia toi useita konkreettisia muutoksia ihmisten arkeen: moni joutui siirtymään etätöihin ja laittamaan vanhan harrastuksensa tauolle. Nopeat rakenteelliset muutokset poikkeusolojen myötä tarkoittivat, että monen tuli sopeutua varsin äkkiä arjen uusin toimintatapoihin. Kotiympäristö oli monen muutoksen kourissa. Siinä, missä etätöihin siirtyminen muutti kodin työympäristöksi, korostui kodin rooli myös vapaa-ajanviettoympäristönä. Ihmisten sulkeuduttua koteihin heidän vapaa-ajanviettotapansa muuttuivat. Kotoilu nosti esille sekä uusia että vanhoja harrastuksia. Mediassa alettiin puhua neuloosista, kun yhä useampi kuluttaja oli syventynyt käsitöiden harrastamiseen. Tässä tutkielmassa tarkasteltiin, miten kuluttajat neuvottelevat käsityöläisyyttään työn ja vapaa-ajan jännitteellisessä suhteessa. Jännitteellisellä suhteella viitataan koronapandemian aiheuttamiin muutoksiin ihmisten työ- ja vapaa-aikaan. Aihetta lähestyttiin neoliberalistisesta aikalaiskuvasta käsin. Tutkielma sijoittuu kuluttajatutkimuksen kentällä vapaa-aikatutkimuksen areenalle. Tutkimuksen lähestymistapa on laadullinen ja taustateorian roolissa toimi Robert A. Stebbinsin vakavan harrastamisen teoria. Aineisto kerättiin puolistrukturoitujen haastattelujen avulla, jotka sijoittuivat ajalle 5.3.–19.5.2021. Vastaajien sukupuolta tai ikää ei selvitetty. Tutkimusjoukkona oli kahdeksan työsuhteessa olevaa henkilöä. Aineisto litteroitiin, koodattiin ja järjesteltiin erilaisiin ryhmiin käyttäen apuna konseptilähtöistä analyysiä. Tutkielman tuloksista oli havaittavissa, että kuluttajien työ- ja vapaa-aika oli kokenut koronapandemian aikana useita muutoksia. Etätöihin siirtymisen myötä rajat työn ja vapaa-ajan välillä hälvenivät, ja työt tulivat helpommin vapaa-ajalle. Työt myös muuttuivat hektisemmiksi. Neoliberalistisesta näkökulmasta tarkasteltuna etätöihin siirtyminen oli voitto neoliberalismille, sillä etätöiden myötä monen työpäivä piteni ja työn organisointi siirtyi työntekijän vastuulle. Toisaalta vapaa-aika vei osan myös työajasta, kun kuluttajat alkoivat neuloa työajalla. Kuluttajat joutuivat neuvottelemaan sekä töidensä että vapaa-aikansa ympärillä, sillä vapaa-ajalla täytyi järjestellä omat ajanviettotapansa uudelleen ja huolehtia siitä, etteivät työt ota liikaa aikaa vapaa-ajalta. Monelle kuluttajalle neulominen näyttäytyi vakavana harrastuksena ja toi heidän elämään monipuolista sisältöä. Neulominen esimerkiksi kasvatti kuluttajien toimijuutta ja liitti heidät osaksi yhteisöjä. Yhteisöjen sisällä kuluttajat saattoivat kuitenkin kilpailla keskenään ja kadehtia toistensa käsityötaitoja. Tämän voitiin nähdä ilmentävän neoliberalistista ideologiaa. Kuluttajat myös neuvottelivat käsityöharrastustaan sukulaissuhteidensa kautta, ja erityisesti äidit näyttävät toimivan väylänä kohti käsityöharrastusta. Jatkotutkimuksissa voisi olla syytä tutkia työelämän rakenteiden muuttumista koronapandemian jälkeen työnantajien näkökulmasta sekä toisaalta nykyisten haastateltavien sopeutumista koronan jälkeiseen työelämään.

Yhteiskunnan pyrkimyksenä on sujuvoittaa nuorten jatkokoulutukseen siirtymistä ja edistää mahdollisuuksien tasa-arvoa koulutuksessa. Viimeaikaiset korkeakouluja koskevat uudistukset, kuten ensikertalaiskiintiöiden käyttöönotto, saattavat asettaa aikaisempaa suurempaa painetta nuorille, jotka tekevät alavalintaansa. Nuorten koulutuspäätökset linkittyvät kasvu- ja elinympäristön sosiaalisiin suhteisiin ja niiden kautta saataviin resursseihin. Erilaisia resursseja omaavien nuorten mahdollisuudet tehdä mielekkäitä päätöksiä urapolulla voivat vaihdella. Tutkielmassa selvitetään nuorten tarinoiden kautta, millä tavoin nuorten sosiaaliset verkostot tukevat heitä urapolulla ja millaisia eroja nuorten jatko-opintojen suunnittelussa on. Tutkielmassa käytetään laadullista aineistoa, joka pitää sisällään kuuden 20–26-vuotiaan ylioppilaan haastattelut vuosilta 2018 ja 2019. Se on kerätty jo ennen tämän tutkielman toteuttamista osana Ohjaamoista työelämään -tutkimushanketta. Haastattelut on toteutettu puolistrukturoituina yksilöhaastatteluina. Analyysimenetelminä käytetään kerronnallista analyysiä, teemoittelua ja tyypittelyä. Analyysissä huomio keskitetään nuorten urapolkuja ja jatko-opintojen suunnittelua kuvaaviin tarinoihin ja niissä esiintyviin henkilöihin. Aineistosta etsitään teemoittelun keinoin erilaisia sosiaalisten verkostojen tarjoamia tuen muotoja, ja sen jälkeen jokaisen nuoren tarina luokitellaan sitä kuvaavaan tyyppiin. Analyysin perusteella nuoret saivat urapolullaan tukea perheeltään, kavereiltaan, Ohjaamoista, Dominosta ja työ- ja elinkeinotoimistojen palveluista. Nuorten saamat keskustelumahdollisuudet, käytännön apu ja tieto sekä henkinen tuki näyttivät auttavan heitä tekemään päätöksiä työelämän ja koulutuksen suhteen. Tarinoista löytyi eroja siinä, kuinka päämäärätietoisia nuoret olivat jatkokoulutuksen suunnittelussa, kuinka he suhtautuivat työntekoon ja koulutukseen ja millaisia voimavaroja he saivat sosiaalisilta verkostoiltaan. Kolmessa tarinassa jatko-opintojen suunnittelu eteni osatavoitteiden kautta, kahdessa se jäi taka-alalle työnteon tärkeyden korostuessa ja yhdessä se näyttäytyi vaikeana päämäärien pohtimisesta huolimatta. Keskeinen johtopäätös tuloksista on, että nopea siirtymä jatko-opintoihin ja mielekkään koulutuksen löytäminen ovat joillekin nuorille rinnakkaisia tavoitteita, joiden yhteensovittaminen voi olla haastavaa. Kaiken kaikkiaan nuorten polut jatkokoulutukseen ovat moninaisia. Sosiaaliset verkostot näyttävät olevan nuorille tärkeitä siksi, että niiden kautta nuorille voi avautua lisää vaihtoehtoja ja keinoja tehdä itselleen sopivia ratkaisuja koulutuspolitiisten ja taloudellisten reunaehtojen puitteissa. Ohjaamoilla voi olla tärkeä rooli niiden nuorten elämässä, jotka epäröivät omissa koulutuspäätöksissään.

Venäjän helmikuussa 2022 aloittama hyökkäyssota Ukrainaan on johtanut laajamittaisimpaan pakolaistilanteeseen Euroopassa sitten toisen maailmansodan. Useimmille suomalaisille sota ja sen seurauksena kotinsa jättäneet ihmiset tulevat todelliseksi ensisijaisesti mediassa. Medialla on paljon valtaa, ja erityisesti sodan kaltaisessa kriisitilanteessa media osallistuu tunteiden herättämiseen, tuottamiseen ja kierrättämiseen. Aikaisempi tutkimus osoittaa, että mediassa pakolaiset ja maahanmuuttajat esitetään yleensä hallinnollisesta näkökulmasta turvallisuutta tuottavana uhkana tai passiivisina, äänettöminä uhreina. Mediaesityksissä on korostunut rodullistetut stereotypiat, epäinhimillistävä puhetapa sekä viranomaisten näkökulmat. Tässä maisterintutkielmassa tutkin Ukrainan sotaa paenneiden uutisoinnissa rakentuvia tunnediskursseja. Olen kiinnostunut siitä, millaisia merkityksiä tunteisiin liitetään ja miten nämä merkitykset muokkaavat käsityksiä Ukrainan sodan seurauksena paenneista ihmisistä sekä suomalaisista itsestään. Tutkimuskysymykseni ovat: Millaisia tunnediskursseja Ukrainasta paenneita käsittelevissä uutisartikkeleissa esiintyy ja miten näitä tunnediskursseja tuotetaan? Miten tunnediskurssit suhteutuvat aikaisemmassa tutkimuksessa havaittuihin pakolaisuuteen ja maahanmuuttoon kytkeytyviin diskursseihin? Tutkimukseni aineisto koostuu Helsingin Sanomien uutisartikkeleista (N=96), jotka on julkaistu 24.02.2022–24.08.2022 välillä. Tutkimuksen teoreettinen ote tunteisiin perustuu Sara Ahmedin ja Margaret Wetherellin ajatuksiin tunteista sosiaalista todellisuutta säätelevinä, sosiaalisesti ja kulttuurisesti muovautuvina käytänteinä. Teoreettista viitekehystä täydentää kriittinen diskurssianalyysi, joka toimii myös tutkielman tutkimusmetodina. Tunteita tulkittiin aineistosta kiinnittämällä huomiota kerronnan keinoihin, tekstien rakenteisiin, sanavalintoihin ja tunnepohjaiseen identifikaatioon. Analyysin tuloksena löysin ja nimesin viisi toisistaan erottuvaa mutta keskenään keskustelevaa tunnediskurssia: 1) surun ja pelon tunnediskurssi, 2) myötätunnon ja solidaarisuuden tunnediskurssi, 3) kiitollisuuden tunnediskurssi, 4) epävarmuuden ja turhautumisen tunnediskurssi sekä 5) toivon ja ilon tunnediskurssi. Merkittävimmät tuntijoiden ryhmät olivat paenneet, suomalaiset ja auttajat. Sisällöltään rikkaat tunnediskurssit osoittavat, kuinka elämää syvästi järkyttävien tapahtumien ja vaikeiden tunteiden rinnalle nousee myös inhimillisyydestä ja vieraanvaraisuudesta viestiviä sekä tulevaisuuteen toivolla katsovia tunteita. Tutkimus osoittaa, kuinka Ukrainan sotaa paenneiden uutisointi toisintaa joitakin vakiintuneita pakkomuuttoon liittyviä diskursseja, mutta tuottaa myös vaihtoehtoisia merkityksellistämisen tapoja niiden rinnalle ja tilalle. Sotaa paenneille mahdollistetaan monenlaisia tunnerooleja ja aikaisemmasta tutkimuksesta poiketen he saavat paljon tilaa mediassa. Tunteiden avulla sotaa paenneet merkitään ensisijaisesti välittämisen ja vieraanvaraisuuden arvoisiksi sekä suomalaiset myötätuntoa osoittavaksi affektiiviseksi yhteisöksi.

Pikavipit ovat herättäneet runsaasti julkista keskustelua sen jälkeen, kun pikavippiyritysten toiminta käynnistyi Suomessa vuonna 2005. Pikavippien ottamiseen on suhtauduttu pääosin kielteisesti, ennen kaikkea niiden korkeiden käyttökustannusten ja niihin yhdistyvien velkaongelmien vuoksi. Aiemmassa tutkimuksessa on havaittu, että ylivelkaantumisella on vakavia riskejä, jotka toteutuessaan aiheuttavat laaja-alaisia negatiivisia seurauksia niin yksilölle ja hänen lähipiirilleen kuin laajemminkin koko yhteiskunnalle. Nämä seuraukset ilmenevät muun muassa taloudellisena puutteena ja köyhyytenä, sosiaalisten suhteiden jännitteinä, heikentyneenä terveydentilana sekä lisääntyneenä sairastavuutena. Pikavippejä on tutkittu aiemmin pääosin velkaantumisen ja maksuhäiriöiden näkökulmasta pikavippien ottamisen taustalla olevien henkilökohtaisten syiden ja motiivien jäädessä vähemmälle huomiolle. Tässä tutkielmassa pyritään paikkaamaan edellä mainittua tutkimustarvetta tarkastelemalla pikavippien ottajista muodostettuja mielikuvia julkisessa keskustelussa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia näkemyksiä ihmisillä on pikavippien ottajista aiheesta käydyn keskustelun valossa ja miten näitä mielikuvia tuotetaan kielen keinoin. Aineisto koostuu kesän ja alkusyksyn 2020 aikana kerätyistä Suomi 24 -keskustelupalstan pikavippejä ja velkaantumista käsittelevistä viestiketjuista. Analyysissa on hyödynnetty diskurssianalyyttisia työkaluja, joiden avulla aineistosta on erotettu neljä pikavippien ottajia kuvaavaa puhetapaa tai diskurssia. Analyysissa selvisi, että pikavipeistä käydyssä julkisessa keskustelussa keskeiset keskustelua motivoivat teemat tiivistyivät vastuun ja kuluttajuuden kysymysten ympärille. Aineistosta ilmenevistä diskursseista kaksi pohjautui näkemykseen siitä, että yhteiskunta on vastuussa pikavippien aiheuttamista velkaongelmista ja niiden haitoista. Kahdessa muussa diskurssissa sen sijaan yksilöllä itsellään nähtiin olevan vastuu pikavippien ottamisesta ja sen seurauksista. Kuluttajuuden teemat puolestaan nousivat pikavippikeskustelussa esiin neuvoteltaessa siitä, millaisen kuluttamisen ajatellaan olevan moraalisesti hyväksyttävää ja miten kuluttajan vastuu pitäisi hahmottaa kulutuskulttuurin vahvasti määrittämässä nyky-yhteiskunnassa. Pikavipeistä käydyssä julkisessa keskustelussa rakennetaan yleistä mielipidettä ja käydään neuvottelua sen taustalla vaikuttavista arvoista ja asenteista. Nämä arvot ja asenteet vaikuttavat viime kädessä siihen, miten pikavippien ottajiin suhtaudutaan ja millaiseksi heidän yhteiskunnallinen asemansa muodostuu. Vastuukysymysten kohdalla painottuu myös sen arvioiminen, ansaitsevatko pikavippien ottajat yhteiskunnan apua, millaista apua heille tarjotaan, ja onko heidän auttamisensa ylipäätään mahdollista. Nämä näkemykset vaikuttavat velkaongelmien muodostamien riskien toteutumiseen, millä puolestaan on velkaongelmista kärsivien yksilöiden itsensä lisäksi välillinen vaikutus koko yhteiskuntaan muun muassa eriarvoistumisen ja marginalisaation sekä niiden lieveilmiöiden kautta. Jatkossa tarvitaan lisää tutkimusta pikavippien vuoksi velkaantuneiden yhteiskunnallisesta asemasta ja toimintamahdollisuuksista sekä avun saamisesta ja sen vaikuttavuudesta. Velkaongelmista kärsivien henkilöiden näkökulman vahvempi mukaan tuominen tarjoaisi paremmat lähtökohdat velkaongelmien juurisyiden ymmärtämiselle ja velkaongelmien tehokkaalle hoitamiselle.

Suomalaisen eläkejärjestelmän kehittymisestä huolimatta vanhuusköyhyys ei ole poistunut yhteiskunnallisten epäkohtien listalta. Köyhyyttä kokevien ikäihmisten määrä on lisääntynyt samalla, kun tuloerot eläkeläisten välillä ovat entistä suurempia. Köyhyystutkimuksessa on perinteisesti keskitytty ilmiön tilastolliseen tarkasteluun ja kysymyksenasetteluihin, joten ikääntyneiden omista köyhyyskokemuksista on vain vähän aiempaa tutkimustietoa. Tutkielman tavoitteena on paikata tutkimuskentässä ilmenevää puutetta lisäämällä tietoa köyhyyttä kokevien ikäihmisten arkitodellisuudesta ja selviytymiskeinoista. Vanhuusköyhyyden yhteiskunnalliset ja ihmisten elämänkulkuihin liittyvät syyt ovat moninaisia ja ikäihmiset kokevat köyhyyttä harvemmin, kuin objektiiviset tulomittarit paikantavat köyhyyttä väestöryhmän keskuudessa. Tyytyväisyysparadoksia on selitetty sillä, että ikääntymiseen yhdistyy erilaisia toimintakykyyn, tulonhankintaan ja muuhun toimintaan liittyviä rajoitteita, joiden vuoksi ikääntyneiden on uskottu sovittavan tarpeensa ja vertailustandardinsa matalammaksi kuin aktiivi-iässä. Lisäksi iäkkäämpien sukupolvien nuoruudessa kokema taloudellinen puute voi määrittää myös vanhuuden tarpeita. Tutkielman teoreettinen näkökulma rakentuu köyhyyttä kokevien ikäihmisten toimijuuden ja yhteiskunnallisten rakenteiden välisen vuorovaikutussuhteen sekä elämänkulkunäkökulman ympärille. Empiirinen analyysi perustuu Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä – kirjoituskilpailun kautta kerättyyn narratiiviseen aineistoon. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: Miten vanhuusköyhyyden kokemus rakentuu köyhyyskertomuksissa? Miten vanhuusköyhyys kuvautuu kertomuksissa absoluuttisena puutteena tai relatiivisen deprivaationa? Millaisia toimijuuden muotoja ikäihmisten köyhyyskertomukset sisältävät? Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastataan narratiivisten tutkimusmenetelmien avulla rakentamalla köyhyyskertomuksista juonikaavioita, joiden avulla aineistosta nousee esiin kaksi tasavahvaa vanhuusköyhyyden kokemusta kuvaavaa tyyppitarinaa. Toisen ja kolmannen tutkimuskysymyksen tarkastelu nojaa teoriasidonnaiseen narratiivien sisältöjen analyysiin. Vanhuusköyhyyden kokemus rakentuu köyhyyskertomuksissa traagiseksi umpikujaksi ja kunnialliseksi selviytymistarinaksi. Kertomuksissa vanhuusköyhyys on luonteeltaan pitkittynyttä ja monimutkaisten hyvinvointivajeiden lisäksi köyhyys aktualisoituu ikäihmisten arjessa absoluuttisena puutteena. Ikäihmisten toimijuus ilmenee kertomuksissa pärjäämisenä, arkisina vastarinnan ilmauksina, yhteiskunnallisena ja poliittisena järjestäytymisenä, mutta kertomukset eivät sisällä kuvauksia, joissa ikääntyneiden strateginen toimijuus merkitsisi köyhyydestä ulos pääsyä. Kertomuksissa vanhuudessa koettuun tuloköyhyyteen ei löydetä ratkaisua. Köyhyyden kokemushistoria ei ole tutkielman tulosten mukaan sukupolvien ketjussa yhteisesti jaettu vaan ikääntyneet tulkitsevat köyhyyskokemuksen merkitystä eri tavoin suhteessa lapsuudessa koettuun agraariköyhyyteen, yleiseen elintason nousuun, omaan elämänhistoriaan ja vanhuuden elämänvaiheeseen liittyen. Lähtökohta tulisi ottaa huomioon sosiaaligerontologisen työn parissa, sekä köyhyyttä vähentävien yhteiskuntapoliittisen toimenpiteiden muotoilussa. Tärkein yksittäinen toimenpide ikääntyneiden kokeman absoluuttisen köyhyyden vähentämiseksi ovat kaikkein alhaisimpien eläkkeiden tasokorotukset. Koska vanhuusköyhyys on Suomessa luonteeltaan pitkittynyttä ja köyhyyden syyt palautuvat laajasti niin yksilöiden elämänkulkuun kuin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, vanhuusköyhyyden vähentämiseksi on tärkeää vähentää eriarvoisuutta ja edistää mahdollisuuksien tasa-arvoa yhteiskuntapolitiikan kaikilla sektoreilla.

Tehostettua palveluasumista järjestetään entistä useammin niin, että järjestämisvastuussa oleva kunta ulkoistaa palvelun tuotannon yksityiselle tai kolmannen sektorin toimijalle. Erilaisilla hankintamalleilla on erilaisia seurauksia palveluiden asiakkaille, järjestäjälle ja tuottajalle. Tässä tutkielmassa tarkastel-laan Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymässä vuonna 2019 käyttöön otettua hintakatollista tai kään-teistä palvelusetelimallia. Hintakatollisen palvelusetelimallin toivotaan edistävän aiempia hankintamal-leja paremmin asiakkaan valinnanvapauden toteutumista ja yhdenvertaisuutta sekä kannustavan tuotta-jia kilpailemaan hinnan sijaan palvelun laadulla. Valinnanvapausmallien käyttöönoton myötä asiakkaan odotetaan toimivan kuluttajana, joka vertailee ja valitsee itselleen parhaiten soveltuvan palvelun. Aiemman tutkimuksen perusteella on kuitenkin epä-varmaa, onko asiakkailla tai heidän omaisillaan edellytyksiä ja motivaatiota toimia aktiivisina kuluttaji-na. Kuluttajuuteen saattaa liittyä yksilöllisiin voimavaroihin, tiedon puutteeseen sekä valintatilantee-seen, palvelujärjestelmään tai palvelun tarjontatekijöihin liittyviä esteitä. Tutkielman tavoitteena on tar-kastella asiakkaiden tekemiä valintoja peilaten niitä uudistuksen tavoitteisiin. Päätutkimuskysymys ”Millaista on kuluttajuus tehostetun palveluasumisen hintakatollisessa palvelusetelijärjestelmässä?” jakautuu seuraaviin alakysymyksiin: mitkä ovat iäkkään ja hänen omaisensa roolit valintojen tekemi-sessä, millä perusteella palvelutalo valitaan ja millaisia kuluttajuuden esteitä esiintyy? Aineisto koostuu kuudestatoista palvelusetelin käytössä avustaneiden omaisten teemahaastattelusta, jotka kerättiin ja litteroitiin kesällä 2019. Tausta-aineistona toimivat lisäksi keskustelut SAS-koordinaattorien kanssa sekä palvelusetelin käyttöönottoa koskevat päätösasiakirjat. Aineiston analyy-si toteutettiin teoriaohjaavana sisällönanalyysinä, jossa aineisto luokiteltiin teemoittain. Analyysin perusteella iäkkäiden on itse vaikeaa toimia aktiivisina kuluttajina ja päätöksentekijöinä sai-rauksista ja toimintakyvyn heikkenemisestä johtuen, joten omaisten rooli kanssa- tai sijaiskuluttajana on suuri. Omaiset pyrkivät tekemään läheisten edun ja mieltymysten mukaisia valintoja perustuen ar-vioon palvelun laadusta ja läheisen mieltymyksistä sekä tulkintaan läheisen viihtymisestä ja voinnista palvelutalossa. Kuitenkin myös omaisten mahdollisuudet aktiivisten valintojen tekoon vaihtelevat. Il-man aiempaa asiakaskokemusta palveluasumisesta valinta perustuu palvelutalon ominaisuuksiin, joita on mahdollista arvioida ennen palvelun käyttöä, kuten palvelutalon sijaintiin, tutustumiskäynneillä saatuun mielikuvaan tai maineeseen ja suosituksiin. Mikäli hoitosuhde on jo olemassa, jatketaan pää-sääntöisesti tutulla palveluntuottajalla. Palveluasumisen valinnan sen laadun perusteella mahdollistaa parhaiten aiempi asiakaskokemus useammasta eri palvelutalosta. Palvelutalojen vertailua, valintaa sekä mahdollista vaihtamista estää tiedon puute tuottajien tarjoaman palvelun laadusta, valinnanvaran puute sekä hoitosuhteen jatkuvuuden merkitys. Tutkimus vahvistaa aiempien tutkimusten tuloksia. Hoivapalvelun valintaan liittyy haasteita, joita si-jaiskuluttajuus osaltaan lisää. Sijaiskuluttajana toimivalla omaisella ei voi olla täyttä tietoa iäkkään lä-heisen saaman palvelun laadusta. Hoivapalvelun laadun subjektiivisuus ja kokemuksellisuus sekä hoi-vasuhteen jatkuvuuden merkitys toisaalta estävät palvelutalojen vertailua, toisaalta osittain puoltavat valinnanvapausmallien käyttöä. Palvelutalon valintaperusteissa painottuvat tekijät, joita on vaikeampi muissa hankintamalleissa ottaa huomioon, kuten hoitosuhteen jatkaminen, asukkaan yksilölliset miel-tymykset tai asukkaan kohtaaminen ja palvelutalon työkulttuuri. Haasteena on kuitenkin mahdollistaa laatuun sekä asukkaan yksilöllisiin mieltymyksiin ja tarpeisiin perustuvien valintojen tekeminen tasa-puolisesti. Valinnanvapausmallin vaikutus palveluasumisen laatuun sekä tehtyjen valintojen merkitys iäkkäälle palveluasumisen asiakkaalle vaativat jatkotutkimusta.

Vangit ovat monilla mittareilla mitattuna erittäin huono-osainen väestöryhmä. Esimerkiksi vankien terveys, hyvinvointi ja osallisuus yhteiskunnassa ovat keskimäärin heikkoja. Päihdeongelmia on vankien keskuudessa huomattavan paljon. Tutkielmani aiheena on päihteiden ja rikosten rooli vankien elämässä ja identiteetin muotoutumisessa. Tutkielmassani tarkastelen vankilassa olevien henkilöiden puhetta omasta identiteetistään ja identiteetin muutoksesta erityisesti suhteessa rikoksiin ja päihteiden käyttöön. Tutkimuskysymyksiä on kaksi ja niistä jälkimmäisessä on myös alakysymys: 1) Miten vangit kuvaavat rikosten ja päihteidenkäytön roolia elämässään ennen vankeutta ja sen aikana? 2) Miten vankien identiteetti rakentuu haastattelupuheessa? Millaisia mahdollisia muutospyrkimyksiä tai tulevaisuuden toiveita päihdevapaalla osastolla olevien vankien identiteettipuheessa rakentuu? Tutkimusasetelma on laadullinen. Tutkielman aineistona on kuuden miesvangin haastattelut. Kaikilla haastateltavilla oli taustallaan pitkäaikaisia päihdeongelmia. Haastatteluaineisto analysoitiin sisällönanalyysin avulla hyödyntäen Atlas.ti -ohjelmaa. Tutkimustuloksissa nousi esiin, että vankien näkökulmasta rikosuran alussa rikoksia tehdessä korostuvat ensinnäkin jännityksen ja elämyksellisyyden tavoittelu. Kun huumausaineiden käytöstä tuli tapa, rahoitettiin huumausaineiden käyttöä tekemällä rikoksia. Kiinnittyminen päihde- ja rikoskeskeiseen alakulttuuriin johti yhä syvenevään rikolliseen toimintaan. Vankilassa huumausaineiden käyttäminen usein jatkui, jolloin vanki saattoi velkaantua vankeuden aikana ja alakulttuurinen kiinnittyminen vahvistui entisestään. Vapautuessaan vankilasta, vanki kantoi mukanaan vankeihin kohdistuvaa negatiivista leimaa. Vankien identiteettipuheesta nousivat esille ulossulkemisen mekanismit, jotka edelleen vahvistivat leimattua identiteettiä. Tutkimustuloksissa korostui se, että vankien alakulttuurissa olevat moraaliset ja kulttuuriset lojaalius- ja kunniakäsitykset kiinnittivät vankeja alakulttuuriin ja sosiaaliseen todellisuuteen, jossa sosiaalisia suhteita säätelivät vankien keskinäiset hierarkkiset säännöt. Vankilassa huumausaineiden käytön ympärille rakentuva arki piti sisällään erilaisia sääntöjä, joiden avulla vangit turvasivat huumausaineiden saatavuuden vankilan muurien sisälle. Osa vangeista toivoi muutosta päihde- ja rikoskeskeiseen elämään ja hakeutui niin sanotulle huumevapaalle osastolle. Huumevapaa osasto mahdollisti myös pohdinnan päihteettömyydestä ja tarjosi tukea irrottautumisessa rikos- ja päihdekeskeisestä elämästä.