Browsing by master's degree program "Master 's Programme in Social Research (SOSM)"

Background: Management of the COVID-19 pandemic has required behavior change of masses, as governments and authorities around the globe have guided adoption of protective behaviors, such as wearing a face mask and practicing social distancing. Citizens’ volitional engagement in protective behaviors is essential for reducing the spread of the virus, as much of the required adherence is beyond authorities’ control and difficult to supervise. Building on the Self-Determination Theory (SDT) (Ryan & Deci, 2017), this study explores associations between quality of motivation to adhere to protective measures in two situations: when meeting people outside one’s household indoors and inside a café, a restaurant, or a bar. Method: Cross-sectional survey study involving a nationally representative sample of over 18 year-old residents of Finland (N = 2272) was conducted in May of 2021. As part of this survey, data on quality of motivation (autonomous motivation, controlled motivation, amotivation), personal perceived risk, fear towards COVID-19, and situation specific intentions of wearing a face mask or avoiding the situation was collected. The associations between quality of motivation and intention were investigated in a series of multinomial regression analyses, controlling for perceived personal risk and fear towards COVID-19. Findings: Autonomous motivation (range Exp(B) = 1.82‒3.51, p = .001) consistently predicted intention to wear a mask and intention to avoid meeting people. The effects of controlled motivation (range Exp(B) = .66‒.93, p = .001‒.078) and amotivation (range Exp(B) = .65‒1.02, p = .001‒.911) varied across analyses. Control variables' effects diminished or lost significance in models with autonomous motivation. Conclusions: Fostering autonomous motivation could increase adherence to protective behaviors in situations without clear mandates. The results also suggest that increasing perceptions of pressure, personal risk, and fear may not advance adherence effectively. In future studies, it would be beneficial to investigate approach and avoidant components of introjected regulation as separate constructs. Autonomous motivation could be investigated as a mediator for the fear towards COVID-19 and risk perception’s association with protective behavior intention.

Tämä tutkielma käsittelee efektiivistä altruismia elämäntapaliikkeenä (lifestyle movement). Efektiivinen altruismi on liike, joka pyrkii löytämään tehokkaimmat tavat tehdä hyvää maailmassa. Tavallisimmat tavat harjoittaa efektiivistä altruismia ovat tehokkaiksi määriteltyihin hyväntekeväisyyskohteisiin lahjoittaminen tai yhteiskunnallisesti vaikuttavan työn tekeminen. Elämäntapaliikkeessä yhteiskunnalliseen muutokseen pyritään jokapäiväisessä elämässä tapahtuvien valintojen kautta. Toiminta on yksilöllistä ja arkeen nivoutuvaa ja henkilökohtainen identiteetti on tärkeä motivoiva tekijä. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, millainen elämäntapaliike efektiivinen altruismi on efektiivisten altruistien omassa kokemuksessa ja millainen merkitys sillä on heille. Tutkimuskysymys oli, millaisena efektiivinen altruismi näyttäytyy sitä harjoittavien ihmisten elämässä. Aineisto koostuu kahdeksasta puolistrukturoidusta teemahaastattelusta ja Effective Altruism Helsinki -järjestön puheenjohtajan kanssa käydystä haastattelusta. Aineistomenetelmä oli teoriasidonnainen sisällönanalyysi. Analyysissa käytettiin Haenflerin, Johnsonin ja Jonesin luomia elämäntapaliikkeen kriteerejä kehikkona efektiivisen altruismin tarkastelulle. Haastateltujen toiminta oli elämäntapaliikkeille tyypilliseen tapaan yksilöllistä. Haastatellut mielsivät tärkeimpien tekojensa tapahtuvan EA Helsingin ulkopuolella. Efektiivisen altruismin yhteisön tehtävä oli toimia lähinnä vertaistukena. Haastateltujen pääasialliset tavat toteuttaa efektiivistä altruismia olivat lahjoittaminen ja opiskelu efektiivisen altruismin mukaisen työuran toivossa. Kukaan työssäkäyvistä haastatelluista ei ollut kuitenkaan löytänyt efektiivisen altruismin tehokkaan hyvän tekemisen standardien mukaista työpaikkaa. Efektiivisen altruismin tavoitteiden toteuttaminen on myös jatkuvaa ja jokapäiväiseen elämään nivoutuvaa, erityisesti koska myös opiskelu ja työura nähdään välineinä tehdä mahdollisimman paljon hyvää. Monet haastatellut lahjoittivat säännöllisesti hyväntekeväisyyskohteisiin ja kuluttivat puolestaan vähemmän rahaa harrastuksiin ja ylellisyystuotteisiin. Monet käyttivät vapaa-aikaa efektiiviselle altruismille relevanttien teemojen opiskeluun. Jotkut haastatellut tarkastelivat melkein kaikkia elämänalueitaan efektiivisen altruismin näkökulmasta, kun taas toisille efektiivinen altruismi oli rajatumpaa. Efektiiviseen altruismiin liittyi myös identiteettityötä. Haastatellut pyrkivät eheään moraaliseen identiteettiin toimimalla arvojensa mukaisesti. Kuten monissa muissakin elämäntapaliikkeissä efektiivisen altruisminkin piirissä vastuu yhteiskunnallisesta muutoksesta on yksilön harteilla, mikä aiheuttaa helposti paineita. Useimmat haastatellut kertoivat jonkinlaisista paineiden kokemuksista tai vaikeuksista määritellä rajaa sille, minkä verran käyttää aikaa ja resursseja efektiivisen altruismin tavoitteisiin. Siinä missä monissa elämäntapaliikkeissä ristiriidaton moraalinen identiteetti, arvojen ja toiminnan sopusointu, voi olla jopa toiminnan yhteiskunnallisia vaikutuksia tärkeämpää, efektiivisessä altruismissa pyrkimys ristiriidattomaan moraaliseen identiteettiin on kietoutunut mahdollisimman tehokkaan yhteiskunnallisen vaikutuksen tavoitteluun. Yhteiskunnalliseen muutokseen pyritään yksilöinä, mikä mahdollisesti osittain selittää monen haastatellun mainitsemat paineen ja riittämättömyyden tunteet. Elämäntapaliikkeissä epäonnistuminen liikkeen tavoitteissa koetaan samalla usein myös henkilökohtaiseksi moraaliseksi epäonnistumiseksi. Toisaalta se, miten efektiivisen altruismin toteuttaminen nivoutuu jokapäiväiseen elämään ja lisää tiedostavuutta sen suhteen, voi tuoda arkisiin velvollisuuksiin uuden ulottuvuuden. Kun jokapäiväiset tai muutenkin pakolliset tehtävät nähdään välineinä nykyisten ja jopa tulevien sukupolvien elämän parantamiseen, ne saavat syvempää merkitystä.

Tiivistelmä Tiedekunta: Valtiotieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Sosiaalitieteiden maisteriohjelma Opintosuunta: Sosiaalipsykologia Tekijä: Minna Mannila Työn nimi: ”Ei oo enää hiirulainen, joka haluaa mennä vaan nurkkaan mahollisimman näkymättömänä” Naisvankien häpeäkokemukset ja tanssi- sekä liikeilmaisuun perustuvan vankilateatteritoiminnan vaikuttavuus Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Marraskuu 2021 Sivumäärä: 70+5 Avainsanat: häpeä, häpeäleima, kehollisuus, vankilateatteri, naisvanki, sisällönanalyysi Ohjaaja tai ohjaajat: Anna-Maija Pirttilä-Backman Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkielman tavoitteena on tarkastella tanssi- ja liikeilmaisuun perustuvaan vankilateatteriproduktioon osallistuneiden naisvankien kokemuksia häpeästä sekä vankilateatterin vaikutuksia naisvankien häpeäkokemuksille. Näitä tutkitaan tarkastelemalla sitä, miten vangit kuvailevat kokemuksiaan vankilateatterin edetessä, kolmessa eri vaiheessa. Tutkielman aineisto koostuu vuosina 2019–2020 kolmessa vankilateatteriprojektin eri vaiheessa toteutetuista puolistrukturoiduista teemahaastatteluista. Haastatteluihin osallistui kuusi Vanajan vankilan naisvankia sekä kaksi produktion tuotantoon osallistunutta jäsentä. Näistä naisvankien haastattelut on rajattu tutkimuksen lopulliseksi aineistoksi. Aineistoa analysoitiin laadullisen teoriasidonnaisen sisällönanalyysin keinoin aikaisempaan häpeän parissa toteutettuun tutkimuskirjallisuuteen nojaten. Tulosten perusteella naisvankien häpeäkokemukset ovat eroteltavissa sisäisen ja ulkoisen häpeän ulottuvuuksiin. Nämä häpeäkokemukset kohdistuivat sekä kehoon liittyvään häpeään että ryhmäjäsenyyteen liittyvään häpeään. Vankilateatterilla koettiin kuitenkin olleen vaikutusta naisvankien häpeän ilmenemiseen, sillä naisvangit kokivat vankilateatteritoiminnan omaehtoisen kuntoutumisen välineenä. Vankilateatterin kautta naisvangit kuvailivat vapautuneensa häpeäkokemuksista erityisesti kehoon ja vangin ryhmäjäsenyyteen liittyen. Tutkimuksen tulokset onnistuivat avaamaan ja havainnollistamaan naisvankien häpeäkokemuksia, mikä on tärkeää kuntouttavan toiminnan suunnittelun kannalta. Häpeäkokemuksien tunnistamisen lisäksi tutkimuksen tulokset korostivat vankilateatteritoiminnan merkityksellisyyttä, mistä ilmenee puolestaan vankilateatteritoiminnan jatkuvuuden tärkeys.

Ihmisten ja muiden eläinten välisiä suhteita määrittää erityisesti nykyaikana ihmisen ylivalta kaikista muista eläimistä. Tämän lisäksi ihmiset arvottavat eri eläinlajeja hierarkkisesti niiden ansaitseman moraalisen arvostuksen mukaan, mikä havainnollistuu siinä, miten kohtelemme eri lajin edustajia. Epäonnekkaassa asemassa ovat esimerkiksi tuotantoeläimet, joita tapetaan globaalisti ihmisten hyväksi vuosittain miljardeja. Eläinten eriarvoisen aseman taustalla on ilmiö nimeltä spesismi, joka tunnetaan myös nimellä lajisorto. Tutkielman keskeiset käsitteet ovat globaali eläinteollinen kompleksi, spesismi, lihaparadoksi ja rationalisointi. Globaali eläinteollinen kompleksi määritellään eläintuotannon järjestelmänä, jonka mahdollistaa spesismi eli muunlajisten epäoikeudenmukainen kohtelu. Tutkielmassa ruoka, erityisesti eläinperäiseen ruoka, esitellään monitahoisena sosiologisena konseptina, johon on latautunut suuri määrä sosiaalisia, kulttuurisia ja symbolisia merkityksiä, minkä johdosta ruoka on ihmisille hyvin affektiivinen asia. Lihaparadoksi taas määritellään moraalisena ristiriitana, jonka mukaan eläimille halutaan hyvää, mutta niitä kuitenkin syödään. Lihaparadoksia voi vältellä erilaisin strategioin, joista tässä tutkielmassa tarkastellaan eläinperäisen kulutuksen rationalisaatiota. Eläinperäisen kulutuksen vastinparina tutkielmassa tarkastellaan myös vegaanisen, eli ei-eläinperäisen, kuluttamisen perusteluja. Tarkastelu tehdään kriittisen eläintutkimuksen perspektiivistä; tarkoitus on tuottaa tietoa, joka edistää eläinten vapautusta. Tutkielman aineisto koostuu kahdeksasta sekasyöjäopiskelijan ja vegaaniopiskelijan haastattelusta, joissa haastateltavat vastaavat eläinten käyttöön ja oikeuksiin liittyviin kysymyksiin. Analyysimenetelmä on teoriaohjaava sisällönanalyysi, jonka avulla teoreettisia käsitteitä ja aineistoa keskustelutetaan keskenään. Tutkielman analyysi yhtäältä vahvistaa aikaisemman tutkimuksen tietoa eläinperäisen kuluttamisen rationalisaatiosta, jotka ovat kulttuuri, maku, luonnollisuus, terveys, ja neutralisaatio. Toisaalta tutkimus tuottaa uudenlaista ymmärrystä eläinperäisen kuluttamisen perusteluista. Analyysi vahvistaa myös aikaisemman tutkimuksen vegaanisen kuluttamisen perusteluita, joita ovat eläinoikeudelliset, terveydelliset ja ihmisoikeudelliset perustelut, sekä ilmasto- ja ympäristöperustelut. Kummankin kulutusmuodon perusteluille muodostuu analyysistä uudenlainen kategoria, joten tieto kahdesta eri kulutuksen muodosta syvenee. Analyysi lisäksi vahvistaa aikaisemman tutkimuksen käsitystä siitä, että eläinten moraalinen arvotus tehdään perustuen eläimen ihmisenkaltaisuuteen ja sen kuviteltuun älykkyyteen. Toisin kuin tutkimusaiheen aikaisemmassa tutkimuksessa, tämä tutkielma tuottaa tietoa eläinperäisestä ja vegaanisesta kulutuksesta suhteessa kriittisen eläintutkimuksen keskeisiin käsitteisiin, kuten spesismiin, sekä pohtii tutkimustuloksia suhteessa kriittisen eläintutkimuksen päämääriin. Tutkimustulosten avulla vegaanisen kuluttamisen esteitä voidaan helpommin ymmärtää, mikä tukee eläinoikeustyötä. Tämän ymmärryksen lisääminen on tärkeää nykyaikana, jolloin erityisesti eläinteollisuuteen perustuvan ruokajärjestelmän muutospaine on kova myös ilmasto- ja ympäristönäkökulmista katsoen.

Tutkielmassa tarkastellaan sitä julkista kiistaa, joka on syntynyt ilmastoliike Elokapinan toiminnasta Suomessa. Elokapina on toiminut vuodesta 2018 Suomessa ja järjestänyt monia mielenosoituksia ja muuta toimintaa vaatiessaan päättäjiltä tehokkaita ilmastotoimia. Mielenosoituksissaan se on hyödyntänyt kansalaistottelemattomuutta ja silloin joutunut vastakkain poliisin kanssa. Tämän takia se on aiheuttanut julkisuudessa runsaasti keskustelua liikkeen toiminnan hyväksyttävyydestä, poliisin toimirajojen laajuudesta sekä oikeanlaisesta kansalaisaktivismista yleisesti. Tutkielmassa keskitytään kahden mielenosoitustapahtuman käsittelyyn julkisuudessa: lokakuussa 2020 ja syys-lokakuussa 2021 tapahtuneisiin kansalaistottelemattomuutta sisältäneisiin mielenilmauksiin. Tutkielman teoreettinen kehys on Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n kehittämä oikeuttamisteoria, ja tutkimusmetodina olen käyttänyt Eeva Luhtakallion ja Tuomas Ylä-Anttilan oikeuttamisteorian pohjalta kehittämää julkisen oikeuttamisen analyysiä. Julkisen oikeuttamisen analyysilla analysoin millaisin yleiseen moraaliseen hyvään perustuvin oikeutuksin kiistan eri toimijat oikeuttavat omia kantojaan Elokapinan koskevassa kiistassa niin kuin ne julkisuudessa ilmenevät. Tutkimuskysymykseni ovat 1. Mistä puhutaan, keihin vaateita kohdistetaan ja keiden ääni kuuluu Elokapinaa käsittelevissä kirjoituksissa Helsingin Sanomissa? ja 2. Mitä oikeuttamisen maailmoja käytetään Elokapinaa koskevassa julkisessa kiistassa Helsingin Sanomissa? Tutkielman aineisto on kerätty Helsingin Sanomien kirjoituksista, jotka käsittelivät näitä kahta aiemmin mainittua tapahtumaa. Lokakuun 2020 tapahtumalle leimansa antoi se, että poliisi käytti OC-sumutetta kadulla istuvia Elokapinan mielenosoittajia kohtaan (käytän siitä nimitystä sumutustapaus) ja syksyn 2021 tapahtuma oli monipäiväinen mielenosoitus, jossa vallattiin myös katuja (käytän siitä nimitystä Syyskapina). Yhteensä aineisto koostuu 52 Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Analyysini perusteella suurin kiista lokakuun 2020 sumutustapauksen kohdalla on ollut poliisin voimankäytöstä. Eniten ääneen pääsivät Elokapina, poliitikot ja poliisi. Suurin osa puhujista tuomitsi poliisin voimankäytön, ja poliisi pyrki systemaattisesti oikeuttamaan omaa voimankäyttöään. Osa puhujista myös tuomitsi Elokapinan kadunvaltauksen, mutta kiistan keskiössä oli Elokapinan sijasta selkeästi poliisi. Syyskapinassa puolestaan kiista koski pääasiassa Elokapinan mielenosoituksia, mutta myös ilmastopoliittiset kysymykset saivat enemmän julkisuutta. Eniten äänessä olivat poliisi, Elokapina ja toimittajat. Suurin osa kritisoi Elokapinan mielenosoituksia, mutta Elokapinan aktivismi sai osakseen myös puoltavia kantoja. Molempien tapahtumien yhteydessä yleisimmin käytetyt oikeutuksien maailmat olivat kansalaisuuden, teollisuuden ja ekologian maailmat. Kansalaisuuden maailman oikeutuksissa tuomittiin poliisin voimankäyttö väkivallattomia elokapinalaisia kohtaan ja sekä puolustettiin että vastustettiin Elokapinan mielenosoitusoikeutta. Moni kansalaisuuden maailman oikeutus perustui erityisesti laillisuuteen, ja iso osa kiistasta liittyi siihen, oliko poliisi tai Elokapina toiminut laillisesti ja oikeusvaltion ihanteiden mukaisesti. Teollisuuden maailmaan vetoamalla kritisoitiin poliisin toimia sumutustapauksessa taktisesti huonoina ratkaisuina. Syyskapinan aikaan Elokapinan häiriötä ja suurta julkisuutta saaneita mielenilmauksia kritisoitiin myös taktisesti huonona tapana saavuttaa muutosta ilmastopolitiikassa. Ekologian maailman oikeutukseen vetosi eniten Elokapina niin sumutustapauksen kuin Syyskapinankin aikana. Ekologian maailman oikeutukset liittyivät suurimmalta osin liikkeen vaatimuksiin hallitukselle eivätkä niinkään kiistoihin poliisin voimankäytöstä tai Elokapinan mielenosoituksista. Tutkielmassani osoitan, että Elokapinan julkisuus Helsingin Sanomissa on polarisoitunut, mutta kallistuu negatiivisen puolelle ja erityisesti häiriötä aiheuttavien mielenosoitusten paheksumiseen. Elokapina on saanut suomalaisessa julkisuudessa aikaan enemmän keskustelua mielenosoituksen oikeutuksesta ja poliisin toimintavaltuuksista kuin ilmastopoliittista kysymyksistä.

Tutkielma tutkii Suomen monikulttuurisuuspolitiikkaa ja vähemmistöjen poliittisia osallistumismahdollisuuksia. Monikulttuurisuuspolitiikalla tarkoitetaan kaikkia julkisen vallan keinoja, joilla pyritään huomioimaan yhteiskunnan monimuotoisuutta. Sen merkitys on korostunut, mikäli vähemmistöt eivät pääse yhdenvertaisesti osallistumaan politiikan rakentamiseen. Suomessa vähemmistöjä on pyritty kuulemaan etenkin kansalaisyhteiskunnan kautta. Tutkielman aineisto koostuu 12 puolistrukturoidusta vähemmistöä edustavan tahon johtotason henkilön haastattelusta. Aineistoon sisällytettiin ruotsinkielisiä, saamelaisia, romaneja, venäläisiä ja venäjänkielisiä, virolaisia ja vironkielisiä, somalinkielisiä, juutalaisia, tataareja, karjalaisia ja viittomakielisiä edustaneita tahoja. Analyysi toteutettiin laadullisella sisällönanalyysilla ja analyysista nousi yhdeksän teemaa: 1. monikulttuurisuuden ilmenemismuodot, 2. monikulttuurisuus politiikassa, 3. lainsäädäntö monikulttuurisuuspolitiikan taustalla, 4. yhteiskunnallinen ilmapiiri ja asenteet, 5. symbolit ja valta-asetelma, 6. edustuksellisuus, 7. sanoitetut vaikutusmahdollisuudet, 8. todelliset vaikutusmahdollisuudet ja 9. Suomen monikulttuurisuuspolitiikka kansainvälisessä kehyksessä. Keskeisenä tuloksena havaittiin, että lainsäädännön ja poliittisten ohjelmien perusteella, Suomen monikulttuurisuuspolitiikka on korkealaatuista. Sanoitettu politiikka kuitenkin eroaa toteutetusta. Tämä siten selittää arjessa havaittuja vähemmistöjen kohtaamia haasteita. Tutkimuksessa lisäksi havaittiin, että vähemmistöjen poliittinen edustuksellisuus oli heikkoa etenkin valtakunnan politiikassa. Vähemmistöjä kuultiin edustavien tahojen kautta, mutta kuulemisten vaikutus vaihteli. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että Suomen monikulttuurisuuspolitiikassa on kehitettävää erityisesti sen toteutukseen liittyen. Lisäksi vähemmistöjen alhainen edustuksellisuus sekä kokemukset siitä, ettei kuulemisilla ole aina vaikutusta, asettavat kyseenalaiseksi Suomen edustuksellisen demokratian yhdenvertaisuuden. Jatkotutkimus olisi tärkeää etenkin toteutukseen liittyvien haasteiden ja vähemmistöjen osallistumismahdollisuuksia rajoittavien tekijöiden tunnistamiseksi.

Liiketoimintaa ja johtamista koskeva kirjallisuus määrittää huhujen levittämisen liiketoiminnalle haitallisena toimintana. Huhujen huono maine ja niiden saama vähäinen huomio erityisesti kvalitatiivisessa organisaatiopsykologisessa tutkimuksessa on kuitenkin ristiriidassa huhujen yleisyyden ja jokapäiväisyyden kanssa. Tutkitusti suurin osa eri yritysten työntekijöistä myöntää kertoneensa huhuja organisaatiostaan, kollegoistaan ja esihenkilöistään. Näyttäytyykö huhupuhe myös laadullisesti tarkasteltuna organisaation intressien kannalta haitallisena ja millaisia merkityksiä huhut työntekijöiden puheessa saavat? Tutkimuskohteena on Tampere3-hankkeeksi kutsuttu Tampereen korkeakouluyhteisön perustaminen. Vuonna 2019 Tampereen yliopisto ja Tampereen teknillinen yliopisto yhdistyivät säätiömuotoiseksi Tampereen yliopistoksi, joka omistaa osake-enemmistön Tampereen ammattikorkeakoulusta. Suuret organisaatiomuutokset aiheuttavat usein epävarmuuden ja uhan kokemuksia henkilöstön keskuudessa, mikä toimii loistavana kasvualustana työpaikalla kiertäville huhuille. Tampere3-hankkeen jälkeen koko korkeakouluyhteisön henkilöstö osallistui kyselyyn, jolla pyrittiin selvittämään heidän suhtautumistaan muutokseen. Osana kyselyä vastaajia pyydettiin kertomaan viimeisin huhu, jonka he ovat Tampereen korkeakouluyhteisön perustamiseen liittyen kuulleet. Tämä pro gradu -tutkielma lähestyy huhuja diskursiivisen psykologian lähtökohdista ja puheteon käsitteen kautta. Sekä diskursiivisen psykologian oppien että puhetekoteorian mukaisesti ajatellaan, että puheella ei ainoastaan kuvata todellisuutta vaan myös tehdään asioita. Menetelmänä aineiston systemaattisessa analysoinnissa on käytetty Braunin ja Clarken (2006) artikkeliin pohjautuvaa teema-analyysiä. Tutkimuskysymysten avulla pyritään selvittämään, millaisia puhetekoja huhuvastauksissa tehdään ja millaiseksi huhu eri puhetekojen kautta rakentuu. Kiinnostus kohdistuu myös siihen, miten puhetekojen avulla asetutaan tukemaan ja vastustamaan uuden korkeakouluyhteisön johtoa. Osa kyselyn vastaajista kertoi kuulemansa huhun, mutta osa jätti huhun kokonaan kertomatta. Tämän lisäksi vastaustilaa käytettiin pääasiassa kolmen eri puheteon tekemiseen: korkeakouluyhteisön kritisoimiseen, huhujen syiden pohtimiseen ja kysymyksessä esitetyn huhuolettaman vastustamiseen. Jokaisessa puhetekokategoriassa huhut rakentuivat merkitykseltään hieman erilaisiksi, ja huhun suhde totuuteen ja tietoon vaihteli kategorian mukaan. Huhut rakentuivat joko totuudenmukaisiksi informaationlähteiksi, yhdistymisen toteutukseen liittyvistä ongelmista johtuviksi oireiksi tai vääräksi tiedoksi, jonka levittäminen koettiin akateemisille henkilöille sopimattomaksi. Puhetekojen avulla asetuttiin joko puolustamaan tai vastustamaan korkeakouluyhteisön johtoa, mutta myös neutraalisti pohtimaan huhujen syitä ja seurauksia. Tutkimukseni osoittaa, että huhupuhe ei ole aina yliopiston johdon intressien kannalta negatiivista. Työntekijät ovat sekä kykeneviä että halukkaita pohtimaan huhujen taustalla olevia syitä ja puolustamaan organisaatiota epätosilta huhuilta. Kuitenkin suurin osa aineiston huhuista olivat sävyltään negatiivisia ja huhuja käytettiin joissain vastauksissa välineellisesti yliopiston johdon sekä muutoksen toteutuksen kritisoimiseen.

Tutkielman tarkoituksena on tarkastella ammatillisesta erityisopetuksesta valmistuvien, erityistä ja vaativaa erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden, uskoa omiin työllistymismahdollisuuksiin eli työllistymisuskoa ja sitä selittäviä tekijöitä. Selittävinä tekijöinä tarkastelussa ovat sukupuoli, ammattiala, pitkäaikainen sairaus, oire tai vamma, arvio omasta työkyvystä, työhalukkuus ja optimistisuus sekä Tulevaisuuden työelämän Starat- hankkeessa kehitetyt uudet opetusmenetelmät. Uusien opetusmenetelmien selittävyyttä tarkastellaan hankkeeseen liittyvän Invalidiliitto ry:n toteuttaman tutkimuksen interventio- ja verrokkiryhmien kautta. Tutkielman aineisto on koottu Tulevaisuuden työelämän Starat -hankkeeseen liittyvässä, Invalidiliitto ry:n toteuttamassa, monimenetelmäisessä tutkimuksessa. Tulevaisuuden työelämän Starat on Euroopan sosiaalirahaston rahoittama, helmikuussa 2022 päättynyt hanke. Tutkielmassa käytetty aineisto on kerätty erityistä ja vaativaa erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille valmistumisvaiheessa toteutetulla lomakekyselyllä. Kyselyyn vastasi 106 opiskelijaa. Vastaajien keski-ikä on 23 vuotta. Vastaajista naisia on 42 prosenttia ja miehiä 57 prosenttia sekä yksi prosentti on vastausvaihtoehdossa muu. Vastaajista 40 prosentilla on pitkäaikainen sairaus, oire tai vamma ja 68 prosentilla oppimiseen, hahmottamiseen tai keskittymiseen liittyvä vaikeus. Ammatillisista perustutkinnoista edustetuin vastaajien keskuudessa on liiketoiminnan perustutkinto eli merkonomit (44 prosenttia). Interventioryhmään vastaajista kuuluu 55 prosenttia ja verrokkiryhmään 45 prosenttia. Tulosten mukaan enemmistö erityistä ja vaativaa erityistä tukea tarvitsevista opiskelijoista uskoo työllistymiseensä valmistumisvaiheessa. 63 prosenttia vastaajista uskoo löytävänsä palkkatyötä joko melko varmasti tai varmasti. Työllistymisuskon ja selittävien tekijöiden yhteyttä tutkielmassa tarkasteltiin ristiintaulukoinnin, Pearsonin korrelaatiokertoimen ja usean muuttujan lineaarisen regressioanalyysin avulla. Selkeimmin työllistymisuskoa selittää arvio omasta työkyvystä. Mitä työkykyisemmäksi itsensä arvioi sitä korkeampi on usko työllistymiseen. Myös sukupuoli ja ammattialoista liiketalousala vertailussa palvelualaan selittävät työllistymisuskoa tilastollisesti merkitsevästi. Naisten työllistymisusko on miehiä korkeampi ja liiketalousalalle valmistuvien palvelualalle valmistuvia matalampi. Muiden ammattialojen, pitkäaikaisen sairauden, oireen tai vamman, työhalukkuuden, optimistisuuden ja uusiin opetusmenetelmiin osallistumisen yhteydet työllistymisuskoon eivät ole tilastollisesti merkitseviä, kun kaikki tutkielmassa mukana olevat selittävät tekijät on huomioitu. Tulosten perusteella erityistä ja vaativaa erityistä tukea tarvitsevien opiskelijoiden työllistymisuskoa voidaan ylläpitää ja kohentaa erityisesti tukemalla opiskelijoiden luottamusta omaa työkykyään kohtaan.

Tutkielma käsittelee traumaattisia synnytyskokemuksia ja niihin liitettyjä seurauksia ja merkityksiä. Tutkielmani on osa Koneen säätiön rahoittamaa nelivuotista ”Kamppailu synnytyksestä – suomalaisen synnytyskulttuurin murros”-tutkimushanketta (2020-2023). Aineistonani on tutkimushankkeen osana kerätty, traumaattiseksi määriteltyjä synnytyksiä koskeva kirjallinen aineisto. Neljästäkymmenestäkahdesta kertomuksesta koostuva aineisto on 23 kirjoittajan tuottama ja jokaisella kertojalla oli vähintään yksi traumaattiseksi määrittelemä synnytyskokemus. Liitän tutkielmani osaksi laajempia keskusteluja traumatietoisesta työotteesta ja synnytyskulttuurin murroksesta. Synnytyskokemuksia koskeva kiinnostus liittyy laajempiin keskusteluihin positiivisen synnytyskokemuksen merkityksestä ja synnyttäjäkeskeisen hoidon vahvistamisesta. Synnytystä koskeva sosiaalitieteellinen tutkimus liittyy laajempiin keskusteluihin esimerkiksi medikalisaatiosta ja professionaalistumisesta. Sosiaalityön tutkimuksessa seksuaali- ja lisääntymisterveyteen liittyvät kysymykset ovat jääneet perifeerisiksi, vaikka sosiaalityö on sitoutunut edistämään ihmisoikeuksia. Tarkastelen tutkielmassani traumaattisia synnytyksiä koskevia kertomuksia vastakerronnan tapoina, jotka rakentuvat suhteessa laajempiin valtakertomuksiin äitiydestä, synnytyksestä ja terveydenhuollosta. Traumaattisia synnytyskertomuksia koskevat kertomukset rakentuivat neljästä ydinelementistä: ruumiillisuudesta, tilan kokemuksista, eletyn elämän epävarmuudesta sekä ajallisuudesta. Traumaattisen synnytyksen seuraukset olivat kertojien elämässä laaja-alaisia ja pitkäkestoisia. Traumaattinen synnytyskokemus vaikutti kertojien psyykkiseen vointiin, kehoon, vanhemmuuteen ja vauvaan muodostuvaan kiintymyssuhteeseen, ihmissuhteisiin sekä sosiaaliseen luottamukseen. Monet traumaattisen synnytyksen läpikäyneet kertojat kuvasivat usein syvää epäluottamusta eivätkä kyenneet luottamaan toisilta, etenkään terveydenhuollolta saatavaan apuun. Traumaattisen synnytyskokemus sai kertomuksissa elämänkaaren käännekohtina kahdenlaisia merkityksiä: yhtäältä se saattoi olla rikkova, synnytystä koskeviin kulttuurisiin valtakertomuksiin sopimaton kokemus, jonka poikkeuksellisuus ja satuttavuus sai heidät kyseenalaistamaan sekä omaa arvoaan ja toimintaansa, myös heitä hoitanutta henkilökuntaa ja synnytyskulttuuria. Toisille synnytyskokemus määrittyi naiserityisenä kokemuksena, eräänlaisena aikuistumisriittinä, johon joissain kertomuksissa liittyi myös irtautuminen omasta lapsuudenperheestä ja oman hoivahistorian pohtiminen. Traumaattinen synnytyskokemus saattoi pidemmällä aikavälillä määrittyä myös merkityksellisenä emansipaation ja henkisen kasvun lähteenä. Traumaattisten kokemusten integrointia osaksi omaa elämäntarinaa tukivat arvostavat kohtaamiset, kertojien kokemusten validointi ja mahdollisuus jäsentää omaa kokemusta esimerkiksi kirjallisesti tai vuorovaikutuksessa. Traumaattisista synnytyksissä selviytymisessä ja elämän jatkamisessa tukivat myös kannatteleva arki, saatu psykososiaalinen tuki ja vahva ammatillinen tuki. Ammatillisen avun saaminen kuvattiin kertomuksissa usein epävarmana ja kuormittavana. Avun oikea-aikainen saaminen oli vaikeaa, avun hakeminen edellytti aktiivisuutta ja itseohjautuvuutta ja julkisen äitiyshuollon tuki kuvattiin usei riittämättömäksi tai vääränlaiseksi. Saatavilla olevan avun riittämättömyys tai sopimattomuus ohjasi kertojia hakemaan apua julkisen äitiyshuollon ulkopuolelta. Julkisen äitiyshuollon ulkopuolisen avun hakeminen ja saaminen ei ollut kuitenkaan kaikille mahdollista ja moni koki jäävänsä vaille oikeanlaista ja oikea-aikaista tukea.

Kuolema pitää sisällään koko eletyn elämän emootioiden kirjon helpotuksesta häpeään. Häpeästä kuitenkin usein vaietaan ja siitä puhuminen on vaikeaa. Kuoleman kontekstiin kietoutuva häpeä on aihealue, jonka tutkiminen ei suomalaisen sosiaalitieteen kentällä ole ollut keskiössä. Tässä tutkielmassa kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten ymmärrykseen häpeästä kuoleman kontekstissa. Tutkielman tarkoituksena ei ole löytää vastauksia sille, mikä kuolemassa on häpeällistä. Sen sijaan kiinnostus kohdistetaan kuolemaa kohdanneiden ihmisten puheeseen ja niihin merkityksenantoihin, joita he häpeälle rakentavat. Tutkielman teoreettismetodologisen viitekehyksen muodostavat sosiaalinen konstruktionismi ja diskursiivinen sosiaalipsykologia. Tutkielma vastaa kahteen sosiaaliselle konstruktionismille sekä diskursiiviselle sosiaalipsykologialle tyypilliseen kysymyksenasetteluun. Ensimmäisenä tarkastellaan, millaisia merkityksiä haastateltavat rakentavat häpeälle kuoleman kontekstissa. Aineistosta kerättyjen häpeän konstruktioiden tulkinnassa tukeudutaan ymmärrykseen häpeästä minuuteen kietoutuvana, mutta sosiaaliset juuret omaavana emootiona. Tällainen häpeän tulkitseminen tapahtuu hyödyntäen symbolista interaktionismia eli teoretisointia, jossa minuuden kehittymisessä korostetaan sosiaalisen merkitystä. Toiseksi osoitetaan, miten häpeälle tehdään puheessa merkityksiä. Tällöin puhetta tarkastellaan positioiden ja positionvaihtoteorian avulla. Analyyttiseksi tulkintakäsitteeksi tutkielmassa asettuvat tulkintarepertuaarit. Käsitteen avulla näkyväksi tuodaan häpeän konstruktioiden kiinnittyminen erilaisiin merkityssysteemeihin ja niissä muodostuviin identiteetteihin niin kuolevalle kuin tämän lähipiirilleenkin. Aineiston tulkinnassa huomioidaan sosiaalisen konstruktionismin viitekehyksen mukaisesti vuorovaikutuksen ja kontekstin merkitys puheen rakentumisessa. Haastatteluaineisto rakentuu kuudesta kasvokkain syksyllä 2019 tehdystä puolistrukturoidusta haastattelusta. Aineistoa tulkitaan kahdella tasolla, joista ensimmäiseksi asettuu kirjaimellinen aineiston luenta. Tällä tavoin aineistosta voidaan tunnistaa yhdeksän häpeän konstruktiota. Nämä konstruktiot asettuvat haastateltavien puheessa sekä kuoleman hetken, että eletyn elämän kehyksiin. Kuudessa konstruktioista häpeän kuvaukset asettuvat epäonnistumiseen, mutta kolmessa niitä rakennetaan sankaruuteen linkittyvien ilmausten kautta. Toinen analyysitaso asettuu tarkastelemaan aineistoa teoreettisten tulkintakäsitteiden avulla. Tällöin aineistosta voidaan tehdä kolme johtopäätöstä. Ensimmäiseksi haastateltavien puheesta voidaan tunnistaa kolme tulkintarepertuaaria eli merkityssysteemiä. Toiseksi havainnoksi asettuu haastateltavien kyky vaihtaa positiota ja perspektiiviä. Tämän myötä käytettävissä repertuaareissa erottuu variaatioita ja muutoksia. Kolmantena havaintona huomataan häpeän olevan itsessään tabu. Tämä tulee näkyväksi haastateltavan ja haastattelijan välillä tapahtuvasta vaikutelman hallinnasta, joka osaltaan muokkaa vuorovaikutuksen kulkua. Näiden tulkintojen kautta tutkielmassa havaitaan, että kuolemaan linkittyvä häpeä saa useita erilaisia merkityksiä. Tutkielman pohjalta nousee esiin kysymys yksilön toimijuuden roolista kuoleman onnistumisen ja epäonnistumisen kuvauksissa. Häpeää kuolemaa arvottavana emootiona olisikin jatkossa mielekästä tarkastella juuri tästä toimijuusnäkökulmasta käsin.