Browsing by department "Department of Equine and Small Animal Medicine"

Hevosten hammashoito rajoittuu Suomessa vielä pääosin hammaspiikkien poistoon raspaamalla. Hampaiden patologiset muutokset ovat aikaisempien, muualla tehtyjen tutkimusten mukaan kuitenkin varsin yleisiä, eikä näitä muutoksia ole yleensä mahdollista havaita sormituntumalla tehtävässä tutkimuksessa. Yleisimpiä tällaisia muutoksia ovat karies ja infundibulumin muutokset, purupinnan hiushalkeamat eli fissuurat, hammasmurtumat, poskihampaiden väliset diastemat eli vierekkäisten poskihampaiden väliset raot, joihin rehu pakkautuu, sekä apikaali-infektiot ja pulpiitti ja niiden aiheuttamat muutokset sekundaaridentiinissä. Purentavirheet vaikuttavat hampaiden kulumiseen ja voivat pahimmillaan johtaa distemojen eli normaalianatomiaan kuulumattomien rakojen syntymiseen poskihampaiden väliin. Lievä karies on varsin yleistä erityisesti vanhemmilla hevosilla, eikä se yleensä aiheuta oireita. Pitkälle edenneenä se kuitenkin altistaa hampaan pitkittäissuuntaisille murtumille ja pulpiitille eli hammasydintulehdukselle. Suurin osa hevosten hammasmurtumista on niin sanottuja idiopaattisia hammasmurtumia eli sellaisia murtumia, joiden taustalla ei ole traumaa tai muuta tiedossa olevaa syytä hampaan halkeamiselle. Hammasmurtuman terävät reunat voivat aiheuttaa mekaanista ärsytystä ja se voi johtaa hampaan apikaalitulehdukseen. Oireet voivat ilmetä vasta kuukausien tai jopa vuosien kuluttua murtumasta. Diastema voi johtaa rehumassan pakkautumiseen ikenen sisään sekä hampaan ja sen kiinnityskudosten väliin, ja johtaa kivuliaaseen parodontiittiin eli hampaan kiinnityskudosten tulehdukseen. Oireet ovat epäspesifisiä kuten rehun tiputtelua, paha haju hengityksessä, laihtuminen tai ongelmat kuolainten kanssa. Tutkielman sisältämän alkuperäistutkimuksen tarkoitus oli selvittää vastaavien hampaiden patologisten muutosten yleisyyttä suomalaisilla hevosilla. Aineistona käytettiin 48:aa Yliopistollisen eläinsairaalan Hevossairaalassa lopetettua hevosta. Hevosten hampaat tutkittiin valon, peilin ja hammaskoettimen avulla. Lisäksi hevosten ikä ja purenta arvioitiin. Löydökset kirjattiin ylös. Hammasmuutosten todettiin olevan yleisiä suomalaisilla hevosilla. Yhtä hevosta lukuun ottamatta kaikilta tutkituilta hevosilta löydettiin ainakin yksi muutos. Yleisimpiä muutoksia olivat purupinnan fissuurat (23/48), hammashalkeamat (15/48), karies ja infundibulumin muutokset (14/48) sekä sekundaaridentiinin muutokset (12/48). Poskihampaiden purenta oli normaali 63 %:lla hevosista. 32 %:lla arvioitiin olevan yläpurenta ja 5 %:lla alapurenta. Hammasmuutosten yleisyyden vuoksi suun säännöllisiä, huolellisia tutkimuksia voidaan pitää perusteltuina. Vaikka kaikki muutokset eivät aina aiheuta oireilua, on niiden olemassaolosta hyvä olla tietoinen. Näin niiden kehittymisen seuraaminen on mahdollista ja ongelmiin voidaan puuttua ajoissa. Työ sisältää kahdeksan kuvaa sekä kuusi taulukkoa muutosten ja tulosten havainnollistamiseksi.

Hevosten aivolisäkkeen toimintahäiriö, englanniksi pars pituitary intermedia dysfunction (PPID), on keski-iän ylittäneiden hevosten yksi yleisimpiä endokrinologisia sairauksia. Nykyinen laajasti hyväksytty käsitys on, että PPID on ensisijaisesti aivolisäkkeen dopaminergisten neuronien rappeumasairaus. Yksi potentiaalinen syy dopaminergiseen neurodegeneraatioon on oksidatiivinen stressi, mutta syytä tälle oksidatiiviselle stressille ei tiedetä. Taudissa aivolisäkkeen keskiosassa (pars intermedia) esiintyy solumäärän lisääntymistä, solujen suurentumista ja hyvänlaatuisia rauhaskasvaimia eli adenoomia. Tämän seurauksena aivolisäkkeen erittämät pro-opiomelaniiniperäisten peptidien, eli kortikotropiinin (ACTH), kortikotropiinityyppisen aivolisäkkeen keskiosan peptidin (CLIP), β-endorfiinin (β-END) ja α-melanosyyttejä stimuloivan hormonin (α-MSH), tuotanto lisääntyy. ACTH:n liikatuotanto lisää lisämunuaiskuoren kortisolihormonin tuotantoa, jonka liikatuotanto taas johtaa taudille ominaisiin tyypillisiin oireisiin: lisääntynyt infektioherkkyys, lihasten kuihtuminen, rasvakudoksen muutokset, huono lämmönsäätelykyky, väsyneisyys, heikentynyt rasituksensietokyky, mahdollinen kaviokuume sekä epänormaali karvanvaihto ja karvan laadun muuttuminen eli hypertrikioosi. Taudin diagnosoimiseen ei ole olemassa yhtä testausmenetelmää ylitse muiden, mutta käytännössä helpoin ja suositelluin keino on mitata plasman ACTH-pitoisuus. ACTH-pitoisuudet vaihtelevat terveilläkin hevosilla vuodenajan mukaan tasojen ollessa korkeita elokuusta lokakuuhun, mikä on otettava tuloksia tulkittaessa huomioon. Muita mahdollisia käytettävissä olevia testausmenetelmiä ovat tyreoliberiinistimulaatiotesti ja deksametasonisupressiotesti. PPID:in lääkkeellisessä hoidossa pergolidimesilaatti on ensisijainen lääke. Se estää oikealla annoksella PPID:in aiheuttamat muutokset kliiniseen kuvaan ja normalisoi veriarvojen hormonipitoisuuksia, sillä se estää aivolisäkkeen keskiosan hormonien tuotantoa ja vapautumista. Tällä hetkellä pergolidin hyväksyttävänä aloitusannoksena pidetään 2 μg/kg kerran päivässä suun kautta, jota voidaan nostaa tarvittaessa jopa 10 μg/kg annokseen. Lisäksi hoitoon kuuluvat muu hyvä vanhemman hevosen perushoito: hammashuolto, hyvät loishäätörutiinit sisältäen ulostenäytteiden tutkimisen, oikeanlainen ravinto, kavioiden huolto ja oikeanlainen liikunta. Viime aikoina on pyritty sairaiden hevosten tunnistamiseen jo sairauden alkuvaiheissa lievemmistä oireista, jolloin aloitetulla hoidolla voidaan säilyttää hevonen käyttökykyisenä pidempään. Näitä lieviä oireita ovat esimerkiksi alentunut suorituskyky, selkälinjan vajoaminen, lievät luonteenmuutokset, kavioiden tai niiden lamellien muutokset ilman jalkakipua ja lievästi hidastunut karvanvaihto ja/tai alueellinen hypertrikioosi. Kaviokuumetta on aiemmin pidetty yhtenä klassisena PPID:in oireena, mutta todellisuudessa suuri osa sairaista hevosista ei kehitä kaviokuumetta. Hyperinsulinemiaa puolestaan pidetään merkittävänä riskitekijänä kaviokuumeelle. PPID voi esiintyä yhdessä tai ilman insuliiniresistenssiä, mutta epidemiologisissa tutkimuksissa PPID:ia sairastavilla vanhemmilla hevosilla on kuitenkin suurempi todennäköisyys hyperinsulinemiaan verrattaessa sitä sairastamattomiin vanhoihin hevosiin. Insuliiniresistenssin testausta kannattaakin PPID-diagnosoiduilla hevosilla harkita.

Hevosten hengitystievirooseja esiintyy maailmanlaajuisesti. Ne tarttuvat helposti hevosesta toiseen ja aiheuttavat siten nopeasti laajoja epidemioita. Epidemioiden seurauksena saatetaan joutua perumaan erilaisia hevostapahtumia ja muuttamaan toimintatapoja, minkä takia hengitystievirooseilla on myös taloudellinen merkitys hevosalalle. Hevosten runsas tuonti, vienti ja kilpailumatkustaminen maiden välillä lisäävät hengitystieviroosien leviämisen riskiä. Siksi tietoisuutta näistä riskeistä tulisi lisätä. Tämän kirjallisuuskatsauksen tarkoituksena on esitellä Suomessa esiintyvät hengitystievirukset ja arvioida kirjallisuuden avulla hengitystieviroosien esiintyvyyttä Suomessa. Työssä käsitellään myös hengitystieviroosien diagnostiikkaa, rokotuksia ja epidemiologiaa. Tärkeimmät hevosten hengitystievirukset Suomessa ovat influenssavirus, tyyppien 1 ja 4 herpesvirukset ja arteriittivirus, jotka kuuluvat myös kuukausittain ilmoitettaviin eläintauteihin. Todennäköisesti Suomessa esiintyy myös tyyppien 2 ja 5 herpesviruksia, riniitti-, adeno- ja reoviruksia. Tarkkaa tietoa hengitystievirusten esiintyvyydestä Suomessa ei ole, koska aiheesta ei ole tehty kattavaa tutkimusta. Hevosinfluenssan, tyyppien 1 ja 4 herpesvirusten ja arteriittivirusten osalta Evira (Elintarviketurvallisuusvirasto) julkaisee vuosittain todettujen tautien määrät sinne lähetettyjen näytteiden perusteella. Näytteitä lähetetään kuitenkin vuosittain melko vähän, minkä takia näidenkään virusten esiintyvyyttä Suomessa ei voi täysin luotettavasti arvioida julkaistujen lukujen perusteella. Muiden virusten osalta ei ole olemassa lainkaan julkaistua tietoa niiden esiintyvyydestä Suomessa. Muita viruksia esiintyy kuitenkin ulkomaisen tutkimuksen perusteella maailmanlaajuisesti, joten todennäköisesti niitä esiintyy myös Suomessa. Hengitystieviroosit ovat erityisen yleisiä nuorten hevosten keskuudessa, ja nuoret hevoset ovatkin kilpailevien hevosten lisäksi merkittävä ryhmä virusten leviämisen kannalta. Rokotusten avulla voidaan hillitä tyyppien 1 ja 4 herpesvirusten ja influenssavirusten leviämistä, mutta rokotteet eivät anna täyttä suojaa infektioita vastaan. Tämän vuoksi hengitystievirooseja on tärkeä ennaltaehkäistä myös muilla keinoin, kuten hevosten ryhmittelyllä iän ja käyttötarkoituksen mukaan, hoitojärjestyksellä ja hyvällä tallihygienialla. Epäiltäessä tarttuvaa tautia myös nopea diagnostiikka on tärkeää. Tulevaisuudessa Suomessa olisi tarpeen toteuttaa laaja hengitystievirusten esiintyvyystutkimus, jotta eri hengitystievirusten yleisyydestä saataisiin luotettavaa tietoa. Myös tietoisuutta tarttuvien tautien riskeistä tulisi lisätä hevosharrastajien ja elinkeinonharjoittajien keskuudessa, jotta virusten leviämisen ennaltaehkäisyyn osattaisiin jatkossa kiinnittää entistä enemmän huomiota.

Hevosen mikrobilääkitys on monilta osin erilaista kuin muilla tuotantoeläimillä. Hevoselle saa käyttää tuotanto-eläimiltä kiellettyjä lääkeaineita, kunhan hevonen poistetaan elintarvikeketjusta. Hevosen paksusuolen mikrobisto on herkkä mikrobilääkkeiden vaikutuksille ja hoidon seurauksena voi olla eriasteista ripulia. Tämä rajoittaa käytettävissä olevaa mikrobilääkevalikoimaa. Koska hevonen on sekä urheilu- että tuotantoeläin, teurastusvaroajan lisäksi tulee ottaa huomioon dopingvaroaika. Kirjallisuuskatsausosuus on kirjoitettu käsikirjamaisesti ja siinä käsitellään hevosen mikrobilääkitystä yleisesti, Suomessa hevosella käytettävien mikrobilääkkeiden ominaisuuksia ja käyttösuosituksia sekä kuvataan esimerkin-omaisesti mikrobilääkitystä pääntaudin, Rhodococcus equi -infektion ja kohtutulehduksen hoidossa. Tutkimusosassa tarkastellaan hevosilla yleisesti esiintyvien bakteerien herkkyyttä keskeisille mikrobilääkkeille sekä eläinlääkärien ennen näytteenottoa tekemiä mikrobilääkevalintoja. Tutkimuksen näytteet (497 kpl) oli kerätty 30.5.2011-31.5.2012 välisenä aikana Yliopistollisessa hevossairaalassa ja Etelä-Suomen klinikoilla hoidetuista hevosista. Näytteet tutkittiin Eläinlääketieteellisen tiedekunnan kliinisen mikrobiologian laboratoriossa. Yleisimmät löydetyt bakteerit olivat Streptococcus equi subsp. zooepidemicus ja Eschericia coli. Herkkyysmääritysten tulokset poikkesivat paikoin paljonkin ulkomaisista tutkimuksista. Esimerkiksi enterobakteereissa (E. colia lukuun ottamatta) esiintyi enemmän resistenssiä kuin useimmissa ulkomaisissa vertailututkimuksissa. Enterobakteereista löytyi poikkeuksellisen monta ESBL-kantaa, joka osaltaan selittäänee tulosta. Streptococcus equi subsp. zooepidemicus -bakteeri oli puolestaan hyvin herkkä trimetopriimi-sulfonamidille, kun taas ulkomaisissa tutkimuksissa esiintyi melko paljon resistenssiä. Testattujen bakteerikantojen määrä joissakin bakteeriryhmissä oli melko pieni pidemmälle menevien johtopäätösten tekemiseksi. Ennen näytteenottoa määrätyistä mikrobilääkkeistä yleisin valinta oli G-penisilliini-gentamisiini yhdistelmä (45 tapausta/näytettä). Näistä vain 15 näytteessä esiintyi spesifistä bakteerikasvua. Herkkyysmääritys oli tehty 12 näytteestä ja arvioni mukaan näissä tapauksissa G-penisilliini-gentamisiini valinta oli osuva seitsemän näytteen kohdalla. Näistä tuloksista ei kuitenkaan voi vetää pitkälle meneviä johtopäätöksiä, koska arvioitava näytemäärä oli pieni, mutta ne antavat kuitenkin aiheen lisäselvityksiin. Eläinlääkärit noudattivat näissä G-penisilliini-gentamisiini valinnoissaan pääosin mikrobilääkesuosituksia kun tehtyjä valintoja arvioidaan näytteenottopaikan perusteella. On tärkeää jatkaa hevosista otettujen näytteiden keräämistä ja analysointia Suomessa ja laajentaa se koko maan kattavaksi, koska ulkomaiset tutkimustulokset eivät kaikilta osin sovellu Suomen oloihin. Samalla saataisiin hyvää aineistoa mikrobilääkesuositusten päivittämiseksi.

Tutkielma on kirjallisuuskatsaus, jonka tarkoituksena on päivittää hevosten sisäloisten loislääkeresistenssitilannetta Suomessa ja maailmalla, nykyiset hoitosuositukset sekä ottaa selvää mahdollisista uusista markkinoille tulevista loislääkeaineista. Riittävän taustatiedon varmistamiseksi työn alussa on käsitelty hevosten yleisimmät sisäloiset ja Suomessa käytössä olevat hevosten sisäloisiin vaikuttavat lääkeaineet. Hevosilla sisäloiset ovat tärkeä syy sairastamiseen, minkä takia niitä tulee kontrolloida. Suuret loistartunnat voivat vaikuttaa hevosen suorituskykyyn, kasvuun ja yleiskuntoon sekä altistaa stressin kautta muille sairauksille. Suurimman uhan hevosten terveydelle aiheuttavat Cyathostomum spp., Parascaris equorum, Anoplocephala perfoliata ja Strongylus vulgaris. Cyathostomioita ja P. equorumia pidetään nykyään hevosten tärkeimpinä loispatogeeneina. Varsoilla, alle 1-vuotiailla hevosilla, yleisimpiä sisäloisia ovat P. equorum ja Strongyloides westeri. Aikuisilla hevosilla yleisimpiä sisäloisia ovat suuret sukkulamadot, kihomadot ja keuhkomadot. Rutiininomaiset intervallilääkitykset ovat aiheuttaneet hevosten loispopulaatioille suuren valintapaineen, mikä on johtanut resistenttien kantojen kehittymiseen. Tähän mennessä hevosilla loislääkeresistenssiä ovat kehittäneet Cyathostominae- ja Parascaris equorum -loiset. Cyathostomioilla eli pienillä strongyluksilla resistenssin kehittymisestä raportoitiin ensimmäisen kerran jo 1950-luvulla ja P. equorumilla vasta vuonna 2000. Nykyään resistenssi on kasvava ongelma hevosten sisäloislääkkeitä kohtaan. Resistenssistä on julkaistu vuosittain useita tutkimuksia ja ne tulisikin käydä säännöllisesti läpi, jotta hoitosuositukset ja loisten kontrolliohjelmat pysyvät ajan tasalla. Kirjallisuudessa on tälläkin hetkellä ristiriitaisia ohjeita loisten kontrolloimiseen, eikä resistenssin kehittymisen hidastaminen ole edennyt toivotulla tavalla. Resistenssin havaitsemisen jälkeen loistartuntoja ja loisten leviämistä on pyritty kontrolloimaan ei-lääkkeellisillä keinoilla, esimerkiksi laidunhygieniasta huolehtimalla. Samalla on otettu käyttöön myös kohdennettu loislääkitys, jolloin hevoset lääkitään vain ulostenäytetutkimusten tulosten perusteella. Yleisenä raja-arvona lääkitykselle on ollut 200 epg (madonmunien määrä grammassa ulostetta), mutta menetelmän luotettavuudessa on puutteita. Lääkekehityksen rinnalla on kehitelty myös tarkempia tutkimusmenetelmiä loistartuntojen määrittämiseksi. Esimerkiksi Cyathostominae-, P. equorum- ja A. perfoliata -tartuntojen määrittäminen tulee tulevaisuudessa perustumaan ELISA (Enzyme-linked immunosorbent assay)- ja PCR (polymerase chain reaction) -pohjaisiin menetelmiin. Hevosille on kehitetty vuoden 1917 jälkeen 11 uutta sisäloisiin tehoavaa lääkeainetta. Nykyään yleisesti käytössä on bentsimidatsolit, makrosykliset laktonit, pyrimidiinit ja pratsikvanteli. Näiden lääkeaineiden käyttöä on rajoitettava, jotta niitä voidaan käyttää tulevaisuudessa loisten häätämiseen, koska uusien loislääkeaineiden kehitys on hidasta. Muutamasta aineesta on saatu lupaavia tuloksia, kuten esimerkiksi netobimiini hevosten strongylusten häätämisessä ja sykliset oktadepsipeptidit, joita on tutkittu lähinnä märehtijöiden sukkulamadoilla. Lisää tutkimuksia kuitenkin tarvitaan ennen kuin ne voidaan ottaa hevosilla yleisesti kliiniseen käyttöön.

Tässä työssä tutkittiin suomalaisten koiran- ja kissanomistajien sitoutumista lemmikkiensä lääkehoitoon. Tutkimuksen kohteena olivat lyhyet suun kautta annettavat lääkekuurit. Hoitoon sitoutumista on ihmislääketieteessä tutkittu melko laajasti ja pitkään ja sen tiedostetaan olevan yksi merkittävistä potilaan paranemiseen vaikuttavista tekijöistä. Aiheesta on toistaiseksi tehty hyvin vähän eläinlääketieteellisiä tutkimuksia mutta tutkimuksissa on kuitenkin todettu, että lemmikin omistajien hoitoon sitoutumisessa on paljon puutteita. Suomessa ei ennen tätä ole tehty yhtään tutkimusta lemmikin omistajien hoitoon sitoutumisesta. Tutkimuksen tavoitteena oli pyrkiä selvittämään suomalaisten kissan- ja koiranomistajien hoitoon sitoutumiseen vaikuttavia tekijöitä, sekä hoitoon sitoutumisen tasoa ja tarjota eläinlääkäreille keinoja parantaa potilaidensa hoitoon sitoutumista. Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena, joka suunnattiin kolmen pääkaupunkiseudulla toimivan pieneläinvastaanoton asiakkaille. Vastaanottojen henkilökunta jakoi kyselyitä itse valitsemilleen asiakkaille. Kriteereinä olivat, että potilaan tuli olla kissa tai koira ja lääkekuurin suhteellisen lyhyt, korkeintaan yksi kuukausi. Kyselyitä palautui yhteensä 101 kappaletta (25 %). Tutkimuksen perusteella lemmikin omistajien sitoutuminen lääkehoitoon oli melko hyvää. 96 % vastaajista noudatti määrättyä lääkekuuria täsmällisesti tai jokseenkin täsmällisesti. Lääkekuuria täsmällisesti noudattaneiden ja jokseenkin täsmällisesti noudattaneiden ryhmien välillä todettiin kuitenkin merkitseviä eroja muutamien vastausten suhteen. Hoitoon sitoutuminen oli merkitsevästi parempaa niillä, jotka kokivat, että lääkitysaikataulu ei ollut vaikeuttanut päivittäistä elämää, töissäkäynti, harrastukset tai opiskelu eivät olleet hankaloittaneet lääkityksen antamista, potilaan kotiuttava henkilö oli kertonut kattavasti lemmikin sairaudesta ja sen hoidosta ja käynnistä vastaanotolla oli jäänyt positiivinen vaikutelma. Tutkittaessa lemmikkien omistajien hoitoon sitoutumista, on aiemminkin saatu saman suuntaisia tuloksia. Hoitoon sitoutumista voidaan siis tutkimuksen perusteella parantaa melko yksinkertaisin keinoin. Potilaan omistajaa tulee informoida riittävästi lemmikin sairaudesta ja sen hoidosta. Eläinlääkärin ja koko vastaanoton henkilökunnan kannattaa myös panostaa asiakaspalveluun, jotta asiakkaalle jäisi myönteinen kuva käynnistä. Lääkehoidon suhteen kannattaa pyrkiä sellaiseen lääkitykseen, joka on sekä tehokas että käytännössä helppo toteuttaa. Kyselytutkimusten on todettu antavan liian positiivisen kuvan ihmisten hoitoon sitoutumisesta. Todellinen hoitoon sitoutumisen taso on siis todennäköisesti tutkimuksessa todettua alhaisempi.

Epilepsia on koiran yleisin neurologinen sairaus ja belgianpaimenkoirarodulla uskotaan olevan selvästi korkeampi riski sairastua epilepsiaan kuin koirapopulaatiossa yleisesti. On todettu, että epilepsia lisää koirilla ennenaikaisen kuoleman riskiä. Koirien terveyden parantamisen lisäksi epilepsian tutkimus koirilla auttaa ihmisten epilepsian tutkimusta. Useimpien koirien perinnöllisten epilepsioiden epäillään periytyvän joko resessiivisesti tai polygeenisesti. Epilepsian kohtauskuva vaihtelee rotukohtaisesti, mutta mahdollisesti myös rodun sisällä. Koirien epilepsiakohtaukset luokitellaan paikallisiin kohtauksiin, paikallisalkuisiin sekundäärisiin yleistyneisiin kohtauksiin ja primaarisesti yleistyneisiin kohtauksiin. Tässä tutkimuksessa tutkittiin belgianpaimenkoiran epilepsian kliinistä kuvaa ja peritytymismallia, jotta voidaan arvioida onko taustalla yksi vai useita epilepsiaa aiheuttavia geenimutaatioita. Tutkimuksessa analysoitiin 79 epilepsiaa sairastavan belgianpaimenkoiran kyselylomake ja laadittiin tutkimukseen valituista koirista sukupuut periytymismallin selvittämiseksi. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös sitä, onko belgianpaimenkoiran rotumuunnosten välillä eroja kliinisessä kuvassa ja prevalenssissa. Oletuksena oli, että tervueren- ja groenendael-rotumuunnoksilla on korkeampi epilepsian prevalenssi aiempien tutkimusten perusteella. Tutkimuksessa mukana olevien koirien kohtauksista 47 % luokiteltiin paikallisalkuiseksi sekundäärisesti yleistyneeksi kohtaukseksi, 47 % primaarisesti yleistyneeksi kohtaukseksi ja 6 % paikalliseksi kohtaukseksi. Tervueren-rotumuunnoksella esiintyi enemmän primaarisesti paikallisia kohtauksia kuin groenendael-rotumuunnoksella. Tervueren-rotumuunnoksen kohtaustiheys oli korkeampi kuin groenendael-rotumuunnoksella. Belgianpaimenkoirien epilepsian periytymismallin arvioitiin olevan laadittujen sukupuiden perusteella monitekijäinen. Belgianpaimenkoirien tarkan periytymismallin selvittäminen vaatisi jatkotutkimuksia.

Epileptiset kohtaukset ovat koirien yleisin neurologinen ongelma. Yleisin diagnoosi on idiopaattinen epilepsia. Idiopaattisessa epilepsiassa koirilla voi esiintyä useita erityyppisiä kohtauksia. Sairauden ilmenemisessä ja kliinisessä kuvassa voidaan havaita vaihtelua eri koirarotujen välillä. Suomenpystykorvilla on pitkään epäilty esiintyvän epilepsiaa enemmän kuin koirilla keskimäärin ja epilepsian uskotaan olevan rodun yksi vakavimmista terveysongelmista. Kyseessä olevan tutkimuksen tavoitteena oli selvittää idiopaattisen epilepsian vallitsevuus ja sairauden erityispiirteet suomenpystykorvalla. Tässä työssä keskitytään erityisesti kohtausten kliiniseen kuvaan osana laajempaa suomenpystykorvien epilepsiatutkimusta. Työ koostuu kirjallisuuskatsauksesta ja tutkimusosasta. Kirjallisuuskatsaus käsittelee yleisesti koiran idiopaattista epilepsiaa sekä erityisesti kohtausten kliinistä kuvaa ja aiheesta tehtyjä tutkimuksia eri koiraroduilla. Suomenpystykorvien epilepsiatutkimus toteutettiin laajan kyselytutkimuksen avulla. Yhteensä 5960 kyselylomaketta lähetettiin suomenpystykorvien omistajille vuosina 2003 ja 2004. Vastauksia saatiin 2299 kappaletta. Tutkimukseen otettiin mukaan 2143 koiraa. Epilepsiaa sairastavia koiria oli 141. Näiden koirien omistajille tehtiin puhelinhaastattelu. Haastattelujen tarkoituksena oli saada yksityiskohtaista tietoa sairauden kehityksestä ja epilepsiakohtausten kliinisestä kuvasta näillä koirilla. Epilepsiaa sairastavat koirat saivat ensimmäisen kohtauksen keskimäärin kolmen vuoden ikäisenä, mikä on tyypillistä idiopaattisessa epilepsiassa. Koirista 85 %:lla esiintyi osittaisia kohtauksia, jolloin kohtausten ensimmäiset kliiniset merkit viittasivat vain toisen aivopuoliskon osallisuuteen. Kohtaukset yleistyivät sekundaarisesti 54 %:lla koirista. Osittaisia kohtauksia saavista koirista 70 %:lla kohtaukset luokiteltiin monimutkaisiksi eli niihin liittyi heikentynyt tajunnan taso. Kohtausten alkuvaiheessa ja kohtausten jälkeen suurimmalla osalla koirista havaittiin poikkeavaa käyttäytymistä (mm. levottomuus, omistajan luokse hakeutuminen, piiloutuminen, sekavuus). Kohtausten aikana esiintyneistä motorisista oireista yleisimpiä olivat heikkous, tärinä sekä toonis-klooniset oireet (jäykkyys ja tahattomat lihasnykäykset). Koirista 75 %:lla esiintyi autonomisia oireita, joista yleisimpiä olivat kuolaaminen, oksentaminen ja virtsarakon kontrollin menetys. Kohtausten esiintymistiheys oli keskimäärin neljä kohtausta vuodessa ja esiintymistiheys nousi tutkimuksen aikana vain harvoilla koirilla. Pääosin epilepsiaa sairastavat suomenpystykorvat pystyivät siis elämään normaalia elämää.

Kirjallisuuskatsauksessa käsitellään ihmisten itsehoitokipulääkkeiden ibuprofeenin, ketoprofeenin, asetyylisalisyylihapon ja parasetamolin käyttöä ja haittavaikutuksia koirilla. Yleisimmät tulehduskipulääkkeiden aiheuttamat haittavaikutukset koirilla ovat ruoansulatuskanavan ärsytys ja limakalvovauriot. Tulehduskipulääkkeet ja parasetamoli voivat myös heikentää munuaisten verenvirtausta, mutta terveillä koirilla ja oikein annosteltuna vaikutukset ovat yleensä vähäisiä ja palautuvia. Tulehduskipulääkkeet voivan myös vaikuttaa veren hyytymiseen, mutta tällä ei ole yleensä suurta kliinistä merkitystä. Parasetamoli aiheuttaa koirilla yleisimmin naaman ja tassujen turvotusta, methemoglobinemiaa ja maksavaurioita. Jo terapeuttisina pidetyt annokset ihmisten itsehoitokipulääkkeitä voivat aiheuttaa haittavaikutuksia koirilla. Tutkimusosion tarkoituksena oli selvittää farmasistien käsitystä ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä koirilla ja kissoilla. Tutkimuksen aihe on tärkeä, koska ihmisten itsehoitokipulääkkeet voivat aiheuttaa vakaviakin haittavaikutuksia eläimillä. Työn hypoteesina oli, että koiran- ja kissanomistajat käyttävät toisinaan lemmikeilleen ihmisten itsehoitokipulääkkeitä. Tutkimus suoritettiin kyselytutkimuksena verkkolomakkeella Suomen pääapteekkeihin. Tuloksia analysoitiin SPSS-ohjelmalla. Vastauksia saatiin 313 ja vastausprosentti oli 51,7 %. Farmasistien mukaan ihmisten itsehoitokipulääkkeitä käytetään koirilla ja kissoilla harvoin, mutta tulosten perusteella voidaan arvioida, että apteekeista myydään ihmisten itsehoitokipulääkkeitä jopa n. 2000–4000 kertaa vuodessa tietäen, että lääkkeet tulevat koiralle tai kissalle. Vain osa ihmisten itsehoitokipulääkkeiden käytöstä eläimille tulee farmasistien tietoon ja luultavasti todellinen määrä on paljon suurempi. Kyselytutkimuksen mukaan ketoprofeeni on yleisin koirille ja kissoille käytetty ihmisten itsehoitokipulääke. Ihmisten itsehoitokipulääkkeiden myynti koirille ja kissoille on yleisempää pohjoisessa kuin eteläisessä Suomessa. Maa- ja metsätalousministeriön asetuksen 6/EEO/2008 mukaan eläimille on ensisijaisesti käytettävä kyseiselle eläinlajille hyväksyttyä lääkevalmistetta ja vain eläinlääkäri saa tehdä päätöksen eläimen lääkitsemisestä muille eläinlajeille tai ihmisille rekisteröidyllä valmisteella. Suomessa käytetään kohtalaisen paljon ihmisten itsehoitokipulääkkeitä koirille ja kissoille. Määrää olisi hyvä saada vähennettyä ja tässä tärkeässä osassa on farmasistien, eläinlääkäreiden ja omistajien valistaminen.

Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, mitä tämän hetken tutkimustiedon perusteella tiedetään koiran immuunivälitteisestä hemolyyttisestä anemiasta (IMHA), sen diagnostiikasta, hoitosuosituksista sekä ennusteeseen vaikuttavista tekijöistä. Työn tarkoitus on myös toimia tietolähteenä eläinlääkäreille. Immuunivälitteinen hemolyyttinen anemia (IMHA) on yksi yleisimmistä anemian aiheuttajista koirilla. IMHA:sta tunnetaan kaksi muotoa; primaarinen ja sekundaarinen. Primaarisen IMHA:n taustalta ei löydetä normaalien punasolujen hajoamista selittävää syytä. Sekundaarisessa IMHA:ssa esimerkiksi kasvainsairaus, infektio tai jokin lääkitys on vaikuttanut punasolujen pintarakenteisiin siten, että elimistön immuunijärjestelmä tunnistaa ne vieraiksi ja alkaa hajottaa punasoluja. IMHA:lle tyypillistä on kohtalainen tai vakava anemia, hemolyysin eli punasolujen hajoamisen tunnusmerkit kuten bilirubiinin suuri määrä veressä sekä positiivinen Coombsin testi, punasolujen autoagglutinaatio eli sakkautuminen sekä sferosytoosi eli pallomaiset punasolut. Näistä IMHA:n tunnusmerkeistä ei tyypillisellä potilaalla välttämättä esiinny jokaista, vaan IMHA-diagnoosiin päädytään aina kliinisen kuvan ja hematologisten ja seerumitulosten perusteella. Tyypillisenä IMHA-potilaana pidetään keski-ikäistä, leikattua narttukoiraa. Tutkimuksissa yliedustettuna rotuna on ollut cockerspanieli, jonka sairastuvuuteen uskotaan vaikuttavan punasoluantigeenin DEA 7:n puuttuminen. IMHA:n puhkeamista on joissakin tapauksissa edeltänyt rokotus, mutta tutkimuksissa ei ole kuitenkaan todettu syy-yhteyttä rokottamisen ja IMHA:n välillä. Primaarisen IMHA:n kliiniset oireet ovat pääasiassa anemian ja hapenpuutteen aiheuttamia. Tyypillinen IMHA-potilas on yleisolemukseltaan väsynyt ja heikko. Esitiedoissa saattaa olla maininta oksentelusta, ripuloinnista, lisääntyneestä juomisesta ja virtsan tummasta väristä. Tyypillisiä löydöksiä IMHA-potilaan yleistutkimuksessa ovat vaaleat ja/tai kellertävät limakalvot, takykardia, takypnea, systolinen sivuääni sekä pidentynyt kapillaarien täyttymisaika. IMHA:n hoito koostuu sen akuutissa vaiheessa veren hapenkuljetuskapasiteetin tukemisesta sekä immunosuppressiivisesta hoidosta. Tarvittaessa potilaalle annetaan verituotteita. Glukokortikoideja pidetään IMHA-hoidon peruspilarina ja niiden anto aloitetaan lähes poikkeuksetta jokaiselle IMHA-potilaalle. Glukokortikoidien runsaiden haittavaikutusten ja hoitoon vastaamattomuuden takia hoitoprotokollaan päädytään usein lisäämään toinen tai useita muita immunosuppressoreita, kuten atsatiopriini, siklosporiini tai suonensisäinen immunoglobuliini. Lisäksi tärkeä osa hoitoa on veren hyytymistä ennaltaehkäisevä lääkitys, esimerkiksi aspiriini tai hepariini. Tämän hetkisten käytäntöjen mukaan usein jo hoidon alkuvaiheessa aloitetaan rutiinisti useampi immunosuppressiivinen sekä veren hyytymistä estävä lääke. Kokonaisuudessan IMHA:n hoito kestää yleensä 3-6 kuukautta. IMHA:a sairastavien koirien kuolleisuusaste on suuri, etenkin hoidon alkuvaiheessa. IMHA:n suurimpana komplikaationa ja kuolinsyynä pidetään veritulppaa. Potilaan ennusteeseen negatiivisesti vaikuttaviksi tekijöiksi on todettu useissa tutkimuksissa hyperbilirubinemia, matala albumiini sekä persistoiva agglutinaatio. Hoitovaihtoehdot ja niiden vaikutus potilaan ennusteeseen kaipaavat vielä runsaasti lisätutkimuksia, jotta taudin selviämisennuste paranisi.