Browsing by discipline "Internal Medicine"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan koiran alempien hengitysteiden, kroonisia sairauksia ja niiden tutkimusmenetelmiä. Tutkielman kirjallisuuskatsauksessa kuvataan koiran alempien hengitysteiden sairauksien kliininen tutkimus sekä erikoistutkimusmenetelmät: bronkoskopia, bronkoalveolaarinen huuhtelu (BAL), trakeahuuhtelu ja verikaasuanalyysi sekä niissä esiintyvät muutokset. Koiran alempien hengitysteiden sairauksista käsitellään krooninen bronkiitti, eosinofiilinen keuhkotulehdus (pulmonary infiltrates with eosinophils eli PIE), interstitiaalinen fibroosi, keuhkokasvaimet ja koiran keuhkojen loissairaudet. Tutkimusosuudessa tarkastellaan 28:n kroonisia, alempien hengitysteiden sairauksia potevan koiran kliinisiä ja laboratoriolöydöksiä. Potilaat on valittu yliopistollisen eläinsairaalan potilasmateriaalista ja jaettu löydöksien perusteella kolmeen pääryhmään: inflammatorisia, hypersensitiivisiä ja muita alempien hengitysteiden sairauksia sairastavat koirat. Ryhmien välisiä eroja tarkastellaan oireiden, kliinisten löydösten ja laboratoriotutkimusten, erityisesti bronkoalveolaarihuuhtelunesteen solulöydösten suhteen. Havaittiin, että hypersensitiivisten ryhmään kuuluvilla koirilla oli enemmän hengitysvaikeuksia kuin inflammatoristen ryhmässä. Ryhmissä ei todettu millekään ryhmälle tyypillisiä hengitysäänten muutoksia, eikä minkään ryhmän koirilla ollut muiden ryhmien koiria enemmän epänormaaleja hengitysääniä. Kaikilla tutkituilla koirilla todettiin rintaontelon röntgenkuvissa muutoksia, vaikka osalla koirista hengitysäänet olivat normaalit. Yleisin muutos rintaontelon röntgenkuvissa oli peribronkiaalisen tiivistymän tai peribronkiaalisen ja interstitiaalisen tiivistymän lisääntyminen. Takaisin saadun bronkoalveolaarisen huuhtelunesteen määrään (saantoprosentti) vaikutti koiran koko. Saantoprosenttiin ei vaikuttanut ryhmä, johon koira kuului. BAL-näytteen kokonaissolumäärään ei vaikuttanut käytetyn huuhtelunesteen määrä tai ryhmä, johon koira kuului. Hypersensitiivisten ryhmässä BAL-näytteet sisälsivät eosinofiilejä enemmän kuin muissa ryhmissä. Veren eosinofiilisten granulosyyttien määrän perusteella ei voinut ennustaa BAL-näytteen eosinofiilisten granulosyyttien määrää. Bronkoalveolaarinen huuhtelu ja narkoosi laskivat koirien valtimoveren happiosapainetta ja nostivat hiilidioksidin osapainetta.

Koagulaasinegatiiviset stafylokokit (KNS) ovat nykyään yleisiä utaretulehduksen aiheuttajia. Ne aiheuttavat useimmiten lievän tulehduksen, jossa maidon solupitoisuus nousee 2-3-kertaiseksi, mutta myös kliinisiä utaretulehduksia esiintyy. Suomessa koagulaasinegatiivisten stafylokokkien osuus on uusimman kartoitustutkimuksen mukaan noin 50 % utaretulehduspatogeeneista ja niitä voidaan pitää tärkeimpinä subkliinisen utaretulehduksen aiheuttajina. Tutkimuksessa selvitettiin koagulaasinegatiivisten stafylokokkien epidemiologiaa. Vuonna 1994 otettiin Maatalouden tutkimuskeskuksen navetoissa Jokioisissa lehmistä sekä neljännesmaito- että ihonäytteitä (vedin, utare, selkä), ja poikimattomista hiehoista ihonäytteitä. Vuonna 1995 otettiin vuoden 1994 hiehoista sekä neljännesmaito- että ihonäytteet. Näytteet tyypitettiin lajitasolle käyttäen biokemiallista menetelmää ja STAPH-ZYM Rosco-pikatestiä. Lisäksi näytteistä tehtiin RAPD-PCR-ajo geneettisen sukulaisuuden selvittämiseksi. STAPH-ZYM Rosco osoittautui huonoksi menetelmäksi KNS-lajienerottelussa, sillä suurin osa lajeista jouduttiin merkitsemään yleisnimellä Staphylococcus sp ja vain 6,2 % kannoista sai saman nimen kuin biokemiallisella tyypityksellä. Näin ollen näytteiden analysointi tehtiin biokemiallisen tyypityksen antamien lajinimien perusteella. RAPD PCR:ntulosten arviointi oli vaikeaa lukumäärältään vähäisten lajien kohdalla, mutta yleisimmillä lajeilla, kuten S. chromogenes ja S. saccharolyticus, oli selvästi erotettava "fingerprint". Yleisimmät bakteerilajit olivat lähes samoja sekä vuosina 1994 että 1995. Vuoden 1994 lehmien iholla yleisimmät lajit olivat S. chromogenes (29,4 %) ja S. saccharolyticus (19,6 %), saman vuoden hiehoilla yleisiä olivat S. chromogenes (13,9 %) ja S. hyicus(13,9 %) ja vuoden 1995 hiehoilla S. chromogenes (40,0%) ja S. saccharolyticus (23,8%). Vuoden 1994 maitonäytteissä oli vähän KNS-kantoja ja suurin osa jouduttiin luokittelemaan nimellä Staphylococcus sp. Vuoden 1995 maitonäytteissä yleisimmät lajit olivat S.chromogenes (24,3 %) ja S. simulans (21,6 %). KNS-kantojen B-laktamaasipositiivisuutta tutkittiin erikseen. Ihokannoissa oli 23-33 % beeta-laktamaasia muodostavia kantoja. Maitonäytteistä löytyi vain 16 % positiivisia kantoja. Tarkasteltaessa beeta-aktamaasipositiivisuutta lajikohtaisesti havaittiin sen olevan melko yleistä S. chromogenes-lajilla ja harvinaista S. saccharolyticus -lajilla.

Työ jakaantuu kirjallisuuskatsaukseen ja oman tutkimustyön esittelyyn. Penikkataudin diagnostiikkaa selvitellään, sekä esitellään kliinisen diagnoosin kannalta oleellisia taudin muotoja ja oireita. Laboratoriodiagnostiikkaan perehdytään silmälläpitäen erilaisia mahdollisuuksia ja esitellään kunkin menetelmän etuja ja rajoituksia. Lisäksi kerrotaan ruumiinavauslöydöksistä ja avauksessa otetuille näytteille sopivia tutkimusmenetelmiä. Taudin oireiston moninaisuuden vuoksi perehdytään joihinkin erotusdiagnooseihin. Penikkataudin hoitoa esitellään lyhyesti. Taudin ennaltaehkäisemisessä rokotus on ehdottoman tärkeällä sijalla. Kappaleessa penikkataudin vastustus käsitellään rokotukseen liittyviä seikkoja, muunmuassa eri rokotussuosituksia rokotuksen onnistumiseen vaikuttavia tekijöitä, sekä rokotuskomplikaatioita. Osassa oma tutkimus esitellään esitellään penikkataudin käytännön laboratoriodiagnostiikkaan sopivia näytteenotto, käsittely sekä tutkimustapoja ja -menetelmiä. Oman tutkimuksen aineisto ja tulokset esitellään sekä pohditaan tulosten merkitystä lähinnä pitäen silmällä käytettyjen menetelmien sopivuutta käytännön olosuhteisiin.

Tässä työssä vertailtiin kahta kaupallista virtsan pikaviljelymenetelmää (Uricult Trio, Orion Diagnostica ja Diaslide, Diatech Diagnostica) perinteiseen verilevylle viljelyyn. Virtsanäytteistä tehtiin myös ns. vaahtotesti (Uriscreen, Diatech Diagnostica), joka on tarkoitettu käytettäväksi bakteereita sisältävien näytteiden löytämiseksi ilman viljelyä. Eristetyt bakteerit pyrittiin tunnistamaan lajitasolle. P-fimbrian esiintymistä työssä löydetyillä E.coli-kannoilla kartoitettiin erityisellä P-fimbriatestillä (PF-test, Orion Diagnostica). Työssä eristettyjen bakteerikantojen herkkyyttä eri antibiooteille tutkittiin kolmella eri menetelmällä (kiekkomenetelmä, Vetmic ja E-testi). Merkitykselliset virtsatieinfektion aiheuttajat pakastettiin myöhempiä tutkimuksia varten. Virtsanäytteitä kerättin 93 kappaletta EKK:n pieneläinklinikalle kliinisen virtsatieinfektion vuoksi potilaiksi tulleilta koirilta. Bakteerikantoia eristettiin 49 kappaletta yhteensä 48:sta näytteestä. 25:ssä näytteessä todettiin merkittävää bakteerikasvua. Yhdessä näytteessä kasvoi verilevyllä puhtaana Pasteurella multocicla (103 pmy/ml). Työssä eristettyjen bakteerilajien prosentuaalinen jakauma vastaa hyvin kirjallisuudessa esitettyjä jakaumia. Nyt eristettiin 44,9 % E.coleja, 18,4 % stafylokokkeja, 18,4 % streptokokkeja ja 8,2 % proteuksia. E.coleja eristettiin 19 kantaa, joista 26 % (viisi kantaa) oli P-fimbriallisia. Hemolyyttisistäkannoista 40 % ja nonhemolyyttisistä 11,1 % oli P-fimbriallisia. Pfimbriallisista kannoista neljä oli peräisin kroonisista tai toistuvista virtsatieinfektioista. Antibioottiherkkyydet määritettiin kolmella eri menetelmällä. Trimetopriimisulfaa on pidetty "drug of choice" E. colin aiheuttamissa virtsatieinfektioissa. Kiekkomenetelmällä määritettynä tässä työssä E.coli-kannoista oli trimetopriimisulfalle resistenttejä 32% ja Vetmicillä määritettynä 42 %. Hemolyyttisistä E.coleista trimetopriimisulfalle oli 40 % ja nonhemolyyttisistä 22 % resistenttejä kiekkomenetelmällä määritettynä. P-fimbrialliset kannat olivat kaikki kiekkomenetelmällä määritettynä trimetopriimisulfalle herkkiä, mutta Vetmicillä määritettynä yksi kanta oli resistentti. P-fimbriallisuus ja sulfaresistenssi eivät siis korreloineet tässä työssä. Muut tutkitut bakteerilajit olivat trimetopriimisulfalle herkkiä. Proteuksille, stafylokokeille ja streptokokeille on suositeltu ampisilliinia ensimmäisenä lääkevalintana. Tässä työssä tutkittu Proteus-kanta ja kaikki stafylokokit olivat herkkiä ampisilliinille, streptokokeista yksi kanta oli resistentti. E-testillä määritettiin 26:n bakteerikannan MIC-arvot ampisilliinille, trimetopriimisulfalle, nitrofluorantoiinille, tetrasykliinille, kefaleksiinille ja mesillinaamille. Pikamenetelmiä voidaan pitää varteenotettavana vaihtoehtona perinteisen verilevyviljelyn rinnalla virtsatieinfektioiden kenttädiagnostiikassa. Virtsanäyte on aina aiheellista viljellä. Pelkkä "ram-värjäyskin kasvustosta antaa arvokasta tietoa(gram+/gram-, kokki vai sauva), jonka perusteella potilaan hoidon suurmunittelu helpottuu. Praktikolle pikamenetelmät tarjoavat mahdollisuuden jopa lajitason diagnostiikkaan ilman useitakin päiviä vieviä biokemiallisia määrityksiä. P-fimbrian esiintyminen etenkin toistuvista VTI:ista kärsivillä potilailla kertoo usein ylempien virtsateiden infektoitumisesta ja bakteerin virulenssin kasvusta. Reinfektioissa ja relapseissa voidaan P-fimbrian esiintymistä käyttää apuna selittämään injektoivan bakteerikannan virulenssia. Antibioottiherkkyysmääritys on aiheellista suorittaa aina, kun primaarikasvu käytetyllä viljelymenetelmällä viittaa E. coliin. Etenkin hemolyyttiset kannat on aina syytä testata oikean lääkevalinnan varmistamiseksi. Tässä työssä saatujen tulosten perusteella rutiininomaista sulfakuuria VTI:sta kärsivälle potilaalle ei voi suositella, olihan 42 % E.coleista trimetopriimisulfalle resistenttejä (Vetmic). Tämä tarkoittaa sitä, että joka viidennellä potilaalla oninfektion aiheuttajana sulfalle resistentti E.coli-kanta. Jos mikä tahansa bakteerikanta on useille antibiooteille resistentti ja/tai herkkä vain aminoglykosiideille, on aiheellista tehdä MIC-arvon määritys, jotta laskennallisesti voidaan selvittää käytettävän antibiootin annostus.

Penikkatautivirus on paramyksoviruksiin kuuluva morbillivirus. Se on läheistä sukua tuhkarokko- ja lehmäruttoviruksille. Penikkatautivirus on levinnyt maailmanlaajuisesti.. Se kykenee injektoimaan useita lihansyöjiä. Koira on viruksen tärkein reservuaari. Penikkatautivirusta esiintyy runsaimmin hengitystie-eritteissä ja se leviää yleensä pisaratartuntana. Penikkataudin kliiniset oireet rüppuvat kannan virulenssista, koiran iästä ja vastustuskyvystä sekä infektion leviämisestä elimistössä. Neurologiset oireet ovat tärkein tekijä arvioitaessa koiran ennustetta. Penikkatautia vastaan käytetään eläviä heikennettyjä virusrokotteita. Säännölliset rokotukset ovat tehokkain tapa ennaltaehkäistä penikkatautia. Tärkein syy rokotussuojan muodostumattomuuteen ovat pennun emältään saamat vasta-aineet. Penikkatauti-rokotteet saavat aikaan sekä soluvälitteisen että humoraalisen immuniteetin. Soluvälitteisen immuniteetin mittaamiseen ei ole rutiinimenetelmää. Humoraalista immuniteettia voidaan mitata määrittämällä seerumin virusta neutraloivien vasta-aineiden määrä. Mittaamalla neutraloivien vasta-aineiden määrää kentältä saaduista näytteistä saadaan selville laumaimmuniteetti. Tutkimusta varten otettiin seeruminäytteitä 167 terveestä koirasta. Näytteistä määritettiin penikkatautivasta-ainetasot virusneutralisaatiotestillä Eläinlääkintä- ja elintarvikelaitoksen virologian ja epidemiologian osastolla. Aineistossamme pelkästään Dohyvacilla rokotettuja koiria oli 50,3 %. Varsinaista rokotteiden välistä vertailua emme voineet tehdä Candurin ja Canlanin pienten käyttömäärien takia. Keskityimme vertailemaan Dohyvacilla ja usealla erimerkkisellä rokotteella rokotettuja koiria ikäryhmittäin. Totesimme, että erimerkkisillä rokotteilla rokotetut koirat näyttävät muodostaneen kaikissa ikäryhmissä paremmin vasta-aiheita kuin Dohyvacilla rokotetut koirat. Aineistomme oli niin pieni, että emme voineet tehdä siitä tilastollista analyysiä.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, kuinka mikrobilääkeresistenssiä aiheuttava laajakirjoinen beetalaktamaasi (ESBL) vaikuttaa kuolleisuuteen HYKS Meilahden sairaalassa todetuissa Escherichia coli –bakteerin aiheuttamissa veriviljelypositiivisissa infektioissa. Resistenttien bakteerien aiheuttamat infektiot ovat ajankohtainen ongelma, jota on tutkittu runsaasti viime vuosina. Suomessa tutkimuksia on kuitenkin toistaiseksi vähän. Kansainvälisten tutkimusten tulokset viittaavat siihen, että ESBL vaikeuttaa E. colin aiheuttamien infektioiden hoitoa ja lisää kuolleisuutta bakteremioihin. Tutkimuksessa analysoitiin kaikki HYKS Meilahden sairaalassa vuosina 2005-2010 todetut ESBL:ia tuottavien E. coli -kantojen aiheuttamat bakteremiat. Kullekin ESBLkannan aiheuttaman infektion saaneelle potilaalle valittiin verrokkipotilas, jonka infektion oli aiheuttanut beetalaktaamiantibiootille herkkä E. coli -kanta. 30 päivän kuolleisuuden lisäksi tutkimuksessa analysoitiin hoidon viiveen ja perussairauksien vaikutusta kuolleisuuteen. McCabe-luokitusta käytettiin apuna perussairauksien luokittelussa. ESBL-kantojen aiheuttamia bakteremioita todettiin vuosina 2005-2010 yllättävän vähän: 29 tapausta. Tästä johtuen tilastollisesti merkittävää eroa kuolleisuudessa ei ryhmien välillä tullut esille. ESBL-potilaista kuoli 30 päivän seurannassa 9 (31%) ja verrokeista 6 (21%). Kahden vuoden seuranta-aikana ero kuolleisuudessa kasvoi entisestään. ESBL viivästytti merkittävästi tehoavan antibioottihoidon aloitusta.

Tutkielmassa on tarkoitus selvittää, minkälainen yhteys on liikunnan ja unen määrällä sekä näiden yhteisvaikutuksella viskeraalisen, ihonalaisen ja maksan rasvan määrään. Viskeraalisella rasvakudoksella tarkoitetaan vatsaontelon sisälle sisäelinten ympärille kerääntyvää rasvakudosta, jolla nykykäsityksen mukaan on aktiivinen osuus adipokiineja erittävänä kudoksena. Viskeraalisella rasvakudoksella tiedetään olevan selvä yhteys moniin sairauksiin, kuten tyypin 2 diabetekseen. Tämän tutkielman aineisto koostuu 12 monotsygoottisen kaksosparin otoksesta. Parit ovat painonsa suhteen diskordantteja eli heillä on painoeroa yli 3 BMI-yksikköä. Tutkielmassa pyritään huomioimaan sukupuolen tuoma vaikutus viskeraalisen rasvakudoksen kertymiseen. Unen ja liikunnan määrä sekä laatu on mitattu objektiivisesti aktiivisuusmittareiden avulla sekä käyttämällä tutkittavien henkilöiden käyttämiä päiväkirjoja. Viskeraalisen rasvakudoksen määrä on selvitetty magneettikuvauksilla. Tutkielman tulokset kertovat, että vähäinen liikunnan ja unen määrä lisäävät eri rasvakudostyyppien määrää. Työn kliininen merkitys on mahdollisesti jatkossa merkittävä, sillä tutkielmassa on viitteitä siitä, että korkean intensiteetin liikunta saattaa vähentää viskeraalisen rasvan määrää enemmän kuin kevyempi liikunta. Kevyt liikunta puolestaan vaikuttaa mahdollisesti enemmän ihonalaisen rasvakudoksen määrään.

Tämä opas on tehty Yliopistollisen eläinsairaalan eläinlääkäreiden tarpeisiin, sillä he hoitavat päivittäin Eläinsairaalaan hoitoon tuotuja luonnonvaraisia eläimiä. Myös muualla toimivat eläinlääkärit voivat soveltaa oppaan ohjeita henkilökohtaisen mielenkiinnon ja olemassa olevien resurssien mukaan. Luonnonvaraisten eläinten hoito voi toisinaan luoda eläinlääkäreille yllättäviä tilanteita. Tietoa eläimistä ja niiden sairauksista ja lääkityksistä ei ole helposti saatavilla. Tässä oppaassa käsitellään Suomen luonnosta löytyvien yleisimpien nisäkkäiden ja lintujen hoitoa. Tavallisimmat sairaudet ja niiden hoito käydään läpi. Lisäksi oppaassa on ohjeita eläinten ruokinnasta ja pitovaatimuksista hoidon aikana sekä yhteystietoja jatkohoitoa varten. ELK Jenni Björkskogin kirjoittamassa osuudessa käsiteltävät nisäkkäät ovat siili (Erinaceus europaeus), jänis (Lepus timidus), rusakko (Lepus europaeus), orava (Sciurus vulgaris), liito-orava (Pteromys volans), kettu (Vulpes vulpes), majava (Castor fiber, Castor canadensis), saukko (Lutra lutra), mäyrä (Meles meles), minkki (Mustela vision), lumikko (Mustela nivalis nivalis), näätä (Martes martes), hilleri (Mustela putorius), kärppä (Mustela erminea), ahma (Gulo gulo), ilves (Lynx lynx), norppa (Phoca hispida) ja harmaahylje (Halichoerus grypus). ELK Liina Väänäsen tekemässä osiossa käsitellään kauriin-, peuran- ja hirvenvasat, lepakot sekä linnut. Lintuosiossa on on luvut Yleistä linnuista, Pikkulinnut, Varislinnut, Vesilinnut ja Petolinnut.

Lypsylehmien pito kylmäpihatossa on 1990-luvulta lähtien kiinnostanut maidontuottajia lähinnä halvempien rakennuskustannusten vuoksi. Samalla on kuitenkin herännyt huoli lypsylehmien pärjäämisestä ja hyvinvoinnista kylmissä tuotantotiloissa. Tutkimuksen tarkoituksena oli eri verianalyyttejä seuraamalla selvittää miten Etelä-Suomen talviolosuhteet vaikuttavat kylmäpihatossa elävien lypsylehmien fysiologiaan ja hyvinvointiin. Tutkimus suoritettiin Suitian tuotantoympäristötutkimus navetassa 15.10.1997-31.3.1998. Tutkimuksessa mukana olleilta 12 holstein-friisiläislehmältä otettiin verinäytteet 3-5 viikon välein ja näytteistä määritettiin kokonaisproteiinien, albumiinin, urean, vapaiden rasvahappojen (FFA), β-hydroksibutyraatin (β-HB), kortisolin ja glukoosin pitoisuudet sekä aspartaattiaminotransferaasin (ASAT), kreatiinikinaasin (CK) ja gammaglutamyylitransferaasin (GGT) aktiivisuudet ja valkosolujen kokonaismäärä sekä erittely. Tutkimustalvi oli melko leuto eikä talven aikana ollut pitkiä pakkasjaksoja. Kylmin kuukausi oli maaliskuu, jonka aikana keskilämpötila pihatossa oli -2,2 °C. Kylmimmillään pakkanen käväisi pihatossa – 17 °C:ssa. Veriparametreissa havaittiin tilastollisesti merkitsevää vaihtelua koko talvea tarkasteltaessa kokonaisproteiinien, FFA:n, urean, glukoosin ja kortisolin pitoisuuksissa sekä ASAT-aktiivisuuksissa. Muutokset eivät vaikuttaneet olevan kylmästressin aiheuttamia. Kokonaisproteiinipitoisuus oli koko talven koholla ja muutokset urean ja FFA:n pitoisuuksissa olivat laskevia. Nämä muutokset eivät viittaa kataboliseen tilaan eläinten elimistössä. Kortisolipitoisuuden nousuja ei edeltänyt kylmempi ajanjakso, joka olisi voinut nousuun vaikuttaa. Glukoosipitoisuuksien muutoksilla ei ollut yhteyttä kortisolipitoisuuksien vaihteluun. Muissa verianalyyteissä ei havaittu tilastollisesti merkitsevää vaihtelua. Tutkimustalvi oli melko leuto ja pakkasjaksot lyhyitä. Tutkimuksessa oli sekoittavina tekijöinä lehmien samanaikainen osallistuminen parrenvalintakokeeseen ja ruokintakokeeseen, jossa karkearehuruokinta vaihteli neljän viikon jaksoissa. Tämän tutkimuksen tulokset eivät anna aihetta olettaa tutkimustalvena vallinneilla Etelä-Suomen talviolosuhteilla olleen haitallisia vaikutuksia lehmien fysiologiaan tai hyvinvointiin.

Tutkimuksessa määritettiin kliinisesti terveiden ja mahasuolikanavan oireita potevien koirien helikobakteeri (HLO)-infektion aste, mahalaukun limakalvon histologinen kuva sekä tutkittiin HLO-infektion asteen ja histologisen kuvan välistä yhteyttä. Materiaalina oli 19 oireetonta lemmikkikoiraa ja 23 EKK:n eläinsairaalan potilasta, joilla oli esiintynyt mahasuolikanavan oireita. Koirilta otettiin mahalaukun limakalvolta endoskopiassa harjanäyte sekä biopsianäytteet ureaasitestiin, histologiseen tutkimukseen, viljelyyn ja elektronimikroskooppiseen tutkimukseen. Helikobakteereita todettiin histologisesti kaikilla oireettomilla koirilla (100 %) ja 91,3:%:lla oireellisista koirista. Ureaasitesti tehtiin 39 koiralta ja harjanäyte tutkittiin yhteensä 22 koiralta. Niillä löydettiin kaikki positiiviset ja negatiiviset, kun todellisena tuloksena pidettiin histologisesti todettua HLO-infektiota. Harjanäytteessä todettu helikobakteerien määrä ei aina vastannut histologisesti todettua HLO-infektion astetta. Mahalaukun eri alueiden kesken todettiin tilastollisesti eroja HLO-infektion asteessa: antrurnissa helikobakteereita esiintyi vähiten. HLO-infektion aste ei tilastollisesti poikennut oireettomien ja oireellisten ryhmien välillä (p =0,10). Histologinen kuva poikkesi ryhmien välillä yksittäisten tulehdusparametrien suhteen siten, että lymfosyyttiaggregaatteja (p < 0,01) ja eosinofiilejä (p = 0,03) oli lievästi enemmän oireellisillakuin oireettomilla koirilla. Diagnostisia löydöksiä ei esiintynyt 58 %:lla oireettomista ja 34 %:lla oireellisista koirista. Yleisin diagnostinen löydös oli lievä krooninen gastriitti, joka todettiin yhteensä 11 koiralla. HLO-infektion asteen ja tulehdusmuutosten välillä ei todettu korrelaatiota.