Browsing by study line "Vero-oikeus"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten verovelvollisten oikeusturva ja hyvän hallinnon periaatteet toteutuvat arvonlisäverotuksen osalta oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain mukaisessa seuraamusmaksujärjestelmässä. Tutkielman tavoitteena on tunnistaa verovelvollisten oikeusturvan toteutumiseen liittyviä ongelmakohtia seuraamusmaksusääntelyssä ja esittää tältä osin vaihtoehtoja nykymuotoiselle sanktiojärjestelmälle. Arvonlisäverotus on osa oma-aloitteista verotusta, jossa verovelvollinen itse tekee tulkinnan verovelvollisuudestaan monimutkaisten substanssisäännösten pohjalta ja vastaa veron oikeasta ilmoittamisesta ja maksamisesta veroviranomaiselle sekä mahdollisten ilmoituksella olleiden virheiden korjaamista koskevan oikaisuilmoituksen antamisesta. Mikäli verovelvollinen tekee tässä ilmoittamisessa virheen, voi virheen seurauksena olla mittava seuraamusmaksu eli oma-aloitteisten verojen verotusmenettelylain mukaisesti määrättävä myöhästymismaksu tai veronkorotus. Kun oma-aloitteisten verojen verotusmenettelyt uudistettiin ja yhdenmukaistettiin vuonna 2016 voimaan tulleella lailla oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä, oli uudistuksen tavoitteena tehdä ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönneistä määrättävistä seuraamuksista aiempaa yhtenäisemmät ja kaavamaisemmat sekä vähentää seuraamusten määräämiseen liittyvää viranomaisharkintaa. Tämä on tarkoittanut käytännössä sitä, että tosiasiallisesta ilmoitusvirheestä – eli ilmoituksen antamisesta myöhässä taikka siinä olevasta sisältövirheestä – määrätään lähtökohtaisesti automaattisesti laissa kaavamaisesti eritellyn suuruinen myöhästymismaksu tai veronkorotus ilman verovelvollisen tuottamuksen arviointia. Sääntelyn kaavamaisuus ja viranomaisharkinnan vähäinen merkitys tekee siitä hyvin yhteensopivan automaation hyödyntämisen kanssa, ja myöhästymismaksuista suuri osa määrätäänkin automaatiossa. Nämä näkökohdat edistävät osaltaan hallinnollisen tehokkuuden toteutumista. Hallinnollisten sanktioiden järjestelmällä ei kuitenkaan voida tavoitella pelkästään hallinnollista tehokkuutta, vaan hallinnollisia sanktioita koskevan sääntelyn on turvattava myös verovelvollisten perusoikeuksien ja oikeusturvan sekä hyvän hallinnon periaatteiden toteutuminen. Perustuslakivaliokunta on todennut, ettei verotuksen kaltaisessa massaluontoisessakaan toiminnassa saa vaarantaa hyvän hallinnon vaatimuksia tai verovelvollisen oikeusturvaa. Tutkimustuloksena havaitaan, että oma-aloitteisten verojen seuraamusmaksuja koskeva sääntely ei arvonlisäverovelvollisten osalta täysin toteuta hyvän hallinnon periaatteita ja verovelvollisten oikeusturvaa, ja sääntelyn täsmentämiselle tai tulkinnanvaraisten seikkojen paremmalle ilmoittamismahdollisuudelle on tarvetta.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Vero-oikeudessa osakaslainalla tarkoitetaan osakeyhtiön osakkaan yhtiöstä nostamaa rahalainaa. Osakaslainoja on verotettu Suomessa vuodesta 1998 alkaen. Osakaslainojen verottamisen pääasiallisena tavoitteena on ollut estää osingoista menevien verojen välttämistä tai verotuksen siirtämistä huomattavan pitkälle tulevaisuuteen sekä yhtiön varojen siirtyminen osakkaan yksityistalouden käyttöön. Ainoastaan luonnollisten henkilöiden saamat lainat ovat tuloverolain mukaan verotettavia osakaslainoja. Osakaslainan pääoma verotetaan koko määrältään luonnollisen henkilön pääomatuloina pääomatulon veroprosentin mukaisesti. Mikäli laina maksetaan takaisin viiden vuoden kuluessa lainan nostamisesta, voidaan takaisinmaksetut määrät vähentää pääomatuloista. Osakaslainoja nostetaan edelleen yli kaksikymmentä vuotta uudistuksen jälkeen. Tästä syystä oli aiheellista arvioida osakaslainan nykyhetken tilannetta sekä oikeudelliselta että käytännölliseltä kannalta. Osinkojen verotus on muuttunut jonkin verran vuoden 1998 jälkeen ja selvää on muutenkin, että osakaslainoja ei enää nosteta osingoista menevien verojen välttämiseksi, sillä osakaslainan verotus on raskaampaa kuin osinkojen verotus. Vuoden 1998 osakaslainauudistuksessa ei myöskään ollut huomioitu osakaslainan mahdollisia kansainvälisiä kytkentöjä taikka sitä, että markkinaehtoisesti myönnetyt osakaslainat olisi voitu sallia ja vastaavasti miettiä peiteltyä osinkoa koskevien säännösten soveltamista epäasianmukaisiin lainoihin. Myös monia muita seikkoja jätettiin huomioimatta, sillä osakaslainamäärät olivat vuoteen 1998 mennessä kasvaneet paljon ja tarvittiin nopeita keinoja lainamäärän kasvun hillitsemiseksi. Tulon käsitteen kannalta osakaslainan verottaminen on sikäli ongelmallista, että lainaa ei useimmissa yhteyksissä ole pidetty tulona missään merkityksessä. Taloudellisen tulon ja osakaslainan välillä on ilmeinen ristiriita, jonka merkitys on tosin ehkä suurempi tuloverotuksen systematiikan kannalta kuin käytännössä. Toisaalta taloudellisen tulon käsitteen avulla on mielekästä tehdä rajanvetoa sen suhteen, milloin lainanannossa on tosiasiassa kyse lainansaajan tulosta ja milloin kyseessä on aito laina eli puhdas pääomansiirto korvausta eli korkoa vastaan. Tutkielman tarkoituksena on ollut selvittää osakaslainasäännösten voimassaolevan oikeuden mukainen sisältö, vaikka odotuksena olikin, että suurta muutosta ei ole tapahtunut, koska itse säännösten sanamuoto on pysynyt ennallaan vuodesta 1998. Tarkoituksena olikin suhteuttaa osakaslainan verotus nykyiseen oikeus- ja verotuskäytäntöön sekä muuttuneeseen osinkoverotukseen. Tarkoitus oli myös tuoda esille niitä näkökulmia, joita ei ollut huomioitu lainsäädäntövaiheessa syystä tai toisesta. On myös huomioitava, että osakaslainoja ei veroteta kovinkaan monessa maassa. Esimerkiksi Ruotsissa verotetaan ainoastaan Ruotsin aktiebolagslagin vastaiset osakaslainat. Osakaslainaa koskevat säännökset ovat sanamuodoltaan varsin selkeitä, joten varsinaisia tulkintaongelmia ei tässä suhteessa ole. Osakaslainojen osalta on kuitenkin ollut epäselvyyttä mm. siitä kuinka ne tulisi merkitä kirjanpitoon, ovatko myyntisaamiset joissain tilanteissa osakaslainoja tai verotetaanko osakaslainana välikäden kautta saatu laina vai onko tällöin kyse veron kiertämisestä. Tutkielmassa on päädytty arvioon, jonka mukaan markkinaehtoisia osakaslainoja ei tulisi verottaa, koska sille ei tosiasiassa voida enää osoittaa kovinkaan painavia perusteita. Kokonaan eri asia on, millaisia lainainstrumentteja voitaisiin käyttää ja kuinka markkinaehtoisuutta kontrolloitaisiin.

Osakeperusteiset kannustinjärjestelmät ovat vakiinnuttaneet paikkansa osana työntekijöiden kompensaatiota sekä Suomessa, että Yhdysvalloissa. Suomessa osakeperusteisista kannustinjärjestelyistä tunnetaan vero-oikeuden näkökulmasta lähinnä työsuhdeoptiot ja henkilöstöanti. Muuta osakeperusteiset kannustinjärjestelmät verotetaan käytännössä samojen sääntöjen mukaisesti kuin kaksi edellä mainittua ja niitä on käsitelty vain Verohallinnon ohjeistuksissa, lähinnä maininnan tasolla. Yhdysvalloissa on käytössä lukuisia osakeperusteisia kannustinjärjestelmiä, joiden verokohtelut poikkeavat toisistaan merkittävästi. Yhdysvaltojen Internal Revenue Code (IRC) asettaa vaihtoehtoisille instrumenteille tarkat edellytykset, joiden on täytyttävä edullisemman verokohtelun takaamiseksi. Kvalifioidut optio-ohjelmat nauttivat selkeästi edullisempaa verokohtelua kuin ei-kvalifioidut ja 409A asettaa lisäksi kaikille osakeperusteisille viivästetyn kompensaation kannustinjärjestelmille tiettyjä reunaehtoja, joista poikkeaminen altistaa oikeudenhaltijan sanktioille. Käytännössä lähtökohdat verotuksen ajallisesta kohdistumisesta ovat samankaltaiset, mutta Yhdysvaltojen lainsäädäntö tarjoaa mahdollisuuden sellaisten kannustinjärjestelmien luomiseen, joita Suomessa ei voida toteuttaa. Tuloverolain uudistaminen Suomessa on lisäksi asettanut työsuhdeoptiot Suomessa epäsuotuisaan asemaan henkilöstöantiin verrattuna. Henkilöstöannissa syntyvän veronalaisen ansiotulon määrä on uudistuksen jälkeen mahdollista perustaa osakkeita antavan yhtiön osakkeen matemaattiseen arvoon, eikä arvostusta tarvitse enää perustaa vertaiskauppa-arvoon. Yhdysvalloissa listaamattoman yhtiön osakkeen arvo määritellään samankaltaisella 409A-valuaatiolaskelmalla, mutta verotuksen lähtökohdat ovat varsin erilaiset. Optioiden merkintähinnan on lähtökohtaisesti oltava vähintään osakkeen käypä arvo optioiden antamisen hetkellä. Tämä käytännössä mahdollistaa sen, ettei optioiden käyttämisestä tietyin edellytyksin synny ollenkaan veronalaista ansiotuloa. Kvalifioitujen optioiden osalta ansiotulolta maksettavaksi tulee lähtökohtaisesti vain pääomatulovero, jonka perustana on osakkeen luovutusarvo. Voidaan todeta, että Suomen ja Yhdysvaltojen lainsäädäntöihin perustuvat mahdollisuudet luoda osakeperusteisia kannustinjärjestelmiä ovat hyvin erilaiset. Järjestelmille asetettavat ehdot ovat myös luonteeltaan erilaisia tavalla, joka estää osakeperusteisten kannustinjärjestelmien tehokkaan käytön toisessa valtiossa.

Ulkomaiset sijoitukset ovat merkittävässä roolissa Suomen kiinteistösijoitusmarkkinalla ja erikoissijoitusrahastot ovat yksi Suomessa laajalti käytetyistä kiinteistösijoittamisen muodoista. Pääosin kiinteistövarallisuuteen sijoittavat erikoissijoitusrahastot ovat kirjoittamisen hetkellä voimassa olevan lainsäädännön mukaan TVL 20a §:n edellytysten täyttyessä verovapaita rahastoja. Globalisoituvalla markkinalla kansainväliset tilanteet on otettava entistä tarkemmin huomioon, minkä johdosta Sanna Marinin hallitus on ottanut tavoitteekseen Suomen veropohjan tiivistämisen. Tämän tutkielman aiheena on yksi veropohjan tiivistämisen eteen selvitetyistä uudistamishankkeista – harvaomisteisiin pääosin kiinteistövarallisuuteen sijoittaviin erikoissijoitusrahastoihin sovellettavaksi ehdotettu läpivirtausmalli. Marinin hallituksen työstämän läpivirtausmallin olisi ollut tarkoitus tiivistää Suomen veropohjaa etenkin sellaisissa kansainvälisissä tilanteissa, joissa TVL 20a §:n soveltuessa Suomessa sijaitsevasta kiinteistövarallisuudesta saadut tulot jäävät Suomen verotusvallan ulkopuolelle. Suomessa sijaitsevasta kiinteästä omaisuudesta saatu tulo voi rajoitetusti verovelvollisen rahasto-osuudenomistajan kohdalla jäädä Suomen verotusvallan ulkopuolelle sellaisessa tilanteessa, jossa tulolähteen katsotaan olevan kiinteistön sijaan verovapaa erikoissijoitusrahasto. Ehdotetun läpivirtausmallin soveltuessa tulo olisi puolestaan nähty kiinteästä omaisuudesta saatuna tulona, jonka verottamiseen Suomella on oikeus. Tutkielmassa arvioidaan pääosin oikeusdogmatiikan keinoin läpivirtausmallin toimivuutta kokonaisuutena, sekä edellytyksiä sen implementoinnille. Tutkimuksen myötä ilmenneisiin epäkohtiin ehdotetaan myös mahdollisuuksien mukaan ratkaisuvaihtoehtoja. Etenkin läpivirtausmallin vaikutusarviointiin otetaan kantaa myös veropoliittisesta sekä oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta. Läpivirtausmallin taustalla on kestävä ajatus Suomelle kuuluvan verotusvallan tehokkaammasta hyödyntämisestä, mutta tämä on tehtävä kestävällä ja tehokkaalla tavalla. Läpivirtausmallin on nähty olevan tähän varteenotettava vaihtoehto, mutta ongelmallisena näyttäytyvät etenkin tutkielmassa käsiteltävät mallin ehdotettu soveltamisala, mallin hallinnollinen taakka, sekä verovastuun jakautuminen mallin soveltuessa. Edellä mainitut ongelmakohdat huomioon ottaen läpivirtausmallin implementoiminen ei ole täysin mahdoton ajatus, mutta onnistuminen vaatisi kattavaa mallin jatkotyöstämistä. Suomen veropohjan tiivistämiseksi olisi kuitenkin perusteltua arvioida myös sijoitus- ja erikoissijoitusrahastojen verotuksen kokonaisvaltaisempaa uudistusta läpivirtausmallin sijaan.

Perintö- ja lahjaverolain (PerVL) pääsäännön mukaan perintö- ja lahjavero määräytyy varallisuuden käyvän arvon eli varallisuuden todennäköisen luovutushinnan perusteella. Merkittävän poikkeuksen tästä pääsäännöstä tekee PerVL 55 §:n sukupolvenvaihdoshuojennus, jota sovellettaessa maksuunpantava perintö- tai lahjavero määräytyy käypää arvoa merkittävästi alemman arvon perusteella. Veron maksamiseksi saa lisäksi PerVL 56 §:n mukaisesti verrattain pitkän, jopa kymmenen vuoden korottoman maksuajan. Huojennussäännöksiä voidaan soveltaa, jos perintöön tai lahjaan sisältyy maatila, muu yritys tai osa niistä ja verovelvollinen jatkaa maatalouden harjoittamista tai yritystoimintaa. Osakeyhtiön osakkeita koskevissa perintö- tai lahjasaannoissa huojennus kohdistuu pääsääntöisesti kaikkiin yhtiön varoihin – myös elinkeinotoimintaan liittymättömiin varoihin, kuten esimerkiksi sijoitusluontoisiin varoihin, vaikka nämä varat muodostaisivat huomattavan osan yhtiön kokonaisvarallisuudesta. Huojennus alentaa maksuunpantavan veron vähintään 40 prosenttiin käyvän arvon mukaan määräytyvästä verosta, mutta pääsääntöisesti huojennus on suurempi – se voi johtaa jopa lähes täyteen verovapauteen. Koska huojennussäännökset johtavat merkittävän eriasteiseen verotukseen eri perinnön- ja lahjansaajien välillä, on niillä merkitystä perustuslain 6.1 §:n yleisen yhdenvertaisuussäännöksen kannalta, jonka katsotaan pitävän vaatimuksen samanlaisesta kohtelusta samanlaisissa tapauksissa. Jos tapausten samanlaisuuden määritetään perintönä tai lahjana saadun varallisuuden käypään arvoon, on selvää, etteivät huojennussäännökset täytä tätä vaatimusta. Huojennussäännöksistä aiheutuu siten PL 6.1 §:ssä tarkoitetun yhdenvertaisuuden rajoitus. Ollakseen perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävissä, huojennussäännösten pitäisi täyttää perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset. Tutkielmassa tarkastellaan perintö- ja lahjaverolain huojennussäännösten suhdetta perusoikeutena turvattuun yhdenvertaisuuteen. Erityisen tarkastelun kohteena on se, miten huojennuksen kohdistuminen osakeyhtiön sijoitusluontoiseen varallisuuteen vaikuttaa säännösten hyväksyttävyyteen perusoikeusjärjestelmän kannalta. Kohdistuessaan osakeyhtiön kaikkiin varoihin, saattaa huojennus kohdistua luonteeltaan samanlaiseen varallisuuteen, jota on yksityishenkilöiden omistuksessa, kuten julkisesti noteerattuihin arvopapereihin. Yhdenvertaisuusrajoituksen aste on sijoitusluontoisten varojen kohdalla jyrkempi kuin sellaisten varojen osalta, jotka liittyvät tuotannolliseen toimintaan, ja jotka poikkeavat luonteeltaan yksityishenkilöiden omistuksessa olevista varallisuuseristä. Sama ongelma koskee huojennuksen kohdistumista arvopaperisijoitustoimintaa harjoittavien osakeyhtiöiden osakkeisiin, koska näiden yhtiöiden varat koostuvat lähinnä sijoitusluontoisista varoista. Olennaisin tutkimuskysymys, johon tässä tutkimuksessa vastataan, on siten seuraava: Miten yrityksen ja yritysvarallisuuden käsitteiden sisältö vaikuttaa huojennussäännösten perustuslailliseen hyväksyttävyyteen ja onko huojennussäännöksistä aiheutuva eriarvoinen kohtelu yhdenvertaisuussäännöksen ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävissä? Kysymykseen vastaamiseksi tutkielmassa tarkastellaan huojennussäännösten sekä perustuslain yhdenvertaisuussäännöksen sisältöä ja merkitystä. Erityisen tarkastelun kohteena huojennussäännösten osalta on PerVL 55.1 §:n yrityksen käsite sekä PerVL 55.2 §:n yritysvarallisuuden käsite. Huojennussäännösten ja yhdenvertaisuussäännöksen keskinäisen suhteen määrittämiseksi tarkastellaan myös perusoikeuksien yleistä merkitystä muun lainsäädännön ja lainsoveltamisen kannalta sekä sitä, miten yhdenvertaisuussäännöksen asettamat vaatimukset ilmenevät verotuksessa. Lähteinä hyödynnetään erityisesti huojennussäännösten ja perustuslain esitöitä sekä perusoikeuksia ja vero-oikeutta koskevia yleisiä oppeja. Yhdenvertaisuuden merkitystä verotuksessa arvioidaan myös veropolitiikkaa koskevien yleisten oppien avulla. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että huojennussäännöksiin liittyy useita yhdenvertaisuuden ja perusoikeuksien rajoitusedellytysten kannalta vaikeasti perusteltavissa olevia tekijöitä, jotka osaltaan murentavat säännösten hyväksyttävyyttä perusoikeusjärjestelmän kannalta. Erityisen ongelmallista on huojennuksen kohdistuminen osakeyhtiön sijoitusluontoisiin varoihin. Suhteessa huojennuksen piirin ulkopuolelle jääviin verovelvollisiin, huojennuksesta koituva hyöty on suurimmillaan silloin, kun saannon kohteena olevan yhtiön varallisuuteen sisältyy merkittävä määrä sijoitusluontoisia, sukupolvenvaihdoksen hetkellä elinkeinotoimintaan nähden ylimääräisiä varoja. Huojennuksen määrä ja yhdenvertaisuusrajoituksen aste on siten korkeimmillaan sellaisten osakeyhtiöiden luovutuksissa, joita ei todennäköisemmin yritystoiminnan jatkuvuuden turvaamiseksi ja työpaikkojen säilyttämiseksi olisi edes tarpeen tukea.

OECD Pilari 2 ja GILTI-sääntely ovat molemmat kansainvälisiä verotusjärjestelyjä, joilla pyritään rajoittamaan monikansallisten yritysten verosuunnittelua ja veronkiertoa. OECD Pilari 2 on osa OECD:n BEPS-hanketta (Base Erosion and Profit Shifting), joka pyrkii estämään yrityksiä siirtämästä voittojaan maasta toiseen veronkierron tarkoituksessa. Pilari 2:n tavoitteena on luoda globaali vähimmäisverokanta, joka koskee suuria kansainvälisiä yrityksiä ja minimoi verokilpailun haittoja. Vähimmäisverokanta estää yrityksiä siirtämästä voittojaan matalan verokannan maihin ja lisää verotuloja kansallisille hallituksille. GILTI-sääntely puolestaan on osa Yhdysvaltojen verojärjestelmää ja se estää yrityksiä siirtämästä voittojaan ulkomaille verotuksen välttämiseksi. GILTI-sääntely koskee Yhdysvaltojen kansalaisia ja yrityksiä, jotka omistavat osuuksia ulkomaisista yrityksistä, joiden voitto ylittää tietyn rajan. Tämä voitto lasketaan verotettavaksi Yhdysvalloissa, vaikka se olisi ansaittu ulkomailla. Yhteenvetona voidaan sanoa, että sekä OECD Pilari 2 että GILTI-sääntely pyrkivät estämään veronkiertoa ja verosuunnittelua kansainvälisissä yritysjärjestelyissä. OECD Pilari 2 vaikuttaa useisiin maihin ympäri maailmaa, kun taas GILTI-sääntely koskee pääasiassa Yhdysvaltojen kansalaisia ja yrityksiä.

Kiinteistöosakeyhtiöiden osakkeiden luovutuksia koskevia varainsiirtoverolain erityissäännöksiä on sovellettu 1. maaliskuuta 2013 alkaen. Tätä aiemmin varainsiirtoverolaissa ei ollut tehty jakoa erilaisten arvopaperien varainsiirtoverokohtelun välille. Säännösten säätämisen keskeisinä tavoitteina olivat veropohjan laajentaminen sekä kiinteistöjen suoraan ja välilliseen omistamiseen liittyneen varainsiirtoverokohtelun neutraalisuuden parantaminen. Varainsiirtoverolain veropohjaa koskeneiden säännösten muuttaminen tuli uudistusta koskeneen hallituksen esityksen mukaan ajankohtaiseksi, sillä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntö oli esityksen mukaan kaventanut varainsiirtoveropohjaa kapeammaksi kuin katsottiin olevan tarkoituksenmukaista. Varainsiirtoverolain muutos jätti muutamia tulkinnan kannalta merkittäviä käsitteitä auki ja korkein hallinto-oikeus on omassa ratkaisukäytännössään joutunut ottamaan kantaa näiden käsitteiden merkityssisältöön. Korkein hallinto-oikeus ei kuitenkaan ole ottanut kantaa rakentamisaikaisen lainan lukemiseen osaksi vastiketta, josta varainsiirtoveroa on maksettava varainsiirtoverolain 20 §:n 4 momentin soveltamisalalla. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten korkein hallinto-oikeus on tulkinnut varainsiirtoverolain muutoksen yhteydessä avoimiksi jääneitä käsitteitä ja tämän selvityksen pohjalta on tässä tutkielmassa esitetty näkemys siitä, milloin rakentamisaikaiset lainat tulee lukea osaksi vastiketta, josta varainsiirtoveroa on suoritettava varainsiirtoverolain 20 §:n 4 momentin perusteella. Tutkielman perusteella kyseisen säännöksen soveltamisalalla rakentamisaikaiset lainat voisivat tulla luettavaksi osaksi vastiketta pääsääntöisesti vain asunto-osakeyhtiöiden ja keskinäisten kiinteistöosakeyhtiöiden osakkeita luovutettaessa.

VML 31 §:n uudet liiketoimen määrittämistä ja sivuuttamista koskevat momentit astuivat voimaan 1.1.2022. Säännöstä uudistettiin, koska oikeuskäytännössä oli linjattu, ettei liiketoimen sivuuttaminen ja uudelleen luonnehdinta olleet mahdollisia uudistusta edeltäneen VML 31 §:n soveltamisalalla. OECD:n siirtohinnoitteluohjetta ei siten voitu hyödyntää sellaisenaan ja tämän vuoksi Suomen oli tehtävä oman lainsäädäntönsä vastaisia vastaoikaisuja OECD:n malliverosopimuksen 9 artiklan mukaisessa vastaoikaisumenettelyssä. Tämä johti siihen, että Suomi menetti verotuloja. Uudistuksen tavoitteena olikin mahdollistaa liiketoimen sivuuttaminen ja uudelleen luonnehdinta sekä yhdenmukaistaa Suomen lainsäädäntö OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden kanssa. Lisäksi tavoitteena on poistaa vastaoikaisumenettelyssä ilmenneet ongelmat sekä parantaa verotuksen ennakoitavuutta ja suomalaisten veroviranomaisten mahdollisuuksia verovalvontaan. VML 31 §:n uudistusta, erityisesti liiketoimen sivuuttamista koskevaa VML 31.3 §:ää, on kritisoitu siitä, ettei se vastaa legaliteettiperiaatteen vero-oikeudelliselle sääntelylle asettamia vaatimuksia, eikä siinä ole huomioitu riittävällä tasolla verovelvollisen oikeusturvaa. Koska VML 31.3 § mahdollistaa verovelvollisen määrittelemän liiketoimen sivuuttamisen ja korvaamisen toisella liiketoimella, on erityisen tärkeää, että verovelvollisen oikeusturva on huomioitu riittävällä tasolla. Vero-oikeudessa legaliteettiperiaate myös edellyttää, että liiketoimen sivuuttamisesta säädetään lailla, josta käy ilmi verovelvollisuuden ja veron suuruuden perusteet sekä jossa säädetään verovelvollisen oikeusturvasta. Koska käytännössä VML 31.3 §:ssä veron perusteet ilmenevät lain ulkopuolisista lähteistä, kuten OECD:n siirtohinnoitteluohjeista, ja säännöksessä on hyvin tulkinnanvaraisia käsitteitä, kuten taloudellisesti järkevä toiminta, tutkielmassa tarkastellaan, miten VML 31.3 §:n soveltaminen tosiasiassa vaikuttaa verovelvollisen oikeusturvaan. Tutkielmassa käsitellään VML 31.3 §:n vaikutuksia verovelvollisen oikeusturvaan tarkastelemalla, kuinka liiketoimen sivuuttamista koskeva sääntely täyttää legaliteettiperiaatteen vaatimukset. Lisäksi tarkastellaan, kuinka hyvin säännöksen soveltaminen on ennakoitavissa ja kuinka hyvin säännöstä koskeva prosessi turvaa verovelvollisen oikeusturvaa. Tutkielmassa myös arvioidaan lyhyesti liiketoimen sivuuttamisen soveltamistilanteita ja säännöksen vaikutuksia yritystoimintaan, Suomen verotukselliseen kilpailukykyyn ja työllisyyteen. Tutkielma osoittaa, että tosiasiassa VML 31.3 §:n soveltaminen heikentää verovelvollisen oikeusturvaa verrattuna uudistusta edeltäneeseen siirtohinnoitteluoikaisusäännökseen. Lisäksi VML 31.3 § ei täytä legaliteettiperiaatteen vero-oikeudelliselle sääntelylle asettamia vaatimuksia. VML 31.3 § on heikosti ennakoitavissa oleva säännös, jonka tarkat soveltamistilanteet varmistuvat vasta verotus- ja oikeuskäytännön muodostumisen myötä.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastellaan verotusmenettelystä annetun lain (1558/1995, muutettuna lailla 1142/2021) uutta 31 §:ää (HE 188/2021 vp), jonka mukaista siirtohinnoitteluoikaisusäännöstä sovelletaan 1.1.2022 tai sen jälkeen alkavalta verovuodelta toimitettavassa verotuksessa. Tutkielmassa käytetään lainopin menetelmää selvitettäessä uudistuksen tavoitteita sekä tehtyjen lainsäädäntöratkaisuiden sisäistä systematiikkaa ja tulkintaa. Tutkielmassa myös analysoidaan säännöksen asemaa osana kotimaista lainsäädäntöä sekä lyhyesti myös kansainvälistä verosopimusoikeutta ja EU-vero-oikeutta. Lakiuudistuksen tavoitteena on ollut korostaa markkinaehtoperiaatteen asemaa siirtohinnoittelussa, täsmentää markkinaehtoperiaatteen käytännön soveltamistilanteessa tehtävän siirtohinnoitteluanalyysin sisältöä ja rakennetta sekä tuoda kotimainen siirtohinnoitteluoikaisusäännös lähemmäksi OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden koko laajuutta. Käytännössä siirtohinnoitteluoikaisun soveltaminen perustuu jatkossa OECD:n vuoden 2017 siirtohinnoitteluohjeissa omaksuttuun rakenteeseen, jossa ensin tunnistetaan kaupalliset ja taloudelliset suhteet sekä niihin olennaisesti vaikuttavat taloudelliset erityispiirteet, joiden perusteella määritetään etuyhteysliiketoimi sen tosiasiallisen sisällön mukaisena. Tämän jälkeen poikkeuksellisessa tilanteessa uuden kompetenssinormin nojalla Verohallinto voi tarvittaessa sivuuttaa liiketoimen verotuksessa ja korvata sen toisella. Viimeksi mainittu merkitsee nimenomaista oikeustilan muutosta, kun ratkaisuista KHO 2014:119 ja KHO 2020:35 ilmenevä niin kutsuttu uudelleenluonnehdinnan kielto näyttää väistyvän kotimaisessa siirtohinnoittelussa.

Holdingyhtiöitä käytetään usein yritysryhmissä verosuunnittelun välineenä, jonka avulla yritysryhmä pyrkii optimoimaan veron maksuvelvoitteet tietyissä asuinvaltioissa. Järjestelyiden hyväksyttävyys voi tulla tarkasteltavaksi veronkiertoa koskevissa tilanteissa. Järjestelyiden ensisijainen tarkoitusperä tulee olla puhtaasti taloudellinen, jotta kansalliset veronkiertosäännökset tai väliyhteisölait eivät tule sovellettaviksi. Holdingyhtiöiden substanssivaatimuksen sääntelykehikko on kapea ja tällä hetkellä siitä säädetään kansallisesti väliyhteisölaissa, mutta EU-tasolla substanssivaatimus ilmenee lähinnä oikeuskäytännön kautta. Substanssivaatimuksella tarkoitetaan niitä objektiivisesti ja subjektiivisesti havaittavia elementtejä, joiden perusteella yhtiöllä voidaan katsoa olevan sellaiset edellytykset, jotta se voi harjoittaa tosiasiallisesti itsenäistä taloudellista toimintaa. Kansallisesti holdingyhtiöiden substanssivaatimusta koskevat kysymykset ovat tulleet tarkasteltaviksi tulolähdejakoa koskevissa kysymyksissä. Nämä kysymykset ovat kuitenkin jo oikeushistoriaa, sillä tulolähdejaon poistaminen osakeyhtiöiltä tämän verovuoden alusta muutti aikaisemmin vallinnutta oikeustilaa. Cadbury Schweppes -tapauksessa luotiin ensimmäisen kerran EUT:n oikeuskäytännössä kriteerit holdingyhtiöiden substanssivaatimukselle. Tapauksessa substanssivaatimuksen täyttymisen tarkastelu keskittyi lähinnä objektiivisten kriteerien tarkasteluun. Objektiivisiksi kriteereiksi on yleisesti katsottu oikeuskäytännössä muun muassa yhtiön henkilökunta, kalusto, varat ja tilat. Näiden perusteella tapauksessa arvioitiin objektiivisesti tarkastellen oliko holdingyhtiön toiminta sellaista toimintaa, jota järjestelystä irrallinen yhtiö voisi harjoittaa. Tanskan tapaukset muuttivat aikaisemmin Cadbury Schweppes -tapauksessa luotua oikeustilaa substanssivaatimuksen täyttymisestä. Tapausten perusteella substanssivaatimuksen tarkastelussa tulee myös objektiivisesti havaittavien kriteerien lisäksi tarkastella järjestelyn subjektiivista tarkoitusta, jotta holdingyhtiöiden voidaan katsoa omaavan riittävän substanssin tason. Järjestelyn pääasiallinen tarkoitusperä tulee olla liiketaloudellinen eikä pelkästään veroetujen saaminen, jotta substanssivaatimuksen voidaan katsoa täyttyvän. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella holdingyhtiöiden substanssivaatimuksen kehittymistä nykyiselleen oikeuskäytännön ja lainsäädännön avulla sekä pyrkiä analysoimaan niitä kriteereitä, joiden nojalla holdingyhtiöiden käyttäminen verosuunnittelun välineenä on hyväksyttävää vallitsevassa oikeustilassa. Tutkielmassa tarkastellaan substanssivaatimuksen kehittymisen kannalta tärkeää oikeuskäytäntöä sekä näiden tapausten vaikutusta kansalliseen lainsäädäntöön. Veronkierron ja verosuunnittelun välistä rajanvetoa analysoimalla tuodaan esille ne tilanteet, joiden nojalla holdingyhtöiden käyttäminen osana yritysryhmää on sallittua.