Browsing by master's degree program "Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma"

Tutkimuksen kohteena on lastensuojelun asianosaisten oikeuksien toteutuminen lastensuojeluhallinnon automatisaatiossa. Suomen lastensuojelussa on suunniteltu automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käyttöönottoa viimeisen vuosikymmenen ajan. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, mitä oikeudellisia aukkoja asianosaisten oikeusturvan toteutumisen ja viranomaisen toimintavelvollisuuksien kannalta tulee ottaa huomioon automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöönottaessa lastensuojeluhallinnossa ja asiaa koskevaa lainsäädäntöä valmisteltaessa. Lastensuojelun asianosaisten keskeisimpiin oikeuksiin kuuluu lapsen edun toteutuminen, osallisuus, yhdenvertainen kohtelu sekä yksityisyyden ja perhe-elämän kunnioittaminen. Tutkimuksessa kartoitetaan lainopillisia metodeja käyttäen lainsäätämistarpeita, jotta jo voimassa olevan kansainvälisen ja kotimaisen lainsäädännön takaamat lastensuojelun asianosaisten oikeudet toteutuvat täysimääräisesti automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käyttöön otettaessa. Tanskan Gladsaxessa, Kuntaliitossa sekä Espoon kaupungissa toteutettuja automatisaatiokokeiluja analysoitaessa havaitaan, etteivät asiaosaisten oikeudet ole täysimääräisesti toteutuneet. Automatisoitujen menetelmien käyttöönotolla voi olla monenlaisia mahdollisia seurauksia asianosaisten oikeuksien toteutumisen kannalta. Jos päätöksentekoa automatisoidaan, asianosaisten osallisuusoikeuksiin tulee kiinnittää erityistä huomiota julkisen vallankäytön kannalta ja yksilöllisen päätöksen saamisen varmistamiseksi. Automatisoitujen menetelmien käyttöönoton seurauksena asianosaisen oikeus yksilölliseen päätökseen on vaarassa kärsiä profiloinnin, tilastollisen epäoikeudenmukaisuuden ja muutoksenhaun vaikeutumisen seurauksena. Lisäksi, jos automatisoituja päätöksentekomenetelmiä käytetään lapsia koskevissa päätöksissä, sen tulee olla perusteltua ja lapsen oikeuksien toteutumisesta tulee varmistua. Tutkimuksen tuloksena on, että lastensuojelun asianosaisen oikeusturvan toteutumisen varmistamiseksi automatisoitujen päätöksentekomenetelmien käytön edellytyksistä ja rajoituksista lastensuojeluhallinnossa tulee säätää lailla. Kansainvälisessä keskustelussa tunnustetaan, että automatisoitujen menetelmien käyttöönottoon liittyy riskitekijöitä asiaosaisten oikeuksien kannalta ja EU:ssa valmistellaan tekoälyn harmonisoitua sääntelyä. Erityislainsäädännön tarve on kuitenkin ilmeinen, sillä automatisoituun päätöksentekoon lastensuojelun kontekstissa liittyy merkittäviä riskejä. Kansallista lainsäädäntöä valmisteltaessa on otettava kantaa viranomaisen vastuun kohdentamiseen, oikeussuojakeinojen tehokkuuteen, virheiden korjaamismahdollisuuksiin sekä mahdollisen riippumattoman valvontamekanismin perustamiseen automatisoitujen menetelmien lainmukaisen käyttöönoton mahdollistamiseksi. Lainsäädännöllisten keinojen ohella tulisi myös kehittää teknisiä ratkaisuja läpinäkyvyyden ja selitettävyyden toteuttamiseksi, syrjinnän ehkäisemiseksi sekä laadukkaiden datalähteiden käyttämiseksi. Automatisoituihin päätöksentekomenetelmiin kohdistuvaa uutta lainsäädäntöä suunniteltaessa tulee miettiä menetelmien käyttöönotolle perustellut rajat. Asiaosaisten oikeuksien toteutuminen toimii ohjenuorana automatisoitujen menetelmien käytön rajoittamiselle. Lasten oikeuksien toteutuminen on erityisen tärkeä osatekijä punnittaessa lastensuojeluhallinnon automatisaatiota, sillä päätöksenteko on lapsen edun mukaista vain, jos kaikki lapsen oikeudet toteutuvat siinä täysimääräisesti. Automatisoiduille päätöksentekomenetelmien käytölle tulee lastensuojeluviranomaisessa asettaa tarkat päämäärät ja näiden toteutumista tulee seurata ja edistää. Sosiaalityöntekijöiden keskeistä roolia lastensuojeluprosessissa tulee kunnioittaa ja heidän ylikuormittumistaan tulee vähentää, jotta he voivat edistää asiaosaisten oikeuksien toteutumisesta työnsä kautta.

Kunnossapitoa koskevat riidat ovat asunto-osakeyhtiön riidoista kaikista tyypillisimpiä. Niillä on myös merkitystä yksityisille talouksille, sillä suuri osa yksityishenkilöiden varallisuudesta on sidottu asumiseen. Täten asunto-osakeyhtiöihin liittyvällä oikeudellisella sääntelykehyksellä on merkitystä. Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuu osakkeenomistajaa kohtaan perustuu asunto-osakeyhtiölakiin (1599/2009). Tutkielma käsittelee asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuuta osakkeenomistajaa kohtaan vahingosta, jonka aiheuttaja on yhtiön sopimuskumppani yhtiön kunnossapito- tai muutostyön yhteydessä. Asunto-osakeyhtiö voi tuottamuksensa perusteella olla vahingonkorvausvastuussa itsenäisen suoritusapulaisensa aiheuttamasta vahingosta. Asunto-osakeyhtiön vastuu on luonteeltaan yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta. Asunto-osakeyhtiön on huolehdittava, että rakennustyö suunnitellaan, sovitaan, toteutetaan ja valvotaan siten, ettei työstä aiheudu vahinkoa osakkeenomistajille. Yhtiön kunnossapitovelvollisuuteen ja huolellisuusvaatimukseen kuuluu huolehtia, että työ toteutetaan hyvän rakennustavan mukaisesti. Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuu voi perustua paitsi asunto- osakeyhtiölakiin, myös vahingonkorvauslakiin (412/1974). Tätä mahdollisuutta tarkastellaan tutkielmassa vahingonkorvauslain väistymis- ja rinnakkaisperiaatteen kautta. Tutkielmassa perehdytään myös erilaisiin vastuun identifikaatiota koskeviin periaatteisiin. Asunto-osakeyhtiön yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu syntyy yhtiöoikeudellista normia, kuten asunto-osakeyhtiölakia tai yhtiöjärjestystä rikkomalla. Asunto-osakeyhtiön kunnossapito- tai muutostöitä koskeva vahingonkorvausvastuu syntyy silloin, kun asunto-osakeyhtiö rikkoo kunnossapitoa tai muutostöitä koskevia säännöksiä asunto-osakeyhtiölain 4 tai 5 luvussa. Tutkielmassa perehdytään tarkemmin näiden säädösten ydinsisältöön. Tarkasteluun sisältyy kunnossapitovelvollisuuden jakautumisen arviointi asunto- osakeyhtiön ja osakkeenomistajan välillä sekä kunnossapitotöiltä vaaditun tason arviointi. Tästä seuraa asunto-osakeyhtiön kunnossapitovelvollisuuden ja yhtiön vahingonkorvausvelvollisuuden yhteispelin tarkastelu. Yhtiön kunnossapitovelvollisuuden suhtautumista asunto-osakkeen myyjän kaupanvastuuseen ostajaa kohtaan käsitellään omana kokonaisuutenaan. Tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä käsitellään asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvastuun laajuutta sopimuskumppanin aiheuttamasta vahingosta. Tässä yhteydessä perustellaan, miksi asunto- osakeyhtiön tulee vastata tuottamuksensa perusteella sopimuskumppaninsa virheestä osakkeenomistajaa kohtaan. Arviointi kohdistuu niihin asunto-osakeyhtiön toimiin, jonka perusteella yhtiön huolellisuutta arvioidaan ja millaista huolellisuutta yhtiöltä vaaditaan kunnossapito- ja muutostöiden yhteydessä. Näitä kysymyksiä käsitellään lähinnä oikeuskäytännön nojalla. Lisäksi tuottamusarviointia asunto-osakeyhtiön ja osakkeenomistajan vastuun välillä tarkastellaan. Tarkastelun pohjalta esitän, että asunto-osakeyhtiön huolellisuusvaatimus sen toteuttaman kunnossapitotyön suorittamisessa on nykypäivänä asetettu korkealle. Korkea huolellisuusvaatimuksen taso on perusteltua yhtiön osakkeenomistajien taloudellisen aseman ja huoneistoon liittyvän hallintaoikeuden turvaamiseksi.

Avaruusromun määrän kasvu Maan lähiavaruudessa on ollut tiedeyhteisön huolena jo vuosikymmeniä. Kansainväliset avaruussopimukset on solmittu vuosina 1966-1979, jolloin avaruustoimintaa harjoittivat pääasiassa valtiot eikä avaruusromua nähty vielä tuolloin uhkana avaruustoiminnalle tai avaruusympäristölle. Sopimuksia ei olla sittemmin kyetty muuttamaan avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi. Kansainväliset sopimukset eivät myöskään koske välittömästi yksityisiä toiminnanharjoittajia. Valtioiden tulee valvoa kansallista avaruustoimintaa, ja tämän velvoitteen täyttämiseksi YK on suositellut kansallisten avaruuslakien säätämistä valtioille. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja Suomen laki avaruustoiminnasta (63/2018) sisältää ja ovatko nämä sääntelykeinot toimivia avaruusromua koskevan ongelman ratkaisemiseksi kansallisella tasolla. Avaruustoimintalakia koskevassa hallituksen esityksessä (157/2017 vp) todetaan, että avaruustoimintalain 10 §:n säännöksillä avaruustoiminnanharjoittajan vastuu ympäristöstä laajennetaan koskemaan myös avaruustoiminnan vaikutuksia avaruudessa. Toinen tutkimuskysymys käsittelee sitä, miten avaruustoimintalain 10 §:n sääntelykeinot toteuttavat avaruustoiminnanharjoittajan ympäristövastuuta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään lainopillisen menetelmän ja ympäristöoikeudellisen arviointi- ja keinotutkimuksen sekä oikeusvertailun kautta. Lainopin avulla on tarkoitus selvittää voimassa olevan oikeuden eli avaruustoimintalain avaruusromua ennaltaehkäisevien sääntelykeinojen sisältö. Arviointi- ja keinotutkimuksen avulla selvitetään, ovatko sääntelykeinot toimivia avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Toimivuutta arvioidaan pääasiassa ympäristöllisen vaikuttavuuden, mutta myös päätöksenteon ennakoitavuuden ja joustavuuden kautta. Oikeusvertaileva menetelmä mahdollistaa avaruustoimintalain säännösten vertailun muihin kansallisiin avaruuslakeihin. Vertailun tarkoituksena on keskittyä lakiteknisiin ratkaisuihin lainsäädännön kehittämistä ajatellen. Tutkielman lähdeaineisto koostuu pääasiassa kansainvälisen avaruusoikeuden, kotimaisen ympäristöoikeuden sekä sääntelytutkimuksen alaan kuuluvasta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmisteluaineistoista sekä avaruustutkimusta koskevista luonnontieteellisistä ja teknisistä tieteellisistä julkaisuista. Tutkielmassa havaittiin, että avaruusromua ennaltaehkäiseviä sääntelykeinoja avaruustoimintalaissa ovat 5 §:n mukainen avaruustoimintalupa sekä 10 §:n 1 momentin mukainen ympäristövaikutusten arviointivelvoite ja toimenpidesuunnitelma haitallisten ympäristövaikutusten torjumiseksi ja vähentämiseksi. Lisäksi 10 §:n 2 momentin mukaan toiminnanharjoittajan tulee yleisesti hyväksyttyjen kansainvälisten ohjeiden mukaisesti pyrkiä huolehtimaan, ettei toiminnasta synny avaruusromua. Sääntelykeinoja koskevan arvioinnin perusteella lupamenettelyä siihen sisältyvine arviointi- ja tiedonantovelvollisuuksineen voidaan pitää kokonaisuutena toimivana ratkaisuna avaruusromun ennaltaehkäisemiseksi. Avaruusromun ennaltaehkäisyn kannalta tärkeänä sääntelyratkaisuna voidaan pitää lakiviittausta yleisesti hyväksyttyihin kansainvälisiin ohjeisiin, minkä johdosta ohjeiden noudattaminen ei ole enää toiminnanharjoittajille vapaaehtoista. Lain yleisluontoinen muotoilu saattaa kuitenkin heikentää päätöksenteon ennustettavuutta sen suhteen, mitä ohjetta tai ohjeita toiminnanharjoittajan tulee noudattaa. Samoin ympäristövaikutusten arviointivelvoitteen sisältö ja tarkkuus eivät ilmene yksiselitteisesti 10 §:n 1 momentista. Ratkaisuna voisi olla arviointivelvoitteen sisällön määrittely tarkemmin avaruustoiminta-asetuksessa (74/2018). Yleisesti hyväksyttyjen ohjeiden osalta vaihtoehtona voisi olla lakiviittaus tiettyihin ohjeisiin tai tiettyjen ohjeiden mukaisten vaatimusten tarkempi määrittely. Arvioinnin perusteella todettiin, etteivät avaruustoimintalain 10 §:n säännökset ole yksinään riittäviä toiminnanharjoittajan ympäristövastuun toteuttamiseen, mutta yhdessä 5 §:n lupavelvollisuuden kanssa ne toteuttavat toiminnanharjoittajan julkisoikeudellista ympäristövastuuta. Jälkikäteisen ympäristövastuun keinoja tulisi kehittää edelleen, ottaen kuitenkin huomioon avaruustoiminnan erityispiirteet. Toiminnanharjoittajien vapaaehtoisten toimien merkitys ympäristönäkökohtien huomioimisessa näyttäytyy edelleen tärkeänä.

Tutkielmassa tarkastelen avioliittoon pakottamisen rangaistavuutta nykylainsäädännössä suhteessa Istanbulin sopimuksen 37 artiklan pakkoavioliittojen kriminalisointivelvoitteeseen. Avioliittoon pakottamista ei ole kriminalisoitu rikoslaissa (39/1889) omana rikosnimikkeenään, mutta teko voi tulla rangaistavaksi ihmiskauppana (RL 25:3), törkeänä ihmiskauppana (RL 25:3 a) tai pakottamisena (RL 25:8). Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulisiko avioliittoon pakottaminen säätää erikseen rangaistavaksi rikoslaissa. Tutkielmassa käsitellään lisäksi yleisten kriminalisointiperiaatteiden asettamia edellytyksiä erilliskriminalisoinnin hyväksyttävyydelle. Tutkielmassa nykylainsäädännön riittävyyttä ja soveltuvuutta pakkoavioliittotapauksiin pyritään arvioimaan niiden esiintymiskontekstissa. Näin ollen erityistä huomiota on kiinnitetty niiden asemaan vakavana ihmisoikeusloukkauksena sekä kunniaan liittyvän väkivallan esiintymismuotona. Tutkielmassa lähestytään pakkoavioliittojen määrittelyn ja tunnistamisen haasteita korostamalla niiden yhteyttä yhteisölliseen sosiaaliseen kontrolliin. Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään lainopin lisäksi piirteitä de lege ferenda -tutkimuksesta. Lisäksi tutkielmassa esitetään oikeusvertailevia näkökohtia, sillä avioliittoon pakottaminen on nimenomaisesti kriminalisoitu esimerkiksi Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Keskeisenä lähde-aineistona toimii Istanbulin sopimuksen valmisteluaineisto sekä sen täytäntöönpanoa valvovan asiantuntijaryhmän GREVIO:n julkaisemat arviointiraportit. Oikeustilaa tarkasteltaessa oikeuskirjallisuuden ohella merkittävinä lähteinä toimivat Ihmisoikeusliiton ja Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin julkaisemat selvitykset aiheesta. Tutkielmassa havaitaan, että pakkoavioliittoihin sovellettavassa lainsäädännössä on puutteita. Tutkielmassa päädytäänkin siihen, että pakkoavioliittojen kriminalisointi Istanbulin sopimuksen edellyttämällä tavalla puhuu erilliskriminalisoinnin puolesta – vaikkei sopimuksen 37 artikla sitä edellytäkään. Samalla kuitenkin huomioidaan, että lainsäädännön asema yhteisöllisen väkivallan, kuten kunniaan liittyvän väkivallan ja avioliittoon pakottamisen torjumisessa on rajallinen. Tästä huolimatta erillissäännös nähdään tarpeelliseksi oikeustilan selkiyttämiseksi ja uhrien oikeuksien toteuttamiseksi. Tutkielmassa käsitellyt kriminalisointiperiaatteet eivät myöskään aseta estettä kriminalisoinnille.

Avoin innovaatio on saanut jalansijaa kilpailun kiristyessä markkinoilla. Taustalla vaikuttavasta kilpailuasetelmasta huolimatta se on kuitenkin myös tiivistänyt yritysten ja erilaisten organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tämän trendin vaikutuksesta innovaatioita on syntynyt ja syntyy yhä enemmän yritysrajat ylittävien kokoonpanojen toiminnan seurauksena, mikä puolestaan nostaa esiin kysymyksen tällaisten keksintöjen ja immateriaalioikeuksien omistussuhteiden järjestämisestä. Tutkimukseni tarkoituksena onkin hahmottaa, millainen on vallitseva oikeustila ja ne oikeudelliset raamit, joiden sisällä avoimen innovaation tuloksista voidaan sopia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee avoimeen innovaatioon vaikuttavaa oikeudellista kehikkoa. Selvittäessäni innovaatioalustojen ja niillä toimivien yritysten oikeudellista liikkumavaraa käyn läpi ajanjakson, joka kattaa keksinnön syntymisen, oikeuksien siirron keksijältä tämän työnantajalle ja työnantajalla olevat mahdollisuudet sopia keksinnön omistussuhteista. Toinen tutkimuskysymys koskee nimenomaan sitä, millaisia vaihtoehtoja avoimen innovaation seurauksena syntyneen IPR:n omistamiselle on. Tässä yhteydessä pyrkimyksenä on sekä löytää eri vaihtoehtojen vahvuudet ja heikkoudet, että tutkia näiden vaihtoehtojen yhteensopivuutta avoimen innovaation arvomaailman kanssa. Koen perustelluksi kiinnittää omistusmallivaihtoehtojen käsittelyn yhteydessä erityistä huomiota avoimen innovaation arvomaailmaan, sillä avoin innovaatio eroaa prosessina huomattavasti perinteisestä suljetusta innovaatiotoiminnasta: avoimen innovaation toimiminen ja onnistuminen edellyttää muun muassa siihen osallistuvien keskinäistä luottamusta, avoimuutta ja yhteistyötä. Sen vuoksi kyseisille arvoille tulisi mielestäni antaa painoarvoa myös varsinaisen innovaatioprosessin päätyttyä sen seurauksena syntyneitä oikeuksia jaettaessa. Tutkimukseen valitut omistusmallit edustavat erityyppisiä päävaihtoehtoja, joita voidaan käyttää omistussuhteita järjestettäessä. Jos nämä vaihtoehdot sijoitettaisiin kuvitteelliselle janalle, näkisin sen vahvinta luottamusta ja yhteistyötä edellyttävässä ääripäässä yhteisomistussuhteen ja toisessa päässä ainakin yhteistyön kannalta yksinomistuksen ja lisenssien myöntämisen. Näiden välille puolestaan jäisivät erilaiset IPR:n hallinnointia varten perustettavat yritys- ja yhtiömuodot. Erilaisia omistusmalleja vertaillessa ilmeni, että niillä jokaisella on liittymäkohtia avoimen innovaation arvomaailmaan – toisilla hieman enemmän, toisilla vähemmän. Olisikin hienoa voida todeta jonkin omistusmallin kuvastavan kyseisiä arvoja parhaiten ja olevan siksi sopivin vaihtoehto, jos yritykset haluavat sopia myös omistussuhteista avoimen innovaation hengessä. Ei kuitenkaan ole mielekästä tehdä päätelmiä yksin tältä pohjalta. Yksittäisen yrityksen toiveisiin valittavasta omistusjärjestelystä vaikuttaa nimittäin vahvasti sen IPR-strategia. Pääpiirteissään voidaan todeta, että yritys haluaa ja sen kannattaa pyrkiä saamaan oikeuksien yksinomistus silloin, kun ne kuuluvat sen ydinliiketoimintaan. Jos oikeudet sen sijaan liittyvät ainoastaan muihin tukitoimintoihin, voi myös vähemmän vaikutusvaltaa jättävä vaihtoehto kuten lisenssisuhde tai rooli joint venturen passiivisena osakkaana olla aivan riittävä. Täysin suoraviivaisia ohjeita tosin on mahdotonta antaa, sillä voi olla sekä tilanteita, joissa yritys haluaisi saada patentin täysin omistukseensa mutta halukkaita onkin useampia, että tilanteita, joissa yritykselle hyvin riittäisi pelkkä lisenssin avulla saavutettava käyttöoikeus, mutta muita kyseisestä immateriaalioikeudesta kiinnostuneita ei ole, joten yrityksen ainoaksi vaihtoehdoksi jää oikeuden omistaminen ja ylläpitäminen. Joka tapauksessa erilaisten vaihtoehtojen olemassaolosta huolimatta on syytä menetellä yhteistyösopimuksen asettaman oikeuksien jakamista koskevan järjestyksen mukaan ja kartoittaa uuden IPR:n osalta osallistujayritysten kiinnostus, sillä ei ole mielekästä väittää tietyn omistusmallin olevan hyvä ratkaisu kaikkiin tilanteisiin. Sitä paitsi saman IPR:n osalta tilanne saattaa näyttäytyä hyvinkin erilaisena riippuen siitä, kenen keksijäyrityksistä näkökulma valitaan. Tämä voi kuitenkin tarjota ratkaisun avaimet yritysten neuvotellessa IPR:n omistussuhteista: esimerkiksi tilanteessa, jossa yhdellä yrityksistä on suuremmat intressit saada IPR hallintaansa, saattaa muille riittää se, että he saavat lisenssin turvin käyttää teknologiaa osana toimintaansa. Silloin IPR:n ylläpitokustannukset ja IPR:ään liittyvät taloudelliset ja muut riskit jäävät käytännössä sen omistajan vastuulle, vaikka vaakakupin toisessa päässä painavatkin luonnollisesti omistajan vapaudet käyttää IPR:ää haluamallaan tavalla. Loppupäätelmänä avoimen innovaation arvojen voikin nähdä ruokkivan toisiaan ja samalla suojaavan hedelmällistä toimintaa niin innovaatioprosessin aikana kuin sen jälkeenkin sitä vahvemmin, mitä läheisemmästä yhteistyösuhteesta on kyse. Silti arvomaailman huomioon ottaminen voidaan varmistaa vielä paremmin ottamalla IPR:n omistusta ja jakamista koskeviin sopimuksiin maininta sen synnyn taustalla vaikuttaneesta avoimesta innovaatiosta. Tilannekohtaiseen ratkaisuun voi vaikuttaa myös se, mitä arvoja innovaatioyhteistyötä tehneet haluavat korostaa: siinä missä yhteisomistussuhde ja joint venture vaikuttaisivat painottavan erityisesti yhteistyön tärkeyttä, korostavat IPR holding-yhtiö sekä yksinomistus luottamuksen merkitystä ja patenttipoolit puolestaan avoimuutta. Näin eri omistusmallivaihtoehdot tarjoavat mahdollisuuksia myös tiettyjen arvojen painottamiseen.

I denna magisteravhandling har jag granskat hur privata personer beskattas då de är verksamma med virtuella valutor. Syftet med denna avhandling har därmed varit att granska hurdana praktiska hinder de skattskyldiga stöter på då de är verksamma med virtuella valutor. I arbetet har jag även kortfattat granskat hur virtuella valutor beskattas i Sverige samt i vilka situationer som virtuella valutorna anses överlåtna. Den huvudsakliga forskningsfrågan i avhandlingen är om den gällande lagstiftningen är för begränsande i förhållande till användningen av virtuella valutor. Därtill har jag även granskat vad man kunde göra med den finska beskattningslagstiftningen för att tillgodose användningen av virtuella valutor i praktiska sammanhang bättre. Avhandlingen har huvudsakligen baserat sig på rättsdogmatisk forskning. I avhandlingen har jag använt mig av de lege feranda metoden för att diskutera hur lagen kunde ändras och om det partiskt taget är möjligt. Genom denna metod har jag granskat de huvudsakliga forskningsfrågorna för denna avhandling Inkomstskattelagen tar inte direkt ställning till hur virtuella valutor skall beskattas. De noggrannare riktlinjerna har därmed givit i Skatteförvaltningens anvisningar. Som en huvudregel för beskattningen av virtuella valutor kan man konstatera att beskattningen realiseras då den skattskyldiga på ett slutligt sätt överlåter äganderätten av den specifika virtuella valutan till någon annan. Som svar på mina forskningsfrågor har jag konstaterat att den gällande lagstiftningen inte är för begränsande vad gäller beskattningen av virtuella valutor. Hur lagen eventuellt borde ändras beror i stor på hur användningen av virtuella valutor kommer att utvecklas med tiden. Förtillfället tillgodoser därmed den nuvarande lagstiftningen de behov som användningen av virtuella valutor kräver.

The thesis explores bifurcation and its impact on allocation of costs in investor-State arbitration. Bifurcation refers to the splitting of issues into two or more separate phases in the course of the proceedings. In the context of investment arbitration, bifurcation typically concerns the split between jurisdiction and merits. On one hand, separate determination might narrow the scope of the dispute or lead to the dismissal of the case in its entirety. On the other hand, unsuccessful bifurcation adds significantly to the time and costs of the proceedings. Because of this dilemma, bifurcation has been characterized as one of the most important procedural questions an investment tribunal can make. Firstly, the thesis aims to answer how bifurcation can be used as a procedural tool in investor-State arbitration. Bifurcation is examined within the normative framework of the ICSID Convention, the ICSID Arbitration (Additional Facility) Rules and the UNCITRAL Arbitration Rules. In addition, the problems related to partial awards on bifurcated issues regarding their possible challenges and res judicata effects are presented. The strategic use of bifurcation by the parties in order to advance their positions in the course of the proceedings is also explored. Secondly, the thesis analyzes what the tribunal has to take into account in its assessment when deciding whether to bifurcate the proceedings. In the absence of a legal test in the chosen arbitration rules, the tribunal has to base its assessment on broad legal principles such as efficiency, equality of the parties as well as the reasonable opportunity to present one’s case. The legal test on bifurcation developed by the tribunal in Glamis Gold v. U.S. is also examined. In order to grasp the procedural and financial dimensions of bifurcation more profoundly, the third research question seeks answers to the impact bifurcation has on the allocation of costs. The cost allocation regime in investment arbitration, in turn, is rather inconsistent and the tribunal has a wide discretion in allocating the costs. Special attention is given to two ICSID cases where bifurcation has played a role in cost allocation: Caratube v. Kazakhstan and Iberdrola v. Guatemala. The underlying motivation for the thesis is tripartite: it aims to contribute to the somewhat lacking research of procedural questions in investment arbitration, create solutions to the reduced cost-effectiveness of ISDS as well as to clarify the doctrine regarding allocation of costs. These objectives are pursued by utilizing the legal dogmatic method. Contextual background for the research of investor-State arbitration is also provided, namely by addressing the peculiar nature of investment arbitration as a hybrid between international law and commercial arbitration as well as the critique ISDS continues to face. The thesis concludes that while bifurcation may be an apt procedural vehicle to cut time and costs, it should be applied with due consideration and with a high certainty that splitting the proceedings will discard some or all of the claims. The impact of bifurcation on cost allocation should not be exaggerated, as it is merely one factor the tribunal may take into account when allocating the costs. It is suggested that the tribunal should not automatically burden either of the parties due to unsuccessful bifurcation in its award on costs, as the ex ante evaluation of the likelihood of the success of splitting the proceedings is rather difficult. When allocating the costs of unsuccessful bifurcation, the tribunal should assess the reasonableness of the request or objection to bifurcation as at the time it was made, not merely with the insight gained in retrospect.

Anglo-amerikansk avtalsrätt och -praxis har länge haft en dominerande ställning på den internationella handelns område, och till följd av detta har anglo-amerikansk avtalspraxis och -modeller spridits till rättstraditioner utanför common law-länder. Avtal som är uppgjorda enligt anglo-amerikanska modeller utformas generellt utan hänsyn till den på avtalet tillämpade lagen: de är så kallade självförsörjande avtal som försöker minimera nationella lagarnas effekt på avtalet. Dessa avtal innehåller oftast en omfattande användning av boilerplate-klausuler. Med ”boilerplate-klausuler” avses avtalsklausuler som är utformade på ett standardiserat sätt som används i en stor omfattning i olika former av avtal. Eftersom boilerplate-klausuler härstammar från common law-länder så är klausulerna oftast baserade på ett anglo-amerikanskt begreppsbruk. Detta leder till att den faktiska betydelsen av klausulerna kan variera i länder utanför common law-systemet. Anglo-amerikansk avtalsrätt som i grunden är common law, skiljer sig i många hänseenden från nordisk och finsk avtalsrätt. Skillnaderna mellan common law och nordisk avtalsrätt uppträder exempelvis med avseende till avtalsrättens källor, utvecklingen av avtalsrätten och tolkningen av avtal i allmänhet. Den nordiska och därmed även den finska avtalsrätten har sina särdrag som common law inte känner till. Ett exempel på detta är den omfattande förekomsten av allmänna avtalsrättsliga principer i nordisk avtalsrätt, t.ex. lojalitetsprincipen. Numera förekommer självförsörjande kontraktsformulering som är baserad på anglo-amerikansk avtalspraxis även i avtal mellan nordiska parter varpå nordisk rätt tillämpas. Detta för med sig utmaningar som diskuteras i denna avhandling. Några avtalsklausuler som traditionellt ansetts höra till kategorin boilerplate-klausuler är integrationsklausuler, no-waiver-klausuler och severability-klausuler. Integrationsklausuler ämnar att förstärka effekten av det skriftliga avtalet och lämna utanför det slutliga avtalet olika muntliga och skriftliga åtaganden som uppstått före uppkomsten av det slutliga avtalet. No-waiver-klausuler föreskriver att en avtalsparts passivitet inte ska anses ge avkall på de rättigheter som han har enligt avtalet. Severability-klausuler föreskriver om ifall en avtalsklausul skulle anses ogiltig, olaglig eller overställbar, så ska detta inte påverka de övriga avtalsklausulerna eller avtalet i sin helhet. Syftet med denna avhandling är att undersöka om integrations-, no-waiver- och severability-klausulernas bakomliggande, ursprungliga och tilltänkta syfte enligt anglo-amerikansk rätt uppfylls då finsk rätt tillämpas på klausulerna. Dessa tre boilerplate-klausuler har valts eftersom de ämnar att frigöra avtalet från en påverkan av den på avtalet tillämpade lagen. Det sekundära syftet med avhandlingen är att baserat på slutsatserna från tolkningen av de tre boilerplate-klausulerna, utreda och analysera de bakomliggande orsakerna till att ifrågavarande boilerplate-klausuler och självförsörjande kontraktsformulering används i kommersiella avtal i Finland. Avhandlingens slutsatser är att integrations-, no-waiver- och severability-klausulernas ursprungliga och tilltänkta syfte enligt anglo-amerikansk rätt inte uppfylls i alla fall då finsk avtalsrätt tillämpas på de ifrågavarande klausulerna. De tre boilerplate-klausulerna kan dock ha en viss reell funktion, även om den kanske inte fullt motsvarar den verkan som klausulerna skulle tillmätas enligt anglo-amerikansk rätt. Exempelvis kan integrationsklausuler ha en inverkan på hur avtalsinnehållet och avtalsförhållandet som helhet bör ses på, medan no-waiver-klausuler kan förutsätta att en del civilrättsliga principer ska följas. Det konstateras även att avtal mellan finska kommersiella parter generellt kunde uppgöras mera kortfattat, och behovet av självförsörjande avtalsformulering inklusive en omfattande användning av boilerplate-klausuler skulle inte alltid vara nödvändigt i avtal mellan finska kommersiella parter. Påverkan av internationell och branschspecifik praxis samt kostnads- och effektivitetsfrågor styr företagens val då det gäller deras tillämpning och preferens av avtalspraxis. Trots att det finns en del osäkerheter vad gäller den på avtalet tillämpade lagens (dvs. finsk rätt) effekt på boilerplate-klausuler, så anser ändå företag att det är värt att ta den juridiska risken, eftersom den juridiska risken avvägs mot övriga risker som generellt följer av avtal.

Use of selective distribution has increased in response to growth of online sales. However, the question regarding when and how selective distribution systems can be used in order to protect brand image has remained somewhat unclear. This research seeks to answer two questions. Firstly, whether the nature of the product can justify the use of selective distribution, and secondly, should luxury brands be protected over other brands. Court of Justice of the European Union (CJEU) has weighed the matter in some rulings, but room for interpretation remains. The research is divided into seven chapters. The legislative framework in the EU is presented in Chapter 2. The European Commission has adopted new Vertical Block Exemption Regulation and new Vertical Guidelines on 10 May 2022. This new regulation will be presented and referred to through the research. Chapter 3 presents objectives of using selective distribution. Chapter 3 also discusses the economic and consumer perspectives of the subject. Method of the research is legal-dogmatic. Competition effects of selective distribution are discussed in Chapter 4. In Chapter 5, the concept of “aura of luxury” is addressed and the chapter aims to provide an overview of what in fact is “luxury”. Chapter 5 also presents brand desirability and consumer commitment to brands in order to outline the factors that make consumers desire branded goods. Case law is presented in Chapter 6 in order to give insight on how the matter has been assessed by the CJEU. Chapter 6 leads to the conclusions of the seventh and last chapter.

Klimatkompensation har blivit ett populärt sätt för konsumenter och företag att bidra till bekämpning av klimatförändring. Klimatkompensation, dvs. köpandet av en verifierad kompensationsenhet som produceras av miljövänliga projekt runtom i världen, regleras inte på en statlig eller mellanstatlig nivå, utan regelverket runt klimatkompensation består främst av självreglerande certifieringsprogram som upprätthåller regler och processer som kompensationsprojekt måste uppfylla för att få certifikatets tillkännagivande om kompensationsenhetens trovärdighet. Kontroversen kring till förhållandet mellan klimatkompensation och lagen om penningsamlingar (863/2019) som uppstod år 2019 har resulterat i att Inrikesministeriet inlett diverse utredningar om hur frivillig klimatkompensation kunde regleras och övervakas för att säkerställa att verksamheten sker på ett tillförlitligt sett. Under utredningsprocessen har möjligheten för Konsumentskyddsmannen att funktionera som övervakande och verkställande myndighet diskuterats. Detta utgör forskningsintresset i denna studie, som försöker besvara följande fråga; vilket/vilka reglerings- och övervakningsinstrument borde myndigheterna tillämpa på den inhemska klimatkompensationsmarknaden för att säkerställa att verksamheten fyller kraven på tillförlitlig klimatkompensation? Avhandlingen granskar ämnet från perspektivet av Konsumentskyddsmannens breda övervaknings- och verkställighetsmandat under konsumentskyddslagen (38/1978) genom rättsdogmatisk metod, men analysen grundar sig främst på rättsteoretisk granskning av regleringsstrategier presenterade i den internationella rättslitteraturen. De övervaknings- och verkställighetsstrategier som identifierades i den internationella rättsliteraturen genom en systematisk litteraturöversikt är 1) vägledning och instruktioner 2) offentlig tillkänna givning av privata certifieringsprogram genom separat lagstiftning samt 3) upprättande av en registreringsskyldighet för säljare av kompensationsenheter. Dessa strategier analyseras utifrån kriterierna av effektivitet och kostnads effektivitet, samt hur de förhåller sig till den finska Konsumentskyddsmannens övervaknings- och verkställighetsmandat. Dessutom framställs minimikrav som borde uppfyllas för att effektiv övervakning och verkställighet av klimatkompenseringens legitimitet kan säkerställas. Avhandlingen finner att även om sampeln är begränsad, borde Konsumentskyddsmannen inom sin så kallade compliance-verksamhet i första hand utveckla vägledning och instruktioner till både säljare och köpare (konsumenter) av klimatkompensationsenheter för att åtgärda informationsbristen som existerar inom denna marknad. Denna vägledning bör innefatta minimikraven på tillförlitlig klimatkompensation, samt redogöra för säljarens informationsskyldighet under 6 § och 7 § av konsumentskyddslagen. Tilläggsåtgärder med att antingen offentligt implementera ett privat certifieringsprogram, eller genom upprättande av en registreringsskyldighet, borde även implementeras för att säkerställa effektiv övervakning av denna verksamhet. Dock är de två senaste åtgärderna beroende av den framtida utvecklingen av EU-rätten eftersom konsumentskydd är ett område som berörs av principen för harmonisering inom den inre marknaden. Slutsatserna är även att implementering av regleringsåtgärder för klimatkompensation kräver mer forskning av diverse juridiska faktorer som kompensationsenheter berör, samt internationellt avgörande av hur klimatkompensation borde hanteras inom de mellanstatliga utsläppsminskningsmålen.