Browsing by study line "Obligationsrätt"

Tutkielma käsittelee osakeyhtiön osakkeenomistajien välisten osakassopimusten vaikutuksia suhteessa sopimusosapuoliin nähden kolmansiin tahoihin. Osakassopimus on laissa sääntelemätön ja vapaamuotoinen sopimus, jolla osakkeenomistajat voivat sopia keskinäisistä suhteistaan kohdeyhtiöön liittyvistä asioista. Osakassopimusten vaikutusten on lähtökohtaisesti katsottu ulottuvan vain sopimusosapuolten välille, eikä osakassopimuksella ole lähtökohtaisesti katsottu joitain poikkeuksia lukuun ottamatta olevan sitovuusvaikutuksia suhteessa sopimuksen kohteena olevaan yhtiöön tai muihin sopimukseen nähden kolmansiin tahoihin. Tutkielman tarkoituksena on selvittää ja tulkita ratkaisuperusteita tilanteessa, jossa osakkeenomistajat ovat keskinäisessä sopimuksessaan rajoittaneet osakkeen luovutettavuutta esimerkiksi lunastus- tai etuostoehdoin, joista huolimatta osake luovutetaan sopimuksen ulkopuoliselle henkilölle. Lähtökohtana tällaisessa tilanteessa on pidetty sitä, ettei osakkeen luovutuksensaaja tule sidotuksi aiemman osakkeenomistajan sopimukseen perustuviin osakkeen luovutettavuutta koskeviin rajoituksiin. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella, millä perustein tällainen kolmanteen ulottuva sitovuusvaikutus voisi silti syntyä erityisesti tilanteessa, jossa luovutuksensaaja on ollut tietoinen osakassopimuksen luovutusrajoitusehdosta. Lähtökohtaisesti tällaisen kolmatta sitovan vaikutuksen on katsottu syntyvän vain osakeyhtiölaissa (624/2006, OYL) säädettyjen yhtiöjärjestysperusteisten vaihdannanrajoituslausekkeiden nojalla. Tutkimuskysymystä koskevan säädetyn lain ja tarkemman oikeuskäytännön puutteessa tutkielmassa tarkastellaan etenkin pohjoismaisessa osakassopimuksia koskevassa oikeuskirjallisuudessa esitettyjä näkökulmia sivullissitovuusvaikutuksen puolesta sekä vastaan. Erityisesti tuoreemmassa oikeuskirjallisuudessa on esitetty argumentteja mahdollisen sitovuusvaikutuksen puolesta luovutusrajoitusehtoihin ja luovutuksensaajan tietoisuuteen perustuvan esineoikeudellisen vaikutuksen nojalla. Tarkemman tarkastelun kohteena on näin ollen se, millä tavoin mahdollisen sitovuusvaikutuksen puutteesta voitaisiin poiketa luovutuksensaajan vilpillisen mielen perusteella. Tutkielmassa tarkastellaan tämän osalta myös keskeisimpiä vastasyitä sitovuusvaikutuksen antamiselle esimerkiksi irtaimen esineen esisopimuksen sivullissitovuutta koskevien oppien valossa. Tutkielman keskeisimmät johtopäätökset liittyvät osakassopimuksen luovutusrajoitusehtojen lähtökohtaiseen sivullissitomattomuuteen, josta on katsottu mahdolliseksi tietyin edellytyksin tapauskohtaisen arvioinnin perusteella poiketa. Analogisesti soveltuvan tuoreemman oikeuskäytännön perusteella kynnys tälle on kuitenkin nostettu melko korkealle. Osakassopimusten osalta osakkeiden luovuttamista koskevien sopimusperusteisten rajoitusten vastapainona on aina myös OYL 1:4:stä ilmenevä osakkeiden vapaan vaihdannan periaate, jota on pidettävä osakkeiden luovuttamista ja hankkimista koskien pääsääntönä. Oikeuskirjallisuudessa on silti esitetty painavia perusteita sen puolesta, ettei vilpillisessä mielessä olevaa luovutuksensaajaa tulisi kaikissa tilanteissa suojata ja näitä oppeja voitaisiin tietyin edellytyksin soveltaa myös osakassopimusten luovutusrajoitusehtoihin.

Reklamaatiovelvollisuus on sopimusoikeudellinen passiivisuusseuraamus, jonka tavoitteena on toisen sopimusosapuolen viivytyksetön tiedottaminen sopimusrikkomuksesta sekä virhe- ja muiden häiriötilanteiden joutuisa selvittäminen. Reklamaatio on usein edellytys sille, että ostaja voi myöhemmässä vaiheessa tehokkaasti vedota virheisiin ja esittää vaatimuksia niiden perusteella. Kiinteistön kaupassa, joka on yleensä taloudellisesti hyvin merkittävä oikeustoimi, reklamaatiovelvollisuuden laiminlyönti voi johtaa ostajan kannalta huomattaviin rahallisiin menetyksiin. Tämän takia on osin ongelmallista, että maakaaren (540/1995) 2 luvun 25 §:n reklamaatiovelvollisuutta koskeva säännös on kirjoitettu varsin tulkinnanvaraiseen muotoon ja se sallii soveltajalleen paljon harkintavaltaa. Ostajan voi siten olla vaikea säännöksen perusteella selvittää, millaista toimintaa häneltä edellytetään vaadeoikeutensa säilyttämiseksi. Tutkielmassa selvitetään lainopin metodein kiinteistön ostajan reklamaatiovelvollisuuden sisältöä ja oikeudellista merkitystä. Tutkielma on rajattu koskemaan reklamaatiota kiinteistön laatuvirheestä. Tavoitteena on systemaattisesti kartoittaa ne toimet, joihin ostajan on ryhdyttävä reklamaatiovelvollisuutensa täyttämiseksi. Edelleen tarkoituksena on selvittää, onko maakaaren reklamaatiosäännöksen tulkitsemiseksi olemassa jotain yleisempiä suuntaviivoja vai onko tulkinta aina korostuneen tapauskohtaista. Kiinteistön ostajan on ilmoitettava myyjälle virheestä ja siihen perustuvista vaatimuksistaan kohtuullisessa ajassa virheen havaitsemisesta tai siitä, kun se olisi pitänyt havaita. Ostajan on kuitenkin viimeistään viiden vuoden kuluessa kiinteistön hallinnan luovutuksesta ilmoitettava laatuvirheestä – tämän jälkeen virheeseen on mahdollista vedota vain poikkeustapauksissa. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin sitä, miten reklamaatioajan alkamishetki määritetään ja kuinka kohtuulliseksi katsottava reklamaatioaika määräytyy. Toisekseen tarkastellaan sitä, millainen ostajan reklamaation täytyy sisällöltään olla – erityisesti, kuinka yksilöidysti ostajan tulee ilmoittaa vaatimuksensa. Lisäksi tutkielmassa selvitään reklamaation oikeusvaikutuksia ja sitä, mitä reklamaatiovelvollisuuden laiminlyönnistä seuraa. Tutkielmassa havaitaan, että maakaaren reklamaatiosäännöksen tulkinta on sidottu hyvin pitkälti tapauskohtaisiin olosuhteisiin. Joitain yleisempiä arviointiperusteita on kuitenkin myös tunnistettavissa. Tällaisia ovat erityisesti reklamaatiosääntelyn taustalla vaikuttavien tavoitteiden ja periaatteiden toteutuminen. Tutkielman perusteella ostajan on toimittava varsin aktiivisesti ja kiinteistön myyjän edut huomioon ottaen säilyttääkseen vaadeoikeutensa kiinteistön virheestä.

Elinkaarimallin eli rakennushankkeen, jossa valittu palveluntuottaja vastaa rakennettavan kohteen suunnittelusta, toteutuksesta, sekä ylläpidosta jopa kymmenien vuosien mittaisen sopimusajan, suosio on kasvanut merkittävästi viime aikoina. Elinkaarimallin vastuukysymyksiä ei kuitenkaan ole oikeuskirjallisuudessa juuri tutkittu. Tutkimuksessa selvitetään palveluntuottajan virhevastuun sisältöä ja kestoa erityisesti verrattuna perinteiseen rakennusurakkaan, johon sovelletaan rakennusalan yleisiä sopimusehtoja YSE 1998. Vastuuta verrataan sekä rakennusurakkaan, jossa tilaaja vastaa kohteen rakennuttamisesta ja suunnittelusta sekä toisaalta KVR-urakkaan, jossa urakoitsijan vastuulla on rakentamisen lisäksi kohteen suunnittelu ja kokonaiskoordinointi. Elinkaarisopimuksista tutkimukseen sisältyy sekä tilaajan järjestämällä rahoituksella toteutettavat että yksityisrahoitteiset PPP-mallit, joissa investointikustannusten rahoittaminen on siirretty palveluntuottajan vastuulle. Tutkimuksen metodina käytettiin argumentaatiota kehittelevää lainoppia, jossa pyritään selvittämään argumentaatioon vaikuttavia seikkoja, kehittämän argumentteja eri tulkintavaihtojen puolesta ja niitä vastaan sekä suhteuttamaan argumentteja toisiinsa. Metodiin sisältyy myös edellä kuvattu vertaileva elementti perinteiseen rakennusurakkaan. Tutkimus aloitetaan tarkastelemalla rakennusurakan ja elinkaarisopimuksen pääpiirteitä, julkis- ja yksityisrahoitteisen elinkaarisopimuksen eroja sekä tarkasteltujen sopimusten vastuun arviointiin erityisesti vaikuttavia sopimusoikeudellisia argumentteja. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että elinkaari- että rakennusurakkasopimusten arvioinnissa vaikuttavat hyvin samankaltaiset argumentit: lojaliteetti- ja myötävaikutusvelvollisuudet sekä osapuolille asetettavat korkeat asiantuntemusvaatimukset. Yksityiskohtaisen säädöspohjan puuttumisen vuoksi sopimusten arvioinnissa jää sijaa myös reaaliargumenteille. Tällaisena voidaan etenkin elinkaarisopimukissa nähdä pyrkimys optimaaliseen riskinjakoon. Kolmannessa jaksossa tarkastellaan sitä, milloin suoritus katsotaan virheellisesti. Tässä hyödynnetään kauppaoikeudesta peräisin olevaa niin sanottua vastaavuusteoriaa, jonka mukaisesti lailla sääntelemättömässä sopimuksessa virheen olemassaolo riippuu ensisijaisesti siitä, mitä sopimuksessa on suorituksesta sovittu. Jaksossa havaitaan, ettei elinkaarisopimuksessa asetettu vaatimustaso välttämättä oikeudellisesti tarkasteltuna merkittävästi eroa perinteisestä KVR-urakassa asetetusta vaatimustasosta. Vaatimukset on pääsääntöisesti ilmaistu tulosperusteisina toimivuusvaatimuksina. Sopimuksen vaietessa huomiota on kiinnitettävä myös hyvään rakennustapaan. Vastaavasti vastuun arvioinnissa on kiinnitettävä huomiota virheen toleranssirajaan ja vastuuta voi vähentää tilaajan määräykset sekä hyväksynnät. Tosiasiallisesti elinkaarisopimuksen pitkä vastuu voi kuitenkin kannustaa palveluntuottajaa toimittamaan kestävämmät ja kokonaistaloudellisemmat ratkaisut, joissa on huomioitu myös ylläpitokustannusten optimointi. Neljännessä jaksossa pureudutaan rakennusurakka- ja elinkaarisopimusten eroihin virheen määräytymishetkessä ja vastuun kestossa. Vastuun keston osalta ero perinteisessä rakennusurakassa ja elinkaarisopimuksessa onkin huomattavia eroja. Siinä missä perinteisen rakennusurakan virhevastuun arvioinnin kannalta relevantti hetki on rakennusurakan vastaanottotarkastus ja YSE 1998 mukaisen kaksivuotisen takuuvastuun piiristä on rajattu normaalista kulumisesta, virheellisestä käytöstä, huollon laiminlyönnistä tai vahingon teosta johtuvat puutteet sekä virheet, jotka olisi vastaanottotarkastuksessa tullut havaita, elinkaarisopimuksessa suorituksen virheettömyyttä on arvioitava jatkuvasti sopimuskohteen ylläpitoaikana, jolloin palveluntuottajalla on kestovelvoite pitää sopimuskohteen olosuhteet jatkuvasti sopimuksen mukaisessa kunnossa. Elinkaarisopimuksissa palveluntuottaja vastaa myös kohteen kulumisesta sekä huollon laiminlyönnistä, mutta vastuuta vahingonteosta ja virheellisestä käytöstä voi olla jaettu. Myös elinkaarisopimuksessa voi kuitenkin olla merkitystä sillä, mikäli virhe on ollut havaittavissa kohteen vastaanottotarkastuksessa, eikä tästä ole vastaanottotarkastuksessa reklamoitu.

Teknologins och digitaliseringens utveckling har möjliggjort att allt mer verksamhet flyttat till onlinemiljön. Företag och andra aktörer kan dra nytta från människornas handlande på internet genom att samla in uppgifter om dem och exempelvis använda informationen för att utveckla sina tjänster eller sin verksamhet. Uppgifterna har därmed blivit värdefulla för handeln och denna data kan överföras mellan aktörerna och över statsgränserna. Utvecklingen har förtydligat behovet att säkerställa skyddet av personuppgifterna och deras säkra behandling, också i situationer då de överförs. Avhandlingens syfte är att granska det skydd av personuppgifter som säkerställs i dataskyddslagstiftningen i Europeiska unionen. Det mest centrala instrumentet i dataskyddslagstiftningen är den allmänna dataskyddsförordningen, som kommer att fungera som grund för avhandlingen. Vidare granskas hur skyddet av personuppgifterna utsträcks till situationer då personuppgifterna överförs utanför unionens gränser. Därtill granskar avhandlingen dataskyddsförordningens verkan utanför unionens gränser, då den kan tillämpas på aktörer som inte är etablerade inom unionen. Avhandlingen presenterar även två rättsfall från Europeiska unionens domstol som varit betydelsefulla för överföring av personuppgifter. Avhandlingen består av tre huvuddelar. I avhandlingens andra kapitel granskas hur personuppgifter definieras, hur skyddet av personuppgifter byggs upp och behandling av personuppgifter regleras i dataskyddsförordningen. I avhandlingens tredje kapitel behandlas dataskyddsförordningen närmare och hur dess territoriella utsträckning kan anses som extraterritoriell. Även utmaningar som kan uppkomma med den breda territoriella utsträckningen behandlas i kapitlet. I det fjärde kapitlet behandlas överföringar av personuppgifter i ljuset av dataskyddsförordningen samt de olika överföringssätt som dataskyddsförordningen tillåter. I kapitlet presenteras även rättsfallen Schrems I och II, som har medfört osäkerhet på området för överföring av personuppgifter från Europeiska unionen till Förenta staterna. Genom domarna ogiltigförklarades mekanismerna som tidigare möjliggjorde överföring av personuppgifter för att säkerställa en tillräcklig skyddsnivå för personuppgifterna. Avhandlingen kommer att presentera olika förslagna utvecklingsmöjligheter på området för att undvika en likadan situation i framtiden. Avhandlingen avslutas med konklusioner.

Tutkielmassa tarkastellaan pilvipalvelun toimittajan palveluun kohdistuvan muutosoikeuden pidättävän sopimusehdon rajoja. Tutkielmassa esitetyt huomiot koskevat pääosin SaaS mallia. Tarkoituksena on systematisoida ja tulkita yksipuolista muutosoikeutta koskevaa sopimusehtoa ja erityisesti sitä, millä tavalla sopimusoikeudelliset säännöt voivat rajoittaa sen sisältöä ja käyttöä pilvipalvelusopimuksissa. Muutosoikeuden pidättävää ehtoa käsitellään siten osana laajempaa IT-oikeudellista kenttää huomioiden pilvipalvelusopimusten omat erityispiirteet. Tällaisiksi muutosoikeuden kannalta relevanteiksi erityispiirteiksi on tutkielmassa hahmotettu muun muassa pilvipalvelusopimusten ominainen sopimusrakenne, vakioehtoihin perustuminen, kestosopimussuhde, luonne vakioituna palveluna sekä sopimuksiin kytketty muutosmekanismi. Palvelusopimukset ovat Suomessa pääosin sääntelemättömiä ja siksi niitä koskevat tulkintakannanotot on välttämätöntä perustaa oikeuskirjallisuudessa- ja käytännössä kehitettyihin sopimusehtojen tulkintaoppeihin. Tarkasteluun on otettu mukaan netissä saatavilla olevia toimittajien vakioehtoja sekä IT 2018 ETP että JIT 2015 liitteen 8 mukaiset ehdot. Yksipuolisen muutosoikeuden perustavan ehdon on nähty muodostavan uhan sopimusten sitovuudelle sekä sopimuksella vakiinnutetulle riskienjaolle. Toisaalta tällainen muutosoikeus nähdään modernimmassa sopimusmalliajattelussa myös perusteltuna tapana varautua tuleviin olosuhteiden muutoksiin. Tutkielmassa käsitellään näitä vastakkaisia kantoja reflektoiden niihin liittyvä argumentteja pilvipalvelusopimusten ja niihin sisällytettävän palvelun muutosmekanismin erityispiirteisiin. Alan ehtokäytännön perusteella on selvää, että muutosoikeuden pidättävä ehto on pilvipalvelusopimuksissa pääsääntö. Lisäksi ehtoja on tyypillisesti rajattu joko sisällöltään, menettelyltään tai vaikutuksiltaan. Myös laajemmin muotoiltuja ehtoja tosin löytyy eikä muutosmekanismia kyetäkään muotoilemaan täsmällisesti. Ehdot tyypillisesti sallivatkin toimittajalle suhteellisen laajan harkintavallan palvelun muutoksissa, muutoksia koskevien ilmoitusten tekemisessä sekä muutosten seurauksena myönnettävässä irtisanomisajassa. Tutkielmassa on valittu pilvipalvelusopimusten erityispiirteiden perusteella käsittelyyn muutosoikeutta mahdollisesti rajaavina tulkintasääntöinä epäselvyyssääntö, suppea tulkinta sekä kohtuussääntö. Näiden lisäksi muutosoikeutta koskevan ehdon rajoja lähestytään oikeustoimilain 36 §:n kohtuuttomuusarvioinnin näkökulmasta. Yksipuolisen muutosoikeuden pidättävään sopimusehtoon liittyy piirteitä, joiden vuoksi se voi olla alttiimpi sitä rajaaville tulkinnoille tai sovittelulle. Yksiselitteistä vastausta muutosoikeuden rajoille on mahdotonta antaa, eikä kaikkia sitä mahdollisesti rajaavia sääntöjä ole mahdollista käsitellä. Tutkielmassa kuitenkin argumentoidaan, että tällainen sopimusvapauden puitteissa sovittu muutosoikeutta koskeva ehto on lähtökohtaisesti pätevä sanamuotonsa mukaisesti, vaikka sille voidaan johtaa tiettyjä sopimusoikeudellisia rajoja. Käytännön sopimustekniikan tasolla asiakkaiden tulee varmistua siitä, että IT-arkkitehtuurin vaatimukset ja riskit heijastuvat niitä koskeviin sopimuksiin. Tämä tarkoittaa pilvipalveluissa sitä, että asiakkaan tulee sopimukseen perustuen saada tieto tunnistetuista riskin aktivoivista muutoksista riittävän ajoissa arvioidakseen omaa reagointia tulevaan muutokseen. Toistaiseksi sopimusoikeuden uudet ajattelumallit ovat taipuneet hyvin nopeasti kehittyvällä informaatioteknologian alalla ilmenneisiin kehityssuuntiin. Toisaalta palveluihin perustuvan liiketoimintamallin yleistyessä riskinä on, että muutosoikeuden pidättävät ehdot kasvattavat suosiotaan. Tällöin myös muilla aloilla, missä ei ole yhtä vahvoja reaalisia argumentteja muutosoikeuden puolesta, voidaan törmätä sopimusoikeudellisiin ongelmiin.

Rakennusurakassa suoritushäiriön paikantaminen sopimusketjun oikealle tasolle ei ole aina yksinkertaista. Rakennusmateriaalin kauppa on tyypillinen esimerkki rakennusurakassa suoritushäiriöitä aiheuttavasta oikeustoimesta. Tutkimuskysymys kuuluukin, millä perusteella ja missä laajuudessa rakennusmateriaalin myyjä vastaa rakennusvirheestä suhteessa materiaalin hankkineeseen urakoitsijaan. Tutkielmassa korostetaan sopimussuhteen kaksiasianosaisuutta ja huomioidaan YSE 1998- ja RYHT 2000- vakioehtojen sisällössä olevien erojen vaikutukset urakoitsijan ja myyjän väliseen vastuunjakoon. Rakennusvirhe määritellään ensisijaisesti rakennuttajan ja urakoitsijan välisessä relaatiossa, eikä urakoitsija voi kaikissa tapauksissa vierittää vastuutaan täysimääräisesti myyjälle. Tästä syystä vakioehtojen soveltamista sellaisenaan ei pidetäkään toivottavana. Tutkielma rakentuu myyjän näkökulmasta kolmen keskeisimmän vastuutilanteen arviointiin. Ensiksi vastaa myyjä rakennusvirheestä materiaalissa olevan laatuvirheen perusteella. Rakennusmateriaalissa on laatuvirhe, jos se ei luovutushetkellään vastaa lainsäädännössä tai sopimuksessa asetettuja laatuvaatimuksia. Virhevastuu voi perustua myös materiaalin soveltumattomuuteen yleiseen tai erityiseen käyttötarkoitukseensa. Kolmantena vastuutilanteena käsitellään tutkielmassa myyjän vastuuta rakennuskohteelle aiheutuvista tuotevahingoista, joita kauppalain systematiikassa pidetään välillisinä vahinkoina. Tutkielman neljännessä ja viidennessä pääluvussa tarkastellaan esimerkiksi RYHT 2000- ehtoihin sisältyviä vastuunrajoituslausekkeita, joista keskeisin liittyy välillisten vahinkojen korvauskelpoisuuteen. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan työ- ja materiaalivirheen väliseen rajanvetoon, takuuajan jälkeiseen vastuuseen ja reklamaatioon liittyviä kysymyksiä ja tulkintaongelmia.

Urakkasopimusta voi sen ominaisuuksien perusteella pitää dynaamisena sopimuksena. Sopimuksen dynaamisuudella tarkoitetaan sopimuksen solmimishetken epätäydellisyyden tunnistamista. Epätäydellisyys taas voi johtaa tarpeeseen tulkita ja täydentää sopimusta sen voimassaolon aikana. Sopimuksen dynaamisuus on ennen kaikkea sopimusoikeudellinen käsite, jonka avulla esimerkiksi urakkasopimuksen ominaisuuksien systematisointi ja sopimuksen tulkintaa edellyttävien tilanteiden tunnistaminen on helpompaa. Sopimusoikeuden keskeisenä tehtävänä urakkasopimusten alalla on sopimuksen dynaamisuuden riittävän ennakoitava hallinta niin, että sopimusvapauden ja sopimuksen sitovuuden periaatteet pysyvät voimassa. Modernille urakkasopimukselle on olennaisempaa luoda joustava perusta muuttuviin olosuhteisiin mukautuvalle oikeussuhteelle kuin pyrkiä kokonaisuuden määrittämiseen alusta asti tyhjentävästi. Rakennusprojektien yleisiä riidanaiheita ovat erilaiset muoto- ja menettelytapamääräykset, näiden määräysten laiminlyönti sekä laiminlyönnin oikeudelliset seuraamukset. Tutkielman aiheena on rakennusurakan yleisiin sopimusehtoihin liittyvien muoto- ja menettelytapamääräysten tulkinta. Tutkielmassa käytettyä metodia voi kuvata lainopiksi, sillä työssä pyritään tulkitsemaan ja systematisoimaan voimassa olevaa oikeutta. YSE-ehdot ja niihin liittyvät muoto- ja menettelytapamääräykset kuvaavat rakennusurakan eri osapuolten näkemystä siitä, millaisia menettelytapoja urakan aikana nousevissa erilaisissa kysymyksissä on noudatettava. Menettelytapamääräykset liittyvät ideaaliin, jonka mukaan osapuolen on hyödyllistä tietää mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sopimuskumppanin näkemyksestä kaikista urakkasopimukseen liittyvistä asioista. Muoto- ja menettelymääräykset ilmentävät siten osaltaan sopimusosapuolten keskinäistä lojaliteettivelvollisuutta. Muoto- ja menettelytapamääräyksille voidaan kuitenkin antaa eri tasoisia oikeudellisia merkityksiä. Yksi mahdollinen tulkinta on, että ne ovat lähinnä tavoitteita, joiden tarkoitus on rytmittää ja suunnata osapuolten sopimussuhdetta. Tätä varsin urakoitsijamyönteistä näkökulmaa edustavat ratkaisut, joissa urakoitsijan lisäkorvaus- tai -aikavaatimus on hyväksytty, kunhan se on esitetty viimeistään vastaanottotarkastuksessa perusteiltaan yksilöitynä. Toisaalta tilaajan näkökulmasta voidaan nähdä, että menettelymääräykset ovat osapuolten välillä voimassa sellaisenaan, eikä liian myöhään tai väärässä muodossa esitettyjä vaatimuksia voi lainkaan esittää. Näkemys kiistatta tukee tilaajan oikeutta määrätä urakastaan. Toisaalta tähän näkökulmaan on joskus kirjallisuudessa viitattu ”tilaajan mielivaltana”, jossa rakennuttaja ikään kuin tuomiovaltaa käyttäen voisi hyväksyä tai hylätä sille esitettyjä vaatimuksia. Vaikka luonnehdinnassa on tietenkin kyse jossain määrin akateemisessa mielessä välttämättömästä kärjistyksestä, lienee selvää, että sopimussuhteessa yhden osapuolen mielivalta ei ole tavoiteltava tai tehokas asiaintila. Sopimussuhteen kokonaisedun näkökulmasta, jota tukee esimerkiksi osapuolten lojaliteettivelvollisuus toisiaan kohtaan, osapuolen šikaaninomaista käyttäytymistä ei voi hyväksyä. Oikeustieteen on torjuttava tällaisia mahdollisuuksia. Sen sijaan osapuolten välisen luottamuksen lisääntymiseen on syytä pyrkiä niin osapuolten välisin sopimusteknisin kuin laajemmin yhteiskunnallisin oikeuspoliittisin valinnoin. Luottamusta voi rakentaa esimerkiksi tarjoamalla osapuolille selkeitä heidän yhteistoimintaansa ohjaavia sääntöjä. Kysymys rakennusurakan muoto- ja menettelytapamääräysten tulkinnasta voidaan tiivistää – joskin kysymystä tällöin jokseenkin yksinkertaistetaan – kysymykseen siitä, millainen muotomääräyksen taso mainituille määräyksille annetaan, kun janan ääripäitä edustavat yhtäältä ohjesisältöisen ja toisaalta varsinaisen muotomääräyksen luonteet. Koska kysymys on urakkasopimuksissa sopimusperusteisista muotomääräyksistä, on huomioitava, että osapuolet ovat sopimusvapauden mukaisesti tulleet sidotuiksi muotomääräyksiin. Kysymys ei siis ole lakiperusteisten muotovaatimusten kaltaisista rajoituksista osapuolten tahdonautonomiaan, ja osapuolten on halutessaan voitava sitoutua ankariinkin sopimusehtoihin. Muotomääräysten noudattamisen voi nähdä osapuolten autonomian toteuttamisena. Toisaalta urakkasopimuksen muoto- ja menettelymääräyksille ei ole, edes millekään tietylle ilmoitustyypille, mielekästä presumoida mitään yleispätevää velvoittavuuden tasoa, vaan harkinnassa ja sopimustulkinnassa on otettava huomioon millaisesta oikeustointa koskevasta muotomääräyksestä on kyse, tilannekohtaiset olosuhteet sekä tahdonilmaisun määrämuodossa vastaanottamisen merkitys sen saajalle. Tilaajan direktio-oikeus edellyttää, että tilaajalla on tosiasiallinen mahdollisuus seurata ja päättää sekä urakan työvaiheista että myös niiden kustannuksista. Tämän tavoitteen toteutumista vähentää urakoitsijan mahdollisuus esittää yllättäviä tai perusteettomia vaatimuksia töiden tekemisen jälkeen. Toisaalta urakoitsijan on saatava asianmukainen korvaus asiallisesti tilatusta työstä, eikä tilaaja voi korvauksen ehtona asettaa urakoitsijalle vaatimuksia, joiden täyttäminen on mahdotonta tai epärealistista. Lisäksi tilaajalla ei voi olla oikeutta sanella haluamansa työn hintaa. Näiden tavoitteiden oikeudenmukaisesta tasapainosta on lopulta kysymys myös urakkasopimuksen muoto- ja menettelytapamääräysten tulkinnassa. Muotomääräyksiä voidaan arvioida myös lojaliteettivelvollisuuden avulla. Lojaliteettivelvollisuus voi perustaa osapuolille myös sopimusoikeudellisesti tehokkaita oikeusvaikutuksia ja edesauttaa näin dynaamisen urakkasopimuksen funktionaalista tulkintaa. Yhtäältä urakoitsijan on muotomääräyksistä poiketessaan otettava huomioon tilaajan direktio-oikeus, ja toisaalta tilaajan on määräysten noudattamista vaatiessaan huomioitava urakoitsijan työn suorittamiseen vaikuttavat seikat. Rakennusalan yleisten sopimusehtojen avulla voidaan osaltaan vähentää ja ratkaista mainittuja ristiriitaisuuksia. Toisaalta YSE:n nykyinen kieliasu on, kuten todettu, paikoin varsin epäselvä ja mahdollistaa tässäkin tutkielmassa esitetyt keskenään ristiriitaiset tulkinnat. KKO:n käytännössä on vakiintunut vaihteleva linja, jossa Korkeimmalla oikeudella on tapana tapauskohtaisesti arvioida kuhunkin tapaukseen sovellettavien muotomääräysten taustalla vaikuttavia tavoitteita ja periaatteita. Yleistäen voitaneen arvioida, että muodollista ja tiukkaa tulkintaa vaikuttaa sovelletun tapauksiin, joissa tilaajan hyväksi tarkoitettujen periaatteiden – kuten esimerkiksi tilaajan ohjausoikeus – katsotaan olevan muotomääräysten taustalla. Sen sijaan tapauksissa, joissa tällaisia erityisiä syitä ei ole, KKO ei juuri vaikuta olevan sitoutunut tulkintaan erityisen muodollisista lähtökohdista, vaan joustavampaan ja funktionaalisempaan tulkintaan. Sen sijaan YSE:n muoto- ja menettelymääräysten kieliasua oikeuskäytännössä on tulkittu harvoin. YSE:n mukaisten muoto- ja menettelytapamääräysten rikkomisen oikeudellisista seurauksista olisi syytä määrätä yleisissä sopimusehdoissa selkeästi ja johdonmukaisesti. Tämä selkiyttäisi oikeustilaa ja vähentäisi transaktiokustannuksia, sopimusriskejä sekä tapauskohtaisen tulkinnan tarvetta.

Reklamaatiotilanteet ovat yleisiä myös yritysten välisissä liikesopimuksissa, mutta usein näihin reklamaatiotilanteisiin ei sovellu kirjoitetun lain tai toimialalla käytössä olevien yleisten ehtojen puolesta mikään reklamaatiosäännös tai -määräys. Suomessa on vakiintuneesti katsottu, että reklamaatiovelvollisuus on voimassa myös yleisten oppien mukaan, joten tällaisissa tilanteissa asia tulee ratkaista yleisten oppien perusteella. Monet reklamaatiovelvollisuuteen liittyvät kysymykset, kuten mitä reklamaatiovelvollisuus käsittää tai missä ajassa reklamaatio on tehtävä, ovat tulkinnanvaraisia. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön perusteella on nähtävissä, että nykypäivänä reklamaatiovelvollisuutta arvioitaessa korostuu erityisesti vanhentumis- ja reklamaatiosääntelyn taustalla vaikuttavat tavoitteet, kuten luottamuksensuoja ja velkasuhteiden joutuisa selvittäminen. Reklamaatiovelvollisuutta koskevissa riidoissa onkin hyvä tiedostaa nämä tavoitteet.

Tässä työssä olen pyrkinyt tarkastelemaan hieman SFDR-asetuksen (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2019/2088, annettu 27 päivänä marraskuuta 2019, kestävyyteen liitty-vien tietojen antamisesta rahoituspalvelusektorilla) mukaisia vastuullisuuskriteeristöjä etenkin asetuksen artiklojen 6, 8 ja 9 näkökulmasta. Työn keskeisenä tarkoituksena on ollut ensinnäkin jäsennellä ja hahmotella erilaisia vahingonkorvausvastuun muodostumistilanteita sekä mahdol-lisia vahinkotilanteita eri vastuullisuuskategoriaan kuuluvien rahoitustuotteiden kohdalla. Vuonna 2019 annettiin niin kutsuttu SFDR-asetus, joka liittyy kestävyyteen liittyvien tietojen antamiseen rahoituspalvelusektorilla. Tämän asetuksen myötä finanssimarkkinatoimijat ovat velvollisia antamaan ennen sopimusta tiettyjä tietoja riippuen rahoitustuotteen kestävyystavoit-teiden tasosta. Tällä hetkellä tilanne on se, että kukin finanssimarkkinatoimija määrittelee itse parhaan kykynsä mukaan, mille tasolle heidän hallinnoimansa rahoitustuotteet sijoittuvat vas-tuullisuuden näkökulmasta. SFDR-asetuksen tarkoituksena on vähentää rahoitustuotteisiin liit-tyvää ”viherpesua” eli sitä, että tuotteita markkinoidaan sijoittajille kestävämpinä kuin mitä ne tosiasiallisesti ovat. Väärä SFDR-asetuksen mukainen luokittelu voi johtaa sijoittajien harhaan-johtamiseen ja tuotteiden vääränlaiseen markkinointiin, mikä voi puolestaan johtaa taloudelli-siin tappioihin ja luottamuksen menettämiseen rahoitusmarkkinoilla. Näin ollen oikeat tiedot rahoitustuotteesta ovat ensiarvoisen tärkeitä, jotta sijoittajat kykenevät tekemään sijoituspäätöksiä. Tietyin edellytyksin on mahdollista, että vaihtoehtorahaston hoita-jan aiheuttamat vahingot tulevat korvattaviksi sopimusvastuun perusteella rahasto-osuuden omistajille. Mikäli näin ei ole, on mahdollista, että AIFML:n korvaussäännösten perusteella virheellinen tieto voisi johtaa vahingonkorvausvelvollisuuteen. Tällöin edellytyksenä kuitenkin on, että vaihtoehtorahaston hoitaja on toiminut tahallaan tai huolimattomasti. Voisi kuitenkin olla hyvä, että SFDR-asetuksen mukaisesta rikkomisesta johtuvaa vahingonkorvaussääntelyä selkeytettäisiin ja kehitettäisiin, sillä tällä hetkellä esimerkiksi näyttökysymysten vuoksi voi olla niin, että niin kutsutun ”viherpesun” vuoksi saatava vahingonkorvaus jää saamatta.

Nykypäivänä valtaosa niin luonnollisista henkilöistä kuin oikeushenkilöistä on elinkaarensa aikana tekemisissä ohjelmistojen kanssa. Pääsääntöisesti ohjelmiston toimituksesta tehdään sopimus sen toimittajan ja vastaanottajan välillä. Vaikka ohjelmistojen ja niihin liittyvien sopimusten määrä on valtava ja kasvaa alati, ohjelmistotoimituksia ei ole toistaiseksi ryhdytty juurikaan sääntelemään kansallisella tasolla. Muun muassa tämä fakta on kirvoittanut kysymyksen siitä, miten ohjelmiston lainmukaisuus voidaan taata, ja miten siihen liittyvä vastuu sopijapuolten välillä jakautuu. Kaupan kohteen lainmukaisuus on jo itsessään moniulotteinen aihe. Kohde saattaa olla sen valmistajaa sitovien normien mukainen, mutta ei täytä sen ostaneen tahon toimintaan soveltuvia säännöksiä. Toisaalta sopimuksessa on saatettu määritellä kaupan kohde lainvastaisella tavalla joko tietoisesti tai epähuomiossa. Kaikissa variaatioissa päästään lopulta siihen, että lainmukaisuusvastuun sisältö ja jakautuminen tulee selvittää juridisesti pätevän lopputuloksen aikaansaamiseksi. Kun kaupan kohteena on ohjelmisto, huomioon otettavia seikkoja on runsaasti. Ohjelmiston toimitussopimuksessa saatetaan edellyttää, että ohjelmiston tulee olla lainmukainen. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen vastuu ohjelmistotoimituksen lainmukaisuudesta sopijapuolella voi olla erilaisten säännösten ja sopimuksen nojalla, ja millaisia keinoja sopijapuolella on lainmukaisuusvastuun täyttämiseksi. Ottaen huomioon, että ohjelmistoja käytetään nykypäivänä enemmän tai vähemmän lähes kaikilla toimialoilla, ohjelmisto on sen ostajalle usein merkittävä investointi, ja että ohjelmistosta harvoin saadaan täysin virheetöntä, lainmukaisuusvastuun sisällöllä sekä siihen liittyvän vastuun jakautumisella voi olla toimitukseen merkittävä vaikutus.