Browsing by study line "Yhteiskuntapolitiikka"

Sosioemotionaalisten taitojen on havaittu olevan ihmisten menestymisen kannalta erittäin merkitseviä tekijöitä. Sosioemotionaalisilla taidoilla tarkoitetaan kognitiivisia, osaksi persoonallisuuten perustuvia, opeteltavia taitoja. Tutkimuksissa on usein otettu tarkasteluun niiden vaikutus muun muassa työllistymiseen ja tulotasoon, mutta vaikutus hyvinvointiin on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tässä tutkimuksessa selvitettiin regressioanalyysiä hyödyntäen, kuinka lasten ja nuorten psyykkinen hyvinvointi ja elämäntyytyväisyys ovat yhteydessä sosioemotionaalisiin taitoihin. Tässä tutkimuksessa tutkittiin suomalaisia 10- (lasten ikäkohortti) ja 15-vuotiaita (nuorten ikäkohortti) Helsingissä asuvia koululaisia. Otoskoko oli kokonaisuudessaan 5537, joka jakautui kohorttien kesken N(10-vuotiaat)=3071 ja N(15-vuotiaat)=2466. Aineistona tutkielmassa käytettiin OECD:n SSES:tä (Study on social emotional skills) vuodelta 2019. Regressioanalyysissä selvitettiin 15 eri sosioemotionaalisen taidon kausaalisuhdetta kahteen eri hyvinvoinnin mittariin, elämäntyytyväisyyteen sekä psyykkiseen hyvinvointiin. Regressioanalyysit suoritetiin erikseen molemmille ikäkohorteille, yhteensä neljä regressioanalyysiä. Regressioanalyysin tulokset paljastivat tilastollisesti merkittävän yhteyden sosioemotionaalisten taitojen ja hyvinvoinnin mittarien välillä. Nuorille sosioemotionaaliset taidot olivat hyvin merkittäviä ja pystyivät selittämään hyvinvoinnin eroja huomattavasti paremmin kuin lapsilla. Nuorilla sosioemotionaaliset taidot vastasivat noin 55 prosenttia elämäntyytyväisyyden varianssista ja noin 56 prosenttia psyykkisen hyvinvoinnin varianssista. Lapsilla vastaavat lukemat olivat 38 prosenttia elämäntyytyväisyyden osalta ja noin 44 prosenttia psyykkisen hyvinvoinnin osalta. Erityisesti optimismi ja energisyys olivat molemmille kohorteille merkittäviä ja vaikuttavia taitoja hyvinvoinnin kannalta.

Inkerinsuomalaiset ovat alun perin Suomesta lähtöisin oleva väestöryhmä, joka siirtyi asuttamaan nykyistä Pietarin ympäristöä 1600-luvulta alkaen. Monien vaiheiden jälkeen heitä palasi Suomeen vuosina 1990–2016 voimassa olleen paluumuutto-oikeuden aikana kymmeniä tuhansia. Tässä maisterintutkielmassa käsitellään 1990-luvulla alkaneen inkerinsuomalaisten paluumuuton aikuisikäistä toista sukupolvea ja heidän kuulumisen kokemuksiaan keskittyen erityisesti kielellisiin, kulttuurisiin ja kansallisiin kuulumisen kokemuksiin. Ryhmä on mielenkiintoinen tutkimuksen kohde, sillä siirtolaistaustasta huolimatta heillä on suomalaisia sukujuuria ja toisen sukupolven tutkimusta on suomessa vähän. Tässä tutkielmassa selvitän, mihin kansallisiin, kielellisiin ja kulttuurisiin ryhmiin inkerinsuomalaisten paluumuuttajien toinen sukupolvi kokee kuuluvansa, miten kuulumista näihin ryhmiin kuvataan ja millaiset paikat korostavat kuulumisen tai kuulumattomuuden tunnetta. Tutkielma on laadullinen sisällönanalyysi, joka on toteutettu kahdeksan yksilöhaastattelun perusteella. Haastateltavat ovat joko syntyneet Suomessa tai muuttaneet Suomeen ennen kouluiän aloitusta pääasiassa 1990-luvulla. Keskeisin tulos on, että haastateltavat kokivat yhteyttä sekä suomalaisuutta, venäläisyyttä että inkerinsuomalaisuutta kohtaan. Kuuluminen näyttäytyi eri tavoin eri ryhmien kohdalla. Suomalaisuuteen kuuluminen oli hyvin selvää haastateltaville, eikä sitä juurikaan kyseenalaistettu vaan käsitystä suomalaisuudesta laajennettiin kuvaamaan itseä paremmin. Suomalaisuuteen kiinnitti fyysinen paikka, kulttuurinen yhtenäisyys ja kieli. Inkerinsuomalaisuuteen kytkeydyttiin vaihtelevammin, mutta pääosin hyvin lämminhenkisesti. Inkerinsuomalaisuuteen kytkivät suvun juuret ja tarinat. Venäläisyys herätti haastateltavissa ristiriitaisia tunteita. Osin venäläisyyttä kohtaan koettiin voimakastakin kuulumista esimerkiksi kielen ja kulttuurin kautta, toisaalta esimerkiksi politiikasta irtisanouduttiin. Inkerinsuomalaisuus ja osin myös venäläisyys olivat usein ”hiljaisia” identifikaatioita, joiden merkitys nousi esille vain tietynlaisissa tilanteissa, esimerkiksi niiden saadessa tilaa julkisessa keskustelussa. Suomalaisuus sen sijaan oli tilanteesta riippumatonta, siitä huolimatta, että haastateltavat kokivat asemansa olevan jollakin tapaa suomalaisuuden ja maahanmuuttajuuden välissä. He olivat suomalaisia, mutta myös jotakin muuta. Tutkielma antaa tietoa kahdesta vähän tutkitusta ryhmästä: inkerinsuomalaisten paluumuuton toisesta sukupolvesta sekä aikuisikäisestä maahanmuuttajataustaisesta toisesta sukupolvesta yleisesti. Inkerinsuomalaiset paluumuuttajat ovat ensimmäisiä suuria maahanmuuttajaryhmiä Suomessa, ja maahanmuuton kasvettua määrällisesti, on hyödyllistä pyrkiä ymmärtämään aiemmin muuttaneen ryhmän kokemuksia.

Perhe ja vanhemmuus ovat keskeisiä yhteiskunnallisia instituutioita ja nykyisin vanhemmuuden normeja ja käytäntöjä rakennetaan yhä enemmän myös verkkoympäristöissä. Tutkielman tavoitteena on tarkastella vloggaamista yhteiskunnallisena ilmiönä synnytyskertomusten kontekstissa. Tutkimuksessa tarkastellaan 1. synnytyskertomukset rakentuvat YouTubessa, 2. miten oman synnytyskokemuksen jakamista YouTubessa perustellaan ja 3. millaisia rooleja kipu saa äitien kertomuksissa. Tutkimuksen aineisto koostuu 11 litteroidusta vlogimuotoisista synnytyskertomuksista, jotka on kerätty YouTubesta ja julkaistu ajalla 2016–2020. Tutkimuksen taustalla vaikuttaa narratiivinen tutkimustraditio, jossa kertomuksellisuus ymmärretään tärkeäksi osaksi ihmiselle tavanomaista tapaa hahmottaa ympäröivää maailmaa ja itseään. Taustalla on ajatus sosiaalisesta konstruktionismista, jonka mukaan sosiaalinen maailma rakentuu ihmisten välisistä merkitysten verkoista. Vlogit ovat tekstimuotoisia kertomuksia monipuolisempi kerronnan muoto: synnytyskertomuksia oli elävöitetty suoran kerronnan lisäksi videoklipeillä, kuvilla, tekstillä ja musiikilla. Synnytyskertomukset olivat rakenteeltaan samankaltaisia, ja ne etenivät tapahtumien ajallisessa järjestyksessä: kertomusten alussa ja lopussa oli arvioiva vaihe, jossa äidit arvioivat omaa kokemustaan ja pyrkivät sitouttamaan katsojia omalle kanavalleen. Kertomukset olivat selviytymistarinoita, joissa synnytyksestä selviäminen oli pääroolissa. Melkein kaikissa vlogeissa perusteltiin erikseen, miksi äidit olivat halunneet tuoda oman synnytyskokemuksensa julki. Kaikista yleisin mainittu syy liittyi vertaistukeen. Äidit kertoivat, että heille on tärkeää, että he voivat omalla kertomuksellaan auttaa muita. Toinen merkittävä motivaatiotekijä oli ennakkoluulojen muuttaminen. Kertomuksissa kuvattiin, kuinka omalla positiivisella synnytyskokemuksella halutaan vähentää synnyttämiseen liittyviä pelkoja. Kipukokemukset olivat keskeinen osa synnytyskertomuksia. Kivulla oli melkein kaikissa kertomuksissa auttava rooli. Kipua kuvailtiin merkkinä synnytyksen luonnollisesta käynnistymisestä ja synnytyksen etenemisestä. Osassa kertomuksista kipu esiintyi vaikeasti hallittavana ja sai vastustajan roolin. Vlogi-muotoiset synnytyskertomukset voidaan ymmärtää eräänlaisena julkisena esityksenä. Vanhemmuuden ja perhe-elämän käytäntöjen ja normien rakentumisesta erilaisissa digitaalisissa ympäristöissä tarvitaan jatkotutkimusta. YouTuben lisäksi esimerkiksi muut sosiaalisen median palvelut, erilaiset keskustelufoorumit, asiantuntijatekstit, lapsiperheille kohdennetut sivustot sekä keskusteluohjelmat tai tosi-tv formaatit tarjoaisivat aineistoja jatkotutkimukselle.

Akuissa tarvittavien raaka-aineiden määrän ennustetaan kasvavan voimakkaasti tulevina vuosikymmeninä yhteiskunnan sähköistymisen myötä. Kasvava kysyntä akkutuotannolle on tuonut uusia investointeja myös Suomen kaivosalalle. Samaan aikaan kaivostoimintaan kohdistuu kuitenkin enenevissä määrin vastuullisuusvaatimuksia, ja sosiaalisen toimiluvan saavuttamisesta on tullut kaivosyhtiöille entistä tärkeämpää. Tutkielmassa tarkastellaan Terrafamen akkukemikaalitehtaaseen liittyvää julkista keskustelua vuosina 2018–2020. Työssä tutkitaan, mitkä ovat keskeiset tavat kehystää Terrafamesta käytyä julkista keskustelua, ja millainen näkemys keskustelussa hahmottuu kaivoksen sosiaalisesta toimiluvasta. Aineistona käytetään Kainuun Sanomissa ja Helsingin Sanomissa julkaistuja sanomalehtikirjoituksia. Kolmen vuoden ajalta kerätty aineisto antaa kuvan siitä julkisesta keskustelusta, jota on käyty akkukemikaalitehtaan ympärillä ennen sen varsinaisen toiminnan käynnistymistä. Tutkimusanalyysi pohjautuu oikeuttamisteoriassa esiteltyihin oikeuttamisen maailmoihin, ja tutkimusmenetelmänä käytetään kehysanalyysia. Analyysin tuloksena aineistosta löydettiin kolme kehystä: vaurauden, vihreän teknologian ja vastuullisuuden kehykset. Markkinoiden oikeuttamismaailmaan pohjautuvassa vaurauden kehyksessä Terrafamen akkutehdasta tarkastellaan ensisijaisesti investointina, joka tuo verotuloja ja työpaikkoja. Teollisuuden ja ekologian oikeuttamismaailmoihin pohjautuvassa vihreän teknologian kehyksessä painotetaan akkutuotannon merkitystä osana ilmastonmuutoksen hillintää. Kansalaisuuden ja ekologian oikeuttamismaailmoihin pohjaavassa vastuullisuuden kehyksessä nousevat esiin kysymykset liittyen kaivostuotannon sosiaalisiin ja ympäristöllisiin vaikutuksiin. Tutkimusaineiston valossa akkutehtaaseen investoiminen näyttäisi parantaneen entisen Talvivaaran kaivoksen mainetta. Terrafamen kaivostoimintaa kritisoivia ääniä esiintyi vain vastuullisuuden kehyksessä. Vaurauden ja vihreän teknologian kehyksissä painottui käytännöllinen hyväksyttävyys, kun taas vastuullisuuden laajempi tarkastelu sosiaalisten ja ympäristöllisten tekijöiden osalta jäi vähäiseksi. Johtopäätöksenä tuloksista voidaan todeta, että mitä laajemmin yrityksen yhteiskuntavastuu ja yritykselle kuuluvat tehtävät ymmärretään, sitä todennäköisemmin yrityksen toiminta saa myös osakseen kritiikkiä ja sosiaalisen toimiluvan saavuttaminen voi vaikeutua.

Tasa-arvo ja tasaveroinen vanhemmuus ovat laajasti hyväksyttyjä ja hyvänä pidettyjä asioita Suomessa. Siitä huolimatta perhevapaiden jako on edelleen voimakkaasti sukupuolittunutta. Isien perhevapaiden käytön lisääminen on ollut jo pitkään tavoitteena, mutta kehitystä tasa-arvoisempaan suuntaan ei ole juurikaan tapahtunut. Asenteiden ja käytäntöjen välillä onkin kuilu. Tässä tutkielmassa tutkitaan isien perhevapaiden käytön perusteluja ja isyysnäkemyksiä kahdessa suomalaisessa organisaatiossa menetelmänä kriittinen diskurssianalyysi. Tutkielma on osa Työsuojelurahaston rahoittamaa ja Väestöliitto ry:n koordinoimaa hanketta Yrityksen isäystävällisyys tasa-arvon ja tuloksellisuuden välineenä. Aineistona on viisi kappaletta kahdessa eri organisaatiossa tehtyjä fokusryhmähaastatteluja. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: Miten ja millaisin diskursiivisin keinoin haastatellut isät ottavat kantaa perhevapaisiin? Miten miesten perhevapaiden kuvauksissa käyttämät diskurssit suhteutuvat aiemmin tutkimuksissa havaittuihin vanhemmuuden diskursseihin? Aineistosta löydettiin kaksi jännitteisessä suhteessa toisiinsa olevaa isyysdiskurssia, jotka nimettiin työkeskeiseksi isyysdiskurssiksi ja osallistuvan isän tasa-arvodiskurssiksi. Isät tukeutuvat puheessaan Petteri Eerolan kuvaamiin vanhemmuuden kulttuurisiin mallitarinoihin, jotka ovat: jaettu vanhemmuus, hoivaava isyys ja äidin ensisijaisuus. Tutkielmassa hyödynnettävä teoreettinen näkökulma on Amartya Senin toimintamahdollisuuksien teoria. Isien toimintamahdollisuuksia käyttää perhevapaita ja osallistua tasa-arvoisesti perhe-elämään rakennetaan kaikilla kolmella toimintamahdollisuuksien teorian tasolla: yksilöllisellä, institutionaalisella ja sosiaalisella tasolla. Isien tekemien valintojen ei siis voi katsoa olevan puhtaasti ’omia päätöksiä’. Aineiston isät ovat uraorientoituneita. Vaikka haastateltavat tunnistavat tasa-arvoisen vanhemmuuden ihanteen, tasa-arvodiskurssi on yhtä aikaa ristiriidassa työkeskeisen isyysdiskurssin kanssa. Taloudellinen status ja menestyminen työelämässä näyttäytyvät tärkeämpänä päämääränä kuin osallistuva isyys, mikäli se mielletään hoivavastuun tasaiseksi jakamiseksi kummankin vanhemman kesken. Aiempaa tutkimusta mukaillen myös tämän tutkielman perusteella isien perhevapaat ymmärretään edelleen lisänä sen sijaan, että ne nähtäisiin olennaisena osana ja oikeutena isäksi tulemisessa. Isän voi olla hankalaa tehdä moderneja päätöksiä ympäristössä, jossa perinteisestä poikkeavat valinnat ovat harvinaisia tai jossa niihin ei suhtauduta kannustavasti. Työelämä ei kaikkialla vielä tue tasa-arvoista vanhemmuutta kovin hyvin. Yksi merkittävistä syistä tähän on työelämän kiinnittyminen perinteiseen miehisyyteen. Vaatimukset jatkuvasti tavoitettavissa olemisesta sekä pitkien työpäivien tekemisestä vievät aikaa isien perhe-elämältä. Lisäksi miehen ansiotyö luo asetelman, joka oikeuttaa isän poissaolon. Isillä vaikuttaa olevan vanhempina enemmän liikkumatilaa kuin äideillä. Perhepolitiikka, työelämä ja odotukset vanhemmuudesta asettavat reunaehtoja vanhempien valinnoille. Valintojen taustalla vaikuttavat sukupuolittuneet käsitykset ja asenteet. Osallistuvan isyyden tukeminen on tärkeää ja hyödyllistä, ja sitä tulee edistää tulevaisuudessa kaikilla elämän osa-alueilla ja yhteiskunnan tasoilla.

Neoliberalistinen yhteiskuntateoria ja siihen kytkeytyvät aktiivisen työvoimapolitiikan toimet ovat muuttaneet työttömyysturvan saannin ehtoja, lisänneet yksilön vastuuta työllistymisestä ja siirtäneet osan julkisen sektorin tehtävistä yksityiselle ja kolmannelle sektorille. Erityisesti vaikeasti työllistyvien ryhmien, kuten pitkäaikaistyöttömien tai osatyökykyisten, työllistämisessä järjestösektorilla on merkittävä rooli. Tässä tutkimuksessa perehdytään Paikka auki –avustusohjelmassa mukana olleiden työnantajien kokemuksiin vaikeassa työmarkkina-asemassa olevien työllistämisestä ja kartoitetaan työnantajien näkemyksiä työllistymismahdollisuuksiin vaikuttavista tekijöistä. Paikka auki –ohjelmassa sosiaali- ja terveysalan järjestöt palkkaavat järjestön yleishyödyllisiin tehtäviin vaikeassa työmarkkina-asemassa olevan nuoren tai osatyökykyisen henkilön. Järjestön on mahdollista saada Sosiaali- ja terveysjärjestön avustuskeskus STEA:lta avustusta palkkauksesta aiheutuviin kuluihin sekä mentoroinnin ja ohjauksen järjestämiseen. Tutkimuksen aineistona toimii Paikka auki –koordinaatiohankkeen tutkijoiden vuosittain kokoama kyselyaineisto, joka koskee ohjelman rahoitusvuosia 2019, 2020 ja 2021. Laadullisessa tutkimuksessa työnantajien lomakekyselyn avoimiin kysymyksiin antamat kirjalliset vastaukset on analysoitu aineistolähtöistä sisällönanalyysia käyttäen. Tutkimuksen mukaan onnistuneen työsuhteen tärkeimmiksi tekijöiksi työnantajat kokivat työntekijän motivaation ja innostuksen sekä riittävät resurssit työnkuvan suunnitteluun sekä työntekijälle suunnattuun ohjaukseen ja mentorointiin. Vaikka kokemukset pääosin olivat positiivisia, muodostui osassa työsuhteita haasteiksi esimerkiksi työntekijän työelämätaitojen ja motivaation puute, sekä terveydelliset ongelmat, jolloin työnantajalta vaadittiin lisää tukea ja esimerkiksi muutoksia alkuperäiseen työnkuvaan. Työnantajat kokivat tekevänsä merkityksellistä työtä antaessaan työntekijälle mahdollisuuden työelämässä vaadittavien taitojen opetteluun turvallisessa ympäristössä. Työnantajien käyttämistä Paikka auki -työntekijän jatkotyöllistymistä edistävistä keinoista voidaan päätellä, että järjestötyönantajien mukaan vaikeassa työmarkkina-asemassa olevien henkilöiden työllistymistä edesauttaa johdonmukainen työelämäohjaus sekä konkreettinen apu sopivien opinto- ja työmahdollisuuksien hahmottamisessa ja hakemisessa. Järjestötyönantajat kokivat näiden toimien lisäksi tärkeäksi kohentaa työntekijän yleisiä työelämävalmiuksia vahvistamalla työntekijän itsetuntoa ja itsetuntemusta sekä parantamalla tämän työelämätaitoja ja työelämässä vaadittavaa osaamista. Työnantajajärjestöt panostivat myös työntekijän mahdollisuuksiin verkostoitua järjestötoimijoiden ja muiden sidosryhmien kanssa, ja luottivat suosittelijana toimimisen auttavan seuraavan työpaikan saamisessa. Muita työllistymiseen vaikuttavia tekijöitä olivat vastaajien mukaan muun muassa työnantajien saama palkkatuki, Työ- ja elinkeinotoimiston palvelut, oppisopimuskoulutus sekä eri sosiaalitukimuotojen yhdistämiseen liittyvät vaikeudet. Toistaiseksi Suomessa on tehty vain vähän tutkimusta työnantajien kokemuksista ja näkemyksistä aktiivisen työvoimapolitiikan toimenpiteisiin liittyen. Tämä tutkimus tuo esiin järjestötyönantajien kokemuksia roolistaan vaikeassa työmarkkina-asemassa olevan henkilön työllistäjinä.

Suomessa vammaisten ihmisten oikeudet ovat poliittisesti ja lainsäädännöllisesti hyvät, mutta ongelma on niiden toteutuminen arjessa. Moni kokee syrjintää, joka johtuu tietämättömyydestä ja negatiivisista asenteista. Eräs merkittävä asennevaikuttaja on media. Median läsnäolo on lisääntynyt ihmisten elämässä, minkä myötä ihmisten tiedot, mielipiteet ja arvot rakentuvat enenevissä määrin median välityksellä. Tässä pro gradussa on tutkittu, mitä mieltä vammaisjärjestöt ovat suomalaisten uutis- ja aikakausmedioiden sekä ajankohtaisohjelmien tuottamista vammaisuuden representaatioista; millaisilla representaatioilla voitaisiin vahvistaa vammaisten ihmisten yhteiskunnallista asemaa; ja millä keinoilla representaatioihin voitaisiin vaikuttaa. Tutkielman aineisto koostuu yhdeksästä Suomen vammaisfoorumin jäsenjärjestön puolistrukturoidusta haastattelusta, joihin osallistui yhteensä 11 henkilöä. Analyysimenetelmänä on käytetty teoriasidonnaista sisällönanalyysia, mitä ohjaavia keskeisiä teorioita tai käsitteitä ovat olleet sosiaalinen konstruktionismi, vammaisuuden lähestymistavat, vammaisten ihmisten roolit ja toimijuus mediaesityksissä, itsemääräämisoikeus, osallisuus ja yhdenvertaisuus. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että media on osa vammaisia ihmisiä syrjiviä yhteiskunnallisia rakenteita, jonka toiminnan kautta voidaan kuitenkin myös purkaa negatiivisia asenteita ja vahvistaa vammaisten henkilöiden yhteiskunnallista asemaa. Vaikka moninaisuus ja monipuolisuus ovat lisääntyneet vammaisuuden mediarepresentaatioissa, negatiivisia asenteita ylläpidetään esimerkiksi käyttämällä sopimatonta kieltä; korostamalla vammaisuutta ihmistä määrittävänä tekijänä; sekä esittämällä vammaiset ihmiset passiivisina objekteina, avun ja säälin kohteina, uhreina, kuluerinä tai yli-inhimillisinä sankareina. Syrjinnän purkaminen ja asenteiden muutos vaativat medialta esityksiä, jotka kunnioittavat ja edistävät itsemääräämisoikeutta, osallisuutta sekä yhdenvertaisuutta. Tulosten mukaan tämänkaltaiset mediaesitykset tuovat vammaiset ihmiset esille aktiivisina yhteiskunnallisina toimijoina, kokemusasiantuntijoina ja osana tuotantoryhmää; huomioivat heidän mielipiteensä esitystapoihin ja kielenkäyttöön liittyen; sekä käsittelevät vammaisuutta monipuolisesti eri lähestymistavoista käsin. Tulosten perusteella vammaisjärjestöt, vammaiset ihmiset ja media-alan ammattilaiset voivat vaikuttaa vammaisuuden mediarepresentaatioihin monilla tavoilla, kuten haastattelujen, tiedotteiden, palautteen, vastineiden, kouluttamisen, ennakkoluulojen ja median toimintatapojen tunnistamisen, tietoisuuden lisääminen sekä avoimen keskustelun kautta.

Rakenteellisen sosiaalityön tavoitteet edellyttävät sosiaalialan ammattilaisilta työssä muodostuvan yhteiskunnallisen tiedon näkyväksi tekemistä. Sosiaalialalla vallitseva ja suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessakin kuvattu (mm. Mutka 1998, Yliruka 2000, Tiitinen 2019) hiljaisuuden ja vaientamisen kulttuuri, joka tarkoittaa sosiaalityön tiedonmuodostusta ja dokumentointia estäviä käytäntöjä, vaikeuttaa osaltaan tähän tavoitteeseen pääsyä. Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäksi sosiaalityön professio ja julkisuuskuva voisivat hyötyä näkymättömän tiedon näkyväksi tuomisesta. Siksi osa sosiaalialan ammattilaisista on alkanut tuottaa omaa alaansa koskevia sisältöjä sosiaalisessa mediassa vapaa-ajallaan eräänlaisena kansalaisvaikuttamisen muotona. Maisterintutkielmassani tarkastelen kriittisen diskurssianalyysin menetelmällä mediavaikuttamista tekevien sosiaalialan ammattilaisten (N 8) haastattelujen perusteella, millaisia sosiaalialaa koskevia diskursseja perinteinen media, sosiaalialan organisaatioviestintä ja vaikuttajat omissa sisällöissään ottavat käyttöön. Tutkimuskysymykseni ovat 1) Miten sosiaalityötä pääsääntöisesti kuvataan perinteisessä mediassa sosiaalialan ammattilaisten mukaan, eli millainen on sosiaalityötä koskeva valtadiskurssi? 2) Millaista viestintää sosiaalialan organisaatiot ja sosiaalialan ammattilaiset tuottavat sosiaalisessa mediassa, eli millaisiin diskursseihin kuvaukset perustuvat? 3) Miten kyseiset diskurssit suhteutuvat toisiinsa vallan näkökulmasta? Teoreettinen tulkintakehykseni pohjautuu Pierre Bourdieun kenttäteoriaan, joka mahdollistaa diskurssien tarkastelun vallan näkökulmasta. Sosiaalialan ammattilaiset kuvasivat aineistossani perinteisen median sosiaalialasta välittämää valtadiskurssia näkymättömyyden, epäonnistumisten, sensaatiohakuisuuden, lastensuojelukeskeisyyden ja ilmiölähtöisyyden elementtien kautta. Näkymättömyyden elementti kuvasi sitä, millaisia näkyvyyskamppailuja sosiaaliala käy perinteisessä mediassa muiden aiheiden sekä erityisesti terveydenhuollon asioiden kanssa. Epäonnistumisten elementti kuvasi sitä diskurssin piirrettä, jossa ammattilaisten epäonnistumiset korostuivat mediassa. Lastensuojelukeskeisyyden elementti kuvasi alan sisäistä näkyvyyskamppailua, jossa lastensuojelun aiheet korostuivat mediassa. Ilmiölähtöisyyden elementti tarkastelee sosiaalialan asioita rajattuina ilmiöinä, jolloin rakenteellinen taustoitus ja ymmärrys jää vajaaksi. Näistä jokainen elementti saattaa liittyä perinteisen median, kuten sanoma- ja iltapäivälehtien, tv:n ja radion ansaintalogiikkaan, sillä mediat hakevat sisällöilleen mahdollisimman suurta yleisöä huomiota herättämällä. Sosiaalialan organisaatioiden sosiaalialasta välittämä diskurssi koostui aineistoni perusteella organisaation mainetyön, asiakkaiden tiedottamisen ja asiantuntijuuden välittämisen sekä kasvottomuuden ja ammattimaisuuden puutteen elementeistä. Kaksi ensimmäistä toimivat eräänlaista vastapuhetta välittävinä diskurssin elementteinä, sillä ne pyrkivät parantamaan sosiaalialan toimijoiden julkisuuskuvaa sekä välittämään tietoa alasta vastustaen ja laajentaen perinteisen median rakentamia käsityksiä. Mainetyötä kuitenkin tehdään ensisijaisesti organisaation, eikä koko sosiaalialan, näkökulmasta. Rajoittava elementti, kasvottomuus ja ammattimaisuuden puute, esti aineistossani organisaatioviestintää toimimasta tehokkaasti vastadiskurssina perinteisen median sisällöille. Ammattilaisten omissa sisällöissään välittämä vastadiskurssi jakaantuu tutkielmassani oman alan mainetyöhön sekä rakenteelliseen näkökulmaan. Ammattilaiset tunnistivat vahvasti tekevänsä rakenteellista sosiaalityötä toimiessaan mediavaikuttamisen kentällä. Mainetyö kohdistui sosiaalialaan kokonaisuutena, tai johonkin sen erityisalaan. Nämä kaksi vastadiskurssin elementtiä vastustivat ja täydensivät sitä kuvaa, jota perinteinen media ja organisaatioviestintä ammattilaisten mukaan sosiaalialasta välitti.

Suomessa peruskoulun jälkeinen tutkinto on usein käytännössä edellytys työelämään pääsemiselle. Vieraskielisen väestön määrä on Suomessa jatkuvassa kasvussa, ja koulutus on perinteisesti ollut täällä kotouttamispolitiikan keskiössä. Tilastojen mukaan, maahanmuuttajataustaiset henkilöt keskeyttävät toisen asteen opinnot useammin kuin kantaväestöön kuuluvat. Tutkielman tavoitteena on tarkastella maahanmuuttajataustaisten opiskelijoiden koulutuksessa kohtaamia haasteita ja vertaismentoroinnin mahdollisuuksia niiden ratkaisussa. Nuorten sosiaalisen tuen lähteiksi nimitetään useimmiten vanhemmat, opettajat ja vertaiset. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu, että maahanmuuttajavanhemmat eivät puutteellisen kielitaidon tai koulutusjärjestelmän heikon tuntemuksen vuoksi usein pysty auttamaan lapsiaan opinnoissa. Kouluilla ei välttämättä ole resursseja tai osaamista tukea vieraskielistä opiskelijaa. Koulutyöhön tukea etsitäänkin usein vertaisilta, sisaruksilta tai vanhemmilta kavereilta. Maahanmuuttajataustaisten nuorten koulutuspolkuja ja sosiaalisia suhteita on Suomessa tutkittu jonkin verran, mutta koulutukseen liittyvästä vertaismentoroinnista ei juuri ole aiempaa tutkimusta. Maisteritutkielma toteutettiin toimeksiantotyönä Maahanmuuttajien työ, koulutus ja kulttuuri ry:n vetämälle MUN KAVERI -hankkeelle. Hankkeessa opinnoissaan pidemmällä olleet opiskelijat auttoivat ja tukivat ammatilliset opintonsa haasteelliseksi kokevia nuoria. Aineisto koostuu vertaismentorointitoimintaan osallistuneiden nuorten haastatteluista. Tutkielman teoreettinen tarkastelu keskittyy sosiaaliseen ja kulttuuriseen pääomaan ja siihen, miten ne vaikuttivat nuorten koulutuspolulla etenemiseen ja näkyivät vertaismentoroinnin aikana. Aineiston analyysissä käytettiin narratiivista tutkimusmenetelmää ja A.J. Greimasin luomaa aktanttimallia. Analyysin myötä aineistosta hahmottui kaksi tarinan tasoa: yhteiskunnallinen ja yksityinen. Niiden pohjalta muodostettiin tyyppitarinat, joiden kautta tutkimuskysymyksiä tarkasteltiin. Aineiston perusteella päädytään tulokseen, että kohderyhmälle opiskeluhaasteita tuovat yhteiskunnallisella tasolla erityisesti ohjauksen ja kielitaidon puute, maahanmuuttajien heikko tietämys mielenterveys- ja oppimisvaikeuksista sekä niihin avun saamisesta ja ammattikoulutuksen opintouudistuksen mukanaan tuomat haasteet. Yksilötasolla korostuvat elämänhallinnan ongelmat, priorisoinnin vaikeus sekä oikea-aikaisen ja asiantuntevan tuen tavoittamisen hankaluus. Haastatellut nuoret kokevat päässeensä opinnoissa eteenpäin hankkeen tarjoaman vertaistuen avulla. Vertaismentoroinnin etuja ovat etenkin samaan ikäryhmään ja kulttuuritaustaan kuuluminen sekä mahdollisuus löytää samaistuttavia roolimalleja. Tulosten perusteella on tärkeää, että tarjolla oleva apu on joustavaa, henkilökohtaista ja saavutettavaa. Aineiston nuoret kärsivät kulttuurisen pääoman vajeesta, jota he paikkaavat kerryttämällä sosiaalista pääomaa vertaistuen muodossa. Vertaismentoroinnin myötä lisääntynyt sosiaalinen pääoma mahdollistaa myös kulttuurisen pääoman kerryttämisen eli tutkinnon suorittamisen. Sosiaalisen pääoman kohdalla maahanmuuttajataustaisille henkilöille merkityksellisinä pidetään ennen kaikkea silloittavan sosiaalisen pääoman suhteita kantaväestöön kuuluvien henkilöiden kanssa. Tulosteni perusteella, tällaisia suhteita voidaan solmia myös samaan vähemmistöryhmään kuuluvien kesken. Tutkitussa tukimuodossa on kuitenkin riskinä, että maahanmuuttajataustaisten nuorten tutkinnon saavuttaminen jää kolmannen sektorin tuottaman, sosiaaliseen yhteisöön sidotun ja usein projektiluonteisesti rahoitetun tuen varaan. Yhteiskuntapoliittisesti on tärkeää, että palvelujärjestelmä takaa kasvavalle maahanmuuttajataustaiselle väestölle riittävät tukitoimet kouluttautumisen turvaamiseksi.

Ikääntyneiden osuuden kasvaessa muistisairaiden määrä väestössä lisääntyy. Sosiaali- ja terveyspolitiikan haasteena on tarjota oikea-aikainen ja riittävä tuki sairastuneille tilanteessa, jossa hoivapolitiikka suosii itsenäistä selviytymistä kotona ja moni ikääntyneistä asuu yksin. Hoivan ja tuen puuttuessa muistisairas joutuu hoitamaan asioitaan itsenäisesti, vaikka selviytymisen edellytyksiä ei enää olisi. Tämän tutkielman tarkoituksena on kartoittaa muistisairaan hoivan ja tuen puutteiden esiin tulemista yksityisellä palvelusektorilla. Keskeisenä käsitteenä käytän hoivaköyhyyttä, joka tarkoittaa yksilöllisistä ja rakenteellisista ongelmista johtuvaa tarvittavan avun riittämättömyyttä. Tutkimuksen pääkysymyksenä selvitän: Minkälaisena muistisairautta oirehtivan yksinään asioivan asiakkaan kohtaamiset toteutuvat apteekin ja pankin asiakaspalvelijoiden näkökulmasta? Tämän alakysymyksinä esitän: 1. Minkälaiset tekijät saavat asiakaspalvelijat epäilemään asiakkaalla muistisairautta? 2. Miten asiakaspalvelijat suhtautuvat ja toimivat epäillessään asiakkaalla muistisairautta? 3. Minkälaisia velvollisuuksia, keinoja ja rajoitteita asiakaspalvelijat mieltävät itsellään olevan tukea tarvitsevan asiakkaan kohtaamisessa? Tutkimusaineistona käytän keräämiäni apteekin ja pankin asiakaspalvelijoiden kerronnallisia haastatteluja (n=10) ja analyysimenetelmänä kategorista sisällönanalyysia. Muistisairaan hoivaköyhyys tulee esiin yksityisen sektorin asiakaspalvelutilanteissa. Apteekissa ja pankissa lääke- ja taloudellisen turvallisuuden sekä pystyvyyden ja pärjäämisen puutteiden havaitseminen luo asiakaspalvelijoille paineen toimia muistisairaan asiakkaan hyväksi. Asiakaspalvelijoiden toimijuutta kehystää sääntely. Asiakaspalvelutilanteen laatuun vaikuttavat julkisen sektorin palveluiden toimivuus, työorganisaation toimintamallit sekä asiakaspalvelijoiden yksilökohtaiset ominaisuudet ja suhtautumisen tapa. Pulmallisesta asiakaspalvelutilanteesta selviytyminen edellyttää yhteistyötä asiakkaiden, muistisairaan läheisten, työyhteisön sekä viranhaltijoiden kanssa. Havainto muistisairaan hyvinvoinnista viittaa virallisen tai epävirallisen tuen toteutumiseen. Palvelutilanteesta koituva asiakaspalvelijoiden turhautuminen ja kuormittuminen puolestaan indikoi rakenteiden puutteita ja/tai toimimatonta yhteistyötä. Edunvalvontavaltuutus ja muut ennakkoon laaditut valtakirjat helpottaisivat muistisairastuneen asioiden hoitamista. Selkeä toimintamalli muistisairautta oirehtivan asiakkaan kohtaamisen varalle yrityksissä sekä toimiva julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö edistäisivät muistisairaiden hyvinvointia ja helpottaisivat asiakaspalvelijoiden työtä. Apteekin ja pankin asiakaspalvelijoiden huoli-ilmoitusten tulisi olla vakava signaali hoivan ja tuen puutteesta ja niiden tulisi aina johtaa palvelutarpeen arviointiin.