Browsing by master's degree program "Yhteiskunnallisen muutoksen maisteriohjelma"

Tarkastelen tutkimuksessa kuinka antroposofinen ihmiskuva ilmenee steinerpedagogisten kasvattajien vuorovaikutuksessa lasten kanssa. Steinerin antroposofisen kehitysvaiheteorian mukaan alle seitsemän vuoden ikäinen lapsi kehittyy työskentelemällä tahtonsa kanssa ja jäljittelemällä ympäristöään Tästä johtuen kasvatuksen nähdäänkin olevan pääasiassa aikuisen itsekasvatusta. Erityisesti olen kiinnostunut siitä, kuinka eettisen ja vapaan persoonan kasvatustavoitteisiin pyritään käytännössä ja kuinka nämä käsitteet ymmärretään. Tarkastelen myös, kuinka steinerkasvattajat pyrkivät säilyttämään lapsen kasvuvoimia kehossa ja hillitsemään niiden siirtymistä päähän. Pohdin, kuinka kehon ja tietoisuuden prosesseja aktivoidaan ja suunnataan vuorovaikutuksessa. Työni on laadullinen tutkimus, joka perustuu etnografiseen aineistoon, puolistrukuroituihin haastatteluihin ja grounded theory- menetelmän soveltavaan käyttöön analyysin tukena. Etnografinen aineisto on kerätty eräässä Helsingin steinerpäiväkodissa osallistuvan havainnoinnin metodilla suoritetun kenttätyön avulla. Aineisto täydentyy lisäksi kolmen eri päiväkodin kasvattajien haastatteluilla. Kasvattajat pyrkivät selittävän ja autoritäärisen ohjaamisen sijaan aktivoimaan lasten alotteellisuutta ja orientoimaan heitä keholliseen jäljittelyyn liittymisen tapana. Neuvottelun ja käsitteellisen keskustelun sijaan kasvattajat pyrkivät herättämään ja suuntaamaan lasten kehollista tietoisuutta itseen ja ympäristöön sosiaalisesti merkittävillä tavoilla. Näin kasvuvoimia estettiin siirtymästä päähän ja tuettiin liittymistä yhteisöön eettisyyden perustana. Lasten älyllistä tietoisuutta pyrittiin hillitsemään samalla kun kasvattajat puolestaan pyrkivät korkeaan tietoisuuteen suhteessa omiin tunteisiinsa, ajatuksiinsa, asenteisiinsa ja toimintaansa. Esitän, että steinerkasvatuksessa ajatus ihmisestä kasvatuksessa ja itsekasvatuksessa muokattavana yhdistyy jäljittelyyn yhtenä eettisen kultivaation tekniikkana. Jäljittelyn painopiste on lapsuudessa tiedostamattomassa päässä janaa, mutta aikuisuudessa se siirtyy tietoiseen päähän. Molemmissa vaiheissa tietoisuus käsitetään myös kehollistuneena ilmiönä: asenteet, tunteet ja ajattelu muokkaavat aisteja ja kehoa ja toisaalta kehollisen toiminnan kautta voidaan työstää asenteita, tunteita ja ajattelua. Jäljittely palveleekin lopulta perimmäistä yksilöllistymistä, jonka päämääränä on hengen vapaus.

Tutkimus keskittyy Suomen kestävän kehityksen politiikkajohdonmukaisuuteen ja sen ongelmiin. Tarkastelun kohteena on kestävän kehityksen johdonmukaisuus kokonaisuutena, joka huomioi ekologisesti kestävän kehityksen lisäksi myös sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen. Näitä eri kehitystä kuvastavia käsitteitä käsitellään tutkimuksessa eri politiikkasektoreina, jotka ovat kestävän kehityksen lisäksi kauppa- ja kehityspolitiikka. Tutkimus pyrkii selvittämään johdonmukaisuuden haasteita sekä mitä erilaisia näkökulmia toimijoilla on kestävään kehitykseen ja miksi toiminnassa ollaan mukana. Tutkimuksessa pyritään myös selvittämään, kuinka johdonmukaisuus näkyy erityisesti kehityspolitiikassa ja miten informaatio, intressit ja johtajuus vaikuttavat johdonmukaisuuteen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu vahvasti johdonmukaisuuden ympärille, joka toimii työkaluna tutkimuksen edetessä. Keskeisiksi käsitteiksi teoreettisessa viitekehyksessä nousee johdonmukaisuuden lisäksi kestävä, sosiaalinen ja taloudellinen kehitys. Teoreettinen viitekehys ohjaa tutkimuksen analyysiä ja auttaa tutkimuskysymysksiin vastaamisessa. Tutkimuksen aineisto on kerätty etnografiaa käyttäen ja sen analysointiin on hyödynnetty sisältöanalyysiä. Pääaineistona toimivat dokumentit, internetsivut ja tapahtumat, sekä täydentävänä aineistona teemahaastattelut, jotka ovat kerätty aiheelle oleellisilta toimijoilta. Analyysin myötä kestävän kehityksen johdonmukaisuudessa on mahdollista nähdä viitteitä ongelmista erityisesti informaation, intressien ja johtajuuden osalta. Kokonaisuudessaan eri sektorit perustelevat osallisuuttaan kestävään kehitykseen eri tavalla, joka luo pohjaa näille ongelmille ja ristiriitaisuuksille. Tutkimuksesta ilmenee poliittisten ja taloudellisten intressiristiriitojen aiheuttavan epäjohdonmukaisuuksia, joista ollaan osittain jopa tietoisia. Tiedostamattomia epäjohdonmukaisuuksia ilmenee puolestaan erityisesti laajan informaation takia, joka juontaa juurensa kestävän kehityksen laajaan kokonaisuuteen. Haasteita aiheuttaa tutkimuksen perusteella myös tapa, jolla tätä kestävän kehityksen laajaa kokonaisuutta johdetaan. Johdonmukaisuuden ongelmia kehityspolitiikan osalta aiheuttaa puolestaan sen muuttunut toimintaympäristö ja epäjohdonmukainen johtaminen. Kaikki tutkimuksessa ilmenevät seikat johdonmukaisuudesta vaikuttavat olevan kuitenkin myös vahvasti sidoksissa toisiinsa. Tutkimuksen vastaukset valottavat niitä motivaatioita ja perusteluita, joista lähtöisin Suomen kestävän kehityksen kenttä toimii. Näiden seikkojen ymmärtäminen ja niiden vaikutuksien sisäistäminen voi olla kokonaisuudessaan tärkeää kestävän kehityksen kannalta jokaisella eri tutkimuksen sektorilla. Tutkimustulosten ilmi tuomat haasteet hidastavat johdonmukaisuutta sekä aiheuttavat ristiriitoja ja epäkohtia toimijoiden työskentelyssä. Näiden haasteiden tunnistaminen voi olla ensisijaisen tärkeää kestävän kehityksen politiikkajohdonmukaisuuden luomisessa ja siten myös yhteiskunnallisesti merkittäviä.

Miltä tuntuu olla kansanedustaja? Tässä maisterintutkielmassa syvennytään kansanedustajuuden kokemuksellisen puolen tutkimukseen. Kokemuksellinen näkökulma kansanedustajuuteen on kiinnostava, sillä työn julkisuuden määrä ja laatu, olennaiset sosiaaliset suhteet, työtä säätelevä toimintakulttuuri ja työtavat poikkeavat mistä vain muusta työstä. Tarkastelun kohteena ovat vihreiden kansanedustajien kokemukset. Vihreiden kokemuksia tutkimalla etsitään vihreän kansanedustajakokemuksen ominaispiirteitä, mutta myös pohditaan kansanedustajuuden kokemusta yleisemmin erityisesti vertaamalla löydöksiä aiempaan tutkimukseen, erityisesti Anne Ollilan ja Anna Kontulan tutkimuksiin. Vihreästä kansanedustajakokemuksesta tekevät mielenkiintoisen puolueen poikkeuksellinen syntytausta ja alkuperäinen halu myllätä eduskunnan käytänteitä uusiksi, kuten jättämällä noudattamatta senioriteettiperiaatetta tai pukukoodia. Uudenlainen puolue myös toi Arkadianmäelle edustajia uudenlaisista taustoista, kuten ennen näkemättömiä vähemmistöjä, joiden kokemuksiin perehdytään. Tässä tutkielmassa kokemusta tutkitaan lähdeaineistona Eduskunnan muistitietoarkiston vihreiden kansanedustajien haastattelut, tutkielmaa varten tehdyt muistitietohaastattelut ja täydentävänä lähteenä kokemuksellisesti kiinnostavat elämäkerrat. Menetelmänä hyödynnetään ymmärtävää muistitietotutkimusta ja keskeisin tutkimuskysymys on, että miten vihreät kansanedustajat työnsä kokivat. Kokemuksia eritellään kolmen kategorian alle: identiteetin, sosiaalisten suhteiden ja toimintakulttuurin. Identiteettiin liittyvässä luvussa käsitellään kaikkia edustajan itseensä liittyviä luonnehdintoja ja kokemuksia kansanedustajuudesta, sosiaalisten suhteiden luvussa eritellään keskeisimpiä sosiaalisia kokemuksia eduskunnasta ja toimintakulttuuria käsittelevässä luvussa käsitellään edustajan kokemusta hallitus- ja oppositiotyöskentelystä, julkisuudesta ja vihreistä poikkeuksista totuttuihin toimintatapoihin. Identiteettiin liittyvissä kokemuksissa vihreillä korostuivat kokemukset erilaisuudesta. Aineistossa erilaisuutta muihin ja erityisesti muiden puolueiden kansanedustajiin peilattiin esimerkiksi poikkeavan taustan, ajattelutavan, työmotivaation, akateemisuuden ja rahattomuuden kautta. Erilaisuutta vihreiden eduskuntaryhmän sisälläkin koettiin ja se linkittyi usein itsensä asemoimiseen suhteessa alkuvihreään vaihtoehtokulttuuriin. Sosiaalisissa kokemuksissa korostuivat vihreiden eduskuntaryhmien sisäiset monipuoliset kokemukset aina tiukoista riidoista suuriin ystävyyksiin. Jokainen kausi oli korostetun erilainen, mutta useimmiten ryhmän ollessa kiireinen esimerkiksi hallituksessa oli riitoja vähemmän, rauhallisina aikoina enemmän. Parhaimmat ystävät ja pahimmat vihamiehet löydettiin yleensä muista puolueista erityisesti tiiviin valiokuntatyön kautta. Eduskunnan puhemiehen merkitys kansanedustajakokemukseen olennaisesti vaikuttavana vaikuttajana korostui. Työn ja perheen yhdistäminen koettiin usein hankalaksi. Toimintakulttuurikokemuksissa hallituskansanedustajuus koettiin usein mielekkäänä, oppositiossa olo epäkiinnostavana. Julkisuus koettiin usein epäreiluksi ja kohut ylimitoitetuiksi ja jopa turvallisuusuhkiksi. Vihreä käytäntö senioriteettiperiaatteen puuttumisesta koettiin yleisesti toimivaksi erityisesti ensimmäisen kauden kansanedustajien kiinnostavan kansanedustajakokemuksen takaajana. Pukeutumisen suhteen kokemusta määrittivät kuuluisat skandaalit, joista moni halusi erottautua. Kansanedustajakokemukseen linkittyi monella vahva tunne väärinymmärretyksi tulemisesta. Median koettiin katsovan kansanedustajia yksipuolisesti, vaikka edustajat eivät usein itse kokeneetkaan työnsä pelkistyvän esimerkiksi valtapeleiksi.

Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin eri toimielinten ulkopoliittisia kantoja liittyen Syyrian arabi-kevään tapahtumiin ja sisällissotaan vuosina 2011–2015. Eri toimielinten näkemyksiä tarkastellaan pääasiassa suojeluvastuun periaatteen ja suvereniteetin rajalla käydyn keskustelun näkökulmasta, jolloin nämä kaksi nousevat tutkielmassa keskeisiksi käsitteiksi sekä muodostavat tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Samalla tutkielmassa käsitellään unionin ulkopolitiikan johdonmukaisuuden ja toisaalta epäjohdonmukaisuuden teemoja. Euroopan unionin tunnuslause on ”moninaisuudessaan yhtenäinen” ja usein unionin ulkopolitiikassa nostetaan esiin ”yhdellä äänellä puhuminen”, jolloin näiden teemojen käsittely tulee tutkimusasetelman vuoksi myös yhdeksi osa-alueeksi tutkielmaan. Lähestymistapa on käsite-historiallinen ja EU:ta käsitellään monitasoisen hallinnan lähestymistavan avulla. Tutkimusaineisto koostuu EU:n eri toimielinten päätöslauselmista, päätelmistä, kannanotoista ja suosi-tuksista. Näillä asiakirjoilla EU:n toimielimet ilmaisevat poliittisia kantojaan ja näkemyksiään. Tässä tutkielmassa ei käsitellä unionin eri toimielinten sisäisiä keskusteluita. Pääasiassa tarkasteltavat toimielimet ovat Euroopan unionin neuvosto, Euroopan unionin ulkosuhdehallinto ja Euroopan parlamentti. Aineisto koostuu noin 124 asiakirjasta, joka muodostaa kokonaisuudessaan noin 800 sivuisen aineiston. Tutkimusmenetelmänä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Aineistoanalyysi alkaa Syyrian arabikevään tapahtumista ja ulottuu EU:n maaliskuussa 2015 julkaisemaan Syyria-strategiaan. Aineistoanalyysin esitystapa on kronologinen. Syyrian tapahtumia tarkastellaan suojeluvastuun ja suvere-niteetin linssien läpi tilanteen muotoutuessa. Tutkimustulokset vastaavat suurelta osin tutkielman hypo-teeseja: Euroopan parlamentti näyttäytyy vahvana suojeluvastuun periaatteen kannattajana, kun taas unionin ulkosuhdehallinnon ja neuvostojen kannoissa suojeluvastuu ei ylitä valtion suvereniteettia. Tässä tarkastelussa nähdään myös eroavaisuuksia toimielinten ulkopoliittisten kantojen johdonmukaisuuden välillä. Suvereniteetin näkökulmasta suurvaltojen intressit ylittivät ihmisten suojelun velvoitteen. EU näyttäytyy kuitenkin vahvana humanitaarisen avun ja ihmisoikeuksien kannattajana.

Tutkielma tarkastelee kansallisen intressin ilmenemistä Euroopan unionin ympäristölainsäädännön osalta suomalaisten europarlamentaarikoiden äänestyskäyttäytymisessä Euroopan parlamentissa kaudella 2009–2014 sekä kansallisen intressin heijastumista erityistapauksena erottuvasta rikkidirektiivistä ja siitä käydystä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tutkielma keskittyy lainsäädännön osalta EU:n ympäristölainsäädäntöön, sillä se on laaja ja koherentti kokonaisuus, hyvin ajankohtainen ja sen merkityksen voi odottaa kasvavan tulevaisuudessa. Euroopan parlamentti on taas kansallisen intressin näkökulmasta kiinnostava tarkastelukohde, sillä se on ylikansallinen toimija, joka on poliittisesti järjestäytynyt ylikansallisiin ryhmiin, vaikka europarlamentaarikot ovat kansallisesti valittuja. Aihe on ajankohtainen myös Suomessa syksyllä 2022 EU:n ennallistamisasetuksesta käydyn julkisen keskustelun valossa. Tutkielma tarkastelee kansallista intressiä kahden lähestymistavan kautta. Se perustuu mekaaniseen äänestyskäyttäytymisen määritelmään havainnoidessa kansallisen intressin ilmentymistä Euroopan parlamentissa sekä rikkidirektiivin kautta sisällölliseen kansallisen intressin analyysiin. Äänestyskäyttäytymisen analyysissä hyödynnetään Wojciech Słomczyńskin ja Dariusz Stolickin, Christel Koopin, Christine Rehin ja Edoardo Bressanellin sekä Tapani Raunion ja Wolfgang Wagnerin menetelmiä kansallisen intressin tunnistamisessa. Rikkidirektiivin laadullisen tarkastelun menetelmällinen lähtökohta on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Viitekehyksenä kansallisen intressin laadulliselle määritelmälle hyödynnetään David W. Clintonin ja Scott Burchillin kansallisen intressin käsitteitä kansainvälisessä politiikassa. Tutkielman aineisto koostuu kolmesta osasta. Europarlamentaarikoiden äänestyskäyttäytymisen osalta aineistona toimivat Euroopan parlamentin täysistuntojen äänestyslistat ympäristölainsäädännön äänestyksissä kaudella 2009–2014. Rikkidirektiivistä käydyn yhteiskunnallisen keskustelun osalta aineisto koostuu Helsingin Sanomien uutisarkiston rikkidirektiiviä käsittelevistä artikkeleista aikavälillä 2009–2022 sekä suomalaisten europarlamentaarikoiden puheenvuoroista rikkidirektiivin täysistunnossa. Keskeisenä ensimmäisenä tuloksena aineistosta erottuu pieni kansallisen intressin merkitys Euroopan parlamentissa ympäristölainsäädännön osalta: on harvinaista, että suomalaiset europarlamentaarikot äänestävät joukkona omaa ylikansallista ryhmäänsä vastaan. Tutkielman toisena keskeisenä tuloksena erottuu vahva kansallisen intressin ilmeneminen rikkidirektiivin yhteiskunnallisessa keskustelussa. Rikkidirektiivi nähdään pääosin erittäin haitallisena Suomelle ja sen hyötyjä korostavat näkemykset ovat vähemmistössä. Rikkidirektiivin haitallisuuden näkemyksessä ilmenee erityisesti Clintonin näkemys kansallisesta intressistä ulkoisten uhkien torjumisena. Kansallisen intressin käsitteen täydellisen vangitsemisen haastavuus voidaan havaita myös aineistosta, jota tukee Burchillin ajatus kansallisesta intressistä sosiaalisena konstruktiona. Kansallinen intressi rikkidirektiivin keskustelussa ilmenee aineistosta nousseiden teemojen avulla, joita ovat huoli teollisuuden kustannusvaikutuksista, huoli Suomen kilpailukyvyn heikkenemisestä, epäoikeudenmukaiseksi koettu lainsäädäntö, työllisyysvaikutukset, hallituksen tuki- ja kompensaatiotoimet, Suomen maantieteellinen erityisasema, direktiivin terveys- ja ympäristöhyödyt, hyödyt suomalaisille yrityksille ja liiketoiminnalle sekä Suomen EU- vaikuttamisen oikea-aikaisuus. Rikkidirektiivi toimii myös laajempana esimerkkinä Suomen EU- vaikuttamisen onnistumisesta ja toimintatavoista: aineistossa havaitaan kritiikkiä Suomen EU- vaikuttamisen oikea-aikaisuudesta, mikä noudattaa samaa linjaa esillä olleen viitekehyksen kanssa. Rikkidirektiivi näyttäytyy poikkeuksellisena ympäristölainsäädäntönä Suomessa siitä käydyn julkisen keskustelun erityisen laajuuden ja kansallisen intressin ilmenevyyden vuoksi, mutta se on myös linjassa parlamentin äänestyskäyttäytymistä käsittelevän aiemman tutkimuksen kanssa. Kymmenen vuoden takainen rikkidirektiivin keskustelu tarjoaa perspektiiviä lähihistoriasta ja tutkielma pyrkii tuomaan näkökulmaa kansallisen intressin käsitteen näkymiseen ja sen ilmenemismuotoihin käytännössä.

Tutkielman aiheena on Euroopan metsäministerikonferenssit ja Suomen harjoittama metsäpolitiikka vuosina 1990–1998. Konferenssien taustalla oli metsien nousu kansainväliselle poliittiselle agendalle 1980-luvulla tropiikin metsäkadon myötä ja kestävää kehitystä käsitelleessä YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssissa 1992. Myös kansallisella tasolla Suomen metsäpolitiikkaa uudistettiin voimakkaasti 1990-luvulla. Ensimmäinen Euroopan metsäministerikonferenssi järjestettiin Strasbourgissa 1990 Ranskan ja Suomen aloitteesta. Toinen metsäministerikonferenssi järjestettiin Helsingissä 1993 ja konferenssin teemana oli kestävä metsätalous. Helsingin konferenssin seurannassa tärkeäksi muodostui niin sanottu ”Helsinki-prosessi”, jossa kehitettiin yleiseurooppalaiset kestävän metsätalouden kriteerit ja indikaattorit, jotka hyväksyttiin kolmannessa metsäministerikonferenssissa Lissabonissa 1998, johon tutkielma rajautuu. Tutkielman tavoitteena on tutkia, miten Euroopan metsäministerikonferenssit suhteutuivat ajanjakson laajalle levinneeseen metsäpolitiikan kenttään ja millaista metsäpolitiikkaa Suomi harjoitti metsäministerikonferenssien kautta. Tavoitteena on myös tarkastella, miten metsien kestävää käyttöä määriteltiin Helsingin metsäministerikonferenssissa ja sen seurannassa. Koska metsäministerikonferenssit ovat olleet maa- ja metsätalousministeriövetoisia, tutkimusaineistona on käytetty erityisesti maa- ja metsätalousministeriön sekä ulkoasiainministeriön arkistoaineistoa konferensseista, mutta myös julkaistua aineistoa. Soveltuvin osin on myös hyödynnetty muuta 1990-luvun kansainvälistä metsäpolitiikkaa käsittelevää julkaistua ja arkistoaineistoa. Tutkielman teoreettis-metodologinen lähestymistapa soveltaa erityisesti laadullista sisällönanalyysia ja politiikka-analyysin teorioita. Metsäministerikonferenssi -prosessin alkuvaiheen varsin vakiintumattoman toimintatavan voi nähdä muuttuneen rakenteeltaan selkeämmäksi Helsingin konferenssin jälkeen. Strasbourgin konferenssin substanssin painopisteet olivat tieteellisen yhteistyön lisäämisessä, vaikka sillä voi nähdä olleen myös yleispoliittisia merkityksiä. Helsingin konferenssi oli muutos poliittisempaan suuntaan ja konferenssissa käsiteltiin ajankohtaisia metsäpoliittisia aiheita YK:n ympäristö- ja kehityskonferenssin metsiä koskevien päätösten pohjalta. Metsien kestävää käyttöä määriteltiin erityisesti Helsingin konferenssin päätöslauselmassa H1 ”Euroopan metsien kestävän hoidon ja käytön yleisperiaatteet”, sekä konferenssin jälkeisessä kriteerien ja indikaattorien kehitystyössä. Euroopan metsäministerikonferenssit linkittyivät monin tavoin muihin metsäpoliittisiin prosesseihin. Esimerkiksi Helsinki-prosessi liitettiin valmistautumiseen 1995 järjestettyyn YK:n kestävän kehityksen toimikunnan metsiä käsittelevään kokoukseen, jossa päätettiin myös hallitustenvälisen metsäpaneelin perustamisesta. Kokouksessa Suomi myös tarjoutui järjestämään kansainvälisen kriteeri- ja indikaattoriseminaarin Helsingissä 1996. Suomen metsäpaneeliin liittyvään strategiaan kuului muun muassa aktiivinen osallistuminen kestävän metsien hoidon ja käytön kriteerien ja indikaattorien kehittämiseen. Tätä tavoitetta Suomi edisti myös Helsinki-prosessin kautta. Suomen roolin voi nähdä olleen merkittävä Euroopan metsäministerikonferenssien kannalta: sen lisäksi, että Suomi oli tekemässä aloitetta Ranskan kanssa, se kuului konferenssin järjestäjäorganisaatioon kaikissa kolmessa ensimmäisessä Euroopan metsäministerikonferenssissa.

Tutkielma käsittelee asuntopolitiikan ja omistusasumisen välistä suhdetta Helsingissä. Aineisto on Helsingin asuntopolitiikkaa edustavat 25 asunto-ohjelmaa vuosilta 1971–2016. Asunto-ohjelmien sisältöä tutkitaan kvalitatiivisena analyysina grounded theoryn periaatteita ja koodausta hyödyntäen. Laadullisen analyysin tavoitteena on muodostaa kokonaisvaltainen kuva toteutetusta asuntopolitiikasta Helsingissä ja tunnistaa asuntopoliittisia välineitä, eli päätöksiä, asetuksia ja toistuvia teemoja, joilla kaupunki on pyrkinyt vastaamaan asumisen ongelmiin. Näistä välineistä muodostettiin aikasarjamuuttujat, joiden vaikutusta tutkielmassa esitettyyn selitettävään muuttujaan, vanhojen osakeasuntojen hintaindeksiin, laskettiin Newey-West -keskivirheiden aikasarjan regressiolla. Regressio toteutettiin yhdeksänä mallina. Ennen regressiota muuttujat logaritmoitiin sekä differentioitiin, ja niille suoritettiin yksikköjuuritestit vääristyneiden estimaattien tunnistamiseksi ja karsimiseksi. Tutkielman johtopäätöksinä esitetään, että toteutetulla asuntopolitiikalla on yritetty vaikuttaa Helsingin omistusasumisen hintatasoon. Tavoitetta on usein kuvattu ”kohtuuhintaiseksi asumiseksi”. Riittävällä vuokra-asuntotuotannolla Helsinki on tahtonut varmistaa kaupungin kasvun ja elinvoimaisuuden, ensisijaisen asuntotarpeen tyydyttämiseksi. Hitas-järjestelmällä on haluttu mahdollistaa saavutettavampi omistusasumisen muoto ja asuntokantaa monipuolistamalla, esimerkiksi pientalotuotannolla, on tavoiteltu pienasuntovaltaisen asuntokannan muodostamien rajoitteiden purkamista. Kvantitatiivisen analyysin tuloksina asuntopolitiikan vaikutus omistusasuntojen hintojen muodostukseen näyttää tämän tutkielman asetelmassa jäävän makrotaloudellisten muuttujien marginaaliin. Hitas-omistusasuntojen tuotannolla omistusasuntojen hintatason nousua on ollut mahdollista ehkäistä kahdessa regressiomallissa, kun taas asuntotuotannon kokonaisvaltainen kasvattaminen Helsingissä noudattelee historiallisesti asuntojen hintakehitystä.

Tutkielmassa tarkastellaan Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) vuorovaikutusta Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) kanssa vuosina 1975–1979. Aineistolähtöisen historiantutkimuksen menetelmin tutkielmassa käydään läpi EVA:n yhteydenpito SDP:hen tutkimusjaksolla ja tehdään tulkintoja ja johtopäätöksiä sen merkityksestä. Tärkeimpänä alkuperäisaineistona on EVA:n kirjeenvaihto vuosilta 1974– 1979, jota täydentävät valtuuskunnan elinten pöytäkirjat sekä arkistossa säilyneet muistiot. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään muun muassa Kalevi Sorsan ja Päiviö Hetemäen arkistoja, ja taustoittavaa aikalaisnäkökulmaa saadaan kolmesta haastattelusta. Alkuperäislähteistä tehdyt havainnot suhteutetaan aiempaan EVA:a ja SDP:tä käsittelevään tutkimukseen. EVA perustettiin 1974 ajamaan suomalaisen elinkeinoelämän etuja yleisen vasemmistolaisuuden hallitsemassa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa SDP nousi keskeiseksi vallankäyttäjäksi Suomen poliittisella kentällä. EVA aiheutti alkuun hämmennystä yhteiskunnan molemmilla laidoilla, sillä uudenlaisena organisaationa se näyttäytyi epämääräisenä ja hahmottomana. Jälkikäteen ajatuspajan käsitteen alle määriteltävissä oleva EVA tarkkaili SDP:n ja kommunistien toimintaa ja muodosti politiikan tilannekuvaa jäsenjärjestöilleen. Se lobbasi sosiaalidemokraatteja markkinatalousmyönteisemmän politiikan puolelle, mutta edisti myös elinkeinoelämän omien piirien myönteisempää suhtautumista SDP:n kanssa tehtävään yhteistyöhön. EVA näyttäytyy tutkielmassa keskeisenä suomalaisen konsensuksen rakentajana yhdessä SDP:n kanssa. Konsensuksen symboliksi nousseen Korpilammen konferenssin yhteydessä EVA:n vaikutus piilotettiin julkisuudelta, mutta jälkikäteen sen rooli on selvästi nähtävissä. Tutkielmassa todetaan EVA:n toimitusjohtaja Max Jakobsonin pitäneen SDP:tä keskeisenä elinkeinoelämän yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiselle ja ottaneen luottamuksellisen yhteyden rakentamisen SDP:n johtoon toimistonsa ydintehtäväksi. SDP puolestaan hyötyi EVA:sta päästessään keskustelemaan suoraan elinkeino-elämän edustajien kanssa. 1970-luvun politiikalle tyypillisesti yhteydet tapahtuivat julkisuuden ulkopuolella, ja ideologisten vastustajien keskinäinen kanssakäyminen koettiin molemmin puolin arkaluontoisena. Vuosien 1975–1977 aikana tapahtuneen varoivaisen alun jälkeen yhteys kuitenkin tiivistyi, ja vuonna 1978 EVA:n ja SDP:n suhde oli läheisimmillään. SDP:n edustajat esiintyivät säännöllisesti EVA:n järjestämissä tilaisuuksissa ja Kalevi Sorsan johtama puolue suostui myös käymään EVA:n kanssa järjestelmällisiä, valmisteltuja keskusteluja politiikan sisällöistä. Sorsaan kohdistuneet skandaalit, eduskuntavaalit ja pääministerin vaihtuminen Mauno Koivistoon hiljensivät EVA–SDP-yhteyttä vuoden 1979 aikana, mutta se ei katkennut kokonaan.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan vuonna 1921 voimaantulleen oppivelvollisuuslain täytäntöönpanoa Suomen maalaiskunnissa vuosina 1923–1937. Oppivelvollisuuslaki velvoitti ensimmäistä kertaa suomalaislapset koulunkäyntiin tai suorittamaan muulla tavoin laissa määrätty oppimäärä. Lain täytäntöönpanemiseen annettiin aikaa maalaiskunnissa yhteensä 16 vuotta eli oppivelvollisuuden tuli olla täydessä voimassa vuoteen 1937 mennessä. Lain toimeenpaneminen tuli lisäksi suorittaa asteittain siten, että ensimmäisen kuuden vuoden aikana tuli olla perustettuna noin kolmasosa tarvittavista kansakouluista ja opettajapaikoista, seuraavan viiden vuoden aikaan seuraava kolmannes ja viimeisen vuoden aikana loput. Oppivelvollisuuden toteuttamiseen pystyi anomaan myös lykkäystä: aluksi vain viideksi vuodeksi, mutta myöhemmin yhteensä jopa kymmeneksi vuodeksi. Oppivelvollisuuslain pitkän täytäntöönpanoajan vuoksi oppivelvollisuus toteutui eri aikoihin eri puolilla Suomea. Aiemmissa tutkimuksissa ei ole kuitenkaan ole vielä selvitetty tarkkoja aikoja oppivelvollisuuden toteutumiselle Suomen eri kunnissa. Tutkielmassa kartoitetaan ensimmäistä kertaa oppivelvollisuuden toteutumista kunnissa sekä tarkastellaan lain täytäntöönpanoon vaikuttaneita tekijöitä. Teoreettisena taustana hyödynnetään yleisen koulunkäynnin ja oppivelvollisuuden yleistymistä koskevaa tutkimusta sekä Suomen koulunkäynnin historiaa tarkastelevia teoksia. Tutkielmassa oppivelvollisuuden toteutumista tarkastellaan maalaiskuntien ja kauppaloiden laatimien täytäntöönpanosuunnitelmien avulla, joista käy ilmi, milloin oppivelvollisuuden tuli olla täydessä voimassa kussakin koulupiirissä. Tutkielmaa varten kerätty aineisto yhdistetään lisäksi jo aiemmin kerättyyn kuntakohtaiseen paneeliaineistoon toimeenpanoon vaikuttaneiden tekijöiden selvittämiseksi. Kerättyä aineistoa tutkitaan kuvailevan tilastoanalyysin sekä regressioanalyysin avulla. Oppivelvollisuuden täytäntöönpano eteni epätasaisesti maalaiskunnissa sen ollessa nopeinta maan etelä- ja länsirannikolla ja hitainta taas maan itä- ja pohjoisosissa. Lain toimeenpanemisvauhti vaihteli kuitenkin voimakkaasti alueittain, jonka vuoksi yksinkertaistettua etelä-länsi- ja itä-pohjois-jakoa tulisi välttää. Oppivelvollisuuden täytäntöönpanoon vaikuttivat monet tekijät, kuten esimerkiksi maataloudessa työskentelevien, supistettujen yläkansakoulujen sekä niiden oppilaiden osuudet ja lykkäyksen anominen. Erot oppivelvollisuuden toteutumisessa kasvoivat etenkin 1930-luvulla pula-ajan aikana, jolloin kunnat joutuivat tasapainottelemaan budjettiensa kanssa. Vaikka valtio tuki oppivelvollisuuden toteutumista rahallisesti, vihjaavat tutkimustulokset kuntien maksukyvyllä olleen silti selkeä vaikutus lain täytäntöönpanoon.

The topic of this master’s thesis is urban poverty in Helsinki in 1893-1900. This study examines the living conditions of the poor and what resources they lacked. The reasons behind poverty are also discussed. Previous studies of poverty are used in order to study poverty in Helsinki. Themes in this study include, for example, the reasons behind poverty, and whose fault it was. The primary source for the analysis is letters that were sent to a charity organisation called Föreningen för välgorenhetens ordnande (F.V.O.), as well as notes from the employees. The focus is on eight files. Additionally, there will be a shorter quantitative study of 294 files (from files 2-2935) which will give us an overview of the time and a better understanding of the overall profile of a poor seeking for help from the organisation. The files for the quantitative part have been selected by systematic sampling, every tenth file is part of the study. The number of the people seeking for help, their occupations, reasons for seeking help, and help received are all topics of interest in the quantitative part. The main method of research is, however, content analysis. The eight files will be studied through this technique. In the qualitative part the main research topics are: The reasons behind poverty, and the living conditions of the poor. From the study we can conclude that there were multiple factors behind poverty. Sickness, unemployment, large families, widowhood, and inherited poverty were all reasons behind poverty. The reasons varied between people and years. Unemployment and sickness seemed to accelerate each other, and it is not clear whether sickness caused poverty or whether poverty caused sickness. Poverty did cause lack of resources which made them seek help. Some of the main reasons for seeking help were the general need for help, unemployment, lack of material goods, and lack of monetary resources. Small and cramped apartments, lack of food, clothing and firewood were common problems for the urban poor in Helsinki. Living in tight quarters also deteriorated their health. Low income did not give enough food security and they pawned their clothes regularly to ease the burden for a moment. Both the letters and the notes from F.V.O.-employees tell the same story about the conditions of the poor. The poor themselves probably used different rhetorical methods to further their agenda, because the charity organisation had its own values, even though this particular organisation gave help liberally. The research results tell us that the poor lacked many resources in their lives. Living in cramped apartments, and lacking food and clothing, plagued the urban poor population of Helsinki. The reasons behind poverty were multiple and varied, although unemployment and sickness were the largest reasons and further deepened poverty. Due to limited material, we cannot draw universal conclusions on urban poverty in Helsinki, let alone nationwide. The results did, however, have similarities with studies done on urban poverty in Tampere and in Europe in general.