Browsing by discipline "Samhällspolitik"

Kansalaisuus on moniulotteinen käsite. Siirtolaisten kohdalla kansalaisuus muodostuu entistäkin kompleksisemmaksi, sillä tulomaassa kansalaisuuteen liitettävät oikeudet ja velvollisuudet järjestäytyvät uudelleen. Siirtolaisuus on yhä kasvava ilmiö ja siirtolaiset ovat taloudelle yhä merkityksellisemmässä asemassa, niin tuottavuuden kuin kustannuksienkin näkökulmasta. Näin myös tutkimuksen kohdemaassa Saksassa. Euroopan Unionin kontekstissa siirtolaisuus muodostuu alueellisesti ulkopuolelta tulevasta siirtolaisuudesta ja Unionin sisäisestä siirtolaisuudesta. Nämä puolestaan jakaantuvat dikotomisesti jaoteltuna pakolaisuuteen, jonka status ei ole mahdollinen toisesta EU-maasta tulevalle, ja työperäiseen siirtolaisuuteen. Työ onkin merkittävässä asemassa puhuttaessa siirtolaisuudesta. Paremmat työmahdollisuudet tulomaassa tai työmahdollisuuksien puute lähtömaassa ovat yleisiä lähtöpäätöksen aikaan saavia tekijöitä. Työ toimii myös maahantulon ja maahan jäämisen mahdollistajana. Se nähdään myös merkittävässä roolissa siirtolaisten integraation ja yhteisön hyväksynnän suhteen, sekä niihin liittyvässä kansalaisuuden kehittymisessä. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan siirtolaisten kansalaisuuden lineaarista kehittymistä. Lineaarinen kansalaisuuden kehitys toimii ideaalina, johon poliittisessa keskustelussa käytettyjä työhön ja taloudellisiin argumentteihin liittyviä argumentteja verrataan. Näiden argumenttien käytön perusteella tarkastellaan sitä, voidaanko siirtolaisten kansalaisuuden katsoa määrittyvän lähtökohtaisesti taloudellisista lähtökohdista, eli muodostuvatko siirtolaisuuden aiheuttamien arvioidut tuotot ja kustannukset merkittävimmän tekijän keskusteltaessa heidän kohdallaan kansalaisuuteen liitettävistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Tutkimuksen teoriapohjana toimii normatiivisena teoriana T.H. Marshallin lineaarisen kansalaiskehityksen teoria. Teoriaa voidaan pitää kansalaiskehityksen ideaalina, jossa oikeudet, yksilön (civil), poliittiset (political) ja sosiaaliset (social) oikeudet, seuraavat ja täydentävät toisiaan. Siirtolaisten kohdalla on jo aiemmin havaittu poikkeamia lineaarisuudessa. Tutkimusteoria koostuu yleisestä siirtolaisteoriasta, joka sisältää myös Euroopan Unionin siirtolaisuutta käsittelevän osuuden, sekä tutkimuksen kohdemaata Saksaa koskevasta tutkimusteoriasta. Tutkimus on kahdella tasolla vertailevaa tutkimusta. Ensimmäisessä osuudessa verrataan Marshallin teorian mukaisten oikeuksien ja velvollisuuksien viittausten esiintyvyyttä saksalaisessa liitopäiväkeskusteluissa, sekä mahdollisen poikkeaman huomioimista siirtolaisten kohdalla. Työn roolia, jonka myös Marshall mainitsi keskeiseksi, liittyen tarkastellaan työhön ja talouteen liittyviä viittauksia sekä niiden perusteluja. Tulkinta on valtiolähtöinen, sillä tarkoituksena on rakentaa siirtolaisten kansalaisuuden kenttää siitä näkökulmasta, miten heidät poliittisesti statuksensa mukaan nähdään. Metodologisena pohjana toimii puhetoimituksen tulkintakehys, jolla pyritään hahmottamaan niitä konstitutiivisia sääntöjä, joilla kansalaisuutta ja siihen liittyvää kansalaisen ja valtion suhdetta rakennetaan. Empiirisenä aineistona on suppea kokoelma Saksan liittopäiväkeskusteluja vuosilta 2013 ja 2012, jotka käsittelevät siirtolaisuutta ja maahanmuuttoa eri aihepiireittäin. Tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, ettei siirtolaisten kohdalla voida puhua lineaarisesta kansalaisuuden kehityksestä. Siirtolaisten kohdalla oikeudet ja velvollisuudet järjestäytyvät sekä kehittyvät riippuen siitä, millä statuksella maahan tullaan. Lineaarisen kansalaiskehityksen lähtöpiste määrittyy siis sen mukaan, ovatko he pakolaisia, työntekijöitä, korkeasti koulutettuja osaajia vai jo pitkään maassa asuneita. Yhdistävä piirre oikeuksista käytävälle keskustelulle oli poliittisten oikeuksien sivuuttaminen keskustelussa. Työ nousi keskusteluissa keskeiseen asemaan, niin sosiaalisen integraation välineenä, mutta ennen kaikkea taloudellisten aspektien vuoksi. Työn tuottavuus ja toisaalta sen valtion sosiaalisia kustannuksia pienentävänä vaikutus nousivat keskeiseen asemaan. Työ siis sai keskusteluissa ennemminkin taloudellisiin vaikutuksiin perustuvan merkityksellisen aseman, kuin tunnustuksellisen aseman integraatiota edistävänä aspektina, vaikka se mielletään myös sellaiseksi. Valtio siis pyrkii politiikallaan suojaamaan hyvinvointimekanismejaan siirtolaisuuden kustannuksilta, mutta samalla tavoittelemaan siirtolaisuudesta saatavia hyötyjä. Tästä ristivedosta muodostuvat modernin siirtolaisuuden paradoksit. Siirtolaisuuden kasvaessa ja kansalaisuuden monimuotoistuessa myös valtioiden rajanvetoja joudutaan pohtimaan, niin sosiaalisen kuin konkreettisenkin rajan näkökulmasta. Talous on merkittävässä roolissa ylirajaistuvassa maailmassa. Taloudessa ja politiikassa käydään jatkuvaa rajanvetoa, samoin kuin kansallisen ja ylikansallisen välillä. Näiden faktorien voidaan nähdä vaikuttaneen myös kansalaisuuden määrittelyyn. Kansalaisuus pirstaloituu kentällä, jossa toisaalta lasketaan rajoja ja toisaalta nostetaan niitä. Nämä kansalaisuuden aukot, joita ei yhteen valtioon ja kansallisuuteen sidotulla kansalaisuuden määritelmällä kyetä täyttämään, täyttyvät siirtolaisdiskurssissa pitkälti taloudellisen argumentein. Näin valtiosta voidaan nähdä muodostuvan instituutio, joka määrittää siirtolaisten tapauksessa sisä- ja ulkopuolista tuottavuus- ja kustannusperustaisesti.

Tutkielman taustalla on kiinnostus siihen, miten perhesukupolvet tukevat ja auttavat toisiaan, millaiseksi he kokevat yhteytensä ja miten he uusintavat sosiaalisia suhteitaan. Pro gradu -työssä kysytään, miten isovanhemmat yhteiseen arkeen osallistuvat ja kuuluvat. Lisäksi tarkastellaan, miten eri perheyksiköt luovat ja pitävät yllä tunnetta keskinäisestä yhteenkuuluvuudesta. Viimeisenä kysymyksenä ovat strategiat, joita isovanhemmat valitsevat toteuttaessaan rooliaan ja sopeutuessaan muuttuvissa perhemuodostelmissa. Työn teoreettinen viitekehys on sosiologinen, sukupolvi- ja perhetutkimukseen perustuva. Siinä hyödynnetään näkökulmia myös sosiologi Vern Bengtsonin perhesukupolvien keskinäistä solidaarisuutta koskevasta mallista (family solidarity model). Malli perustuu kuuteen eri solidaarisuuden ulottuvuuteen, jotka on suomennettu seuraavasti: kiintymys, yhteydenpito, konsensus, toiminnallinen-, normatiivinen- sekä rakenteellinen solidaarisuus. Tutkimusaineisto on kerätty haastattelemalla 17 suomalaista suuriin ikäluokkiin kuuluvaa isovanhempaa. Haastatelluista 11 on isoäitejä ja 6 isoisiä. Aineiston keräsivät vuoden 2011 Helsingin yliopiston yhteiskuntapolitiikan oppiaineen tutkimusmenetelmä-kurssin opiskelijat. Aineisto on osa Helsingin yliopiston Gentrans-tutkimushankkeen aineistoja. Tutkielman aineistonanalyysi perustuu sisällönanalyysiin ja siinä teemoitteluun. Tulosten mukaan biologisilla ja sosiaalisilla isovanhemmilla on aktiivinen rooli lastensa ja heidän perheidensä arjessa. Normatiivisen solidaarisuuden, yhteydenpidon ja kiinteiden, lämpimien perhesuhteiden välillä on selkeä yhteys. Perheverkostojen myönteinen ilmapiiri lisää yhteydenpitoa itsessäänkin. Ne perheet jotka pitävät yhteyttä, usein myös auttavat toisiaan monipuolisesti. Tärkein motiivi isovanhempien antamalle tuelle on heidän tuntemansa rakkaus ja kiintymys, mutta myös velvollisuus ja vastuuntunto ovat merkityksellisiä tekijöitä huolenpidossa erityisesti alaikäisistä ja ikäihmisistä. Isovanhemmat ovat toisaalta melko yksimielisiä siitä, että heidän velvollisuutensa ei ole auttaa lapsiaan ja heidän perheitään esimerkiksi taloudellisesti tai lastenhoidossa. Suurten ikäluokkien sukupolvikokemukset lapsuus- ja nuoruusvuosiensa niukkuudesta ja pula-ajasta ovat vahvistaneet isovanhempien solidaarista motiivia: kaikki kuitenkin auttavat jollain tavoin jälkikasvuaan, sillä itsellä on nyt mahdollisuus siihen. Aineiston perusteella isoisyys näyttäytyy tasavertaisena roolina isoäitiyden rinnalla. Isovanhempien edustamassa vielä kantasuomalaisessa, pohjoismaisessa perhekulttuurissa kunnioitetaan perhepiirin jo monikulttuuristen sukupolvien ja -jäsenten autonomiaa ja kaikkien tasaväkisyyttä. Lapset kasvatetaan yksilöinä, jokaisen persoonallisuus huomioiden. Nykypäivän isovanhemmuus onkin toiminnallista niin, että lapsenlapsille keksitään erityistä tekemistä ja halutaan varata henkilökohtaista aikaa. Isovanhemmat ovat vahvasti konsensushakuisia ja tukevat lastensa perheitä taustalta, ollen apujoukkoina vain silloin kun tarvitaan ja apua pyydetään. Digitalisaatio on helpottanut yhteydenpitoa eri kanavin perheenjäsenten ja sukulaisten välillä. Perheissä on kuitenkin eroja, miten kiinteästi halutaan kuulua yhteen. Toisille sopii väljempi yhteydenpidon rytmi ja etäisemmät tunnesuhteet. Perhemuodostelmien muuttuessa isovanhemmat toimivat melko strategisesti: uuteen jäseneen tai tilanteeseen valmistaudutaan ja eläydytään. Ihmissuhteita myös rakennetaan tavoitteellisesti ja niistä keskustellaan ja sovitellaan monisukupolvisesti. Isovanhemmuus näyttäytyykin elämään iloa ja sisältöä tuovana vaiheena. Isovanhemmat ovat ylpeitä roolistaan ja arvostavat kaveruutta nuoremman polven kanssa. Tulokset tuovat kuitenkin esille, että olisi hyvä käydä laajempaa yhteiskunnallista keskustelua isovanhempien omasta jaksamisesta. Aineiston ahkeroivat isoisät ja isoäidit herättävät pohtimaan tarkasti, missä kulkevat kokopäivä-isovanhemmuuden rajat.

In this Master’s Thesis I study the meanings that parents attach to childhood in relation to the residential environment in their narratives. In particular, I examine the concept of urban childhood and the rural-urban dichotomy when speaking about childhood. This topic is current and relevant because more and more children are born in cities and raised in urban environments due to ongoing trend of urbanization in Finland. Thus it is crucial to study the perceptions and assumptions about urban childhood that prevail in the Finnish society. Before conducting this research my hypothesis was that parents actively use the rural-urban dichotomy when describing their children’s relationship with their residential environment. Most academic publications that address this topic have been published in the United Kingdom, where academics such as Colin Ward, Gill Valentine, Stuart Aitken and Owain Jones have researched the spatial implications of the way childhood is constructed. This literature suggests that childhood is constructed differently in urban and rural environments and that a traditional view of a good childhood is associated with a rural residential environment. This construction is visible in the everyday individual and public discourse as well as popular fiction. The traditional view of a 'rural idyll' as the favourable environment for growing up influences both adult and child experiences in different residential environments. In Finland there is not much academic research on this topic, but a similar traditional view of childhood has been recognized to exist also here. In this study I also utilized Margaret Somers’ theory about the narrative identity, according to which narratives are a way of portraying personal experiences, entertain and share information, but also they are cognitive tools for perceiving the surrounding world. Through narratives people can for example portray and understand causality. Personal narratives are influenced by the rules of storytelling that we begin to adopt as children, as well as popular narratives repeated in the public discourse. My research data consists of seven semi-structured thematic interviews with eight parents who live in Kallio with their families. In the interviews we addressed various themes about childhood and its relationship with the residential environment. The participants described their experiences, memories and fears mostly through telling anecdotes and stories, which is why I decided to focus my analysis on these small narratives. I used thematic narrative analysis to study these narratives, which means I analysed what the narratives were 'about' either literally or figuratively. On top of that I analysed the structures, intertextualities and patterns of similarity and difference in the narratives. The results of the study showed that the narratives were divided into four categories: attitudes, fears, practices and social life. These categories consist of sixteen different themes, most of which are familiar from the previous research literature on childhood and residential environments. However, three themes arise from these narratives, which appears related to this particular residential environment. These themes are called 'NIMBY', 'junkies and dossers' and 'happy parents'. In this research I analyse the way in which my participants address these themes and the differences in their usage compared to previous research. Some of the narratives reproduce the traditional views of childhood for example by emphasizing the centrality of nature, creativity and play. However, the parents did not perceive these things to be unattainable for urban children like the traditional view portrays it. In the contrary, the parents feared children to be lonely, bored and prejudiced in the countryside. The participants appreciate the fact they are able to spend more family time due to a short commute over having a bigger apartment or their own yard outside the city. The threat of stranger danger varies a lot and different participants experienced this threat in different residential environments. One of the main conclusions is that the dichotomy of urban and rural is widely present in the narratives by Kallio parents. The dichotomy arises in regard to almost all of the sixteen themes. Mostly the dichotomy is used to highlight how inner city living is the best option for these parents and their children. The parents highly value tolerance and deem it as characteristic for urban living. They believe that children’s natural openness and tolerance towards difference is preserved as they grow up in a city, because they are subjected to encountering difference from early on and difference becomes normalized as a part of their world view. I think it is interesting to compare the results of this study to the narratives about childhood circulating in the public discourse that mostly repeat the traditional views on childhood. The parents I interviewed were well aware of these ideas and both supported and contested them in their narratives. However the dichotomy of urban and rural childhoods is ever present and got reinforced by the narratives which my participants shared. An interesting topic for further research would be to study children’s own narratives about childhood in the city or in the countryside. Children could be interviewed before and after moving from one residential environment to another.

Nuorten aikuisten työkyvyttömyys ja työmarkkinoilta syrjäytyminen ovat yhteiskuntapoliittisen keskustelun keskiössä 2010-luvun Suomessa. Nuorten ikäluokkien työkyky nähdään työurien pidentämisen kannalta keskeisenä tekijänä. Työkykyyn liittyviksi kansainvälisiksi haasteiksi on tunnistettu erityisesti mielenterveyteen liittyvän työkyvyttömyyden sekä nuorten työkyvyttömyyden lisääntyminen. Mielenterveys toimii perustana myös muun terveyden toteutumiselle ja se on olennainen osa yksilön toiminta- ja työkykyä. Nuorella iällä tapahtuneeseen työmarkkinoilta syrjäytymiseen liittyy niin negatiivisia kansantaloudellisia vaikutuksia kuin myös useita yksilön kannalta negatiivisia hyvinvointivaikutuksia. Pitkiin sairauspoissaoloihin liittyy kohonnut riski pysyvään työkyvyttömyyteen. Tutkimalla mielenterveysperusteisten pitkien sairauspoissaolojen esiintyvyyttä on mahdollista tunnistaa työkyvyttömyyteen yhteydessä olevia tekijöitä ja saada kuva mielenterveyden häiriöiden aiheuttaman työkyvyttömyyden tasosta. Tutkielmassa tarkastellaan mielenterveysperusteisten sairauspoissaolopäivien esiintyvyyttä 20–34-vuotiaassa väestössä iän, sukupuolen sekä työmarkkina-aseman mukaan vuodesta 2005 vuoteen 2013. Tarkastelu on rajattiin vähintään 12 kalenteripäivää kestäneisiin pitkiin sairauspoissaoloihin. Tutkielmassa on käytetty rekisteripohjaista tutkimusaineistoa. Aineistossa on yhdistetty Kelan etuusrekisteristä haetut tiedot myönnetyistä sairauspäivärahajaksoista, Suomen väestöstä tehty 70 prosentin väestöotos sekä Tilastokeskuksen työssäkäyntitilastoon perustuva tieto henkilöiden työmarkkina-asemasta. Tutkielmassa tarkastellaan sairauspoissaolopäivien vuosittaisia määriä sekä poissaolojen keskimääräisiä pituuksia graafisesti sekä ristiintaulukoimalla. Tulosten mukaan naisilla on enemmän mielenterveyden häiriöistä johtuvia pitkiä sairauspoissaolopäiviä kuin miehillä kaikissa eri työmarkkina-asemaryhmissä. Poissaolopäivien määrä on lisääntynyt vuodesta 2005 sekä 20–24-vuotiailla miehillä että naisilla. Naisilla poissaolopäivien määrä on lisääntynyt myös 25–34-vuotiailla. Masennus ja muut mielialahäiriöt aiheuttavat eniten mielenterveysperusteisia sairauspoissaoloja sekä miehillä että naisilla. Miehillä toiseksi eniten poissaolopäiviä aiheuttava tautiryhmä oli skitsofrenia, skitsotyyppiset häiriöt ja harhaluuloisuushäiriöt. Naisilla toiseksi suurin tautiryhmä oli neuroottiset, stressiin liittyvät ja somatoformiset häiriöt. Mielenterveysperusteisissa sairauspoissaolopäivissä on työmarkkina-aseman perusteella havaittavissa selkeä jako työelämässä ja sen ulkopuolella olevien välillä. Työsuhdetta vailla olevilla opiskelijoilla, työttömillä sekä työmarkkina-asemaltaan tuntemattomilla esiintyy 1,5–2,5-kertaisesti mielenterveysperusteisia sairauspoissaolopäiviä työntekijöihin verrattuna. Sairauspoissaolot ovat myös näihin ryhmiin kuuluvilla nuorilla aikuisilla keskimäärin huomattavasti pidempiä kuin työntekijöiden tai alempien ja ylempien toimihenkilöiden ryhmiin kuuluvilla. Tutkielman tulosten perusteella työkyvyttömyyden ehkäisyyn tähtäävät toimet näyttävät jakautuvan 2000-luvun Suomessa eriarvoisesti työmarkkina-aseman mukaan. Nykyiset työkyvyn tukemiseen ja työkyvyttömyyden ehkäisyyn tähtäävät prosessit eivät mielenterveyden häiriöiden kohdalla näytä tavoittavan työelämän ulkopuolella olevia nuoria aikuisia samalla tavalla kuin niitä, jotka ovat mukana työelämässä. Työurien pidentämisen ja eriarvoisuuden vähentämisen kannalta olisi tärkeää, että mielenterveyden häiriöiden yhteydessä esiintyviin työkyvyn ongelmiin puututtaisiin aiemmin myös työelämän ulkopuolella olevien kohdalla. Näin olisi mahdollista ennaltaehkäistä pysyvän työkyvyttömyyden syntymistä.

Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille nuorten näkemyksiä työllistymistä edistävistä ja ehkäisevistä tekijöistä ja toimenpiteistä. Vertailuaineistoa, joka on nuorten yhteiskuntatakuu -työryhmän väliraportti, peilataan nuortennäkemyksiin. Nuorten yhteiskuntatakuun toteutuminen täysimääräisenä ja nuorten syrjäytymisen ehkäisy ovat istuvan hallituksen kärkitavoitteita. Nuorisotyöttömyyden ollessa korkealla tasolla on tärkeää jäsentää myös nuorten näkemyksiä työllistymisen keinoista. Tutkimus pyrkii tuomaan esille nuorten oman äänen ja kartoittamaan heidän näkemyksiään. Tutkimuksen ensisijainen aineisto on saatu Työministeriön nuorille syksyllä 2011 teettämästä kyselystä 'Nuorten ääni kuuluviin'. Nuorten näkemykset työllistymistä edistävistä ja ehkäisevistä tekijöistä on saatu analysoimalla aineistolähtöisesti kyselyssä ollutta avokysymystä, 'kerro lopuksi ajatuksiasi – toiveita tai pelkoja – tulevasta työurastasi'. Kysymykseen oli vastannut 2782 nuorta. Pelkistämisen, ryhmittelyn ja abstrahoinnin tuloksena aineistosta saatiin muodostettua kymmenen alaluokkaa ja viisi yläluokkaa. Yläluokiksi muodostuivat ennakointi, työnantajien kanssa tehtävä yhteistyö, työuran takkuinen alku, virallisten toimenpiteiden tehottomuus sekä ennakkoluulot ja syrjintä. Tutkimuksen lopullinen aineisto koostui 314 vastaajasta. Tutkimuksen tuloksien mukaan nuoret kokevat työelämän ja työmarkkinoiden todellisuudesta kertovan riittävän ja ajantasaisen tiedon, oppisopimuskoulutuksen, oppilaitosten ja työnantajien välisen yhteistyön työllistymistä edistäviksi tekijöiksi. Työllistymistä ehkäiseviä tekijöitä olivat työkokemuksen ja työelämäsuhteiden puutteesta johtuva työpaikan saamisen vaikeus, TE-toimistojen tehottomuus ja palvelun laatu, työharjoitteluiden negatiivinen vaikutus työllistymiseen ja naisten, vammaisten ja vajaakuntoisten syrjintä työhönotossa. Mielenterveysongelmista kärsineet nuoret kokivat kuntoutuksen keskeytymisen tai sen epäämisen olevan esteenä työllistymiselle. Nuorten yhteiskuntatakuu -työryhmän väliraportissa esiintyvät toimenpide-ehdotukset vastasivat osittain nuorten näkemyksiä työllistymistä edistävistä ja ehkäisevistä tekijöistä, mutta joihinkin nuorten esiin tuomiin näkökohtiin työllistymistä ehkäisevistä elementeistä raportti ei pystynyt vastaamaan. Yhteiskuntatakuu -työryhmän väliraportissa tunnistetaan oppisopimuskoulutuksen työllistävä vaikutus ja tiedotuksen ja neuvonnan lisäämisen tarpeellisuus. Työryhmä on väliraportissaan ottanut kantaa myös työkokemuksen puutteen negatiivisiin vaikutuksiin työllistymisessä, TE-toimistojen toiminnan tuloksellisuuteen sekä vammaisten, vajaakuntoisten sekä mielenterveysongelmaisten heikkoon asemaan työmarkkinoilla. Työharjoitteluiden työllistymistä haittaavaan vaikutukseen ja naisten syrjintään työmarkkinoilla väliraportissa ei otettu kantaa.

Pro gradu -tutkielma tarkastelee nuorten varastamisen ja sosiaalisen huono-osaisuuden yhteyttä kriminologisen paineteorian (strain theory) valossa. Kriminologisen paineteorian mukaan heikon taloudellisen aseman ja muiden kielteisten elämänkokemusten aiheuttama turhautuminen synnyttää rikollisuutta. Tutkimuksessa huono-osaisuutta mitataan sekä taloudellisilla (economic strain) että tilannekohtaisilla (situational strain) painetekijöillä. Mikäli rikoksia halutaan torjua sosiaalipoliittisin toimenpitein, tarvitaan päätöksenteon tueksi tietoa rikoskäyttäytymisen taustalla havaittavista sosiaalisista taustatekijöistä ja mekanismeista. Tutkimuksen aineistona on Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin vuonna 2013 toteuttama Kansainvälisen nuorisorikollisuuskyselyn (International Self-Report Delinquency Study) Suomen mittaus. Tutkimukseen osallistui 2 203 nuorta, jotka olivat 13-16-vuotiaita oppilaita 47 yläasteelta Turusta ja Helsingistä. Oppilaat vastasivat kyselyssä anonyymisti kysymyksiin omasta rikoskäyttäytymisestään. Tilastollisena menetelmänä on logistinen regressioanalyysi, jonka avulla tutkitaan taloudellisen huono-osaisuuden sekä kouluun ja perheeseen liittyvien kielteisten elämänkokemusten yhteyttä nuorten varkaustekoihin. Tutkimuksessa havaittiin, että toistuva varastaminen kasautuu nuorten pienelle vähemmistölle. Havainnot taloudellisen paineen ja varkaustekojen yhteydestä olivat osin ristiriitaiset. Subjektiivinen taloudellinen huono-osaisuus ei ollut vakioiduissa malleissa yhteydessä varastamiseen. Perheen sosiaalitukiasiakkuus ja kouluun liittyvä paine olivat tilastollisesti merkitseviä toistuvan varastamisen riskitekijöitä, kun yksilön itsekontrollin taso oli vakioitu. Äidin työttömyyden ja perheeseen liittyvien kielteisten elämäntapahtumien puuttumisen havaittiin suojaavan nuorta varastamiselta. Tulokset osoittavat, että sosiaalinen huono-osaisuus on merkitsevä nuorten varkaustekojen riskitekijä 2010-luvun Suomessa. Rikoskäyttäytymisen rakenteellis-sosiaalisten selitysten lisäksi tutkimuksen tulokset antavat tukea myös yksilöominaisuuksien merkitystä korostaville kriminologisille teorioille. Pohdinnassa esitetään, että perhepoliittiset panostukset ja lapsiperheiden köyhyyden vähentäminen voivat ennaltaehkäistä nuorten päätymistä rikosuralle.

Tutkimuksessa tarkastellaan Suomen työttömyysturvan perus- ja ansioturvan välisien kytköksien säilyttämiseen ja purkamiseen liittyviä perusteluita. Lisäksi tarkastellaan nykymuotoisen, kytkökset sisältävän työttömyysturvan oikeudenmukaisuutta. Kytköksien tarkastelu nousi ajankohtaiseksi Sata-komitean perustamisen myötä vuonna 2007. Sata-komitean tehtävänä oli valmistella sosiaaliturvan kokonaisuudistusta. Kytkös nousi uudelleen ajankohtaiseksi Osmo Soininvaaran kirjan 'SATA-komitea. Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa?' julkaisun myötä sekä vuoden 2011 eduskuntavaalien ja hallitusneuvotteluiden yhteydessä. Vuoden 1984 työttömyysturvauudistuksessa ansiopäivärahan laskukaava muodostui kytkökset sisältäväksi. Työttömyysturvassa on ansio- ja perusturvan välillä kaksi kytköstä. Ensimmäinen liittyy siihen, että ansiopäiväraha muodostuu perus- ja ansio-osasta. Perusosa on peruspäivärahan suuruinen, ja sen päälle tulee ansio-osa. Toinen kytkös on niin kutsuttu ansiopäivärahan taitekohta. Ansiopäivärahan suuruus riippuu työttömyyttä edeltävistä palkkatuloista. Perusosan päälle tuleva ansio-osa on 45 prosenttia palkan ja peruspäivärahan erotuksesta taitekohtaan asti, ja sen ylimenevältä osalta 20 prosenttia. Taitekohta on 105-kertaisen peruspäivärahan suuruinen. Täyden työmarkkinatuen suuruus vastaa peruspäivärahan suuruutta. Peruspäivärahan kehitys on jäänyt jälkeen ansiopäivärahan kehityksestä. Huono-osaisimpien työttömien asemaa ei voida parantaa itsenäisesti, koska työttömyysturvan kytkökset aiheuttavat sen, että peruspäivärahaa ei voida nostaa ilman, että myös ansiopäiväraha nousee. Peruspäivärahan korottaminen on tästä syystä kallista ja haasteellista. On yleisesti hyväksyttyä, että yhteiskunnan tulisi pyrkiä oikeudenmukaisuuteen. Oikeudenmukaisuuden määritelmä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Oikeudenmukaisuuden nimissä voidaankin puolustaa eri asioita. John Rawlsin oikeudenmukaisuusteorian mukaan epäoikeudenmukaisuus voidaan käsittää eriarvoisuudeksi, joka ei ole kaikille hyödyksi. Toisin sanoen ei ole epäoikeudenmukaista, että jotkut saavat suurempia etuja kuin toiset, jos tämän ansiosta myös huono-osaisempien tilanne paranee. Oikeudenmukaisuudella viitataan usein myös yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoon. Sosiaaliturvan voidaan nähdä toimivan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tavoittelun muotona. Tutkimuksen aineisto koostuu yhteensä yhdeksästätoista puheenvuorosta, kahdestatoista lehtikirjoituksesta sekä osasta Osmo Soininvaaran kirjaa 'SATA-komitea. Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa?'. Puheenvuorot ovat blogien, lehtikirjoitusten, mielipidekirjoitusten, kolumnin sekä puheen muodossa. Aineistoon on valittu poliittisten päättäjien ja ammattiyhdistysliikkeen edustajien puheenvuoroja sekä suurimpien puolueiden äänenkannattajien ja Helsingin Sanomien lehtikirjoituksia. Aineisto on rajattu näin, koska on haluttu tuoda esiin mielipiteitä ja perusteluita, joilla on todennäköisimmin vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon. Tutkimuksen metodina toimi aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Aineiston kautta tarkasteltiin, mitä perusteluita käytetään kytköksien säilyttämiselle ja purkamiselle. Kytköksien purkamiselle perusteluna käytetään sitä, että tällä hetkellä työttömien perusturvan korottaminen on haastavaa. Tämän hetkinen ansiopäivärahan laskukaava aiheuttaa sen, että peruspäivärahan korotukset kohdistuvat euromääräisesti suurimpina korkeimpiin ansiopäivärahoihin, minkä kytköksien vastustajat katsovat olevan epäoikeudenmukaista. Kytköksien säilyttämistä perustellaan sillä, että työttömyyskassojen jäsenet ovat vakuuttaneet itsensä ja ovat sen vuoksi oikeutettuja korkeampiin päivärahoihin, jotka muodostuvat kytköksien perusteella. Kytköksien kannattajat katsovat peruspäivärahan korotusten kuuluvan kaikille työttömille, jotta valtio kohtelee heitä tasavertaisesti. Kytköksien purkaminen voisi aiheuttaa vastakkainasettelua työttömien välillä, kun kohtelu ei olisi enää tasavertaista. Kytköksien vastustajat katsovat tämän hetkisen työttömyysturvan, jossa vain ansiopäivärahaa voidaan korottaa itsenäisesti, luovan vastakkainasettelua. Selkeimmin kytköksien säilyttämisen kannalla ovat ammattiyhdistysliikkeen edustajat, purkamisen kannalla vihreät. Oikeudenmukaisuuden tulkinnat ovat kytköksen säilyttämisen ja purkamisen kannalla olevien näkökulmista erilaisia. Kun tarkastelun kohteena ovat kytköksen purkamisen perustelut, koetaan perusturvan varassa olevien työttömien nykytilanne epäoikeudenmukaiseksi. Oikeudenmukaisuutta koetaan saavutettavan sillä, että kytkökset puretaan, ja näiden työttömien tilannetta voitaisiin parantaa itsenäisesti. Kuitenkin kytköksen säilyttämisen kannalta asiaa katsottaessa nykyjärjestelmä on oikeudenmukainen, koska valtio maksaa kaikille työttömille saman peruspäivärahan suuruisen osuuden. Rawlsin oikeudenmukaisuusteoriaa voidaan soveltaa nykyjärjestelmään siltä osin, että peruspäivärahan korotuksista hyötyvät kaikki, myös huono-osaisimmat.

Pro gradu- työssäni tutkin downshiftaamista eli elämän kohtuullistamista. Tarkastelunäkökulmani on erityisesti se, miten ihmiset kohtuullistavat arjen ratkaisuissaan. Tätä näkökulmaa lähestyn kahden tarkentavan tutkimuskysymyksen avulla. Kysyn minkälainen on kohtuullistajan suhde työelämään? Lisäksi kysyn miten kulutuskysymykset ilmentyvät kohtuullistavan ihmisen arkielämässä? Tutkimusaineistonani on kymmenen suomalaisen kohtuullistajan web blog- päiväkirja. Blogikirjoittajien kirjoitusten avulla etsin vastausta tutkimuskysymyksiini. Lisäksi perehdyn siihen, miten blogeja voidaan hyödyntää aineistona sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa. Näin aineistoanalyysiäni voidaan kutsua myös blogianalyysiksi. Tutkimuksessani havaitsen, että omaa elämää halutaan kohtuullistaa, sillä työelämän paineet, kiire ja stressi sekä huoli kulutuskysymyksistä ovat johtaneet epätyydyttävään tilanteeseen elämässä. Tästä tilanteesta pyritään eroon kohtuullistamalla omaa elämää. Tapoja kohtuullistaa omaa arkielämäänsä paikannan aineistostani useita. Työelämästä irrottautuminen tai osa-aikaiseen työhön siirtyminen näyttäytyy tyypillisenä tapana hallita arkielämän kiireitä. Suhtautuminen työelämään kuitenkin vaihtelee kohtuullistajien kesken. Lisäksi oman kulutuksen hallitseminen näyttäytyy tärkeänä kohtuullistajien arkielämässä. Asumisratkaisut toimivat tärkeänä kontekstina tarkasteltaessa kohtuullistajien arkielämän kulutussuhdetta. Asumisen ekologisuus, asunnon koko sekä sijainti nousevatkin tärkeinä esiin. Lisäksi asuminen maaseudulla tai kaupungissa vaikuttaa olennaisesti kohtuullisemman elämäntavan rakentumiseen. Kohtuullistajien kulutusratkaisut nousevat esiin myös kiinnostuksena ekologista ruokavaliota kohtaan. Tasapaino työelämän paineiden kanssa, terveellinen ruokavalio sekä miellyttävä asuinympäristö näyttäytyvät onnellisuutta tuovina tekijöinä kohtullistajien arkielämässä. Kohtuullistamisen myötä tyytyväisyys omaa arkielämää kohtaan siis kasvaa. Tällöin voidaan puhua kohtuullistajan toimintakykyjen vahvistumisesta. Näitä toimintakykyjä tarkastelen työssäni Amartya Senin toimintakyvyn teorian näkökulmasta. Lisäksi täydennän Senin teoriaa Antti Kariston jaottelulla suureen ja pieneen hyvinvointiin. Kohtuullistaminen on siis elämäntavallinen muutos, joka johtaa kohti parempaa arjen hyvinvointia.

Tutkielmassa tarkastellaan Helsingin yliopistossa opiskelevia naisia, jotka ovat 20–25-vuotiaina suunnitellusti hankkineet lapsia. Länsimaisen, normatiivisen aikataulun mukaan perhe kuitenkin perustetaan yleensä vasta myöhemmässä vaiheessa, opiskelun ja työelämään siirtymisen jälkeen. Lapsenhankinnasta on sanottu tulleen hyvin suunniteltua, ja erityisesti korkeakoulutetut naiset eivät useinkaan halua lapsia ennen kuin ulkoiset puitteet (työpaikka, asuminen, taloudellinen tilanne) ovat 'valmiina'. Tutkimuksessa selvitetään, kuinka päätös opiskeluaikaisesta lapsenhankinnasta tehdään. Lisäksi tutkitaan, kuinka opiskelun ja perhe-elämän vaatimukset sovitetaan yhteen. Tutkimuksessa selvitetään myös lastenhankinnan ajoituksen merkitystä ja opiskelijaäitiyden sijoittumista elämänkulkuun. Tutkimusaineisto koostuu kymmenen opiskelijaäidin teemahaastattelusta. Haastateltavat tavoitettiin Lapselliset ry:n kautta. Litteroitu haastatteluaineisto koodattiin ja sen jälkeen analysoitiin sisällönanalyysin keinoin. Lähestymistapa aineiston analyysiin on aineistolähtöinen. Aiempi tieto ja tietyt, teoreettiset kytkennät ovat kuitenkin vaikuttaneet tutkimustehtävän muotoutumiseen, minkä vuoksi analyysia voi kutsua myös teoriaohjaavaksi. Aineiston perusteella voidaan todeta, että lasta haluaville opiskelijanaisille ulkoiset olosuhteet (keskeneräiset opinnot, heikko taloudellinen tilanne ja työkokemuksen puute) eivät ole syitä lykätä lapsenhankintaa, jos itsellä on tunne siitä, että on kypsä ja valmis äitiyteen. Päätös hankkia lapsi opiskeluaikana perustuukin vahvasti tunnesyihin, vauvakuumeeseen ja onnelliseen parisuhteeseen. Äitiys on kutsumus ja luonnollinen askel omassa elämänkulussa. Haave äitiydestä on syntynyt jo varhain nuoruudessa. Kun sopiva kumppani on löytynyt ja itsellä on tunne siitä, että aika on oikea, tunnetta kuunnellaan. Olosuhteet, kuten puolison työtilanne ja suotuisa opintojen vaihe saattavat myötävaikuttaa päätöksen syntyyn, mutta vasta sen jälkeen, kun sydän on sanonut ajan olevan oikea. Myös nuoren äitiyden sekä opiskeluaikaisen lapsenhankinnan hyvät puolet nähdään vasta jälkeenpäin päätöstä tukevina. Päätökseen antaa lapselle lupa tulla ei siten kuulu laskelmointia tai edes suurempaa pohdintaa. Valinta, jos tilanne sellaiseksi edes mielletään, on helppo ja luonnollinen. Opiskelijaäidillä ei ole konkreettista eikä henkistä äitiyslomaa. Koska opinnot ovat itselle tärkeät ja niiden edistäminen on itsestä kiinni, äitiyslomaa ei useinkaan haluta pitää. Opiskeluasiat myös luovat paineita vapaa-aikaa kohtaan ja tekevät äitiyteen uppoutumisen vaikeaksi. Toisaalta lapsenhoito ja perhearjen pyörittäminen vievät aikaa opiskelulta. Opiskeleva äiti onkin yhtäaikaisesti kiinni 'kahdessa maailmassa'. Elämäntavassa, jossa äidin opiskelu tapahtuu vaihtelevina aikoina, osallistuvalla isällä ja lapsia hoitavilla isovanhemmilla on suuri rooli. Lapsenhoidon järjestäminen voi kuitenkin olla hankalaa, ja äitien opiskelu tapahtuukin suurimmaksi osaksi kotona lapsen nukkuessa. Koska aikaa opiskelulle ei ole paljoa, opiskelutyyliä on muutettu ja arvosanatavoitteista luovuttu. Äideille on hyvin tärkeätä, että pienet lapset ovat kotihoidossa, minkä vuoksi opinnot etenevät useimmiten melko hitaasti. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä prioriteettien kirkastumisen myötä suhtautuminen opiskeluun on muuttunut: lapsensaannin myötä liika stressaaminen on jäänyt pois ja opiskelussa tyydytään etenemään omaan, rauhalliseen tahtiin. Haastatellut joutuvat ajanpuutteessa tinkimään kahdenkeskisestä ajasta puolison kanssa sekä omasta vapaa-ajasta. Toisaalta harrastusten puutteessa opiskelu tuo vastapainoa perhearjelle. Vaikka opiskelijaäidin kaksijakoinen tilanne on paikoin kiusallinen, haastateltujen äiti- ja opiskelijaroolit ovat tasapainossa: opiskelun ja kodin maailmat tuovat toisilleen pääosin myönteisiä merkityksiä ja voimavaroja arjessa jaksamiseen. Perheiden taloudellinen tilanne on kohtalainen tai niukka, ja toimeentulo perustuu vahvasti työssäkäyvän puolison tuloille. Haastatellut toivovat yhteiskunnalta ja yliopistolta nykyistä enemmän tukea perheellisille opiskelijoille ja sellaisten puitteiden rakentamista, joissa opiskeluaikainen lapsenhankinta olisi järkevä ja helposti toteutettavissa oleva vaihtoehto. Opiskelijaäitiys merkitsee elämäntapahtumien normatiivisen järjestyksen (opinnot-työ-perhe) rikkomista. Haastatellut ovat jo nuorina sitoutuneet parisuhteeseen ja halunneet lapsia opintojen ollessa useimmiten melko alkuvaiheessa. Opiskelijaäidin opiskelu- ja perhevaihe kietoutuvatkin tiiviisti yhteen. Tämän takia äidit saattavat kokea erilaisuutta niin toisiin opiskelijoihin kuin toisiin äiteihin nähden. Kun opinnot on saatu päätökseen ja pikkulapsivaihe on monilla ohi, äideille tulee mahdolliseksi keskittyä täysipainoisesti työelämään ja itsensä toteuttamiseen. Monien haastateltujen lapsiluku tuli olemaan jo opiskeluaikana täysi, joten työelämässä on tulevaisuudessa mahdollista olla pitkään ja yhtäjaksoisesti. Poikkeamalla korkeakoulutetun naisen standardielämänkulusta opiskelijaäitien on mahdollista toteuttaa molemmat toiveensa; saada lapset nuorena ja päästä mukavaan työhön, joka ei vie liikaa aikaa tärkeimmältä eli perheeltä. Haastateltujen individualistinen elämänkulkuratkaisu perustui familistisiin arvoihin. Familistinen perhekäsitys, jossa perhettä vahvistavat ja ylläpitävät ratkaisut asetetaan yksilöllisten etujen ja mieltymysten edelle, kehystääkin suurinta osaa haastateltujen toiminnan motiiveista.

Osallistumisen kulttuurissa oppiminen tapahtuu toistamalla ja harjoittelemalla auktoriteetin suojissa, jolloin auktoriteetti määrittelee mitkä kulttuurin ominaisuudet ovat merkityksellisiä. Osallistujat sosiaalistetaan kulttuuriin ja oppija toimii passiivisena vastaanottajana, jolloin oppijan omaehtoinen luovuus tapahtuu määritellyn kulttuurin puitteissa toistavana luovana tuottamisena. Osallisuuden kulttuurissa taas oppijat etsivät itse kulttuurisia ominaisuuksia, jotka ovat heidän mielestään merkityksellisiä. Osallisina he oppivat määrittelemään ja soveltamaan, ja osallinen tuottaa uutta luovaa toimintaa määritelmiensä mukaan ja vastaa niiden seurauksista. Osallisuus vaatii toimijalta vastuullisuutta ja oman toiminnan arvioimista eettisesti. Osallisuuden kulttuurin näkökulmasta yksilöllisen ilmaisun ja mediatuottamisen sijaan tulisi tarkastella yhteisöllistä osallistumista ja miten kulttuuriin osallistutaan. Tutkielmassa selvitetään millainen nuorten aikuisten sisällöntuottajien polku on ollut osallistumisesta osallisuuteen. Työn tarkoituksena on tarkastella millaisia määritelmiä sisällöntuottajat ovat määritelleet osallistumiselleen ja miten he vastaavat niiden seurauksista omilla valinnoillaan ja osallistumisellaan. Tutkielman aineistona toimii neljä haastattelua sekä yksi haastateltavan tuottama YouTube-video, jossa haastateltava jatkaa haastattelussa käytyä keskustelua videon muodossa seuraajilleen. Haastateltavat toimivat usealla digitaalisella alustalla tuottaen monen muotoista sisältöä. Aineiston analyysi toteutettiin sisällönanalyysina, jonka avulla muodostettiin tiivistetty sanallinen kuvaus osallisuuden kulttuurista haastateltavien näkökulmasta. Tulosten mukaan oman mielekkään tekemisen löytäminen ja tietoisuus yleisöstä, seuraajista, motivoi sisällöntuottajia kehittämään ja jatkamaan sisällön tuottamista. Seuraajat sekä muut vertaiset ovat keskeisiä myös osaamisen kehittymisessä. Osaamisen kehittyminen tarkoittaa niin itsenäistä tiedollista ja taidollista oppimista sisällöntuotannosta kuin oman vaikutuksen ja roolin tiedostamista. Oman vaikutuksen ja roolin tiedostaminen tarkoittaa oman osallistumisen ja sisällön vaikutuksen huomioimista itsensä, yhteisöjen ja läheisten sekä laajempien yhteisöjen näkökulmasta, ja valintojen tekemistä, joilla vastataan oman osallistumisensa seurauksista. Osallisuus digitaalisessa kulttuurissa on yhteisöllistä osallistumista, jossa oppimisyhteisö tukee osallistumista tiedon ja osaamisen vastavuoroisella jakamisella ja tuottamisella sekä yhteiskunnallisen osallistumisen ja mediatuotannon yhdistämistä vaikuttamisen tunteen tuovan yleisön edessä. Vastuulliseen ja eettiseen toimintaan digitaalisessa osallisuuden kulttuurissa ei riitä vain pääsy digitaalisuuden pariin motivaation, fyysisen ja materiaalisen pääsyn, taitojen ja käytön kautta, vaan tarvitaan myös sosiaalisia taitoja ja eettistä ajattelua. Eettisen ja vastuullisen osallisuuden tulisi huomioida osallistumisen vaikutuksia osalliseen, yhteisöihin ja yhteiskuntaan.