Browsing by study line "Obligationsrätt"

Yrityksen saneerauksesta annetun lain (47/1993) 3.1 §:n 5 kohdan mukaisen saneerausvelkaa koskevan säännöksen tulkinta on käytännössä muodostunut monin paikoin varsin tulkinnanvaraiseksi erityisesti velallisen sopimusrikkomukseen sekä sopimuksen ulkoiseen vahingonkorvaukseen perustuvien korvausvelkojen arvioinnin yhteydessä. Haastava ja monitulkintainen kysymys on usein käsillä muun muassa silloin, kun urakoitsijavelallisen sopimusrikkomukseen tai sopimuksen ulkoiseen vastuuseen perustuvan velan syntyajankohta tulisi täsmentää sen määrittämiseksi, onko kyseessä saneerausvelka vai menettelyn aikana syntynyt velka. Aihepiiristä ei juurikaan ole oikeuskäytäntöä tai -kirjallisuutta, ja oikeustila on tältä osin jäänyt varsin epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi. Tutkielmassa tarkastellaan kyseisen saneerausvelkaa koskevan säännöksen tulkintaa korvausvelkojen osalta erityisesti tilanteessa, jossa urakoitsija on yrityssaneerauksessa. Tarkoituksena on selventää niitä arviointiperusteita, joiden avulla velan syntyajankohta voidaan määrittää täsmällisesti yrityssaneerauksen velkajaottelun yhteydessä. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat näin ollen seuraavat: 1. Millä tavoin urakoitsijavelallisen sopimusrikkomukseen perustuva korvaus jäsentyy saneerausvelkojen tai menettelynaikaisten velkojen piiriin yrityssaneerauksessa? 2. Miten vastaavasti urakoitsijavelallisen vahingonkorvausvastuu sopimuksen ulkoisesta vahingosta jäsentyy saneerausvelkojen tai menettelynaikaisten velkojen piiriin? Tutkielman aiheen ulkopuolelle on rajattu kansainväliset insolvenssimenettelyt, joten arvioinnissa keskitytään kotimaisen oikeustilan selkiyttämiseen kansallisten yrityssaneerausmenettelyjen osalta. Lisäksi tarkastelun keskiössä ovat erityisesti sellaiset urakkasopimussuhteet, joihin sovelletaan Rakennusurakan yleiset sopimusehdot YSE 1998 -ehtoja. Tutkielma on lainopillinen. Aluksi tutkielman ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan lakisääteistä yrityssaneerausmenettelyä sekä sen tarkoitusta ja tavoitteita. Toisessa pääluvussa käsitellään tarkemmin velallisyhtiön velkojen jaottelua saneerausvelkoihin sekä menettelyn aikana syntyneisiin velkoihin, sekä erityisesti korvausvelkojen jäsentelyyn liittyviä yleisiä tulkintaratkaisuja. Kolmannessa pääluvussa syvennytään niihin arviointiperusteisiin, joiden avulla urakoitsijavelallisen sopimusrikkomukseen perustuvan velan syntyajankohta tulisi määrittää yrityksen saneerauksesta annetun lain 3.1 §:n 5 kohdan mukaisesti velkajaottelun yhteydessä. Vastaavaa arviointia käsitellään tutkielman neljännessä pääluvussa urakoitsijavelallisen sopimuksen ulkoiseen vahingonkorvausvastuuseen perustuvien velkojen osalta. Viidennessä pääluvussa kootaan yhteen tutkielman johtopäätöksiä, ja lopuksi esitetään muutamia kokoavia ajatuksia sen puolesta, miksi vallitsevaa oikeustilaa ja tulkintaan liittyviä arviointiperusteita olisi tarpeen selkiyttää.

Lakiin kirjaamattoman oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa kehittyneen edellytysopin mukaan, sopimuspuolen sopimukselle asettamien olosuhteiden kehittymistä koskevien edellytysten osoittautuessa virheellisiksi sopimussuhteen päätäntähetken jälkeisen olosuhdemuutoksen seurauksena, voi edellytysopin soveltamisvaatimusten täyttyessä edellytysten raukeaminen saada sopimuksen sitomattomuuteen johtavia oikeusvaikutuksia. Jotta edellytysten raukeamiselle voitaisiin sopimuspuolten välisessä suhteessa antaa merkitystä, tulee edellytyksen täyttää olennaisuuden, havaittavuuden sekä yleisen riskinjaon näkökulmaan liitettävät vaatimukset. Edellytyksille annettavaan merkitykseen on sopimusoikeudessa perinteisesti suhtauduttu varauksellisesti, sillä edellytyslähtöinen sopimuksen kirjaimesta irtautuminen muodostaa merkittävän poikkeuksen modernin markkinatalouden kulmakivenä pidettävästä pacta sunt servanda -periaatteesta. Edellytysten raukeamisen poikkeusluontoisuudesta huolimatta on edellytyksillä katsottu olevan välillisesti merkitystä ennen muuta sopimusten tulkinnassa sekä suoritusesteperusteiden arvioinnissa. Vastaavasti viimeaikaisessa korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä KKO 2012:1 on sopimuksen sitovuutta koskeva asia ratkaistu perinteisesti muissa Pohjoismaissa vahvemman jalansijan saaneen edellytysopin sisältöä mukailevasti. Olosuhteiden muuttumiseen perustuvalla edellytysten raukeamiselle voidaankin kansallisesti katsoa olevan tosiasiallinen mutta jokseenkin kapea-alainen asema sopimusoikeudessa itsenäisenä sopimuksen pätemättömyys- tai purkuperusteena. Tutkielmassa selvitetään edellytysoppiin perustuvan edellytysten raukeamisen soveltamisvaatimusten ja oikeusseuraamusten soveltumista modernissa liikesopimussuhteessa, jossa edellytysopin homogeenisten arviointikriteereiden asemesta tarkastellaan ja selvitetään liikesopimuksessa huomioitavien ominaispiirteiden vaikutuksia edellytysopin sovellustilanteiden kontekstissa. Liikesopimuksen vakiintuneiden sopimuksen korostuneen sitovuuden, sopimuspuolilta edellytettävän lojaliteetin, sopimuspuolten ammattimaisuuden, laajan sopimusvapauden, sopimustyypin sääntelemättömyyden sekä laaja-alaisesti noudatetun sopimuksen kirjallisen muodon piirteiden voidaan tutkielmassa esitetysti katsoa vaikuttavan edellytysopin soveltumisen sekä oikeusseuraamusten arviointiin. Edellytysopin kokonaisvaltaisen aseman selvittämiseksi liikesopimussuhteessa tarkastellaan tutkielmassa myös edellytysten raukeamiseen tilanteisiin kytkettävien muiden suoritusvastuuseen tai sopimuksen sitovuuteen vaikuttavien seuraamusten kuten OikTL 36 §:n oikeustoimen sovittelu sekä yleisen suoritusesteopin suhdetta edellytysten raukeamiseen ja näiden keskinäistä etusijajärjestystä liikesopimusten kontekstissa. Tutkielman erityiskysymyksenä tarkastellaan lopuksi markkinatalouden hintamuutosten asemaa edellytysten raukeamisen perusteena sekä tämän soveltuvuutta liikesopimussuhteen aikaisena olosuhdemuutoksena. Vaikka eritoten tavanomaiseen hintojen kehittymiseen on suhtauduttu sopimusoikeudessa sopimuksen sitovuudesta poikkeamisessa varauksellisesti, voidaan oikeuskirjallisuuden sekä -käytännön valossa merkitystä ennen muuta antaa sopimussuhteen aikaiselle ennakoimattomalle ja poikkeukselliselle hintojen muuttumiselle.

Avhandlingen granskar ur ett civilrättsligt perspektiv frågor kring artificiell intelligens och det skadeståndsrättsliga begreppet ”strikt ansvar”. Med strikt ansvar avses ett ansvar oberoende av vållande. En synonym som används för begreppet strikt ansvar är objektivt ansvar. Avhandlingen är ett försök till att besvara på frågan ”Är strikt ansvar en lämplig ansvarsmodell i fråga om artificiell intelligens?” Avhandlingen redogör för när ”strikt ansvar” tillämpas, samt vilka undantag som finns. Olika definitioner av artificiell intelligens och en närmare genomgång av teknologin i fråga presenteras i avhandlingen. Avhandlingen följer den rättsdogmatiska metoden, med komparativa element från de andra nordiska länderna. Avhandlingen behandlar rättsläget i Finland i dag. Rättsutveckling inom Europeiska unionen är också en del av avhandlingen. Då en betydande rättslig utveckling kring reglering av artificiell intelligens nu sker inom den Europeiska unionen är en av mina forskningsfrågor hur denna utveckling kommer påverka skadeståndsrätten i de Nordiska länderna. Avhandlingen analyserar EU-kommissionens förslag till en förordning om harmoniserade regler för artificiell intelligens (AI). Avhandlingen behandlar inte straffrättsligt ansvar.

Allianssimalli on kasvattanut suosiotaan rakennushankkeen toteutusmuotona 2000-luvulla. Allianssimallilla tarkoitetaan rakennushankkeen toteutusmuotoa, jossa tilaaja ja palveluntuottajat vastaavat rakentamisen lisäksi hankkeen suunnittelusta, aikatauluista, kustannuksista ja laadusta yhteisesti ja jakavat hankkeen mahdollisuudet ja riskit keskenään. Tilaajan keskeisenä tehtävänä on valita palveluntuottajat hankkeen ominaispiirteiden mukaisesti. Allianssin on perinteisesti katsottu soveltuvan erityisesti suuriin ja vaativiin hankkeisiin, joihin liittyy luontaisesti paljon riskitekijöitä. Hankemallin etuina on pidetty parempaa tuottavuutta ja ennustettavuutta perinteisiin projektimalleihin verrattuna. Rakennusteollisuus ry. julkaisi keväällä 2020 allianssirakentamista koskevat yleiset sopimusehdot liitteineen. Tutkielmassani selvitän, kuinka rakentamista koskeva suoritushäiriöitä koskeva arviointi tapahtuu allianssin yleisten sopimusehtojen (RT 103199) mukaisesti ja toisaalta, kuinka suoritushäiriöistä aiheutuvat seuraamukset huomioidaan allianssin yleisten sopimusehtojen mukaisessa kannustinjärjestelmässä. Tarkasteluni keskittyy rakennushankkeissa tyypillisesti ilmeneviin suoritusvirheisiin eli suoritusta koskevaan virheeseen, viivästykseen ja lisä- ja muutostöihin. Arvioinnissa huomioin hankkeen kannalta keskeisten oikeus- ja toimintaperiaatteiden sekä huomautus- ja reklamaatiovelvollisuuden merkityksen. Lisäksi allianssirakentamiseen liittyy kysymys vakuuttamisvelvollisuudesta, jota käsittelen työssäni. Tutkimuskysymyksen valintaan vaikutti hankkeen ajankohtainen asema yleisten sopimusehtojen julkaisun myötä sekä tekemäni huomio, jonka mukaan osapuolten mahdollisuuksia turvautua vahingonkorvaukseen keskinäisten sopimusriskien jakamisessa on yleisin sopimusehdoin rajoitettu. Tutkielman johtopäätöksenä totean, että allianssi asettaa osapuolille merkittävän yhteistoimintavelvoitteen, jossa allianssin toimintaa ohjaavat keskeisellä tavalla yhteiset tavoitteet ja niitä koskevat mittarit. Osapuolten suoriutumista seurataan hankkeen kaupallisten ehtojen avulla, jonka kautta hankkeen keskeisiä riskejä tasataan palkkioiden ja palkkionvähennysten kautta. Palkkiot ja palkkionvähennykset ovat osapuolille lähtökohtaisesti yhteisiä. Suoritushäiriöistä aiheutuvat virheet tulevat lähtökohtaisesti korvattavaksi hankkeen korvattavina kustannuksina, jonka vuoksi ne tasaavat vain rajatusti suoritushäiriöistä syntyviä seuraamuksia. Osapuolilla on mahdollisuus myös poiketa yhteisestä riskienjaosta yksilöllisin sopimusehdoin, mutta tällöin riskienjako voi luoda jännitteitä yksilöllisten sopimusehtojen ja allianssin yleisten sopimusehtojen välille.

Tutkielman aiheena on takauksen vanhentuminen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten takaus vanhenee. Tutkimuskohteena on takauksen vanhentumissääntöjen lisäksi niiden pakottavuus. Takaussitoumus voi ja usein pitääkin sisällään usean eri velvoitteen takauksen. Jokainen näistä velvoitteista muodostaa oman takausvelkansa, jolle lasketaan oma vanhentumisaikansa. Jokaista velkaa koskee kaksiportainen vanhentumisjärjestelmä. Takauslain 19 §:n 1 momentin mukainen erityinen kolmivuotinen vanhentumisaika lasketaan päävelan erääntymisestä. Päävelan erääntyminen määräytyy päävelkaa koskevien sääntöjen mukaan. Toisen portaan muodostaa takaussitoumuksen antamisesta laskettava kymmenvuotinen vanhentumisaika, johon sovelletaan vanhentumislain 8 §:ää. Takausvelkaa koskevat vanhentumisajat kulkevat rinnakkain. Takaus vanhenee, jos jompikumpi vanhentumisajoista kuluu loppuun. Sekä erityinen että kymmenvuotinen vanhentumisaika ovat katkaisukelpoisia. Katkaisu määräytyy vanhentumislain 10 ja 11 §:ien nojalla. Takausvelan vanhentumisesta ei ole mahdollista sopia takaajan vahingoksi. Takaajan vahinkona pidetään vanhentumisajan pidentämistä, vanhentumisajan alkamisajankohdan myöhentämistä, katkaisukeinojen laajentamista tai sopimista siitä, ettei velka lainkaan vanhene. Takaajan eduksi tehtävä sopiminen on sallittua, mikäli sopiminen ei johda kohtuuttomuuteen. Kohtuuttomuutta määritettäessä huomiota tulee kiinnittää velkojan oikeuteen vaatia suoritusta. Lopullista vanhentumista koskevat säännöt vaikuttavat myös takauksen vanhentumiseen. Myös lopullisesta vanhentumisesta on mahdollista sopia takaajan eduksi. Kun takaaja suorittaa päävelkaa, hänelle syntyy takautumisoikeus päävelallista kohtaan. Takaajalla on aina vähintään kolme vuotta aikaa periä suorittamansa määrä päävelalliselta (TakausL 33.1 §). Vähimmäisvanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun takaajalla on oikeus periä suorittamansa osuus päävelalliselta. Muutoin päävelallisen regressivelan vanhentuminen määräytyy päävelan vanhentumissääntöjen mukaan. Vähimmäisvanhentumisajasta ei ole mahdollista sopia, jos takaajana on yksityistakaaja. Muutoin sopimusvapaus määräytyy päävelkaa koskevan lainsäädännön mukaan. Jos takaajia on useampi, saattaa takaajalle syntyä takautumisoikeus toista takaajaa kohtaan. Takaajan takautumissaatava kanssatakaajaa kohtaan vanhentuu kolmessa vuodessa (TakausL 33.2 §). Vanhentumisaika lasketaan siitä hetkestä, jolloin takaajalla on ollut oikeus periä velka kanssatakaajalta. Regressivelan katkaisu määräytyy vanhentumislain mukaan. Vanhentumisesta on todennäköisesti mahdollista sopia vapaasti.

Ihmisen luovuuden rinnalle on lisääntyvissä määrin noussut uusi luovuuden laji: koneen luovuus. Tämä herättää oikeustieteen alala monia avoimia kysymyksiä, jotka liittyvät ennen kaikkea tekijänoikeuteen sekä siviilioikeudelliseen vastuuseen. Tämän tutkielman tavoitteena on ollut tutkia näiden kahden oikeudenalojen väliin sijoittuvaa kysymystä siitä, kuinka korvausvastuu määräytyy silloin, kun tekijänoikeudenloukkaus on aiheutunut hyödynnettäessä tekoälyä tuottamaan luovaa sisältöä. Tutkimusta voidaan pitää tarpeellisena, sillä vaikka oikeuskirjallisuudessa on esitetty joitakin puheenvuoroja tekoälyjen tuottamien teosten tekijänoikeuksista, kysymykset korvausvastuusta ovat sen sijaan jääneet vähemmälle huomiolle. Tällä hetkellä tekoälystä ei ole voimassa omaa erityislainsäädäntöä. Edellä kuvattuihin tilanteisiin on siksi sovellettava olemassa olevia tekijänoikeuslakiin sekä yleiseen vahingonkorvausoikeuteen sisältyviä säännöksiä ja normeja. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenäni tarkastelenkin siis sitä, kuinka korvausvastuu tekijänoikeudenloukkauksesta määräytyy näiden säännösten perusteella. Tutkielman toisena kysymyksenä on se, kuinka lainsäädäntöä tulisi kehittää paremmin tekoälyaikaa vastaavasti. Tarkastelen siis tutkielmassani muutamia keskeisimpiä ehdotuksia ja sitä, voidaanko tulevaa lainsäädäntöä perustaa niihin. Tarkasteltavat vaihtoehdot ovat tekoälyle myönettävä itsenäinen oikeussubjektius, olemassa olevan lainsäädännön hienosäädöt sekä tekoälysovelluksen valmistajan tai hyödyntäjän ankaran vastuun mallin omaksuminen.

A key component of legislation aimed at preventing money laundering and the financing of terrorism is the so-called ‘travel rule’. The travel rule obliges financial institutions to keep track of the identities behind senders and receivers of fund transfers. If a transfer of funds is deemed suspicious, the institution acting as an intermediary can deny the transfer and possibly report it to the authorities. Bitcoin’s decentralised and unregulatable nature, however, poses a unique challenge to the enforcement of the travel rule. In July 2021, the European Commission published a proposal for a revision to the 2015 Transfer of funds regulation. The revision, which is currently undergoing the legislative process, would bring so-called ‘self-hosted addresses’ – crypto-asset addresses not under the control of a regulated institution – under the scope of the regulation. In the proposed revision, the legislator has chosen the approach of regulating the on- and off-ramps between crypto-assets and the traditional financial system while leaving transactions occurring entirely within the crypto-asset ecosystem unregulated. This thesis aims to analyse the effectiveness of the proposed regulation in its current form through the lens of Bitcoin transactions involving a self-hosted address and the enforcement of the travel rule. The thesis concludes that while Bitcoin transactions involving self-hosted addresses pose certain fundamental threats to the enforcement of the travel rule, the effectiveness of the proposed revision to the 2015 Transfer of funds regulation depends largely on how the Bitcoin technology is used in the future. If current usage trends continue and on- and off-ramps between Bitcoin and the traditional financial system continue to play an important role, the proposed revision to the regulation may be effective in achieving enforcement of the travel rule for Bitcoin transactions involving a self-hosted address. However, if usage of Bitcoin moves increasingly peer-to-peer and the need for on- and off-ramps is diminished, the opposite could also prove to be true. Towards the end of the thesis, one of the proposed solutions for improving the scalability of Bitcoin known as the Bitcoin Lightning Network is introduced. While the technology is still in its infancy, it is recognised that the technical properties of the Bitcoin Lightning Network pose a severe challenge to the enforcement of the travel rule. The thesis concludes that the continued development and growth of the Bitcoin Lightning Network may eventually result in the birth of two distinct Bitcoin ecosystems – one of which is regulated and one of which is not.

Multi-tier dispute resolution (“MDR”) clauses are tailored clauses that prescribe a layered process of dispute resolution, wherein parties in dispute must first undertake one or more alternative dispute resolution processes before they can refer the dispute to adjudication before an arbitral tribunal or a court. The use of MDR-clauses has become increasingly commonplace in Nordic commercial contracts, but the extent to which a Nordic arbitral tribunal or court would be willing to enforce this order of dispute resolution, and what remedies or sanctions such enforcement would result in, are questions that neither legislators nor legal scholars have provided a comprehensive and satisfying answer to. This scholarly and legislative gap in turn calls into question the usefulness and efficiency of this increasingly common contractual clause. This thesis aims to answer the question of what the Nordic (with a primary focus on the Finnish) legal systems can learn from the way legal scholars, legislators and judges in the Continental European and Anglo-American legal systems have approached the enforcement of MDR-clauses, and how such lessons could aid in creating a working legislative framework for their enforcement in the Nordics. As a result of a general lack of discussion on the subject by Nordic lawyers, this thesis primarily employs a comparative method. Specifically, the comparative research focuses on jurisdictions within the Anglo-American legal system and their Continental European counterparts, where relatively definitive and mostly consistent case law and scholarly debate regarding the enforcement of MDR-clauses has emerged over time. While the analysis concludes that enforceability of MDR-clauses in the Nordics is uncertain at best, it also identified several key concepts necessary for a functional legislative scheme allowing for such enforcement. Given the general disinterest in the subject matter shown by Nordic lawyers, this thesis concludes that legislative change is unlikely to develop on a national level, but rather that international harmonization, preferably from the EU, is required to effect change in the enforceability of MDR-clauses.

The context of corporate transactions necessitates mechanisms of risk allocation that allow acquirors and sellers to allocate the inherent uncertainty in transactions according to their own risk preferences. A key tool for managing the deal risk is the “Material Adverse Change” clause (MAC clause) that has been developed in the Anglo-American legal environment. Drafted as a conditions precedent, it grants the acquiror the option of walking away from the deal if a change that is sufficient to trigger the clause occurs. Because of its origin in the Anglo-American common law, this thesis analyses the clause as a legal transplant, which concerns the situation when the original function and meaning of a legal concept might change when it interacts with a new legal environment. Ignoring the differences between the legal systems when transplanting a contractual mechanism to a new environment might result in a misguided expectation that the clause operates as in the original legal system. The research aims to demonstrate the Finnish court’s readiness to interpret the MAC clause as a formulation of the parties’ intentions, and whether the interpretation reflects the negotiated risk allocation, preserving the clause’s economic purpose. More specifically, the thesis asks whether Finnish parties can use the MAC clause to allocate the deal risk in their transaction to the same extent as Anglo-American practitioners, and whether the drafting practice of including the MAC clause fulfils the parties’ strategic objectives with similar efficiency. Because of the multilateral aims, this thesis interweaves several approaches. The main sources for the legal dogmatic argumentation are Finnish and Nordic. While the thesis remains a legal dogmatic study that systemizes the MAC clause solely in the Finnish contract law, the thesis utilizes several foreign legal sources, primary Anglo-American, why elements from comparative legal research are used. Moreover, viewing the MAC clause as a functional tool for ex-ante risk allocation illuminates its economic purpose, why the thesis also weighs arguments from the field of law and economics. The comparative elements and viewpoints from law and economics strengthen the legal dogmatic analysis. From a legal perspective of transaction agreements, the MAC clause is directly related to the juxtaposition between the doctrines of changed circumstances and the sanctity of contract. Apparent differences exist in how Anglo-American and Nordic contract law respectively approach the justification of deviating from the sanctity of contract for the purpose of upholding a flexibility towards changes in contractual circumstances. Contracts in the Anglo-American legal culture are deemed more as technical tools for risk allocation rather than as fair and balanced systemizations of the parties rights and obligations. In agreements between commercial parties however, both legal systems are very reluctant to find exceptions to the sanctity of contract, which incentivizes parties to include flexibility to their contracts. The thesis identifies four main functions of the MAC clause. First, it shifts the deal risk of changed circumstances from the buyer to the seller and allows for decreased information asymmetries. Secondly and thirdly, the MAC clause’s function is described with the symmetry and investment theories. Lastly, the clause has a function in renegotiations and creates renegotiation leverage. In Anglo-American case law, the MAC clause has been interpreted strictly. The courts have adopted a fact specific approach in interpretation that emphasizes extrinsic evidence, required that the adverse change is viewed from a long-term perspective, and restricted the MAC clause only to be applicable on unknown events. It is argued that based on the general principles and theories of contract interpretation in the Finnish courts, termination of a transaction agreement pursuant to the MAC clause would be possible on less strict grounds than termination under the contract doctrines of changed circumstances. The MAC clause thus reaches its minimum threshold for when it can be considered impact the agreement. The thesis argues that including the MAC clause as conditions precedent to the transaction agreement is a clear indication that the parties prefer to deviate from the contract doctrines. The economic functions of the MAC clause are argued to have evident effects on the negotiation and transaction dynamics. The conclusion is reached that the MAC clause, when transplanted from the Anglo-American common law, preserves the economic purpose and reflects the parties’ negotiated risk allocation in transaction agreements governed by Finnish law.

Tutkielmassa pyritään antamaan yleiskuva työnantajan vahingonkorvausvelvollisuuden laajuudesta tilanteessa, jossa työntekijälle aiheutuu aineetonta vahinkoa. Tarkastelun kohteena on ensinnäkin työsopimuslain 12 luvun 1 ja 2 §:n säännökset. Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n säännös työnantajan yleisestä vahingonkorvausvelvollisuudesta on hyvin yleisluonteinen sen asettaessa työnantajan vahingonkorvausvastuuseen vahingosta, joka on aiheutunut työnantajan rikkoessa ”tahallaan tai huolimattomuudesta työsuhteesta tai työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksiaan”. Tutkielmassa on selvitetty, kuinka nämä velvollisuudet voivat perustua aineettomia vahinkoja tarkasteltaessa työsopimuslain lisäksi muuhun työoikeudelliseen lainsäädäntöön, erityisesti työturvallisuus- ja tasa-arvolakiin, sekä työehtosopimuksiin. Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n säännöstä työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksettavasta korvauksesta on käsitelty siltä osin, kun se on korvausta päättämisestä aiheutuneesta aineettomasta vahingosta. Tässä yhteydessä on tuotu esiin säännöksen ongelmallisuus suhteessa täyden korvauksen periaatteeseen. Säännösten käsitteleminen on edellyttänyt useiden käsitteiden ja vastuuseen sovellettavien periaatteiden selvittämistä. Tässä yhteydessä on paneuduttu syy-yhteyden ja täyden korvauksen periaatteen lisäksi erityisesti tuottamuksen käsitteeseen ja ankaran vastuun mahdolliseen soveltumiseen. Korvattavia vahinkoja selvitettäessä on selvitetty kärsimyksen tulevan korvattavaksi ainoastaan vahingonkorvauslain 5 luvun 6 pykälän mukaisissa erityistilanteissa, jotka aktualisoituvat tutkielman aihepiirissä lähinnä työnantajan syyllistyessä rikoslaissa rangaistavaksi säädettyyn työsyrjintään. Tarkastelun kohteeksi on otettu myös työtapaturma- ja ammattitautilain säännökset aiheutuneiden ammattitautien korvaamisesta keskittyen tutkielman rajatun laajuuden vuoksi asbestialtistumisesta aiheutuneisiin ammattitauteihin. Todennäköisen syy-yhteyden määrittelemisen kautta on todettu tiettyjen ammattitautiluettelossa määriteltyjen sairauksien tulevan korvattavaksi vain, jos altistuminen on ollut yli 50 prosentin todennäköisyydellä sairauden syy. Oikeuskirjallisuudessa työnantajan vahingonkorvausvelvollisuutta ei ole käyty yksityiskohtaisesti läpi. Aihetta sivutaan lähes jokaisessa vahingonkorvausoikeudellisessa ja työoikeudellisessa perusteoksessa, mutta käsittely on hyvin yleistasoista. Tutkielmassa on tämän vuoksi käyty läpi runsaasti oikeuskäytäntöä esitetyn havainnollistamiseksi ja konkretisoimiseksi.