Browsing by master's degree program "Eläinlääketieteen lisensiaatin koulutusohjelma"

Tämän kirjallisuuskatsauksen tavoitteena on koota yhteen ajantasainen tutkimustieto hevosen kivun tunnistamisesta ja arvioinnista eläinlääkäreiden, hevosenomistajien ja muiden hevosten kanssa toimivien käyttöön. Hevosen kivun tunnistaminen on tärkeää hevosen hyvinvoinnin, kivunhoidon ja kivunhoidon seurannan kannalta. Kipu määritellään epämiellyttäväksi sensoriseksi ja emotionaaliseksi kokemukseksi, johon liittyy kudosvaurio tai sen mahdollisuus, tai jota kuvataan kudosvaurion termein. Akuutin kivun tarkoituksena on suojata elimistöä ja estää lisävaurioiden syntyä. Krooninen kipu on pitkittynyttä kipua. Hyperalgesia tarkoittaa kivulle herkistymistä, ja sitä voi tapahtua ääreishermostossa mm. kudosvaurioalueelle tulevien tulehdusvälittäjäaineiden tai sympaattisen hermoston aktivaation vaikutuksesta. Kipusignaali muokkautuu matkalla ääreishermostosta keskushermostoon ja keskushermostossa, ja kivun kokemukseen vaikuttavat esimerkiksi yksilön aiemmat kokemukset, opitut asiat ja muistot sekä emotionaalinen tila. Stressaavan tai pelottavan kokemuksen aikana kivun kokemus voi olla pienempi kuin mitä se olisi normaalitilassa, ja toisaalta ahdistuneisuustila voi lisätä kivun kokemusta. Sydämen sykettä käytetään usein apuna hevosen kivun arvioinnissa, mutta siihen vaikuttavat myös monet muut tekijät. Muita hevosen kivun tunnistamiseen käytettyjä fysiologisia tunnusmerkkejä ovat hengitystiheys, sykevälivaihtelu, epäsuora verenpaineen mittaus ja hormonaaliset määreet kuten veren kortisolitaso. Hevosen kipua voidaan arvioida sen käyttäytymisestä, jolloin tarkkaillaan hevosen olemusta, asentoa, askellusta, vuorovaikutuskäyttäytymistä, kasvojen ilmeitä ja muuta käyttäytymistä, kuten syömiskäyttäytymistä. Kivun vaikutuksesta kasvoissa tapahtuu muutoksia silmän, korvien, turvan ja posken alueella. Kasvojen ilmeiden on todettu olevan käyttökelpoinen mittari akuuttia sisäelinperäistä, tuki- ja liikuntaelinperäistä sekä pään alueen kipua arvioitaessa. Yhdistelmäkipuasteikoissa pisteytetään kipuun liittyviä käyttäytymismuutoksia ja/tai fysiologisia parametreja, ja arvioidaan kivun vakavuusastetta niiden avulla. Hevosen tapaan ilmentää kipua vaikuttavat sen yksilölliset ominaisuudet, kuten rotu ja temperamentti, ja kivun tunnistamiseen voivat vaikuttaa näläntunne ja väsymystila, nukutus- ja kipulääkitys sekä muut sairaustilat. Koska hevoset ilmentävät kipua yksilöllisesti, on tärkeää, että hevosen normaalioloissa tuntevat ihmiset pystyvät tunnistamaan kiputilaan viittaavia käyttäytymismuutoksia. Kroonisen kivun arvioinnista on hevosten kohdalla vain vähän tutkittua tietoa. Hevosen selän ja kaulan asennolla sekä vuorovaikutuskäytöksellä suhteessa ympäristöön on todettu olevan yhteys pitkäaikaiseen selkäkipuun. Tulevaisuudessa olisi toivottavaa, että saataisiin lisää tietoa ratsastuksen tai ajon aikaisen kivun tunnistamisesta ja sen erottamisesta koulutustavasta, välineistä tai ympäristöstä johtuvista seikoista. Kroonisen ja lievän kivun tunnistamisesta tarvitaan lisää tietoa, ja akuutin kivun tunnistamiseen käytettyjen menetelmien, kuten kasvojen ilmeiden, soveltuvuutta näiden tunnistamiseen voitaisiin tutkia. Kivun arvioinnissa tulisi ottaa huomioon hevosten yksilölliset eroavaisuudet, ja pyrkiä mahdollisimman objektiivisiin tuloksiin.

Koliitti eli paksusuolen tulehdus aiheuttaa hevosille äkillistä ripulia, joka voi johtaa kuolemaan tai eutanasiaan. Koliitin muina oireina on usein ähkytyyppistä vatsaontelokipua sekä kuumetta ja verinäytteessä nähdään usein leukopeniaa. Koliitin aiheuttajat voidaan jakaa infektiivisiin ja ei-infektiivisiin aiheuttajiin. Infektiivisistä aiheuttajista erityisesti hevosten koronavirusta on alkanut esiintyä enenevissä määrin myös Suomessa viimeisen viiden vuoden aikana. Muista infektiivisistä aiheuttajista Suomessa on tiedettävästi ollut yksi salmonella epidemia vuonna 2001. Ei-infektiivisien aiheuttajien määrää haittaa Suomessa yleinen hevosten hiekansyönti, mikä voi aiheuttaa samankaltaisia oireita kuin koliitti, joten tämä erittelydiagnoosi olisi hyvä pitää mielessä ripulipotilasta tutkiessa. Tämä tutkimus oli osa kanadalaisen yliopiston, Ontario Veterinary College, University of Guelph kansainvälistä tutkimusta koliitin esiintyvyydestä eri maissa vuosina 2016-2020. Kriteereinä oli, että potilas on yli yhden vuoden ikäinen ja ripuli on alkanut enintään 48 tuntia ennen sairaalaan saapumista tai 24 tuntia sen jälkeen. Kriteerit täyttäviä potilaita löytyi 156 vuosien 2016-2020 välillä. Potilaista kerättiin kattavasti tietoa Yliopistollisen hevossairaalan potilastietokannasta. Tutkimuksessa tarkasteltiin kriteerit täyttävien hevosten esitietoja, statusta ja oireita sairaalaan tulohetkellä, sairaalassa tehtyjen tutkimusten tuloksia, hoitoa ja lopputulosta. Hevospotilaista eniten oli suomenhevosia, toiseksi eniten puoliverisiä ja potilaita oli eniten syksyllä ja talvella. Hevosille annetuista diagnooseista yleisin oli ähky (105kpl), seuraavaksi yleisin koliitti (33kpl), sitten muu ripuli (10kpl), ohutsuolentulehdus (4kpl) ja muu diagnoosi. Ähkyistä 39:llä ja koliiteista kahdella havaittiin kuitenkin myös kliinisesti merkittävä määrä hiekkaa paksusuolessa ja lisäksi kaikista tapauksista 12:lla hiekkaa oli pieni määrä. Potilaista vain 25:ltä tutkittiin ulostenäyte, suurimmalta osalta salmonella ja lisäksi muutamalta Clostridium difficile ja vain neljältä potilaalta koronavirus. Näistä ulostenäytteistä vain yhdellä oli positiivinen tulos ja se oli koronavirusta. Ensimmäinen koronavirusnäyte otettiin vuonna 2019, joten aikaisemmista potilaista ei voida tietää onko sitä ollut muillakin. Ylipäätään ulostenäytteitä on otettu todella vähän tutkimuksen teon aikoihin, joten aikaisempien ripulipotilaiden infektiivisyyttä ei voida täysin poissulkea. Viimeisen viiden vuoden aikana koronapotilaiden määrä on kuitenkin ollut nousussa Suomessa ja myös muissa Pohjoismaissa. Tuloksista saadaan hyvää dataa koliitin esiintymisestä Suomessa, mutta tulosten luotettavuutta varten dataa pitäisi kerätä spesifimmin juuri Suomen oloista ja tänne sopivilla kriteereillä, kun nyt kriteerit tulivat Kanadasta.

Hevosen nivelruston arviointikeinoista, ja erityisesti biokemiallisten merkkimolekyylien yhteydestä nivelruston tilaan, ei ole ajantasaista suomenkielistä katsausta. Tämän kirjallisuus-katsauksen tarkoituksena on kartoittaa hevosen nivelrustovaurion diagnosoinnissa käytettyjä ja siihen soveltuvia menetelmiä. Työssä pohditaan eri menetelmien kykyä arvioida nivelrustoa painottaen kliiniskemiallisia tutkimuksia, jotka voivat olla nivelruston tilan arvioinnissa kuvantamismenetelmiä informatiivisempia. Nivelrusto vaurioituu helposti, ja nivelrustovauriot ovat hevosilla yleinen elämänlaatuun ja käyttöarvoon vaikuttava ongelma. Nivelrustovaurion varhainen toteaminen parantaa huomattavasti hoitomahdollisuuksia, mutta yleisesti käytössä olevilla menetelmillä varsinkin alkavien muutosten diagnosoiminen on vaikeaa. Tarvetta olisi etenkin ei-kajoaville menetelmille. Nivelpinnat ovat kuvantamiskohteena vaikeita. Etenkin nivelruston arvioiminen kuvantamalla on rajallista, ja arvio perustuu usein nivelen kokonaismuutoksista tehtyihin päätelmiin. Nivelsairauden diagnosoinnin ohella joillain kuvantamismenetelmillä voidaan arvioida myös nivelrustoa. Kuvantamismenetelmien rinnalle on pyritty kehittämään biokemiallisia menetelmiä, jotka perustuvat nivelen muuttuneeseen aineenvaihduntaan ja mittaavat molekyylipitoisuuksien ja entsyymiaktiivisuuksien muutoksia nivelnesteessä, veressä ja virtsassa. Viime vuosina on löydetty lukuisia lupaavia merkkimolekyylejä, jotka ovat yhteydessä nivelsairauksiin tai suoraan nivelrustovaurioon. Yleisesti käytössä olevilla menetelmillä nivelrustovaurio voi jäädä huomaamatta. Omat rajoitteensa on myös magneettikuvantamisella ja tietokonetomatografialla, vaikka ne ovat röntgenkuvantamista tarkempia. Kehitteillä olevista uusista kuvantamismenetelmistä erityisesti akustinen emissiotekniikka voi tulevaisuudessa parantaa varhaisempaa diagnosointia. Lupaavia uusia biologisia merkkimolekyylejä ovat erityisesti nivelruston hajoamisen yhteydessä syntyvät uudisrakenteet ja niveltulehdukseen liittyvät säätely-RNAt. Merkkimolekyylien pitoisuuksiin ja aktiivisuuteen liittyy kuitenkin useita muuttujia, joista ei vielä tiedetä tarpeeksi, jotta merkkimolekyyliä voisi hyödyntää potilastyössä hevospraktiikassa. Yhdistämällä eri menetelmiä voisi mahdollisesti päästä tarkempaan diagnoosiin. Eläinlääkärin on hyvä tiedostaa käytännön työssään, että nivelrustovauriota ei voida välttämättä sulkea pois ainakaan kliinisten oireiden tai röntgenkuvantamisen ja ultraäänen perusteella.

Osteokondroosi on yksi yleisimmistä hevosilla esiintyvistä nivelsairauksista ja merkittävin nivelensisäisten irtopalojen aiheuttaja. Sairaus on taustasyiltään monitekijäinen eli sen ilmenemiseen vaikuttavat sekä geenit että useat ympäristötekijät. Osteokondroosia esiintyy laajasti eri rotuisilla hevosilla. Kaikkein yleisimmin sairautta tavataan lämminverisillä, täysiverisillä ja puoliverisillä hevosroduilla. Tämä tutkielma on kirjallisuuskatsaus hevosen nivelensisäisiin irtopaloihin ja erityisesti osteokondroosiin niiden aiheuttajana. Katsauksen tarkoituksena on koota yhteen tämänhetkinen tieto hevosen osteokondroosin etiologiasta, esiintyvyydestä, patogeneesista, kliinisestä kuvasta, diagnostiikasta, hoidosta, ennusteesta ja ennaltaehkäisystä keskittyen kliiniseen näkökulmaan. Nivelensisäisiä irtopaloja seulotaan rutiininomaisesti röntgentutkimuksilla etenkin ravihevospopulaatiosta ennen hevosten kilpauraa. Röntgenseulontaa tehdään yleisesti myös esimerkiksi ostotarkastusten yhteydessä. Kaikki nivelensisäiset irtopalat eivät kuitenkaan ole seurausta osteokondroosista. Osteokondroosilla tarkoitetaan vaurioita, jotka ovat seurausta endokondraalisen eli rustosyntyisen luutumisen häiriöstä. Luutumisen häiriön taustalla on kasvuruston paikallinen verisuonituksen epäonnistuminen, joka johtaa ruston hapenpuutteeseen ja kuolioitumiseen. Nivelesisäisiä irtopaloja voi osteokondroosin lisäksi syntyä esimerkiksi traumaattisen murtuman seurauksena. Ligamenttien kiinnityskohtien avulsiomurtumia esiintyy erityisesti vuohisnivelen alueella. Kliinisesti osteokondroosipotilaiden tyypillisin oire on sairaan nivelen täyttyminen. Sairaus voi aiheuttaa myös ontumaa vaurion vakavuusasteesta riippuen. Diagnoosi tehdään useimmiten röntgentutkimuksella. Lisäksi diagnostiikassa voidaan hyödyntää myös ultraäänitutkimusta ja muita kuvantamismenetelmiä. Osteokondraaliset irtopalat hoidetaan useimmiten kirurgisesti niveltähystyksen avulla. Tähystyksessä irtopala poistetaan, vauriokohta puhdistetaan ja nivel huuhdellaan. Osteokondroosi on yksi yleisimmistä kirurgiaa vaativista tuki- ja liikuntaelimistön sairauksista hevosilla. Hevosen käyttötarkoituksesta sekä vaurion vakavuudesta riippuen sairautta voidaan hoitaa myös konservatiivisesti. Konservatiivinen hoito koostuu useimmiten kipulääkityksestä ja kontrolloidusta liikunnasta. Ennusteeseen vaikuttavia tekijöitä ovat vaurion sijainti ja laajuus, oireiden voimakkuus ja hevosen käyttötarkoitus. Pääosin ennuste urheilukäyttöön palaamiselle on kirurgisen hoidon jälkeen hyvä tai erinomainen. Vakavat vauriot voivat hoitamattomana aiheuttaa niveleen tulehdustilan, jonka seurauksena niveleen voi kehittyä ajan kuluessa nivelrikko.

Hevosten kivun tunnistaminen on tärkeää niiden hyvinvoinnin varmistamiseksi. Kivun tunnistaminen voi kuitenkin olla haastavaa. Lisääntynyt liikkumisen epäsymmetria, mikä määritellään ontumaksi, on yhdistetty hevosen kokemaan kipuun. Aikaisessa vaiheessa havaittu ontuma, johon päästään puuttumaan asianmukaisesti, vähentää riskiä vakavampiin vammoihin. Tämän takia ontumisen tutkiminen on tärkeä osa hevosen kivun tutkimista. Tässä alkuperäistutkimuksen sisältävässä tutkielmassa selvitettiin hevosen submaksimaalisessa rasitustestissä mitattavan syketason ja sykevälivaihtelun yhteyttä ontumaan. Kivun on osoitettu nostavan syketasoa ja vähentävän sykevälivaihtelua. Kivun vaikutuksia sykearvoihin ei ole kuitenkaan aiemmin tutkittu submaksimaalisten rasitustestien osalta. Tämän tutkimuksen hypoteesina oli, että ontuvan hevosen syketaso on korkeampi ja sykevälivaihtelu vähäisempi kuin ontumattomalla hevosella. Tutkimuksemme tavoitteena oli löytää hevosten parissa toimiville ihmisille helpompia keinoja tunnistaa hevosen ontuma. Ontuman luotettava arviointi visuaalisesti on osoittautunut haastavaksi jopa kokeneille eläinlääkäreille. Rasitustestejä on käytetty hevosen suorituskyvyn mittaamiseen ja terveydentilan tutkimiseen. Rasitustestit voivat olla suorituskyvyn äärirajoilla tehtäviä maksimaalia rasitustestejä tai matalammalla rasitustasolla tehtäviä submaksimaalisia rasitustestejä. Eri käyttötarkoituksessa oleville hevosille ja eri tarpeisiin on kehitetty erilaisia testikäytäntöjä. Tutkimuspopulaatio koostui 30:stä ratsastuskouluhevosesta, jotka olivat olleet normaalissa käytössä ratsastustunneilla. Hevosille suoritettiin inertiaalisensoreita käyttäen ontumatutkimus, jonka jälkeen ne suorittivat este- ja kouluratsastuskäytössä oleville hevosille suunnitellun nelivaiheisen submaksimaalisen rasitustestin. Rasitustestin aikana hevosten sydämen toimintaa mitattiin sykesensorilla ja vyösarjalla (Equine H7, Polar, Suomi). Sykearvoista laskettiin sykevälivaihtelun arvot R-R-intervallien keskihajonta ja R-R-intervallien neliöllinen keskiarvo. Liikkeen epäsymmetrian ja sykearvojen välisiä yhteyksiä tutkittiin ei-parametrisella Spearmanin korrelaatiolla. 25:llä hevosella liikkeen epäsymmetria ylitti inertiaalisensorin raja-arvon ontumiselle. Rasitustestissä hevosten sykkeen keskiarvo oli 121 ja vaihteluväli 83–173. R-R-intervallien keskihajonnan vaihteluväli oli 12,9–590 ja keskiarvo 122. R-R-intervallien neliöllisen keskiarvon vaihteluväli oli 305–891 ja keskiarvo 543. Tutkimuksessa havaittiin tilastollisesti merkitsevä korrelaatio lisääntyneen liikkeen epäsymmetrian ja vähentyneen sykevälivaihtelun välillä erityisesti tarkasteltaessa sykevälivaihtelua R-R-intervallien keskihajonnalla (P-arvo alle 0,05). Yhteys ei kuitenkaan ollut yhtä selkeä kaikilla sykevälivaihtelua kuvaavilla muuttujilla eikä kaikissa rasitustestin vaiheissa. Vastaavasti syketasojen nousun yhteys lisääntyneeseen epäsymmetriaan oli nähtävissä vain tietyissä rasitustestin vaiheissa. Tässä tutkimuksessa ei ollut löydettävissä sellaisia raja-arvoja, joilla ontuvat hevoset olisi voitu erottaa ontumattomista rasitustestin tulosten perustella. Tämän tutkimuksen perusteella syketasojen ja sykevälivaihtelun mittaaminen ei anna merkittävää lisätietoa hevosen liikkumisen epäsymmetriasta ja mahdollisesta kivusta verrattuna ontumatutkimukseen. Hevosten parissa toimivien ihmisten avuksi kaivataan edelleen helpompia tapoja tunnistaa hevosten kipu.

Leikkaushaavainfektio on yksi yleisimmistä ähkyleikkauksiin liittyvistä komplikaatioista, johon sairastuu noin 10-37 % ähkyleikatuista potilaista. Se voi paitsi hidastaa potilaan paranemista, myös aiheuttaa omistajalle lisäkuluja sekä altistaa hevosen pitkittyneille ja vaihtuville mikrobilääkekuureille, jotka taas edistävät moniresistenttien mikrobikantojen syntymistä. Tämä tutkimus on ajankohtainen paitsi siksi, että vuosina 2013-2020 ei ole tehty vastaavaa tutkimusta leikkaushaavainfektioista Helsingin yliopistollisessa hevossairaalassa, mutta myös koska tälle välille sijoittuu sekä vuoden 2013 ESBL-epidemia että vuoden 2019 MRSA-epidemia. Tavoitteena oli kartoittaa laajasti leikkaushaavainfektiolle altistavia riskitekijöitä ja tutkia niiden vaikutusta leikkaushaavainfektioiden muodostumiseen. Helsingin yliopistollisessa hevossairaalassa leikattiin vuoden 2013 ja syksyn 2020 välillä 297 ähkypotilasta, joista 225 täytti tutkimuksen valintakriteerit. Tutkimuksessa tarkasteltiin pre-, intra- ja postoperatiivisia tekijöitä, joiden on havaittu kirjallisuudessa yhdistyvän ähkyleikkaushaavainfektioihin ja muihin ähkyleikkauksen komplikaatioihin kuten preoperatiivisia antibiootteja, leikkaushaavan sulkuun käytettyjä ommelaineita, stentin ja vastavyön käyttöä, postoperatiivisen kuumeen ja komplikaatioiden kestoa. Aineisto koostettiin Yliopistollisen hevossairaalan potilastietokannasta sekä anestesiakaavakkeista ja leikkauskirjanpidosta. Hevospotilaista 21,8 % (49/225) sai leikkaushaavainfektion postoperatiivisena komplikaationa. Muita postoperatiivisia komplikaatioita sairaalassaoloaikana ilmeni 64,4 %:lla leikatuista. Tutkimuksen tuloksena havaittiin pidentyneen vatsavyön käytön (p=0,010, OR:1,10, CI95%: 1,022-1,179) ja sairaalassa havaittujen komplikaatioiden (p=0,021, OR:1,12, CI95%: 1,017-1,227) pitkän keston olevan riskitekijä leikkaushaavainfektioille. Lisäksi leikkaushaavainfektioon yhdistyi korkea postoperatiivinen fibrinogeeniarvo (p<0,001, OR:2,49, CI95%: 1,728-3,588) ja pidentynyt kuume (p=0,001, OR:1,16, CI95%: 1,060-1,271), jotka ovat yleisiä tulehduksen indikaattoreita. Mikrobiologisten viljelyiden tuloksena saatiin laaja kirjo taudinaiheuttajia, joista Staphylococcus-, Streptococcus-, Enterobacter-sukujen lajit sekä Escherichia coli olivat yleisimpien joukossa. Mikrobilääkeresistenssi oli hyvin yleistä näillä taudinaiheuttajilla ja infektoituneilta hevosilta eristettiin usein sekä haavanäytteistä, että seulontanäytteistä sekä ESBL että MRSA. Preoperatiivisista antibiooteista useimmin käytetty yhdistelmä oli Ruokaviraston mikrobilääkesuosituksen mukaisesti bentsyylipenisilliini ja gentamisiini, joita käytettiin 83,6 % tapauksista. Lopuissa tapauksissa käytettiin erilaisia yhdistelmiä, joihin lukeutui muun muassa trimetopriimi-sulfa, metronidatsoli, enrofloksasiini ja marbofloksasiini. Leikkaushaavainfektioihin riskitekijäksi tunnistettiin trimetopriimi-sulfan ja gentamisiinin yhdistelmä (p=0,048, OR:3,667, CI95%: 1,010-13,309), mikä saattaisi johtua niiden tehottomuudesta anaerobisia suolistobakteereja vastaan. Tuloksista voidaan päätellä, että leikkaushaavainfektioiden ilmenemisessä on tapahtunut lievää positiivista kehitystä ja epidemioista huolimatta infektioiden esiintyvyys on aiempien tutkimusten tulosten perusteella vaihtelun keskivaiheilla. Lisäksi tunnistetut riskitekijät olivat pääsääntöisesti kirjallisuuden kanssa yhteneviä. Kerättyä aineistoa voitaisiin käyttää jatkossa esimerkiksi mikrobilääkkeiden vaikutusten tarkempaan tutkimiseen. Käytännössä tuloksia voidaan käyttää paitsi tukemassa leikkaushaavainfektioiden diagnostiikkaa, myös edesauttamassa mahdollisten riskipotilaiden tunnistamista. On myös hyvä arvioida kriittisesti trimetopriimi-sulfan ja gentamisiinin yhteiskäytön hyödyllisyyttä preoperatiivisena antibioottina.

Hevosten loislääkkeiden pitkäaikainen ja runsas käyttö on johtanut lääkeaineresistenssin kehittymiseen ja yleistymiseen. Tästä syystä on kokeiltu uusia käytäntöjä hevosten loistartuntojen kontrolloimiseksi. Kohdennetussa loishäätöstrategiassa lääkitään vain eniten madonmunia ulosteessaan erittävät hevoset. Tällöin voidaan hoitaa hevosten voimakkaita tartuntoja ilman, että koko loispopulaatioon kohdistuu lääkeaineiden aiheuttamaa valintapainetta resistenssin suuntaan. Lisäksi useilla hevosen elinympäristön loiskontaminaatiota vähentävillä menetelmillä, kuten laidunten kunnossapidolla, voidaan ilman lääkkeitä vaikuttaa hevosiin kohdistuvaan tartuntapaineeseen. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Parascaris equorum- ja Strongylida-lahkon loistartuntojen esiintymistä suomalaisilla 2-vuotiailla tai nuoremmilla hevosilla ja tarkastella esiintyvyyden yhteyttä hevosten ylläpitoolosuhteisiin ja hoitorutiineihin. Samalla selvitettiin talleilla käytettyjä loishäätökäytäntöjä. Hypoteesina oli, että varsoilla esiintyy yleisesti suolinkaistartuntoja, erityisesti alle vuoden iässä. Varsinkin yli vuoden ikäisillä oletettiin esiintyvän myös Strongylida-tartuntoja. Talli- ja laidunhygieniaan vaikuttavilla tekijöillä oletettiin olevan merkittäviävaikutuksia tartuntojen esiintymiseen. Tutkimus tehtiin vuonna 2013 ja siihen hyväksyttiin mukaan kaikenrotuiset, vuonna 2011 tai sen jälkeen syntyneet, Suomessa asuvat varsat. Omistajia pyydettiin lähettämään tutkittavaksi tuoretta varsan ulostetta ja vastaamaan kyselytutkimukseen. Osallistumisen ehtona oli, että varsalle ei ole annettu loishäätölääkitystä vähintään kuukauteen ennen ulostenäytteenottoa. Ulostenäytteitä saatiin 159 varsasta, joista lopulliseen tarkasteluun otettiin mukaan 139 varsaa, joista oli saatu myös olosuhdekyselyn vastaus. Tartunnat diagnosoitiin määrittämällä madonmunien esiintyminen ulostenäytteessä flotaatioon perustuvalla modifioidulla McMastermenetelmällä. Ulostenäytetuloksia tarkasteltiin tilastollisesti yhdessä kyselyn vastausten kanssa varsojenloistartuntapaineeseen mahdollisesti vaikuttavien tekijöiden merkityksen arvioimiseksi. Varsoilla havaitut tartunnanaiheuttajaloiset olivat Strongylida-lahkon madot (57,6 %, pääasiassacyathostominae), Parascaris equorum (11,5 %), Eimeria leuckarti (5,8 %) ja Strongyloides w esteri (2,2 %). Parascaris equorum -prevalenssi oli odotettua pienempi, mikä saattoi johtua siitä, että vaadittu lääkityksestä kulunut aika oli lyhyempi kuin loisen prepatenssiaika. Maitovarsoilla esiintyi vanhempia varsoja enemmän suolinkaistartuntoja. Strongylida-tartunnat olivat yleisempiä 1- ja 2-vuotiailla varsoilla kuin maitovarsoilla. Strongylida-tartuntoja esiintyi vähemmän, jos laidunpinta-alaa oli yli puoli hehtaaria hevosta kohti tai lantakasat rikottiin tai levitettiin laitumelle. Pihatossa asuminen lisäsi tartunnan riskiä. Suolinkaistartuntojen esiintymiseen taas vaikutti karsinan tai pihaton siivoustiheys ja tallilla syntyvien varsojen määrä. Laidunympäristön kontaminaationäytti vaikuttavan merkittävämmin Strongylida- kuin suolinkaistartuntojen esiintyvyyteen ja tallihygienia taas päinvastoin. Eri tekijät vaikuttavat yhdessä tallin hevosten tartuntapainetilanteeseen. Loistartuntojen ehkäisy ja hoito tuleekin suunnitella tallikohtaisesti ottaen eri tekijät huomioon. Hyödyntämällä kohdennetun loishäädön periaatetta yhdessä hyvien talli- ja laidunhygienisten käytäntöjen kanssa voidaan loishäätölääkkeiden käyttöä vähentää. Näin voidaan ehkäistä paitsi hevosten voimakkaita loistartuntoja, myös loisten lääkeaineresistenssin yleistymistä.

Tulehduksellinen suolistosairaus (IBD) tarkoittaa ryhmää suolistosairauksia, joiden taustalla on epänormaali valkosolujen keräytyminen suoliston seinämiin ja ravintoaineiden heikentynyt imeytyminen. Yleisimpiä kliinisiä oireita ovat laihtuminen, toistuvat ähkyt, letargia ja ripuli. Muita mahdollisia oireita ovat sairauden tyypistä riippuen erilaiset iho-oireet, ventraaliödeema, depressio, lievä kuume ja ruokahaluttomuus. Kliiniset oireet ja diagnostisten testien tulokset hevosilla ovat vaihtelevia, ja diagnoosi perustuu muiden sairauksien poissulkemiseen. IBD-diagnostiikassa käytettyihin menetelmiin kuuluvat verinäytteiden tutkiminen, vatsaontelon ultraäänitutkimus, glukoosin tai ksyloosin imeytymistestit, duodenum- tai peräsuolibiopsiat ja vatsaontelonestenäytteen tutkiminen. Lisäksi diagnostiikkaan kuuluu muun muassa hammasongelmien, suolistoloisten ja paksusuolen hiekkakeräymän poissulkeminen. Diagnoosi voidaan lopullisesti vahvistaa vain laparoskopiassa tai laparotomiassa otetun koko suolen seinämän paksuisen (full thickness) biopsian tai ruumiinavauksen histopatologisen tutkimuksen perusteella. Hoito perustuu mahdollisten sairautta aiheuttavien ja ylläpitävien antigeenien välttämiseen. Suositeltava ruokavalio sisältää hyvin sulavaa karkearehua pieninä annoksina useita kertoja päivässä ruoansulatuksen ja imeytymisen parantamiseksi. Ensisijaisena lääkityksenä on pitkä kuuri prednisolonia tai deksametasonia laskevalla annoksella. Normaalia tiheämpi loislääkitys voi olla kannattavaa. Työn tavoitteena oli kerätä tietoa suomalaisten eläinlääkäreiden käsityksistä hevosten IBD:n kliinisistä oireista sekä heidän käytännöistään diagnosoida ja hoitaa sairautta. Tavoitteena oli selvittää, miten sairauden diagnostiikka ja hoito kentällä vastaavat kirjallisuudesta löytyvää tietoa, ja mitä mahdollisia ristiriitoja tutkimustiedon ja eläinlääkäreiden käytäntöjen välillä on. Helmikuun 2023 aikana toteutettuun kyselytutkimukseen vastasi 26 hevospraktiikkaa tekevää eläinlääkäriä. Yleisimpiä hevosten IBD:n oireita olivat vastaajien käsityksen mukaan heikentynyt suorituskyky, löysä uloste, liikkumishaluttomuus, kiukkuisuus ja laihtuminen. Käytetyimpiä diagnostisia menetelmiä olivat verinäytteiden tutkiminen, vatsaontelon ultraäänitutkimus, rektalisointi, mahalaukun tähystys, ulostenäytteen tutkiminen ja peräsuolibiopsia. Yleisimmät hoitomenetelmät olivat ruokavalio ja prednisolonilääkitys. Vastauksista kävi ilmi, että diagnosointikäytännöissä on eroja eläinlääkäreiden välillä ja sairautta epäillään useammanlaisilla oireilla kuin kirjallisuudessa on kuvattu. Kyselyn vastaajat kokivat tarvitsevansa lisää koulutusta aiheesta. Kaikki kyselyssä mainitut oireet, joista ei ole mainintoja kirjallisuudessa IBD:hen liittyen, olivat useamman kuin yhden eläinlääkärin mielestä IBD:n oireita. Vastaajista 50 %:n mielestä liikkumishaluttomuus ja kiukkuisuus olivat usein IBD:hen liittyviä oireita. Suolistotulehduksen todennäköisyyttä voidaan arvioida mittaamalla ultraäänen avulla suolen seinämän paksuutta. Vastaajien näkemys normaalin suoliston paksuudesta vaihteli melko paljon. Jos käytössä on liian matala viitearvo suolen seinämän paksuudelle, virhepositiiviset diagnoosit voivat lisääntyä. Vastauksissa prednisolonikuurien pituus vaihteli paljon, 1–2 viikosta kahdeksaan viikkoon. Yleensä tarvittava kuurin pituus IBD:n hoidossa on vähintään kolme viikkoa.

Olkaluun nivelnastan halkeama (HIF) on koirien kyynärnivelen sairaus, jota nähdään pääasiassa spanieliroduilla. Sairaus on suhteellisen harvinainen, mutta eläinlääkäreiden tietoisuuden kasvun takia sitä diagnosoidaan yhä useammin. Kirjallisuuskatsauksen tavoite on oppia enemmän sairaudesta analysoimalla sairautta kuvailevaa kirjallisuutta. Tutustuessaan tutkielmaan lukija oppii, milloin epäillä HIF:a ja mitkä ovat parhaat hoitovaihtoehdot. HIF:n patogeneesista on olemassa kaksi teoriaa. Toisen teorian mukaan HIF on kehitykseen liittyvä olkaluun nivelnastan luutumiskeskuksien häiriö, jolloin luutumista ei tapahdu ja nivelnastan sisään jää röntgenharva linja. Vaihtoehtoisesti HIF voi olla seuraus niveleen kohdistuvien normaalien voimien vaikutuksesta skleroottiseen luuhun. Molemmat teoriat voivat olla vaikuttamassa yhtä aikaa. HIF:n tyypillinen potilas on nuori tai keski-ikäinen spanielirotuinen koira, joka alkoi ontumaan etujalkaa ilman traumaattista taustaa tai normaalin aktiviteetin jälkeen. Joskus koira tuodaan vastaanotolle matalaenergisen kyynärnivelen murtuman takia. Taustalla voi olla hyppääminen matalilta pinnoilta. Ontumatutkimuksessa koira reagoi kyynärpään palpatioon ja manipulaatioon. Luotettavin kuvantamismenetelmä HIF:n diagnostiikassa on tietokonetomografia ja magneettikuvaus. Röntgendiagnostiikka voi olla liian haastavaa, koska halkeama voi jäädä piiloon päälle kuvantuvan kyynärlisäkkeen varjoon. HIF:n kuvaamisessa suositellaan aina kuvata molemmat kyynärpäät, koska se on usein molemminpuolinen sairaus. HIF:n kirurgisen hoidon tavoite on stabilisoida nivelnasta vetoruuvin avulla. Valitettavasi leikkauksen jälkeinen komplikaatioriski on korkea. Tämän vuoksi oireettoman koiran leikkausta ei ensisijaisesti suositella. Tyypilliset komplikaatiot ovat leikkausalueinfektio ja ruuvin murtuminen. Komplikaatiot johtuvat siitä, että halkeama ei luudu ja nivelnastan osien väliin jää mikroliikettä. Komplikaatioriskin minimoimiseksi on suositeltu luusiirteen käyttöä ruuvin asettamisen yhteydessä. Tavallisemmin käytetyn mediaalisen avauksen kautta asennettu ruuvi stabilisoi nivelnastaa paremmin kuin lateraalisesta avauksesta asetettu ruuvi. Mediaalisessa avauksessa ruuvin nivelsisäisen asentamisen riski on suurempi, minkä takia usein käytetään poranohjainta ja fluoroskopiaa.

Saimaannorppa on norpan erittäin uhanalainen alalaji. Saimaannorpan genomin on havaittu eroavan merkittävästi sen lähisukulaisista. Eron asteen vuoksi on perusteltua epäillä, että saimaannorppa saattaa alalajin sijaan olla oma lajinsa. Saimaannorpan anatomiasta ei ole tehty kattavaa tutkimusta, joten havaitun geneettisen eron yhteyttä ilmiasuun ei tällä hetkellä tiedetä. Suurin yksittäinen ero saimaannorpan ja sen murto- ja merivedessä elävien sukulaispopulaatioiden välillä on niiden elinympäristöjen suolapitoisuus. Koska saimaannorppien munuaisten fysiologiaa ei pystytä tällä hetkellä tutkimaan suoraan populaation uhanalaisuuden vuoksi, fysiologiaa voidaan tarkastella vain epäsuorasti anatomian tutkimuksen kautta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata saimaannorpan munuaisten anatomiaa ja verrata sitä muihin norpan alalajeihin. Hypoteesi oli, että saimaannorpan elinympäristön vähäinen suolapitoisuus on todennäköisesti aiheuttanut osmoottisen säätelyn suhteen valintapainetta, joka saattaa näkyä anatomisina eroina munuaisissa. Mahdollisten erojen muihin alalajeihin nähden ei odotettu olevan suuria. Näytteitä otettiin Metsähallituksen kolmen vuoden ajalta keräämistä kuolleena löydetyistä saimaannorpista. Tutkimuksessa käytettiin materiaalia kuudestatoista saimaannorpasta. Munuaisia tutkittiin mittausten ja anatomisen tarkastelun ohella verisuonten ja virtsateiden silikonivaloksilla sekä histologisilla näytteillä. Saimaannorpan munuaisissa havaittiin anatomisia eroavaisuuksia muihin alalajeihin nähden. Hypoteesin mukaisesti suuria anatomisia poikkeavuuksia ei todettu. Saimaannorpan pikkumunuaisten määrä oli pienempi kuin merinorpilla. Munuaisvaltimon haarautumisessa esiintyi kahta haarautumistyyppiä, jotka poikkesivat aiemmasta norppien kuvauksesta. Laskimoverenkierrossa havaittiin anatomisia eroavaisuuksia, jotka saattavat kuitenkin johtua tutkittujen yksilöiden nuoresta iästä. Histologisesti saimaannorpalla havaittiin muista norpista poiketen kaarilaskimoita muistuttavia verisuonia, joiden alkuperää ei kuitenkaan kyetty rajallisen näytemateriaalin vuoksi varmistamaan. Lisäksi yhden vähintään viiden kuukauden ikäisen eläimen virtsateiden havaittiin olevan rakenteeltaan huomattavan keskeneräiset. Saimaannorpan munuaisten anatomia kuvattiin alustavasti. Tutkimuksen haasteina oli rajallinen, ikäjakaumaltaan nuoriin eläimiin painottunut ja usein heikkolaatuinen näytemateriaali. Koska tutkimukseen ei saatu ehjiä täysikasvuisten eläinten munuaisia, aikuisen saimaannorpan munuaisten anatomiaa ei kyetty kuvaamaan kattavasti. Tutkimus kuitenkin mahdollistaa tulevaisuudessa anatomista vertailua muihin alalajeihin. Hylkeiden pikkumunuaisten määrän on esitetty liittyvän niiden ravinnon suolapitoisuuteen, joten ero pikkumunuaisten määrässä saattaa kertoa sopeutumisesta vähäsuolaiseen elinympäristöön. Tulokset herättivät myös kysymyksiä hylkeiden munuaisten kehityksestä, joka on aiheena huonosti tunnettu.