Browsing by Title

Tutkielmassa selvitetään mitä daimoniset sielut Prokloksen mukaan ovat ja mikä rooli niillä on hänen oppijärjestelmässään neljän tutkimuskysymyksen kautta: Mitä daimoniset sielut Prokloksen mukaan ovat? Mitkä ovat daimonisten sielujen tehtävät? Mikä merkitys daimonisilla sieluilla ihmisten uskonnollisfilosofiselle toiminnalle? Mitä tarkoittaa daimonisten sielujen kolmijako enkeleihin, daimoneihin ja heeroksiin? Tutkielman päälähteinä ovat Prokloksen Institutio theologica ja Kratyloksen kommentaari ja metodina käsite-, väitelause ja argumentaatioanalyysi. Analyysin tulokset on sijoitettu proklos-tutkimuksen kenttään sekä Prokloksen teologisen ja teurgisen ajattelun kontekstiin. Daimoniset sielut ovat Prokloksen mukaan jumalallisten sielujen ja ihmissielujen välissä oleva välittävä sielujen ryhmä, joka on pysyvästi jumalten yhteydessä ja välittää jumalallista vaikutusta sekä ihmisille että laajemmin kosmokseen. Heidän tehtävänsä määräytyvät heitä johtavan jumalan mukaan. Ihmissielut ovat jatkuvasti daimonisen vaikutuksen piirissä eivätkä kykene korkeaan filosofiseen ja teurgiseen toimintaan ilman niitä. Daimoniset sielut jakautuvat kolmeen ryhmään enkeleihin, daimoneihin ja heeroksiin heijastellen Prokloksen ajattelun laajempaa triadista rakennetta, joka toistuu kaikilla todellisuuden tasoilla. Hesiodoksen sukupolviteorian tulkitsemiseksi Proklos tarvitsee myös neljännen ryhmän, joka yhdistyy nymfeihin. Ryhmittely ja ryhmien rajat ovat häilyviä ja siksi on sekä daimonisia että inhimillisiä heeroksia, joista ensimmäiset ovat heeroksia olemuksellisesti ja toiset analogisesti.

Goals. The aim of this research was to create railway safety education material for elementary school. The material was needed to fulfill besides railway safety aspects elementary school education principles and learning viewpoint preconditions. In Finland, there has not been any railway safety education material, even though road transport safety has been taught long as a part of school's traffic safety education. Methods. In this research, it was studied what kind of aspects need to be considered when creating traffic safety education material for elementary schools. The research has an active research nature. The material created in the research was piloted, and needed adjustments were made to the final material. After creating the material, the content was analysed by using content analysis method, which allowed assessing the quality of the material to the other direction, i.e. from the outcome to the starting point and objectives. Results and conclusions. A comprehensive education material set including lesson plans was created in the research. In connection to the lesson plans, the material includes also background information for teachers, who are the primary deployers of the material. The analysis of material created indicated that the material responses to the objectives set at main parts. Based on the analysis, the most essential development needs are to increase possibilities for constructivist learning, local tailoring and learning evaluation.

Objective: Concussions are typically linked to high-speed sports. Within the domain of acquired brain injuries, particularly children and adolescents have been identified as being at an elevated risk. In general, concussions are associated with relatively rapid recovery rates. To this end, the aim of the current study was to examine whether previous history of concussions of the sports player may be associated with cumulative effects on cognitive functions, difficulties with balance, and/ or increasing self-evaluated symptoms. The participants underwent a preseason baseline evaluation. Methods: The data used in this study were collected from 751 Finnish youngsters aged 12-20, who were junior ice-hockey players during the summer of 2015. Data collection focused on cognitive functioning (verbal and visual memory, visuomotor speed, reaction speed, impulse control, orientation, attention, and reading speed), balance control, and self-reported symptoms. The data were categorized on the basis of both the number and the severity of the participant's previous concussions, resulting in three groups as follows: (1) control group (no history of concussions; 494 players), (2) the concussion group 1 (1-2 concussions, which did not involve loss of consciousness; 123 players), and (3) the concussion group 2 (at least one concussion, accompanied by loss of consciousness, or at least 3 concussions, which did not involve loss of consciousness; 92 players). In the data analysis, between-group comparisons were performed with respect to cognitive functioning, balance control, as well as the quality and quantity of self-reported symptoms. Results: Taken together, the current results indicated that all the junior ice-hockey players with a history of concussions had recovered to such an extent that they did not significantly differ from the controls in either measures of cognitive functioning or balance control. However, self-reported symptoms increased with the brain injury severity and frequency. The self-report form used in this study comprised a total of 22 symptoms, of which five (vomiting, headache, difficulty with falling asleep, feeling mentally foggy) yielded statistically significant differences between the concussion groups. The findings further suggested that the measures used to obtain the baseline level of functioning of the participants may not be of sufficient sensitivity to reliably discriminate those with a history of concussions from controls in cognitive functioning and balance control.

Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa, miten nuorten ja heidän vanhempiensa väliset suhteet ovat muuttuneet viimeisten noin 90 vuoden aikana. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä oleva sosiaalisen konfiguraation malli laajentaa tarkastelun myös ydinperheen ulkopuolelle. Yhtenä tutkimuksen tavoitteena onkin ymmärtää nuorten suhderverkostoja kokonaisuudessaan eli arvioida, mitä muita merkityksellisiksi koettuja läheissuhteita nuorilla on ollut vanhempien lisäksi tai jopa heidän sijastaan. Lisäksi tutkimus pyrkii tulkitsemaan niitä tekijöitä, jotka ovat mahdollisesti vaikuttaneet perhe- ja muiden läheissuhteiden kehittymiseen. Tutkimusaineistona on Oi nuoruus -muistitietoaineisto, joka koostuu eri-ikäisten suomalaisten lapsuuden ja nuoruuden kokemuksia käsittelevistä omaelämäkerrallisista kirjoituksista. Aineisto on tulosta Nuorisotutkimusseuran, Nuorten Voiman Liiton ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2010 järjestämästä kirjoituskilpailusta. Tutkimusaineisto sisältää yhteensä 349 henkilön kertomukset lapsuudesta ja nuoruudesta. Valittua aineistoa käsitellään sisällönanalyysin keinoin. Muistitietoaineiston tarkastelussa kiinnitetään huomiota niihin puhetapoihin ja ilmaisuihin, joilla kirjoittajat kuvaavat nuoruudenaikaisia läheissuhteitaan ja niiden merkitystä itselleen.Tutkimuskirjallisuudesta pyritään puolestaan löytämään perusteita sille, miksi perhesuhteet ja muut läheissuhteet ovat mahdollisesti muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Tutkimuksessa saadut tulokset perheen sisäisistä suhteista ovat osittain yhtenevät aikaisempien tutkimusten kanssa. Tutkimusaineistosta löytyi paljon esimerkkejä 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille tyypillisestä ruumiillista kurittamista ja auktoriteettiuskoa korostavasta kasvatuskulttuurista. Tutkimustulosten mukaan autoritäärinen kasvatustyyli ei kuitenkaan päättynyt vuosisadan puolenvälin tienoilla, vaan osa vanhemmista sovelsi tiukkoja kasvatuskäytäntöjä vielä 1970- ja 1980-luvuillakin. Myös äitejä ja isiä koskevat tulokset poikkeavat jonkin verran aikaisemmista tutkimuksista. Tutkimuksen kenties merkittävin havainto onkin se, kuinka paljon oletettua erilaisemmat roolit monilla äideillä ja isillä on ollut autoritäärisen isyyden kulta-ajaksi mielletyillä 1940- ja 1950-luvuilla. Kaikki äidit eivät ole suinkaan olleet vain isän auktoriteettia korostavia huolehtivaisia kodinhoitajia ja kasvattajia, vaan 40- ja 50-luvuilla on ollut paljon myös julmia ja väkivaltaan taipuvaisia äitejä. Isien joukosta on puolestaan löytynyt tiukkojen auktoriteetti-isien lisäksi myös helliä ja huomattavasti äitejä oikeudenmukaisempia ja reilumpia isiä. Tutkimusaineiston perusteella äidit omaksuivat lempeämmän kasvatusotteen 1970—1980-luvuilta lähtien. Isien kasvatustavoissa ei sen sjaan ole havaittavissa yhtä selkeää murroskohtaa ja tutkimuksen perusteella perheissä onkin ollut hyvin tasaisesti sekä etäisiä että läheisiä isiä lähes koko 90 vuoden pituisen tarkastelujakson ajan. Ydinperheen ulkopuolisten läheissuhteiden merkitys on niin ikään muuttunut ajan myötä. Agraariyhteiskunnassa nuorille merkityksellisiä aikuisia ovat olleet vanhempien ohella etenkin opettajat ja seurakunnan työntekijät. Myös sisarukset, isovanhemmat, tädit ja sedät ovat olleet tärkeässä roolissa kilpakeruun vanhimpien osallistujien lapsuudessa ja nuoruudesssa. 1970—1990-luvuilla syntyneille ikäluokille ystävät ovat puolestaan olleet erityisen merkityksellisiä ihmissuhteita. Tutkimuksen mukaan erilaiset yhteiskunnalliset, sosiaaliset ja kulttuuriset muutokset ovat heijastuneet herkästi Oi nuoruus -kirjoituskilpailuun osallistuneiden vastaajien perhesuhteisiin. Nuorten ja heidän vanhempiensa välisissä suhteissa ovat näkyneet niin uudistukset koulutus-, nuoriso- ja perhepolitiikan saralla kuin muutokset seksuaalisuutta koskevissa asenteissakin.

Lypsylehmän insuliiniresistenssi on lopputiineyteen ja alkulaktaatioon liittyvä sopeutumismekanismi, jolla lehmä säästää veren glukoosin kehittyvän sikiön ja maitorauhasen käyttöön. Lihavuus, korkeatuotostaso ja ummessaoloajan yliruokinta voimistavat poikimisen jälkeistä insuliiniresistenssiä. Voimistuneeseen insuliiniresistenssiin liittyy lisääntynyt poikimisen jälkeisten aineenvaihduntasairauksien riski. Ihmisillä ja rotilla tehtyjen tutkimusten perusteella monityydyttymättömien rasvahappojen saannin lisääminen on ehkäissyt insuliiniresistenssin kehittymistä. Pellavaöljyinfuusion on todettu heikentävän ei-tiineiden ummessaolevien lehmien insuliiniresistenssiä, mutta camelinaöljyn vaikutusta lehmien insuliiniresistenssiin ei ole aiemmin tutkittu. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, kuinka ummessaoloaikana tiineille lehmille juoksutusmahaan infusoitu camelinaöljy ja tali vaikuttavat lehmien insuliiniresistenssin kehittymiseen. Tali on naudan omaa rasvaa, joten se soveltuu rasvahappokoostumukseltaan mallintamaan kudoksista mobilisoituvaa rasvaa. Tutkimus tehtiin Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa 15.9.-14.10. 2008. Koe suoritettiin toistettuna 3 x 3 latinalaisen neliön kokeena viiden päivän koejaksoilla, joiden välissä oli viiden päivän tauko. Koekäsittelynä lehmien juoksutusmahaan infusoitiin camelinaöljyä tai talia. Kontrollikäsittelynä juoksutusmahaan infusoitiin vettä. Infuusiot suoritettiin pötsifistelistä juoksutusmahaan vievällä letkulla. Kokeeseen osallistuvat lehmät olivat toista kertaa poikivia pötsifistelöityjä ayshirelehmiä. Lehmien ruokinta oli rajoitutettu kokeen ajaksi 95 %:iin laskennallisesta energian tarpeesta. Lehmien ruokinta koostui heinä-nurmisäilörehuseoksesta sekä ummessaoloajan kivennäisestä. Rasvainfuusioiden päivittäinen annos oli 430 g (500 ml), joka annosteltiin 50 ml erissä kahden tunnin välein 10 kertaa päivässä. Koejakson viidentenä päivänä lehmille tehtiin glukoosirasituskoe ja insuliinivastekoe insuliiniresistenssin arvioimiseksi. Glukoosirasituskokeen ja insuliinivastekokeen tulokset analysoitiin SAS:n mixed- ja NLIN-ohjelmilla Rasvakäsittelyt nostivat odotetusti veren vapaiden rasvahappojen (NEFA) pitoisuutta. Rasvakäsittelyt madalsivat insuliinin perustasoa, mutta käsittelyillä ei ollut vaikutusta glukoosin perustasoon. Glukoosirasituskokeessa rasvakäsittelyt hidastivat glukoosin poistumisnopeutta ja pidensivät glukoosin puoliintumisaikaa. Insuliinivastekokeessa rasvakäsittelyt hidastivat glukoosin poistumisnopeutta, pidensivät glukoosin puoliintumisaikaa ja suurensivat glukoosin pitoisuus-aika käyrän alle jäävän alueen pinta-alaa. Tulosten perusteella sekä talilla että camelinaöljyllä on lehmien insuliiniresistenssiä voimistava vaikutus. Insuliinivastekokeessa camelinaöljy hidasti insuliinin poistumisnopeutta ja pidensi insuliinin puoliintumisaikaa taliin verrattuna. Muiden tulosten osalta camelinaöljyn vaikutus ei eronnut talikäsittelyn vaikutuksesta. Camelinaöljyllä ei ollut insuliiniresistenssin kehittymistä ehkäisevää vaikutusta, mikä on osittain ristiriidassa aiempien tyydyttymättömiä rasvahappoja ja insuliiniresistenssiä tutkivien kokeiden kanssa. Tämä tutkimus kuten aiemmatkin tutkimukset vahvistavat, että korkea veren NEFA-pitoisuus voimistaa lehmien insuliiniresistenssiä.

Tämän tutkielman tarkastelun lähtökohtina ovat ennen kaikkea teksti, sen vuorovaikutuksellisuus ja retoriikka. Tutkielma on kvalitatiivinen tapaustutkimus, jolla pyritään saamaan mahdollisimman kokonaisvaltainen käsitys siitä, millä tavalla oopperaoppaaseen pohjautuva tutkimusaineisto suostuttelee ennakkoluuloisen lukijan oopperaharrastuksen äärelle. Analyysin keskiössä on se, miten lukijan oletettu ennakkoluuloisuus elitistisenä pidettyä oopperaa kohtaan piirtyy tekstikokonaisuuteen ja miten oopperaan liittyviä ennakkoluuloja kumotaan tekstin tasolla. Tutkielmassa selvitetään vuorovaikutusta analysoimalla tekstistä hahmottuvaa lukijan ja kirjoittajan välistä suhdetta ja niitä kielen tasolla havaittavia keinoja, joilla lukija pyritään suostuttelemaan oopperan ystäväksi. Aineisto koostuu Pirjo ja Markku von Herzenin vuonna 2012 julkaistusta Mentäiskö oopperaan! -oopperaoppaasta poimituista tekstikatkelmista. Tutkimusaineisto on kerätty aineistokirjasta satunnaisotannalla, joka kattaa yhteensä 86 sivua. Teoreettiselta taustaltaan tutkielma pohjautuu systeemis-funktionaaliseen kieliteoriaan, ja diskurssintutkimus sekä uuden retoriikan teoria tarjoavat lähtökohdat analyysille. Työssä osoitetaan, että teksti sisältää runsaasti sekä eksplisiittisiä että implisiittisiä vuorovaikutuksen osapuolten merkitsimiä, joiden myötä hahmottuvat lukijalle osoitetut erilaiset kategoriat sekä lukijan ja kirjoittajan välinen valta-asetelma. Vuorovaikutuksellisuus on lisäksi keino johdatella lukija lähemmäs puheenaihetta ja siten sitoutumaan ja samastumaan tekstiin. Tutkielman keskeisin johtopäätelmä on, että ennakkoluuloja pyritään hälventämään ennen kaikkea monin eri tavoin toteutetulla läheisyyden luomisella. Muun muassa eri diskurssien sekoittuminen ja oopperan tarinallisuuden korostaminen ovat keinoja tuoda puheenaihetta lukijan lähelle ja samalla hälventää oopperaan liittyvää vierauden tuntua. Oopperaa myös representoidaan tiettyjen pääväitteiden avulla, joiden yhteydessä aihetta tuodaan lukijalle tutuksi ja läheiseksi. Samalla pääväitteet paljastavat lukijalle asetetut ennakko-oletukset. Uutena avauksena oma tutkielmani kiinnittää huomion siihen, kuinka nimenomaan ennakkoluuloista lukijaa lähestytään opastekstissä. Samalla käy selväksi, että musiikkipedagogiaa tarkastelevalle tutkimukselle olisi fennistiikan tutkimuskentässä tilausta.

Juoksutusmahasairaudet ovat vaikeita diagnosoida elävältä vasikalta eikä niiden etiologiaa tunneta. Tämä kirjallisuuskatsaus kokoaa yhteen tutkimustietoa juottoikäisten vasikoiden juoksutusmahan toiminnasta ja sairauksista. Työssä keskitytään mahahaavaan, tulehdukseen ja tympaniaan ja käsitellään niiden etiologiaa, diagnostiikkaa, hoitoa ja ehkäisemistä. Etiologiaa painotetaan, jotta ehkäisemiskeinoja voitaisiin ymmärtää paremmin. Edellä mainitut sairaudet ovat omia diagnoosejaan, mutta niitä esiintyy myös yhdessä ja työssä pohdintaankin näiden sairauksien yhtäläisyyksiä. Työssä pohditaan myös vasikan juoksutusmahasairauksien hoitoa Suomessa sekä lisätutkimuksen tarvetta. Mahahaavan etiologia on tuntematon, mutta todennäköisesti monitekijäinen. Mahahaavaa on neljää tyyppiä: pinnallinen, vertavuotava, rajoittuneen vatsakalvontulehduksen sekä yleistyneen vatsakalvontulehduksen aiheuttava mahahaava. Diagnoosi on vaikea, sillä vasikka voi kuolla ilman edeltäviä oireita tai oireet voivat olla lieviä. Mahahaavan hoito riippuu sen tyypistä ja se sisältää mikrobilääkkeitä, tukihoitoa, mahansuojalääkkeitä ja ruokinnan muutoksen. Spesifejä ehkäisemiskeinoja ei voida antaa, koska etiologia on tuntematon. Mahahaavoilta suojaaviksi tekijöiksi katsotaan kuitenkin muun muassa oikeanlainen ruokinta ja stressin välttäminen. Juoksutusmahan tympanian taustalla on vasikan ruuansulatuskanavassa oleva kaasua tuottava organismi, ruokinnalliset tekijät sekä ruuansulatuskanavan hidastunut liike. Tympania on vakava ja nopeasti etenevä sairaus, jossa juoksutusmahaan kertyy kaasua tai nestettä. Diagnoosi tehdään kliinisen kuvan perusteella. Hoitona on paineen poisto juoksutusmahasta, tukihoito ja mikrobilääkkeet. Ehkäiseminen tapahtuu ensisijaisesti ruokinnallisin keinoin. Juoksutusmahan tulehduksen taustalla on todennäköisesti mikrobit ja ruokinnalliset tekijät. Diagnoosi on haastava nopeasti etenevän taudinkuvan vuoksi, joten hoito aloitetaan oireiden perusteella. Hoitona käytetään mikrobilääkkeitä, ruokinnan korjaamista sekä tukihoitoa. Ehkäisemisessä kiinnitetään huomiota erityisesti ruokintakäytäntöihin ja hygieniaan. Juoksutusmahan haavoilla, tympanialla ja tulehduksella on yhteisiä piirteitä, ja kirjallisuudessa on ehdotettu edellä mainittujen sairauksien olevan saman oireyhtymän eri muotoja. Vielä ei ole perusteita diagnoosien yhdistämiselle, sillä etenkin tulehduksen ja mahahaavan hoidoissa on merkittäviä eroja. Suomessa mahahaavan lääkehoitona voidaan käyttää omepratsolia, sukralfaattia, magnesiamaitoa ja mikrobilääkkeitä. Tympanian hoito perustuu paineen poistamiseen sekä mikrobiylikasvun estämiseen mikrobilääkkein. Juoksutusmahan tulehduksen hoidon perustana ovat mikrobilääkkeet. Lisäksi juoksutusmahasairauksien hoitoon kuuluu tukihoito, stressin välttäminen ja tarvittaessa ruokinnan muutos. Non-steroidaalisten tulehduskipulääkkeiden kanssa tulee noudattaa varovaisuutta niiden aiheuttaman mahahaavariskin vuoksi. Juoksutusmahasairaudet ovat alidiagnosoituja, sillä diagnoosin varmistaminen vaatii vatsaontelon avauksen. Lisätutkimuksia tarvitaan juoksutusmahasairauksien etiologiasta sekä hoidossa käytetyistä lääkkeistä. Jatkossa on tärkeää tehdä enemmän raadonavauksia, jotta mahahaavat voidaan luokitella sijainnin perusteella. On todennäköistä, että mahanpohjukka- ja mahanporttihaavat eroavat etiologialtaan toisistaan.

Tarkastelen tutkielmassani Salon Ollikkalassa sijaitsevan lähiön rakennusprosessia sekä lähiön muotoutumiseen vaikuttaneita syitä ja seurauksia vuosien 1967-1989 välisenä aikana. Tutkielma lähestyy Ollikkalan lähiötä varsinkin yhteiskuntatieteissä tutkittujen rakennemurroksen, suuren muuton sekä tehokkuuden ideologian ilmiöinä, sekä toisaalta modernin työläisyhteiskunnan viitekehyksessä, jossa lähiö on nähtävissä omana sosiaalisena kokonaisuutenaan. Tutkielma liittää lähiön ajallisesti laajempaan kontekstiin, jonka tarkoituksena on hahmottaa aluerakennusprosessista erillisiä rakenteita, jotka vaikuttivat myös lähiön muotoutumiseen. Tarkoitus on luoda vaihtoehtoisia tulkintoja lähiöiden syntyyn vaikuttaneista tekijöistä sekä elämäntapojen eriytymisestä lähiössä, kuin myös uudenlaisia tulkintoja lähiöstä ja sen merkityksestä. Tutkielma hahmottaa miten rakennemurros vaikutti Salon kaupungin teollisuussektoriin sekä väestönkasvuun, sekä minkälaisia ongelmia kaupungistuminen loi paikalliselle asuntotuotannolle. Paikallistasolla lähiöalueen syntyä tarkastellaan asuntotuotantoa ohjaavan ideologian, valtiollisen sääntelyn ja paikallistason hallintamekanismien välisenä vuorovaikutuksena, joka sitoi yhteensä niin poliitikot, suunnittelijat, rakentajat kuin maanomistajatkin. Samalla tutkielma hahmottaa lähiön muotoutumista asukkaiden mielikuvissa erilliseksi sosiaaliseksi konstruktioksi. Asukkaiden mielissä lähiö muodostui aluerakennusprosessista erilliseksi sosiaalisesi kokemusmaailmaksi, joka erosi oleellisesti fyysisestä pienlähiöstä. Lähdemateriaali koostui Salon kaupungin virallisista julkaisuista, rakennustilastoista, julkaisemattomista tilastoista, sekä haastatteluista, joilla on tutkittu lähiön muodostumista yhteiskunnan ylärakenteista käsin. Sosiaalista muotoutumista käsittelevässä osiossa lähteinä on käytetty pääasiassa haastattelumateriaalia, sanomalehtiartikkeleita, sekä tilastollista materiaalia. Tutkielmassa haastateltiin toistakymmentä alueella asunutta ihmistä, joiden avulla kartoitettiin asukkaiden mielikuvia Ollikkalasta, elämästä lähiössä ja sen asukkaista. Mielikuvien ohella seurattiin aluetta käsittelevien lehtiartikkeleiden muutosta 1980-luvun aikana. Tutkielma osoittaa, että siinä missä Ollikkalan lähiö liittyy osittain rakennemurroksen jälkeiseen yhteiskunnalliseen muutosprosessiin, niin siitä muodostui myös monin tavoin perinteisistä tulkinnoista poikkeava pienlähiö. Monipuolinen rakennustoiminta sekä lähiön pitkä rakennusaikakausi loivat lähiöstä heterogeenisen asuinyhteiskunnan, josta muodostui monelle aktiivinen, avoin sekä sosiaalinen asuinalue. Toisaalta lähiössä ilmenneet ongelmat ja passivoituminen edesauttoivat lähiössä tapahtunutta eriytymistä korttelikohtaisiin kokonaisuuksiin ja lopulta myös stigmatisoivat lähiön yleisessä keskustelussa ongelmalähiöksi.

Tämän gradututkielman tarkoituksena on selvittää, millainen on Jürgen Moltmannin käsitys kristillisestä toivosta ja Jumalan kirkkauden valtakunnasta. Tutkimuksen metodina on systemaattinen analyysi, jossa pyrin selvittämään Moltmannin keskeisimmät käsitteet, jotka liittyvät toivoon ja kirkkauden valtakuntaan. Tutkielman päälähteenä ovat englanninkieliset käännökset Jürgen Moltmannin teoksista Theologie der Hoffnung 1967, Trinität und Reich Gottes 1980, Gott in der Schöpfung: Ökologische Schöpfungslehre 1985 ja Der Weg Jesu Christi: Christologie in Messianischen Dimensionen, 1989. Jürgen Moltmannin toivon teologiassa keskeisiä käsitteitä ovat Jumalan lupaukset ja ilmoitus, historia ja aika, missio, messiaanisuus, ja sapatti ja kirkkauden valtakunta. Filosofi Ernst Blochilta hän on saanut teologiseen ajatteluunsa vaikutteita hegeliläisyydestä ja marxilaisuudesta. Moltmannille kristillisen toivon edellytys ovat Jumalan lupaukset ja Kristuksen ylösnousemus lupauksena. Eskatologia ja toivo läpäisevät Moltmannin koko teologisen ajattelun, ja sen miten hän rakentaa ajattelumallinsa toivosta, luomisesta, Kristuksesta ja Jumalan valtakunnasta. Moltmannille oppi eskatologiasta merkitsee pohjimmiltaan oppia kristillisestä toivosta. Toivo tulee esille Jumalan lupauksissa, joissa tulevaisuus on vielä kätkettyä, mutta vaikuttaa toivon kautta historiaan. Historia on osallistumista Jumalan missioon, jossa kirkon tehtävä on julistaa tulevaisuutta Kristuksessa. Moltmannille ’Kristus on toivo’ ja Jumala on ’toivon Jumala’, joka ilmoittaa itsensä lupausten ja historian kautta. Nykyhetki ei vielä vastaa sitä, mitä lupauksissa on tullut ilmi. Tuleva määrittää nykyhetkeä, jossa avoimuus tulevalle koskee koko luomakuntaa. Moltmann korostaa, että kristillinen toivo suuntautuu kohti uutta luomista – kirkkauden valtakuntaa, joka on ikuista sapattia. Jumala loi maailman omaksi kirkkaudekseen, ei antroposentrisesti ihmistä varten. Jeesuksen ylösnousemus on Jumalan lupaus uudesta luomisesta, ja tulevasta Jumalan kirkkaudesta. Luominen on messiaanista ja trinitaarista luomista. Kirkkauden valtakunnassa, jossa vallitsee rauha, vapaus ja oikeudenmukaisuus, Jumala on läsnä kaikenkattavasti kirkkaudessaan. Moltmannille toivo on messiaanista, eteenpäin vievää ja avointa kohti tulevaa. Toivo tuo nykyhetkeen levottomuuden ja ristiriidan, joka mobilisoi ja saa aikaan muutosta. Toivo on Moltmannille myös olemukseltaan yhteisöllistä, koko luomakunnan yhteisöä koskevaa. Luomakunnan yhteisö heijastaa kolmiyhteistä Jumalaa. Moltmannin teologisessa ajattelussa toivosta korostuu sen yhteisöllisyyden prinsiippi, universaalisuus, mobilisoivuus, messiaanisuus, avoimuus ja tulevaisuuteen suuntautuneisuus. Moltmannin käsitys toivosta ja kirkkauden valtakunnasta on yhteydessä hänen teologiaansa jäsentäviin ajatusmalleihin, joissa lupauksiin nojautuva eskatologia läpäisee sen kaikenkattavasti ja holistisesti.

Contract adaptation is to a considerable extent different kind of decision-making than settling a traditional dispute. When a party requests adaptation of the contract, the tribunal is asked to reshape the parties’ future contractual relationship, which may include creating new obligations for the parties upon the tribunal’s discretion. Thus, the decision-making includes a creative or innovative element thereby denoting wider discretion and requiring high competence from the arbitrators. For these reasons, it is not self-evident that parties want arbitrators to possess the powers to adapt their contract even if they wished them to solve their disputes through traditional dispute settlement. In that light, this study evaluates the possible grounds on which a party could contest a claim requesting adaptation of the parties’ contract in arbitration. In particular, the study aims at determining how a preliminary objection to the arbitral tribunal’s procedural powers to adapt the contract ought to be classified in the obscure division between jurisdiction and admissibility. In legal literature and case law the issue has so far been by default understood as an issue pertaining to the arbitrators’ jurisdiction. This study critically considers whether such view is actually the most accurate and well-grounded perception. The first research question examines the separation between challenges to jurisdiction and challenges to admissibility. There is unfortunate inconsistency in the use of the concepts among courts and tribunals as well as legal commentators, and issues of admissibility have often been wrongly treated as jurisdictional. However, there is a substantial difference between classifying an issue as of jurisdiction or admissibility. Firstly, whereas challenging the arbitral tribunal’s jurisdiction intends to send the particular dispute to a court instead of arbitration, an admissibility challenge seeks to cease the legal processing of the case altogether. Thus, while a jurisdictional challenge attacks the tribunal, an admissibility challenge is aimed at the particular claim. The second main difference between jurisdiction and admissibility concerns the finality of the decision. While arbitrators’ decisions on jurisdiction are necessarily reviewable by courts, issues concerning admissibility fall within the scope of arbitrators’ exclusive adjudicatory powers and are thus non-reviewable. Thereby, the classification has direct effect on the length of the proceedings. In addition, arbitrators may not regard the claim’s admissibility by their own initiative, but such arguments need to be raised by the parties. Therefore, the parties should be particularly mindful of how to formulate and classify their preliminary objections. The second research question considers the appropriate nature of a preliminary objection against a claim on contract adaptation. If the question of the arbitrators’ powers to adapt the parties’ contract was regarded as jurisdictional, the tribunal’s decision could be reviewed by a court on the ground that the claim requesting adaptation was outside the scope of the arbitration agreement. Yet, what is problematic in characterizing the issue as jurisdictional is the uncertainty in the existence of the state courts’ jurisdiction to adapt the contract in case the arbitrators would be found to lack such jurisdiction. While jurisdictional issues constitute an either-or situation between litigation and arbitration, such substituting jurisdiction of the courts is indeed a necessity in order to avoid a situation where nobody would have the jurisdiction in the case. Furthermore, characterizing the issue as jurisdictional would in case of a negative decision on the tribunal’s jurisdiction cause decentralization of different claims to different forums. However, when the parties have agreed on arbitration through a general arbitration clause, they can be presumed to have intended that different disputes would not be fragmented between arbitration and litigation. Thus, such characterization would presumably contradict the parties’ intentions. The ultimate conclusion of the study is that the question of the arbitrators’ procedural powers to adapt the parties’ contract would be better characterized (as a default rule) as an issue of admissibility. Such default rule is considered to best reflect the intentions of the parties. Hence, a new plausible ground for inadmissibility of claims, i.e. inadequacy of the decision-maker’s powers, is proposed to be recognized. Indeed, it is suggested that the pro-arbitration principle and the need for promoting minimal judicial interference in arbitration to avoid multiple proceedings do not require only that the available court review is limited to jurisdictional issues but also that the users of international arbitration rethink what actually constitutes a jurisdictional issue. First and foremost, the characterization of the particular issue should be evaluated individually in each case and not labelled automatically as concerning the tribunal’s jurisdiction when the ultimate consequence is that the issue is always in the end finally decided by a court.