Browsing by Title

Tutkin pro gradu -tutkielmassani itseoppineiden teatteriohjaajien omaelämänkerrallista puhetta taiteilijaidentiteetin muotoutumisesta. Olen tutkimuksessani kiinnostunut siitä, kuinka taidekorkeakouluja käymättömät, itseoppineet teatteriohjaajat konstruoivat taiteilijaidentiteettinsä muotoutumisprosessia. Kysyn tutkimuksessani, miten taiteilijaidentiteetti ja sen muotoutuminen tulevat haastattelussa kerrotuksi? Kuinka taiteilijaidentiteetti elää, muuttuu ja liikkuu ohjaajien tarinoissa? Miten autodidaktit teatteriohjaajat kertovat koulutuksen poissaolosta suhteessa omaan taiteilijaidentiteettiinsä ja sen muodostumiseen? Lähtökohtani tutkimukselle on henkilökohtainen. Olen itse autodidakti teatteriohjaaja, joka ei ole opiskellut teatteriohjaamista taidekorkeakoulussa. Olen haastatellut tutkimukseeni viittä suomalaista itseoppinutta teatteriohjaajaa: Jussi Sorjasta, Miira Sippolaa, Heini Tolaa, Juha Hurmetta ja Sirkku Peltolaa. Olen toteuttanut haastattelut strukturoimattoman haastattelun menetelmällä. Hyödynnän aineistoni analyysissa Stuart Hallin identiteettiteoriaa ja Judith Butlerin performatiivisuuden teoriaa. Nämä teoriat luovat tutkimukselleni kuljeskelevan, alati muuttuvan identiteettikäsityksen, jonka avulla ymmärrän identiteetin prosessimaisena, muuttuvana ja tehtynä kudelmana. Käsitän aineistoni perusteella, että ammattiuran alkuvaiheissa kysymykset siitä, olenko minä ohjaaja, olenko minä ammattiohjaaja ja onko minusta ohjaajaksi ilmenevät itseoppineiden teatteriohjaajien taiteilijaidentiteetin problematiikassa. Myöhemmin kysymys identiteetistä muuttuu kysymykseksi siitä, minkälaista teatteria haluan tehdä ja miten. Hyvä, toivottava identiteetti ja identiteettipuhe tulevat puhutuiksi näkyviin paljolti liikkuvina ja muuttuvina, vaikka niihin konstruoidaan jonkin verran myös eri ajoissa kulkevaa samuutta, kuten omaa estetiikkaa. Teatteriohjaajaksi tuleminen piirtyy haastateltavieni puheissa monisyisenä prosessina. Kaikista tärkeimmäksi identiteetin kannalta määritellään oma sisäinen kokemus, mutta siihen ymmärretään vaikuttavan monet seikat, kuten ulkoinen palaute ja tunnustus. Teatteriohjaajan ja taiteilijan työhön konstruoidaan kuuluvaksi liikettä ja muutosta; paikallaan pysyminen konstruoidaan taiteilijaidentiteetille vahingolliseksi.

Suomen valtiolla on osakeomistuksia yli 60 osakeyhtiössä. Vuoden 2014 lopussa valtio oli omistajana yhteensä 15 pörssiyhtiössä, joista kolmessa, Finnair Oyj:ssä, Fortum Oyj:ssä ja Neste Oil Oyj:ssä valtio on enemmistöosakkeenomistajana. Valtion pörssiomistusten arvo vuoden 2014 lopussa oli yhteensä noin 18,5 miljardia euroa. Valtion omistamat yhtiöt voidaan jakaa kaupallisiin yhtiöihin ja erityistehtäväyhtiöihin. Valtio on määritellyt omistajapolitiikkansa tavoitteet valtioneuvoston periaatepäätöksessä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan omistajaohjauksen suhdetta osakeyhtiölakiin, erityisesti osakeyhtiölain yhdenvertaisuusperiaatteeseen ja johdon tehtävään sekä arvopaperimarkkinalain mukaiseen sijoittajien tasapuolisen kohtelun vaatimukseen ja tiedonantovelvollisuutta koskevaan sääntelyyn. Erityisessä tarkastelussa on niiden pörssiyhtiöiden omistajaohjaus, joissa valtio on määräävänä osakkeenomistajana. Tutkielmassa pyritään selvittämään, millainen omistajaohjaus on mahdollista voimassa olevan lainsäädännön puitteissa. Lisäksi tutkielmassa pyritään selvittämään, onko valtion mahdollista toteuttaa strategisia intressejään valtioenemmistöisissä pörssiyhtiöissä eli Neste Oil Oyj:ssä, Fortum Oyj:ssä ja Finnair Oyj:ssä. Lähtökohta työssä on osakeyhtiöoikeudellinen. Omistajaohjauksella tarkoitetaan toimia, joilla omistajat valvovat yrityksen johdon toimintaa. Pääsääntöisesti termiä omistajaohjaus kuitenkin käytetään puhuttaessa valtion ja kuntien harjoittamasta yhtiöiden ohjauksesta. Keinot voivat olla sekä osakeyhtiölailla säänneltyjä, kuten esimerkiksi äänioikeuden käyttäminen yhtiökokouksessa, kuin myös muita, ei yhtiöoikeudellisia vaikuttamistapoja. Osakeyhtiön hallituksen valinta on merkittävä osakeyhtiölain mukainen omistajaohjauksen keino. Tärkeänä omistajaohjauksen keinona voidaan pitää myös yhtiöjärjestysmääräyksistä päättämistä. Yhtiöjärjestys onkin se instrumentti, jossa poikkeavasta yhtiön toiminnan tarkoituksesta tulisi määrätä. Merkittävänä omistajaohjauksen välineenä voidaan pitää omistajan ja johdon välisiä keskusteluja, joista ei ole suoraan säännelty osakeyhtiölaissa. On katsottu, että tietojen kertominen yhtiön asioista ainoastaan määräävälle osakkeenomistajalle ja määräävän osakkeenomistajan mielipiteen kuuleminen voi olla yhtiön edulla perusteltua. Tutkielmassa havaitaan, että valtion strategiset intressit Finnair Oyj:n, Fortum Oyj:n ja Neste Oil Oyj:n omistuksissa voivat olla jossain määrin ristiriitaisia yhtiöiden voiton tuottamisen tarkoituksen kanssa. Näin ollen kyseisten yhtiöiden omistajaohjauksessa on vaarana, että toimilla rikotaan osakeyhtiölain ja arvopaperimarkkinalain määräyksiä. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että määräävällä osakkeenomistajalla on fidusiaarisia velvoitteita yhtiötä ja muita osakkeenomistajia kohtaan. Valtion ollessa osakkeenomistajana voi sen vahingonkorvausvelvollisuus aktualisoitua myös valtion osakkuusyhtiöissä. Näin ollen valtion tuleekin olla omistajaohjaustoimissaan erityisen huolellinen ja valtion tulee huolehtia siitä, että osakkeenomistajien yhdenvertaisuus ei tule loukatuksi. Valtio omistajana ei voi puuttua omistamiensa yhtiöiden asioihin kuin lain mahdollistamin keinoin, jotta yhtiöiden kilpailukyky ja markkina-arvo säilyvät, Suomi pysyy houkuttelevana sijoituskohteena ja jotta valtio omistajana ja yhtiöiden johto eivät syyllisty yhdenvertaisuusperiaatteen ja sijoittajien tasapuolisen kohtelun sekä lojaliteettivelvollisuuden rikkomiseen.

Tutkimuksen tavoitteena oli syventää ymmärrystä hevosenomistajien tiedon etsinnästä hevosten terveydenhoitoon liittyen. Huomiota kiinnitettiin erityisesti siihen, millaisissa tilanteissa tietoa haetaan ja millaista tietoa etsitään. Samoin perehdyttiin eri lähteiden käyttöön, tiedon ja eri lähteiden luottavuuden arviointiin, tiedonhaun haasteisiin sekä tiedon hyödyntämiseen. Tutkimuksen teoriaosuus käsittelee sekä ihmisten omaa terveyttä koskevaa terveystiedon etsintäkäyttäytymistä että lemmikinomistajien lemmikkien terveyttä koskevaa tiedon etsintää. Myös hevosen erityispiirteet lemmikkinä on huomioitu. Teoriaosuuden pohjalta koostettiin tutkimuksen teoreettinen viitekehys, malli hevosenomistajien tiedonhausta. Tutkimusaineisto kerättiiin teemahaastattelujen avulla. Haastateltavaksi valittiin viisi hevosenomistajaa harkinnanvaraisella otannalla. Kaikki hevosenomistajat olivat ratsuhevosen omistajia, jotka tekevät oman hevosensa terveydenhoitoa koskevat päätökset. Aineisto analysoitiin teemoittelun avulla. Tutkimuksen perusteella hevosenomistajien kaipaama tieto riippuu osittain siitä, mitä käyttöä varten tietoa haetaan. Tiedonhaku on erilaista esimerkiksi sairauksiin ja niihin liittyvään päätöksentekoon liittyen verrattuna sairauksia ennaltaehkäisevään, terveyttä ylläpitävään tiedonhakuun. Omistajien erilaiset tiedontarpeet tulee huomioida esimerkiksi internetsivujen rakentamisessa ja eläinlääkärien kommunikaatiossa asiakkaidensa kanssa. Hevosenomistajat käyttävät tiedonhaussaan useita eri lähteitä. Eläinlääkärien asema tiedonlähteenä korostui esityisesti sairauksien ja muiden ongelmien kohdalla. Hevosenomistajan ja eläinlääkärin välinen kommunikaatio on tärkeässä roolissa esimerkiksi sen suhteen, että hevosenomistaja kokee saavansa itseään tyydyttävää tietoa. Internet puolestaan on merkittävä tietolähde sekä helpon saatavuutensa että tiedon suuren määrän ansiosta. Hevosenomistajat ovat aktiivisia internetin käyttäjiä ja he hakevat hevosen terveydenhoitoon liittyvää tietoa säännöllisesti. Tämän vuoksi vaikuttaa siltä, että hevosenomistajat ovat hyvin tavoitettavissa internetin kautta. Työ toteutettiin toimeksiantona Orion Pharmalle.

Tutkielman tarkoituksena on perusteellisesti ja perustellusti selvittää omistuksenpidätyksen vallitsevan oikeustilan mukaiset vaikutukset irtaimen esineen myyjän konkurssissa. Polttopisteessä on erityisesti se, voidaanko omistuksenpidätyksin myydyn irtaimen esineen katsoa joissain tilanteissa kuuluvan myyjän konkurssipesään esineenä. Omistuksenpidätystä koskeva sääntely on insolvenssimenettelyjä koskevassa lainsäädännössämme otettu konkurssilain (120/2004, KonkL) 5 lukuun ja ulosottokaaren (705/2007, UK) 4 luvun 15 §:ään. Konkurssilain ehdollisia luovutuksia koskevassa sääntelyssä on kuitenkin keskitytty ainoastaan niihin tyyppitilanteisiin, joissa omaisuuden luovuttajalla on omistuksenpidätys- tai takaisinottoehtoon perustuva oikeus konkurssiin ajautuneen luovutuksensaajan eli esineen ostajan hallinnassa olevaan esineeseen – ehdollisten luovutusten vaikutuksiin luovuttajan eli myyjän konkurssissa laissa ei sen sijaan ole otettu kantaa. UK 4:15.2:iin on sen sijaan otettu säännös myös ehdollisesti luovutetun esineen myyjän maksukyvyttömyyden varalta, mutta se on rajattu koskemaan ainoastaan kiinteää omaisuutta. Siitä, miten myyjän omistuksenpidätysehdoin luovuttamaa irtainta omaisuutta tulisi kohdella tämän konkurssissa, ei ole kirjoitetussa laissamme säännöksiä. Sääntelemättömyys on lainsäätäjän tietoinen valinta, mikä selviää UK 4:15:ää koskevista lain esitöistä (HE 13/2005 vp, s. 49). Niissä todetaan, että ehdollisesti luovutetun irtaimen omaisuuden ulosmittauskelpoisuus luovuttajan velasta, jätetään edelleen oikeuskäytännössä tapauksittain ratkaistavaksi. Täten lainsäädännöstä ei ole löydettävissä vastausta tutkielman ensisijaiseen tutkimuskysymykseen siitä, kuuluuko konkurssin alkamishetkellä edelleen myyjän hallussa oleva, omistuksenpidätysehdoin myyty irtain esine konkurssipesään esineenä vai kauppahintasaatavana. Esitettyyn ensisijaiseen tutkimuskysymykseen vastatakseni selvitän ensin, miten irtaimen esineen omistusoikeus tulisi hahmottaa omistuksenpidätyksen luomassa välitilassa sekä mitä periaatteita konkurssin aiheuttamaa velkojakollisiota ratkaistaessa on esitetyssä tilanteessa sovellettava. Päädyn kuvaamaan omistuksenpidätyksen luomaa välitilaa purkavasti ehdollisena, jolloin ostaja – etenkin hallinnansiirron jälkeen – voidaan jäsentää omistajan hallintaoikeuden haltijaksi, vaikka kauppa olisikin tapahtunut omistuksenpidätysehdoin. Velkojakollisiota koskevien ratkaisuperiaatteiden osalta tutkielmassa lähtökohdaksi otetaan se, että omistuksenpidätysehdoin myydyn irtaimen esineen myyjän konkurssin aiheuttamaan kollisioon sovelletaan sopimusperiaatetta ja sen myötä myös aikaprioriteettiperiaatetta. Tulkinta- ja ratkaisuvaihtoehtoja on kaksi: 1) sopimusperiaatteen nojalla esine kuuluu ostajalle, eli ostaja saa aikaprioriteettia turvaavaa vaihdantasuojaa myyjän konkurssivelkojia vastaan; tai 2) omistuksenpidätyksen perusteella esine kuuluu myyjän konkurssipesään, eli omistuksenpidätysehto syrjäyttää sopimusperiaatteen ja kollision voittajia ovat konkurssivelkojat, jotka saavat hyväkseen ekstinktion. Päädyn voimassaolevan lainsäädännön, aihetta koskevan oikeuskäytännön (erityisesti KKO 1996:113) ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kantojen perusteella puoltamaan esitetyistä ratkaisuvaihtoehdoista jälkimmäistä: omistuksenpidätysehdoin myydyn irtaimen esineen, joka on konkurssin alkaessa edelleen konkurssiin asetetun myyjän hallinnassa, on lähtökohtaisesti katsottava kuuluvan konkurssipesään. Tutkielman loppuosiossa käyn tiivistetysti läpi vallitsevan oikeustilan sekä sen ongelmat ja esitän omat kehitysehdotukseni vallitsevan oikeustilan selkeyttämiseksi. Esitettävä voimassa olevan oikeuden de lege ferenda -kehitysehdotus perustuu oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kantoihin. Esitän, että UK 4:15.2:n mukainen säännös olisi ulotettava koskemaan myös irtainta omaisuutta.

Mål. Syfte med denna studie var att ta reda på hur elever i årskurserna 5–6 upplever gruppdynamikens inverkan på studiemotivationen. Tidigare forskning visar att en grupp som består av motiverade och positivt inställda elever har en positiv inverkan på lärandet. Gruppdynamik är också i en central roll för gruppens trivsel, hur gruppmedlemmarna samarbetar och presterar. Studien tangerar även elevers upplevelser och åsikter om en bra gruppdynamik, deras egen studiemotivation och skoltrivsel i både skolan och den egna klassen. Metoder. Studien har gjorts i form av en kvalitativ intervjustudie. I studien deltog fem (5) grundskoleelever från ett lågstadie i södra Finland. Materialet för studien samlades in genom semi-strukturerade intervjuer. Materialet har först transkriberats och sedan analyserats enligt grunderna för en tematisk analys. Resultat och slutsatser. Studiens resultat visar att eleverna upplever att vänner både i skolan och den egna klassen påverkar positivt på deras skoltrivsel. De lyfter fram att de har gemensamma intressen med klasskompisar och alla blir accepterade som de är. Gällande studiemotivationen ansåg alla deltagare att de drivs an en inre motivation. Deras största motivationsfaktor är att få lära sig. Resultaten visar även att alla deltagare tycker att de har en bra gruppdynamik i klassen, och de anser att en bra gruppdynamik är viktigt. Eftersom alla ansåg sig ha en bra gruppdynamik i klassen, var ingen av den åsikten att gruppdynamiken har en negativ inverkan på studiemotivation. Till motsats lyfte eleverna fram att en bra gruppdynamik gör det lättare att fokusera på det relevanta och att lära sig, i stället för att behöva grubbla över stämningen i klassen.

Aim. The purpose of this study was to examine what perceptions athletic high school students have regarding the challenges and opportunities of a dual career. A successful dual career depends not only on the student himself, but also other factors have a strong influence on whether they succeed in combining sports with studies. Previous research shows that, among other things, the role of the support network is important for the young athlete. The study will also clarify how athletic students experience differences in schooling between themselves and non-athletes. In addition, the study reports for which skills athletes feel are important in both sports and studies. Methods. This study has been done in the form of a qualitative interview study. Eleven (11) athletes from a Swedish speaking high school in Finland participated in the study. The material was collected through semi-structured interviews. The interviews were transcribed and were then analyzed with a thematic analysis model. Results and conclusions. The perceptions of what enables and challenges a successful dual career are unequivocal. The results of this study confirm the role of support network, however, it turns out that some people are considered to be more important than others. Flexible schedules and arrangements also proved to be essential for the young athletes. Furthermore, it can also be pointed out that factors such as sufficient sleep and nutrition, as well as a healthy approach to both sports and studies can have a positive effect on the dual career. Everyday life differs significantly between athletes and non-athletes and the biggest difference is the amount of school for the two different groups. In addition, it can be stated that the rights of athletic students help them combine the two, and without these privileges, schooling would be more similar to the non-athletes’ everyday school life. The results also show that athletes feel that certain skills, such as responsibility and mental strength, are essential as both an athlete and student.

I denna avhandling utreder jag möjlighetsbetingelserna för uppkomsten av ett teoretiskt förhållningssätt i den ontologi Martin Heidegger konstruerar i sitt huvudverk, Varat och Tiden. Som ett led i sin existentiala analys av tillvarons (Dasein) fakticitet utmanar Heidegger nämligen den filosofiska traditionens (representerad av Descartes och Kant) ontologiska utgångspunkt i ett teoretiskt tänkandes självmedvetande. Varat måste enligt honom i stället tolkas utifrån tillvarons egen varaförståelse, närmare bestämt den som hör till dess vardagliga sätt att vara. Denna vardagliga tillvaro betecknar han som ombesörjande, och han beskriver den som begränsad till handgripliga ting och syften. Detta väcker frågan om hur det är möjligt att ett teoretiskt förhållningssätt trots allt kan uppkomma. Även om giltigheten i Heideggers tillvaroanalys helt klart kräver en redogörelse för möjligheten till teorins fenomen, är detta ingen central angelägenhet för honom, utan något som han endast ägnar en sekundär uppmärksamhet. Jag placerar däremot teorins möjlighet i centrum av min tolkning av Varat och tiden, genom att å ena sidan betona de ställen där Heidegger själv explicit tar upp den, och å andra sidan genom att tolka verket som helhet utgående från denna fråga. Som modell för en teoretisk tillvaro tar jag vad Heidegger kallar världskunskap (Welterkennen). För att denna ska uppstå krävs enligt honom först vad han kallar ett avvärldsligande av världen. Jag tolkar detta förbryllande uttryck genom en analys av begreppet världens världslighet, samt av Heideggers utläggning av hur denna världslighet kan bli störd. En sådan störning låter enligt Heidegger tillvaron upptäcka det förhandenvarande, i form av någon del av dess värld som förlorat sin karaktär av betydelsefullhet. Världskunskapen måste dock även inta en bestämd synpunkt på det förhandenvarande som upptäckts inom den avvärldsligade världen. Jag analyserar detta moment genom att ta Heideggers tolkning av rummets konstitution som exempel. Den vardagliga tillvaron förhåller sig enligt Heidegger till platser snarare än till rummet, men har trots allt en tillgång till rummet i mätandet. Den begreppslighet som har sitt ursprung i mätandet blir genom en omställning till grund för vad Heidegger kallar den formella åskådningen av rummet. Det på så vis beskådande rummet är enligt Heidegger inte liksom tillvarons vardagliga rumslighet uppsplittrad i bestämda platser i tillvarons miljö, utan är en kategorial avgränsning av det förhandenvarandes totalitet. Det rum som på så vis blivit öppnat kan en teoretisk tillvaro anta som synpunkt för ett teoretiskt perspektiv som kan utvidgas till att täcka allt varande. I Varat och tiden ger Heidegger uttryck för en syn på teori som skiljer sig markant från den senare Heideggers, i vilken teori endast är ett underkastat moment i teknologin. Detta tidiga perspektiv har fördelen att det kan redogöra för existensen av teori som en möjlighet bland andra möjliga förhållningssätt, snarare än som ett bestämmande drag för människan eller för den moderna epoken. En stor brist i Heideggers tolkning av teori är dock att han provisoriskt avgränsar tolkningen endast till teori om tingen, och därefter aldrig utökar sin tolkning. Denna rent metodologiska avgränsning är i många avseenden svår att skilja från Heideggers syn på det teoretiska perspektivets immanenta begränsningar. Framför allt förblir det oklart hur Heideggers egen filosofiska självförståelse förhåller sig till hans syn på teori.

Tutkielma pyrkii selvittämään, voidaanko tekstikritiikin avulla saada vastauksia Omrin dynastian ajan kronologisiin ongelmiin. Tämä tapahtuu vertailemalla erityisesti jokaisen ajan kuninkaan kreikankielisiä (erityisesti lukiaaniset käsikirjoitukset ja Codex Vaticanus) ja masoreettisia hallintayhteenvetoja. Masoreettisessa tekstissä huomattavat muutokset valtaannousukaavoissa ja narratiivisten kokonaisuuksien järjestyksessä vaikuttaisivatkin olevan yhteydessä Josafatin hallintanarratiivin (1. Kun. 22:41-51) siirtoon myöhemmäksi alkuperäisestä kreikkalaisesta sijainnista 16:28a-h. Tämä siirto vaikuttaisi johtuvan erityisesti halusta identifioida Juudan kuningas Moabin sotaretkinarratiivissa 2. Kun. 3 hurskaaksi Josafatiksi lukiaanisten käsikirjoitusten nimeämän Ahasjan sijaan. Masoreettisen tekstin voidaan myös osoittaa tekevän useita muita kronologisia ja kronologian muutoksesta johtuvia muutoksia tekstiin, jotka joissain kohdin rikkovat Kuningasten kirjojen narratiivista logiikkaa. Koska kyseisen ajan rekonstruointiin otetaan usein avuksi nk. yhteishallintateoria, ottaa tutkielma myös tähän kantaa. Koska yhteishallintateorioitsijat ovat varsin harvoin ottaneet huomioon tekstikriittisen tutkimusaineiston, tuodaan tämä tässä työssä esiin kokonaisuudessaan. Lopputulos onkin, että yhteishallintateorian puolesta usein siteeratut kohdat (erityisesti jakeiden 2. Kun. 1:17 ja 8:16 sisältämät ”ylimääräiset” kronologiset huomiot) ovat tekstikriittisen tarkastelun jälkeen osoitettavissa myöhäisiksi lisäyksiksi tekstiin. Näin ollen näitä kohtia ei voi käyttää kronologian rekonstruoinnissa, mikä pudottaa pohjan varsin useilta yhteishallintateorioilta. Tutkielmassa käydään läpi erityisesti Omrin kaoottinen ”sisällissotanarratiivi” 1. Kun. 16:15-23, jonka usein nähdään olevan ajan kronologian ongelmien syy, mutta joka vaikuttaisi olevan hätiköity johtopäätös, Josafatin hallintayhteenveto sekä sen kreikkalaisissa että masoreettisessa muodossaan, jakeen 16:28g/22:50 alun perin luultavasti nimettömän Israelin kuninkaan nimeämisen problematiikka jakeessa 22:50, mikä vaikuttaisi johtuvan masoreettisesta Josafatin hallintanarratiivin siirrosta, Ahabin valtaannousukaava (16:29) sekä hänen hallintanarratiivissaan sijaitsevien profeettakertomusten (luvuissa 20-22) sisältämät kronologiset vihjeet, jotka osoittavat masoreettisen tekstin helpottavan kertomusta teologisesti, Ahasjan (22:52) valtaannousukaava, Israelin Joramin (2. Kun. LXX 1:18a/3:1 MT) valtaannousukaavan problematiikka sekä jakeen 1:17 kronologinen plussa, Moabin sotaretkinarratiivi luvussa 3 ja sen sisältämät kronologiset implikaatiot, Juudan Joramin hallintayhteenveto 8:16-17 ja sen luomat erittäin raskaat narratologiset ongelmat kreikkalaisessa kronologiassa sekä Juudan Ahasjan molemmat hallintayhteenvedot jakeissa 8:25 ja 9:29, jotka vaikuttaisivat jälleen puhuvan masoreettisen kronologian muutoksista. Työ ei pyri luomaan omaa rekonstruktiotaan aikakaudesta, vaan tuo esiin näkemyksiä, jotka tulisi ottaa vastaisuudessa huomioon aikakauden historiaa rekonstruoidessa ja tutkittaessa. Näistä tärkein onkin vanhakreikkalaisen kronologian todennäköinen alkuperäisyys masoreettiseen systeemiin verrattuna.

Avhandlingen utgör en rättsdogmatisk studie av skiljemännens behörighet att i skiljeförfaranden med konkurrensrättslig anknytning pröva konkurrensrättens privaträttsliga verkningar mellan parterna. Avhandlingens fokus ligger på frågan om skiljemännen på tjänstens vägnar är berättigade – eller till och med skyldiga – att beakta konkurrensrätten då denna inte åberopas av parterna. I avhandlingen tangeras även frågor om konkurrensrättsliga tvisters skiljedomsmässighet, skiljenämnders ställning i förhållande till allmänna domstolar samt konkurrensrättens ordre public -karaktär. Den finska lagen om skiljeförfarande (967/1992) tar inte uttryckligen ställning till huruvida skiljemännen är behöriga att pröva konkurrensrätten i skiljeförfaranden, vilket bland annat den svenska och den norska skiljeförfarandelagen gör. Eftersom den finska konkurrenslagen inte innehåller något stadgande som begränsar skiljemännens rätt att pröva konkurrensrättens privaträttsliga verkningar synes skiljemännen dock – inom ramen för de begränsningar som 2 § i lagen om skiljeförfarande uppställer – behöriga därtill. Likaså synes skiljemännen i ljuset av EU-domstolens rättspraxis behöriga att i skiljeförfarande pröva EU:s konkurrensrättsliga bestämmelser. En annan fråga är dock om skiljemännen på tjänstens vägnar bör – eller ens får – beakta konkurrensrätten då denna inte åberopas av parterna eller då parterna genom skiljeavtalet uteslutit skiljemännens behörighet därtill. Å ena sidan talar parternas viljeautonomi samt avtalsfrihet – vilka utgör grundläggande principer i skiljeförfarande – starkt för att skiljemännen i dessa fall inte bör anses behöriga att på tjänstens vägnar tillämpa konkurrensrätten. Å andra sidan förutsätter emellertid skiljemännens skyldighet att sträva efter att meddela en verkställbar skiljedom i de flesta fall att skiljemännen – oberoende om konkurrensrätten åberopats av parterna eller ej – tillämpar dess tvingande bestämmelser för att försäkra sig om att den dom som de meddelar inte strider mot grunderna för Finlands rättsordning. Med beaktande av skiljeförfarandets karaktär av privaträttslig tvistlösning som bygger på avtal mellan parterna samt med hänsyn till att en stor del av skiljedomarna genomgår domstolskontroll anser jag personligen att skiljemännen i gränsfall bör avgöra ärendet i enlighet med parternas vilja samt med vad dessa i skiljeavtalet enats om. Skiljeförfarande bör självklart inte vara ett sätt att kringgå tvingande rättsregler, men samtidigt bör skiljemännen dock värna om att förfarandets grundläggande principer efterlevs. För att skiljeförfarandet också i fortsättningen skall utgöra ett alternativ till den ordinära domstolsprocessen anser jag att man bör undvika att i alltför hög grad närma skiljeförfarandet till domstolsprocessen samt alltför långt jämställa skiljemännen med domare. I annat fall ser jag ingen mening med förekomsten av denna ”alternativa” tvistlösningsmetod.