Browsing by Title

Avoimuus on noussut nykyipäivänä yhdeksi julkisen vallankäytön merkittävimmistä käsitteistä. 1990-luvulta lähtien se on esiintynyt tiiviisti kansainvälisten järjestöjen suosituksissa ja arvioissa, ja se luetaan laajalti yhdeksi hyvän hallinnon tärkeimmistä elementeistä. Sen merkitys poliittisessa retoriikassa ja päivittäisessä mediassa on niin ikään huomattava, ja näin se vaikuttaakin juurtuneen vahvaksi osaksi nykyistä kulttuuriamme. Avoimuus (transparency) yhdessä sukulaiskäsitteidensä kuten tilivelvollisuuden (accountability) ja hyvän hallinnon (good governance) kanssa toistuukin ympäri maailmaa lainsäädäntöuudistusten perusteluissa, kansalaisjärjestöjen vaatimuksissa ja taloudellisen kilpailukyvyn analyyseissä. Avoimuuden vaihtelevat ilmenemismuodot, näiden väliset ristiriitaisuudet, samoin kuin avoimuuden tosiasialliset vaikutukset yhteiskunnassa tulevat kuitenkin vain harvoin tarkemmin huomioiduiksi. Näin avoimuus on päätynyt epämääräiseksi taikasanaksi, jonka itsestäänselvän positiivinen käyttötapa kätkee sisäänsä useita kysymyksiä. Tässä tutkielmassa tarkoituksena on nostaa avoimuuden käsite kriittiseen tarkasteluun. Aloittaen avoimuuden ilmenemismuotojen erottelusta tutkielmassa käydään läpi aiheen kannalta olennainen lainsäädäntö niin kotimaassa kuin Euroopan unionissa. Tämän materiaalin valossa näyttää selvältä, että poikkeavista lähtökohdistaan huolimatta Suomi ja EU ovat yhtä lailla omaksuneet avoimuuden yhdeksi demokraattisen ja taloudellisen kehityksen olennaisista mittapuista. Siinä missä Suomi on voinut kokea avoimuuden luontevana tapana hyödyntää olemassaolevia vahvuuksiaan kansainvälisillä areenoilla, on EU korostanut avoimuuden merkitystä sen omien heikkouksien kuten byrokraattisen imagon ja heikon legitimiteetin korjaamisessa. Suomessa vakiintuneesti noudatettu julkisuusperiaate ja siihen olennaisesti kuuluva asiakirjajulkisuus (access to documents) ovat saaneet perustelunsa viime kädessä viranomaistoiminnan demokraattisen valvonnan välineinä. Viime vuosien kansainvälisen kehityksen myötä julkisuusperiaate on kuitenkin siirtymässä suuntaan, jossa julkisen vallan oletetaan aktiivisin toimenpitein toteuttavan avoimuuden päämääriä. Nämä kytkeytyvät usein demokratian ja laillisuuden sijasta kansainvälisen rahaliikenteen sujuvuuteen ja markkinataloudellisiin näkökohtiin. Samalla pääsy julkiseen tietoon on alettu nähdä viime kädessä sen taloudellisen hyödynnettävyyden kautta. Näin avoimuus on omaksunut muotoja, jotka eivät perustelujensa, sisältönsä tai tavoitteidensa puolesta enää vastaa perinteistä käsitystä julkisuusperiaatteesta. Usko avoimuuden vaikutukseen yleisön luottamuksen ja legitimiteetin kohentamisessa on ollut lähtökohtana useille Euroopan unionissa toteutetuille uudistuksille 1990-luvulta alkaen. Uudistuksista huolimatta luottamus unionin instituutioihin ei näytä parantuneen. Eurooppalaisen politiikan rakenteellisten ongelmien ohella näyttääkin siltä, että unionin pyrkimykset ovat perustuneet yksinkertaistetulle ja virheelliselle näkemykselle julkisuuden ja avoimuuden vaikutuksista kansalaisten asenteisiin. Kuten empiirisissä tutkimuksissa on pystytty osoittamaan, päätöksenteon läpinäkyvyydellä on harvoin yksiselitteistä vaikutusta ihmisten kokemaan luottamukseen. Tosiasiallinen tiedonsaanti voi useassa tapauksessa pikemminkin heikentää sitä auktoriteettia, jolle asiantuntijaelimien toiminta tyypillisesti perustuu. Avoimuuden taustalla voidaan yhä edelleen nähdä valistuksen vuosisadalla 1700-luvulla voimistuneet käsitykset, joiden mukaan parhaat edellytykset rationaaliselle päätöksenteolle yhteiskunnassa syntyvät silloin, kun tieto on saatavilla kaikille kansalaisille ja vapaa julkinen keskustelu on turvattu. Kuten muiden ohella Jürgen Habermas on todennut, tämä toimiva julkisuuden sfääri on kuitenkin taipuvainen kohtaamaan useita ongelmia. Informaatioyhteiskunnassa tiivis viestintä omaksuu usein lyhytjännitteisen ja nopeita vastakkainasetteluja herättävän muodon, jossa omalähtöisen ajattelun sijaan yksilö päätyy kuluttamaan viihteellisen mielipideilmaston tarjoamaa, tuotteistettua ja kontekstistaan irrallista informaatiota. Vaikka avoimuuteen kriittisesti suhtautuvaa tutkimusta on yhteiskuntatieteiden alalla ilmestynyt viime vuosina suhteellisen runsaasti, on alue oikeustieteen näkökulmasta melko kartoittamaton. Koska vaatimukset avoimuuden lisäämiseksi kotimaisessa ja eurooppalaisessa hallinnossa tulevat todennäköisesti jatkumaan, on oikeustieteenkin piirissä syytä kiinnittää huomiota avoimuuden sisältämiin ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Tämän tutkielman tarkoitus on ottaa askel tähän suuntaan.

Opetus- ja tutkimusmaailmojen välillä koetaan olevan rako, jota voidaan pitää osasyynä yleisesti havaittuun opiskelijoiden matalaan motivaatioon luonnontieteellisiä aloja kohtaan. Samassa yhteydessä esiin nousevat autenttisuuden ja relevanssin käsitteet, joilla voidaan kuvata eri tavoilla tapahtuvan toiminnan ”aitoutta” tai mielekkyyttä. Tässä työssä esitellään Fysiikan tutkimuslaitos HIP:in (Helsinki Institute of Physics) Avoin data opetuksessa -projektin myötä kehitettyjä merkityksellisen ohjelmoinnin työkaluja, joissa hyödynnetään muun muassa CERNissä toimivan CMS-kokeen (Compact Muon Solenoid) avoimia hiukkastutkimuksen aineistoja. Näiden materiaalien siirtymistä opettajakunnan avuksi tuetaan koulutuksilla, joista kerättyä palautetta analysoidaan tässä tutkielmassa laajemman tiedeopetuksen autenttisuuteen ja avoimen datan hyödyntämiseen liittyvän keskustelun yhteydessä. Avoimen datan hyödyntäminen ja opetuksellinen tutkiminen ovat hyvin nuoria aloja, joiden eturintamaan tämäkin työ asettuu. Aineistoa on kerätty sekä suomalaisilta (n = 64) että kansainvälisiltä (n = 12) toisen asteen opettajilta, minkä lisäksi vertailukohtana käytetään opiskelijatyöpajoista nousseita kommentteja (n = 62). Menetelmänä toimii temaattinen analyysi, jonka tulokset ovat vertailukelpoisia muuhun luonnontieteen opetuksen tutkimuskirjallisuuteen. Tutkimuskysymyksenä on: Miten autenttisuus esiintyy opettajien palautteessa hiukkasfysiikan avoimen datan opetuskäytön kursseilta ja kuinka se vertautuu tiedeopetuksen tutkimuskirjallisuuteen? Tuloksista havaitaan opettajien näkemysten asettuvan hyvin saman suuntaisesti kuin verrokkikirjallisuuden pohjalta olisi voinut olettaakin, yleisimpien autenttisuuden yhteyksien painottuessa tutkijoiden toimintaan verrattaviin työskentelytapoihin ja ”oikean maailman” haasteisiin. Palautteen lähes yksimielinen positiivisuus antaa vahvaa indikaatiota projektin tarjoamien mahdollisuuksien hyödyllisyydestä ja tukee alalla kaivattavien jatkotutkimusten kannattavuutta.

Avoin innovaatio on saanut jalansijaa kilpailun kiristyessä markkinoilla. Taustalla vaikuttavasta kilpailuasetelmasta huolimatta se on kuitenkin myös tiivistänyt yritysten ja erilaisten organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tämän trendin vaikutuksesta innovaatioita on syntynyt ja syntyy yhä enemmän yritysrajat ylittävien kokoonpanojen toiminnan seurauksena, mikä puolestaan nostaa esiin kysymyksen tällaisten keksintöjen ja immateriaalioikeuksien omistussuhteiden järjestämisestä. Tutkimukseni tarkoituksena onkin hahmottaa, millainen on vallitseva oikeustila ja ne oikeudelliset raamit, joiden sisällä avoimen innovaation tuloksista voidaan sopia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee avoimeen innovaatioon vaikuttavaa oikeudellista kehikkoa. Selvittäessäni innovaatioalustojen ja niillä toimivien yritysten oikeudellista liikkumavaraa käyn läpi ajanjakson, joka kattaa keksinnön syntymisen, oikeuksien siirron keksijältä tämän työnantajalle ja työnantajalla olevat mahdollisuudet sopia keksinnön omistussuhteista. Toinen tutkimuskysymys koskee nimenomaan sitä, millaisia vaihtoehtoja avoimen innovaation seurauksena syntyneen IPR:n omistamiselle on. Tässä yhteydessä pyrkimyksenä on sekä löytää eri vaihtoehtojen vahvuudet ja heikkoudet, että tutkia näiden vaihtoehtojen yhteensopivuutta avoimen innovaation arvomaailman kanssa. Koen perustelluksi kiinnittää omistusmallivaihtoehtojen käsittelyn yhteydessä erityistä huomiota avoimen innovaation arvomaailmaan, sillä avoin innovaatio eroaa prosessina huomattavasti perinteisestä suljetusta innovaatiotoiminnasta: avoimen innovaation toimiminen ja onnistuminen edellyttää muun muassa siihen osallistuvien keskinäistä luottamusta, avoimuutta ja yhteistyötä. Sen vuoksi kyseisille arvoille tulisi mielestäni antaa painoarvoa myös varsinaisen innovaatioprosessin päätyttyä sen seurauksena syntyneitä oikeuksia jaettaessa. Tutkimukseen valitut omistusmallit edustavat erityyppisiä päävaihtoehtoja, joita voidaan käyttää omistussuhteita järjestettäessä. Jos nämä vaihtoehdot sijoitettaisiin kuvitteelliselle janalle, näkisin sen vahvinta luottamusta ja yhteistyötä edellyttävässä ääripäässä yhteisomistussuhteen ja toisessa päässä ainakin yhteistyön kannalta yksinomistuksen ja lisenssien myöntämisen. Näiden välille puolestaan jäisivät erilaiset IPR:n hallinnointia varten perustettavat yritys- ja yhtiömuodot. Erilaisia omistusmalleja vertaillessa ilmeni, että niillä jokaisella on liittymäkohtia avoimen innovaation arvomaailmaan – toisilla hieman enemmän, toisilla vähemmän. Olisikin hienoa voida todeta jonkin omistusmallin kuvastavan kyseisiä arvoja parhaiten ja olevan siksi sopivin vaihtoehto, jos yritykset haluavat sopia myös omistussuhteista avoimen innovaation hengessä. Ei kuitenkaan ole mielekästä tehdä päätelmiä yksin tältä pohjalta. Yksittäisen yrityksen toiveisiin valittavasta omistusjärjestelystä vaikuttaa nimittäin vahvasti sen IPR-strategia. Pääpiirteissään voidaan todeta, että yritys haluaa ja sen kannattaa pyrkiä saamaan oikeuksien yksinomistus silloin, kun ne kuuluvat sen ydinliiketoimintaan. Jos oikeudet sen sijaan liittyvät ainoastaan muihin tukitoimintoihin, voi myös vähemmän vaikutusvaltaa jättävä vaihtoehto kuten lisenssisuhde tai rooli joint venturen passiivisena osakkaana olla aivan riittävä. Täysin suoraviivaisia ohjeita tosin on mahdotonta antaa, sillä voi olla sekä tilanteita, joissa yritys haluaisi saada patentin täysin omistukseensa mutta halukkaita onkin useampia, että tilanteita, joissa yritykselle hyvin riittäisi pelkkä lisenssin avulla saavutettava käyttöoikeus, mutta muita kyseisestä immateriaalioikeudesta kiinnostuneita ei ole, joten yrityksen ainoaksi vaihtoehdoksi jää oikeuden omistaminen ja ylläpitäminen. Joka tapauksessa erilaisten vaihtoehtojen olemassaolosta huolimatta on syytä menetellä yhteistyösopimuksen asettaman oikeuksien jakamista koskevan järjestyksen mukaan ja kartoittaa uuden IPR:n osalta osallistujayritysten kiinnostus, sillä ei ole mielekästä väittää tietyn omistusmallin olevan hyvä ratkaisu kaikkiin tilanteisiin. Sitä paitsi saman IPR:n osalta tilanne saattaa näyttäytyä hyvinkin erilaisena riippuen siitä, kenen keksijäyrityksistä näkökulma valitaan. Tämä voi kuitenkin tarjota ratkaisun avaimet yritysten neuvotellessa IPR:n omistussuhteista: esimerkiksi tilanteessa, jossa yhdellä yrityksistä on suuremmat intressit saada IPR hallintaansa, saattaa muille riittää se, että he saavat lisenssin turvin käyttää teknologiaa osana toimintaansa. Silloin IPR:n ylläpitokustannukset ja IPR:ään liittyvät taloudelliset ja muut riskit jäävät käytännössä sen omistajan vastuulle, vaikka vaakakupin toisessa päässä painavatkin luonnollisesti omistajan vapaudet käyttää IPR:ää haluamallaan tavalla. Loppupäätelmänä avoimen innovaation arvojen voikin nähdä ruokkivan toisiaan ja samalla suojaavan hedelmällistä toimintaa niin innovaatioprosessin aikana kuin sen jälkeenkin sitä vahvemmin, mitä läheisemmästä yhteistyösuhteesta on kyse. Silti arvomaailman huomioon ottaminen voidaan varmistaa vielä paremmin ottamalla IPR:n omistusta ja jakamista koskeviin sopimuksiin maininta sen synnyn taustalla vaikuttaneesta avoimesta innovaatiosta. Tilannekohtaiseen ratkaisuun voi vaikuttaa myös se, mitä arvoja innovaatioyhteistyötä tehneet haluavat korostaa: siinä missä yhteisomistussuhde ja joint venture vaikuttaisivat painottavan erityisesti yhteistyön tärkeyttä, korostavat IPR holding-yhtiö sekä yksinomistus luottamuksen merkitystä ja patenttipoolit puolestaan avoimuutta. Näin eri omistusmallivaihtoehdot tarjoavat mahdollisuuksia myös tiettyjen arvojen painottamiseen.

Hammastraumojen esiintyvyys on suurta ikävuosina, jolloin puhkeavan pysyvän hampaan juurenkärki on vielä avoin. Tällainen traumahammas joudutaan toisinaan juurihoitamaan. Ennen juurikanavan täyttöä juuren kärkiosaan on luotava sulku. Sen muodostumisen indusoimiseen on käytetty pitkiä kalsiumhydroksidihoitoja, mutta nykyään ensisijainen vaihtoehto on mineraalitrioksidiaggregaatin (MTA) vieminen suoraan juurenkärjen alueelle. Hoitotuloksista on olemassa melko vähän pitkäaikaisia tutkimuksia, eikä aihetta ole aiemmin tutkittu Suomessa. Kehittyvän hampaan säilyttäminen on toiminnallisesti ja esteettisesti tärkeää, minkä lisäksi se ylläpitää alveoliharjanteen kasvua mahdollista implantointia ajatellen. Tutkimuksen aineisto koostui 72 avojuurisen traumahampaan juurihoitoihin liittyvistä potilasasiakirjamerkinnöistä päivystyskäynnistä lähtien. Hoidot oli suoritettu loppuun PKSSEHYK:ssä vuosina 2006–2013. Viisi hammasta oli täytetty guttaperkalla ja 67 apikaaliosastaan MTA:lla. 68 hampaasta (94,4 %) oli saatavilla seurantatietoja. Hampaiden seuranta-aika vaihteli kolmen kuukauden ja hieman yli viiden vuoden välillä. MTA:lla apikaalisesti täytettyjen hampaiden ennuste todettiin kliinisesti ja röntgenologisesti hyväksi. Potilaat eivät olleet toistaiseksi kokeneet tarvetta implanteille. Neljästä guttaperkalla täytetystä hampaasta oli saatavilla seurantatietoja, ja kahdessa näistä oli esiintynyt komplikaatio.

Avoliittojen määrä on Suomessa kasvanut tasaisesti viime vuosikymmenten aikana. Avopuolisoiden väliset varallisuussuhteet olivat pitkään kokonaisuudessaan samojen varallisuusoikeudellisten säännösten varassa, joita sovellettiin toisilleen vieraiden ihmisten välillä. Avoliittoja koskevaa erityissääntelyä saatiin vihdoin vuonna 2011, kun laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta (26/2011) tuli voimaan. Avoliittolailla säädetään puolisoiden varallisuussuhteista niissä tilanteissa, kun avoliitto on jo päättynyt joko eroon tai toisen puolison kuolemaan. Avoliittolaki selkeytti avopuolisoiden välistä varallisuusoikeudellista tilannetta jossain määrin, mutta paljon kysymyksiä on edelleen yleisten varallisuusoikeudellisten säännösten, oikeuskäytännön ja puolisoiden välisen sopimisen varassa, sillä avoliiton kestäessä varallisuussuhteet ovat edelleen vailla erityissääntelyä. Esimerkiksi puolisoiden välisestä elatuksesta avoliittolaki ei siten lausu mitään. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisten yhdessä asuvien henkilöiden ajatellaan lainsäädännön, oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden valossa osallistuvan toistensa elatukseen silloinkin, kun elatuksesta ei ainakaan nimenomaisesti ole sovittu ja missä määrin tällainen avoliitossa eläminen vaikuttaa henkilön elatukseen. Lisäksi selvitän, mitä ongelmia tällaiseen avopuolisoiden väliseen elatukseen liittyy. Oikeuskäytännössä oletetaan tavanomaisten jokapäiväisten kulujen jakautuvan avoliitossa siten, että niiden takaisinmaksua elatusvelvollisuuden puuttumisen perusteella ei voida avoliiton päättyessä vaatia, mikäli takaisinmaksusta ei avoliiton kestäessä nimenomaisesti ole sovittu. Sosiaalioikeuden puolelta tutkimuksen kohteena ovat asumisen tuet. Mikäli asumisen tuet eivät riitä turvaamaan henkilön asumista, joudutaan turvautumaan toimeentulotukeen. Tämän vuoksi tutkielmassa luodaan myös lyhyt katsaus toimeentulotukeen. Avopuolisoiden väliseen elatukseen nämä tuet liittyvät siten, että sosiaalilainsäädännössä avopuolisot rinnastetaan aviopuolisoihin ja tätä kautta avopuolisoille on lailla säädetty niin sanottu sosiaalioikeudellinen elatusvelvollisuus. Elatukseen liittyvien ongelmien ohella tutkin avopuolison ja avoliiton käsitteitä sekä avoliittolaissa että sen ulkopuolella. Avoliiton määritelmä on avoliittolakia säädettäessä jätetty tulevan oikeuskäytännön varaan. Siitä syystä on ollut mielekästä pohtia, minkälaisiin ongelmiin tuomioistuimet mahdollisesti käsitteen osalta törmäävät avoliittolakia soveltaessaan. Tämän lisäksi avoliiton käsitteen osalta käsittelen avoliittoa sopimuksena yhteiselämästä tai yhteisestä taloudesta, sekä puolisoiden mahdollisuutta solmia muita varallisuusoikeudellisia sopimuksia. Lopuksi olen koonnut yhteen tutkimustulokset sekä avoliiton käsitteen osalta että sen osalta, kuinka siviilioikeudellisen elatusvelvollisuuden puuttuminen suhtautuu siihen, että sosiaalioikeudessa elatusvelvollisuudesta on myös avopuolisoiden kesken säännelty.

Finnish agriculture has faced radical changes since the mid-20th century due to intensification of agricultural production. These changes have resulted into considerable wildlife habitat loss and degradation of biodiversity. Open ditches and their boundaries are one such habitat. They were widely replaces by subsurface drainage. This thesis aims to understand the role open ditches for agricultural biodiversity; what kinds of plants live the ditch habitat and can ditches enhance agrobiodiversity? To answer these questions we surveyed the vegetation of ditch slopes and ditch banks. Both vegetation composition and species richness were studied. The survey concerns only vegetation, but it is assumed that plant species diversity supports diversity of other groups of organisms. The data was collected in summers 2008 and 2009 in Lepsämä river catchment in Southern Finland in co-operation with MYTVAS (Significance of the Finnish agri-environment support scheme for biodiversity and landscape) -project. Ditch habitat characterization was done by studying the most common species and their indicative values in the data. Also NMS-ordination graph was created. Environmental variables were analyzed too. According to the literature review ditches can have significant role in maintaining agrobiodiversity, and their existence has probably reduced biodiversity loss. However, the vegetation analysis shows that the study area was species-poor and homogenous. Probable explanations are the habitat’s humidity and high levels of nutrients alongside the dominance of few strong weed species. In order to improve ditches as wildlife habitats their quality should be enhanced. For example fertilizer and herbicide drifts should be reduced and ditch banks could be widened. Also tending the ditch habitat by cutting or grazing are highly recommendable methods to enhance biodiversity.

Avoliittojen määrä on kasvanut tasaista tahtia 1970-luvulta lähtien ja yhä useampi pariskunta valitsee avoliiton koko elämän kestäväksi parisuhdemuodoksi. Puolisoiden välisiin varallisuusoikeudellisiin kysymyksiin on perinteisesti sovellettu yleisiä siviilioikeudellisia sääntöjä ja periaatteita, mutta näiden sääntöjen soveltamisen ongelmana on se, että ne eivät ota riittävällä tavalla huomioon avoparin välillä vallitsevaa taloudellista yhteyttä. Tilanne kuitenkin parantui, kun vuonna 2011 tuli voimaan avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annettu laki (26/2011, lyhyemmin avoliittolaki), joka säätelee avopuolisoiden omaisuuden jakamista liiton päättyessä joko eron tai kuoleman johdosta. Lain myötä avoliitot voidaan jakaa kahteen ryhmään sen mukaan, kuuluvatko ne lain soveltamisalan piiriin vai eivät. Tutkielmassa tarkastellaan avopuolison oikeudellista suojaa avoliiton päättyessä. Tutkimus koskee sekä lakisääteisiä että erityislailla sääntelemättömiä avoliittoja, joten tarkastelun kohteena ovat sekä avoliittolain säännökset että myös yleiset siviilioikeudelliset säännöt ja periaatteet. Tarkasteltavana on myös muiden Pohjoismaiden avoliittoja koskeva oikeudellinen sääntely. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, suojaavatko Suomen avoliittoja koskevat säännökset riittävällä tavalla avopuolison asemaa vai onko nykyisessä oikeustilassa vielä kehittämiskohteita. Tutkielma koostuu kolmesta luvusta johdannon ja johtopäätösten lisäksi. Ensimmäisen asialuvun aiheena on avoliittojen oikeudellinen sääntely ja avoliittolaki. Toisessa asialuvussa käsitellään avopuolison oikeudellisen suojan laajuutta avoliiton päättyessä. Tarkasteltavana ovat puolisoiden omistusoikeuskysymykset sekä erilaiset keinot, joilla avopuoliso voi parantaa asemaansa. Kolmas asialuku koskee muiden Pohjoismaiden avoliittoja koskevaa sääntelyä sekä Suomen avoliittolainsäädännön kehittämistä. Luvussa tuodaan esille avoliittojen oikeudellisen sääntelyn ongelmia sekä avoliittolain parannusvaihtoehtoja, joihin voidaan ottaa mallia muista Pohjoismaista.

Avopurenta on yksi vaikeimmin hoidettavista purentavirheistä johtuen suuresta palautumisriskistä. Sen etiologia on monitekijäinen ja hoitovaihtoehtoja on useita. Avopurennan etiologiasta ja hoitomenetelmistä on lukuisia artikkeleita, mutta katsottiin tärkeäksi kerätä yhteen artikkeleissa oleva tieto kirjallisuuskatsauksen muotoon. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, mitkä tekijät aiheuttavat avopurentaa ja millä mekanismilla, sekä käsittelemään avopurennan hoidossa käytettäviä ortodonttisia kojeita ja hoidolla saatuja tuloksia. Avopurennan hoidon onnistumisesta on useita raportoituja tutkimuksia, mutta kuitenkaan ei voida määritellä, mikä hoitomenetelmistä olisi paras. Valintaa hankaloittaa se, että tutkimuksia hoidon pitkäaikaistuloksista on melko vähän ja toisaalta tutkimuksissa saatetaan käyttää eri menetelmiä vertikaalisen ylipurennan mittaamiseen, joten tutkimustulokset eivät aina ole vertailukelpoisia.

Pro gradu -työssäni tutkin venäläistä avtorskaia pesnia -musiikkigenreä. sitä ympäröivää yhteisöä sekä muutosta, jonka genre on kokenut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Avtorskaia pesnian keskiössä on lyyrinen, kitarasäestyksellinen säveltäjän ja sanoittajan itsensä esittämä laulu. Neuvostoliiton kontekstissa avtorskaia pesnian voidaan nähdä olevan yhteiskuntakriittinen genre, joka intonaationsa, muotonsa ja sanomansa välityksellä korosti yksilöllisyyttä ja sananvapauden periaatteita. Neuvostoliiton hajoaminen on vaikuttanut monella tavalla sekä musiikin olemukseen että sitä ympäröivään yhteisöön. Pyrin selvittämään, minkälaisia arvoja avtorskaia pesnian parissa viihtyvä yhteisö vaali sosialismin aikana ja minkälaisia odotushorisontteja yhteisön jäsenet liittävät genreensä nykykontekstissa. Musiikin yhteiskunnallisen merkityksen lisäksi pohdin myös sitä, mitä genre merkitsee sitä luoville yksilöille ja yhteisölle. Tutkimukseni perustuu vuonna 2009 Pietarissa tehtyyn kolmen kuukauden mittaiseen kenttätyöhön. Vierailin säännöllisesti pietarilaisissa lauluklubissa, kävin konserteissa ja osallistuin muutamaan klubien järjestämään festivaaliin. Erityisesti klubit edustivat genren yhteisöllisintä puolta. Osallistuin klubien toimintaan, haastattelin useita muusikoita ja muita genren aktiiveja. Tarkastellessani avtorskaia pesniaa Neuvostoliiton kontekstissa, pohdin erityisesti sen merkitystä ja sijoittumista sosialistisen yhteiskunnan todellisuuteen. Usein kirjallisuudessa sosialismi nähdään vastakkaisien kategorioiden kautta. Viimeisten vuosikymmenien sosialistinen todellisuus oli kuitenkin luonteeltaan paradoksaalinen. Tarkastelemalla avtorskaia pesniaa pyrin osoittamaan, millä tavalla sosialistiseen yhteiskuntaan liitettävät vastakkainasettelut ovat ongelmallisia. Analysoin sosialistisen yhteiskunnan ja avtorsakian pesnian välistä suhdetta nojaten James Seottin publie ja hidden transeripts -käsitteisiin. Tämän lisäksi käytän Alexei Yurchakin delerrilorialisaation käsitettä kuvaamaan sitä. millä tavalla sosialismin viimeisten vuosikymmenien aikana avtorskaia pesnia -yhteisö loi sosiaalisia tiloja, joissa yhteisön arvoja ei nähty ristiriitaisina sosialistisen ideologian kanssa. Tasa-arvo, yhteisöllisyys, perhe, ystävyys ja eettisyys voidaan lukea sosialismin ja avtorskaia pesnian -yhteisön yhteisiksi arvoiksi. Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä sosiaalisen todellisuuden ja virallisen diskurssin ristiriitaisuus muodosti tilanteen, joka mahdollisti uusien tulkintojen ja sen myötä uusien sosiaalisten tilojen syntymisen. Neuvostoliiton hajoaminen on asettanut avtorskaia pesnia -genrelle uusia haasteita. Vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen nopea muuttuminen on aiheuttanut tilanteen, jossa genren edustajat ovat joutuneet arvioimaan suhdettaan ympäröivään todellisuuteen uudesta näkökulmasta. Tärkeiksi muodostuneet arvot jatkavat elämäänsä, mutta niiden tulkinta ja merkitsevyys ovat muuttuneet. Nykyään genreen liitetään erilaisia odotushorisontteja, jotka syntyvät avoimessa, historiallisesti määräytyvässä diskursiivisessa prosessissa. Käsitykset musiikin merkitsevyydestä ja sen paikasta nykykontekstissa rakentuvat myös yhteiselle historialle ja sen merkityksille. Ystävyyden ja vilpittömyyden korostuminen sekä genren näkeminen ennen kaikkea kommunikaation ja taiteen muotona ovat niitä lähtökohtia, joista muusikot pyrkivät musiikkiaan tekemään. Jollekin avtorskaia pesnia edustaa kommunikaatiota ja dialogia yksilöiden välillä. Toisille genre edustaa taiteen muotoa, kun taas jotkut näkevät musiikin hyödykkeenä. Monelle genre edustaa yhteisöä ja toimii selviytymisstrategiana elämän hankalina hetkinä. Tunne yhteenkuuluvuudesta ja kuulumisesta saman genren piiriin ilmenee hetkissä ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, jolloin he ymmärtävät jakavansa jotakin yhteistä ja näin kuuluvansa johonkin heitä yhdistävään maailmaan. Avtorskaia pesnian parissa viihtyvät näyttäisivät muodostavan kuvitteellisen yhteisön, jota yhdistää yksilön ainutlaatuisuuden kunnioittaminen. Avtorkskaia pesnian ja sen yhteiskunnallisen merkityksen muuttumisen tarkastelu antaa mahdollisuuden kurkistaa Venäjällä tapahtuvien sosiaalisten ja poliittisten muutosten luonteeseen.

The increasing immigration in Finland has led to a situation where pupils with immigrant background need to be considered even more than before. In Finland pupils with immigrant background usually start studying in an instruction preparing for basic education which is meant to create adequate language and study skills that are needed in the basic education classrooms. The increasing amount of pupils studying in their second language comes with the need to implement more reasearch in classrooms where communication does not happen in pupils’ first language. The ways that pupils attempted to get teacher’s attention and express their need for help in the instruction preparing for basic education were examined and analysed in this research. Also teachers’ ways to respond to pupils requests for help were examined. According to earlier studies the most conventional ways to attach teachers’ attention are addressing the teacher and raising hands. Earlier studies also demonstrate that when studied in second language teacher’s help is needed in both problems with the language and problems with solving excersises. Research data was filmed in four classrooms in different schools in the metropolitan area of Finland. The data consists of 7 hours and 37 minutes of filmed lessons in the instruction preparing for basic education. There were 21 pupils examined in total and there was a teacher as well as a special needs assistant in every classroom. The data was transcribed and analysed by using conversation analysis as a method. During the filmed lessons the researchers also took notes and the teachers also gave some important information about the pupils that were examined such as how long they have lived in Finland. According to the research results pupils in the instruction preparing for basic education strived for teacher’s attention by addressing teacher, looking at them as well as raising a hand and approaching the teacher. The pupils’ ways of expressing their need for help were divided in two categories: verbal and nonverbal expressions. Verbal expressions consisted of direct questions, ”I don’t understand/know/remember/don’t know how to –expressions, verbal word searches, teacher-centered expressions and repetitions. Nonverbal expressions consisted of bodily word searches, body language and facial expressions. The teachers’ ways to help pupils were steering pupils towards solution, giving the right answer, explaining word meanings, using other pupils’ knowledge, steering pupils’ proceeding, code-switching and rephrasing.