Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

  • Pellikka, Eero (2014)
    Lahjonta on tavattu jakaa aktiiviseen (lahjuksen antaminen) ja passiiviseen (lahjuksen ottaminen) lahjontaan sekä julkisen ja yksityisen sektorin lahjontaan. Jaottelun taustalla ovat olleet kriminalisointien erilaiset suojeluobjektit, ja säännösten kehitys ja soveltamiskäytäntö ovatkin Suomessa eriytyneet toisistaan. Joissakin maissa on kuitenkin päädytty ratkaisuun, jossa sama lahjusrikossäännöstö koskee niin yksityistä kuin julkistakin sektoria. Nämä erilaiset ratkaisut johtavat erilaisiin lopputuloksiin kansainvälisiin liikesuhteisiin kytkeytyvän lahjonnan rikosoikeudellisessa arvostelussa, joiden kriminaalipoliittista tarkoituksenmukaisuutta analysoin pro gradu -tutkielmassani. Työn keskeinen tutkimuskysymys on, mitkä ovat rikosoikeudellisen vastuun edellytykset lahjonnasta kansainvälisissä liikesuhteissa. Kansainvälisissä liikesuhteissa esiintyvä lahjonta on oma korruptoituneen toiminnan alatyyppinsä, jossa esiintyvät lainalaisuudet tulee ottaa rikoslain lahjuskriminalisointien ajantasaisuuden arvioinnissa huomioon. Tutkielmani jakautuu kansainvälisissä liikesuhteissa esiintyvän lahjonnan tekotapojen kuvaamiseen (modus operandi), Suomen, Ruotsin ja Yhdistyneen kuningaskunnan lahjusrikosjärjestelmien selvittämiseen sekä lopulta näiden maiden oikeusjärjestelmien lopputulosten vertailemiseen ja päätelmien tekoon. Empiiristä aineistoa Suomen rikossäännösten soveltamisesta on neljästä tuoreesta oikeustapauksesta, joissa suomalaisen yrityksen tai sen johtajien on epäilty lahjoneen ulkomaista virkamiestä julkisen hankinnan yhteydessä. Osassa näistä tapauksista oikeusprosessi on edelleen vireillä, mutta jokaisessa jutussa on tämän työn palauttamishetkellä viimeisimmässä tuomiossa hylätty syytteet törkeästä lahjuksen antamisesta ei näyttöä -perusteella. Ruotsin ja Yhdistyneen kuningaskunnan vastikään uusituissa lahjusrikossäännöstöissä on kriminalisoitu paitsi tahallinen lahjuksen antaminen myös lahjusrikosten tuottamuksellisia tekomuotoja. Näissä maissa rikosoikeudellinen vastuu lahjonnasta voi siten perustua paitsi osallisuuteen lahjuksen antamisesta myös siihen, että elinkeinonharjoittaja tai sen asiasta vastuullinen johtaja epäonnistuu elinkeinonharjoittajan lukuun toimivan henkilön antamien lahjusten estämisessä. Molemmissa maissa tuottamuksellisesta lahjusrikoksesta syytetty kuitenkin vapautuu rikosoikeudellisesta vastuusta, jos ilmenee, että elinkeinonharjoittajalla oli käytössä maissa sovellettavia lahjonnan vastaisia suosituksia vastaavat riittävät lahjonnan vastaiset toimintatavat. Vastuu lahjonnasta perustuu Suomessa luonnollisen henkilön osalta tietoiseen osallisuuteen ja oikeushenkilön osalta rikoslain 9:2 §:n mukaisiin oikeushenkilön rangaistusvastuun edellytyksiin. Suomen nykyiset lahjusrikossäännökset soveltuvat käytännössä heikosti kansainvälisissä liikesuhteissa tapahtuvaan lahjontaan. Nykyään lahjonta tyypillisesti naamioidaan konsultointimaksuina kolmannen henkilön eli välittäjän hoidettavaksi, ja lahjonnan paljastuttua elinkeinonharjoittaja voi yleensä onnistuneesti vedota tietämättömyyteensä. Lahjusrikossäännösten preventiofunktion parantamiseksi olisi suositeltavaa, että Suomessa otettaisiin käyttöön vaikutusvallan väärinkäyttöä ja lahjonnan tuottamuksellista rahoittamista koskevat rikossäännökset.
  • Laukkarinen, Vilma (2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan rikosoikeudellisten osallisuusoppien soveltamista palveluntarjoajaan tekijänoikeuden loukkauksissa. Tarkastelun keskiössä ovat vertaisverkkojen ylläpitäjät sekä sosiaalisen median palveluntarjoajat. Tutkielmassa selvitetään palveluntarjoajan avunantovastuun alarajaa sekä avunannon ja rikoskumppanuuden välisiä rajanvetoperusteita erikseen vertaisverkkojen ylläpitäjien ja sosiaalisen median palveluntarjoajien kohdalla. Aihetta lähestytään ensisijaisesti kansallisen oikeuden näkökulmasta. Tutkimusmetodina on praktinen lainoppi, joskaan tutkimuksessa ei voida täysin pidättäytyä klassisessa oikeuslähdeopissa saatavilla olevan aineiston rajallisuuden vuoksi. Tutkimuksessa hyödynnetään myös alempien kansallisten sekä ulkomaisten tuomioistuinten ratkaisuja. Palveluntarjoajan osallisuusvastuuta tekijänoikeuden loukkauksiin on käsitelty oikeuskirjallisuudessa jo jonkin verran ja viimeistään korkeimman oikeuden prejudikaattiratkaisun KKO 2010:47 (Finreactor) myötä oli kansallisella tasolla selvää, että vertaisverkon ylläpitäjä voi olla osallisena vastuussa palvelun käyttäjien tekemiin tekijänoikeusloukkauksiin. Oikeustilaa ei kuitenkaan vielä voida pitää läheskään kaikilta osin selvänä, sillä korkeimman oikeuden ratkaisussa ei otettu kantaa kaikkiin keskeisiin kysymyksiin ja toisaalta kansallisten alempien tuomioistuinten myöhemmin annetut ratkaisut eivät ole olleet täysin yhdenmukaisia korkeimman oikeuden prejudikaattiratkaisun perustelujen kanssa. Oikeustieteessä ei myöskään vallitse yksimielisyyttä aihepiirin kannalta edes kaikkein keskeisimmistä kysymyksistä, kuten siitä, tulisiko palveluntarjoajalta edellyttää erityistä oikeudellista vastuuasemaa hänen ollakseen avunantajana vastuussa laiminlyönnistä eli esimerkiksi siitä, ettei hän poista palvelimeltaan tekijänoikeutta loukkaavaa aineistoa. Voidaan myös katsoa, että suomalaisessa oikeustieteessä ei ole vielä pyritty systemaattisemmin arvioimaan palveluntarjoajan avunantovastuun alarajaa taikka sitä, millä edellytyksin avunanto voidaan kvalifioida rikoskumppanuudeksi palveluntarjoajan kohdalla tekijänoikeuden loukkauksissa. Tutkimuksen tarkoituksena on täydentää palveluntarjoajan osallisuusvastuusta käytyä oikeustieteellistä keskustelua systematisoimalla osallisuusmuotojen soveltamisedellytyksiä tekijänoikeuden loukkauksissa. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, ettei osallisuussäännöksien soveltaminen palveluntarjoajaan tekijänoikeuden loukkauksissa ole edes kansallisella tasolla täysin johdonmukaista korkeimman oikeuden prejudikaattiratkaisusta huolimatta. Tutkielmassa käydään oikeuskäytännön valossa läpi osallisuusmuotojen soveltamisedellytykset ja keskinäiset rajapinnat. Tutkielmassa esitetään tulkintakannanottoja osallisuusoppien soveltamisessa palveluntarjoajaan erilaisissa tilanteissa.
  • Ruotsalainen, Anu (2007)
    Tuomioistuimissa käsiteltävissä rikosasioissa tulee usein eteen tilanteita, joissa rikokseen sovellettava lainsäädäntö on rikoksen tekohetken jälkeen joiltain osin muuttunut. Suomessa on vakiintuneesti katsottu, että tällöin sovelletaan pääsääntöisesti rikoksen tekohetken lakia. Jos lainsäädäntö on muuttunut syytetylle edullisemmaksi, tulee kuitenkin tämä tuomitsemishetken lievempi laki sovellettavaksi. Tätä kutsutaan siis rikosoikeuden lievemmän lain periaatteeksi. Sääntö on perusajatukseltaan yksinkertainen, mutta siihen liittyy monia kysymyksiä, joihin lain sanamuoto ei anna vastausta. Tämän kirjoituksen tarkoitus on tuoda esiin näitä kysymyksiä, ja mahdollisimman paljon pyrkiä myös vastaamaan niihin. Lievemmän lain periaatteen soveltamisen ulkopuolelle jäävät lain mukaan määräaikaisiksi tarkoitetut kriminalisoinnit sekä blankorangaistussäännökset. Myös prosessuaaliset seikat on jätetty periaatteen soveltamisalan ulkopuolelle, joitain syyteoikeutta koskevia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lakien vertailu tehdään kussakin yksittäistapauksessa erikseen. Tuomioistuimen tulee suorittaa huolellinen soveltamiskoe ja ratkaista asia kokeellisesti kummankin sääntelyn mukaan. Soveltamiskokeessa joudutaan usein arvioimaan tunnusmerkistöissä ja määritelmissä tai yleisissä opeissa tapahtuneita muutoksia. Lopputulosten vertailussa tarkasteltavaksi tulevat niin päärangaistus kuin mahdolliset oheisseuraamukset ja turvaamistoimenpiteetkin. Erimielisyyttä vallitsee kuitenkin siitä, tuleeko ratkaisussa soveltaa vain toisen ajan lainsäädäntöä, vai voidaanko eri aikoina voimassa olleista lainsäädännöistä poimia syytetylle edullisempia palasia ja soveltaa niitä yhdessä. Itse olen sitä mieltä, että tuomioistuimen olisi valittava joko tekohetken tai tuomitsemishetken lainsäädäntö ja sovellettava sitä kokonaisuutena. KP -sopimuksen 15 artikla edellyttää periaatteen soveltamista myös muutoksenhaussa. Näyttäisi siltä, että joissain tapauksissa periaatetta olisi sovellettava vielä lainvoimaisen tuomion täytäntöönpanossakin.
  • Mahmood, Venus (2021)
    Tämän tutkielman aiheena on rikosoikeuden preventiivinen käänne. Rikosoikeuden preventiivisel-lä käänteellä tarkoitetaan viime vuosina yleistynyttä ilmiötä, jossa rikoksia pyritään estämään jo ennen kuin ne ovat käynnistyneet. Aihe on tärkeä, koska erilaiset preventiiviset toimenpiteet ovat viime vuosina lisääntyneet huomattavasti. Preventiivinen käänne ilmenee useissa eri muodoissa. Preventiivisen käänteen ytimessä ovat valmistelurikokset, jotka ovat yleistyneet 9/11 -iskujen jälkeen. Valmistelurikosten lisäksi rikosoi-keuden preventiiviselle käänteelle on ominaista rikosjärjestelmän ulkopuolisten keinojen käyttö. Tämän tutkielman kohteena ovat nimenomaan nämä rikosoikeuden ulkopuoliset keinot. Tarkastel-taessa rikosoikeuden ulkopuolella sijoittuvia keinoja ilmiöstä tulee hyvin fragmentaarinen, sillä rikosoikeuden ulkopuolella olevia keinoja, joita voidaan käyttää rikosten torjuntaan on erilaisia. Esimerkkinä ovat erilaiset hallinnolliset instrumentit, joilla pyritään heikentämään rikollisuuden toi-mintaedellytyksiä; lisäksi on olemassa poliisin ja terveysviranomaisten johdossa toteutettavat puo-lihallinnollisia toimenpiteitä, joissa on selkeä interventiotavoite; erikseen on tiedonhankinta ja val-vonta, joilla pyritään tunnistamaan potentiaalisia riskejä. Tällaisten instrumenttien osalta preventii-visen tarkoituksen osoittaminen ei ole helppoa. Preventiiviset toimenpiteet puuttuvat niiden koh-teena olevan yksilön perusoikeuksiin, vaikka puuttumisen aste vaihtelee riippuen toimenpiteen luonteesta. Tällöin toimenpiteen käytölle tulee olla hyväksyttävä peruste. Preventiivisiä toimenpiteitä perustellaan turvallisuudella. Turvallisuuden merkityssisältö on kaikkea muuta kuin selkeä ja se on kaiken lisäksi herkkä erilaisille poliittisille muutoksille. Tämän seurauk-sena monissa maissa voidaan havaita ylilyöntejä turvallisuuden suojelussa. Turvallisuuden merki-tyssisältö on laajentunut kattamaan potentiaalisia tai tulevaisuudessa aktualisoituvia uhkia. Poliit-tisella toimintakentällä turvallisuutta on käytetty instrumentaalisesti omien poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Turvallisuuskäsitteen laajentuminen sekä turvallisuuden merkityksen vahvistumi-nen yleisesti on johtanut julkisen vallan valtiosääntöoikeudellisten rajojen venymiseen. Ylikansallisten tuomioistuinten –etenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT)– mahdollisuus suojella yksilön perusoikeuksia on kapea. EIT:n oikeuskäytännössä sopimusvaltioille on annettu huomattavan laaja harkintamarginaali ja EIT on ollut haluton tähän puuttumaan. Oikeuskäytän-nön tarkastelusta ilmenee, että EIT arvioi prosessuaalisia seikkoja ottamatta kantaa toimenpiteen oikeusperusteeseen. Tarkasteltaessa preventiivisen käännettä yhtenä sosiaalisen kontrollin muotona voidaan havaita, että se poikkeaa klassisesta liberaalista kontrollimekanismista sekä hyvinvointimalliin kytkeytyvästä kontrollimekanismista ja näyttää edustavan uudentyyppistä kolmatta kontrollitapaa.
  • Yli-Hemminki, Esko (2020)
    Neurotiede on filosofiassa nähty haasteena vapaalle tahdolle. Päätökset toimia eivät ehkä olekaan vapaita ja tietoisia. Ihminen ei ehkä olekaan niin vapaa toimija kuin on oletettu. Tämä neurotieteen haaste toimijuudelle ja vapaalle tahdolle on nähty haasteena myös rikosoikeudessa. Neurotiede haastaa rikosoikeudellisen toimijan edellytyksiä, kuten autonomiaa, rationaalisuutta ja kykyä intentionaaliseen toimintaan. Työssä tutkitaan tätä neurotieteen haastetta rikoslain olettamalle toimijalle ja sen edellytyksille. Tutkimuskysymyksenä on, onko neurotiede haaste rikoslain olettamalle toimijalle? Työn tavoitteena on osoittaa filosofista argumentaatiota käyttäen, että neurotiede ei ole haaste rikoslain toimijalle eikä näin poista rikosvastuuta tai tee rikosoikeudellista järjestelmää tyhjäksi. Neurotieteen empiirinen näyttö ei riitä tähän tällä hetkellä. Ongelmallinen näyttö voidaan filosofisella tarkastelulla osoittaa käsiteelliseen sekaannukseen perustuvaksi. Työ kuitenkin tarjoaa myös optimistisen vastauksen siihen, jos neurotiede joskus tarjoaisi käsitteellisesti selkeän ja ongelmattoman näytön rikosoikeudellisen toimijan ehtojen hylkäämiselle. Suomalainen rikoslaki perustuu tehtyyn tekoon. Rikoslaki kuitenkin edellyttää tekijältä tiettyjä ominaisuuksia. Työssä esitetään, että rikoslain vaatimukset rationaalisesta ja intentionaaliseen toimintaan kykenevästä toimijasta vastaavat filosofiassa toimijalle asetettuja minimivaatimuksia. Tämän lisäksi rikoslaki edellyttää toisin toimimisen mahdollisuutta moraalisen toimijan ehtona sille, että toimijaa voidaan pitää vastuussa teoistaan. Vapauden ja rationaalisuuden elementit löytyvät syyllisyysperiaatteesta ja intentionaalisen toiminnan edellytys teon tahallisuuden vaatimuksesta. Vapaan tahdon, vastuun ja determinismin osalta kompatibilismi argumentoidaan parhaaksi vapaan tahdon variaatioksi rikoslain toimijan kannalta. Neurotieteen vapaalle tahdolle, toimijalle ja rikosoikeudelle asettaman haasteen osalta käydään läpi Benjamin Libetin kokeet ja Daniel M. Wegnerin teoria, minkä mukaan vapaalla tai tietoisella tahdolla ei ole mitään merkitystä toiminnan kannalta tai niiden merkitys pelkästään estävä. Neurotieteen haasteisiin vastataan pitkälti Alfred R. Melen argumentaatiolla. Melen mukaan empiria ei riitä Libetin ja Wegnerin väitteiden osoittamiseen. Nämä haasteet voidaan ylittää käsitteitä selkeyttämällä. Melen argumentaation lisäksi käydään läpi muitakin neurotieteen rikoslain toimijalle asettaman haasteen kyseenalaistavia argumentteja. Johtopäätös on, että neurotiede ei haasta mitään rikoslain toimijan ehdoista ja että kompatibilistinen lähestyminen vapaan tahdon ja determinismin yhteensopivuudesta on perusteltua rikoslain kontekstissa. Jos neurotiede joskus kyseenalaistaakin toimijuuden ehdot, rikosoikeus voidaan retribuution sijaan perustaa preventioon, jossa rikoksia pyritään ennakolta estämään.
  • Myllymäki, Elli (2021)
    Rikoslain (39/1889) 6 luvun 7 §:n 1 kohdan (515/2003) mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraus, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Rangaistusta kohtuullistavana muuna seurauksena voitiin jo alkuperäisen säännöksen (466/1976) esitöiden mukaan poikkeuksellisesti huomioida myös rikosasian saama julkisuus. Samanaikaisesti oikeudenkäynnin julkisuusperiaate on yhtenä keskeisimmistä prosessiperiaatteista välttämätön osa länsimaista, demokraattista oikeusvaltiota. Julkisuusperiaatteen edellyttämä oikeudenkäynnin yleisöjulkisuus toteutuu käytännössä välillisesti nimenomaan median kautta mediajulkisuutena. Kohtuullistamisperusteen tarkoitus on tulla sovellettavaksi ainoastaan poikkeuksellisesti, mutta rangaistuksen kohtuullistaminen poikkeuksellisen julkisuuden perusteella on jäänyt hyvin harvinaiseksi. Julkisuuden huomioimiselle rangaistusta kohtuullistavana tekijänä ei ole vahvistettu yleisiä sääntöjä, vaan kyse on tapauskohtaisesta harkinnasta. Oikeuskirjallisuudessa on hahmotettu joitain poikkeuksellisuusarvioinnissa huomioitavia seikkoja, mutta lain esitöistä, oikeuskirjallisuudesta tai oikeuskäytännöstä ei ole löydettävissä kattavaa, kokoavaa analyysiä soveltamisedellytyksistä. Yleisten oppien uudistuksen ja etenkin 1970-luvun jälkeen mediassa ja rikosprosessin mediajulkisuudessa on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Rikosuutisointi on uutisoinnin sähköistymisen seurauksena nopeutunut ja aikaistunut, mikä yhtenä suurimpana tekijänä on johtanut rikosuutisoinnin merkittävään lisääntymiseen. Rikosuutisoinnin määrällisen kasvun lisäksi rikosjournalismi on kokenut laadullisia muutoksia ennen muuta sosiaalisen median, valtamedian ulkopuolisten toimijoiden ja rikosuutisoinnin viihteellistymisen seurauksena. RL 6:7:n 1 kohdan tarkoittama julkisuuden poikkeuksellisuus ei siten tarkoita saman laatuista tai laajuista julkisuutta kuin kaksikymmentä, saati viisikymmentä vuotta sitten. Vaikka mediajulkisuuden muutokset on havaittu, ei niitä ole kyetty oikeuskirjallisuudessa tai oikeuskäytännössä vielä konkreettisesti huomioimaan. Tutkielman keskeisenä johtopäätöksenä havaitaan mediajulkisuuden ja yhteiskunnan muutosten huomioimiseksi tarve rikosasian mediajulkisuuden poikkeuksellisuuden vaatimuksen arvioinnin saattamiseksi nykyaikaan. Tutkielmassa hahmotetaan ensiksi rikosprosessin mediajulkisuuden asema yhtäältä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takaajana ja toisaalta rangaistusta kohtuullistavana tekijänä. Tutkielmassa myös perehdytään rikosprosessin mediajulkisuuteen median näkökulmasta. Varsinaisena tutkimuskysymyksenä tutkielmassa tunnistetaan ja systematisoidaan viimeaikaisessa oikeuskäytännössä rangaistuksen julkisuusperusteisen kohtuullistamisperusteen soveltamisharkinnassa vaikuttaneet tekijät. Vielä varsinaisena tutkimuskysymyksenä tunnistetaan ne rikosasian mediajulkisuudessa tapahtuneet muutokset, jotka soveltamisharkinnassa tulisi ottaa huomioon sekä esitetään perusteltu esitys siitä, miten nämä olennaiset mediajulkisuuden muutokset tulisi ottaa huomioon arvioitaessa rangaistuksen kohtuullistamista. Tutkielman tavoitteena on de lege ferenda -merkityksen lisäksi luoda kattava kokonaisesitys julkisuusperusteisen rangaistuksen kohtuullistamisen tämänhetkisistä soveltamisedellytyksistä.
  • Perttula os. Peltonen, Iida (2023)
    Rikoksen uhriksi joutuminen luo yksilön elämään kriisin. Myös sitä seuraava rikosprosessi on uhrille monella tapaa kuormittava kokemus, joka saattaa pahimmillaan traumatisoida tätä lisää. Prosessin eri kuormitustekijät heikentävät uhrin mielenterveyttä ja nakertavat tämän luottamusta oikeuslaitokseen. Rikosprosessia pidetään epäselvänä, uhrit eivät tiedä oman tapauksensa tilannetta ja kokevat jäävänsä menettelyssä sivuosaan. Prosessi kestää pitkään ja käytänteet uhrin kohtaamisessa vaihtelevat. Oikeusturva kärsii, kun ihmiset eivät tosiasiassa pääse oikeuksiinsa, ja terapeuttisen juridiikan näkökulmasta asianosaisen mielenterveyttä heikentävä rikosprosessi on epäonnistunut tehtävässään. Rikosprosessi on jäänyt teknologiakehityksen jalkoihin ja oikeusturvan takaamiseksi tähän on tultava muutos. Oikeudenhoitoon tulee kehittää OmaOikeus-palvelu, jossa jokainen voi asioida sähköisesti itseään koskevassa rikosasiassa. Sähköisen asiointipalvelun tarkoituksena on selkeyttää rikosprosessia, tuoda kansalaiset oikeuksiensa äärelle ja helpottaa viranomaisten välistä yhteistyötä. Parhaimmillaan OmaOikeus-palvelu voi nopeuttaa rikosprosessia, tehdä oikeudenhoidosta läpinäkyvämpää ja ehkäistä toissijaista uhriutumista menettelyn aikana. Tutkielmassa tarkastellaan suomalaista rikosprosessia ja systematisoidaan siinä esiintyviä psyykkisiä kuormitustekijöitä pääosin oikeussosiologisen ja osittain lainopillisen tutkimusmenetelmän keinoin. Oikeuksiin pääsyn ja terapeuttisen juridiikan tutkimusperinteet luovat tähän poikkitieteelliseen tutkielmaan viitekehyksen. Työ keskittyy rikosprosessin ongelmallisuuteen uhrin mielenterveyden näkökulmasta ja sen tarkoituksena on kartoittaa ne digitalisaation mahdollistamat keinot, joilla prosessista saadaan muodostettua uhrille kevyempi kokonaisuus. Ratkaisuehdotus yhdistää oikeusteknologian oikeusmuotoiluun siten, että lopputuloksena on paitsi helposti saavutettava, myös mahdollisimman ymmärrettävä konsepti. OmaOikeus-palvelu edesauttaa uhridirektiivin osittain täyttymättä jääneitä tavoitteita ja luo rikosprosessiin nykyaikaisen sekä tulevaisuuden vaatimuksiin soveltuvan asiointikanavan. Tällaisen palvelun voidaan nähdä olevan jo lähestulkoon edellytys siinä teknologiayhteiskunnassa, jossa jo muuten elämme.
  • Nessling, Vesa (2018)
    Käsittelen tässä työssä rikosta, rangaistusta ja anteeksiantoa. Määrittelen mitä on rikos, rikollisuus, rangaistus ja anteeksianto. Työssäni ensimmäiseksi käsittelen rikosta ja rikollisuutta. Jos ihmiset eivät tule keskenään toimeen, miten on mahdollista ylläpitää nykyistä poliittista ja yhteiskunnallista järjestelmää? Jotta olisi rikkomus tarvitaan sen määrittelevä normi. Lähden määrittelemään rikoksen käsitettä ensin pohtien yhteiskunnan järjestystä ja tämän jälkeen itse rikosta. Tämän jälkeen käsittelen rikollisuuden psykologista profiilia erilaisten mielenterveys ja kehitys psykologian teorioilla. Tämän jälkeen käsittelen rangaistusta. Miksi tarvitaan rangaistusta ja kuinka se on muuttunut aikojen saatossa. Esittelen suurimmat eettiset suuntaukset ja ajattelijat niiden taustalla. Rangaistus ja anteeksianto ovat toisensa korvaavat käsitteet, se tekee niiden suhteesta kiinnostavan. Rangaistus perustuu lakiin ja normatiikkaan kun anteeksianto enemmän moraalisen toimintaan. Esittelen moderneja teorioita anteeksiannosta sekä anteeksiantoa kristillis-juutalaisessa traditiossa. Työssäni pohdin millä tavoin rikos, rangaistus ja anteeksianto suhtautuvat toisiinsa. Ja millä tavalla ne vaikuttavat ihmisen elämään.
  • Junni, Annukka (2020)
    Tämä pro gradu -tutkielma tutkii forensisen kääntäjän toimijuutta rikostutkinnassa. Tavoitteena on selvittää, millaista forensisen kääntäjän toimijuus rikostutkinnassa on. Tutkielma etsii vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Onko kääntäjällä erityistä toimijapositiota rikostutkinnassa? Miten forensisen kääntäjän toimijuus ilmenee rikostutkinnassa? Millaisia rajoituksia kääntäjän toimijuudella on? Aihetta ei ole aikaisemmin tutkittu Suomessa, joten tämä tutkielma täyttää käännöstieteellisessä tutkimuksessa olevan aukon. Forensisella kääntämisellä tässä tutkielmassa tarkoitetaan kaikkea rikosprosessissa ja etenkin esitutkinnassa esiintyvää vieraskielisen materiaalin kääntämistä, siihen liittyvää kielellistä analyysiä sekä muita aiheeseen liittyviä asiantuntijatehtäviä. Tutkielma kuuluu käännöstieteen sosiologian piiriin. Albert Banduran (2001) luokittelu toimijuuden kolmesta eri tasosta toimii analyysin ensisijaisena teoreettisena viitekehyksenä. Kääntäjän toimijuutta rikostutkinnassa tarkastellaan yksilöllisen, valtuutetun ja kollektiivisen toimijuuden tasoilla. Bandura erottelee lisäksi yksilöllisen toimijuuden neljä komponenttia: tarkoituksellisuus, ennakkosuunnittelu, itsereaktiivisuus ja itsereflektio. Analyysissä näitä komponentteja peilataan kääntäjän yksilöllisen toimijuuden sisäisten alaluokkien analyysiin. Tutkimuksen aineistoina toimivat vuosina 2015–2016 kerätyt teemahaastattelut (n=10) forensisilta kääntäjiltä sekä rikostutkijoilta vuonna 2018 kerätyt haastattelut (n=13). Molemmissa aineistokokonaisuuksissa haastatteluita on kerätty Rajavartiolaitokselta, keskusrikospoliisilta sekä Tullilta. Vuoden 2018 haastatteluihin osallistui myös kaksi Helsingin poliisilaitoksen tutkijaa. Haastatteluita analysoitiin teoriaohjaavan eli abduktiivisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimustulokset osoittavat, että kääntäjän toimijuutta esiintyy kaikilla kolmella edellä mainitulla tasolla. Kääntäjän yksilöllinen toimijuus ilmenee käännösratkaisuissa, kääntäjän tekemissä huomautuksissa sekä oman asiantuntijuuden pohdinnassa. Näissä alaluokissa kääntäjä osoittaa myös intentionaalisuutta, itsereflektiota sekä itsereaktiivisuutta. Valtuutettua toimijuutta on havaittavissa tutkijan toivomissa kääntäjän tekemissä huomautuksissa, kääntäjän näkemisessä kieli-, kulttuuri- ja maa-asiantuntijana sekä käännettävien osien valinnassa. Kollektiivista toimijuutta ilmenee erityisesti kääntäjien ja rikostutkijoiden yhteistyössä. Kääntäjien kokemukset järjestelmän osana olemisesta myös ilmentävät kollektiivista toimijuutta. Eri toimijuuden tasot limittyvät toisiinsa. Kääntäjän toimijuutta kuitenkin rajoittavat aika ja taloudelliset syyt, kääntäjän oman roolin rajojen tiedostaminen, kääntäjän ulkopuolisuus sekä osapuolten tietämyksen taso toistensa tarpeista ja toiveista. Analyysi osoittaa, että kääntäjän toimijuus on erittäin merkityksellistä rikostutkinnassa. Merkityksellisyys ei liity vain siihen, että ilman kääntäjää tekstejä ei saataisi käännettyä. Tutkijahaastattelut osoittavat, että kääntäjää kaivataan aktiiviseksi osallistujaksi rikostutkinnassa ja hänen kulttuurin- ja maantuntemustaan halutaan hyödyntää. Tutkielman havainnot tarjoavat monia jatkotutkimusehdotuksia. Viranomaiset voivat myös hyödyntää tuloksia rikostutkinnan kehittämisessä.
  • Laine, Riku (2021)
    People with a drug use disorder have a high risk of death following release from criminal sanctions due to increased risk of overdose. Time in prison has been associated with increased mortality from natural causes of death and suicides. In this thesis, the association of criminal sanctions with the mortality and causes of death of Finnish treatment-seeking individuals with substance use disorder was studied. Prior research on the topic is scarce and old. The data was the Register-based follow-up study on criminality, health and taxation of inpatients and outpatients entered into substance abuse treatment (RIPE, n = 10 887). The patients had been clients of A-Clinic Foundation between 1990 and 2009. Mortality was the modelled with logistic regression from 1.1.1992 to 26.8.2015. The time was divided into one-week episodes. For each client it was marked whether they were free, in prison or serving a community service, and whether they had died during the episode. Causes of death were studied using death records from 1992 to 2018. There was a 2,5-fold increase in overall mortality during the first two weeks after sentences. The risk stayed elevated even after the first 12 weeks (odds ratio 1,20; 95% confidence interval 1,08-1,32). The risk of a drug-related death (DRD) was almost 8,5-fold during the first two weeks. Poisonings excl. alcohol poisoning and assaults were more likely causes of death for patients with criminal history. DRD was over three times more likely among patients with criminal records. After validations, 33 individuals who had died during their sentence were identified from the data, of whom 14 (42,4%) had committed suicide. Approximately 10 percent of other deaths were suicides. Thus, it can be concluded that Finland has similar increased risk of death after sentences as has been observed in other countries despite frequent use of buprenorphine. Sentences affect causes of death for 2-5 years after the last sentence. Additionally, first signs of elevated mortality during community sanctions was observed, but further studies are required to confirm the finding.
  • Larjamo, Emma (2023)
    Tutkielman aiheena on rikosasioiden sovittelu (rikossovittelu) kohtuusperusteisen toimenpiteistä luopumisen perusteena. Rikoksen tekijän ja uhrin välillä saavutettu sovinto mainitaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (1997/689, ROL) 1 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdassa sekä rikoslain (1889/39, RL) 6 luvun 12 §:n 1 momentin 4 kohdassa. Toimenpiteistä luopuminen sovinnon perusteella muodostaa monihaaraisen instrumentin, joka mahdollistaa sovinnon huomioimisen useammassa rikosprosessin vaiheessa. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: 1.Miten sovintoon perustuvan kohtuusperusteisen toimenpiteistä luopumisen soveltamisen edellytyksiä tulisi arvioida ROL 1:8.1:n 1 kohdan sekä RL 6:12.1:n 4 kohdan nojalla? 2.Miten soveltamisedellytysten täyttyminen suhteutuu luopumissäännöksissä ilmaistuun harkintavaltaan yhdenvertaisen soveltamiskäytännön vaatimuksen näkökulmasta? 3.Miten syyttäjät ovat arvioineet kyseisiä soveltamisedellytyksiä, ja milloin rikossovittelu on syyttämiskäytännössä johtanut toimenpiteistä luopumiseen? Rakenteellisesti tutkielma jakaantuu tutkimuskysymysten perusteella kahteen osioon: lainopilliseen osioon sovintoon perustuvan toimenpiteistä luopumisen edellytyksistä voimassa olevan oikeuden valossa, sekä empiiriseen osioon sovintoon perustuvasta toimenpiteistä luopumisesta syyttäjien ratkaisutoiminnassa. Tutkielman aineisto koostuu 40 syyttämättäjättämispäätöksestä, jotka on tehty vuosien 2019–2022 aikana. Empiirisessä osiossa tutkielman aineiston tutkimusmenetelmänä on laadullinen analyysi syyttäjien soveltamiskäytännöstä tutkielman ensimmäisessä osiossa luodun teorian valossa. Tutkielman empiirisen osuuden laadullisen analyysin pääasiallisena tehtävänä on tuoda aineistosta esiin uutta tietoa sovintoon perustuvan kohtuusperusteisen syyttämättäjättämisen soveltamiskäytännöstä ja siitä, miten syyttäjät arvioivat sovinnon merkitystä yksittäistapauksissa. Tutkielmassa havaitaan, ettei sovinto toimenpiteistä luopumisen perusteena ole sidottu sovittelumenettelyssä saavutettavaan sovintoon. Myös pelkkä sovintoyritys voi tietyin edellytyksin olla kohtuusperusteisen toimenpiteistä luopumisen perusteena. Sovinnon merkityksen kannalta tärkein kriteeri on, että sovintoon on päädytty vapaaehtoisesti ilman painostusta tai uhkailua. Saavutetun sovinnon lisäksi sovittelun merkitykseen vaikuttaa sovittelun sisältö ja merkitys. Tutkielman aineiston perusteella syyttäjät ovat tulkinneet sovintoa ja sen merkitystä monipuolisesti, kuten säännösten esitöissä on tarkoitettu. Aineiston tapauksissa toimenpiteistä on luovuttu sekä sovittelutoimistojen järjestämien sovitteluiden että osapuolten kesken saavuttamien sovintojen perusteella. Yli puolissa aineiston päätöksistä sovittelun tarkoituksettomuutta perustellaan pelkän sovinnon perusteella, mutta lähes puolissa päätöksissä todetaan arviointiin vaikuttaneen myös muita tekijöitä. Pitkin tutkielmaa esitetään havaintoja kohtuusperusteen soveltamisedellytysten yhdenvertaisesta soveltamiskäytännöstä ja johtavana havaintona todetaankin, että suurin kysymys rikossovittelun merkityksen sekä alueellisen yhdenvertaisuuden kannalta on rikosten yhdenmukainen ohjautuminen sovitteluun.
  • Penna, Jenny (2020)
    Sosiaalitieteellistä kriminologiaa edustavassa sosiologian pro-gradu työssä tarkastellaan rikostapahtuman sukupuolikonstellaation vaikutusta rikoksentekijään kohdistuvaan sosiaaliseen torjuntaan katu- ja kotiväkivaltaskenaarioissa. Tutkimus on osa kriminologian leimaamisteoreettista traditiota, jonka mukaan rikoksentekijään kohdistuva sosiaalinen torjunta saattaa vaikuttaa rikollisen mahdollisuuksiin osallistua tavalliseen elämään ja näinollen aiheuttaa rikoskäyttäytymisen kumuloituvuutta. Yksi sosiaalitieteellisen kriminologian tutkimus- ja kehittämiskohteista on uusintarikollisuuden ehkäisy, ja tutkimus pyrkii antamaan tietoa sellaisista sukupuolen perusteella kohdistuvista yhteiskunnallisista asenteista, jotka mahdollisesti vaikuttavat rikollisen sopeutumiseen, uusintarikollisuuteen ja toisaalta ohjaavat epävirallista sanktiointia ja toimintamahdollisuuksia. Lisäksi tutkimus tarkastelee kriminologisen kyselylomaketutkimuksen kokeellista metodologiaa ja tutkimuslomakkeissa käytettävää kehystämistä. Tutkimus vahvistaa myös sukupuolen merkitystä osana kriminologista perustuskimusta. Tutkimus on toteutettu kokeellisen lomaketutkimuksen muodossa. Kokeellisella lomaketutkimuksella voidaan luotettavasti ja kontrolloidusti verrata eri ryhmien välille syntyviä mahdollisia eroja. Tutkimusasetelmalla verrataan kahden eri lomaketyypin tuottamia vastauseroja. Tutkimuksessa käytetty lomake on tuotettu varta vasten tutkimusta ajatellen, ja se käsittää yleisiä osallisuutta ja konventionaalista elämää indikoivia tekijöitä kuten työllistymistä, asunnon saantia ja epävirallisia sosiaalisia suhteita. Tutkimusasetelmassa verrataan kahden operationalisoinneiltaan identtisen, mutta tekijä-uhriasetelmaltaan erilaisen lomakkeen sosiaalisen torjunnan mittarin saamia vastauksia keskenään. Analyysimuotona on pääasiassa riippumattoman otoksen t-testi. Aineisto on kerätty Helsingin yliopiston ja Helsingin työväenopiston opiskelijoiden joukosta harkinnanvaraisena näytteenä. Tulokset osoittavat, että miestekijä-naisuhri -konstellaatiossa miestekijää kohtaan osoitetaan voimakkaampaa torjuntaa ja paheksuntaa kuin naistekijä-miesuhri -konstellaation naistekijää kohtaan. Rikoksentekijää torjutaan voimakkaimmin luottamustoimista, asunnonvuokrauksessa ja skenaariossa jossa vastaaja voi ilmiantaa tekijän teon sisarukselleen. Toisena kiinnostavana tuloksena voidaan tulkita, että naistekijän tekemää väkivaltaa vähätellään, sillä naistekijän torjunta ja paheksunta on selvästi lievempää kuin miestekijän. Kotiväkivaltaskenaariossa sekä mies- että naistekijää torjutaan ja paheksutaan vähemmän kuin katuväkivaltaskenaariossa. Tutkimuksen tulokset ovat yhteneväisiä leimaamisteorian kanssa ja vahvistavat, että normeja rikkonutta torjutaan ja hänen toimintamahdollisuuksia ollaan valmiita rajaamaan. Lisäksi tutkimus osoittaa, että sukupuoli voi olla yksi leimaamiseen vaikuttava tekijä. Miehet syyllistyvät rikostilastojen valossa useammin ja vakavampaan väkivaltaan kuin naiset, ja ihmisten asenteet mukailevat tätä. Pohdinnassa esitetään, että voimakkaampi torjunta voi olla yhtenä syynä miesten korkeampaan rikosaktiivisuuteen. Lisäksi pohditaan sitä problematiikkaa, joka syntyy sekä naistekijöille että heidän miespuolisille uhreille naisten tekemän väkivallan vähättelyn takia. Väkivaltaisilla naisilla on usein vaikeuksia saada apua ja heidän uhrejaan saatetaan vähätellä.
  • Vesikansa, Jussi Petteri (2012)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan rikosten uhreja sovittelussa. Sovittelussa rikoksen epäilty tekijä ja uhri kohtaavat toisensa vapaaehtoisesti ja luottamuksellisesti sovittelijan välityksellä. Restoratiivisen oikeuden teoriassa rikoksia tarkastellaan ihmisten välisten suhteiden konflikteina ja korostetaan osallisten aktiivisuutta niiden ratkaisemisessa. Keskeisiä restoratiivisia arvoja ovat vapaaehtoisuus, luottamuksellisuus, tasapuolisuus, arvostava kuunteleminen ja (tekijän) vastuunotto. Suomalaisella sovittelutoiminnalla on sisällöllinen yhteys niin sosiaalipalveluihin kuin rikosoikeuteen, mistä johtuen sovittelun toteuttamisessa on tavoitteellinen jännite. Tutkielman lähtökohtana on, että sovittelu voi olla uhrille sosiaalinen auttamispalvelu, mikä perustuu ajatukseen restoratiivisen oikeuden ja sosiaalisen auttamistyön yhtenevästä arvopohjasta. Tutkimuskysymyksinä olivat 1) millaisia seuraamuksia rikoksesta on uhrille ja millaisia tarpeita niistä syntyy sovitteluun, 2) miten näitä seuraamuksia ja tarpeita käsitellään sovittelussa, 3) millaisia kokemuksia uhreilla on sovittelusta sekä 4) millaisia sosiaalisia ulottuvuuksia sovittelulla on uhrille. Tutkimus on toteutettu monimenetelmällisellä viitekehyksellä ja siinä edettiin etnografisella otteella. Aineistoina ovat määrällinen aineisto (N=1733) ja laadullinen aineisto, joka koostuu rikosten uhrien haastatteluista (N=7), havainnoiduista sovitteluneuvotteluista (N=10) ja kenttämuistiinpanoista. Primaariaineistona on sisällönanalyyttisesti analysoitu laadullinen aineisto. Määrällinen aineisto kattaa erään sovittelutoimiston sovittelualoitteet yhden kalenterivuoden ajalta. Aineistot analysoitiin monimenetelmällisellä analyysiprosessilla, jossa empiriaa ja teoriaa yhdistettiin käyttämällä pragmatistista abduktiivisuutta. Rikokset ohjautuvat sovitteluun keskimäärin kahden kuukauden kuluttua tapahtumahetkestä (mediaani 74 vrk, keskiarvo 125 vrk) ja valtaosa (70%) aloitteista tulee poliisilta. Uhreista 52 prosenttia on miehiä, 32 prosenttia naisia ja 17 prosenttia oikeushenkilöitä. Uhrien keski-ikä on 32 vuotta (mediaani 29 vuotta). Suurin osa uhreista on virallisen syytteen alaisen rikoksen uhreja ja tyypillisin (45%) rikosnimike on pahoinpitely. Laadullisen aineiston perusteella rikoksista aiheutuu uhrien elämään monimuotoisia seuraamuksia ja siksi uhrien tarpeet sovittelulle ovat moninaisia. Merkittävä osa haastatelluista uhreista tunsi rikoksen tekijän. He halusivat asialleen tuomioistuinkäsittelyn sijasta muunlaista käsittelyä. Sovittelu käynnistyy valtaosassa (74%) tapauksista ja puolet (49,5%) johtaa sovintoon. Virallisen syytteen alaisissa rikoksissa sovittelun käynnistyminen ja sovintoratkaisu ovat yleisempiä verrattuna asianomistajarikoksiin. Keskeisin sovinnon muoto on anteeksipyyntö. Noin puolessa (54%) kaikista sovintoratkaisuissa uhrille sovitaan rahallinen vahingonkorvaus (mediaani 204 euroa, keskiarvo 422 euroa), joka valtaosassa (86%) tapauksista toteutuu sovitusti. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että uhreilla on sovittelulle sosiaalisia tarpeita ja tästä muodostuu sovittelulle sosiaalinen ulottuvuus. Kohtaamisessa uhrin on mahdollista kertoa rikoksen seuraamuksista, osoittaa tuntemuksiaan ja kysyä tekijältä mieltä askarruttavia kysymyksiä sekä pyrkiä ratkaisemaan tilanne. Haastatellut uhrit eivät pääsääntöisesti olleet halukkaita käsittelemään rikosasiaa tuomioistuimessa Uhrit korostivat sovittelua matalan kynnyksen mahdollisuutena käsitellä rakentavalla tavalla vaikeaa asiaa. Sovittelukohtaamiset ovat uhreille merkityksellisiä tilanteita ja niistä voi seurata jälkikäteinen hyvän olon tunne. Valtaosin uhrien kokemukset sovittelusta ovat positiivisia, joskin tekijän toiminnalla on olennainen vaikutus siihen. Kohtaamisen syvällisyys on osallisista itsestään kiinni. Sovittelu voi olla rikoksen uhrille helposti saatavilla oleva sosiaalisen auttamisen muoto. Rikosoikeudellisen ulottuvuuden ja sosiaalisen ulottuvuuden välillä on kuitenkin jännite. Yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkasteltaessa olisikin perusteltua nostaa sovittelun sosiaalinen ulottuvuus rikosoikeudellisten nopeus- ja edullisuusnäkökulmien rinnalle.
  • Päärni, Pekka (2020)
    Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten rikokset vaikuttavat kerrostaloasuntojen hintoihin Helsingissä. Lisäksi tutkielmassa ollaan kiinnostuneita siitä, vaikuttavatko rikokset asuntojen hintoihin eri tavalla erilaisilla sosioekonomisilla alueilla. Rikosten vaikutuksia hintoihin tutkitaan myös rikosnimikkeittäin. Vastaavaa kirjallisuutta on julkaistu ulkomailla ja tutkimuksessa on tarkoitus myös vertailla saatuja tuloksia niihin. Tutkielman ensimmäinen osuus keskittyy perehdyttämään lukijan aiheesta olemassa olevaan kirjallisuuteen, sekä Helsingin asuntomarkkinoiden ja rikollisuuden ominaispiirteisiin. Rikollisuuden tasoa ja kehitystä vertaillaan myös aiemmassa kirjallisuudessa esiintyneisiin maihin. Kriminologian kirjallisuuden avulla pohjustetaan aineiston mahdollisia puutteita. Lisäksi kriminologian kirjallisuudesta etsitään syitä sille, miksi rikokset voisivat vaikuttaa hintoihin eri tavalla eri alueilla. Tutkimuksen aineisto on saatu Kiinteistönvälitysalan keskusliiton (KVKL) hintapalvelusta, Poliisihallitukselta sekä Tilastokeskukselta. Aineisto on pääasiallisesti postinumeroaluetasolla, kuitenkin sisältäen myös useamman postinumeroalueen alueita. Aineistoa hyödynnetty vuosilta 2013-2016 ja käytettävissä olevien havaintojen määrä on 25 538 kappaletta. Asuntokauppa-aineistosta on poistettu uudiskohteet. Tutkimusmenetelmät perustuvat pohjimmiltaan hedonisten hintojen teoriaan ja hedoniseen regressiomalliin. Asuntojen voidaan teorian perusteella ajatella olevan ominaisuuskombinaatioita ja jokaisen ominaisuuden implisiittinen hinta voidaan estimoida sopivalla aineistolla. Asuinalueen rikosten määrän ja rikosasteen voidaan ajatella olevan yksi asunnon ominaisuus. Hedonista regressiomallia estimoidaan tutkimuksessa kahdella eri tapaa. Ensimmäiseksi muodostetaan lineaarinen regressiomalli ja estimoidaan sen parametrit pienimmän neliösumman (PNS) menetelmällä. PNS-estimaattorit saattavat olla kuitenkin harhaisia johtuen esimerkiksi puuttuvan muuttujan harhasta. Tästä syystä tutkielmassa käytetään myös instrumenttimuuttujamenetelmää ja kaksivaiheista pienimmän neliösumman (2SLS) menetelmää. Tutkimuksen tulosten perusteella ei voida poissulkea rikosten vaikutusta asuntojen hintoihin, mutta vaikutukset näyttävät olevan joka tapauksessa kohtuullisen pieniä. Alueellisen väkivaltarikosasteen vaikutusta hintoihin voidaan pitää todennäköisempänä kuin alueellisen omaisuusrikosasteen vaikutusta. Ei ole myöskään selkeästi havaittavissa, että rikokset vaikuttaisivat merkittävästi eri tavoin eri sosioekonomisilla alueilla.
  • Sandberg, Robert (2020)
    Tutkimuksen aiheena on rikoskonkurrenssi, tai tarkemmin sanoen sen alainen oppi rikosten yksiköinnistä. Rikoskonkurrenssilla tarkoitetaan rikosten yhtymistä käsittelevien oppien kokonaisuutta ja siitä on erotettava seuraamuskonkurrenssi, joka koskee rangaistusten yhdistämistä. Rikoskonkurrenssi jakautuu edelleen lainkonkurrenssiin, rikosten yksiköintiin sekä oppiin esi- ja jälkitekojen rankaisemattomuudesta. Rikosten yksiköinti on sanotuista rikoskonkurrenssin alaisista opeista se, johon tutkimuksessa syvennytään. Rikosten yksiköinnissä on ennen kaikkea kyse rikosnimikkeiden tunnusmerkistöjen ulottuvuuksien rajoista. Kuinka paljon tunnusmerkistönmukaista menettelyä voidaan mahduttaa yhden rikosnimikkeen yksinkertaiseen toteuttamiseen? Rikosten yksiköinnistä ei säädetä laissa, vaan yksiköintiratkaisut on jätetty tuomioistuimien harkintavallan alaisiksi. Tuomioistuimet tekevät ratkaisut oikeuskäytännön, -kirjallisuuden sekä oikeuskäytännössä vakiintuneen niin sanotun luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien puitteissa. Arviointikriteerien painoarvot vaihtelevat yksiköintiharkinnassa pitkälti kulloinkin arvioitavana olevan rikosnimikkeen tunnusmerkistön sanamuodon mukaan. Tutkimuksessa esitellään luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavat arviointikriteerit sekä arvioidaan niiden soveltamista tiettyihin rikosnimikkeisiin oikeuskäytännössä. Pyrkimykseni on ollut valikoida toteutustavoiltaan toisistaan eroavia rikostyyppejä, jotta luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavien eri arviointikriteerien korostuminen muun muassa tunnusmerkistöjen sanamuodon perusteella tulisi esiin. Myös näiden rikosten mahdolliset privilegioidut ja kvalifioidut tekomuodot tulevat tarkasteltaviksi, sillä yksiköintiratkaisu voi suoraan vaikuttaa rikoksen rubrisointiin. Yksiköintipäätöksellä saattaa toisinaan olla huomattava merkitys lainvastaisesta menettelystä mitattavan rangaistuksen määrittämiseen sekä syyteoikeuden vanhentumiseen. Näiden vaikutusten mahdollista huomioimista jo yksiköintiharkinnassa voidaan pitää mielenkiintoisena kysymyksenä. Tutkimuksessa tarkastellaan rikosten yksiköintiä vainoamisen, rattijuopumuksen sekä petoksen osalta muun muassa rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja yhdenvertaisuuden näkökulmista; mikäli yksiköintiratkaisut todella voivat suoraan vaikuttaa lainvastaisen menettelyn rubrisointiin sekä menettelystä mitattavaan rangaistukseen, on ensiarvoisen tärkeää, että yksiköintipäätökset tehdään oikeusvarmuutta romuttamattomalla, ennakoitavissa olevalla sekä ennen kaikkea oikeudenmukaisella tavalla. Tutkimuksessa on käytetty aineistona Helsingin, Turun ja Vaasan hovioikeuksien vuosina 2015–2019 vainoamisasioissa antamia ratkaisuja, korkeimman oikeuden sekä eri hovioikeuksien tutkielman aiheen kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä, lainvalmisteluaineistoa, ruotsalaista oikeuskäytäntöä sekä kotimaista, ruotsalaista ja saksalaista oikeuskirjallisuutta. Tutkimuksessa tarkasteltu oikeuskäytäntö osoittaa, ettei rikosykseyksiä määritetä johdonmukaisesti vainoamis- ja petosrikoksista tuomittaessa. Tutkimuksen perusteella yksiköintiharkintaa ohjaa luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien ohella myös muun muassa tarkoituksenmukaisuus ja kohtuus. Vainoamisrikosten yksiköintikäytäntö näyttäytyy varsin umpimähkäisenä ja vaikuttaa seuraavan haastehakemusten rajauksia. Petosrikosten yksiköintiohjeet ovat lukuisista korkeimman oikeuden ratkaisuista huolimatta edelleen jokseenkin sekavat ja epäjohdonmukaiset. Rattijuopumusrikosten yksiköinti on yhdenmukaista, muttei ilmeisesti toteuta oikeushyvien suojelun periaatetta optimaalisimmalla mahdollisella tavalla. Yksiköintiratkaisujen yhdenmukaistamiseksi ehdotetaan ratkaisujen säännönmukaista perustelemista. Näin toimimalla eri tyyppitapausten yksiköintikäytännöt vakiintuisivat ja ratkaisujen ennakoitavuus kohentuisi huomattavasti. Myös yksiköintiharkintaan vaikuttavien arviointikriteerien tyhjentävää kodifioimista apusääntöön pohditaan.
  • Hyvärinen, Juuso (2021)
    Tutkimukseni käsittelee rikostuomion näyttökysymystä koskevien perustelujen ääripäitä ja näiden empiiristä havainnointia käräjäoikeustason lainkäytössä. Perustelujen ääripäihin voidaan luokitella riittämättömät perustelut, jotka eivät täytä laissa määriteltyjä edellytyksiä, ja toisaalta faktaperustelut, jotka ovat ovat tarpeettoman laajat. Molemmat ääripäät ovat haitallisia. Riittämättömät perustelut ovat lainvastaisia, ne loukkaavat oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin, hankaloittavat muutoksenhakua sekä rapauttavat luottamusta tuomioistuinlaitokseen. Tarpeettoman laajat perustelut sen sijaan todennäköisesti hidastavat oikeudenkäyntiprosessia, heikentävät perustelujen ymmärrettävyyttä ja niissä on kyse rajallisin verovaroin kustannettavien tuomioistuinresurssien tuhlaamisesta. Ideaaliolosuhteissa käräjäoikeudet löytäisivät aina tasapainon tuomion faktaperustelujen riittävyyden ja toisaalta prosessitavoitteiden välillä. Tällöin tuomioissa tunnistettaisiin ne asiat ja tosiseikat, jotka edellyttävät laajempia perusteluja ja toisaalta ne, joiden osalta suppeammat perustelut riittävät. Tutkielmassani pyrin tekemään empiirisiä havaintoja siitä, miten tämä toteutuu käytännössä. Tutkimuskysymysteni käsittely edellyttää sekä lainopillisten että empiiristen tutkimusmenetelmien käyttämistä. Kappaleissa 2 ja 3 käsittelen tuomion perustelemisen yleisiä lähtökohtia sekä perustelemisen funktioita ja niiden välistä painoarvohierarkiaa. Kappaleiden tarkoituksena on luoda riittävä tiedollinen pohja empiirisen tutkimuksen toteuttamiselle. Empiiristen havaintojen tekeminen perustelujen ääripäistä edellyttää faktaperustelujen arviointiin soveltuvan työkalun kehittämistä. Tätä varten luon kappaleessa 4 lainopillisia metodeja käyttäen arviointikehikon, jonka puitteissa on mahdollista määrittää rikostuomion näyttökysymystä koskevan perusteluvelvollisuuden laajuus ja tehdä tämän jälkeen empiirisiä havaintoja tarkasteltavien rikostuomioiden faktaperustelujen riittävyydestä sekä tarpeettomasta laajuudesta. Arviointikehikossa määritellyt arviointikriteerit perusteluvat voimassa olevaan oikeuteen. Esitän, että perusteltuvelvollisuuden laajuus määräytyy ensisijaisesti näyttökysymyksen vaikeusasteen ja asiaan liittyvän riitaisuuden perusteella. Asian merkitys on myös otettava huomioon perusteluvelvollisuuden laajuutta määritettäessä, mutta sillä on lähtökohtaisesti toissijainen painoarvo asian epäselvyyteen nähden. Tutkimusotantana käytän Helsingin käräjäoikeuden antamien tuomioiden faktaperusteluja. Tarkastelen yhteensä kolmessakymmenessä pahoinpitelyrikosasiassa laadittuja faktaperusteluja. Tutkielman kappaleet 5 ja 6 käsittävät empiirisen tutkimuksen tulosten esittelyn, analyysin ja johtopäätösten tekemisen. Tuloksena esitän, että tutkimusotannassa on havaittavissa sekä riittämättömästi, että tarpeettoman laajasti perusteltuja tuomioita. Riittämättömien perustelujen osalta selkein ongelma koskee näytön arvioinnin puutteellisuutta sekä perustelujen epätasapuolisuutta. Yliperustelemisen osalta selkeimpinä ongelmakohtina erottuvat näytön tarpeettoman yksityiskohtainen selostaminen, perustelujen pöytäkirjamaisuus sekä epäolennaisten seikkojen käsitteleminen. Yhteenvetona ja johtopäätöksenä tutkimustuloksista totean, että sekä perustelujen riittämättömyyttä että yliperustelemista esiintyy. Tulokset sisältävät viitteitä huomattavasti mittavamman empiirisen jatkotutkimuksen tarpeesta. Tutkimushavaintoja mahdollisesti selittävinä tekijöinä mainitsen tuomioistuimen perustelukulttuurin, suuresta työmäärästä johtuvan kiireen, psykologiset tekijät, tuomarin ammattiylpeyskäsityksen sekä puutteelliset tiedot perusteluvelvollisuuden laajuuteen vaikuttavasta sääntelystä ja oikeuskäytännöstä. Lopuksi esitän yhdeksän tutkimushavaintoihin perustuvaa kehittämissuositusta, joihin voi olla perusteltua kiinnittää huomiota käräjäoikeustasolla näyttökysymystä koskevia perusteluja laadittaessa.
  • Malin, Tiina (2019)
    Sosiologisten ja kriminologisten aikalaisteorioiden hengessä tutkimus tarkastelee mediaseurannan yhteyttä rikoskäsityksiin. Kulttuurin tuottamien riskikäsitysten on aikalaisteorioissa koettu olevan nousussa ja aiempi tutkimus on havainnut mediaseurannalla olevan yhteyden niin pelkoihin kuin kasvaviin väkivaltakäsityksiinkin. Mediakenttä on kuitenkin kokenut murroksia internetin ja sosiaalisen median myötä, eikä uusia rikostiedon lähteitä ole vielä kattavasti tarkasteltu osana ilmiötä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko rikosuutisoinnin seuraaminen eri lähteistä yhteydessä rikoskäsityksiin. Tutkimuksen aineistona on Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin keräämä vuoden 2017 Kansallinen rikosuhritutkimus, joka on kansallisesti edustava otos suomalaisesta 15–74-vuotiaasta väestöstä. Aineiston analyysi toteutettiin ristiintaulukoinnin ja logistisen regressioanalyysin avulla. Rikoskäsitykset jaettiin kolmeen väkivallan kokemusta kuvaavaan ulottuvuuteen, jotka ovat emotionaalinen (väkivallan pelko), kognitiivinen (käsitykset väkivallan lisääntymisestä) ja toleranssiperusteinen (herkkyys määrittää asioita väkivallaksi). Tarkastelun painopisteenä oli erityisesti uusien medioiden yhteys näihin rikoskäsityksiin. Käsitellyt mediaseurantaryhmät pitivät sisällään rikosuutisia seuraamattomat sekä rikosuutisia perinteisistä lähteistä, sosiaalisesta mediasta ja vastamedioista seuraavat. Tulosten mukaan mediaseurannalla on yhteys sekä rikospelkoihin että käsityksiin väkivallan voimakkaasta lisääntymisestä. Herkkyys tulkita tapahtumia väkivallaksi ei sen sijaan kytkeydy mediaseurantaan. Sosiaalisen ja vastamedian seuraamisen havaittiin olevan perinteisen median seuraamista vahvemmin yhteydessä pelkoihin ja väkivallan lisääntymiskokemuksiin. Voimakkain riski molempiin on vastamedioita seuraavilla. Heillä riski rikospelkoihin on 2,5-kertainen ja käsityksiin väkivallan lisääntymisestä yli 4,7-kertainen rikosuutisointia seuraamattomiin nähden. Sosiaalista mediaa seuraavilla vastaavat riskit ovat 1,8- ja 2-kertaiset. Tutkimuksen tulokset ovat linjassa aiemman tutkimuksen kanssa. Ne myös täydentävät sitä vahvistamalla esimerkiksi sosiaalisen median seurannan ja rikospelkojen välisen yhteyden kansallisesti edustavalla aineistolla. Sosiaalisen median pirstaloituneisuuden takia yhteyden mahdollisesti selittävien tekijöiden pohtiminen on haastavaa. Vastamedioita ei ole juuri aiemmin tutkittu suhteessa rikoskäsityksiin. Niiden ja pelkojen sekä kasvavien väkivaltakäsitysten välisiä yhteyksiä pohditaan aiemman, maahanmuuttajien rikollisuuteen kohdistuviin käsityksiin keskittyvän tutkimuksen kautta. Tulosten valossa uusien medioiden tutkimus on tärkeää ja perusteltua myös kriminologisesta näkökulmasta.
  • Sammallahti, Lumi (2007)
    Tutkielmassa tarkastellaan niitä tapoja, joilla intialaisissa englanninkielisissä sanomalehdissä käsitellään normista poikkeavia seksuaalisuuksia ja sukupuolia. Aineistona ovat vuosina 2003-2006 seuraavissa lehdissä ilmestyneet kirjoitukset: The Hindu, The Telegraph, Deccan Herald ja The Times of India kaupunkiliitteineen. Lisäksi aineistoon kuuluu yksi artikkeli The Statesman -lehdestä. Aineisto on jaettu kuuteen aiheryhmään: 1. Intian rikoslain 377. pykälä ja homoseksuaalisuuden dekriminalisointi, 2. hijrat, 3. Pushkin Chandran murha, 4. parisuhde, perhe ja avioliitto, 5. elokuvat ja lesbous, 6. homojen elämää. Ryhmien ulkopuolelle jää kuusi artikkelia, joita analysoidaan erikseen. Tutkielman lähtökohtana ja kysymyksenasettelun taustalla vaikuttaa queer-teoria. Tähän liittyy ajatus, ettei ole mitään muuttumatonta, olemuksellista sukupuolta, vaan sukupuoli on kulttuurista fiktiota, joka syntyy toiston ja tavoittamattoman ideaalin jäljittelyn kautta. Tutkielmassa tarkastellaan heteroseksuaalista matriisia - sitä kulttuuristen ymmärrysten verkkoa, jossa tietyt ruumiit, sukupuolet ja halut luonnollistuvat - Mary Douglasin kulttuurijärjestelmiä ja saastumista käsittelevien teorioiden sekä tabun käsitteen avulla. Aineistoa analysoidaan retoriseen diskurssianalyysiin tukeutuen. Analyysissa keskitytään artikkeleiden kielenkäyttöön ymmärrettäviksi tarkoitettuina argumentteina ja huomioidaan samalla rivien välistä luettavat merkitykset. Artikkeleita, joista suurin osa puolustaa homoseksuaalisuuden dekriminalisointia, tarkastellaan tabun uudelleenjärjestäjinä ja heteroseksuaalisen matriisin huojuttajina: ne pyrkivät homoseksuaalisuuden tabuun liittyvän hiljaisuuden rikkomisella kyseenalaistamaan vallitsevan järjestyksen, jossa vain heteroseksuaaliset halut hyväksytään. Toisaalta ne pyrkivät luomaan uudenlaisen järjestyksen, jonka katveisiin myös jää sopimatonta materiaalia. Silmiinpistävin uuteen järjestykseen sopimaton ihmisryhmä ovat hijrat, joilla on entisessä järjestelmässä ollut määrätty paikkansa järjestelmää ylläpitävänä anomaliana. Hijroja tarkastellaan artikkeleissa sekä osana transsukupuolisuuden teemaa että intialaista mytologiaa. Pyrkiessään muokkaamaan yleisön asenteita suvaitsevammiksi seksuaalista ja sukupuolista monimuotoisuutta kohtaan artikkelit käyttävät monenlaisia retorisia keinoja. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajat pyritään esittämään niin sankareina kuin uhreinakin. Seksuaalivähemmistöihin pyritään liittämään luonnollisuuden ja normaaliuden määreet. Hijrojen kohdalla muistutetaan heidänkin olevan ihmisiä. Suvaitsevaisuuden puolesta käytetään argumenttina niin intialaista perinnettä kuin modernia länsimaista kulttuuria. Nyky-Intian homofobiasta ja kolonialistisesta perinnöstä sen sijaan pyritään erottautumaan.
  • Berg, Haruna (2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan suomalais-japanilaisten perheiden lasten nimenvalintaperusteita. Tavoitteena on selvittää, miten kieli- ja kulttuuritaustaltaan poikkeavat vanhemmat valitsevat lapselleen nimiä. Tut-kielman näkökulma on sekä sosio-onomastinen että kansanlingvistinen. Aineisto on hankittu yhdeksän perheen teemahaastatteluilla, joissa suomalais-japanilaisten perheiden vanhemmat ovat kertoneet lastensa nimeämisistä. Haastatteluista seitsemän on tehty kasvokkain, yksi Skypen välityksellä ja yksi sähköpostitse. Aineisto koostuu 14 lapsen 26 nimestä. Aineiston luonteesta johtuen tutkielmassa käytetään laadullisen tutkimuksen menetelmiä. Tutkielman ensimmäisessä ana-lyysiosassa nostetaan esille kunkin perheen nimenantoprosessi kokonaisvaltaisesti. Nimenvalintaperusteiden analyysin teoreettisena taustana toimii Eero Kiviniemen nimenvalintaperustei-den luokittelu. Kuitenkin tässä tutkielmassa sitä muokataan aineistosta tehtyjen havaintojen ja aikaisem-pien monikielisten tai -kulttuuristen perheiden nimenvalintaperusteiden tutkimusten (mm. Ksenia Eskola ja Minna Nurminen) havaintojen mukaisesti. Käytännöllisyyteen kuuluvia valintaperusteita ovat nimen toimivuus molemmissa maissa, joita ovat mm. nimien muotoon, äänteellisyyteen ja määrään liittyvät perusteet. Nämä perusteet ovat aineistossa hyvin yleisiä, mutta se, millä tavalla nimen käytännöllisyys otetaan huomioon nimenannossa, vaihtelee suures-ti. Käytännöllisin valintaperustein jotkut ovat välttäneet joitakin nimiä tai hylänneet ehdokkaita, joten nä-mä perusteet eivät välttämättä näy annettujen nimien valintaperusteissa. Nimien kauneuteen ja mieltymyksiin liittyviä valintaperusteita löytyy aineistosta myös melko paljon. Var-sinkin annettujen nimien kohdalla tähän kuuluvat perusteet ovat yleisimpiä. Vaikuttaa siltä, että jos van-hemmat voivat kertoa, mistä heidän valitsemiensa nimien miellyttävyys tulee, se on useimmiten nimien merkitys. Merkitys voi nimessä näkyä joko leksikaalisen/appellatiivisen ilmauksen merkityksen kautta tai nimessä käytettyjen kanji-merkkien merkityksen kautta. Sukuun viittaaminen nimen avulla on myös melko yleistä, varsinkin jälkinimissä. Nimet on joko peritty kokonaan suvun henkilöltä tai sitten jokin nimen osa tai merkki on otettu suvun mukaan. Aineistosta havaitaan, että nimen kieli tai kulttuuri on monen perheen kohdalla vaikuttanut nimivalintaan merkittävästi. Suomalaisiksi ja japanilaisiksi miellettyjä nimiä on lähes yhtä paljon. Vain hyvin pieni osa nimistä on mielletty suomalais-japanilaisiksi. Kansainvälisiksi miellettyjen nimien osuus on hyvin pieni aikaisempiin tutkimuksiin verrattuna, ja näistä yli puolet mielletään yhtaikaa suomalaisiksi. Useat van-hemmat ovat kertoneet, että kun on valittu tietyn maan/kielen nimi, on se joko tunnettu tai mahdollinen toisessakin maassa. Tähän ryhmään kuuluvat kaikki kansainvälisiksi mielletyt nimet, noin puolet japani-laisista nimistä, muutama suomalainen nimi ja kaikki suomalais-japanilaiset. Muita harvinaisempia nimenvalintaperusteita ovat nimi nimipäiväkalenterista, nimen kanji-merkeissä onnea tuovan siveltimen vetomäärä ja nimen liittyminen lapsen syntymäpäivään.
  • Suomela, Elina (2020)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan adaptaatiota lastenkirjallisuuden kääntämisessä. Työn aineistona on L. M. Montgomeryn Anna-sarjan viimeinen osa Rilla of Ingleside ja sen saksan- ja suomenkieliset käännökset. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten saksan- ja suomenkielisiä käännöksiä on muutettu. Toisin sanoen, miten niitä on adaptoitu ja minkälaisia muutoksia eli pragmaattisia adaptaatioita lähde- ja kohdetekstien välillä on. Lisäksi pohditaan, mitkä ovat mahdollisia syitä adaptaatioihin. Aineistoon perehtyminen on toteutettu vertailemalla alkuperäistä englanninkielistä teosta käännöksiin luku kerrallaan, ja lopulta verrattu käännöksiä toisiinsa. Pragmaattisella adaptaatiolla tarkoitetaan tässä tutkielmassa käännökseen tehtäviä lisäyksiä, poistoja ja korvauksia. Näiden avulla otetaan huomioon käännöksen lukijat, joille lähtötekstin kulttuuri ei ole välttämättä tuttua. Pragmaattisilla adaptaatioilla muutetaan lähtökulttuurin vierasperäinen asia kohdekulttuuriin ja sen kieliympäristöön sopivammaksi. Lastenkirjallisuuden kääntämisen yhteydessä pragmaattiset adaptaatiot ovat keinoja muokata käännös nuorelle lukijakunnalle sopivaksi. Analyysistä kävi ilmi, että pragmaattisten adaptaatioiden määrä on huomattava Rilla of Inglesiden suomennoksessa. Erityisesti poistojen määrä korostuu siinä. Poistot liittyivät julmina ja ikävinä pidettäviin asioihin, joita on todennäköisesti pidetty epäsopivina nuorelle lukijalle. Toiseksi merkittäväksi ryhmäksi voi luokitella poistot, joita ei ole todennäköisesti pidetty oleellisena tarinan juonen kannalta. Saksankielisessä käännöksessä korostuu lisäysten määrä. Lisäykset vaikuttavat olevan kääntäjän täysin sattumanvaraisesti keksimiä. Niillä on todennäköisesti haluttu tuoda esille esimerkiksi taustatietoa. Huomattavaa on myös se, että saksan- ja suomenkielisissä käännöksissä on keskenään samoja lisäyksiä, mutta kyseinen kohta puuttuu alkuperäisestä teoksesta. Korvaukset olivat vähemmistössä kummassakin käännöksessä. Analyysin perusteella voi päätellä, että pragmaattisilla adaptaatioilla on merkitystä, kun teosta muokataan käännettäessä sopivaksi nuorille lukijoille. Kääntäjällä on monenlaisia vaihtoehtoja, kuinka hän kohtelee asioita, joita ei pidetä lapsille sopivina. Käännös on aina oman aikakautensa tuote, johon oleellisesti vaikuttavat aikakauden normit ja käsitys, mitä voi kääntää.