Browsing by Title

Tutkimuksen aiheena on rikoskonkurrenssi, tai tarkemmin sanoen sen alainen oppi rikosten yksiköinnistä. Rikoskonkurrenssilla tarkoitetaan rikosten yhtymistä käsittelevien oppien kokonaisuutta ja siitä on erotettava seuraamuskonkurrenssi, joka koskee rangaistusten yhdistämistä. Rikoskonkurrenssi jakautuu edelleen lainkonkurrenssiin, rikosten yksiköintiin sekä oppiin esi- ja jälkitekojen rankaisemattomuudesta. Rikosten yksiköinti on sanotuista rikoskonkurrenssin alaisista opeista se, johon tutkimuksessa syvennytään. Rikosten yksiköinnissä on ennen kaikkea kyse rikosnimikkeiden tunnusmerkistöjen ulottuvuuksien rajoista. Kuinka paljon tunnusmerkistönmukaista menettelyä voidaan mahduttaa yhden rikosnimikkeen yksinkertaiseen toteuttamiseen? Rikosten yksiköinnistä ei säädetä laissa, vaan yksiköintiratkaisut on jätetty tuomioistuimien harkintavallan alaisiksi. Tuomioistuimet tekevät ratkaisut oikeuskäytännön, -kirjallisuuden sekä oikeuskäytännössä vakiintuneen niin sanotun luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien puitteissa. Arviointikriteerien painoarvot vaihtelevat yksiköintiharkinnassa pitkälti kulloinkin arvioitavana olevan rikosnimikkeen tunnusmerkistön sanamuodon mukaan. Tutkimuksessa esitellään luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavat arviointikriteerit sekä arvioidaan niiden soveltamista tiettyihin rikosnimikkeisiin oikeuskäytännössä. Pyrkimykseni on ollut valikoida toteutustavoiltaan toisistaan eroavia rikostyyppejä, jotta luonnolliseen katsantokantaan vaikuttavien eri arviointikriteerien korostuminen muun muassa tunnusmerkistöjen sanamuodon perusteella tulisi esiin. Myös näiden rikosten mahdolliset privilegioidut ja kvalifioidut tekomuodot tulevat tarkasteltaviksi, sillä yksiköintiratkaisu voi suoraan vaikuttaa rikoksen rubrisointiin. Yksiköintipäätöksellä saattaa toisinaan olla huomattava merkitys lainvastaisesta menettelystä mitattavan rangaistuksen määrittämiseen sekä syyteoikeuden vanhentumiseen. Näiden vaikutusten mahdollista huomioimista jo yksiköintiharkinnassa voidaan pitää mielenkiintoisena kysymyksenä. Tutkimuksessa tarkastellaan rikosten yksiköintiä vainoamisen, rattijuopumuksen sekä petoksen osalta muun muassa rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja yhdenvertaisuuden näkökulmista; mikäli yksiköintiratkaisut todella voivat suoraan vaikuttaa lainvastaisen menettelyn rubrisointiin sekä menettelystä mitattavaan rangaistukseen, on ensiarvoisen tärkeää, että yksiköintipäätökset tehdään oikeusvarmuutta romuttamattomalla, ennakoitavissa olevalla sekä ennen kaikkea oikeudenmukaisella tavalla. Tutkimuksessa on käytetty aineistona Helsingin, Turun ja Vaasan hovioikeuksien vuosina 2015–2019 vainoamisasioissa antamia ratkaisuja, korkeimman oikeuden sekä eri hovioikeuksien tutkielman aiheen kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä, lainvalmisteluaineistoa, ruotsalaista oikeuskäytäntöä sekä kotimaista, ruotsalaista ja saksalaista oikeuskirjallisuutta. Tutkimuksessa tarkasteltu oikeuskäytäntö osoittaa, ettei rikosykseyksiä määritetä johdonmukaisesti vainoamis- ja petosrikoksista tuomittaessa. Tutkimuksen perusteella yksiköintiharkintaa ohjaa luonnollisen katsantokannan ja siihen vaikuttavien arviointikriteerien ohella myös muun muassa tarkoituksenmukaisuus ja kohtuus. Vainoamisrikosten yksiköintikäytäntö näyttäytyy varsin umpimähkäisenä ja vaikuttaa seuraavan haastehakemusten rajauksia. Petosrikosten yksiköintiohjeet ovat lukuisista korkeimman oikeuden ratkaisuista huolimatta edelleen jokseenkin sekavat ja epäjohdonmukaiset. Rattijuopumusrikosten yksiköinti on yhdenmukaista, muttei ilmeisesti toteuta oikeushyvien suojelun periaatetta optimaalisimmalla mahdollisella tavalla. Yksiköintiratkaisujen yhdenmukaistamiseksi ehdotetaan ratkaisujen säännönmukaista perustelemista. Näin toimimalla eri tyyppitapausten yksiköintikäytännöt vakiintuisivat ja ratkaisujen ennakoitavuus kohentuisi huomattavasti. Myös yksiköintiharkintaan vaikuttavien arviointikriteerien tyhjentävää kodifioimista apusääntöön pohditaan.

Sosiologisten ja kriminologisten aikalaisteorioiden hengessä tutkimus tarkastelee mediaseurannan yhteyttä rikoskäsityksiin. Kulttuurin tuottamien riskikäsitysten on aikalaisteorioissa koettu olevan nousussa ja aiempi tutkimus on havainnut mediaseurannalla olevan yhteyden niin pelkoihin kuin kasvaviin väkivaltakäsityksiinkin. Mediakenttä on kuitenkin kokenut murroksia internetin ja sosiaalisen median myötä, eikä uusia rikostiedon lähteitä ole vielä kattavasti tarkasteltu osana ilmiötä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, onko rikosuutisoinnin seuraaminen eri lähteistä yhteydessä rikoskäsityksiin. Tutkimuksen aineistona on Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin keräämä vuoden 2017 Kansallinen rikosuhritutkimus, joka on kansallisesti edustava otos suomalaisesta 15–74-vuotiaasta väestöstä. Aineiston analyysi toteutettiin ristiintaulukoinnin ja logistisen regressioanalyysin avulla. Rikoskäsitykset jaettiin kolmeen väkivallan kokemusta kuvaavaan ulottuvuuteen, jotka ovat emotionaalinen (väkivallan pelko), kognitiivinen (käsitykset väkivallan lisääntymisestä) ja toleranssiperusteinen (herkkyys määrittää asioita väkivallaksi). Tarkastelun painopisteenä oli erityisesti uusien medioiden yhteys näihin rikoskäsityksiin. Käsitellyt mediaseurantaryhmät pitivät sisällään rikosuutisia seuraamattomat sekä rikosuutisia perinteisistä lähteistä, sosiaalisesta mediasta ja vastamedioista seuraavat. Tulosten mukaan mediaseurannalla on yhteys sekä rikospelkoihin että käsityksiin väkivallan voimakkaasta lisääntymisestä. Herkkyys tulkita tapahtumia väkivallaksi ei sen sijaan kytkeydy mediaseurantaan. Sosiaalisen ja vastamedian seuraamisen havaittiin olevan perinteisen median seuraamista vahvemmin yhteydessä pelkoihin ja väkivallan lisääntymiskokemuksiin. Voimakkain riski molempiin on vastamedioita seuraavilla. Heillä riski rikospelkoihin on 2,5-kertainen ja käsityksiin väkivallan lisääntymisestä yli 4,7-kertainen rikosuutisointia seuraamattomiin nähden. Sosiaalista mediaa seuraavilla vastaavat riskit ovat 1,8- ja 2-kertaiset. Tutkimuksen tulokset ovat linjassa aiemman tutkimuksen kanssa. Ne myös täydentävät sitä vahvistamalla esimerkiksi sosiaalisen median seurannan ja rikospelkojen välisen yhteyden kansallisesti edustavalla aineistolla. Sosiaalisen median pirstaloituneisuuden takia yhteyden mahdollisesti selittävien tekijöiden pohtiminen on haastavaa. Vastamedioita ei ole juuri aiemmin tutkittu suhteessa rikoskäsityksiin. Niiden ja pelkojen sekä kasvavien väkivaltakäsitysten välisiä yhteyksiä pohditaan aiemman, maahanmuuttajien rikollisuuteen kohdistuviin käsityksiin keskittyvän tutkimuksen kautta. Tulosten valossa uusien medioiden tutkimus on tärkeää ja perusteltua myös kriminologisesta näkökulmasta.

Tutkielmassa tarkastellaan suomalais-japanilaisten perheiden lasten nimenvalintaperusteita. Tavoitteena on selvittää, miten kieli- ja kulttuuritaustaltaan poikkeavat vanhemmat valitsevat lapselleen nimiä. Tut-kielman näkökulma on sekä sosio-onomastinen että kansanlingvistinen. Aineisto on hankittu yhdeksän perheen teemahaastatteluilla, joissa suomalais-japanilaisten perheiden vanhemmat ovat kertoneet lastensa nimeämisistä. Haastatteluista seitsemän on tehty kasvokkain, yksi Skypen välityksellä ja yksi sähköpostitse. Aineisto koostuu 14 lapsen 26 nimestä. Aineiston luonteesta johtuen tutkielmassa käytetään laadullisen tutkimuksen menetelmiä. Tutkielman ensimmäisessä ana-lyysiosassa nostetaan esille kunkin perheen nimenantoprosessi kokonaisvaltaisesti. Nimenvalintaperusteiden analyysin teoreettisena taustana toimii Eero Kiviniemen nimenvalintaperustei-den luokittelu. Kuitenkin tässä tutkielmassa sitä muokataan aineistosta tehtyjen havaintojen ja aikaisem-pien monikielisten tai -kulttuuristen perheiden nimenvalintaperusteiden tutkimusten (mm. Ksenia Eskola ja Minna Nurminen) havaintojen mukaisesti. Käytännöllisyyteen kuuluvia valintaperusteita ovat nimen toimivuus molemmissa maissa, joita ovat mm. nimien muotoon, äänteellisyyteen ja määrään liittyvät perusteet. Nämä perusteet ovat aineistossa hyvin yleisiä, mutta se, millä tavalla nimen käytännöllisyys otetaan huomioon nimenannossa, vaihtelee suures-ti. Käytännöllisin valintaperustein jotkut ovat välttäneet joitakin nimiä tai hylänneet ehdokkaita, joten nä-mä perusteet eivät välttämättä näy annettujen nimien valintaperusteissa. Nimien kauneuteen ja mieltymyksiin liittyviä valintaperusteita löytyy aineistosta myös melko paljon. Var-sinkin annettujen nimien kohdalla tähän kuuluvat perusteet ovat yleisimpiä. Vaikuttaa siltä, että jos van-hemmat voivat kertoa, mistä heidän valitsemiensa nimien miellyttävyys tulee, se on useimmiten nimien merkitys. Merkitys voi nimessä näkyä joko leksikaalisen/appellatiivisen ilmauksen merkityksen kautta tai nimessä käytettyjen kanji-merkkien merkityksen kautta. Sukuun viittaaminen nimen avulla on myös melko yleistä, varsinkin jälkinimissä. Nimet on joko peritty kokonaan suvun henkilöltä tai sitten jokin nimen osa tai merkki on otettu suvun mukaan. Aineistosta havaitaan, että nimen kieli tai kulttuuri on monen perheen kohdalla vaikuttanut nimivalintaan merkittävästi. Suomalaisiksi ja japanilaisiksi miellettyjä nimiä on lähes yhtä paljon. Vain hyvin pieni osa nimistä on mielletty suomalais-japanilaisiksi. Kansainvälisiksi miellettyjen nimien osuus on hyvin pieni aikaisempiin tutkimuksiin verrattuna, ja näistä yli puolet mielletään yhtaikaa suomalaisiksi. Useat van-hemmat ovat kertoneet, että kun on valittu tietyn maan/kielen nimi, on se joko tunnettu tai mahdollinen toisessakin maassa. Tähän ryhmään kuuluvat kaikki kansainvälisiksi mielletyt nimet, noin puolet japani-laisista nimistä, muutama suomalainen nimi ja kaikki suomalais-japanilaiset. Muita harvinaisempia nimenvalintaperusteita ovat nimi nimipäiväkalenterista, nimen kanji-merkeissä onnea tuovan siveltimen vetomäärä ja nimen liittyminen lapsen syntymäpäivään.

Tämä tutkielma käsittelee kohtuullisia mukautuksia työelämässä. Työn sisällön tai työolosuhteiden kohtuullistaminen, vastaamaan vammaisen työntekijän tarpeita, toimii tärkeänä työllisyyttä edistävänä toimenpiteenä, koska se antaa mahdollisuuden ottaa huomioon yksittäisen työntekijän henkilökohtaisia olosuhteita. Mukautukset toimivat tärkeänä osana syrjintäkieltoa vammaisuuden perusteella ja yhdenvertaisuuden edistämisessä yhteiskunnassa. Yhdenvertaisuuslain 15 § sisältää määräyksen, jonka mukaan työnantaja on velvollinen tekemään tarvittavia kohtuullisia mukautuksia, jotta vammainen henkilö voisi suoriutua työtehtävistään. Tutkielman painopiste on yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä koskien työnantajan velvollisuutta tehdä kohtuullisia mukautuksia vammaisille työntekijöille. Tämä säännös sisältää vaatimuksen mukautusten kohtuullisuudesta, mikä ei itsessään kerro paljoa kohtuullisuuden sisällöstä. Tutkielmassa pyritään selvittämään, onko mukautusten kokonaisharkinnassa tarkoitettu kohtuullisuus monisisältöinen ja dynaaminen käsite ja mitä erilaisia näkökulmia ja osatekijöitä tämä käsite pitää sisällään. Yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä kohtuullisuus on pelkästään käsite, mutta tämä yksittäinen käsite voi sisältää monta erilaista osatekijää, jotka yhdessä muodostavat kohtuullisuuden kokonaissisällön. Tämä tutkielma pyrkii avaamaan kohtuullisuuden käsitettä yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä ja tutkimaan sen sisältöä. Tutkielma perustuu oikeusdogmaattiseen tutkimusmetodiin, mutta sisältää myös jossain määrin viittauksia ulkomaiseen yhdenvertaisuuslainsäädäntöön, antamaan havainnollistavan ja vertailevan kuvan siitä, miten kohtuullisista mukautuksista on säädetty muiden maiden oikeusjärjestelmissä. Tutkielmassa käytetään pääasiallisena lähdeaineistona lain esitöitä, oikeustapauksia ja oikeustieteellistä kirjallisuutta. Tutkielmassa käytetyt ulkomaiset oikeustapaukset on otettu pääsääntöisesti Yhdysvalloista ja Ruotsista, missä kohtuullisten mukautusten oikeudellisella käsittelyllä ja sääntelyllä on suhteellisen pitkät perinteet. Yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä mukautusten kohtuullisuusharkintaa on konkretisoitu erilaisilla harkintaperusteilla. On kuitenkin tärkeä ymmärtää kohtuullisuuden laajuutta ja huomata, että mukautusten kohtuullisuudella on pidemmät ulottuvuudet kuin mitä itse lakiteksti antaa ymmärtää. Tämä havainto voisi johtaa kokonaisvaltaisempaan kohtuullisuusharkintaan ja sitä kautta voisi myös parantaa työsopimusosapuolten mahdollisuuksia päästä tyydyttävään ratkaisuun. Yhdenvertaisuuslain 15 §:ssä mainitut harkintaperusteet eivät ole kattavia ja ne muodostavat ainoastaan osan mukautusten kohtuullisuudesta. Eri lähteistä käy ilmi että myös muilla seikoilla kuten esimerkiksi mukautuksen lajilla, työturvallisuusnäkökohdilla, yhteiskunnallisilla ja sosiaalisilla näkökulmilla sekä irtisanomissuojaan liittyvillä olosuhteilla voi olla merkitys mukautusten kohtuullisuutta arvioitaessa.

Tutkielman aihe, rinnakkaisten menettelyjen ongelma välimiesmenettelyssä, on ilmiö, joka hukkaa välimiesmenettelyn käyttäjiltä resursseja, sillä usean samanaikaisen välimiesmenettelyn käyminen samasta riitaisesta asiasta samojen asianosaisten välillä ei ole prosessiekonomisesti tehokasta. Oikeustieteen parissa on esitetty rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Yksi esitetyistä ratkaisuvaihtoehdoista on rinnakkaisten menettelyjen lakiperusteinen yhdistäminen. Tutkielman tehtävänä on selvittää, miten Suomen kansallista välimiesmenettelylakia tulisi muuttaa, jotta rinnakkaisten menettelyjen ongelma saataisiin ratkaistua. Tällä hetkellä laki välimiesmenettelystä (967/1992, VML) ei sisällä menettelyjen yhdistämistä koskevaa säännöstä. Hypoteesina esitetään, että pakottavan yhdistämisnormin sisällyttäminen lainsäädäntöön olisi ratkaisuvaihtoehto, jolla saavutettaisiin yhdistämisellä tavoitellut edut kaikista tehokkaimmin. Tutkimustehtävää lähestytään systematisoimalla erilaisia oikeuskirjallisuudessa tunnistettuja ratkaisuvaihtoehtoja rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan ja selvittämällä olisiko näistä ratkaisuvaihtoehdoista siirrettävissä yhdistämismekanismeja kansalliseen välimieslainsäädäntöön. Tutkimukselle asetetun hypoteesin valossa erityisen tarkastelun kohteena on tutkia, onko mihinkään ratkaisuvaihtoehtoon sisällytetty pakottavaa yhdistämissääntelyä. Tutkimalla välimiesmenettelyn ominaispiirteitä ja luonnetta riidanratkaisumuotona tutkielmassa rakennetaan optimaalinen ratkaisumalli, joka on teoreettinen määritelmä toimenpiteestä, jota soveltamalla päästäisiin rinnakkaisten menettelyjen ongelmassa parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun. Optimaaliselle ratkaisumallille määritellään suoritettuun tutkimukseen perustuen merkitsevät tekijät eli kriteerit, joita ovat asianosaisautonomia, tehokkuus ja neutraalisuus. Tämän jälkeen erilaisia lainsäädännöllisiä ratkaisuvaihtoehtoja arvioidaan vasten optimaalista ratkaisumallia. Kyseisellä tutkimusmenetelmällä selvitetään, mikä eri lainsäädännöllisistä ratkaisuvaihtoehdoista on perustelluin lainsäädännöllinen ratkaisu rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan. Tutkielma on sekä sopimusoikeudelliseen että prosessioikeudelliseen viitekehykseen sijoittuva oikeusdogmaattinen tutkimus. Tutkimusaineistona erityisen tärkeässä asemassa ovat Alankomaiden ja Hongkongin kansalliset välimiesmenettelylait sekä FAI:n, ICC:n sekä ICDR:n välimiesmenettelysäännöt, jotka pitävät sisällään säännöksen välimiesmenettelyjen yhdistämisestä. Tutkimustulosten perusteella tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että Suomen kansallista välimiesmenettelylakia tulisi muuttaa siten, että lainsäädäntöön otettaisiin välimiesmenettelyjen yhdistämistä koskeva normi, joka sisältää tuomioistuimen suhteen harkinnanvaraisen toimivaltaelementin ja asianosaisten suhteen puolipakottavan pyyntöelementin. Tällainen normi on optimaalista ratkaisumallia vasten arvioiden perustelluin lainsäädännöllinen ratkaisuvaihtoehto, sillä se täyttää laajimmin ja tehokkaimmin kaikki optimaalisen ratkaisumallin kriteerit. Näin ollen tutkimustulokset kumoavat tutkimuksen alussa asetetun hypoteesin, jonka mukaan pakottava yhdistämisnormi olisi tehokkain ratkaisu rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan.

Tutkimuksen tavoite oli selvittää terveyteen liittyvää elämänlaatua potilailla, joille on tehty rinta-aortan toimenpide hypotermiassa ja verenkierron pysäytyksessä. Alue on oleellinen arvioitaessa alati paranevien kirurgisten hoitomuotojen vaikutusta potilaiden henkilökohtaiseen käsitykseen terveydestään. Aineisto kerättiin prospektiivisesti. Tutkimusryhmässä oli 30 potilasta, jotka leikattiin verenkierron pysäytyksessä syvässä hypotermiasuojassa. Tutkimuspotilaita verrattiin 31 kontrollipotilaaseen, joille tehtiin ohitusleikkaus joko perfuusiossa lievässä hypotermiassa tai käyvällä sydämellä ilman perfuusiota. 4,6–8,0 vuotta toimenpiteen jälkeen tutkimukseen tavoitetut potilaat haastateltiin käyttäen RAND 36-Item Health Survey -kyselylomaketta. Tutkimus- ja kontrolliryhmän välillä elossaolo-osuudet vastasivat toisiaan ollen 90 %, 90 % ja 87 % tutkimusryhmässä ja 100 %, 94 % ja 94 % kontrolliryhmässä 1., 4. ja 8. vuoden kohdalla (p = 0,62, log-rank-testi). RAND-36-kyselyn tulokset yhtenivät kaikissa elämäänlaatuun liittyvissä osa-alueissa. Verrattaessa ryhmiä ikä- ja sukupuolivakioidun kansallisen otannan kroonisesti sairaisiin henkilöihin ainoaksi eroksi muodostui kontrolliryhmän parempi tulos psyykkisen hyvinvoinnin ulottuvuudessa. Terveeseen suomalaiseen ikä- ja sukupuolivakioituun väestöön verrattuna tutkimuspotilaat saavuttivat huonomman tuloksen kolmella ja verrokkiryhmä neljällä kahdeksasta terveyteen liittyvän elämänlaadun osa-alueesta.

Suomalaisella lakiosajärjestelmällä suojataan rintaperillisen oikeutta puoleen lakimääräisen perimisjärjestyksen mukaan laskettavasta perintöosan arvosta. Lakiosalla siis rajoitetaan perittävän oikeutta vapaasti määrätä koko omaisuudestaan testamentilla. Perintökaaren mukaisella lakiosalla ei ainoastaan rajoiteta perittävän testamenttausoikeutta, vaan sillä voidaan myös puuttua luovutuksiin, jotka perittävä on tehnyt eläessään rintaperillisen vahingoksi. Tällaiset luovutukset otetaan huomioon laskennallisina lisäyksinä lakiosaa laskettaessa. Kaikissa maissa, jotka ovat romaanis-germaanisen oikeuden vaikutuksen alaisia, on voimassa jonkinlainen lakiosajärjestelmä. Common law -maissa ei sen sijaan välttämättä tunneta mitään rintaperillistä suojaavaa lakiosajärjestelmää. Myös lakiosajärjestelmien sisältö vaihtelee maittain. Vaihtelua esiintyy esimerkiksi suhteellisen lakiosan suuruudessa ja siinä, minkälaiset perittävän tekemät elinaikaiset lahjoitukset voidaan laskennallisesti ottaa huomioon lakiosalaskelmassa. Lisäksi joissakin maissa lakiosaa on rajattu rahamääräisellä ylärajalla. Tässä tutkielmassa selvitetään suomalaiseen lakiosajärjestelmään kohdistuvia mahdollisia muutostarpeita ja lakiosajärjestelmän tarpeellisuutta ja oikeutusta Suomen tämän päivän yhteiskunnassa. Lakiosajärjestelmän poistaminen suomalaisesta perintöoikeusjärjestelmästä ei näyttäisi tällä hetkellä olevan ajankohtaista. Lakiosaoikeuden maltilliselle rajoittamiselle näyttäisi kuitenkin esiintyvän tarvetta, sillä suomalainen yhteiskunta on muuttunut monella tavalla lakiosajärjestelmän säätämisen jälkeen. Pisimmälle menevänä vaihtoehtona lakiosaoikeuden rajoittamiseksi olisi perittävän testamenttausvapauden lisääminen pienentämällä suuruudeltaan suhteellista lakiosaa. Laskennallisiin lisäyksiin kuuluvaa suosiolahjaa koskevaa sääntelyä on pidetty ongelmallisena ja se on antanut aihetta lukuisille oikeudenkäynneille. Maltillisimpana vaihtoehtoehtona lakiosajärjestelmän uudistamiseksi olisi ko. suosiolahjasäännöksen uudistaminen.

Breast cancer is the most common cancer in women worldwide and the number of new events is on the increase. Like many other serious diseases, breast cancer reduces patient’s health related quality of life (HRQoL) and breast cancer treatment burdens our society. Examination of breast cancer patient’s HRQoL makes it possible to calculate how effective breast cancer treatments are. Nevertheless, only cost-effectiveness analysis would further help us allocate the resources of our society in the best way possible. The aim of this study was to produce research about breast cancer treatment’s effects on patient’s HRQoL and to compare generic 15D- and EQ-5D-5L-instruments. The results can be used in the future research and the study might be useful, when it’s time to develop international protocol for measuring HRQoL. The study population included 152 breast cancer patients who were treated in HUCH and whose HRQoL were measured by 15D-, EQ-5D-5L- and VAS-instruments. All measurements were done twice, first before the treatments and then six months after the beginning of the treatments. 89 (58.6 %) patients answered both 15D-questionnaires and 81 (53.3 %) patients answered to both EQ-5D-questionnaires. 57 (37.5 %) patients didn’t respond to any questionnaire. Only some background information was available of this population. The average HRQoL for breast cancer patients’ was 0.92 before the treatments and 0.88 six months after the beginning of the treatments when measured by 15D. The same average HRQoL was 0.86 before the treatments and 0.80 six months after the beginning of the treatments when measured by EQ-5D-5L. During six months’ period, patients HRQoL reduced (-0.04) when it was measured by 15D and (-0.06) when it was measured by EQ-5D. The changes of HRQoL were clinically important (The minimum important change, MIC > ± 0,015) when measured by 15D. HRQoL reduced more with patients who received a mastectomy than with patients, who received a breast conserving surgery according to both instruments. According to the results, the chosen instrument has an effect of breast cancer patients’ HRQoL. It means that the chosen instrument also has an effect of treatment’s effectiveness. 15D offers higher HRQoL values, but EQ-5D offers a greater change in patient’s HRQoL. HRQoL was measured by two different generic instruments in two different times, which was assumed to be the strength of this study. The new 5L-version of EQ-5D-instrument was also used. This is possibly the first time, when 5L is used in this type of study.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Kauhajoen, eteläpohjalaisen maalaisseurakunnan, rippikoulutyötä 1950- ja 1960-luvuilla. Tutkimukseni on ensimmäinen laatuaan, sillä yhdenkään yksittäisen seurakunnan rippikoulutoiminnan historiaa ei ole tähän mennessä tutkittu. Keskeisin tutkimuskysymykseni on, millaisia rippikoulun toteutustapoja 1950- ja 1960-luvun Kauhajoella esiintyi. Aineistoni avulla on myös mahdollista selvittää rippikoulunuorten määrää ja annetun opetuksen koostumusta. Kolmas kiinnostava seikka on, millainen kuri rippikouluissa oli. Haluan vielä valottaa, oliko rippikoululla nuorille jokin erityinen merkitys ja pitivätkö he sitä tärkeänä vaiheena elämässään. Päälähteenäni ovat Kauhajoen seurakunnan arkistomateriaalit, joiden käyttöön olen saanut kirkkoherra Jouko Ala-Prinkkilän luvan. Aineistoa on olemassa jokaiselta tutkimaltani vuodelta, vaikkakin vaihtelevasti. Käyttämääni materiaaliin kuuluvat rippikouluista pidetyt päiväkirjat, rippilasten luettelot ja nuorisotyön vuosikertomukset. Lisäksi olen tutustunut piispainkokouksen tuottamiin ja hyväksymiin rippikoulua käsitteleviin julkaisuihin. Olen tehnyt myös useita haastatteluja. Seurakunnan arkistomateriaalien hajanaisuus ja ajoittainen puutteellisuus on hankaloittanut tutkimustyötäni. Tutkimukseni osoittaa, että seurakunta järjesti vuosittain yleisen päivärippikoulun erikseen tytöille ja pojille. Oppikoululaiset opiskelivat omissa ryhmissään, ja 1960-luku toi mukanaan ammatti- ja kauppakoululaisten sekä kansalaiskoululaisten ryhmät. Näissä ryhmissä oli sekä tyttöjä että poikia. Myös leirimuotoisten rippikoulujen järjestäminen alkoi 1960-luvulla. Molemmilla vuosikymmenillä rippilasten määrä aaltoili jonkin verran, eikä selvää kehityssuuntaa ole havaittavissa. Kauhajoen rippikoululaisista poikia oli hieman suurempi osa kuin tyttöjä. Rippikoulun oppiaineita olivat kristinoppi, raamatunhistoria, laulu, kirkko- ja seurakuntatieto sekä perhekasvatus. Raamattutuntejakin pidettiin. Kristinoppi oli aineista tärkein, muu opetus rakentui sen ympärille. Rippikoulun käyminen oli molemmilla vuosikymmenillä itsestään selvä osa kauhajokelaisnuorten elämää, sillä vain hyvin harvat jättivät sen väliin. Kauhajoen rippikouluissa ei dokumenttien ja haastattelujen perusteella ollut kurinpito-ongelmia. Opettajat käyttivät järjestyksen ylläpitämiseen paljolti samoja keinoja, joihin nuoret olivat koulussa tottuneet. Fyysistä kuritusta ei ollut.

China’s rise in the 21st century has been a widely discussed phenomenon inside and outside the academia. There is a debate on whether China is a status quo or a revisionist state and the impact its influence might have on the world as a whole. One area of China’s rise has not been widely researched in relation to these questions – technology. China’s technological development has increased during the past decades to a level where its technology competence competes with other technologically advanced countries. The fourth industrial revolution has brought about new technologies, such as artificial intelligence, 5G or cyberspace. These technologies also bring forth new questions and challenges, and they require research not only from the technological perspective but also from a social science perspective. This research investigated the Chinese technology policies by looking at materials that included five speeches, two State Council notices, one journal article, and a journal commentary. The themes of the researched materials revolved around overall technology policies, artificial intelligence, cyberspace, and data. This study employed content analysis as its method. The categorization of the social identities derived from the theoretical framework of Chinese social identity strategies which included five different social identity strategies: Globalist China, Sovereign China, Unified China, Sino-centric China, and Rising China. The materials were analyzed by combining two theoretical frameworks – the social identity theory with a particular Chinese social identity theory framework, and constructivism. The social identity theory was originally invented within the field of social psychology but has been used in the study of international relations to understand rising powers. Chinese technology policies were revealed to employ Rising China strategy as their main strategy. Three other social identity strategies – Sino-centric China, Globalist China, and Sovereign China – were also found in the materials, and these revealed interesting points concerning the overall technology strategies. China was found to be balancing between the status quo and a revisionist state status, and the technology themes and the regions they aim to influence seemingly have an impact on which strategies they employ and how these strategies are implemented.