Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

  • Nyyssönen, Katri (2018)
    Vammaisten oikeuksiin on viime vuosikymmeninä alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota. Näkyvänä esimerkkinä on Yhdistyneiden kansakuntien vammaissopimus, jonka Suomi ratifioi vuonna 2016. Vammaisten oikeuksien edistämisessä olennaista on osallisuus eli marginalisaation poisto, yhteisöön kuuluminen ja mahdollisuudet vaikuttaa. Tärkeää on myös tasa-arvo, jota voidaan tarkastella toiminnallisten valmiuksien avulla. Jokaisella ihmisellä pitää olla mahdollisuudet edistää omanlaistaan hyvinvointia ja hänen valmiuksiaan tähän tulee tukea. Tämä pro gradu -tutkielma on arviointi Vantaan vammaispoliittisesta ohjelmasta Wampo – tilaa kaikille, joka oli toiminnassa vuosina 2012–2016. Wampon tavoitteena oli lisätä vammaisten henkilöiden osallisuutta Vantaalla sekä tasa-arvoa suhteessa valtaväestöön. Ohjelman työmenetelmäksi valittiin verkostotyö, jotta mukaan saataisiin mahdollisimman laajasti niitä tahoja, joita vammaisasia koskee. Verkostoon kuului tuki- ja koordinaatioryhmä sekä viisi keihäänkärkiryhmää: fyysinen esteettömyys ja turvallisuus, esteetön ajattelu ja elämänlaatu, asiakaslähtöisyys ja palveluohjaus, oikeus koulutukseen, työhön ja mielekkääseen arkeen sekä asuminen. Tutkimuksessa tarkastellaan miten hyvin Wampo-verkosto toimi vammaispolitiikan välineenä sekä osallisuuden ja tasa-arvon lisäämisessä. Tutkielman aineisto kerättiin haastattelemalla Wampossa mukana olleita henkilöitä. Haastateltuja oli yhteensä seitsemän ja he olivat olleet Wampossa seuraavissa rooleissa: Vantaan virkamies, vammaisjäsen, työnantajaedustaja ja muun organisaation edustaja. Haastatteluilta kysyttiin heidän näkemyksiään Wampon tavoitteista, verkostotyöskentelyn sujuvuudesta ja Wampon saavutuksista sekä mitä he ajattelivat tapahtuvan Wampon loppumisen jälkeen. Vastauksista kävi ilmi, että verkoston ilmapiiri oli pääosin avoin ja luottamuksellinen. Työskentelyn aikana jäsenten välille syntyi henkilökohtaisia kontakteja, jotka helpottavat yhteistyötä varmasti myös tulevaisuudessa. Wampon avulla kaupungin eri hallinnonalat saatiin huomaamaan, että vammaisasia koskettaa myös heitä, sillä vammaiset eivät ole vain vammaispalveluiden asiakkaita, vaan liikkuvat kaupungilla ja käyttävät palveluita siinä missä muutkin kuntalaiset. Wampossa tehtiin asennevaikuttamistyötä sekä konkreettisia tekoja sen eteen, että vammaisilla olisi enemmän mahdollisuuksia liikkumisessa, harrastuksissa, työelämässä, koulutuksessa ja asumisessa. Nämä kaikki edistivät vammaisten henkilöiden osallisuuden ja tasa-arvon toteutumista. Wampo-työskentelyssä oli kuitenkin omat haasteensa. Jäsenten vaihtuminen toi katkoksia verkoston toimintaan. Verkostotyöskentelyä hankaloittivat myös jäsenten erilaiset odotukset Wampoa kohtaan sekä määrärahojen niukkuus. Lisäksi jotkut virkamiesjäsenet kokivat, etteivät johtoryhmät heidän virastoissaan olleet kiinnostuneet Wamposta, mikä vaikeuttaa saavutusten juurruttamista. Wampon jälkeisenä aikana on suositeltavaa pitää vähintään yksi seurantapaaminen, jossa tehdään loppuyhteenveto siitä, mitä Wampon aikana saavutettiin sekä keskustellaan siitä, mitä näille asioille on tapahtunut Wampon loppumisen jälkeen. Lisäksi tarvitaan suunnitelma siitä, miten vammaisten asia saadaan kaikki kaupungin hallinnonalat läpileikkaavaksi huomion kohteeksi. Tutkimuksen perusteella vaikuttaa siltä, että verkostotyöskentely on toimiva väline vammaispolitiikan toteuttamiseksi. Useiden eri toimijoiden kokoaminen yhteen on keino edistää vammaisten oikeuksia kokonaisvaltaisesti.
  • Pyykkö, Nina (2016)
    Ur ett nationellt perspektiv är skatteflykt ett problem som till högsta grad skall minimeras, då detta innebär mindre inkomster för staten. För att bekämpa skatteflykt och skatteundandragande är de nationella myndigheterna alltmer beroende av internationellt informationsutbyte mellan andra länder. Den skattskyldige kan lockas till att utelämna information från Skatteförvaltningen för att undgå beskattning. Genom att flytta beskattningsbart kapital utomlands, särskilt till länder som har låg beskattning eller länder som inte slutit avtal med Finland gällande informationsutbyte, kan man undgå att betala skatt i hemlandet. Lagstiftning och andra instrument som bekämpar skatteflykt till offshoreländer och som berör informationsutbyte har blivit allt vanligare. Även om regleringen ökat gällande skatterättsligt informationsutbyte finns det ändå möjligheter till skattekringgående och skatteflykt då det ännu finns länder vars lagstiftning och bestämmelser kring banksekretess möjliggör detta. Det har uppskattats att endast av inkomst som härstammar från internationell investeringsverksamhet som fysiska personer bedriver har 700 miljoner euro under år 2008 blivit obeskattat, därav har den finska staten lidit en skatteförlustförlust på 195 miljoner euro. Vissa länder har infört lagstiftningsåtgärder för att bekämpa denna skatteflykt genom permanent lagstiftning eller så kallade tidsbestämda program om verksam ånger där den skattskyldige på eget initiativ kan begära rättelse hos Skatteförvaltningen gällande oredovisade tillgångar existerar i flera länder. Tidsbegränsade skatteamnestier är med andra ord tidsperioder under vilka de skattskyldiga får möjlighet att frivilligt deklarera hittills obeskattade medel utan att därigenom råka ut för sanktioner i form av exempelvis åtal. Syftet med dessa tidsbegränsade program har främst varit att bringa in skatteintäkter till staten i form av medel som beskattas retroaktivt och att även i framtiden omfatta dem i den nationella beskattningen. I avhandlingen ges en överblick av programmens innehåll i olika länder genom rättskomparativ forskning. Regeringen har i sin proposition 32/2015 om verksam ånger föreslagit att införa lagstiftning enligt vilken den skattskyldige har möjlighet att frivilligt och på eget initiativ rätta till brister och felatigheter i skattedeklarationen och genom detta undgå straffrättsliga påföljder och möjligen påföras skatteförhöjning som en administrativ sanktion. Regeringen föreslår i sin proposition att lagstiftningen är temporärt i kraft och tillämpas på fysiska personer och inhemska dödsbon. Lagens främsta syfte är enligt regeringen att generera skatteintäkter för staten och minska arbetsmängden som läggs ner på bekämpning av skattebrott. I november år 2015 meddelade regeringen att lagförslaget om verksam ånger dras tillbaka. Den främsta orsaken bakom detta var problematiken kring lagförslagets grundlagsenlighet, då lagen ansågs strida mot jämlikhetsprincipen och diskrimineringsförbudet. Det påpekades att lagförslaget ledde till problematik bl.a. i fråga om jämlik behandling, och att propositionen borde bl.a. vara av en permanent karaktär. Denna problematik har även framförts i flera remissyttranden som begärts av sakkunniga som gås igenom grundligare i denna avhandling. Eftersom att någon lagstiftning i Finland gällande verksam ånger i dagens läge inte är i kraft, ämnas det att i avhandlingen ge en inblick i hur den internationella situationen ser ut och att jämföra lagstiftningen i andra länder som infört liknande lagstiftning samt undersöka behovet av, problemen med och konsekvenser av lagstiftning gällande verksam ånger i Finland. Detta görs genom att använda den rättsdogmatiska metodologin och komparativ rättsjämförelse.
  • Salonen, Sebastian (2015)
    Verkställande direktören (VD:n) är i en central ställning i ett aktiebolags framgång. VD:n fungerar på toppen av aktiebolaget och har en mycket svår och ansvarsfull uppgift i dagens ostabila marknadslägen. VD:n i ett aktiebolag är samtidigt ett av bolagets organ medan personen som sköter detta också har en avtalsrättslig relation till bolaget. Då det i aktiebolagslagen bara finns mycket få stadganden som behandlar VD:ns ställning och uppgifter i bolaget får avtalsrätten en central roll i detta sammanhang. Arbetet analyserar direktörsavtalet som sin egen avtalstyp samt förhållande till andra avtalstyper och behandlar centralt innehåll för denna avtalstyp. Arbetet har fokus på stora bolag där ägandet och förvaltningen av bolaget är separerat. Enligt principal-agent teorin finns det risk att VD:n i ett stort bolag inte handlar på ett sätt som är fördelaktigt för bolaget utan opportunistiskt. I arbetet gås igenom hur man med avtalsrättsliga mekanismer kan försöka hindra detta genom både positiva och negativa incitament. Belöningen av VD:n har varit på tapeten under den senaste tiden. Det har hävdats att belöningen inte korrelerar med bolagets prestation. I arbetet behandlas de olika sätten att belöna en VD och de olika sätten kommer att analyseras och förbättringsförslag på hur man kan förbättra deras effektivitet kommer att presenteras.
  • Jokinen, Hanna-Pauliina (2020)
    Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten suullista kielitaitoa harjoitetaan sekä eriytetään kommunikatiivisessa saksa vieraana kielenä -opetuksessa. Tämä kvalitatiivinen tapaustutkimus toteutettiin Berliinissä eräässä yksityisessä kielikoulussa, joka tarjoaa saksa vieraana kielenä kursseja aikuisille oppijoille eri puolilta maailmaa. Tutkimukseen osallistui yhteensä kolme A2-tason opetusryhmää sekä heidän opettajansa. Tutkimusaineisto koostuu oppituntiobservoinneista, kurssiosallistujakyselystä sekä puolistrukturoidusta opettajien teemahaastattelusta. Observointien tavoitteena oli selvittää, miten suullista kielitaitoa harjoitellaan oppituntien aikana sekä mitä eriyttäviä metodeja puheen harjoituksessa käytetään. Haastattelun avulla kartoitettiin kurssiopettajan näkemyksiä ja ajatuksia suullisen kielitaidon merkityksestä sekä eriyttävästä opetuksesta. Lisäksi kerättiin kurssiosallistujien kokemuksia kielikurssin suullisen kielitaidon opetuksesta kyselylomakkeen avulla. Tutkimuksen materiaalin analyysin metodina hyödynnettiin sisällön analyysia. Tutkimuksen teoriaosuudessa luodaan katsaus saksa vieraana kielenä (DaF) ja saksa toisena kielenä (DaZ) tutkimusalaan sekä tarkastellaan kielenoppimista aikuisen kielenoppijan näkökulmasta. Lisäksi perehdytään keskeisiin suullisen kielitaidon opetuksen suuntauksiin vieraan kielen opetuksessa niin yleisesti kuin eriyttämisen näkökulmasta. Teoriaosuudessa tarkastellaan tämän lisäksi heterogeenisyyden sekä eriyttämisen käsitteistä sekä luodaan katsaus eriyttämisen keskeisiin teorioihin. Tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että tutkimukseen osallistuneet kolme opettajaa hahmottavat eriyttämisen käsitteen hieman eri tavoin sekä hyödyntävät suullisen kielitaidon opetuksessa erilaisia eriyttämisen keinoja. Näitä ovat esimerkiksi vaihtelevat työskentelymuodot niin pareittain kuin ryhmässä, avoimet keskustelutehtävät, opettajan tuki tehtävien teon aikana, kielellinen tukimateriaali sekä kvalitatiivisen että kvantitatiivisen eriyttämisen keinot. Edellä mainitut eriyttävät opetusmetodit viittaavat opetuksen sisäisiin eriyttämisen keinoihin (saksaksi innere Differenzierung). Näiden lisäksi opettajien vastauksissa nousevat esiin myös ulkoisen eriyttämisen keinot (saksaksi äußere Differenzierung). Kaikki tutkimukseen osallistuneet kolme opettajaa toteuttavat eriyttämistä reaktiivisesti. Eriyttämisen haasteina mainittiin tilahaasteet, ajan- ja materiaalien puute sekä heterogeeniset opetusryhmät. Kurssiosallistujakyselyn perusteella selviää, että suurin osa kaikkien kolmen kurssin osallistujista koki suullisen kielitaitonsa parantuneen kielikurssin aikana. Kysymyksissä liittyen suullisten tehtävien monipuolisuuteen sekä suullisen kielitaidon harjoittamiseen opetuksessa on hajontaa eri kurssien välillä, mutta suurin osa vastaajista koki, että kurssilla tehdään paljon ja monipuolisesti suullisia tehtäviä.
  • Oksanen, Marja (2015)
    Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää sitä, miten virvoitusjuoma-alan makroympäristön eri tekijät vaikuttavat yritysten toimintaan ja kilpailuetuun. Makroympäristön tekijöistä tarkempaan arviointiin nostettiin poliittisiin tekijöihin kuuluva virvoitusjuomavero. Makroympäristöanalyysi toteutettiin PESTEL-analyysin avulla. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentui yrityksen toimintaympäristöstä, sekä strategian rakentamisesta kilpailuedun luomiseksi. Viitekehyksen avulla pyrittiin kuvaamaan, miten tutkimuksen teoriat kytkeytyvät toisiinsa. Tutkimuksen ote oli kvalitatiivinen ja tutkimusmenetelmänä käytettiin teemahaastattelua. Tutkimuksessa haastateltiin yhteensä kahdeksaa virvoitusjuoma-alan edustajaa. Teemahaastattelu valittiin tutkimusmenetelmäksi, koska aiheesta haluttiin saada syvempää ymmärrystä. Teemahaastattelujen avulla oli mahdollista antaa haastateltavien nostaa esiin itse tärkeimmiksi makroympäristön tekijöiksi kokemiaan asioita. Virvoitusjuoma-alan makroympäristön tekijöistä tärkeimpinä nähtiin omien merkkien osuuden kasvaminen, terveystrendin vahvistuminen, sekä sokeriin kohdistuvan kritiikin voimistuminen. Näillä tekijöillä nähtiin olevan vaikutusta alan markkinarakenteeseen ja kehitykseen tulevaisuudessa. Kilpailuetua yritykset pyrkivät luomaan panostamalla edelleen tuotekehitykseen ja vastaamalla kuluttajatrendeihin. Myös vahvojen brändien rakentaminen nähtiin mahdollisuutena luoda kilpailuetua, vaikka markkinarakenne muuttuisikin. Virvoitusjuomaveroon ja sen korotuksiin suhtauduttiin melko negatiivisesti. Kritiikki ei kohdistunut verotukseen sinänsä, vaan veromalliin, joka kohtelee substituuttituotteita epätasa-arvoisesti ja kohdistuu ainoastaan tiettyihin toimialoihin ja toimijoihin. Verolla koettiin olevan huonoja vaikutuksia alan investointeihin, työllisyyteen ja kehitykseen. Veron terveysperusteet koettiin heikoiksi. Arvonlisäveroa pidettiin oikeudenmukaisempana verotusmallina, jota olisi myös helpompi hallita.
  • Bogdan, Helena (2016)
    Tässä tutkielmassa selvitetään EU:n valtiontukikiellon ja veroedun suhdetta valikoivuusedellytyksen näkökulmasta. SEUT 107(1) artiklan valtiontuelle asettamista neljästä kriteeristä kolme: taloudellinen etu, valtion varojen väheneminen ja kilpailun häiriintyminen, täyttyvät lähestulkoon automaattisesti. Neljäs kriteeri, eli tuen valikoivuus, useimmiten viime kädessä ratkaisee edullisen verotustoimenpiteen valtiontukiluonteen. Valikoivuus voi olla joko alueellista tai aineellista. Tässä tutkielmassa keskitytään aineelliseen valikoivuuteen. Fiskaalisiin tukiin on alettu vuosituhannen vaihteen jälkeen kiinnittää yhä enemmän huomiota. Toimenpiteitä, jotka suosiessaan joitakin yhtiötä tai toimialoja voivat tulla kielletyiksi valtiontukisääntöjen nojalla, ovat esimerkiksi verovähennykset, -vapautukset ja -palautukset sekä veronmaksuvelvollisuuden lykkäykset. Tarkastelutapaa, jolla veroedun valikoivuutta tulee arvioida, ei ole kirjattu sitovaan lainsäädäntöön. Arviointipuitteiden saamiseksi on siksi tukeuduttava EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Ainoa SEUT-artiklan lisäksi asiaa koskeva säädös on soft law -tasoinen, komission vuonna 1998 antama tiedonanto valtiontukisääntöjen soveltamisesta yritysten välittömään verotukseen. Tiedonanto perustuu siihen mennessä annettuihin unionin tuomioistuimen ratkaisuihin. Lähtökohtaisesti veroedun aineellista valikoivuutta tarkastellaan oikeuskäytännössä kehitetyn kolmivaiheisen poikkeustestin avulla. Ensin määritetään jäsenvaltion alueella voimassaoleva yleinen verojärjestelmä. Toiseksi tarkastellaan sitä, poikkeaako arvioitava erityinen verotoimenpide yleisestä järjestelmästä. Toimenpide, joka muodostaa poikkeuksen, on prima facie valikoiva. Testin kolmannessa vaiheessa selvitetään sitä, voiko poikkeus olla oikeutettavissa kansallisen verojärjestelmän rakenteen tai logiikan perusteella. Testin kolmas vaihe on rajattu tutkielman kysymyksenasettelun ulkopuolelle. Tutkielmassa tarkastellaan viitejärjestelmänä toimivan yleisen verojärjestelmän ja sitä koskevan mahdollisen poikkeuksen ominaisuuksia sekä EUTI:n oikeuskäytännössä syntyneitä periaatteita, joita valikoivuusarvioinnissa tulee noudattaa. Sopivan laajuisen viitekehyksen määrittäminen on yksi valikoivuuden avainkysymyksistä. Liian laaja viitekehys johtaa jokaisen erityisjärjestelmän pitämiseen poikkeuksena. Jos viitejärjestelmä taas on liian suppea, ei mitään erityistoimenpidettä pidetä valikoivana. Toisaalta erityistoimenpiteen soveltamisalan laajuus ei itsessään vaikuta poikkeuksellisen toimenpiteen luonteeseen. Poikkeukselliseksi katsominen ei myöskään edellytä erityistoimenpiteeltä nimenomaista poikkeusta. Tarkasteltaessa veroedun valikoivuutta tulee kiinnittää huomiota sellaisten yhtiöiden tai toimialojen erilaiseen verokohteluun, jotka ovat veron tavoitteen kannalta rinnastettavissa asemissa. Oikeuskäytännön perusteella ei ole täysin selvää, tarkoitetaanko tällä viitejärjestelmän vai erityistoimenpiteen tavoitetta. Toinen asian kannalta tärkeä periaate on arvioida valikoivuutta toimenpiteen vaikutusten eikä sen tavoitteen perusteella. Näin ollen edes toimenpiteen tärkeä yhteiskunnallinen tavoite ei voi vaikuttaa toimenpiteen poikkeukselliseen eli valikoivaan luonteeseen. Vaikutusperusteinen arviointitapa on mahdollistanut valikoivuuskäsitteen laajan tulkinnan. Eräässä vuonna 2011 antamassaan ratkaisussa EU-tuomioistuin onkin vaikutusperusteiseen arviointiin nojaamalla irtaantunut poikkeustestiin perustuvasta lähestymistavasta. Se päätyi pitämään verotoimenpidettä valikoivana vertailemalla sen aiheuttamia vaikutuksia, vaikkei toimenpide poikennut yleisestä järjestelemästä. Tätä ratkaisua voidaan pitää muutoksena aikaisempaan oikeuskäytäntöön. Kaikkiaan veroedun valikoivuutta koskevan oikeussäännöt ovat tällä hetkellä varsin tulkinnanvaraisia. Tämä on johtanut siihen, että unionin toimielimet ovat usein päätyneet erilaisiin lopputuloksiin samoja asioita käsitellessään. Toisinaan toimielimet taas ovat päätyneet samoihin lopputuloksiin, mutta eri perustein. Kokonaisuudessaan EUTI:n oikeuskäytännössä voidaan nähdä kolme ongelmakohtaa. Ensimmäinen liittyy verotoimenpiteen tavoitteen epäselvään asemaan: yhtäältä se tulee ottaa huomioon, ja toisaalta ei. Siksi säännöt ovat monitulkintaisia. Toinen ongelma on se, että valikoivuuden laaja tulkinta johtaa jäsenvaltioiden verojärjestelmien harmonisoitumiseen ja unionin puuttumiseen jäsenvaltioiden verotusoikeuteen. Tämä ei ole toivottavaa, sillä välitön verotus kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan. Kolmanneksi tämänhetkinen oikeuskäytäntö ei tarjoa sisämarkkinoiden toimijoille tarpeeksi hyvää oikeusvarmuutta.
  • Stenman, Rondy (2024)
    Käsitys veroparatiiseista ja aggressiivisesta verosuunnittelusta on muuttunut kuluvan vuosituhannen aikana. Yritykset ja yksityishenkilöt ovat hakeutuneet verohyötyjen perässä ulkomaille, kuten esimerkiksi Panaman ja Pandoran papereiden tietovuodot paljastivat. Tämä on johtanut verojen väärinkäytöksiä torjuvan lainsäädännön eksponentiaaliseen kehitykseen, mutta veroetuusjärjestelmien hyväksikäyttö on edelleen laaja ilmiö, jolla on monia negatiivisia vaikutuksia, mukaan lukien ihmisoikeuksiin ja kehitysmaiden talouteen. Etenkin aggressiivinen verosuunnittelu on nostanut verotuksen mukaan vastuullisuuskeskusteluun. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella veroetuusjärjestelmien hyväksikäytön vaikutuksia yritysten vastuullisuuteen. Tutkielma pyrkii alkuun valottamaan veroparatiisien määritelmää ja niihin liittyvän yritystoiminnan oikeudellista arviointia, samalla selvittäen, miten yritykset hyödyntävät veroetuusjärjestelmiä. Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen, millä tavoin vastuullinen verotus voidaan integroida laajemmin yritysvastuun käsitteeseen yritysten näkökulmasta. Tutkielma korostaa vastuullisen veronmaksun merkitystä yritysvastuun näkökulmasta ja käsittelee tulevaisuuden suuntaviivoja avaamalla verovastuuseen liittyvää laajaa sääntelykehikkoa. Tutkielma pohtii myös, miten yritysvastuu soveltuu veroasioihin, ja miten yritysvastuu ja aggressiivinen verosuunnittelu voivat olla ristiriidassa keskenään ja millaisia ratkaisuja tähän ongelmaan voitaisiin löytää. Tutkielman tavoitteena on tarjota analyysi yritysvastuun ja vero-oikeudellisten käytäntöjen välisestä suhteesta. Tutkielmassa havaitaan, että viimeaikaiset ponnistelut, kuten OECD:n BEPS-hanke, ovat vähentäneet aggressiiviseen verosuunnitteluun liittyviä huolenaiheita, mutta niihin ei silti pystytä aina tehokkaasti puuttumaan verolainsäädännön puitteissa. Etenkin monet veroraportointivaatimukset koskevat vain marginaalista yritysryhmää. Sen sijaan yritysvastuuta arvioivat tahot eivät ole sidottuja näihin tarkkoihin kehyksiin. Verovastuullisuus edellyttää läpinäkyvyyttä yritysten verotuskäytännöissä ja proaktiivista lähestymistapaa vero-oikeuden noudattamisessa, ylittäen pelkän lakisääteisten vaatimusten täyttämisen. Tämä voi käytännössä sisältää veroraportoinnin parantamisen, aggressiivisen verosuunnittelun välttämisen ja aktiivisen osallistumisen oikeudenmukaisempien verokäytäntöjen edistämiseen.
  • Lahdelma, Tommi (2021)
    Tutkielma on pääsääntöisesti oikeusdogmaattista tutkimusta. Tutkielmalla pyritään selvittämään, miten Suomesta Espanjaan muuttavan eläkkeensaajan eläketulojen verotus muuttuu uuden valtioiden kesken sopiman verosopimuksen myötä. Tutkielman toisessa luvussa tarkastellaan verovelvollisuusasemaa koskevia kysymyksiä. Kolmannessa luvussa selvitetään, mikä vaikutus henkilön verovelvollisuusasemalla on siihen, kuinka verovelvollisen eläketuloja verotetaan Suomessa. Tutkielman neljännessä luvussa tarkastelu siirtyy verosopimusten merkitykseen yleisesti. Viidennessä luvussa arvioidaan nimenomaisesti Suomen ja Espanjan välisen verosopimuksen muutosta eläketulojen näkökulmasta. Verovelvolliset jaetaan Suomen verolainsäädännössä yleisesti ja rajoitetusti verovelvollisiin. Yleisesti verovelvollisten verotus määräytyy ensisijaisesti tuloverolain nojalla ja verotus tapahtuu verotusmenettelylain mukaisessa järjestyksessä. Rajoitetusti verovelvollisten osalta verotus määräytyy tuloverolain lisäksi lähdeverolain mukaisesti ja verotus on pitkälti lähdeverotusta. Verosopimusten ensisijainen tarkoitus on estää juridista kaksinkertaista verotusta. Verosopimusten määräysten tehtävänä on jakaa sopimusvaltioiden välinen verotusoikeus keskenään. Verosopimuksilla ei ratkaista sitä, miten verotus sopimusvaltioissa konkreettisesti tapahtuu, vaan se jää kansallisten lainsäädäntöjen ratkaistavaksi. Suomen ja Espanjan välinen uusi verosopimus merkitsee Suomelle verotusoikeuden laajennusta Espanjassa asuvan Suomesta saamien eläketulojen osalta. Muutos koskee pitkälti muita kuin suomalaisen julkisyhteisön palveluksessa ansaittuja eläkkeitä. Julkisyhteisön palveluksessa ansaitun eläkkeen verotus vastaa vanhan verosopimuksen määräyksiä, ellei kysymyksessä ole julkisyhteisen liiketoiminnan yhteydessä ansaitusta eläketulosta. Poikkeuksellisen uudesta Suomen ja Espanjan välisestä verosopimuksesta tekee se, että 17 artiklan 2 kappaleen mukaisen eläkkeen mahdollinen kaksinkertainen verotus poistetaan käänteisellä hyvityksellä. Tällöin kaksinkertainen verotus poistetaan eläkkeen lähdevaltiossa.
  • Hautamäki, Henrik (2015)
    Tämän tutkielman aihepiirinä on verokonsultin sopimussuhteesta johtuvat velvoitteet asiakastaan kohtaan, kun verokonsultti tarjoaa asiakkaalleen verosuunnitteluun liittyviä palveluita. Tutkielmassa syvennytään kahteen tutkimusongelmaan, joista ensimmäinen liittyy verokonsultin tutkimisvelvollisuuteen ja toinen verokonsultin varoittamisvelvollisuuteen. Tutkimisvelvollisuudella tarkoitetaan verokonsultin velvollisuutta perustaa antamansa neuvo asian vaatimiin oikeudellisiin selvityksiin. Tutkielmassa pyritään tältä osin selvittämään, missä laajuudessa verokonsultin on kussakin eri tapauksessa ryhdyttävä selvittelemään verosuunnittelutoimeksiannon herättämiä oikeuskysymyksiä. Varoittamisvelvollisuudella tarkoitetaan verokonsultin velvollisuutta varoittaa asiakastaan esim. kaupan, transaktion, tai yritysjärjestelyn epävarmasta vero-oikeudellisesta kohtelusta. Tutkielmassa selvitetään, minkälaiset tekijät vaikuttavat varoittamisvelvollisuuden sisältöön kussakin yksittäistapauksessa. Tutkielmassa vertaillaan Suomen ja Ruotsin oikeutta. Tutkielma rakentuu siten, että johdannon jälkeen toisessa luvussa esitellään tutkimuksen kannalta keskeisiä käsitteitä ja sääntelyä, jonka jälkeen kolmannessa luvussa tarkastellaan verokonsultin korvausvastuun perusteita. Neljännessä ja viidennessä luvussa käsitellään kussakin yhtä tutkimuskysymystä. Näissä jaksoissa Suomen ja Ruotsin oikeutta tarkastellaan ensin erillisissä jaksoissa, jonka jälkeen yhteenveto -osiossa pohditaan, mikä tarkasteltavia oikeusjärjestelmiä erottaa ja yhdistää. Verokonsultin tutkimis- ja varoittamisvelvollisuutta ei tarkastella tutkielmassa tietyn ammattiryhmän, kuten asianajajien tai tilintarkastajien, näkökulmasta. Tarkoituksena on selvittää velvoitteiden yleinen sisältö, joka soveltuu kaikkiin verokonsultteihin professiotaustasta riippumatta. Verokonsultin tutkimis- ja varoittamisvelvollisuuden sisältö johdetaankin tutkielmassa yleisistä sopimusoikeudellisista periaatteista. Tämän vuoksi lähdeaineisto on monipuolista. Johtoa on haettu mm. sijoitus-, tilintarkastus- ja asianajopalveluita koskevasta sääntelystä ja oikeuskäytännöstä. Lisäksi tutkielmassa analysoidaan Home Properties AB:n ja Mannheimer Swartling Advokatbyrå AB:n välistä Tukholman käräjäoikeudessa vireillä olevaa oikeuskiistaa, jonka keskiössä on verosuunnitteluun liittyvät vastuukysymykset. Tutkielmassa esitetään, että verokonsultin tutkimisvelvollisuuden sisältö on samantapainen sekä Suomen että Ruotsin oikeudessa. Verosuunnittelupalveluita tarjoavan konsultin on monesti selvitettävä kaupan, transaktion, sopimus- tai yritysjärjestelyn verokohtelu. Koska oikeustila saattaa vero-oikeudessa muuttua hyvin nopeasti, verokonsultin on kiinnitettävä erityistä huomiota vireillä oleviin lainsäädäntöhankkeisiin sekä tuoreisiin ennakkopäätöksiin. Verosäännösten monimutkaisuuden vuoksi verokonsultti joutuu monesti perehtymään lainvalmistelumateriaalin, josta sääntelyn taustalla oleva tarkoitus saattaa ilmetä. Kun liikutaan verosuunnittelun harmaalla alueella, oikeuskäytännön tutkiminen on yleensä välttämätöntä, koska veron kiertämistä ehkäisevien yleislausekkeiden soveltamislinjat eivät hahmotu säännöstekstistä. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa on kiinnitetty huomiota siihen, että poikkeuksellisen suuri oikeudellinen epävarmuus on veroasioiden hoitoon liittyvä ongelma, joka on huomioitava verokonsultin tutkimis- ja muiden velvoitteiden laajuutta tulkittaessa. Ruotsalaisessa oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on taas korostettu sitä, että erikoistuneen neuvonantajan, kuten verokonsultin, tutkimisvelvollisuutta arvioidaan ankarammin kuin tavallisen neuvonantajan tutkimisvelvollisuutta. Tutkielmassa väitetään, että oikeusjärjestelmien välillä on tältä osin vivahde-ero. Myös varoittamisvelvollisuuden sisältö on samantapainen Suomen ja Ruotsin oikeudessa. Verokonsultilla voi olla velvollisuus varoittaa asiakastaan esim. siitä, ettei tietyn toimenpiteen verokohtelusta ole annettu ennakkopäätöstä. Varoittamisvelvollisuuden sisältöön vaikuttavat monet seikat, joita tarkastellaan tarkemmin tutkielmassa. Varoittamista voidaan edellyttää etenkin niissä tilanteissa, joissa kyse on erityisen riskipitoisista verosuunnitteluoperaatioista ja toimeksiantaja ei ole koulutuksensa tai kokemuksensa puolesta perehtynyt vero-oikeuteen. Ensisilmäyksellä vaikuttaa siltä, että verokonsultin varoittamis- ja tiedonantovelvoitteiden laajuutta on arvioitu KKO:n oikeuskäytännössä hieman ankarammin kuin HD:n oikeuskäytännössä. Tästä syystä tutkielmassa pohditaan sitä, vaaditaanko verokonsultilta tältä osin huolellisempaa toimintaa Suomessa kuin Ruotsissa. Tutkielmassa tullaan kuitenkin siihen tulokseen, että ratkaisujen lopputulokset selittyvät niiden erityispiirteillä ja liian ohut praksispohja estää muutenkin järkevien vertailupäätelmien tekemisen.
  • Salin, Janiina (2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan veron kiertämisen käsitettä ja sisältöä Suomen kansallisessa oikeudessa, sekä miten veron kiertämistä on säännelty EU-oikeudessa ja minkälaiset kriteerit EU-oikeus on asettanut kansalliselle veronkiertosääntelylle. Tämän osalta tarkastellaan, kuinka Suomen yleinen veronkiertosäännös VML 28 § suhteutuu EU-oikeuden asettamiin vaatimuksiin. Veron kiertämisen käsitteeseen ja sääntelytapoihin perehdytään myös oikeusvertailun avulla analysoimalla vertailumaiden lainsäädännön, oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen eroja ja yhtäläisyyksiä koskien veron kiertämistä. Vertailumaita ovat Saksa, Ruotsi ja Iso-Britannia. Tutkielmassa käsitellään myös tiivisti verosopimusten sisältämää veron kiertämistä koskeva sääntelyä sekä sen suhdetta EU-oikeuteen. EU-oikeus edellyttää, että jäsenvaltiot noudattavat EU-oikeutta myös soveltaessaan kansainvälisiä verosopimuksiaan. Veron kiertämisellä tarkoitetaan verovelvollisen toimia, joilla tavoitellaan lainsäätäjän tarkoitukselle vieraita veroetuja ja joiden synnyttämille tilanteille on ominaista lain säännöksen sanamuodon normaalin tulkinnan ja lain tarkoituksen välinen jännitystila. Kyseisissä tilanteissa lain sanatarkka soveltaminen edellyttäisi usein vaaditun veroedun myöntämistä, mutta sen myöntäminen olisi vastoin lainsäätäjän tarkoitusta. Suomessa lainsäätäjä on ottanut lain tulkintaan kantaa nimenomaisella normilla, jolla annetaan lain soveltajalle normaalia laajempi toimivalta puuttua laintulkinnalla veronkiertotilanteisiin. Suomessa veron kiertämistä koskeva yleislauseke on sisällytetty lainsäädäntöön jo verrattain varhain. EU:n lainsäädännössä ei ole eikä siitä ole helposti johdettavissa veron kiertämisen määritelmää. Veron kiertämistä koskevat määritelmät ovat kehittyneet EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä taloudellisia perusvapauksia koskevien tapausten yhteydessä. EU-tuomioistuin arvioi ensin, aiheuttaako kansallinen veronkiertosääntely EU-oikeuden perusvapauksien rajoituksen tai onko se syrjivää. Tämän jälkeen EU-tuomioistuin arvioi, voidaanko syrjintää tai rajoitusta pitää hyväksyttävänä EU-oikeuden mukaisten oikeuttamisperusteiden perusteella. Veronkiertotapauksissa EU-tuomioistuin on arvioinut rajoitusten oikeutusta sekä rule of reason -doktriinin sekä oikeuksien väärinkäytön kiellon periaatteen valossa. EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä on kehittynyt puhtaasti keinotekoisten järjestelyjen kriteeri, jonka mukaan vain sellaista veron kiertämistä koskevaa kansallista lainsäädäntöä voidaan pitää hyväksyttävänä, joka tähtää vain puhtaasti keinotekoisten järjestelyjen estämiseen. EU-tuomioistuimen arvioitavana ei ole vielä ollut minkään jäsenvaltion yleisen veronkiertosäännöksen hyväksyttävyys suhteessa EU-oikeuteen, mutta veron kiertämisen estämiseen on vedottu useissa tapauksissa. Veron kiertämisen yleislausekkeita on pidetty tehokkaimpana keinona ehkäistä veron kiertämistä. Tämän kannalta olisi hyvin ongelmallista, mikäli EU-tuomioistuin katsoisi, etteivät jäsenvaltioiden veron kiertämistä koskevat yleislausekkeet ole EU-oikeuden mukaisia. Tämä aiheuttaisi suuren intressiristiriidan kansallisten verojärjestelmien ja EU-oikeuden tavoitteiden välillä.
  • Kuutti, Janne (2017)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan menettelyä, jossa vero-oikeudellisen rikkomuksen seuraamuksena voidaan määrätä sanktio joko rikosoikeudellisessa tai hallinto-oikeudellisessa menettelyssä. Tutkimuksen kohde sijoittuu rikos- ja hallintoprosessioikeuden rajapintaan ja sen tarkoituksena on selvittää, kuinka sanktiointi tulisi toteuttaa näiden rikkomusten osalta. Tutkimuksen oikeudellisena lähtökohtana on se, että sanktiointi voidaan toteuttaa joko rikos- tai hallinto-oikeudellisia keinoja käyttäen. Tällöin voidaan esittää kysymys siitä, millaisessa oikeudellisessa menettelyssä sanktiointi voidaan toteuttaa, jotta se täyttää ensinnäkin perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan kriteerit, mutta samalla myös muut tarkoituksenmukaisuuden elementit. Tämän selvittämiseksi tutkimuksessa tarkastellaan oikeudellisia normeja ja periaatteita, jotka ohjaavat valintaa hallinnollisen- ja rikosoikeudellisen prosessilajin välillä. Jotta tutkimukseen saadaan lisää perspektiiviä, tutkimuksessa vertaillaan lisäksi kahta toisistaan poikkeavaa sanktiomallia, joiden avulla on pyritty ratkaisemaan kahteen kertaan tutkimisen ja rankaisemisen ongelma. Nämä tutkimuksen kohteena olevat sanktiomallit ovat Suomen toteuttama ”tienvalintamalli” ja Ruotsin valitsema ”yhden tuomioistuinmenettelynmalli”. Tutkimuksessa tuodaan esiin sekä Suomen että Ruotsin lainsäätäjän tekemiä valintoja järjestää sanktiointi vero-oikeudellisten rikkomusten osalta. Suomen ja Ruotsin vero-oikeudellisia sanktiojärjestelmiä on verrattu toisiinsa, sillä näissä valtioissa oikeudellinen ongelma on ollut hyvin samankaltainen. Tutkimusta luettaessa tulee kuitenkin huomioida se, ettei tämä tutkimus ole tarkoitettu oikeusvertailevaksi tutkimukseksi. Oikeusvertailu toimii ennemminkin tutkimuksen työkaluna, jolla pyritään löytämään suomalaisesta oikeusjärjestelmästä mahdollisia heikkouksia ja kehittämisen kohteita. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan myös Verohallinnon roolia osana vero-oikeudellista sanktiojärjestelmää. Suomessa Verohallinnolle on annettu nykyisen lainsäädännön puitteissa huomattavasti harkintavaltaa päättää siitä, mitkä tapaukset se hoitaa hallinnollisessa sanktiomenettelyssä ja mitkä asiat se ohjaa puolestaan rikosprosessissa käsiteltäväksi. Suomen lainsäädännössä ei ole tältä osin yksiselitteisesti määritelty prosessilajinvalintaa ohjaavia tekijöitä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, aiheutuuko tästä Verohallinnon vedenjakajan roolista oikeusturvaa vaarantavia tekijöitä. Tutkimuksen yleisenä havaintona on se, että Suomen toteuttamasta sanktiomallista löytyy puutteita, joita ei voida pitää asianmukaisina oikeudenmukaiselle sanktiojärjestelmälle. Näin ollen prosessilajin valintaa ohjaavia normeja olisi syytä terävöittää, jotta lainkäyttö olisi tasapuolisempaa ja ennakoitavampaa verovelvollisen/syytetyn kannalta.
  • Halme, Aino (2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan veroraportoinnin kehitystä osana yhteiskuntavastuuta. Perinteisen Triple Bottom Line -ajattelumallin mukaisesti yhteiskuntavastuu koostuu yritysten sosiaalisesta, taloudellisesta ja ympäristövastuusta. Viime vuosien aikana julkisessa keskustelussa on korostunut verotuksen merkitys osana yhteiskuntavastuuta. Useita monikansallisia yrityksiä on syytetty muun muassa aggressiivisesta verosuunnittelusta, jonka avulla ne välttyvät maksamasta erinäisiä niille kuuluvia veroja. Yritysverotusta ja verojen maksua on tutkittu yhteiskuntavastuun kontekstissa jossain määrin, mutta tutkimuskenttä on edelleen nuori. Tutkimuskohteeksi on valittu kaksi valtion enemmistöomisteista yhtiötä, Fortum Oyj & Neste Oyj. Tutkimuksen aineisto koostuu yhtiöiden vuosina 2014-2016 julkaisemista verojalanjälkiraporteista. Nämä yhtiöt on valittu, sillä ne ovat aidosti monikansallisia ja valtion enemmistöomisteisina yhtiöinä ne kuuluvat Valtioneuvoston kanslian vuonna 2014 veroraportoinnin ohjeistukseen piiriin. Lisäksi molemmat yhtiöt ovat julkaisseet niin kutsuttuja verojalanjälkiraportteja jo useiden vuosien ajan. Tutkimus pohjautuu yritysvastuun konseptiin, johon liitetään sidosryhmäteorian näkemys useista sisäisistä ja ulkoisista sidosryhmistä, jotka yritysten tulee toiminnassaan huomioida. Tutkimus toteutetaan teoriaohjaavan sisällönanalyysin keinoja hyödyntäen. Tutkielman analyysin yhteenvetona voidaan todeta, että kumpikaan yhtiöistä ei täytä kaikkia niille osoitetun valtion veroraportoinnin ohjeistuksen piirteitä. Vaikka verojalanjälkiraporttien kehitys osoittaa läpinäkyvyyden lisääntyneen, puuttuvat esimerkiksi tarkat maakohtaiset verotiedot edelleen. Yhtiöille on kuitenkin annettu vapaus valita itse raportoimansa tietojen laajuus muun muassa olennaisuusperiaatteeseen perustuen. Maakohtaisen raportoinnin sääntely tulee tiukentumaan tulevaisuudessa esimerkiksi Euroopan unionin ja Suomessa Verohallinnon uusien säännösten myötä. Todennäköistä on, että veroraportoinnin uudet haasteet pakottavat yhä useammat yritykset raportoimaan veroistaan entistä yksityiskohtaisemmin.
  • Hämäläinen, Greta (2015)
    Saamisoikeuden vanhentumista pidetään välttämättömänä ja tunnustettuna oikeutena. Saatavan vanhentuminen perustuu ajan kulumiseen ja velkasuhteen osapuolten passiivisuuteen. Verosaatavan vanhentumisessa on kysymys abstraktisen ja konkreettisen verovelan maksuunpanon määräaikojen vanhentumisesta. Tutkimuksessa tutkitaan eri verojen abstraktisia ja konkreettisia vanhentumisaikoja Suomen voimassaolevan lainsäädännön perusteella. Tutkimuksessa tutkitaan myös sitä, onko vanhentumisajoilla eroavuuksia eri verolajien kesken sekä sitä, eroavatko verosaatavien ja yksityisoikeudellisten saatavien vanhentumisajat toisistaan. Lisäksi tutkitaan vanhentumisen vaikutuksia velalliselle ja velkojalle. Tutkimuskohde on rajattu tiettyjen, yleisimpien verosaatavien ja yksityisoikeudellisten saatavien vanhentumisaikoihin. Tutkimuksessa tutkitaan Suomen voimassa olevan oikeuden sisältöä eli tulkitaan ja systematisoidaan verosaatavien vanhentumista koskevia säännöksiä. Lähdeaineistona on pääasiallisesti käytetty lainvalmisteluaineistoa, KKO:n ja KHO:n ratkaisuja sekä kotimaista oikeuskirjallisuutta. Vertailukohtana tutkielmassa käytetään Ruotsin vastaavaa lainsäädäntöä. Tuloverotuksessa verotuspäätös annetaan viimeistään verovuotta seuraavan kalenterivuoden lokakuun loppuun mennessä. Verotusta voidaan kuitenkin oikaista kaikkien virheiden osalta vuoden kuluessa. Varsinainen verotuksen oikaisu voidaan tehdä kahden vuoden kuluessa ja ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyöntiä koskeva oikaisu on tehtävä viiden vuoden kuluessa. Ruotsissa myöhästymismaksusta ja veronlisäyksestä on ilmoitettava kahden vuoden kuluessa. Ruotsissa päätös veronlisäyksestä voidaan antaa kuuden vuoden kuluessa, jos veroilmoitusta ei ole annettu ollenkaan. Perintö- ja lahjaveron maksuunpano-oikeus vanhentuu kymmenen vuoden kuluessa perinnönjättäjän kuolemasta tai siitä, kun lahjansaaja on saanut lahjan haltuunsa. Arvioverotus voidaan toimittaa kymmenen vuoden kuluessa perintö- tai lahjaverovelvollisuuden alkamisesta, jos perukirjaa tai veroilmoitusta ei ole annettu. Kymmenen vuoden vanhentumisaika vastaa yksityisoikeudellisen saatavan toissijaista vanhentumisaikaa, joka alkaa saatavan syntymisestä. Varainsiirtoverolaissa varsinainen maksuunpanoaika on kaksi vuotta. Varainsiirtoverotus voidaan toimittaa viiden vuoden kuluessa, jos ilmoitusvelvollisuus on laiminlyöty tai kymmenen vuoden kuluessa, jos lainhuutoa tai kirjaamista ei ole haettu. Välillisessä verotuksessa määräämättä jääneen veron maksuunpanoaika on pääsääntöisesti kolme vuotta, joka lasketaan verosaatavan syntymisestä. Autoverotuksessa ei ole säädetty määräaikaa autoveron määräämiselle ennen kuin rekisterissä tai käytössä oleva ajoneuvo on viranomaisen tiedossa. Ajoneuvoverolaissa määräämättä jääneen veron määräaika on kaksi vuotta. Ruotsissa verotuksen oikaisun määräaika ajoneuvoveron osalta on myös kaksi vuotta. Konkreettinen verovelka vanhentuu viiden vuoden kuluessa sitä seuranneen vuoden alusta, jona se on määrätty tai maksuunpantu. Konkreettinen verovelka vanhentuu lopullisesti, eikä määräaikaa voida jatkaa. Ruotsissa konkreettinen verovelka vanhentuu myös viiden vuoden kuluessa. Ruotsissa vanhentumisaikaa voidaan jatkaa viidellä vuodella, jos velallinen on tietoisesti vaikeuttanut julkisen tahon maksun saantia saatavasta. Jos verovelvollinen laiminlyö ilmoittamisvelvollisuutensa tai antaa väärän tiedon, tekoa voidaan arvioida myös rikosoikeudellisesti. Syyteoikeuden vanhentumisaika on porrastettu rikoksesta säädetyn rangaistuksen mukaan kahden, viiden tai kymmenen vuoden määräaikaan. Ruotsissa kaikkien verorikosten syyteoikeuden vanhentumisaika on viisi vuotta. Ne bis in idem -kielto estää kahteen kertaan syyttämisen tai rankaisemisen. KHO on katsonut, että rikosasian tultua lopullisesti ratkaistuksi muutoin kuin ne bis in idem -säännön perusteella, samassa asiassa määrätty veronkorotus on verovelvollisen oikaisuvaatimuksen tai muutoksenhaun johdosta poistettava. EIT:n oikeuskäytännön perusteella Suomessa on säädetty erillisellä päätöksellä määrättävästä veron- tai tullinkorotuksesta annettu laki ja rikoslakiin on lisätty säännös veron- ja tullinkorotuksen suhteesta veropetokseen ja verorikkomukseen. Ne bis in idem -kieltoa on tulkittu siten, ettei siviiliasioissa ja siihen liittyvissä vahingonkorvauskysymyksissä ole kysymys siitä, että henkilöä olisi tutkittu tai rangaistu EIS 7. lisäpöytäkirjan tarkoittamassa merkityksessä, vaikka ratkaisussa olisi kysymys samasta asiasta kuin mistä aikaisemmassa rikosprosessissa olisi ollut kysymys. Verorikosten osalta vahingonkorvausvaatimus voidaan esittää niin kauan kuin rikosasiassa voidaan nostaa syyte tai rikosasian käsittely on vireillä tuomioistuimessa. Verovelvollisen on voitava luottaa verotuspäätökseen, jos asia on tulkinnanvarainen tai epäselvä, verovelvollinen on toiminut vilpittömässä mielessä ja viranomaisen noudattaman käytännön tai ohjeiden mukaisesti. Tällöin on olennaista, että verovelka vanhentuu kohtuullisessa ajassa. Jos verovelvollinen on laiminlyönyt ilmoittamisvelvollisuutensa tai antanut virheellisen tiedon, hän ei voi saada luottamuksensuojaa. Silloin verotuksen oikaisun määräajan on oltava riittävän pitkä.
  • Paajanen, Sini (2014)
    Tutkielma käsittelee verosopimuskeinottelua ja emo-tytäryhtiödirektiivin veroetujen väärinkäyttöä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, tulisiko em. kansainvälisessä vero-oikeudessa esiintyvät ilmiöt käsittää sallituksi verosuunnitteluksi vai ei-sallittavaksi veron kiertämiseksi. Tutkielman metodi on lainopillinen. Aiheen esittelyn, rajauksen ja metodin esittelyn jälkeen tutkielmassa perehdytään aiheen kansainväliseen kontekstiin sekä sen asettamille edellytyksille ja reunaehdoille tutkimusongelman käsittelyssä. Tutkielmassa perehdytään verosopimuskeinottelulla ja emo-tytäryhtiödirektiivin veroetujen pitkälle menevällä hyväksikäytöllä tavoiteltaviin veroetuihin sekä muihin mahdollisiin järjestelyillä saavutettaviin etuihin. Lisäksi kirjoituksessa kuvaillaan eri valtioiden suhtautumista tutkielman aiheen mukaisiin ilmiöihin. Yksittäisten valtioiden kansallisten anti abuse -säännösten lisäksi on myös tutkittava, mikä on Euroopan unionin oikeuden vaikutus hyväksikäyttötilanteiden tulkinnassa. Myös verosopimusmääräyksillä on vaikutuksensa järjestelyn sallittavuuspunninnan kannalta. Tutkielmassa esitellään yleisimpiä verosopimuskeinottelutilanteita esimerkkien avulla. Esityksen pääpaino on direct conduit -menetelmässä, mutta myös esimerkiksi stepping stone- ja reverse hybrid -menetelmiä on kuvailtu havainnollistavin kaavioin. Kyseiset järjestelyt ovat niin sanottuja läpikulkuyhtiöjärjestelyjä, joissa verosopimusverkostoltaan ja usein myös kansalliselta verotukseltaan edulliseen valtioon perustetaan läpikulkuyhteisö, jonka kautta rahavarat kiertävät tulon lähdevaltiosta kolmanteen, verovelvollisen tosiasialliseen asuinvaltioon. Olennaista järjestelyille on se, etteivät verovelvollisen järjestelyn avulla saavuttamat veroedut olisi ollut saatavilla ilman läpikulkuyhteisön perustamista. Emo-tytäryhtiödirektiivin suomia veroetuja hyödyntävät järjestelyt perustuvat samaan lähtökohtaan kuin verosopimuskeinotteluna pidettävät läpikulkuyhtiöjärjestelyt: unionin ulkopuolella asuva verovelvollinen perustaa EU:n jäsenvaltioon läpikulkuyhtiön, jonka avulla verovelvollinen voi hyödyntää emo-tytäryhtiödirektiivin edellyttämät, unionin sisämarkkinatavoitteiden mukaiset veroedut. Sekä verosopimuskeinottelun että emo-tytäryhtiödirektiivin hyödyntämisen kautta rakennettavat läpikulkuyhtiöjärjestelyt pohjautuvat pääosin tulon lähdevaltion maksaman voitonjaon, käytännössä osingon, vapautukseen lähdeverosta. Täysin sääntelemättömässä tilanteessa lähdevaltio yleensä verottaa ulkomaille maksamistaan osingoista kansallisen lainsäädäntönsä mukaisen lähdeveron. Erilaisten rakenteiden avulla tapahtuvan kansainvälisen verosuunnittelumuotojen kuvailun jälkeen tutkimuksessa keskitytään sallitun ja ei-sallitun toiminnan arviointiin. Verovelvollisen luovuutta erilaisten järjestelyjen suhteen voivat rajoittaa niin kansallinen oikeus, verosopimusmääräykset kuin Euroopan unionin oikeus. Toisaalta myös jäsenvaltioiden oikeus soveltaa järjestelyjen rajoittamista koskevaa lainsäädäntöä on rajattu. Nämä toimivallan puitteet tulevat käytännössä vastaan helpoiten EU-oikeuden kohdalla, sillä unionin tuomioistuin edellyttää tämänhetkisen oikeuskäytännön mukaan kyseessä olevan järjestelyn olevan puhtaasti keinotekoinen, jotta järjestelyn voisi katsoa veron kiertämiseksi ja verovelvolliselta voisi evätä saavutetut veroedut. Jos verovelvollinen kykenee esittämään liiketoiminnallisia perusteita toiminnalleen, unionin tuomioistuimella saati jäsenvaltion kansallisella tuomioistuimella ei ole mahdollisuutta rajoittaa unionin primäärioikeuden edellyttämiä perusvapauksia. Johtopäätöksissä pohditaan yleisesti tutkielman aiheena olevien ilmiöiden sallittavuutta. Sallittavuutta pohditaan sekä ilmiöiden sisäisessä kontekstissa että suhteessa kansainvälisen vero-oikeuden muihin ajankohtaisiin rajanveto-ongelmiin. Valtioiden ei tulisi tarkastella verovelvollisen toiminnan arvioinnissa ainoastaan verovelvollisen sijoittautumista eri valtioihin, vaan kiinnittää tarkempi huomio eri valtioihin perustettujen konserniyhtiöiden välisiin voitonsiirtoihin, joilla rahavirtoja saadaan liikuteltua yhtiöiden välillä käytännössä verottomasti esimerkiksi hybridimuotoisia oikeustoimia hyödyntämällä. Myös siirtohintojen markkinaehtoisuuteen tulee kiinnittää korostetusti huomiota.
  • Hakonen, Maija (2016)
    Lisätystä ohjeistuksesta ja kansainvälisestä yhteistyöstä huolimatta lopullista kaksinkertaista verotusta tai nollaverotusta syntyy edelleen verosopimusoikeudessa kvalifikaatiokonfliktien seurauksena. Nollaverotuksen negatiivisista vaikutuksista ei jatkuvan mediahuomion ansiosta ole useinkaan epäselvyyttä, mutta veropaon estämisen lisäksi olisi yhä muistettava kiinnittää huomiota kaksinkertaisen verotuksen poistamiseen. Kaksinkertainen verotus luo esteitä kansainväliselle kaupalle, minkä lisäksi sen voidaan katsoa olevan epäoikeudenmukaista verovelvollisten keskinäisiä suhteita tarkasteltaessa. Yksittäiselle yritykselle kaksinkertainen verotus voi olla myös huomattava taloudellinen rasite ja aina yrityksellä ei ole edes kaksinkertaisen verotuksen kohteeksi jouduttuaan mahdollisuutta muutoksenhakuun. Tämä johtuu siitä, että nykyiset muutoksenhakukeinot eivät muutoksenhakuun tehottomuutensa vuoksi ole kaikissa tapauksissa sopivia, eivätkä ne tavoitteistaan huolimatta aina tuota tulosta. Kvalifikaatiokonflikteilla tarkoitetaan verosopimusoikeudessa sellaisia konfliktitilanteita, joissa molemmat sopimusvaltiot voivat verottaa eri sopimusartikloiden perusteella samaa tuloa tai vastaavasti jättää tulon kokonaan verottamatta. Kvalifikaatiokonflikti voi syntyä verosopimusta sovellettaessa kahdesta syystä. Ensinnäkin voidaan puhua luokitteluongelman kautta syntyneestä kvalifikaatiokonfliktista. Luokitteluongelman tilanteessa epäselvää on, mitä tulotyypin määritelmää sopimusmaiden tulisi tiettyä tuloa verosopimuksen tarkoituksiin luokiteltaessa seurata. Toisekseen kvalifikaatiokonflikti voi syntyä tulkintaongelman kautta. Erimielisyys ei tulkintaongelmassa johdu siitä, etteikö tiedettäisi mitä luokittelua pitäisi seurata. Tulkintaongelmassa erimielisyys johtuu sen sijaan siitä, että verosopimusta tulkitaan kahdessa valtiossa toisistaan poikkeavasti. Tulkintaongelmaan voidaan päätyä siten siitä huolimatta, että luokittelussa molemmat valtiot seuraavat samaa määritelmää ja samoja tulkintasäännöksiä. Uuden lähestymistavan esittelemisen jälkeen luokitteluongelmasta syntyvät kvalifikaatiokonfliktit ja niiden seurauksena aiheutuva kaksinkertainen verotus tai nollaverotus on teoriassa saatu poistettua. Läheskään kaikki maat eivät kuitenkaan käytännössä seuraa tällaista uutta lähestymistapaa, jolloin edelleen saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa sopimusmaat luokittelevat saman tulon luokitteluongelmasta johtuen erilailla. Erilaiseen luokitteluun saatetaan ajautua myös tulkintaongelman kautta, johon ei uusi lähestymistapa tuo aina ratkaisua. Tulkintaongelmasta johtuvia kvalifikaatiokonflikteja syntyy erityisen herkästi IT-veloitusten erilaisen luokittelun seurauksena ja tästä syystä ohjeistusta ja tutkimusta tulisikin lisätä nimenomaan kyseisten veloitusten osalta. Etenkin rojaltiartiklan laitteistotulon määritelmä aiheuttaa ongelmia verosopimusmaiden välille, koska laitteistotulon osalta ei OECD:n kommentaaria ja ohjeita voida katsoa tulkittavan sopimusmaissa yhtenevästi. Kiina esimerkiksi ei seuraa laitteistotulon luokittelussa OECD:n suosituksia, vaan Kiina perii lähdeveron sellaisistakin tuloista, joita ei OECD:n malliverosopimuksen kommentaarin mukaan tulisi katsoa rojaltituloiksi. Suomi ei puolestaan hyvitä Kiinassa OECD:n ohjeiden vastaisesti perittyjä lähdeveroja, joten verovelvollisen ainoaksi mahdollisuudeksi jää hakea verotukseen huojennusta keskinäisen sopimusmenettelyn kautta. Keskinäinen sopimusmenettely ei kuitenkaan välttämättä tuota tulosta, koska mitään velvollisuutta sopimukseen pääsemiseen ei ole. Koska BRIC-maat tulkitsevat usein verosopimuksia OECD:n ohjeista poiketen, syntyy kvalifikaatiokonflikteja erityisen herkästi Suomen ja kyseisten maiden välille. BRIC-maissa muutoksenhaku on usein vaikeaa, jonka lisäksi veroviranomaisten tulkintakäytäntö saattaa vaihdella suuresti kyseisten maiden eri alueiden ja provinssien sisällä. Erityisesti Kiinassa tulkintakäytäntö saattaa olla samojen veloitusten osalta täysin erilainen riippuen siitä, mistä päin Kiinaa veloitukset maksetaan. Tältä osin kansainvälisessä verosopimusoikeudessa tulisikin pohtia tehokkaampia keinoja painostaa sopimusvaltioita huolehtimaan siitä, että maan omat viranomaiset noudattavat verosopimuksia maan sisällä yhtenevin perustein. Vaikka kvalifikaatiokonflikteja syntyykin edelleen kansainvälisessä verosopimusoikeudessa, on sitkeän kansainvälisen yhteistyö ja OECD:n ohjeistus kuitenkin joiltain osin tuottanut tämän ongelman osalta tulosta. Kiinassa SAT on esimerkiksi lisännyt ohjeistusta verosopimusten tulkinnasta, joten tältä osin kehityssuunnan voidaan katsoa olevan positiivinen. SAT:n ohjeet seuraavat lisäksi suurilta osin OECD:n kommentaarin ohjeistusta, joten tämän perusteella voitaneen myös olettaa, että Kiinassa tullaan tulkitsemaan verosopimuksia tulevaisuudessa enemmän OECD:n kommentaarin mukaisesti. Positiivisista kehitysaskeleista huolimatta tulkintaristiriidoilta tuskin pystytään monimutkaisen tulkintasäännöstön ja hankalasti ymmärrettävän käsitteistön takia tulevaisuudessakaan täysin välttymään. Ohjeistuksen lisäksi konfliktinratkaisukeinojen tehostaminen onkin välttämätöntä kansainvälisessä verosopimusoikeudessa. Niin kauan kuin maailmassa ei ole yhtä ainoaa verokieltä tai kansainvälistä verotuomioistuinta, joka voisi riidat yksimielisesti sopimuspuolia sitovasti ratkaista, on esimerkiksi pakollisen välimiesmenettelylausekkeen lisääminen verosopimuksiin hyvä vaihtoehto nykyisten kvalifikaatiokonfliktien lopulliselle ratkaisemiselle. Ennen tällaisen lausekkeen lisäämistä rojaltiartiklan erilaisen tulkinnan perusteella syntyneet kvalifikaatiokonfliktit ja niistä aiheutuva kaksinkertainen verotus jäävät tutkielmassa tehdyn selvityksen perusteella yhä edelleen toisinaan ratkaisematta.
  • Varmo, Olli (2013)
    Välitön verotus kuuluu pääsääntöisesti valtioiden autonomian eli itsemääräämisoikeuden alaan. Globalisoituvassa yhteiskunnassa liike-elämän valtioiden rajat ylittävien toimien määrä on kuitenkin lisääntynyt niin runsaasti, ettei verotusoikeuden jakaminen onnistu pelkästään kansallisilla keinoilla. Tätä varten Organisation for Economic Co-operation and Development on laatinut maaliverosopimuksen, jonka avulla valtiot voivat jakaa verotusoikeuden keskenään. Malliverosopimusta varten OECD on laatinut myös malliverosopimuksen kommentaarin, jossa malliverosopimuksen artiklojen sisältöä ja tarkoitusta on kuvattu yksityiskohtaisesti. Vuonna 2010 OECD uudisti malliverosopimuksen yritystulon kohdistumista koskevan 7 artiklan. Malliverosopimuksen uudistamisessa ei sinänsä ole mitään erikoista, mutta OECD päätyi ratkaisuun, missä malliverosopimuksen kommentaariin jätettiin sekä vuotta 2010 edeltäneen 7 artiklan kommentit että uudistetun artiklan kommentit. Kommentaarilla on ollut merkittävä vaikutus verosopimusten tulkintaa ja kahden kommentin 7 artiklan kommentin sisällyttäminen samaan kommentaariin saattaa aiheuttaa hämmennystä verosopimusten tulkinnassa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mikä mahdollinen vaikutus uuden artiklan kommentaarilla voi olla vanhan malliverosopimuksen mukaisen artiklan tulkintaa. Tutkimuksessa ongelmaa on lähestytty neljästä eri suunnasta. Ensimmäiseksi on tutkittu OECD:n oma näkemys asiasta. OECD:n näkemys on periaatteessa hieman kaksijakoinen. Kommentaarissa se ilmoittaa, että vanhan artiklan kommentaari on jätetty siihen, koska sillä on edelleen relevanssia tulkinnassa. Tästä huolimatta OECD kehottaa tulkitsemaan vanhoja artikloja uusien kommentaarien hengessä. OECD:n laatimat asiakirjat ovat kuitenkin luonteeltaan suosituksia, joten niillä ei ole sitovuutta tuomioistuimiin nähden. Kommentaarin vaikutusta ei kuitenkaan suoraan voida tällä perusteella hylätä, sillä OECD:n voidaan katsoa luovan jäsenilleen tietynasteisen poliittisen pakon noudattaa kommentaaria, mikäli jäsen ei ole tehnyt siihen huomautusta, jolla se ilmoittaa, ettei ole samaa mieltä malliverosopimuksen tulkinnasta. Seuraavaksi on perehdytty Wienin valtiosopimusoikeutta koskevan yleissopimuksen vaikutusta verosopimusten tulkintaan. Kommentaari voi vaikuttaa verosopimusten tulkintaan yleissopimuksen artiklojen kautta usealla tavalla: kontekstina, tavallisena tai erityisenä merkityksenä, myöhempänä sopimukseen tulkintaa ohjaavana sopimuksena tai käytäntönä sekä täydentävänä tulkintakeinona. Ainoastaan täydentäviä tukintakeinoja koskevalla artiklalla voi olla todellista merkitystä tutkimuskysymyksen kannalta, sillä se jättää runsaasti harkintavaltaa tuomioistuimelle valita soveliaaksi katsomaansa tulkinta-aineistoa. Kolmanneksi tutkielmassa otetaan katsaus kansainvälisen oikeiden periaatteisiin, joista acquiescencella ja estoppelilla voi hyvinkin olla vaikutusta kommentaarin asemaan jopa velvoittavana lähteenä. Molemmat koskevat enemmän tai vähemmän hiljaista hyväksyntää. Ensiksi mainitussa olosuhteet ovat sellaiset, että osapuolen katsotaan hyväksyneen tietyn seikan itseään sitovaksi. Tällainen voi olla esimerkiksi kommentaarissa esitetty tulkinta. Jälkimmäinen puolestaan viittaa puhevallan menetykseen eli tilanteeseen, jossa osapuoli olisi voinut toimia aikaisemmin, mutta jättänyt sen tekemättä ja menettänyt oikeutensa vastustaa tiettyä asiaa. Myös kommentaarin muodostumisella tapaoikeudeksi voi olla vaikutusta kommentaarin asemaan tulkinnassa. Tapaoikeuden muodostuminen vaatii kuitenkin aikaa ja riittävää opinio jurista tullakseen sitovaksi ja näiden toteaminen on hankalaa. Lisäksi tutkielmassa otetaan katsaus Euroopan Unionin oikeuden vaikutukseen tutkimuskysymyksen tilanteeseen, mutta tämä on yllättäen hyvin vähäinen, koska Unionin tuomioistuin ei voi antaa ratkaisuja, jotka todella vaikuttaisivat lyhyellä aikavälillä tilanteeseen. Lopuksi luodaan lyhyt katsaus kotimaiseen verosopimuksia koskevaan oikeuskäytäntöön. Johtopäätöksenä edellä esitetyn perusteella voidaan todeta, että uuden artiklan kommentaari voi vaikutta vanhan artiklan tulkintaan lähinnä vapaaehtoisten keinojen kautta. Ratkaisutoimintaa velvoittavia keinoja tai normeja ei käytännössä ole.
  • Torikka, Peter (2020)
    Keskinäisten kiinteistöosakeyhtiöiden ja asunto-osakeyhtiöiden osakkaat maksavat yhtiölle yhtiövastiketta, joka on tuloverotuksessa TVL 54 §:n mukainen tulonhankkimismeno. Oikeuskäytännössä muodostuneen vastaavuusperiaatteen mukaan vastike on vähennyskelpoinen osakkaan saamasta vuokratuloista, jos se tuloutetaan kiinteistöyhtiön kirjanpidossa. Jos vastike puolestaan rahastoidaan, sitä ei voida vähentää vuokratuloista, mutta se lisätään osakkeen hankintamenoon. Vastaavuusperiaatteesta voidaan poiketa, jos yhtiölainaosuus maksetaan kertasuorituksena osakkeen luovutuksen yhteydessä tai jos kysymys on VML 28 §:n mukaisesta veron kiertämisestä. Tutkimuksessa huomio kiinnittyy erityisesti pitkäaikaisia menoja varten kerättävään pääomavastikkeeseen, jota kerätään myös kiinteistöyhtiön ottaman yhtiölainan lyhentämiseksi. Tuloutettu pääomavastike mahdollistaa eräissä tapauksissa verosuunnittelun, jossa osakehuoneiston hankintaan käytettävää yhtiölainaa eli käytännössä hankintamenoa voidaan vähentää vuokratuloista. Tuloutettua pääomavastiketta ei kuitenkaan lisätä osakkeen hankintamenoon, joten menettelyn seurauksena maksamatta jäänyt vero käytännössä siirtyy tulevaisuuteen, kun vero aikanaan maksetaan osakkeen luovutusvoitosta. Tutkimuksessa selvitetään KHO:n oikeuskäytännön valossa, millaisissa olosuhteissa pääomavastikkeiden vähentäminen vuokratuloista katsotaan veron kiertämiseksi, ja millaisia seurauksia yleisen veronkiertosäännöksen soveltamisella on siihen, missä määrin pääomavastikkeen vähennyskelpoisuutta rajoitetaan vuokratulojen verotuksessa. Oikeuskäytännön tarkastelulla kartoitetaan sallitun verosuunnittelun ja kielletyn veron kiertämisen rajaa sekä pyritään tämän perusteella ottamaan kantaa myös oikeuskäytännölle toistaiseksi tuntemattomiin tilanteisiin. Tutkimuksen pääasiallinen lähestymistapa on lainopillinen, mutta oikeuskäytännön tarkasteluun sisältyy myös lyhyt empiirinen katsaus yhtiövelkaosuuden suuruuden vaikutuksesta yleisen veronkiertosäännöksen soveltumiseen. Tutkimuksessa arvioidaan myös, miten vahva oikeuskäytännön varassa oleva vastaavuusperiaate on tarkastelemalla eräitä julkaisemattomia tapauksia. Tutkimustulosten tavoitteena on selkeyttää sallitun verosuunnittelun ja veron kiertämisen välistä rajaa verovelvollisen oikeusturvan parantamiseksi. Tutkimuksessa arvioidaan lopuksi vuoden 2019 hallitusohjelmassa esiintyvän kirjauksen mukaista mahdollista yhtiölainan lyhennysosuuden vähennyskelpoisuuden rajoittamisesta nykyisen oikeustilan valossa. Nykyisen oikeustilan lisäksi mahdollista lainsäädäntöuudistusta arvioidaan verotuksen neutraliteetin ja varainsiirtoverotuksessa esiintyvän yhtiölainakäsitteen valossa.
  • Klemola, Vilja (2017)
    Henkilötietojen laajamittainen käsittely ja julkaisu ovat olennainen osa nykyjournalismia. Henkilötietolakimme, jolla on implementoitu EU:n tietosuojadirektiivi, sisältää toimituksellisen eli journalistisen tarkoituksen poikkeuksen 2 §:n 5 momentissa. Poikkeus rajaa median pitkälti henkilötietolain henkilötietojen käsittelyvaatimusten ulkopuolelle. Myös EU:n uusi yleinen tietosuoja-asetus, jonka kansallinen soveltaminen alkaa toukokuussa 2018, sisältää journalistisen tarkoituksen poikkeuksen mahdollistavan 85 artiklan, mutta journalistista tarkoitusta ei ole määritelty kotimaisessa tai EU-lainsäädännössä. Koska EU:n yleinen tietosuoja-asetus muuttaa henkilötietolakiamme, tutkielma tarkastelee de lege ferenda -näkökulmasta yleisen tietosuoja-asetuksen vaikutusta henkilötietojen käsittelyyn journalistisessa tarkoituksessa. Tutkielma keskittyy erityisesti viranomaisten julkisista henkilörekistereistä saatujen henkilötietojen massamuotoiseen julkaisuun mediassa. Julkiset verotiedot on nostettu keskeisimmäksi henkilötietoesimerkiksi, jonka vuoksi tutkielmassa pohditaan myös verotietojen viranomaisjulkisuuden kehitystä ja julkisuuden perusteita. Lisäksi käsitellään yleisen tietosuoja-asetuksen vaikutusta kansalliseen julkisuusperiaatteeseen ja verotietojen julkaisuun mediassa. Myös verokoneiden journalistisen tarkoituksen toteuttamista tarkastellaan. Tutkielman johdattelevassa ja taustoittavassa toisessa luvussa käydään läpi henkilötietojen suojan kehitystä yksityiselämän suojan osasta itsenäiseksi perusoikeudeksi ja tarkastellaan relevanttia eurooppalaista oikeuskäytäntöä. Lisäksi sananvapauden, tiedonvälityksen vapauden ja mediavapauden merkitystä demokraattisessa yhteiskunnassa käsitellään. Koska tutkielmassa on valittu viranomaisjulkiset henkilötiedot tarkastelun kohteeksi, julkisuusperiaatteen roolia ja kehitystä Suomessa tarkastellaan. Tässä yhteydessä pohditaan lyhyesti myös EU:n julkisen sektorin hallussa olevan avoimen datan uudelleenkäyttöä koskevan direktiivin eli PSI-direktiivin suhdetta kotimaiseen julkisuusperiaatteeseen. Tutkielman kolmannessa luvussa pyritään löytämään kotimaisen ja eurooppalaisen oikeuskäytännön pohjalta ne elementit, joiden avulla voidaan arvioida journalistisen tarkoituksen toteutumista kun julkaistaan verotietoja tai muita viranomaisjulkisia henkilötietoja. Keskeisimpänä oikeustapausesimerkkinä toimii Veropörssi-tapaus (KHO 2009:82, Euroopan unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisu C-73/07 Satakunnan markkinapörssi ja Satamedia ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen jaostoratkaisu Satakunnan Markkinapörssi Oy ja Satamedia Oy v. Suomi). Tietojen julkaisua pohdittaessa voidaan ensinnäkin kiinnittää huomiota henkilötietojen käsittelytarkoitukseen. Julkaisun tavoitteena on oltava tietojen, mielipiteiden tai ajatusten jakaminen yleisölle, ja julkaisun on palveltava yleistä etua. Julkaisutoiminnan kaupallinen tarkoitus ei automaattisesti sulje pois journalistista tarkoitusta, kuten ei myöskään raakatietojen massamuotoinen julkaisu. Erityistä huomiota on kiinnitettävä siihen, onko julkaisun todellisena tarkoituksena yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen, vai julkaistaanko tietoja vain yksittäisten ihmisten uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Tätä arvioidessa voidaan kiinnittää huomiota myös niiden luonnollisten henkilöiden, joiden tietoja julkaistaan, asemaan yhteiskunnassa. Tiedonsiirron välineellä ei ole väliä, ja se voi tapahtua esimerkiksi internetin kautta tai perinteisen paperisen painotuotteen muodossa. Digitalisoitunut informaatioyhteiskuntamme mahdollistaa sananvapauden käytön selkeästi helpommin ja laajemmin kuin koskaan aikaisemmin. Digitalisoitumiskehitys onkin osaltaan laajentanut journalistista toimintaa harjoittavien joukkoa, sillä laajaa julkisuutta saavuttavat perinteisten joukkoviestintävälineiden välittämien viestien lisäksi yhä enenevissä määrin yksityiset ja usein anonyymit henkilöt internetin kautta muun muassa blogeissa ja sosiaalisessa mediassa. Tämä kehitys tulee todennäköisesti johtamaan siihen, että perusoikeuskollisioita sananvapauden ja sananvapautta rajoittavien perusoikeuksien välillä, mukaan lukien yksityiselämän ja henkilötietojen suoja, joudutaan tulevaisuudessa tulkitsemaan yhä enemmän. Nyky-yhteiskunnassa ei ole itsestään selvää, että yksinomaan perinteiset journalistiset instituutiot toimivat ”vallan vahtikoirana”, ja kautta tutkielman pyritäänkin pohtimaan journalistin ja journalismin käsitettä oikeudellisesta näkökulmasta, sekä tarkastelemaan mediavapauden toteutumista EU:n tietosuoja-asetuksen kansallisen soveltamisen alettua.
  • Korkealehto, Annika (2018)
    OECD julkaisi vuonna 2015 veropohjan rapautumista ja voitonsiirtoa ehkäisevän (Base Erosion and Profit Shifting, BEPS) toimenpiteen 13 loppuraportin, jolla siirtohinnoittelun dokumentointia pyritään parantamaan. Uutena siirtohinnoitteludokumentoinnin osana tuotiin maakohtainen veroraportti, joka on monikansallisen suuryrityksen laatima selvitys yritysryhmään kuuluvien osapuolten tulojen, taloudellisen toiminnan ja maksettujen verojen maakohtaisesta jakautumisesta. Raportointivelvollisuus koskee ainoastaan yritysryhmiä, joiden konsernituloslaskelman liikevaihto ylittää 750 miljoonaa euroa ja joihin kuuluu vähintään yksi ulkomainen osapuoli. Maakohtaisen raportoinnin tarkoituksena on parantaa yritysten toiminnan läpinäkyvyyttä paikallisille verohallinnoille sekä mahdollistaa aikaisempaa tehokkaampi ylätason siirtohinnoitteluriskien tunnistaminen, jolloin resursseja voidaan suunnata oikeisiin kohteisiin. Maakohtaisia tietoja voidaan hyödyntää myös arvioitaessa muita BEPS-ilmiöön liittyviä riskejä sekä taloudellisessa ja tilastollisessa analyysissa. Maakohtainen raportointi on otettu laajasti käyttöön eri valtioissa. Suomi on muiden EU:n jäsenvaltioiden tavoin implementoinut maakohtaisen raportoinnin osaksi kansallista lainsäädäntöä, jolloin raportoinnin kynnysarvon ylittävän konsernin ylimmän emoyrityksen, jonka verotuksellinen kotipaikka on Suomessa, on tullut antaa ensimmäinen vuotta 2016 koskeva raportti viimeistään vuoden 2017 loppuun mennessä. Verohallinnot vaihtavat ensimmäisen kerran verotuksen maakohtaisia raportteja vuoden 2018 aikana automaattisesti niiden valtioiden kanssa, joissa monikansallisella yritysryhmään kuuluvalla osapuolella on verotuksellinen kotipaikka tai joissa se on verovelvollinen kiinteän toimipaikan kautta harjoitetusta toiminnasta. Tietojenvaihto perustuu EU:n jäsenvaltioiden kanssa virka-apudirektiiviin (NDir 2011/16/EU, sellaisena kuin se on muutettuna neuvoston direktiivillä 2016/881/EU). Muiden lainkäyttöalueiden osalta edellytetään erillistä joko Euroopan neuvoston ja OECD:n virka-apua koskevaan yleissopimukseen, kahdenväliseen verosopimukseen tai tietojenvaihtosopimukseen perustuvaa toimivaltaisten viranomaisten sopimusta, joka toimii oikeudellisena perustana tietojenvaihdolle. Tutkielmassa havaittiin, että maakohtaisiin raportteihin liittyy edelleen useita tulkinnallisuuksia, jotka voivat tietyissä tilanteissa hankaloittaa tietojen vertailukelpoisuutta ja hyödyntämistä verohallinnon suorittamassa riskianalyysissa. Osa maakohtaisen raportin eroista johtuu yritysten raportin laatimiseen käyttämistä tietolähteistä, joiden valinnasta on tehty joustavaa, sekä toisaalta myös valtioiden lainsäädännön eroavaisuuksista. On mahdollista, että verohallintojen tulkinnat voivat erota sen osalta, katsotaanko raportointivelvollisuuden ylipäätään syntyvän. Maakohtaiseen raportointiin liittyvät epävarmuudet voivat lisätä myös yrityksille aiheutuvaa hallinnollista rasitusta. OECD on kuitenkin aktiivisesti pyrkinyt kehittämään maakohtaiseen raportointiin liittyvää ohjeistusta, jolla avoimiin kysymyksiin voidaan vastata. Lisäksi tutkielmassa havaittiin, että koska OECD:n ohjeistus ei ole valtioita oikeudellisesti sitovaa, valtioiden on erityisen tärkeää varmistaa maakohtaisten raporttien tietojen asianmukainen käyttö sekä luottamuksellisuus toimivaltaisten viranomaisten välisissä sopimuksissa, jotta yritysten liikesalaisuudet sekä toisaalta myös valtioiden verotettavat tulot eivät vaarantuisi. Tutkielmassa tarkasteltiin myös verotustietojen julkaisemista sekä maakohtaisen raportoinnin tulevaisuutta.
  • Kuvshinova, Veronika (2014)
    Työssä tutkitaan välittömien ja välillisten verojen kehityshistoriaa Venäjällä ja niiden osuuksia valtion budjetissa aikavälillä 1863–1913. Tarkastelun kohteena ovat eri veroryhmät ja niiden vaikutus valtion budjettitasapainoon. Tutkimuksessa esitetään venäläisen verotuksen tärkeimmät virstanpylväät ja määritellään välittömät ja välilliset verot. Tämän avulla lukija pystyy hahmottamaan, miksi Venäjällä verotuksen kehitys oli lähtenyt toiseen kehityssuuntaan kuin Länsi-Euroopan maissa ja kuinka tätä kehitystä käsiteltiin Venäjällä. Tutkimustyön aineistona käytetään Venäjän finanssiministeriön vuosikirjoja Statisticheskij ezhegodnik Rossii sekä muista lähteistä peräisin olevaa tilastollista aineistoa 1800- ja 1900-luvun Venäjästä. Aineisto analysoidaan kvantitatiivisia menetelmiä käyttäen. Tutkittu alkuperäisaineisto osoittaa, että aikavälillä 1863–1913 välittömien verojen osuus kaikista budjettituloista pysyi pienempänä kuin välillisten. Venäjällä oli pitkään harkittu siirtymistä kohti tuloperusteista verotusta, niin kuin tehtiin Länsi- Euroopan maissa jo 1800 -luvulla. Kuitenkin hanke kaatui käytännön hankaluuteen. Vallanpitäjät eivät uskoneet, että tuloperusteinen verotus pystyisi takaamaan yhtä luotettavan tulonlähteen kun vuosisatojen aikana vähitellen kehittynyt vanha järjestelmä.