Browsing by Title

Tutkimuksessa pohdittiin kellumiseen ja uppoamiseen liittyvien ennakkokäsitysten hyödyntämisen mahdollisuuksia nosteen opetuksessa. Oppimisen tavoitteiden kannalta validien ennakkokäsitysten lisäksi pohditaan myös virhekäsitysten hyödyntämistä. Tässä tutkimuksessa tutkittaville 50 oppilaalle suoritettiin ennakkokäsitystesti, jonka jälkeen haastateltiin yhdeksää oppilasta. Haastattelut olivat kahden keskisiä opetustilanteita, joissa keskustelu aloitettiin oppilaan lomakevastauksien ja vastausten perusteluiden pohtimisesta. Keskustelua vietiin eteenpäin kysymysten ja havainnollistavien esimerkkien avulla. Oppilaan käsityksiä nosteesta pyrittiin siis kehittämään oppilaan lähtökohdat huomioon ottaen. Tämän tutkimuksen perusteella yläkouluikäiset voidaan luokitella karkeasti kolmeen ryhmään ennen nosteen opetusta. Haastavimmat oppilaat selittävät nostetta fysikaalisen painon avulla; painava kappaleet uppoavat ja kevyet kelluvat. Tässä ryhmässä noste saatettiin jopa nähdä väliaineen vastuksen kaltaisena vastusvoimana, jolloin esim. väliaineen viskositeetti tai väliaineeseen asetetun kappaleen terävyys vaikuttaa kellumiseen. Keskimmäinen ja suurin ryhmä ovat oppilaat, jotka selittivät nostetta ominaispainon avulla. Selityksellä pärjää jo monissa tilanteissa, mutta siitä puuttuvat käsitteet massa, tilavuus ja tiheys sekä paino ja noste fysikaalisina voimina. Osa keskimmäisen ryhmän oppilaista omaa selityksen nosteen aiheuttajalle; maa vetää väliainetta joko kovempaa tai hiljempaa kuin väliaineessa olevaa kappaletta. Opetuksen kannalta vaivattomin ryhmä ovat oppilaat, jotka käyttivät päättelyissään fysikaalisia suureita kuten massa, tilavuus ja tiheys. Nämä oppilaat ymmärsivät myös, että noste syntyy paineesta, mutta paine-eron käsite ei ollut heilläkään käytössä. Virhekäsitystestin perusteella tavallisin virhekäsitys oppilailla oli kappaleen pinta-alan yhdistäminen nosteen suuruuteen; kappale kelluu helpommin mikäli paino on jakautunut suuremmalle alalle. Nesteellä on siis jonkinlainen kelluttavat ominaisuus, joka on levittäytynyt sen pinnalle. Kyseinen virhekäsitys ei ole täysin huono, sillä noste on paineesta syntyvä voima ja paineesta syntyvät voimat riippuvat usein pinta-alasta. Virhekäsitys häviää, jos oppilas oppii ymmärtämään nosteen syntymekanismia paremmin. Pinta-alan ja paine-eron välisen yhteyden oppiminen vaatii ymmärrystä siitä, että noste syntyy kappaleen ylä- ja alapuolen välisestä paine-erosta. Kun kappaleen pinta-ala kasvaa, paine-ero pienenee. Kolme haastateltua oppilasta olivat valmiita vastaanottamaan edellä mainitun päättelyn heidän omista lähtökohdistaan. Ennakkokäsitystesti synnytti tai toi esiin myös paljon muita virhekäsityksiä. Tämä johtui osittain siitä, että testin kysymyksissä esiintyi tarkoituksella ominaisuuksia, jotka intuitio saattaa yhdistää uppoamiseen ja kellumiseen. Oppilaat tukivat perusteluitaan näillä konkreettisilla ominaisuuksilla huolimatta siitä, että jokaisesta kysymyksestä pystyi päättelemään minkälainen kysytyn kappaleen tiheys on. Tiheyden sijaan perustelut oli helpompi muotoilla mm. kappaleen painon, kaasupitoisuuden, reikäisyyden, litteyden, terävyyden, asennon, kovuuden, täytemateriaalin, väliaineen määrän ja väliaineen viskositeetin perusteella. Tämän työn tulokset osoittavat että on vaikea tunnistaa, missä vaiheessa ja miten ennakkokäsitykset syntyvät. Perinteisesti on ajateltu että ennakkokäsitykset syntyvät opetusta edeltävistä havainnoista ja sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Osa ennakkokäsityksistä saattaa kuitenkin syntyä vasta opetustilanteessa. Virhekäsityksiä ei tarvitse kauhistella, sillä ne saattavat olla oppilaan ensimmäisiä yrityksiä ratkaista jokin fysikaalinen ongelma tieteellisessä kontekstissa.

Tässä tutkielmassa tarkastelen häpeän roolia osana feministisen subjektin rakentumista Märta Tikkasen romaanissa Män kan inte våldtas (1975) ja tämän kuvauksen merkitystä representaationa. Kysyn, mitkä ovat teokselle relevantteja ajallisia konteksteja. Tarkastelen, keiden edessä teoksen henkilöhahmot häpeävät ja miten häpeä sukupuolittuu. Lopuksi tutkin teoksen kertojan roolia häpeän välittäjänä, ja pohdin teoksen merkitystä representaationa. Hypoteesini on, että häpeän tunteella on merkittävä rooli siinä, miten teoksen naisia toiseutetaan ja siinä, miten naisista rakentuu emansipaatiota kohti pyrkiviä feministisiä subjekteja teoksessa. Maisterintutkielmani teoreettinen viitekehys koostuu affektitutkimuksesta, queer-teoriasta, sukupuolentutkimuksesta ja narratologiasta. Aluksi pohjustan häpeän luentaani osoittamalla, että sekä teoksen ilmestymiskonteksti että nykyhetki ovat teokselle relevantteja konteksteja. Osoitan tämän vertaamalla teosta toisen aallon feminismiin, radikaalifeminismiin, sosialistiseen feminismiin sekä nykyfeminismiin. Tutkielmani seuraavassa osiossa tarkastelen häpeän suhdetta feminiinisyyteen ja maskuliinisuuteen. Eve Kosofsky Sedgwickin mukaan häpeä perustuu sille, että ihminen välittää, mitä muut ajattelevat hänestä: häpeämme aina jonkun toisen edessä, oli se sitten todellinen, kuviteltu tai jopa oma itsemme. Osoitan, että teoksen päähenkilö Tova ja teoksen muut naiset häpeävät niin miesten, instituutioiden kuin "ideaalin naisenkin" edessä. Teoksen miehistä Wester puolestaan häpeää lähinnä "ideaalin miehen" edessä, kun taas Tovan poika Jockum häpeää eritoten äitinsä edessä. Teoksessa aktuaalisen toisen edessä häpeäminen näyttäytyy positiivisena, hyödyllisenä häpeänä ja abstraktin normitetun "ideaalin" edessä häpeäminen puolestaan vahingollisena. Hyödynnän myös Ullaliina Lehtisen jakoa aristokraatin häpeään ja alistetun häpeään, ja totean, että Tovan teoksen lopussa kokema häpeä saa aristokraatin häpeän piirteitä. Lopuksi osoitan Dorrit Cohnin ajatusten avulla, että kertojan suhtautuminen päähenkilöä Tovaa kohtaan on pääasiassa empaattista ja pitää näin lukijan likellä Tovan kokemusmaailmaa. Osoitan tutkielmassani, että teos kyseenalaistaa representaationa feministisen subjektin kategorian rakentumisen ehtoja ja jättää lukijan pohdittavaksi, mitä teoksessa esitellyn kategorian ulkopuolta voisi löytyä.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen kolmen yhdysvaltalaisen upseerin vaimon kirjoituksia varuskuntaelämästä Yhdysvaltojen rajaseuduilla vuosina 1864-1888. Lähdeaineistoni koostuu kolmen upseerin vaimon Elizabeth Custerin, Emily FitzGeraldin ja Frances Roen kirjeistä ja muistelmista. Tarkastelen, miten nämä keskiluokkaista syntyperää olevat naiset kokivat naiseutensa varuskuntaympäristössä ja tarjosiko naisille tavanomaisuudesta poikkeava elinympäristö heille mahdollisuuksia toteuttaa naiseuttaan Yhdysvalloissa 1800-luvulla laajalti vallinneesta todellisen naiseuden ihanteesta poiketen. 1800-luvun keskiluokkaisen todellisen naiseuden ihanne käsitti olettamuksen kodinpiiristä naisen luontaisena elämänpiirinä ja äitiyden naisen todellisena kutsumuksena. Tutkielmassani hyödynnän varuskunnissa eläneistä naisista tehtyä aikaisempaa tutkimusta, joista merkittävin on Michele J. Nacyn teos Members of the Regiment: Army Officers’ Wives on the Western Frontier, 1865-1890. Tutkielmani teoreettisena viitekehyksenä toimii Nancy M. Theriotin tutkimus Mothers and Daughters in Nineteenth-Century America: The Biosocial Construction of Femininity. Theriotin tutkimus esittelee tutkielmassani hyödyntämäni käsitteet äitien ja tyttärien sukupolvista. Hänen tutkimuksensa myös valottaa äitien ja tyttärien sukupolvien välisiä eroja sen suhteen, mitä ja miten he naiseudesta ajattelivat. Tutkielmassani tarkastelen, löytyykö tutkimieni naisten ajatuksista enemmän äitien vai tyttärien sukupolvelle ominaisia asenteita ja miten nämä asenteet vaikuttivat heidän suhtautumiseensa varuskuntaan elinympäristönään. Varuskunta elinympäristönä tarjosi keskiluokkaisille upseerien rouville sekä haasteita, että mahdollisuuksia. Kaikki kolme tutkimaani naisista kokivat ympäristön haasteellisena kodin luomisen suhteen. He kuitenkin tahoillaan tarttuivat myös ympäristön tarjoamiin mahdollisuuksiin laajantaa naisille sopivaksi katsottua elämänpiiriä omalla kohdallaan. Ne rouvat, joiden ajattelusta löytyy enemmän äitien sukupolvelle sopivia käsityksiä naiseudesta, pyrkivät vähemmän pois naiselle ihanteelliseksi katsotusta elämänpiiristä. Ne rouvat taas, joiden ajattelusta löytyy enemmän tyttärien sukupolvelle sopivia ajatuksia, tarttuvat innokkaammin ympäristönsä tarjoamiin mahdollisuuksiin tehdä asioita, joita eivät olisi perinteisessä elämänpiirissään ehkä voineet tehdä. Tutkimistani naisista Frances Roe edustaa voimakkaimmin tyttärien sukupolvea ja hän myös nauttii varuskuntaympäristön tarjoamista mahdollisuuksia osallistua maskuliinisiin aktiviteetteihin. Elizabeth Custer puolestaan edustaa voimakkaimmin äitien sukupolven ajatuksia ja pyrkii antamaan itsestään kuvan keskiluokkaisen todellisen naiseuden ihanteellisena edustajana. Emily FitzGerald sijoittuu ajatuksiltaan kahden edellä mainitun välille. Avainsanat – Nyckelord – Keywords 1800-luku, upseerien vaimot, Yhdysvaltojen armeija, todellinen naiseus, true womanhood, varuskunta. Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Keskustakampuksen kirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information  

Goals. This Master's thesis examined career development opportunities in commercial sector managers' psychological contracts. It used psychological contract theory and working life related literature. Earlier studies has suggested that contract transformation is linked with transformation in working life. Research questions were: What kind of career development related commitments there is in commercial sector managers' psychological contracts? What kind of relationship have psychological contracts with working life? Methods. The data were collected with ten interviews of commercial sector managers and addressed with qualitative content analysis. Results and conclusions. Psychological contracts are in a process of transformation. Contracts include both traditional and new commitments. Commitments are related with working life changes. Traditional side of contracts include mutual loyalty and trust. New side of contracts is based on personal gain and there is not strong loyalty or trust anymore. Career development opportunities in psychological contracts are based on a reaction to changes in working life including uncertainty, individualization and changes in careers.

Huomautusten eli reklamaatioiden merkitys on kasvanut rakennushankkeissa. Tutkielman tarkoituksena on jäsennellä rakennusurakan yleisten sopimusehtojen, YSE 1998 -ehtojen mukaista urakoitsijan huomautuksentekovelvollisuutta ja antaa argumentaatiotukea sen käyttöön liittyvissä tulkinnallisissa tilanteissa. Yhtenä tutkielman päämääränä on selventää urakoitsijan huomautuksentekovelvollisuuden ulottuvuuden rajat rakennushankkeessa. Tutkielman lähtökohtana on YSE-ehtoihin perustuva urakkasopimus. Tällöin muut kuin kyseisen ehtokokoelman sopimusmääräykset jätetään käsittelemättä tutkielmassa. Tutkielmassa aihetta tarkastellaan vain kokonaishintaurakan kannalta. Tämä ei kuitenkaan suoraan tarkoita, etteikö tutkielmassa esitettyjä tutkimustuloksia voisi hyödyntää muissakin urakkamuodoissa. Tutkielma on rakennettu niin, että jokainen yksittäinen asiakokonaisuus pyritään käsittelemään ensin yleisen sopimusoikeuden kannalta, minkä jälkeen siirrytään tarkastelemaan rakennusoikeudellisia erityispiirteitä. Huomautuksentekovelvollisuudesta on määrätty useassa eri YSE 1998 -ehtojen sopimusehdossa. Tutkielmassa käsitellään huomautuksentekovelvollisuutta yleisessä sopimusoikeudessa ja rakennusoikeudessa sekä jäsennellään ja selvennetään YSE-ehtojen huomautuksenvelvollisuutta koskevia määräyksiä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan huomautuksen sisällöllisiä ja muodollisia vaatimuksia rakennusurakassa. Sisällöllisten vaatimusten täyttämiseksi huomautuksen tulee olla riittävän yksilöity, jotta rakennusurakan tilaaja saa tiedon virheestä. Tällöin sillä on mahdollisuus tehdä virheen korjaamiseksi tarvittavia toimenpiteitä. YSE-ehdoissa on määrätty muotovaatimuksista eräissä tilanteissa. Tutkielmassa muotovaraumien on katsottu lähtökohtaisesti olevan muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ohjesisältöisiä eli todistelua helpottavia muotovaatimuksia, milloin oikeudenmenetys ei tule kyseeseen muodollisesti virheellisen huomautuksen täyttämisessä. Tutkielmassa käsitellään huomautuksentekovelvollisuuden kannalta kahta olennaista yleistä oikeusperiaatetta, sopimustasapaino- ja lojaliteettiperiaatetta. Huomautuksentekovelvollisuutta pidetään lojaliteettiperiaatteen ilmentymänä, minkä vuoksi sen käsitteleminen tutkielmassa on tärkeää. Lojaliteettiperiaatteen yleisesti hyväksyttynä sisältönä on se, että sopijapuoli ottaa huomioon vastapuolen edut ja oikeudet loukkaamatta omia oikeuksiaan. Urakkasopimuksen luonteen vuoksi urakkasopimuksiin soveltuu korottunut lojaliteettivelvollisuus. Lojaliteettiperiaate takaa viime kädessä sen, että osapuolten velvollisuudet toisiaan kohtaan alkavat neuvotteluvaiheesta. Sopimustasapainolla tarkoitetaan sopimussuhteen sopijapuolten välistä suhdetta. Sopimustasapainoperiaate auttaa ymmärtämään esimerkiksi huomautusvelvollisuuden merkityksen. Kun urakoitsija huomauttaa tilaajaa virheestä, urakoitsija asettaa itsensä samaan asemaan, kuin miten sopimuksessa on alun perin sovittu. Tarvittaessa sopimustasapainoperiaatteen avulla on mahdollista osoittaa se, kenen vastuulla mikäkin seikka on rakennushankkeessa. Tilaajan tiedonantovelvollisuus ja urakoitsijan selonottovelvollisuus vaikuttavat merkittävästi huomautuksentekovelvollisuuteen. Tiedonantovelvollisuus tarkoittaa sitä, että osapuolen on annettava oikeat tiedot seikoista, jotka ovat toiselle osapuolelle tärkeitä, ja joilla voidaan olettaa olevan vaikutusta päätöksentekoon sopimusta tehtäessä tai sopimussuhteen aikana sopimusvelvoitteiden täyttämisessä. Tiedot on annettava, vaikka ne olisivat niiden antajalle epäedullisia. Urakoitsijan selonottovelvollisuus kohdistuu kaikkiin urakkasopimuksen, muiden sopimusasiakirjojen ja niitä täydentäviin tilaajan antamiin urakoitsijan suoritusvelvollisuutta liittyviin määräyksiin. Urakoitsijan selonottovelvollisuuden ulottuvuuteen vaikuttaa erityisesti urakoitsijan ammattitaito, jota käsitellään tutkielmassa verrattain laajasti. Lisäksi tilaajan myötävaikutusvelvollisuudella on keskeinen merkitys urakoitsijan huomautuksentekovelvollisuuteen. Tilaajan tulee myötävaikutusvelvollisuutensa mukaisesti verrata ja tarkistaa suunnitelmat sekä toimittaa ne urakoitsijalle sovitussa ajassa. Jos tilaaja laiminlyö myötävaikutusvelvollisuuttaan, urakoitsija ei voi täyttää työsuoritustaan. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan osapuolten passiivisuuden vaikutuksia huomautuksentekovelvollisuuteen. Osapuolen passiivisuudella on erilaisia vaikutuksia rakennushankkeen eri työvaiheissa. Tutkielman lopussa käsitellään huomautuksentekovelvollisuutta suunnitelmien, urakan viivästymisen sekä lisä- ja muutostöiden kannalta. Erityisesti viivästymisestä sekä lisä- ja muutostöistä aiheutuvat kerrannaisvaikutukset vaikeuttavat huomautuksentekovelvollisuuden täyttämistä. Lisäksi lopussa tarkastellaan lyhyesti vastuun jakautumista rakennusurakassa, mikä osoittaa viime sijassa sen, kenellä on huomautuksentekovelvollisuus tietystä seikasta. Kaiken kaikkiaan urakoitsijan huomautuksentekovelvollisuutta arvioitaessa on otettava huomioon useita seikkoja. Urakoitsijan huomautuksentekovelvollisuus, sen täyttäminen ja laajuus on aina arvioitava tapauskohtaisesti.

Tutkielman aiheena on urakoitsijan vastuu rakennusmateriaalien aiheuttamista vahingoista. Työssä tarkastellaan sitä, millä perusteella urakoitsija vastaa rakennustyössä käyttämänsä rakennusmateriaalin aiheuttamasta vahingosta työn tilanneelle yritykselle ja minkälaiseksi vastuu muodostuu. Tutkimus keskittyy tilanteisiin, joissa urakoitsija ei itse ole toiminut millään tapaa huolimattomasti esimerkiksi valitessaan viallista materiaalia. Tarkasteltavia vastuuperusteita ovat tuotevastuulaki, kauppalaki, kuluttajansuojalaki, vahingonkorvauslaki, sopimusvastuu ja tuotevastuun yleiset periaatteet. Lisäksi selvitetään myös Rakennusurakan Yleisten sopimusehtojen eli YSE 1998 -ehtojen mukaista vastuuta. Näistä kaikki saattavat soveltua urakoitsijan aiheuttaman tuotevahingon vastuuperusteeksi, mutta ne poikkeavat monelta osin toisistaan. Tuotevastuu-laki ja kuluttajansuojalaki koskevat pääasiassa kuluttajille aiheutuneita vahinkoja, mutta ne voivat tulla kyseeseen myös yritysten välillä, mikäli vahinko aiheutuu asunto-osakeyhtiön rakenteille. Tuotevastuulain perusteella vastuu realisoituu kuitenkin harvoin, koska urakoitsijaa ei pääsääntöisesti pidetä kokoamiensa tuotteiden valmistajana. Vastuu saattaa kuitenkin tulla kyseeseen rakennusmateriaalien liikkeelle laskijana. Myöskään kauppalaki ei tule usein kyseeseen, koska palvelussopimukset ja rakennuksen rakentamista koskevat sopimukset on lähtökohtaisesti rajattu sen soveltamisalan ulkopuolelle. Vahingonkorvauslain soveltumista tutkimuskysymyksen tilanteeseen rajaa se, ettei laki koske sopimukseen perustuvaa vastuusta. Tämä tarkoittaa, että sopimusvastuun tulisi olla ensisijainen vastuuperuste. Sopimusvastuu soveltuukin laajasti eikä estettä sen soveltumiseen urakoitsijan korvausvastuun perustaksi ole. Tästä huolimatta oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa on vakiintuneesti katsottu, että tuotevastuu-kysymykset tulisi ratkaista vahingonkorvauslain nojalla. Suurin ero vastuumuodoissa on se, että sopimus-vastuun perusteella urakoitsija vastaa myös materiaalin valmistusvirheestä kun taas vahingonkorvauslain nojalla vastuu kattaa vain urakoitsijan omalla huolimattomuudellaan aiheuttaman vahingon. Toinen eroavuus on todistustaakassa, joka on sopimusvastuussa käännetty. Tämä tarkoittaa, että urakoitsijan on vastuusta vapautuakseen osoitettava, ettei vahinko ole johtunut tämän vastuupiiriin kuuluvan tahon huolimattomuudesta. Käytännössä korvausvastuuta on sopimusvastuun perusteella vaikea välttää. Vahingon-korvauslain perusteella pääsääntönä taas on se, ettei korvausvastuuta synny. Sopimusvastuun perusteella korvattavia vahinkoja ovat kaikki vahinkoon syy-yhteydessä olevat ennakoitavat vahingot. Vahingonkorvauslain perusteella korvausvastuu kattaa pääasiassa henkilö- ja esinevahingot, mutta puhtaiden varalli-suusvahinkojen korvausvastuu on rajoitettua. Vaikka sopimusvastuu tältä osin onkin vahingonkorvauslakia laajempaa, sillä ei ole urakoitsijan kannalta merkitystä, koska tuotevahingot ovat tyypillisesti juuri henkilö-ja esinevahinkoja eivätkä varallisuusvahinkoja.

Rakennusurakassa tilaaja ja urakoitsija pääsääntöisesti sopivat keskenään urakkasopimuksen, jossa urakoitsija velvoittautuu toteuttamaan sovitussa ajassa ja sovittua vastiketta vastaan tilaajalle urakkasopimuksessa määritellyn työntuloksen. Tilaaja ja urakoitsija tavanomaisesti sopivat urakkasopimuksessaan nimenomaisesti siitä päivästä, jolloin urakoitsijan on aloitettava työsuorituksensa sekä siitä päivästä, jolloin urakoitsijan työsuorituksen on oltava valmiina. Urakoitsijan viivästyminen urakkasopimuksessa sovitusta suoritusajasta on kuitenkin urakkakäytännössä varsin yleistä, sillä rakennusurakat ovat luonteeltansa pitkäkestoisia, monivaiheisia ja häiriöille alttiita hankkeita. Tämän tutkielman tutkimuskohteena on urakoitsijan YSE 1998 -ehtojen mukainen viivästysvastuu tilanteissa, joissa urakoitsijan työsuoritus viivästyy urakkasopimuksessa sovitusta suoritusajasta. Urakoitsijan YSE 1998 -ehtojen mukaisessa viivästysvastuussa ongelmallista on kuitenkin se, että urakoitsijan viivästyssakkoa koskevaa YSE 18 §:ää ja sopijapuolten yleistä vastuuta koskevaa YSE 25 §:ää on mahdollista tulkita kahdella eri tavalla. Urakoitsijan viivästysvastuun voidaan toisaalta YSE 18 ja 25 §:ien perusteella katsoa rajoittuvan YSE 18 §:n mukaiseen viivästyssakkoon. Toisaalta urakoitsijan viivästysvastuun voidaan myös YSE 18 §:n mukaisen viivästyssakon enimmäismäärän jälkeen katsoa jatkuvan YSE 24-25 §:ien mukaisen sopijapuolten yleisen vastuun perusteella. Tämän tutkielman tutkimuskysymyksenä onkin selvittää sitä, millainen viivästysvastuu urakoitsijalla YSE 1998 -ehtojen perusteella on. Tutkielmassa pyritään yleisessä sopimusoikeudessa vakiintuneiden tulkintaoppien- ja -menetelmien avulla arvioimaan YSE 18 ja 25 §:ien merkityssisältöä ja keskinäistä suhdetta. Urakoitsijan YSE 18 ja 25 §:ien mukaisen viivästysvastuun osalta ratkaisevaksi nousee erityisesti se, mitä tulkinta-aineistoa YSE 1998 -ehtojen tulkinnassa voidaan käyttää ja minkälainen merkitys kullekin tulkinta-aineistolle voidaan YSE 1998 -ehtojen tulkinnassa antaa. Tältä osin tutkielmassa kiinnitetäänkin erityistä huomiota siihen, millainen asema ja merkitys YSE 1998 -ehtojen sanamuodolle, YSE 1998 -ehtojen valmisteluaineistolle, aikaisemmille rakennusurakan yleisille sopimusehdoille (YSE 1957, YSE 1972 ja YSE 1983), rakennusalan muille yleisille sopimusehdoille (KSE 2013 ja RYHT 2000), suppean tulkinnan periaatteelle ja kohtuusnäkökohdille voidaan YSE 18 ja 25 §:ien tulkinnassa antaa. Lisäksi kiinnitetään erityistä huomiota myös YSE 18 ja 25 §:ien tulkintaa koskevalle HelHO 2018:1 -ratkaisulle. Tutkielmassa pyritään tämän perusteella esittämään perusteltu tulkintakannanotto siitä, kummalle YSE 18 ja 25 §:ien tulkintavaihtoehdolle on esitettävissä painavimmat perustelut ja kummalle YSE 18 ja 25 §:ien tulkintavaihtoehdolle voidaan siten antaa etusija.

Tutkimuksen kohteena ovat YouTube-verkkopalveluun ammattimaisesti videoita tekevät käyttäjät eli niin kutsutut tubettajat. Tutkielmassa selvitetään, millaisia ammatillisia diskursseja ilmenee tubettajien puhuessa työstään, ja miten nämä diskurssit vertautuvat journalistien ammatti-identiteettiin. Tavoitteena on muodostaa käsitys tubettamisesta ammattina ja ymmärtää ammattikunnan merkitystä journalismin näkökulmasta. Tutkielma on monimenetelmätutkimus, jossa yhdistyy kyselytutkimus, netnografia ja diskurssianalyysi. Aineiston lähtökohtana käytettiin suomalaisille tubettajille suunnattua verkkokyselyä, jonka vastausten perusteella varsinainen aineisto kerättiin netnografisesti etsimällä YouTube-verkkopalvelussa videoita hakusanoilla liittyen tubettajien ammattiin, työhön ja uraan. Lisäaineistoa kerättiin löydettyjen videoiden yhteydessä suositelluista muista videoista. Harkinnanvaraisella otannalla valittuja videoita tarkastellaan diskurssianalyysin keinoin hahmottamalla tubettajien puheessa esiintyviä ammatillisia teemoja. Tutkimuksessa esiin nousevia tubettajien ammatillisia diskursseja rinnastetaan journalistien ammatti-identiteetistä tehtyyn tutkimukseen. Tutkielmassa hahmottuu tubettajien ammatillisesta puheesta yrittäjän, yhteisön ja yksilön diskurssit. Yrittäjyys nousee esiin tubettajien käsityksenä itsestään yksityisyrittäjinä, jotka menestyvät suunnitelmallisen liiketoiminnan ja kellonajasta riippumattoman työmäärän avulla. Tubettajien yrittäjyys vertautuu uutismedian kaupallistumiseen ja viihteellistymiseen sekä journalistien ammatti-identiteetin muutoksiin kohti uutisorganisaatiosta irrallista täyden palvelun toimijuutta. Yhteisöllisyys ilmenee tubettajien tapana asemoida itsensä osaksi YouTube-yhteisöä, jossa videoiden tekijät ja katsojat ovat keskenään tasavertaisia jäseniä sekä tuntevat yhteisön säännöt ja normit. Yhteisödiskurssissa korostuu myös läpinäkyvyyden vaatimus, mikä koskettaa erityisesti tubettajien kaupallista yhteistyötä. Tubettajien yhteisöllinen toiminta kuvastaa kehitystä journalistien yleisösuhteessa lähemmäs yleisöjä. Yksilödiskurssi nousee esiin tubettajien puhuessa ihanteelliseen tubettamiseen vaadittavasta aitoudesta, intohimosta ja persoonallisuudesta. Tubettajien mukaan yksilön etujen kuten rahallisen menestyksen tai sosiaalisen suosion sijaan motiivina tulisi olla videoiden tekemisen nautinto. Tubettajien yksilökäsitys vertautuu journalistien näkyvämpään rooliin tekijöinä ja esiintymisenä sisältöjen yhteydessä omalla identiteetillään. Tutkielmassa käsitetään tubettajien ammatilliset diskurssit signaaleina tulevista haasteista ja muutospaineista, jotka journalismiin ammattina saattavat lähitulevaisuudessa kohdistua. Tubettajien ammatillinen puhe kuvastaa työkulttuurin kehittymistä kohti yrittäjämäisempää ajattelumallia, jossa työssä saatetaan koulutuksen sijaan arvostaa enemmän kokemusta, sopivaa asennetta ja nautinnollisuutta. Samalla myös työn ja vapaa-ajan välinen raja hämärtyy.

Tämä opinnäytetyö on tutkimus kaupunkiviljelytoiminnasta Helsingissä. Tärkeimmät kysymykset tässä tutkimuksessa ovat: Minkälaisena kaupunkiviljely tutkimuskentällä ja Helsingissä näyttäytyy? Mitä motiiveja viljelyn taustalla on? Mihin viljelytoiminta Helsingissä sijoittuu globaalin kaupunkiviljelyilmiön kentällä? Miten kaupunkiviljelijät itse näkevät toimintansa? Ja miten viljelijät hahmottavat kaupunkitilan sekä oman paikkansa siinä? Myös kaupunkilaisten kokemuksia kaupunkiympäristöstä sekä -luonnosta pohditaan näiden valossa. Näitä kysymyksiä tarkastellaan ekologisuuden, aktivismin, kansalaisuuden sekä kaupunkitilan teemojen kautta, joiden alateemoina nousevat esiin pohdinnat tilan sekä paikan kulttuurisista määritelmistä. Tämä tutkimus perustuu ennen kaikkea Helsingissä vuoden 2015 kevään sekä kesän aikana tehdylle antropologiselle kenttätyölle. Aineisto sisältää osallistuvaa havainnointia sekä haastatteluja kaupunkiviljelmiltä Helsingissä. Nämä keskittyvät kahteen ennalta valittuun kaupunkiviljelmään, joista yhdellä myös itse viljelin kenttätyön aikana, ja joissa myös suurin osa haastatelluista informanteista viljelivät. Aineisto sisältää myös yleistä havainnointia kaupunkiviljelykentästä Helsingin alueella erityisesti median kautta. Teoreettisena viitekehyksenä tutkimuksessa toimii antropologinen kaupunkitutkimus, sekä ympäristötutkimus. Tutkimuksessa hyödynnetään teorioita sekä ajatusmalleja eri teoreetikoilta sekä tutkijoilta, jotka ovat osallistuneet kaupunkitilan sekä -paikan määrittelyihin sekä kansalaisuuden ja yhteisöllisyyden teoretisointiin kaupunkikontekstissa. Tärkeimpänä teoreettisena lähtökohtana tutkimuksen argumenttien pohdinnassa on ajatus urbaanista ekologisesta kansalaisuudesta, joka määrittelee kansalaisuuden kaupunkikontekstissa omaavan muodollisten velvoitteiden lisäksi myös eettisiä velvoitteita niin ympäristöä kuin kanssakaupunkilaisia kohtaan. Tutkimuksen argumenttina on, että kaupunkiviljely ei ole ainoastaan ruoantuotantoa kaupungissa vaan sillä on myös moninaisia kulttuurisia sekä sosiaalisia merkityksiä kaupunkiympäristössä. Sen kautta tuotetaan uudenlaista urbaania kaupunkilaisuutta sekä kansalaisuutta, joka on aktiivinen ja osallistuva. Kaupunkiviljelytoiminnan kautta viljelijät ottavat julkista tilaa haltuun eli hyödyntävät vapaita tiloja yhteisön resurssiksi. Tutkimuksen argumenttia tukevat kenttätyön havainnot siitä, miten viljelijät tuovat toimintaansa esiin. Kaupunkiviljely kytkeytyy myös urbaaniin aktivismiin globaalilla tasolla. Viljelmät paikkana toimivat aktiivisen kansalaisen tiloina jakaa tietoa sekä rakentaa yhteisöllisyyttä. Kaupunkilainen tässä tapauksessa voidaan nähdä aktiivisena toimijana, joka sekä ylläpitää yhteisöllisyyttä että ottaa vapaita julkisia tiloja oman toimintansa käyttöön kaupunkiviljelyn kautta. Näin viljelijät sekä oikeuttavat itselleen tilaa että osallistuvat tätä kautta yhteiskunnallisiin sosiaalisiin, poliittisiin sekä ympäristönsuojelu keskusteluihin.

Tarkastelen tutkielmassani kolmen Helsingin kaupungin My Helsinki -verkkosivustolla esitellyn hiljaisen paikan äänimaisemia. Päätutkimuskysymykseni on: millaisia hiljaisuuden kokemukset ovat Helsingin kaupungin hiljaisissa paikoissa? Aineistoni koostuu Kampin kappelissa, Suomen kansalliskirjastossa ja Seurasaaressa tekemistäni äänimaisemahavainnoista, jotka olen kerännyt kirjallisiksi havaintomuistiinpanoiksi. Lähestymistapani on fenomenologinen: pyrin lähestymään hiljaisuutta kokemustasolla, omia hiljaisuuden kokemuksiani analysoiden. Analyysimenetelmänäni toimii Schaferin (1994) luokittelumallin pohjalta kehittämäni neliosainen jaottelu, jossa havaitut äänet erotellaan niiden äänilähteiden perusteella. Lisäksi hyödynnän aineiston analyysissä Schaferin (1994) äänten jaottelua perusääniin, signaaleihin ja äänimaamerkkeihin. Äänimaiseman analyysin lisäksi tuon esiin Granön (1930) havainnointiin löyhästi nojaten myös hiljaisuuden kokemuksien mahdollisen moniaistisuuden. Tutkielmani tulokset osoittavat, että hiljaisuuden kokemukset eroavat toisistaan kaikissa kolmessa paikassa. Kampin kappelin äänimaisema koostuu yksinomaan tilassa olevien ihmisten äänistä ja raitiovaunun äänestä. Kansalliskirjaston äänimaisema koostuu samoin ihmisten ja tekniikan äänistä. Seurasaaressa kuullaan näiden lisäksi myös luonnon ääniä. Yhteistä kaikille äänimaisemille on se, että ne ovat vahvasti ihmisen muokkaamia.