Browsing by Title

There are only a couple of years left to collectively cut emission so, that the global climate does not heat up dangerously and irreversibly. Climate litigation refers to utilizing legal disputes in order to speed up climate action. Third wave litigation are diverse in their argumentation, from human rights based argument to administrative arguments and the latest development, corporate law based arguments. A subcategory of the latter type is a dynamic where the shareholder sues the company directorship. These disputes are based on questioning, whether the company directorship has fulfilled its fiduciary duties and acted in due diligence in analyzing the political risk of investing in fossil energy, while 196 nations out of around 200 has legally bound themselves to radically cut the use of fossil fuels through the Paris Agreement. Fossil companies have utilized international investment protection agreements in demanding compensation for their investment that have lost its value due to the activities of the host state. The most important investment agreement in the energy sector, the multilateral Energy Charter Treaty (ECT), has been utilized in intra-EU investment disputes a lot. In the past years, the Court of Justice of the European Union (CJEU) and various arbitral tribunals have had an ongoing dispute on whether investment protection agreements are applicable at all within the EU due to the primacy and autonomy of EU law. The Court has in its recent case law Achmea/Komstroy established, that investment agreements are not compatible with EU law in intra-EU cases. In Komstroy, it was confirmed that the ECT dispute settlement mechanism in Article 26(1) is not applicable in intra-EU disputes. Against this background the research questions are 1) what is the significance of the ECT arbitration clause being removed to the energy business decision making in risk management within the EU, and 2) what is the overall assessment of the possibilities to invest in fossils while fulfilling the fiduciary duties in EU in relation to the growing climate risk. These questions are analyzed through 1) reviewing the logic of international investment and the ECT in this context, 2) accounting for the discussion in the auspices of the CJEU that has led to the rejection of the ECT Article 26(1) in intra-EU disputes, 3) analyzing the fiduciary duty as a dynamic duty to manage risks in the era of climate crisis and 4) discussing the significance of investment protection clauses in managing risk in the energy sector as a part of fiduciary duties. The main method is doctrinal, but in the contextualization of the thesis critical approaches are utilized. Furthermore, in order to analyze the fourth sub-research question, empirical international business literature is utilized. The aim is to show, that fossil investments are not only against the spirit of the Paris Agreement but also unlawful at least within the EU. This is because it is impossible to fulfill the fiduciary duties and the requirements of the Directive 2014/95/EU on non-financial disclosure on (climate) risks and continue investing in fossil energy. As the investment protection clause is unusable the latest after Komstroy, a diligent director will conclude that the risks in fossil investment are too big. The argumentation of this thesis may be utilized in climate litigation.

Tutkin tässä pro gradu -työssä ihmisen ja luonnon suhteen kuvausta kolmessa postapokalyptiseen fiktioon lukemassani teoksessa. Tutkittavat teokset ovat Cormac McCarthyn vuonna 2006 ilmestynyt teos The Road, J.G. Ballardin vuonna 1962 ilmestynyt The Drowned World sekä vuonna 1949 ilmestynyt George R. Stewartin Earth Abides. Tutkielman menetelmänä on ekokriittinen luenta, jolle on ominaista luontokeskeinen lähestymistapa tutkittaviin teoksiin, se, minkälaisia merkityksiä annamme luonnolle, ja se, miten tämä merkityksenanto vaikuttaa siihen, miten luontoa kohtelemme. Ekokriittinen analyysi nivoutuu työssä kriittiseen posthumanismiin, filosofiseen suuntaukseen, jonka tavoitteena on ihmisen kategorian suhteellistaminen. Hahmottelen ensiksi postapokalyptisen fiktion määritteleviä piirteitä. Esitän, että dystopiasta postapokalyptisen fiktion erottaa se, ettei apokalypsitapahtuman jälkeisessä maailmassa ole olemassa toimivaa yhteiskuntaa. Näin teosten pelkistetyissä maailmoissa korostuukin ihmisen ja luonnon välinen suhde. Muita postapokalyptisen fiktion piirteitä ovat äkillinen tapahtuma (apokalypsi), joka on romahduttanut ihmisten lukumäärän niin vähäiseksi että lajimme sukupuutto on vääjäämättä edessä, sekä keskittyminen apokalypsin jälkeisen tilanteen kuvaukseen. Väitän, että postapokalyptinen fiktio on omiaan ihmisen ja luonnon välisen suhteen tarkastelulle, koska teosten maailmoissa tuohon suhteeseen vaikuttavien elementtien joukko on pienentynyt, ja suhdetta voi siksi tarkastella ikään kuin laboratorio-olosuhteissa. Tarkastelen ihmisen ja luonnon välistä suhdetta kolmella eri tasolla: miten ihmisen vaikutus maisemaan hiipuu, mikä on ihmisen merkitys toisille lajeille ja minkälaiset ihmisen lajiominaisuudet osoittautuvat arvokkaiksi teosten postapokalyptisissä maailmoissa. Analyysi paljastaa postapokalyptisessa fiktiossa ilmenevän ihmisen merkityksettömyyden maapallon muulle ekosysteemille, mutta myös ihmisen ainutlaatuisuuden lajina, jolla on mahdollisuus joko kokonaan tuhota maapallonlaajuinen ekosysteemi tai pelastaa se. Teoksista käy myös ilmi ihmisen inhimillinen tarve olla karuimmissakin olosuhteissa toiveikas oman tulevaisuutensa suhteen. Tulosteni perusteella postapokalyptisten teosten ekokriittiseksi funktioksi nouseekin se, kuinka kirjallisuuden keinoin voidaan näyttää, miltä ihmislajin äkillinen tuho näyttäisi, varoittaa sen nykytoiminnastamme kumpuavista syistä ja osoittaa mahdollisen sukupuuttomme seuraukset niin yksilöille, lajillemme kuin koko maapallolle. Postapokalyptinen fiktio kertoo, että me olemme laji, joka pystyy ottamaan vastuun teoistaan tällä planeetalla, jos niin haluaa. Me olemme myös laji, joka pystyy kuvittelemaan, miten voi käydä, jos emme tuota vastuuta ota.

OBJECTIVES. Oral foreign language skills are an integral part of one's social, academic and professional competence. This can be problematic for those suffering from foreign language communication apprehension (CA), or a fear of speaking a foreign language. CA manifests itself, for example, through feelings of anxiety and tension, physical arousal and avoidance of foreign language communication situations. According to scholars, foreign language CA may impede the language learning process significantly and have detrimental effects on one's language learning, academic achievement and career prospects. Drawing on upper secondary students' subjective experiences of communication situations in English as a foreign language, this study seeks, first, to describe, analyze and interpret why upper secondary students experience English language communication apprehension in English as a foreign language (EFL) classes. Second, this study seeks to analyse what the most anxiety-arousing oral production tasks in EFL classes are, and which features of different oral production tasks arouse English language communication apprehension and why. The ultimate objectives of the present study are to raise teachers' awareness of foreign language CA and its features, manifestations and impacts in foreign language classes as well as to suggest possible ways to minimize the anxiety-arousing features in foreign language classes. METHODS. The data was collected in two phases by means of six-part Likert-type questionnaires and theme interviews, and analysed using both quantitative and qualitative methods. The questionnaire data was collected in spring 2008. The respondents were 122 first-year upper secondary students, 68 % of whom were girls and 31 % of whom were boys. The data was analysed by statistical methods using SPSS software. The theme interviews were conducted in spring 2009. The interviewees were 11 second-year upper secondary students aged 17 to 19, who were chosen by purposeful selection on the basis of their English language CA level measured in the questionnaires. Six interviewees were classified as high apprehensives and five as low apprehensives according to their score in the foreign language CA scale in the questionnaires. The interview data was coded and thematized using the technique of content analysis. The analysis and interpretation of the data drew on a comparison of the self-reports of the highly apprehensive and low apprehensive upper secondary students. RESULTS. The causes of English language CA in EFL classes as reported by the students were both internal and external in nature. The most notable causes were a low self-assessed English proficiency, a concern over errors, a concern over evaluation, and a concern over the impression made on others. Other causes related to a high English language CA were a lack of authentic oral practise in EFL classes, discouraging teachers and negative experiences of learning English, unrealistic internal demands for oral English performance, high external demands and expectations for oral English performance, the conversation partner's higher English proficiency, and the audience's large size and unfamiliarity. The most anxiety-arousing oral production tasks in EFL classes were presentations or speeches with or without notes in front of the class, acting in front of the class, pair debates with the class as audience, expressing thoughts and ideas to the class, presentations or speeches without notes while seated, group debates with the class as audience, and answering to the teacher's questions involuntarily. The main features affecting the anxiety-arousing potential of an oral production task were a high degree of attention, a large audience, a high degree of evaluation, little time for preparation, little linguistic support, and a long duration.

The thesis aims to show how cognitive empathy, i.e. rational perspective taking of others’ mental states, seems to be more productive in most human interactions than the natural, i.e. affective or emotional empathy, that we spontaneously tend to feel for those who are close or similar to us or for those who suffer. The thesis claims that people both with and without disabilities should be treated with case-by-case cognitive empathy, meaning that people without disabilities might sometimes need more empathy than people with disabilities. This thought and operating process that is called all-inclusive empathy, does not come naturally to most people but needs conscious practice and reflection, preferably from the early age. The term all-inclusive empathy refers not only to all kinds of people who need empathy, but also to all kinds of issues that raise the need for empathy in the beneficiary. This means that the need for empathy should always originate in the beneficiary, not in the empathizer. Related to empathy, the thesis introduces Linda Zagzebski's exemplarist moral theory (EMT), which suggests that we should not trust moral norms and rules but instead our feelings of admiration towards certain morally admirable people, i.e. exemplary figures, and then mirror that admiration with critical reflection. According to EMT, exemplary figures can be found anywhere; in real life, novels, films, plays, etc., and they guide us how to behave morally in each situation. Prerequisite for this guidance is that our admiration towards them should stand up to critical reflection over time. Concerning the literature studies, the thesis examines R. J. Palacio’s two youth novels, Wonder and Auggie and Me – Three Wonder Stories, and shows how the novels implement the above mentioned themes; cognitive and all-inclusive empathy, and exemplarist moral theory. The novels combine all-inclusive empathy and EMT by revealing some characters as exemplary figures and showing how they exemplify cognitive and all-inclusive empathy in the story. The examination of the novels clarifies how the theoretical concepts of EMT and all-inclusive empathy make a difference when implemented in real life situations and are distinct from other related theories such as other moral theories and the concepts of affective and emotional empathy. The overall aim of the thesis is to enhance well-being of people both with and without disabilities by encouraging them to search inspirational exemplary figures and practice cognitive and all-inclusive empathy. Furthermore, the thesis claims that R. J. Palacio’s two novels could be used in character education in schools and other educational and free-time contexts, because novel reading in general enhances empathy, and especially the novels that represent affective perspective taking, i.e. an attitude that combines emotional involvement and cognitive process, could be particularly effective in character education. Palacio’s novels implement affective perspective taking by evoking diverse feelings in a reader, who then sees how the exemplary figures in the story deal with their own emotions and transform them into moral actions. A suggestion for future research in the fields of empathy, literary studies and character education is to search and build a database for novels with exemplary figures who carry out all-inclusive empathy through affective perspective taking.

Kysymys wiccan määrittelystä nousi ajankohtaiseksi vuosituhannen vaihteessa, kun joukko wiccoja päätti hakea uskonnolleen virallisen yhdyskunnan asemaa. Yritys ei onnistunut, sillä opetusministeriö piti wiccaa liian hajanaisena, eikä katsonut sen täyttävän laissa määriteltyjä uskonnon tunnusmerkkejä. Tutkielman tarkoitus on paneutua nimenomaan virallistamis-prosessin puitteissa käytyyn määrittelykeskusteluun diskurssianalyysin tarjoamin keinoin. Aineistona käytän projektin avuksi perustettua Suomiwicca-keskustelulistaa. Keskeisiä kysymyksiä ovat mm. miksi määrittely loppujen lopuksi on niin vaikeaa, ja miten siihen liittyviä ongelmia on pyritty ratkaisemaan. Samalla kiinnitän huomiota yleiseen uskonnon määrittelyyn uskonnonvapauslain näkökulmasta sekä länsimaissa tapahtuvaan uskonnollisuuden individualistumiseen. Määrittelyvaikeuksien juuret nousevat wiccan historiasta ja avoimen lähteen uskonnolle tyypillisistä piirteistä. Aineistossani lisäväriä keskusteluun tuovat lainsäädännön vaatimukset sekä oman sosiaalisen identiteetin varjeleminen. Teoreettisena viitekehyksenä toimiikin H. Tajfelin ja J. C. Turnerin sosiaalisen identiteetin teoria. Määrittelyyn kiinteässä yhteydessä olevan kategorisoinnin kognitiiviset periaatteet on niin ikään huomioitu. Analyysi paljastaa, että määrittely koetaan vaikeaksi, koska wicca on luonteeltaan epä-dogmaattinen, yksilön autonomiaa korostava mysteeriuskonto. Tällaista uskontoa ei kukaan voi eikä kenenkään pitäisi määritellä, vaan wiccalaisuus perustuu itsemäärittelyyn. Silti tunnustetaan, ettei kaikki wiccaksi nimetty ole wiccaa, ja käytännössä itsemäärittelyn rinnalle astuu muita tekijöitä. Eroa wiccan ja ei-wiccan välille yritetään tehdä mm. erottautumalla sosiaalista identiteettiä heikentävistä liikkeistä (esim. satanismi, new age), jotka ulkopuoliset usein yhdistävät wiccaan. Erotteluja tehdään myös wiccan sisällä. Kritiikin kohteeksi joutuvat sekä yksittäiset henkilöt että eklektinen wicca-suuntaus kokonaisuutena. Oikeudesta wicca-nimitykseen ja siihen liittyvään sosiaaliseen identiteettiin pidetään kuitenkin lujasti kiinni, ja vihjailuja epäaitoudesta pidetään loukkaavina. Käytännössä itsemäärittely osoittatuu siis toimimattomaksi ja liian löyhäksi strategiaksi, vaikka onkin sopusoinnussa wiccan ideologian kanssa. Itseidentifikaatio on toki oleellinen osa wiccana olemista, mutta sen lisäksi on oltava uskottava, ja tultava muiden wiccojen hyväksymäksi perheyhtäläisyyden perusteella. Perheyhtäläisyyspiirteiden sijasta listalla keskitytään kuitenkin wiccaa monoteettisesti määrittävän piirteen etsimiseen. Tällaiseksi ehdotetaan mm. redeä, jumalkäsitystä sekä luontosuhdetta, mutta tulkinnallisten erimieli-syyksien vuoksi yhtäkään niistä ei kelpuuteta. Sen sijaan selkeyttä wiccakenttään näyttää tuovan taksonomisten jaotteluiden tekeminen ja wicca-suuntausten erojen korostaminen. Näin kaikki wiccaksi nimittäytyvät tunnustetaan wiccoiksi, mutta kenenkään sosiaalinen identiteetti ei silti heikkene. Strategia vaikuttaa lupaavalta, mutta sen tasa-arvoinen toteutuminen vaatii vielä hiomista ja uudenlaisten jaottelujen vakiinnuttamista. Tämä kuitenkin todistaa, ettei tyydyttävän määritelmän löytyminen ole täysin mahdotonta, kunhan kaikki wicca-ryhmittymät huomioidaan eikä keneltäkään yritetä väkisin riistää sosiaalista identiteettiä.

This thesis discusses various depictions of women’s mental illness and disability in Roman Stoic philosophy, historiography, medical texts, and legislation. The aim of this thesis is to show how mentally ill and disabled women are portrayed in the Roman prose and how healthy women are associated with the masculine ideals. The Roman medicine based itself on a long Greek tradition and native cultural influences and traditions. This synthesis created a medical field in which women are treated as anomalies and as inferior to men. This thinking is reflected in the Roman philosophy, jurisdiction, and historiography as well; women are described as absent-minded and childlike, or uncontrollable, emotional, and even insane. Women’s illness and disability are often used as moral examples in prose. This research aims to show an aspect of illness and disability in Rome that is rarely discussed and less well-known. Male illness and disability are often referred to in Roman literature; it is important to also shed light on the female experience. Lately, disability has become a more popular topic in the research of Antiquity, and so has the focus on marginalised groups such as women, children, and the elderly. The Roman concept of virtue, virtus, that fundamentally defined Roman health, is associated with men and masculinity in the original texts. Thus, an essential viewpoint to women’s illness and disability in this thesis is the concept of virtus. The research is based on the primary sources and research literature that consisted of research on women, disability, mental illness, and health in the Roman context. Methods of various fields were applied, from close reading and narrative analysis to the methods of historical research. The main results of this research show that women existed in a grey zone legally and medically. Philosophy offers a depiction of a perfect and an ideal Roman woman. This character hardly existed in reality, but the virtuous ideal is often contrasted with the unvirtuous, even wicked women of the Roman historiography. The evidence lies in the primary sources that describe healthy and ill women in different contexts. This thesis concludes that mentally ill and disabled women existed in the Roman prose and they were recognised in multiple ways; their professions, backgrounds, treatment, and legal rights are discussed in multiple sources. This information is scattered, vague, and often influenced by the personal opinions of the authors. Mentally ill and disabled women were considered different from healthy women but neither group is considered capable of achieving virtues inherent to men and masculinity in the primary sources. Healthy women could theoretically achieve virtue but in reality, women existed outside the Roman understanding of virtuous health.

Pro gradu -tutkielmassani käsittelen pragmaattisia fraseologismeja ja sitä, kuinka ne pitäisi esittää elektronisessa saksa suomi-erikoissanakirjassa. Tutkielman tavoite on hahmotella sanakirja-artikkelin malli. Sanakirja on semasiologis-onomasiologinen, ts. käyttäjä voi etsiä siitä sekä tiettyä ilmaisua että tiettyä kommunikaatiotilannetta. Sanakirjan pääasiallinen kohderyhmä ovat kääntäjät, mutta se soveltuu myös kielenopiskelijoiden ja muiden saksan kielen kanssa tekemisissä olevien käyttöön. Tutkielman teoriaosuudessa käsittelen fraseologiaa, pragmaattisia fraseologismeja, niiden erityispiirteitä ja kääntämistä sekä työn kannalta merkityksellisiä leksikografian käsitteitä, sanakirjatyyppejä ja sanakirjojen rakenteita. Lisäksi esittelen elektronisten sanakirjojen ominaisuuksia. Onhan melko varmaa, että niiden käyttö yleistyy entisestään tulevaisuudessa mm. niiden helppo- ja nopeakäyttöisyyden vuoksi. Omassa kappaleessaan käsittelen pragmaattisia fraseologismeja leksikografisesta näkökulmasta ja nostan esille niiden esittämiseen liittyviä ongelmia, joista annan olemassa oleviin yksi- ja kaksikielisiin sanakirjoihin perustuvia esimerkkejä. Lopuksi hahmottelen parannusehdotuksiin perustuvan sanakirja-artikkelin teoreettisen mallin ja havainnollistan sitä kolmella esimerkkiartikkelilla. Fraseologian piiriin lukeutuvat pragmaattiset fraseologismit ovat suhteellisen uusi tutkimuskohde. Kontrastiivisia tutkimuksia kieliparissa saksa suomi on erittäin vähän, ja pragmaattisten fraseologismien kääntämistä ei myöskään ole juuri tutkittu. Pragmaattiset fraseologismit jaetaan yleensä kahteen ryhmään: rutiini-ilmaisuihin ja keskustelukiteytymiin. Rutiini-ilmaisut ovat tilannesidoksisia, kiteytyneitä ja pääsääntöisesti lauseenveroisia ilmaisuja, jotka toistuvat arkipäiväisissä kommunikaatiotilanteissa. Ne ovat syntaktisesti ja semanttisesti heterogeenisia, ja niiden funktiot ovat moninaisia: Rutiini-ilmaisuihin kuuluu monia kohteliaisuussanontoja, kuten tervehdyksiä ja toivotuksia, mutta myös hämmästystä, pelkoa, iloa, torjuntaa ym. ilmaisevia fraseologismeja. Keskustelukiteytymät sen sijaan ovat ei-idiomaattisia, esiintyvät epäitsenäisinä, ts. vain lausumaan upotettuina, eivätkä ne ole tilannesidoksisia. Keskustelukiteytymillä on monia kommunikatiivisia tehtäviä, kuten puheen jäsennys, puhekumppanin huomion kohdentaminen tai epävarmuuden ilmaiseminen. Ne ovat yleensä polyfunktionaalisia ja niitä voi usein varioida paljonkin. Kieltä käyttävien on hallittava sekä rutiini-ilmaisujen että keskustelukiteytymien käyttö kommunikaation sujuvuuden takaamiseksi ja kulttuuristen yhteentörmäysten välttämiseksi. Pragmaattisten fraseologismien esittäminen sanakirjoissa on monien tutkijoiden mukaan yhä nykyäänkin osin puutteellista. Perinteisen leksikografian metodit eivät riitä kuvaamaan pragmaattisia fraseologismeja riittävän tarkasti. Parannettavaa on sekä mikro- että makrostruktuurissa, ts. sanakirja-artikkeleissa, hakusanojen valinnassa ja järjestyksessä sekä siinä, minkä hakusanan alta ilmaisu on löydettävissä. Lisäksi ongelmia on sanakirjojen alku- ja lopputeksteissä ja hakusanojen välisissä viittaussuhteissa. Perehdyn tutkielmassani erityisesti mikrostruktuurien ongelmakohtiin. Löytämistäni esimerkeistä käy ilmi, että pragmaattisia fraseologismeja ei yleensä ole varustettu vastaavalla merkinnällä, ne on sijoitettu sanakirja-artikkeliin epäsystemaattisesti ja epäloogisesti eikä rutiini-ilmaisuja ja keskustelukiteytymiä ole erotettu toisistaan. Ilmaisusta ei aina ole annettu sitä muotoa, jossa se todellisuudessa toteutuu, mikä esim. hankaloittaa kielenoppijan mahdollisuutta oppia aktiivisesti käyttämään ilmaisua. Myös syntaktis-semanttiset tiedot ovat ajoittain liian niukkoja, samoin kuin pragmaattis-kommunikatiiviset tiedot, mikä on erittäin vakava puute. Pragmaattisten fraseologismien käyttöä on mahdotonta kuvailla ilman kyseisiä tietoja. Hahmottelemassani sanakirja-artikkelin mallissa jokainen ilmaisu on löydettävissä oman hakusanansa alta. Kääntäjiä ajatellen ilmaisulle annetaan mahdollisimman monia ekvivalentteja ja myös tietoa niistä. Artikkelissa selitetään tarkoin, mitä ilmaisu tarkoittaa ja miten sitä käytetään. Ilmaisun tyylistä, konnotaatioista, tekstispesifisyydestä, ajallisesta ja alueellisesta jakautuneisuudesta ja kommunikatiivisesta funktiosta annetaan yksityiskohtaisia tietoja. Linkeistä on mahdollisuus päästä katsomaan synonyymisten tai samaan tilanteeseen liittyvien ilmaisujen sanakirja-artikkeleita. Ilmaisuille annetaan esimerkkejä, jotka ovat peräisin sekä sanakirjoista ja autenttisista teksteistä että fiktiivisistä dialogeista ja niiden käännöksistä. Pragmaattisten fraseologismien kääntäminen on hankalaa monesta syystä, mm. siksi, että ne ovat kieli- ja kulttuurisidonnaisia ja polyfunktionaalisia. Kääntäjällä on oltava erittäin hyvän kielitaidon ja kulttuuritietämyksen lisäksi tietoa myös sekä lähde- että kohdekielen fraseologiasta. Pragmaattisten fraseologismien erikoissanakirja helpottaisi kääntäjien työtä merkittävästi.

WikiMage is an online web game based on Wikipedia which is a free, collaboratively edited, and multilingual Internet encyclopedia. The name WikiMage is a combination of Wikipedia and Image that implies the game is built on those images referenced by Wikipedia articles. The WikiMage will challenge the players in terms of their width and depth of knowledge. During the game, a large number of pictures will be presented, and only the player who is able to distinguish the potential relationships between those images can win the game. It is deployed in CoSCo Demos server. By the time this article is composed, WikiMage is accessible through its URL.

Tässä tutkielmassa tutkin, mitä karmeliittamunkki Wilfrid Stinissen (1927–2013) kirjoittaa kärsimyksestä, miten hän opastaa kohtaamaan kärsimystä sekä millainen rooli spiritualiteetilla ja kristillisellä mystiikalla on hänen opastuksessaan koskien kärsimyksen kohtaamista. Ensisijaisina lähteinä käyn läpi Stinissenin saarnakokoelman Verraton aarre ja hartauskirjan Tänään on Jumalan päivä. Tutkimusmenetelmänä käytän systemaattista analyysia. Rakennan esitykseni oman, toisen ja Jumalan kärsimyksen kohtaamisen kolmijaoksi, jossa pääasiallisen huomion saa aineiston mukaisesti oman ja yhteisen kärsimyksen kohtaaminen. Rajaan aiheeksi lähtökohdiltaan ei-hengellisen kärsimyksen, jonka kohtaamiseen Stinissen tarjoaa hengelliset välineet. Aloitan analyysin yhdestä Stinissenin johtoaiheista, kärsimyksen kirkastumisesta, johon spiraalimaisesti palaan ja syvennyn useamman kerran tutkimuksen edetessä. Löydän karmeliittaveljen ajattelun edellytykset erityisesti Uudesta testamentista ja kristillisen mystiikan traditiosta. Tutkimustulokseni Stinissenin käsitysjärjestelmästä kiteytyvät seuraavasti: Kirkastuminen tarkoittaa taivaalliseksi kunniaksi muuttumista ja toteutuu kärsittäessä Kristuksen kanssa. Hätä on edellytys rukoukselle, ja rukouksen voi typistää hädän näyttämiseen. Tunteet ovat alisteiset uskolle, joka havaitsee etenkin kokemukset yksinäisyydestä harhaksi. Uskova iloitsee avuntarpeestaan, joka vetää lähemmäksi kärsimällä voittanutta Jeesusta. Kärsimyksen tarkoitus on yhteys kärsivään Kristukseen, joka on läsnä kaikessa kärsimyksessä. Uhrautumisessa kärsimys yhdistyy rakkauteen, joten yrittämällä suostua kärsimykseensä rakastaen voi tutustua Jumalaan, joka on itsensä alttiiksi antava rakkaus. Lähtökohtina toisen ihmisen syvään kohtaamiseen Stinissen opastaa toisen täyteen hyväksyntään ja toisessa elävän jumalallisen todellisuuden puhuttelemiseen. Kärsivässä toisessa rakkauden kirkkaus ja Kristus sulautuvat yhdeksi. Jumalan suurin tuska on siinä, ettei ihminen usko olevansa rakastettu. Esitykseni selkeyttää ja jäsentää Stinissenin opetusta, avaa ekumeenisia kysymyksenasetteluja sekä tuo spiritualiteetin välineistöä sielunhoidon tutkimusalueelle. Spiritualiteetti ja kristillinen mystiikka osoittautuvat elimellisiksi Stinissenin opastuksessa. Strukturoivana prinsiippinä hänen kärsimyksen-spiritualiteetissaan havaitsen kaiken ihmiselle tapahtuvan sisältyvän Jumalan rakkaudensuunnitelmaan, johon luottaen karmeliittaveli opastaa kärsimystä kohtaamaan.

Tarkastelen työssäni pragmatismista tunnetun amerikkalaisfilosofin William Jamesin ”Will to Believe” -argumenttia. James argumentoi Will to Believe -esseessään, että olemme oikeutettuja omaksumaan maailmankatsomuksellisia uskomuksia, vaikka pakottavaa evidenssiä ei olisi saatavilla. Työni tavoitteena on esitellä ja arvioida kriittisesti Jamesin argumentaatiota. Toteutan tutkielmani systemaattisella analyysillä. Jeff Jordanin analyysia seuraten jaan WB-argumentin kahteen osaan siten, että ensin tarkastelen WB-argumentin evidentialismin kritiikkiä, jonka jälkeen tarkastelen millä tavoin voimme Jamesin mukaan oikeuttaa maailmankatsomuksellisia uskomuksia evidentialismia laajemmasta näkökulmasta. Tutkielman pääasiallisena lähteenä on William Jamesin Will to Believe -essee, mutta viittaan jonkun verran myös Jamesin muuhun tuotantoon. Hyödynnän lisäksi James kommentaareja, joista tärkeimpiä ovat Robert J. O’Connellin William James on the Courage to Believe ja Sami Pihlströmin Usko, järki ja ihminen. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastelen WB-argumentin taustoja. Esittelen ja arvioin William Jamesin ja William Cliffordin vuoropuhelua uskomusten etiikasta. James hylkää Cliffordin kuuluisan eettisen ohjeen, jonka mukaan on moraalisesti väärin omaksua mitään uskomusta ilman evidenssiä. James osoittaa, että Cliffordin kanta on liian vaativa. Seuraavaksi tarkastelen WB-argumentin suhdetta uskonnonfilosofian pääsuuntauksiin, erityisesti evidentialismiin ja fideismiin. WB-argumentti on ilmeisellä tavalla yhteensopimaton evidentialismin vahvan muodon kanssa, mutta ei kuitenkaan ajaudu fideismiin asti. Lopuksi tarkastelen WB-argumentin ja Pascalin vedonlyönnin yhtäläisyyksiä. Pintapuolisesti WB-argumentti ja Pascalin veto vaikuttavat samankaltaisilta, sillä kummassakin oikeutetaan uskomuksia niiden seurausten näkökulmasta. James tekee kuitenkin selväksi, että maailmankatsomuksellisia uskomuksia ei voida muodostaa puhtaasti hyötyjä laskeskelemalla. Toisessa pääluvussa esittelen WB-argumentin evidentialismin kritiikin, jonka jälkeen tarkastelen maailmankatsomuksellisten uskomusten oikeuttamista. James esittää esseessään kolme erilaista tapausta, joissa uskomuksia ei ole järkevää muodostaa evidenssin perusteella. Keskityn näistä mielestäni keskeisimpään niin kutsuttuun älyllisesti ratkaisemattomaan aitoon valintatilanteeseen, jota ei määritelmällisesti voi ratkoa evidenssillä. Uskomusten oikeuttamisen näkökulmassa olennaista on huomioida Jamesin ”tahtovan” luonteen käsite. O’Connellia seuraten puolustan ajatusta, jonka mukaan maailmankatsomuksellisten uskomusten oikeuttaminen tapahtuu holistisesti myös yksilön temperamenttiset seikat huomioiden. Kolmannessa pääluvussa tarkastelen WB-argumenttiin kohdistettua kritiikkiä. Keskeisimmän kritiikin mukaan WB-argumentti johtaa toiveajatteluun. WB-argumentin on myös väitetty johtavan doksastiseen voluntarismiin. Merkittävä osa WB-argumentin kritiikistä johtuu kuitenkin Jamesin ajatusten osittaisesta väärinymmärryksestä, joskin myös aiheellista kritiikkiä on esitetty. Erityisesti Jamesin väite alustavan uskon välttämättömyydestä uskonnollisen uskomuksen verifioimisessa ei ole ongelmaton.