Browsing by Title

Tutkielma käsittelee työelämän muutosta ja eläketurvan kehitystä itsensätyöllistämisen valossa. Työssä pyritään selvittämään, mitä itsensätyöllistäminen on ja miten sen voisi määritellä. Toiseksi tarkastellaan Suomen työeläkejärjestelmän toimivuutta ja mahdollisia kehitystarpeita itsensätyöllistämisen näkökulmasta. Itsensätyöllistäminen hahmotetaan osaksi kapitalismin, elinkeinorakenteen ja työn muutosta. Talouden vapautuminen ja globalisoituminen sekä tietotekniikan kehittyminen ovat mullistaneet tuotantoa ja työmarkkinoita. Samalla sekä työn teettämisen muodot että työprosessit ovat moninaistuneet. Niin sanottu normaalityö, täysipäiväinen työskentely toistaiseksi voimassaolevassa työsuhteessa, on haastettu monenlaisella epätyypilliseksi kutsutulla työllä, jolloin työn ja toimeentulon epävarmuus on lisääntynyt. Työprosesseja ei enää järjestetä tehdasmaisen mekaanisesti ja persoonattomasti vaan työssä esimerkiksi kommunikaatiotaidot ja muut henkilökohtaiset ominaisuudet korostuvat. Suomen työeläkejärjestelmää on kehitetty koko sen olemassaolon ajan aktiivisesti ja se ottaa jokseenkin kattavasti ja joustavasti huomioon työelämän muutokset. Vaikka työeläkejärjestelmä ja sen soveltamiskäytännöt pääosin rakentuvat työlainsäädännössä määritellyn työsuhteen ja siitä johdetun yrittäjyyden määritelmille, on työeläkejärjestelmä joustavampi kuin esimerkiksi työttömyysturvajärjestelmä. Itsensätyöllistämistä tarkastellaan työprosessiteorian avulla. Työprosessiteoria pohjautuu Karl Marxin ajatteluun pääoman kasautumispyrkimyksistä sekä lisäarvon tuottamisesta palkkatyön avulla. Työprosessiteoria tarjoaa kontrollin ja vastarinnan käsitteet, joiden avulla aineistoa eritellään ja itsensätyöllistäminen pyritään asemoimaan perinteisten työmarkkinapositioiden, työntekijyyden ja yrittäjyyden, luomaan kehikkoon. Tutkimusaineisto koostuu viidestä teemahaastattelusta. Haastateltavat löytyivät tutkijan omien sosiaalisten verkostojen avulla ja haastattelut toteutettiin kahdessa osassa muutaman vuoden välein. Haastattelukysymykset sekä analyysi rakentuivat teoriasidonnaisesti tai -ohjaavasti. Aineiston perusteella saattoi havaita, että itsensätyöllistäminen, esimerkiksi yksinyrittäjyys ja työn teettäminen toimeksiantosuhteissa, on työn ostajalle edullisempaa kuin työsuhteisen työvoiman käyttö. Työnsuorittajalle, itsensätyöllistäjälle, työskentely tarjoaa vapautta mutta yritysmuotoinenkaan työskentely ei vaikuta tarjoavan aitoa mahdollisuutta voiton tekemiseen. Työn ostajat eivät pysty kontrolloimaan itsensätyöllistäjien työprosessia kuten palkkatyösuhteisten työntekijöiden, mutta etenkin jatkuvan tavoitettavuuden ja joustavuuden vaatimus levittää työn koko elämään ja on nähtävissä kontrollin keinona. Itsensätyöllistäjien vastarinnan keinot ovat rajoitetummat kuin työntekijöillä, sillä varsinkaan perinteiset institutionaaliset järjestelmät, esimerkiksi ammattiliitot, eivät jousta työntekijyyden ja yrittäjyyden välimaastossa olevien tai työmarkkina-asemasta toiseen siirtyvien itsensätyöllistäjien tarpeisiin. Työeläkkeen kartuttamisen suurimmat haasteet aiheutuvat sosiaaliturva- ja verotusjärjestelmän monimutkaisuudesta. itsensätyöllistäjille jää huomattava vastuu valvoa ja huolehtia oman eläketurvansa karttumisesta kulloinkin oikean eläkelain piirissä, mutta tiedot, taidot ja mahdollisuudet kantaa vastuuta eivät välttämättä ole erityisen hyvät. Itsensätyöllistäjyys ei ole selvärajainen työmarkkinapositio vaan ennemminkin ilmiö, joka haastaa työlainsäädännössä rakennetun työntekijä-yrittäjä-dikotomian sekä siihen perustuvat sosiaaliturvajärjestelmät. Se myös patistaa tarkastelemaan yrittäjien välisiä valtahierarkioita ja niistä aiheutuvia seurauksia yksilöiden toimeentulomahdollisuuksiin.

I denna avhandling pro gradu utför jag, för att undersöka förhållandet mellan kategorierna etnicitet, klass och kön i den sverigefinska litteraturen, en intersektionellt filtrerad analys av tre skönlitterära verk; Susanna Alakoskis Svinalängorna, Antti Jalavas Asfaltblomman och Eija Hetekivi Olssons Ingenbarnsland. Mitt mål är att visa att de tre kategorierna tillsammans skapar det fiktiva svenska samhälle som läsaren möter i romanerna. På ett teoretiskt plan tar min avhandling avstamp i den tanke om ett etniskt filter genom vilket all litteratur skriven av invandrare betraktas, som presenteras i Astrid Trotzigs essä "Makten över prefixen" och i Magnus Nilssons Den föreställda mångkulturen: klass och etnicitet i svensk samtidsprosa och i intertextualiteten, en teori som stipulerar att makt konstrueras i samverkan mellan olika kategorier. Min analysmetod, intersektionell filtrering, bygger på en kombination av intersektionell teori och en vidareutveckling av tanken om etniskt filtrerade läsningar. I denna vidareutveckling skapar jag tre filter, ett för kategorin etnicitet, ett för kategorin klass och ett för kategorin kön. Dessa filter tillåter mig att dekonstruera det skönlitterära materialet, genom att utgående från på förhand bestämda kriterier fokusera just det stoff som är relevant för en specifik analyskategori. Genom att utföra intersektionellt filtrerade läsningar av Svinalängorna, Asfaltblomman och Ingenbarnsland visar jag att det tre författarna visserligen fokuserar var sin kategori - Alakoski tar avstamp i klass, Jalava fokuserar invandringen och Hetekivi Olsson infallsvinkel är kön - men att den bild av det svenska samhället som presenteras i de tre verken skapas i samverkan mellan kategorierna etnicitet, klass och kön.

Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten Suomen ja Pohjoismaiden etnisiä vähemmistöjä esitetään ruotsin oppikirjoissa. Tarkastelen, mitä etnisiä vähemmistöjä representoidaan oppikirjoissa ja millaisia diskursseja oppikirjat tuottavat näistä vähemmistöistä. Diskurssi tarkoittaa tässä yhteydessä kirjallisen ja kuvallisen esittämisen tapaa. Lisäksi vertaan, miten oppikirjat täyttävät nykyisen opetussuunnitelman (POPS 2014) vaatimukset kulttuurisen moninaisuuden esiintymisestä sekä kulttuurisen kompetenssin kehittämisestä. Tutkielman aineistona on kaksi B-ruotsin oppikirjasarjaa, Megafon ja På gång, jotka on tarkoitettu 6.–9. vuosikurssille. Tutkielman rajallisuuden vuoksi keskityn ainoastaan tekstikirjoihin, eli tehtäväkirjat eivät sisälly aineistooni. Tutkimusmenetelmänä käytän kriittistä diskurssianalyysia. Olen ensin havainnoinut etnisten vähemmistöjen representaatioita oppikirjojen teksteissä, kuvissa ja henkilöhahmoissa. Tämän jälkeen olen tarkastellut, millaisia diskursseja representaatioista muodostuu. Kriittisen diskurssianalyysin mukaisesti olen tarkastellut, keiden näkökulmasta etniset vähemmistöt esitetään ja millaisia piileviä asenteita diskursseihin liittyy. Tutkimustulokset osoittavat, että Megafon- ja På gång -oppikirjoihin sisältyy maahanmuuttajien, saamelaisten ja ruotsinsuomalaisten representaatioita. Oppikirjat esittävät näitä vähemmistöjä neljän diskurssin avulla: vähemmistöt esitetään joko ihailun kohteena eli julkisuudenhenkilöinä, stereotypioina, tasavertaisina yhteiskunnan jäseninä tai anonyymeina kuvituskuvina. Tutkimustuloksien perusteella on ilmeistä, että etnisten vähemmistöjen representaatiot eivät ole tarpeeksi monipuolisia tai samastuttavia, vaikka jotkut vähemmistöön kuuluvat henkilöhahmot ovat onnistuneita. Tutkimuksen aineistona olleet oppikirjat eivät täysin saavuta opetussuunnitelman vaatimuksia kulttuurisesta moninaisuudesta eivätkä oppikirjat yksinään anna tarpeeksi välineitä oppilaiden kulttuurisen kompetenssin kehittämiseen.

This master’s thesis focuses on the experiences of girls with immigrant background in general upper secondary school and preparatory programme for general upper secondary school focusing on foreign languages, support practices and study counselling. Previous research suggest that students with im-migrant background apply for upper secondary schools with lower grades and have a higher probability of dropping out of education than the majority (eg. Kilpi-Jakonen 2011, Valtiontalouden tarkastusvi-rasto 2015). Also in spite of academic orientation young people with immigrant backgrounds have been guided to vocational schools instead of general schools - especially girls with immigrant back-grounds (e.g. Kurki 2008a & 2008b, Souto 2016, Kurki & Brunila 2014). Finnish education system and the current educational policy discourses creates the frame of reference for this study. This study aims at producing fresh data and findings from the field about support practices and education of girls with immigrant backgrounds in the upper secondary school. This study is educational ethnography contextualized to the current educational policies (Troman, Jeffrey & Beach 2006). The analytical interest is in the structural factors defining general upper secondary schools as well as in the everyday life and how people make sense of it. The data for this study has been produced in one general upper secondary school and in one group of preparatory programme for general upper secondary education in the spring term of 2017. Data consists of field notes, interviews (n=23) and educational policy documents. The study is part of EMED-research project. The structure of Finnish school system, support practices and study counselling were important factors that affected student’s educational choice making. Experiences of given counselling, need of support and language proficiency varied. The current educational policy discourse highlights freedom of choice and possibilities. This was also emphasized in the girl’s narratives. In reality educational educational transitions constructs in relation to given counselling, Finnish language proficiency and in relation to structures of the school system and what seems realistic.

Tutkielma käsittelee säästö- ja lainaryhmiä Emuhayassa Länsi-Kenian maaseudulla. Tutkielman ensisijaisena tarkoituksena on tutustuttaa lukija toistaiseksi etnografisesti vähän tutkittuun mikrorahoituksen muotoon, säästö- ja lainaryhmätoimintaan. Tutkielma pohjautuu Emuhayassa syksyllä 2012 etnografisin menetelmin kerättyyn aineistoon. Säästö- ja lainaryhmät ovat yhteisölähtöisiä mikrorahoitusryhmiä ja painottavat säästämistä ensisijaisena rahoituskäytäntönä. Säästö- ja lainaryhmissä yhdistyvät periaatteet kansalaisjärjestöjen hallinnoimasta mikrorahoituksesta ja perinteisten taloudellisten yhteisapuryhmien käytännöistä. Ne perustuvat CARE-järjestön uusliberalistiseen malliin, jonka virallisen agendan mukaan säästö- ja lainatoiminnan tulisi johtaa osallistujien taloudelliseen riippumattomuuteen. Tutkielman teoreettinen viitekehys muodostuu aiemmasta antropologisesta taloudellisten tukiryhmien ja mikrorahoituksen tutkimuksesta sekä tieteenalan velallisuutta käsittelevästä keskustelusta. Tutkielman tarkoituksena on säästö- ja lainaryhmien jäsenten välisiä sosiaalisia suhteita tarkastelemalla kiinnittää lukijan huomio taloudellisen toiminnan sijasta rahoitusryhmän sisäisen dynamiikan merkitykseen, virallisen rahoitusmallin ja ruohonjuuritason käytäntöjen ristiriitaisuuteen sekä klassisen 'hyödykevelka vs. lahjavelka' -erottelun keinotekoisuuteen. Aineiston analyysin perusteella päädytään tulokseen, että Emuhayan säästö- ja lainaryhmillä on taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ulottuvuus. Taloudellinen ulottuvuus on köyhällä maaseudulla tärkeä. Päivittäiset ja äkilliset tarpeet sanelevat usein rahan käyttötarkoitukset. Tästä huolimatta sosiaaliset ja kulttuuriset syyt ovat kuitenkin monelle päällimmäisiä syitä osallistua toimintaan. Ryhmät toimivat esimerkiksi keskustelufoorumeina ja paikkoina solmia ja vahvistaa ystävyyssuhteita. Merkitys on erityisen tärkeä yhteiskunnan marginaalissa eläville ihmisryhmille, joilta puuttui perheen ja suvun muodostama tukiverkko. Kulttuurinen ulottuvuus näkyy paikallisten markkinoiden suojelemisessa ja siinä, että lainarahalla tuetaan yhteisöllisiä seremonioita, jotka vahvistavat koko yhteisön jäsenten välisiä suhteita. Johtopäätöksenä esitetään, että taloudellinen ja sosiaalinen eivät koskaan ole erotettavissa toisistaan. Säästö- ja lainatoiminta on moniulotteista toimintaa ja pitää sisällään sekä hyödyke- että lahjavelallisuuden piirteitä. Ryhmien rahoituksellisessa toiminnassa esiintyvät lyhytkestoiset vaihtosuhteet ja sosiaalisessa toiminnassa jäsenten väliset pitkäkestoiset suhteet. Eri tilanteissa korostuvat eri ulottuvuudet. Sen sijaan, että sosiaaliset suhteet olisivat välineellisessä asemassa taloudellisten päämäärien saavuttamisessa, luo rahoitustoiminnan säännöllisyys alustan sosiaalisten ja kulttuuristen päämäärien tavoittelemiselle. Mikrorahoitusvelalla ylläpidetään osallistujien välisiä suhteita sen sijaan, että niitä pyrittäisi katkaisemaan. Uusliberalistisen mikrorahoitusmallin omaksuminen ei ole tehnyt maaseudun asukkaista kapitalisteja, kuten monet mikrorahoituksen kriitikot ovat pelänneet. Yhteistyön ja yhteisavun kulttuuri on maaseudulla vahva ja vaikuttaa tapoihin, joilla lainarahaa käytetään ja merkityksellistetään. Yksilölliset tavoitteet ovat lopulta aina alisteisia yhteisön hyvinvoinnille.

Perhetaustan ja yhteiskuntaluokan merkitys koulutuspolkuihin on lisääntynyt viime vuosina mahdollisuuksien tasa-arvoa korostavassa suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, miten työläistaustaiset yliopisto-opiskelijat rakentavat narratiivista identiteettiään heidän elämäntarinoissansa. Lisäksi tutkielmassa halutiin tietää, millaisia merkityksiä opiskelijat antoivat elämänsä avaintapahtumille sekä käännekohdille kulkiessaan kohti yliopisto-opintoja. Laadullista tutkielmaa ohjasi teoreettisesti narratiivinen lähestymistapa ja narratiivisen identiteetin teoria. Aineisto kerättiin haastattelemalla kuutta työläistaustaiseksi subjektiivisesti identifioituvaa Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijaa. Haastattelustrategiana käytettiin sovellettua avaintapahtumametodia. Aineiston analyysia ohjasi laadullinen narratiivinen analyysi, jonka tukena käytettiin positiointiteoriaa. Tuloksista rakentuu kuva työläistaustaisista yliopiskelijoista, joiden elämäntarinat ovat ainutlaatuisia, mutta niistä löytyy myös yhtäläisyyksiä. Eritysesti koulutuspolun nivelvaiheet ja yliopistossa opiskelu muodostuvat merkityksellisiksi käännekohdiksi, jotka ovat ohjanneet yliopisto-opintoihin tai yliopistossa kohtaamaan oma työläistaustaisuus. Opiskelijat rakensivat narratiivista identiteettiä eri lähtökohdista, mutta niissä oli läsnä henkilökohtaisiin kykyihin liittyviä älykkyyden ja kunnianhimon positiota, sekä sosiaalisesti työläistaustaisuuden positio, johon yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden positiot liittyivät. Tuloksista käy ilmi, että korkeimman koulutustason saavuttaminen on edelleen mahdollista perhetausta huolimatta, mutta yhteiskuntaluokka on edelleen läsnä työläistaustaisten yliopisto-opiskelijoiden koulutuspoluissa ja osana identiteettiä.

Tässä syventävien opintojen tutkielmassa tarkastellaan, millaisia uskontodiskursseja erään pääkaupunkiseudun kunnan sosiaalityön ja pääkaupunkiseudulla toimivan järjestön työntekijöiden asiakastyöhön liittyvissä puheenvuoroissa esiintyy ja miten niitä rakennetaan. Tutkimuksen aineistona on kolme työntekijöiden ryhmähaastattelua, joista yksi on toteutettu kunnan työntekijöiden ja kaksi järjestön työntekijöiden kanssa tammi-maaliskuussa 2020. Tutkimus on poikkitieteellinen ja sijoittuu uskontososiologian ja asumisen sosiaalityön kentille. Diskursiivinen uskonnontutkimus ja yhteiskunnallinen eriytyminen osana länsimaista sekularisaatiokehitystä muodostavat tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen. Aineiston analyysi on toteutettu kriittistä diskurssianalyysia ja kategoria-analyysia soveltaen. Aineistossa esiintyvät uskontodiskurssit voidaan jakaa ymmärrykseen pyrkivään diskurssiin, realismidiskurssiin ja reflektoivaan diskurssiin. Ymmärrykseen pyrkivässä diskurssissa painottuivat asiakkaan yksilöllinen ja kunnioittava kohtaaminen, dialogisuus ja aito uteliaisuus asiakkaan uskontoon liittyviä merkityksenantoja kohtaan. Erityisesti järjestön työntekijät toivat esille dialogisuuden merkitystä asiakastyössä. Ymmärrykseen pyrkivän diskurssin taustalla voidaan nähdä laajempia sosiaalityön, kansainvälisten ihmisoikeuksien ja tutkimusjärjestön arvopohjasta kumpuavien diskurssien vaikutuksia. Sen yhteydessä haastateltavat toivat esille myös tiettyjen inhimillisten kokemusten universaaliutta ja tämän pohjalta rakentuvaa ymmärrystä. Esimerkiksi vanhempi - lapsi kategoriaparia ja siihen liittyviä kategoriasidonnaisia toimintoja käytettiin rakentamaan ymmärrykseen pyrkivää diskurssia. Realismidiskurssi ilmeni aineistossa lainsäädäntöön ja työn ulkoisiin resursseihin vetoamisena. Realismidiskurssia sisältävissä puheenvuoroissa uskonto tuli esille rajoitteita asettavana ja syrjintää lisäävänä tekijänä sekä työtä potentiaalisesti hankaloittavana tekijänä. Etninen tausta, ikä ja sukupuoliero toimivat realismidiskurssin yhteydessä konfliktitilanteita selittävinä tekijöinä, ja niiden kautta selitettiin erilaisia uskontoon liittyviä haastavia asiakastilanteita. Reflektoivan uskontodiskurssin yhteydessä haastateltavat pysähtyivät pohtimaan uskontoon liittyviä ennakko-oletuksiaan, sosiokulttuurisen kontekstin vaikutusta uskonnon asemaan yhteiskunnassa sekä uskonnon puheeksi ottamista asiakastyössä. Uskonto rakentui henkilökohtaiseksi, sensitiiviseksi aiheeksi, jonka puheeksi ottaminen koettiin olevan pääasiassa asiakkaan tehtävä. Haastateltavat toivat esille myös, että asiakkaasta saatavilla olevat ennakkotiedot ohjaavat heidän orientoitumistaan uskonnon puheeksi ottamiseen tapaamisella. Haastateltavat toivat esille kokemuksiaan tilanteista, joissa uskonto asettaa selkeitä rajoitteita asiakkaiden elämään, mutta muutosehdotusten tekeminen uskonnon harjoittamiseen liittyen koettiin todella haastavaksi. Kyseessä on laadullinen haastattelututkimus, jonka perusteella ei voida tehdä yleistyksiä sosiaalityön uskontodiskursseihin liittyen. Tutkimustuloksista on kuitenkin löydettävissä yhteneväisyyksiä aiempiin sosiaalityössä tehtyihin tutkimuksiin, joissa on tarkasteltu työntekijöiden näkemyksiä uskonnon huomioimisesta asiakastyössä. Uskonto näkyy ja sitä pyritään huomioimaan asiakastyössä resurssien puitteissa, mutta se ei ole keskeinen osa työskentelyä eivätkä sosiaalityön asiakkaat pääsääntöisesti tuo uskontoa esille ainakaan voimavaranäkökulmasta vaan enemmän sen tuottamien rajoitteiden kautta. Uskonto nähdään länsimaisen kontekstin kautta hyvin henkilökohtaisena ja sensitiivisenä asiana, josta voidaan tarvittaessa keskustella asiakkaan kanssa, mutta lainsäädännön ja resurssien asettamat raamit määrittävät viime kädessä sen, miten työskentely rakentuu.

Katekumenaatti-toiminta on aikuistyön kokoontuvaa ryhmätoimintaa, joissa käsitellään aikuisten uskonkysymyksiä ryhmän lähtökohdista käsin. Katekumenaatin tavoitteiksi on määritelty uskon löytyminen ja vahvistuminen, rohkaistuminen kristittynä elämisessä sekä ehtoollisyhteyden ja seurakuntayhteyden voimistuminen. Tämä tutkielma on laadullinen tutkimus Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnissa toteutettavasta Katekumenaatti-toiminnasta ja sen osallistujista. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten Katekumenaatti-toimintaa on toteutettu seurakunnissa sekä mitä merkityksiä osallistujat ovat antaneet osallistumiselleen. Tutkimus suoritettiin laadullisena ja aineistolähtöisenä. Olen haastatellut tutkimukseeni kymmentä seurakuntalaista kolmen eri seurakunnan alueella, joissa on toteutettu Katekumenaatti-toimintaa. Haastateltavista kaksi olivat toimineet Katekumenaatti-ryhmässä maallikko-ohjaajina ja kahdeksan edustivat ryhmien osallistujia. Lähestyn Katekumenaatti-toimintaa ja siihen osallistumista kolmesta näkökulmasta: rakenteiden ja ohjauksen, yksilöllisen etsinnän ja ryhmään sitoutumisen sekä seurakuntayhteyden vahvistumisen näkökulmasta. Katekumenaatti pyrkii yhtymäkohtien löytymiseen osallistujien elämäntarinan ja kristillisen uskon välillä. Tämä ohjaa ryhmän pedagogiikkaa osallistujalähtöisyyteen, jossa osallistujien kysymykset ja kokemukset ovat pääosassa. Vähäinen ohjaus ja tasa-arvoinen vuorovaikutus ryhmässä tukivat osallistujien mahdollisuutta omien uskonkysymysten käsittelyyn. Ryhmä koetaan toiminnaltaan joustavaksi ja ilmapiiriltään sallivaksi ja avoimeksi. Lisäksi ryhmän luottamuksellinen ilmapiiri mahdollistaa vertaistuen ja yhteyden kokemuksen, jonka merkitys ryhmään osallistumisessa nousee vahvasti esiin. Hengellinen etsintä ja halu kasvaa uskossa on aineistostani tärkein esiin nouseva motivaatio osallistua Katekumenaatti-ryhmään. Toiminnan luonne houkuttelee mukaan myös ihmisiä, joilla on tarve myös kyseenalaistamiseen ja kriittisyyteen. Katekumenaatin osallistujia voi kutsua etsijöiksi hengellisen etsinnän ja yhteisöllisen etsinnän näkökulmasta. Yhteisön etsintää kuvaa paluu seurakuntaan pidemmän tauon jälkeen sekä oman paikan etsiminen seurakunnan yhteydestä. Seurakuntayhteyttä pyritään Katekumenaatissa tukemaan näkyvästi jumalanpalveluselämän liittämisellä ryhmä toimintaan. Tutkimuksessani tarkastellaan seurakuntayhteyden vahvistumista osallistumisen ja kuulumisen tunteen näkökulmasta suhteessa seurakuntaan. Seurakuntayhteys näyttää vahvistuvan Katekumenaatti-toiminnassa tiedon lisääntymisen, oman hengellisyyden työstämisen sekä yhteisöllisyyden kokemuksen myötä. Tiedon lisääntymisen voidaan havaita kasvattavan osallistumisen merkitystä ja syventävän osallistujien hengellisyyttä. Lisäksi myönteinen kokemus yhteisöstä ja kristillisen identiteetin vahvistuminen kasvattavat kuulumisen tunnetta suhteessa kirkkoon.

Tutkielman kohde on itsenäisen Suomen ensimmäisen turvallisuuspoliisin, etsivän keskuspoliisin (EK), tiedustelutoiminnan kehitys 1920-luvulla. Tiedustelutoiminnalla tarkoitettiin EK:n kielenkäytössä tiedonkeruuta ja valvontaa käyttäen tiedustelijoiksi ja tiedottajiksi kutsuttuja avustajia. 1920-luvun kuluessa siitä kehittyi EK:n toiminnan kulmakivi, johon nojaten virasto onnistui lamauttamaan päävihollisinaan pitämiensä kommunistien toiminnan Suomessa. Tutkielmassa selvitetään, kuinka ja miksi tiedustelua kehitettiin EK:ssa ja mistä sille haettiin malleja. Lisäksi tarkastellaan, kuinka tämä kehitystyö vaikutti tiedustelutoiminnan organisointiin ja toimintaperiaatteisiin. Työn pääasiallisen lähdeaineiston muodostaa Kansallisarkistossa säilytettävä etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin (EK-Valpo I) arkisto. Siitä on hyödynnetty pääasiassa tiedustelutoimintaa, koulutusta ja organisaatiota käsitteleviä asiamappeja, mutta myös aiheen kannalta keskeisten työntekijöiden henkilömappeja sekä kirje- ja käskyaineistoa. EK:n tiedustelun tutkimisesta tekee haastavaa, että iso osa sitä käsittelevästä materiaalista tuhottiin jatkosodan loppuvaiheissa. Tutkielma on kvalitatiivista historian perustutkimusta, joka perustuu lähteiden pohjalta muodostettuun kokonaistulkintaan tutkimusaiheesta. Tiedustelutoiminta nostettiin EK:ssa kehittämisen pääkohteeksi Esko Riekin noustua viraston päälliköksi syykuussa 1923. Hän näki siinä vastauksen kommunistivalvonnan kohtaamiin haasteisiin, joita pidettiin EK:n tehtävän ja epävarman yhteiskunnallisen aseman kannalta kestämättöminä. Hän uskoi tiedustelun myös olevan kustannustehokkaampi työtapa, joka mahdollistaisi virastolta vaaditut henkilökunnan leikkaukset. Menetelmää yritettiin ensi vaiheessa kehittää kouluttamalla siitä vastaavia etsiviä, mutta tällä ei saavutettu suurta menestystä. Keväästä 1924 alkaen tiedustelusta käytyä keskustelua dominoivat EK:n kolmen nuoren virkailijan Kaarlo Hillilän, Urho Kekkosen ja Urho Pihan aiheesta laatimat lukuisat esitykset. Niissä he vaativat tiedustelun organisaation keskittämistä yhden henkilön johtoon, joustavuutta sen menetelmissä sekä toimintaperiaatetta, jossa päämääränä ei ollut pidätysten ja tuomioiden tavoittelu, vaan valtiollisten rikosten ennaltaehkäisy. Kolmikon esitysten ympärillä käytiin EK:ssa vilkasta mielipiteiden vaihtoa, jossa osa heidän ajatuksistaan hyväksyttiin, mutta tiedustelun keskittäminen herätti vastustusta. Esko Riekki asettui aluksi maltillisten uudistusten kannalle, mutta niiden tulosten ollessa heikkoja, hän muutti mieltään. Tämän seurauksena EK:n pääosastolle Helsinkiin perustettiin alkuvuonna 1925 uusi, salainen ”toimisto VIII”, jonka vastuulle tiedustelutoiminta keskitettiin. Samansuuntaista uudelleenjärjestelyä yritettiin myös viraston alaosastoilla, mutta se kaatui pitkälti niiden päälliköiden vastustukseen. Organisaatiomuutosten jälkeen EK:n tiedustelun kehityksen painopiste siirtyi teoriasta käytäntöön. Lopulta sen periaatteet ja toimintatavat vakiintuivat vuosina 1927-1928, kun muutosten alullepanijana osaltaan ollut EK:n epävarma asema vahvistui ja tiedustelun uusi malli osoitti toimivuutensa vuoden 1928 ”suuren kommunistijutun” muodossa saavutetulla voitolla. EK:n tiedustelutoiminnan kehittymisessä ulkomaisilla esimerkeillä oli tärkeä rooli. Ne vaikuttivat vahvasti Riekin alkuperäiseen päätökseen lähteä kehittämään menetelmää ja myöhemmin ne näkyivät aiheesta esitetyissä ajatuksissa ja asenteissa. Kaksi oppien lähdettä oli EK:lle yli muiden: tsaarien salainen poliisi, ohrana, jota pidettiin esimerkkinä tehokkaasta tiedusteluorganisaatiosta, sekä saksalaisen Württembergin osavaltion valtiollinen poliisi, jonka tohtori Römer kävi alkuvuonna 1925 opettamassa EK:lle tiedustelua ja muita menetelmiä. Tutkielma osoittaa, että vuosina 1923-1928 tiedustelutoiminta kehittyi yhdestä menetelmästä muiden joukossa EK:n työn tunnustetuksi lähtökohdaksi. Tämän prosessin näytetään olleen yhdistelmä ulkomaisia esimerkkejä, EK:n henkilökunnan omia ajatuksia ja viraston toimintaympäristössä tapahtuneiden muutosten vaikutuksia. Tutkielma tarkentaa ja täydentää EK:n tiedustelun toimintaperiaatteista ja organisaatiosta aiemmassa tutkimuksessa annettua kuvaa osoittamalla toimisto VIII:n keskeisen roolin EK:n tiedustelutoiminnan kokonaisuudessa.

The purpose of this thesis is to examine classroom teacher’s views on participation and agency in primary school’s visual arts education. The study aims to find out how classroom teachers define the concepts of participation and agency and in what ways it is found possible to promote these things in school in general, and visual arts classes in particular. The theoretical framework of participation and agency is based on the socio-pedagogical approach of participation. The promotion of participation and agency is viewed in social and political contexts and examined through the concept of engaged pedagogy. The study was conducted as a qualitative interview survey. A total of six people were interviewed for the study and the interviews were conducted as semi-structured thematic interviews. Interviews were conducted both by using online connections and in person. All the interviewees were working as classroom teachers or special class teachers that had taught visual arts to primary school students. According to the study, classroom teacher’s views in participation and agency could be categorized as opportunities to influence, personal experiences of meaningfulness and active acts. The views in promoting participation and agency in school and in visual arts education adapted the above-mentioned categories. Participation and agency were promoted via social and political means. The opportunities to impact were associated to both political and everyday decision-making. Promoting student’s identities and internal motivation were emphasized in the personal experiences of meaningfulness. Active acts consisted of dialogical and interactive working methods that emphasized responsibility among students.