Browsing by Title

Tutkielman tarkoituksena on selvittää EU:n päästökaupan tavoitteet ja haasteet sekä sen, miten neljättä päästökauppakautta koskeva uudistus on niihin vastannut. Kysymystä ei voi kuitenkaan tutkia perehtymättä kansainvälisiin ilmasto-oikeudellisiin sopimuksiin, erityisesti YK:n ilmastosopimuksen järjestelmään, tai EU:n päästökauppaoikeuden kehitysvaiheisiin. Myös päästökauppaoikeuden taustalla vaikuttavat oikeusperiaatteet käydään tutkielmassa läpi. EU:n päästökauppajärjestelmällä on tarkoitus vastata EU:ta koskeviin kansainvälisoikeudellisiin päästövähennysvelvoitteisiin. Konkreettisesti järjestelmällä on tarkoitus vähentää kasvihuonepäästöjä unionin alueella. Lisäksi EU:n päästökauppajärjestelmä sekä muu unionin ilmastopolitiikka näyttää todella vähentäneen päästöjä EU:n alueella. Päästövähennysten toteutumiseen vaikuttavat kuitenkin talouden suhdannevaikutukset, eikä päästökauppajärjestelmää voi yksin kiittää päästövähennysvelvoitteiden saavuttamisesta. Järjestelmän tehokkuutta päästöjen vähentämiseksi onkin kritisoitu. Neljännellä päästökauppakaudella päästökauppajärjestelmää on uudistettu laaja-alaisesti tekemällä lukuisia muutoksia. Tarkoituksena uudistuksessa on tehostaa päästövähennysten toteutumista sekä kannustaa vähähiilisyyttä edistäviä investointeja unionissa. Uudistuksella on myös pyritty vastaamaan erityisesti hiilivuodon ja vesisänkyefektin aiheuttamiin haasteisiin sekä tehostamaan aiheuttamisperiaatteen toteutumista. Tarkoituksena on ollut myös varmistaa päästöoikeuksien riittävän korkea hinta. Päästökauppajärjestelmän yhteyteen perustettiin markkinavakausvaranto, jolla ehkäistään muun muassa vesisänkyefektistä sekä suhdannevaihteluista johtuvia vääristymiä markkinoihin. Vesisänkyefektiä ehkäistään myös muilla mekanismeilla. EU:n päästökauppajärjestelmää on uudistettu säännöllisin väliajoin tarkoituksena edistää kestävää kehitystä sekä korjata sitä edellisiltä päästökauppakausilta opitun perusteella. Järjestelmää tulisi jatkossakin uudistaa, vaikka päästökauppakauden uudistukset näyttävät vastaavat varsin hyvin useisiin järjestelmän ongelmiin. Uudistuksen todelliset vaikutukset saadaan selville kuitenkin vasta ajan mittaan. Tärkeää olisikin tutkia päästökaupan toimivuutta sekä sen markkinamekanismien että todellisten päästövähennysten saavuttamisen kannalta.

Euroopan unionin päästökauppajärjestelmä aiheuttaa siihen osallistuville yrityksille suoria ja epäsuoria kustannuksia. Epäsuorat kustannukset syntyvät siitä, että päästöoikeuden hinta nostaa sähkön hintaa, mikä nostaa erityisesti energiaintensiivisten yritysten tuotantokustannuksia. Euroopan komissio on antamassaan valtiontukisäännössä (2012/C 158/04) linjannut, että jokainen EU:n jäsenvaltio voi kompensoida näitä epäsuoria kustannuksia hiilivuodosta kärsiville energiaintensiivisille toimialoille. Epäsuorien kustannusten kompensaatio on tällä hetkellä käytössä muutamassa EU:n jäsenvaltiossa. Näistä kaikki jakavat epäsuorien kustannusten kompensaation vastikkeettomana rahasummana sitä hakeville ja valtiontukisäännön vaatimukset täyttäville kyseisessä valtiossa toimiville yrityksille. Kompensaation voisi kuitenkin jakaa myös muilla tavoin, esimerkiksi kohdentamalla tuet päästöjä vähentäviin investointeihin. Katson tässä tutkielmassa neljän vaihtoehtoisen kompensaatiomuodon teoreettisia ominaisuuksia. EU:n päästöoikeuden hinta on pysynyt matalana viimeisten vuosien ajan, eikä sillä ole ollut toivottua investointeja ohjaavaa vaikutusta. Päästöoikeuden hinnan vaikutus sähkön hintaan vaihtelee EU:n eri alueilla riippuen siitä, miten paljon fossiilisia polttoaineita käytetään sähköntuotantoon. Päästökaupan epäsuorien kustannusten kompensaatiota valvova valtiontukisääntö ottaa nämä erot huomioon. Analysoin tässä tutkielmassa kuitenkin empiirisesti sitä, miten paljon päästöoikeuden hinnan ja siten sähkön hinnan nousu voi vaikuttaa kahden suomalaisen esimerkkialan tuotantoyksikön voittoon lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Näin pyrin tekemään johtopäätöksiä siitä, mitä päästökaupan epäsuorat kustannukset tehtaiden toiminnalle merkitsevät, ja onko kompensaatio todellisuudessa tarpeellista. Vaikutukset voittoon riippuvat siitä, kuinka suuri tuotannontekijä sähkö tarkasteltavalle yksikölle on ja kuinka vahvasti päästöoikeuden hinta siirtyy sähkön hintaan. Pitkällä aikavälillä yritys pystyy muuttamaan panoskäyttöään ja varautumaan epäsuoriin kustannuksiin, jolloin niiden vaikutus yrityksen voittoon on pienempi kuin lyhyellä aikavälillä. Tämä osoittaa, että pitkäjänteinen ja ennustettava ilmastopolitiikka EU-tasolla pystyy vähentämään yritysten päästökaupasta aiheutuvia kustannuksia. Päästökaupan epäsuorien kustannusten kompensaation tarve riippuu siitä, miten suuri hiilivuotoriskin nähdään olevan. Perusteet kompensaatiolle vähenevät sähköntuotannon fossiilisten polttoaineiden käytön vähenemisen myötä: mitä harvemmin hiili on rajatuotantomuotona, sitä vähemmän päästöoikeuden hinta nostaa sähkön keskimääräistä vuosihintaa. Lisäksi hiilidioksidin hinnoittelu yleistyy globaalisti. Kun päästöjen tuottaminen aiheuttaa kustannuksia teollisuudelle myös Euroopan ulkopuolella, hiilivuotoriski vähenee.

Tutkimuksessa perehdytään Euroopan unionin rahoitusmarkkinoita koskevaan sääntelyyn ja sen muuttumiseen sekä millä tavoin tämän muutoksen voidaan nähdä ilmentävän hallintatapojen paradigman muutosta. Hallinnon paradigman muutoksella tarkoitetaan tässä tutkimuksessa siirtymää kansallisvaltiokeskeisestä vallasta ja hallinnasta kohti globaalia hajautettua hallintaa. Hallintatapojen muutosta tarkastellaan aineistossa ilmenevien tilivelvollisuussuhteiden kautta. Tutkimuksen johdannossa esitellään tutkimuksen yhteiskunnallinen ja ajallinen konteksti, joka nojaa vuoden 2008 finanssikriisiin ja erityisesti kriisin jälkeiseen rahoitusmarkkinoiden sääntelyyn Euroopan unionissa. Syy sille, miksi tutkimus on ajankohtainen juuri sen kirjoittamishetkellä, on se, että 1.3.2018 Euroopan unionissa astuu voimaan valtava rahoitusmarkkinoiden sääntelyhanke, jonka juuret ulottuvat vuoden 2008 kriisiin. Tämä sääntelyhanke, ja erityisesti siihen kuuluva MiFID 2 -direktiivi toimivat tämän tutkimuksen pääasiallisena aineistona. Luvussa kaksi esitellään tutkimuksen teoreettinen viitekehys joka nojaa jaotteluun positiivisen valtion ja reguloivan hallinnon välillä. Viitekehyksen sisällä tarkastellaan vallan ja hallinnan legitimiteettiä sekä siihen vaikuttavaa käsitettä tilivelvollisuudesta ja miten nämä käsitteet ja ilmiöt ovat muuttuneet siirryttäessä positiivisesta valtiosta kohti reguloivaa hallintaa. Positiivisen valtion legitimiteetin perustana pidetään suoraa poliittista tilivelvollisuutta, jota voidaan tarkastella esimerkiksi äänestyskäyttäytymisen kautta, kun taas reguloivaa hallintoa tarkasteltaessa tilivelvollisuussuhteiden nähdään olevan jakautuneita useammalla toimijalle vallan ja hallinnan jakautumisen myötä, mikä koetan haasteellisena toiminnan legitimiteetin kannalta. Luku kolme keskittyy käsittelemään sääntelyä ilmiönä, sekä millainen on rahamarkkinoiden sääntelyn lähihistoria Euroopan unionissa. Luvussa esitellään mitä sääntelyllä terminä ja prosessina tarkoitetaan sekä miten eri jäsenvaltiot ovat suhtautuneet Euroopan unionin rahamarkkinoiden sääntelypolitiikkaan. Luvussa neljä esitellään tutkimuksessa käytettävä aineisto, eli MiFID 2 -direktiivi ja siihen liittyvät viranomaismateriaalit koskien sijoittajansuojan sääntelyä sekä tutkimuksessa tehtävä analyysi. Analyysi toteutetaan luvussa viisi sisällönanalyysin keinoin. Tutkimuksen aineisto on luokiteltu viiteen kategoriaan jotka kuvaavat sijoittajansuojan eri osa-alueita. Aineistosta pyritään analyysissa identifioimaan tilivelvollisuussuhteita kysymysten kenelle, kuka, miksi, miten ja mistä- avulla. Analyysin perusteella tutkimuksessa todetaan, että valittu aineisto ja sijoittajansuojan sääntely edustavat enemmän kansallisvaltiolle tyypillisiä piirteitä kuin reguloivan hallinnon piirteitä. Analyysissä esitetyt tilivelvollisuussuhteet nojaavat pääasiassa hierarkioihin ja suoraan tilivelvollisuuteen, minkä voidaan nähdä ilmentävän kansallisvaltiokeskeistä hallintatapaa. Tutkimuksen johtopäätöksissä kuitenkin todetaan, ettei toteutetun analyysin perusteella voida vetää liian kauaskantoisia johtopäätöksiä siitä, miten Euroopan unioni kokonaisuudessaan käsitteellistetään reguloivan hallinnon viitekehyksessä.

Toimitusvarmuus on ollut energia-alan keskustelun keskiössä viime aikoina EU:ssa. Sähkön osalta toimitusvarmuuskeskustelu liittyy olennaisesti sähkömarkkinoilla tapahtuneisiin rakenteellisiin muutoksiin: uusiutuviin energialähteisiin perustuvan sähköntuotannon osuus on kasvanut ja samaan aikaan sähkönkulutuksen huippuhetkien tehontarve on jopa lisääntynyt. Nämä muutokset ilmenevät herkempänä altistumisena toimituskatkoille. EU:n voimassa oleva toimitusvarmuussääntely mahdollistaa erilaiset toimitusvarmuuden turvaamista tähtäävät käytännöt jäsenvaltioissa. Sähkömarkkinoilla tapahtuneiden muutosten seurauksena useat jäsenvaltiot ovatkin implementoineet erilaisia kapasiteettimekanismeja toimitusvarmuuden varmistamiseksi. Esimerkiksi Suomessa on käytössä tehoreservijärjestelmä sähkön kysynnän ja tuotannon välisen tasapainon turvaamiseksi huippukulutushetkinä. Erilaiset kapasiteettimekanismit ja toimitusvarmuuden arviointimenetelmät vaikeuttavat toimitusvarmuuteen liittyvää vertailua jäsenvaltioiden välillä. Lisäksi erilaiset kapasiteettimekanismit voivat häiritä sähkön sisämarkkinoiden toimintaa ja rajoittaa rajat ylittävää sähkönsiirtoa. Euroopan komissio on niin ikään esittänyt huolensa sähkön toimitusvarmuuden toteutumisesta EU:n alueella. Komissio antoi marraskuussa 2016 osana Energiaunionin toimeenpanoa kaksi toimitusvarmuutta koskevaa asetusehdotusta: ehdotus uudeksi sähkön sisämarkkina-asetukseksi ja ehdotus sähköalan riskivalmiusasetukseksi. Asetusehdotusten tavoitteena on parantaa toimitusvarmuuden toteutumista EU:ssa lisäämällä alueellista yhteistyötä ja yhdenmukaistamalla arviointimenetelmiä, sekä varautua paremmin sähköalan kriisitilanteisiin. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää minkälaisia vaikutuksia Euroopan Unionin uudella sähkön toimitusvarmuussääntelyllä olisi Suomen tehoreservijärjestelmään ja sähköalan riskivalmiusjärjestelyihin komission ehdotusten perusteella. Tutkimuksen ensimmäinen osakysymys koskee sitä, miten ehdotus sähkön sisämarkkina-asetukseksi vaikuttaisi Suomen tehoreservijärjestelmään, etenkin sähkön toimitusvarmuuden arviointimenetelmien ja tehoreservin mitoittamisen osalta, sekä mitä muita merkittäviä vaikutuksia ehdotuksella olisi Suomen tehoreservijärjestelmään. Nykyisessä tehoreservijärjestelmässä sähkön toimitusvarmuuden tavoitetasoa ei ole määritelty laissa eikä poliittisesti, vaan Energiavirasto arvioi tarpeen erikseen kullekin tehoreservikaudelle. Tutkimuksen toisena osakysymyksenä on selvittää, miten ehdotus sähköalan riskivalmiusasetukseksi vaikuttaisi Suomen sähköalan riskivalmiusjärjestelyihin niin riskiarviointimenetelmien ja riskivalmiussuunnittelun kuin valvonnankin osalta. Sähköalan riskivalmiuden osalta voimassa oleva EU-tason sekä kansallinen sääntely ei ole kattavaa. Säännösten, jotka takaavat yhteensovitetun toiminnan kriisitilanteissa ja kriisitilanteiden ehkäisemiseksi puuttuminen on ongelmallista, sillä EU:lla ei ole toimintakehystä sellaisissa kriisitilanteissa, jotka uhkaavat laajaa aluetta EU:ssa. Lisäksi erilaisten käytäntöjen salliminen sähköalan häiriötilanteissa ei luonnollisestikaan vastaa nykypäivän vaatimuksia yhteenliitetyillä sähkömarkkinoilla EU:ssa. Tutkimuskysymyksiä lähestytään tulkitsemalla asetusehdotuksia ja analysoimalla ehdotuksiin sisältyvien relevanteiksi valittujen säännösten mahdollisia vaikutuksia Suomen kansalliseen lainsäädäntöön. Tutkimusaiheen sijoittuessa energiaoikeuden alaan tutkimuksessa perehdytään säännösten lisäksi sääntelyn taustalla vaikuttaviin politiikkatoimiin. Tutkimus kohdistuu komission antamiin asetusehdotuksiin, joihin saattaa tulla suurella todennäköisyydellä muutoksia. Näin ollen esille nostetut asetusehdotusten vaikutukset Suomen tehoreservijärjestelmään ja sähköalan riskivalmiusjärjestelyihin ovat vain tämän hetkisiin ehdotuksiin perustuvia olettamia tulevista vaikutuksista.

Pro gradu -tutkimuksessani perehdyin siihen, kuinka Euroopan yhdentymisprosessi esitetään suomalaisissa 14–18 –vuotiaille suunnatuissa historian oppikirjoissa 60-luvulta nykypäivään. Tutkielmani on yhteydessä kansainväliseen COST-hankkeeseen (COST Action IS 1205; Social psychological dynamics of historical representations in enlarged European Union), minkä kautta työn tavoitteet sekä keräämäni aineiston ja sen analyysin kriteerit olivat melko pitkälle määriteltyjä. Työssäni keskeisin teoreettinen viitekehys on Moscovicin (1961) sosiaalisten representaatioiden teoria, joka korostaa sosiaalisten suhteiden, kommunikaation sekä yhteiskunnallisen näkökulman merkitystä erilaisten ilmiöiden ymmärtämisessä. Sosiaalisia representaatioita voi kuvailla sosiaalisesti rakennetuksi yhteiseksi arkitiedoksi, jota tarvitsemme tulkitaksemme maailmaa ja toimiaksemme siinä. Tutkimukseni aineisto analysoitiin laadullisin menetelmin, sisällönanalyysia, narratiivisia ja retorisia menetelmiä apuna käyttäen. Sisällönanalyysin avulla tutkin kirjoissa esiintyviä teemoja kahdesta eri näkökulmasta: eurooppalaisesta ja kansallisesta. Apuna analyysissa käytin laadullisen aineiston analyysin tarkoitettua ATLAS.ti-tietokoneohjelmaa. Narratiivisten analyysimenetelmien avulla analysoin tekstin toimijoita sekä niihin liitettyjä sisäisen tilan ilmauksia. Lisäksi tarkastelin oppikirjoissa käytettyjä retorisia keinoja. Sisällönanalyysin perusteella Euroopan yhdentyminen näyttäytyy kirjoissa toisaalta kansallista identiteettiä uhkaavana, sekä ristiriitojen lähteenä, toisaalta sen nähdään tuovan uusia mahdollisuuksia talouden kautta ja olevan myös turvallisuutta lisäävä tekijä. Narratiivinen analyysi osoitti, että Euroopan yhdentymisen toimijoina ovat etenkin kansainväliset instituutiot ja valtiot. Tämän lisäksi erityisesti suomalaisiin toimijoihin liitetään kirjoissa sisäisen tilan ilmauksia, mikä on tapa vahvistaa yhteenkuuluvuutta. Retorisesta analyysista kävi ilmi, että kirjoissa käytettyjä kielellisen vakuuttamisen keinoja ovat esimerkiksi passiivin käyttö, määrällistäminen ja ääri-ilmaisujen käyttö. Lisäksi tekstin tuottajan ja vastaanottajan suhde muodostuu Dillonin (1986) termein impersoonalliseksi, etäiseksi, ylemmyyttä korostavaksi sekä epäsuoraksi ja muodolliseksi. Edellä mainittujen keinojen käyttö saattaa tekstin lukijan, oppikirjojen kontekstissa siis oppilaan, kohdalla vaikeuttaa tiedon kyseenalaistamista ja sen konstruktiivisen luonteen ymmärtämistä.

Käsittelen tutkielmassani Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2011/99/EU eurooppalaisesta suojelumääräyksestä, joka on annettu 13.12.2011. Direktiivi on implementoitava kaikissa Euroopan unionin jäsenmaissa 11.1.2015 mennessä. Suomessa Oikeusministeriön asettama työryhmä ehdotti eurooppalaista suojelumääräystä koskevan direktiivin implementoimista osaksi Suomen lainsäädäntöä ns. toimeenpanolailla. Eurooppalaisen suojelumääräysdirektiivin tavoitteena on parantaa ja tehostaa yhteistyötä EU:n jäsenvaltioiden välillä torjuen väkivaltarikoksia sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen liittyviä rikoksia. Sen perustana on EU:n oikeudellisen yhteistyön piirissä rikosoikeuden alalla vallitseva vastavuoroisen tunnustamisen periaate. Eurooppalaisen suojelumääräyksen tarkoituksena on helpottaa suojelumääräysten tunnustamista ja määräämistä muissa EU:n jäsenmaissa. Eurooppalaisen suojelumääräyksen taustalla on huoli erityisesti naisiin kohdistuvasta väkivallasta EU:n jäsenmaiden alueella. EU:n jäsenmaissa elää arviolta 100 000 suojelumääräyksillä suojeltua naista. Eurooppalaisella suojelumääräyksellä pyritään helpottamaan heidän ja muiden suojelumääräyksillä suojeltujen henkilöiden vapaata liikkuvuutta EU:n alueella. Suojelumääräysten kaltaisia ennakollisia suojelutoimenpiteitä tarvitaan, koska jälkikäteiset toimenpiteet eivät ole tarpeeksi tehokkaita estämään väkivaltaa. Eurooppalainen suojelumääräys tarkoittaa jäsenvaltion viranomaisen tekemää suojelutoimenpidepäätöstä, jonka perusteella toisen jäsenvaltion viranomainen toteuttaa kansallisen lakinsa mukaisen toimenpiteen suojeltavan henkilön suojelun jatkamiseksi siinä valtiossa. Eurooppalaisen suojelumääräyksen perusajatuksena on, että yhdessä jäsenvaltiossa määrätty suojelumääräys tulisi voimaan myös toisessa jäsenvaltiossa, mikäli uhri tarvitsee suojaa myös siellä. Alun perin eurooppalaisen suojelumääräyksen oli tarkoitus kattaa kaikki kansalliset suojelumääräykset, mutta lopullisessa direktiivissä päädyttiin siihen, että se kattaa vain rikosprosessuaaliset suojelumääräykset. Euroopan parlamentti ja neuvosto antoivat kuitenkin asetuksen (606/2013), joka koskee yksityisoikeuden alalla määrättyjen suojelutoimenpiteiden vastavuoroista tunnustamista. Asetus tulee jäsenmaissa suoraan sovellettavaksi 11.1 2015 alkaen. Yhdessä eurooppalaisen suojelumääräysdirektiivin kanssa ne pyrkivät muodostamaan kokonaisvaltaisen sääntelyn suojelumääräysten tunnustamisessa EU:n alueella. Suomessa keskeisin suojelumääräys on lähestymiskielto, josta säädetään laissa lähestymiskiellosta (4.12.1998/898). Tarkoituksena on, että eurooppalaisen suojelumääräyksen perusteella voitaisiin määrätä Suomessa lähestymiskielto, ja vastaavasti lähestymiskiellon perusteella sen suojakseen saanut uhri voisi hakea eurooppalaista suojelumääräystä, jos määräyksen muut edellytykset täyttyvät. Ongelmallista on, että EU:n jäsenmaiden suojelumääräyksiä koskeva lainsäädäntö on sisällöltään hyvin erilaista eri jäsenmaissa. Vaikka kaikissa jäsenmaissa on jonkinlainen suojelumääräyslainsäädäntö, niiden laajuudessa ja tehokkuudessa on suuria eroja. Suojelumääräyslainsäädännöt voidaan EU:n alueella jakaa rikosoikeudellisiin ja siviiliperusteisiin sekä hallinnollisiin suojelumääräyksiin, mutta näidenkin luokkien sisältä löytyy eroja. Käsittelen tutkielmassani sekä Suomen, Ruotsin että Itävallan suojelumääräyksiä koskevia lainsäädäntöjä. Ruotsi ja Itävalta ovat suojelumääräyslainsäädännön osalta edelläkävijämaita EU:ssa, mistä johtuen niiden lainsäädäntöön perehtyminen on perusteltua myös eurooppalaisen suojelumääräyksen näkökulmasta. Keskityn tutkielmassani eurooppalaisen suojelumääräyksen vaikutusten tutkimiseen ja siihen, kykeneekö eurooppalainen suojelumääräys täyttämään tavoitteensa eli tarjoamaan tehokasta suojelua väkivallan uhreille EU:n alueella. Erot EU:n jäsenmaiden lainsäädännöissä muodostavat käytännössä suurimman ongelman. Onkin vaarana, että eurooppalainen suojelumääräys jää käytännössä teholtaan heikommaksi kuin mitä oli tarkoitus sitä säädettäessä. Käsittelen tutkielmassani eurooppalaista suojelumääräystä ja sen käytännön soveltamista pääosin oikeusdogmaattisin keinoin. Muina metodeina käytän myös oikeusvertailua sekä empiiristä oikeustutkimusta.

Eurooppalaisen pidätysmääräyksen täytäntöönpanosta vastuussa oleva oikeusviranomainen ei lähtökohtaisesti saa tarkastaa, toteutuvatko luovutettavaksi pyydetyn henkilön perusoikeudet pidätysmääräyksen antaneessa jäsenvaltiossa. Lähtökohdasta voidaan kuitenkin tietyissä tilanteissa poiketa. Poikkeaminen on mahdollista esimerkiksi silloin, kun pidätysmääräyksen antaneen jäsenvaltion oikeuslaitoksen riippumattomuuteen liittyvät puutteet vaarantavat luovutettavaksi pyydetyn henkilön perusoikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tutkielmassa selvitetään oikeusviranomaisen arviointimenettelyä ja poikkeamisen aineellisoikeudellisia edellytyksiä tällaisessa tilanteessa EU-oikeudellisesta ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) näkökulmasta. Poikkeamismenettelyn osalta tutkielmassa esitetään oikeusviranomaisen niin EU-oikeuden kuin EIS:n puitteissa suorittama perusoikeusvalvonta kaksivaiheisena menettelynä. Ensimmäisessä vaiheessa oikeusviranomaisen tulee selvittää, saako perusoikeuksien toteutumista tarkastaa. Se, ettei mitä tahansa loukkausta saa tutkia, liittyy perusoikeussuojan tarjoamista koskevan vastuun kohdentamiseen oikealle valtiolle. Toisin sanoen perusoikeussuojaa koskevan vastuun laajentuminen pidätysmääräyksen täytäntöönpanevalle jäsenvaltiolle on poikkeuksellista. Laajentumisen edellytyksenä on, että olettama siitä, että pidätysmääräyksen antanut jäsenvaltio kunnioittaa perusoikeuksia, kumoutuu. Olettama seuraa toisaalta EUT:n kehittämästä keskinäisen luottamuksen periaatteesta ja toisaalta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) kehittämästä Bosphorus-olettamasta. Kun jompikumpi olettama kumoutuu, tulee oikeusviranomaisen tutkia perusoikeusloukkausta koskeva väite perusoikeusvalvonnan toisena vaiheena. Täytäntöönpanosta kieltäytymisen aineellisoikeudellisten edellytysten osalta puolestaan todetaan, että EIT:n asettama kynnys olla luovuttamatta henkilöä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan perusoikeuden loukkauksen vuoksi on korkeampi kuin EU-oikeudessa. Lainopillisen tutkimuksen tukena käytetystä tuomioistuinratkaisuista koostuvasta empiirisestä aineistosta kuitenkin selviää, että kynnys luovuttamiselle on muodostunut erittäin korkeaksi myös EU-oikeudessa.

Pro gradu –tutkielma käsittelee ”Eurooppalaiseen vapaaehtoispalvelun” vuosina 2007 – 2013 suorittaneiden nuorten aikuisten kansalaisuuden rakentumisen diskursiivisia prosesseja eurooppalaisessa kansalaisyhteiskunnassa. Tutkielmassa kysytään minkälaisia subjektipositioita ja poliittista toimijuutta vapaaehtoisten puheessa rakentuu, minkälaisia poliittisia identiteettejä subjektipositiot nuorille mahdollistavat, minkälaista minuutta ja moraalisuutta nämä identiteetit ilmentävät, ja miten tämä prosessi kytkeytyy yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tuottamisen ja uusintamisen mekanismeihin. Teoreettismetodologinen lähtökohta tutkielmassa on sosiaalinen konstruktionismi, ja se hyödyntää poststrukturalistisen kulttuurintutkimuksen lähestymistapoja. Tutkielman teoreettinen viitekehys paikantuu jälkimodernin yhteiskunnan kansalaisuutta, yhteiskuntaluokkia sekä demokratian rajoja ja mahdollisuuksia koskevien nykysosiologisten keskustelujen kontekstiin. Keskeisessä asemassa on kansalaisuuden käsite, joka ymmärretään yhteiskunnallisena prosessina, joka tuottaa poliittisia subjekteja, jotka esittävät vaateita oikeuksiin poliittiseen kontekstiinsa sidotussa julkisessa tilassa. Yksilötasolla kansalaisuus tulee näkyväksi performatiivisina poliittisina identiteetteinä, joissa subjektille toistuvien kansalaisuutta koskevien dispositioiden synteesissä muodostuu itseymmärrys, joka määrittää sille mahdollistuvia toimijaulottuvuuksia. Nuorten diskursiivisesti rakentuvaa kansalaisuutta tarkastellaan suhteessa Eurooppalaisessa vapaaehtoispalvelussa artikuloituun ”eurooppalaiseen kansalaisuuden” dispositioon. Aineisto koostuu neljäntoista nuoren aikuisen puolistrukturoidusta teemahaastattelusta, ja tutkimustulosten analyysissa on käytetty kriittisen diskurssianalyysin ja uuden retoriikan metodologiaa. Metodiset työkalut nuorten kansalaisuutta koskevien diskurssien hahmottamiseen on poliittista toimijuutta määrittävien subjektipositioiden erittely. Subjektipositiot ymmärretään tutkielman kontekstissa sekä toimijuutta jäsentävinä osallistujarooleina että toimijoiden ominaisuuksia koskevina luokituksina. Aineistossa hahmottuu nuorten puheessaan tuottama ”kosmopoliittinen ja individualistinen” kansalaisuusdiskurssi, jota luonnehti vähäinen yhteisöllinen sitoutuminen, halu fyysisen ja kulttuurisen paikallisuuden ylittämiseen sekä yksilökeskeisten kansalaistaitojen korostaminen kollektiivisten oikeuksien edistämisen sijaan. Kuvatunlaisen diskurssin mahdollisti vapaaehtoispalvelun kansalaisyhteiskunnan kontekstiin liitetty kulttuurisesti määräävä ja vaihtoehdoton paikallisuus ja sitoutuneisuus, joka sai merkityksensä toiseuden kautta, ja joka vastakohtaisuudessaan toimi sekä nuorten poliittisen identifikaation rajana että resurssina. Nuorten poliittinen toimijuus vapaaehtoispalvelun aikana näyttäytyi heikkona pääasiallisesti siksi, ettei vapaaehtoispalvelun kansalaisyhteiskunta ollut heidän oikeuksiensa edistämisen tai toteutumisen kannalta olennainen. Nuorten poliittinen identiteetti näyttäytyi heikosta toimijuudesta huolimatta korostuneen moraalisena, koska se uusinsi vapaaehtoispalvelua kontekstualisoivan eurooppalaisen kansalaisuuden kulttuurista ja eettis–poliittista ideaalia. Etäännyttäminen, puhujakategorioilla oikeuttaminen ja yleiseen konsensukseen vetoaminen olivat pääasiallisia argumentaation keinoja, joilla nuoret oikeuttivat poliittisen identiteettinsä moraalisuuden. Nämä keinot olivat yhteenkietoutuneita, mutta niiden ytimessä oli eronteko soveliaan ja epäsoveliaan välillä. Aineistossa eri tavoin rakentuvat poliittiset toimijaulottuvuudet ja identiteetit avaavat näkökulman siihen, millä tavalla nuorten kansalaisuus rakentuu modernin ja jälkimodernin yhteiskunnan murroskohdassa, ja minkälaisia moraalisia jännitteitä tähän prosessiin liittyy. Tutkielman valossa näyttää, että nuorten tuottama ”kosmopoliittinen ja individualistinen” kansalaisuus on osa laajempaa uusliberalistisen poliittisen ideologian lävistämää kansalaisuusdiskurssia, jossa kansalaisuus on muuttunut ehdottomasta oikeudesta etuoikeudeksi, mikä on asettanut poliittiset ja sosiaaliset oikeudet ja ihmisarvon riippuvaisiksi yksilön yhteiskunnallisesta ja sosioekonomisesta asemasta.

Tutkielmassa tarkastellaan eurooppaoikeudesta johtuvia vähimmäisvaatimuksia kansalliselle tuomioistuinmenettelylle ja niiden täyttymistä jäsenvaltion korvausvastuuasioiden käsittelyssä Suomessa. Jäsenvaltion korvausvastuu on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössään kehittämä periaate, josta ei ole säännöksiä kirjoitetussa EU-oikeudessa. Periaatteen mukaan yksityisellä on oikeus saada jäsenvaltiolta korvausta vahingosta, jonka jäsenvaltio on aiheuttanut rikkomalla EU-oikeutta. Periaatetta pidetään yhtenä unionituomioistuimen oikeuskäytännön merkittävimmistä aikaansaannoksista, sillä se tehostaa jäsenvaltioiden toimien laillisuuskontrollia vahvistamalla yksityisten mahdollisuuksia valvoa EU-oikeuden soveltamista. Suomessa on epäselvyyttä periaatteen soveltamiseen toimivaltaisesta tuomioistuimesta. Toimivallasta ei ole säädetty ja ylimmät tuomioistuimet ovat kumpikin katsoneet oman tuomioistuinlinjansa olevan toimivaltainen käsittelemään siihen perustuvat korvausvaatimukset. Korkein oikeus katsoo, että asiat tulisi käsitellä riita-asioina yleisissä tuomioistuimissa, kun taas korkein hallinto-oikeus katsoo, että asiat voidaan tutkia hallintoriita-asioina hallintotuomioistuimissa. Asiasta on siis muodostunut positiivinen toimivaltakiista tuomioistuinlinjojen välille. Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenkäyntiä koskevat vaatimukset koskevat kaikkea tuomioistuinmenettelyä, jossa on kyse yksityisistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Ne määrittävät tuomioistuinmenettelyn vähimmäistason myös jäsenvaltion korvausvastuuasiassa. Koska jäsenvaltion korvausvastuun periaate on unionioikeudellinen normi, tulee sen toteuttamismenettelyn täyttää myös EU-oikeudelliset vähimmäisvaatimukset kansalliselle tuomioistuinmenettelylle. Vallitsevaa kansallista oikeustilaa korvausvastuukanteiden osalta peilataan siten sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen että unionioikeuden prosessuaalisiin vähimmäisvaatimuksiin. Tämän jäsenvaltion korvausvastuun periaatteen, eurooppaoikeudellisten prosessia koskevien vähimmäisvaatimusten ja kansallisten menettelyvaihtoehtojen keskinäistarkastelun perusteella vastataan seuraaviin kysymyksiin: Mitä vaatimuksia eurooppa- ja unionioikeus asettavat kansalliselle tuomioistuinmenettelylle? Miten vallitseva kansallinen oikeustila jäsenvaltion korvausvastuukanteiden käsittelyn osalta täyttää nämä vaatimukset? Lisäksi esitetään näkemys siitä, kumpi kansallisista menettelyvaihtoehdoista olisi EU-oikeuden kannalta edullisempi. Kuten tutkimuskysymyksistä ilmenee, tässä työssä ei ole pyrkimyksenä selvittää kansallisen oikeussuojamenettelyn valintaan vaikuttavia seikkoja tyhjentävästi, vaan käsittely rajoittuu asian EU- ja osin eurooppaoikeudelliseen arviointiin. Tähän tutkielmaan on valittu EU- ja eurooppaoikeudellinen näkökulma, koska EU-oikeudesta johtuvia vaatimuksia ei voida kansallisessa oikeudessa ohittaa ja koska EU-oikeuden on myös arvioitu tuovan oikeussuojamenettelyn valintaan sellaisia näkökohtia, joita ei vahingonkorvauslakia 1970-luvulla säädettäessä ole voitu ottaa huomioon. Tutkimuskysymykset liittyvät eurooppaoikeuteen, korvausoikeuteen ja prosessioikeuteen. Niitä on luontevaa lähestyä lainopillisesta näkökulmasta, sillä kysymykset koskevat voimassa olevaa oikeutta ja siitä vedettäviä johtopäätöksiä. Tutkimuskysymyksistä johtuen tutkielman lähdeaineisto koostuu toisaalta eurooppalaisista lähteistä ja toisaalta puhtaasti kansallisista lähteistä. Oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden merkitys on korostunut, koska niin jäsenvaltion korvausvastuun periaate kuin eurooppaoikeudelliset tuomioistuinmenettelyä koskevat vähimmäisvaatimuksetkin perustuvat pääosin muuhun kuin kirjoitettuun oikeuteen. Lainsäädäntö on pääroolissa lähinnä kansallisten menettelyvaihtoehtojen tarkastelussa.

Tutkielman tavoitteena on tutkia pakoa ja vierautta kahdessa sarjakuvaromaanissa. Tutkimuskysymyksenä on: mitä paon ja vierauden teemaan kuuluu ja miten teema esitetään käyttäen sarjakuvaromaaneille tyypillisiä keinoja kuvassa ja tekstissä? Toisena kysymyksenä on: mitä samanlaista ja erilaista teoksissa on suhteessa pakoon ja vierauteen? Aineistona käytetään sekä saksankielistä että suomenkielistä sarjakuvaromaania. Reinhard Kleistin 2017 ilmestynyt teos ”Der Traum von Olympia” perustuu tositapahtumiin ja kertoo somalialaisen juoksijan Samia Yusuf Omarin paosta ja sen yrityksestä Eurooppaan. Toinen aineiston sarjakuvaromaani ”Näkymättömät kädet” (2011) perustuu kirjailija Ville Tietäväisen tekemään tarkkaan tutkimustyöhön maahanmuutosta. Teos on sekoitus fiktiota ja todellisuutta ja käsittelee päähenkilö Rashidin pakoa kotimaastaan Marokosta Espanjaan laittomaksi pakolaiseksi. Tutkielman keskeisiä käsitteitä ovat vieraus ja kulttuuri, jotka liittyvät keskeisesti teoksien teemaan. Tutkielman menetelmänä on käytetty sekä teema-analyysia että sarjakuva-analyysia. Teema-analyysin avulla tutkittiin vierauden ja paon käsitteitä sekä niiden ilmaantuvuutta teoksissa. Myös keinot, joilla vierautta ja pakoa kuvataan, kuuluivat teema-analyysiin. Sarjakuva-analyysissa keskiössä olivat sarjakuvalle tyypillisten keinojen käyttäminen vierauden ja paon kuvauksessa. Tutkimuksen tuloksena oli, että teokset ovat samanlaisia suhteessa pakenemisen syyhyn. Molemmissa teoksissa henkilöt pakenevat tavoitteenaan paremmat mahdollisuudet elämään. Myös paremman elämän tarjoaminen kotimaahan jääneelle perheelle oli keskiössä. Pakoon päätymiseen vaikutti myös kotimaan tilanne. Teokset erosivat toisistaan pakomatkan suhteen. Kleistin teoksessa pako kesti huomattavasti kauemmin kuin Tietäväisen teoksessa. Kleistin teoksessa päähenkilö ei myöskään koskaan päässyt Eurooppaan, jolloin elämää pakolaisena Euroopassa ei kuvattu teoksessa. Tältä osin teoksia ei siis pystytty vertailemaan. Teosten erilainen sisältö tarjosi kuitenkin kattavan kuvan pakolaisten elämästä paossa ja kohdemaassa. Tutkimuksen muihin tuloksiin kuului, että etenkin muut pakolaiset muodostuivat tärkeiksi päähenkilöille, eivätkä paikalliset suhtautuneet kovinkaan positiivisesti pakolaisiin. Sarjakuvalle tyypillisiin keinoihin kuului paon ja vierauden kuvaus etenkin värien, symbolien ja paneelien avulla. Paon negatiivisia piirteitä kuvattiin esimerkiksi tummilla väreillä. Symboleista supersankarifiguuri ja juoksemiseen sekä olympialaisiin liittyvät symbolit kuvasivat paon tarkoitusta. Takaapäin ja kasvottomina esitetyt pakolaiset kuvasivat pakolaisten näkymättömyyttä. Tulokset tarjoavat tietoa elämästä paossa sekä tietoa siitä, miten vieraus ja pakolaisuus esitetään kirjallisuudessa.