Browsing by Author "Laakso, Johanna"

Carl Schmittin kuuluisan määritelmän mukaan politiikka on ystävien ja vihollisten välistä erottelua. Modernina aikana valinta siitä, ketkä kuuluvat ystäviin ja ketkä vihollisiin, on kuulunut valtiolle. Liberalismin myötä valtio on kuitenkin ollut yhä haluttomampi tekemään erottelua ystäviin ja vihollisiin. Poliittista ja sen mahdollisuutta on haluttu peitellä, ja ideologioiden ja politiikan sijaan jalustalle on nostettu talous, yksilönvapaudet ja etiikka. Liberaali valtio pyrkii pakenemaan politiikalta ja poliittisten valintojen tekemiseltä harjoittamiensa neutralisaatioiden ja depolitisaatioiden avulla. Poliittiselta ei kuitenkaan Schmittin mukaan voi paeta. Tässä tutkielmassa selvitetään Suomen viholliskuviin nivoutuvaa oikeuskäytäntöä 1930-luvulta nykypäivään Schmittin viholliskäsityksen ja liberalismin kritiikin valossa. Työn aineistona on viisi poliittisia rikoksia (ks. esim. Björne 1977) koskevaa korkeimman oikeuden ennakkoratkaisua, joiden pitkän aikaperspektiivin kautta tutkitaan vihollisuudessa ja enakkoratkaisujen poliittisen esittämisessä näkyviä muutoksia. Erityisenä mielenkiintona tutkielmassa on liberalismista kumpuavien perus- ja ihmisoikeuksien sekä yksilöllistymisen vahvistumisen merkitys ja vaikutus vihollisuutta koskevaan oikeuskäytäntöön. Tutkielmassa perehdytään myös schmittiläisten valtiomuotojen yhteyksiin kulloiseenkin lainkäyttöön ja erityisesti poliittisuuden esittämisen avoimuuteen taikka peittämiseen. Aineisto voidaan jakaa kolmeen vihollisuuden kategoriaan. Kaksi vihollisuuden pääkategoriaa, vallankumouksellisuus ja vakoilu vieraan vallan hyväksi, ovat tyypillisiä vihollisen kategorioita itsenäisen Suomen ensimmäisinä vuosikymmeninä ja maailmansotien jälkeen. Kolmas kategoria, terrorismi, perustuu moderneihin uhkakuviin. Poliittisuuden esittäminen aineistossa on yhteydessä ajan yhteiskunnalliseen kontekstiin. Etenkin ensimmäisissä tapauksissa ennakkoratkaisun tapauskuvauksessa on havaittavissa yhteys kulloiseenkin hallituspohjaan. Kun poliittisuuden esittäminen on erittäin avointa aineiston ensimmäisessä, vuodelta 1931 olevassa porvarihallituksen aikaisessa valtiopetosta koskeneessa ennakkoratkaisussa, on tapauskuvaus vuoden 1934 liberaalin hallituksen aikaan selvästi neutraalimpi; vierasta valtaa, jonka hyväksi vakoilu oli tapahtunut, ei paljasteta, ja politiikan sijasta korostetaan taloutta. Vuoden 1942 tapauksen julkistamisen aikaan Suomi oli avoimessa sodassa Neuvostoliiton kanssa ja poliittisuus onkin jälleen avoimempaa. Sodan jälkeistä aikaa leimasi kuitenkin suomettuminen, jota voidaan pitää liberalistisen valtion taktiikkana siinä missä neutralisaatioita ja depolitisaatioitakin. Vuoden 1984 maanpetosta koskeneessa tapauksessa esillä ovat liberalismin erinäiset taktiikat aina perusoikeuksisti yksilöllistymisen teemaan. Perusoikeuksien nousu on erityisesti esillä vuoden 2010 tapauksessa, jossa taustalla oleva terrorismi pyritään poliittisena käsitteenä peittämään sananvapauden ja kunniansuojan välisen perusoikeuspunninnan alle. Yleisenä kehityskulkuna analyysin perusteella liberalismin depolitisaatioiden ja neutralisaatioiden voikin sanoa juurtuneen suomalaiseen yhteiskuntaan. Oikeuskäytännössä tämä on tarkoittanut ystävän ja vihollisen välisen erottelun kääntymistä päälaelleen; kaikille jakamattomasti ja luovuttamattomasti kuuluvan perus- ja ihmisoikeussuojan myötä valtio tarjoaa suojaa myös potentiaalisilla vihollisille, ja vihollinen ei välttämättä enää ole kansakunnan perinteinen uhkakuva, vaan se voi tulla yhtä hyvin valtion sisältä.