Browsing by department "Limnologian ja ympäristönsuojelun laitos"

The study analyses the needs and expectations of different people and different interest groups affected by conservation schemes, and examines the possibilities of taking the local opinions into account in the management of protected areas. Theoretically, the study relies on those approaches that aim to link the issues of nature protection with the questions of social sustainability and the livelihood requirements of local people. The study explains how the concept of protected areas has changed during the history and how the discourses on protected areas are linked to North-South issues. Protected areas management was long based on the concepts of strict protection developed in the first protected areas. The amount of protected areas in the world has increased significantly during the past decades. Together with population growth this has led into a situation where the majority of protected areas are inhabited by humans. Consequently, the participation and rights of local people have become important topics in protected areas discourse. The issue is studied in detail through a case study of Miraflor protected area in Nicaragua. The study describes how the protection scheme of this particular area has been constructed and how the local attitudes toward protection have evolved from past to present. The research sets the case of Miraflor into the broader context of conservation and sustainability, in order to make suggestions on management in inhabited protected areas. The case study in based on qualitative research methods, such as thematic interviews, participant observation and written documentation. There are almost 5000 inhabitants in Miraflor, and the area is into a large extent under agricultural use. Land in Miraflor is in the hands of private landowners, as it is in most of the other protected areas in Nicaragua. The difficult economical and social situation of small-scale landowners and landless people has left them little choice between nature conservation and livelihood. While institutional attention to the zone has increased more local people have started to be in favour of the protection of the area. However, they expect support from the state and other institutions in bearing the costs of protection. Some of the important reasons for the acceptance of protection lie in the potential benefits associated to protection, such as new rural development projects, employment possibilities and tax exemptions. The protection of inhabited protected areas cannot be achieved with mere restrictions. Instead, local people have to be offered feasible and attractive possibilities to change their natural resource use practices so that both human needs and nature conservation objectives are fulfilled.

Tutkimuksen tarkoituksena oli kartoittaa MIPSin ja ekologisen selkärepun käyttöön tuotteiden potentiaalisten ympäristövaikutusten vertailun menetelminä liittyviä ongelmia. Näkökulmana oli menetelmäkritiikki ja menetelmänä laadullinen sisällönanalyysi aiemmin esitetystä suoraan ja epäsuorasti MIPSiin ja ekologiseen selkäreppuun kohdistuvasta kritiikistä. Aineisto kerättiin pääasiassa tieteellisistä julkaisuista. Kritiikki lajiteltiin aihepiireittäin, sen pätevyyttä ja epäsuoran kritiikin sovellettavuutta arvioitiin ja sitä täydennettiin paikoin omalla kritiikillä. Analyysissä nousi esiin monentyyppisiä ongelmia, joista osa kyseenalaistaa voimakkaasti MIPSin ja ekologisen selkärepun käyttökelpoisuuden. Indikaattorien jakaminen viiteen luokkaan ei ole tuonut ongelmiin helpotusta. Entropia ei tarjoa MIPSille ja ekologiselle selkärepulle pitävää teoriataustaa, eikä ole perusteita olettaa aineen määrän olevan ratkaisevassa asemassa ympäristövaikutusten suuruuden kannalta, kun muutkin tekijät muuttuvat. Näin aggregoidun massan käytölle potentiaalisten ympäristövaikutusten suuruuden mittarina ei ole teoreettisia perusteita. MIPS ja ekologinen selkäreppu eivät eksplisiittisesti arvioi materiaalivirtojen ympäristövaikutuksia. Ne eivät kykene kuvaamaan tuotteen aiheuttamien ympäristövaikutusten määrää, koska ne käytännössä antavat saman painoarvon kaikille päästöille luontoon ja poistoille sieltä huolimatta niiden yksilöllisistä ja suuruudeltaan toisistaan paljon poikkeavista ympäristövaikutuksista. Koska MIPS ja ekologinen selkäreppu eivät kykene arvioimaan ympäristövaikutuksia suoraan, eikä aggregoidun massan käytölle välillisessä arvioinnissa ole pitävää teoriaperustaa, ne eivät ole tuotteiden ympäristövaikutusten indikaattoreita. Sen sijaan ne indikoivat tuotteiden haitallisuutta dematerialisaatiotavoitteen kannalta. Dematerialisaation nostamiselle tuotelähtöisen ympäristön-suojelun ensisijaiseksi tavoitteeksi ei ole perusteita. MIPS ja ekologinen selkäreppu käyttävät sisäänrakennettua arvottamista, jolloin arvovalinnat on tehty käyttäjän puolesta. Arvovalintoja ei kuitenkaan tulisi piilottaa tai jättää indikaattorien kehittäjille. MIPS ja ekologinen selkäreppu ovat äärimmäisessä yksinkertaisuudessaan menetelmiä, jotka eivät vaadi arvioinnin tekijöiltä tai päätöksentekijöiltä käsillä olevien ongelmien ymmärtämistä tai niiden merkityksen arviointia. Neeivät myöskään mahdollista eturyhmien osallistumista arviointiprosessiin. Dematerialisaation ainoaksi tavoitteeksi asettamisen taustalla oleva käsitys ympäristöongelmista voi jäädä käyttäjälle hämäräksi. Tämä on ongelmallista, sillä MIPS ja ekologinen selkäreppu arvottavat kaikki päästö- ja poistokilogrammat samanarvoisiksi, mikä on järjetöntä ellei käyttäjä ole nimenomaisesti halunnut asettaa dematerialisaatiota ainoaksitavoitteeksi. Näiden merkittävimpien ongelmien lisäksi relevanteiksi ongelmiksi osoittautuivat epävarmuuksien arvioinnin puute, datan keräämisen ja valmiiden tietokantojen käytön ongelmat, rajausten erot ja keinotekoinen rajanveto ihmisen ja luonnon systeemien välillä sekä menetelmien vaatima työmäärä.

Tutkimuksessa tarkasteltiin luonnontieteellisen ja ihmistieteellisen tutkimustradition tieteenfilosofisia eroja ympäristötutkimuksen alueella ja arvioitiin erojen merkitystä tieteidenvälisessä ympäristötutkimuksessa. Johtoajatuksena oli luonnontieteellisen realismin ja ihmistieteellisen konstruktivismin välinen dualismi, joka tuottaa kaksijakoisen näkemyksen ympäristökysymyksistä: yhtäältä ympäristöä tutkitaan yhtenäisenä, kausaalisten säännönmukaisuuksien verkostona ja toisaalta moninaisena, ihmisten elettyinä ympäristöinä. Työn tarkoituksena oli analysoida tätä dualismia tieteenfilosofisin käsittein ja esittää sen perusteella huomioita realistisen ja konstruktivistisen tutkimustavan yhdistämisestä tieteidenvälisessä ympäristötutkimuksessa. Tutkimusongelmaa lähestyttiin teoreettisesti ideaalityyppiseen tarkasteluun perustuen. Realismia ja konstruktivismia tarkasteltiin tieteenfilosofisina paradigmoina, jotka jäsentävät ja ohjaavat tieteellistä toimintaa usein tiedostamattomalla tasolla. Aineistona käytettiin tieteenfilosofista ja ympäristötieteellistä kirjallisuutta, jota kerättiin ja jäsennettiin tutkimusongelman ohjaamana. Tieteidenvälisen tutkimuksen filosofisia tausta-asetelmia selvennettiin hahmottamalla realismin ja konstruktivismin välistä dualismia viidestä näkökulmasta. Kukin näkökulma kuvaa jotakin dualismin taustalla olevaa käsitteellistä kiistaa, jossa ympäristökysymykset asettuvat vastakkaisiin filosofisiin kategorioihin. Kiistat valottavat ympäristön monitulkintaisuutta kahden tieteellisen käsitteistön välimaastossa. Tieteidenvälinen ympäristötutkimus on tämän tarkastelun perusteella haasteellinen pyrkimys, sillä ongelmien juuret ovat syvällä ympäristötieteiden erilaisessa perinteessä. Hajanaiseen epistemologiseen perustaan nojaava ympäristötietämys ei rakennu yhtenäiseksi kokonaiskuvaksi muuten kuin hyvin abstraktilla tasolla. Ympäristötutkimuksen ongelmakeskeinen luonne kuitenkin edellyttää joustavia lähestymistapoja tieteidenvälisen yhteistyön lisäksi. Erilainen tietämys on tarpeen tuoda yhteen, mutta säilyttää samalla ympäristötutkimukselle tärkeä tietämystapojen rikkaus. Tähän haasteeseen voidaan vastata etsimällä yhteisiä episteemisiä lähtökohtia tieteiden välisen vuorovaikutuksen ja avoimen dialogin edistämiseksi.

Tutkimuksen lähtökohtana on tutkia hevosesimerkin avulla eri ulottuvuuksia ympäristönsuojelusta, kulttuurista, kotieläimistä ja luonnosta. Luonnontieteet eivät kotieläimiä kovinkaan arvosta, kotieläintiede sen sijaan usein katselee eläimiä puhtaasta hyötyajattelun näkökulmasta. Jos kotieläimet eivät kuulu enää luontoon, ovatko ne osa kulttuuriamme? Tähän kysymykseen tutkimus pyrkii hevosesimerkin kautta vastaamaan. Myös villi- ja kotieläinten välistä suhdetta ja statusta ympäristönsuojelussa tarkastellaan tässä tutkimuksessa. Tutkimuksen viitekehys on ympäristönsuojelutieteellinen analyysi, jonka avulla haetaan vastausta siihen, mitä eri rooleja hevosesta ympäristönsuojelun kentässä voidaan löytää. Hevoselle löytyi ainakin neljä eri roolia: hevonen voi toisaalta olla ympäristönsuojelun kohde, ympäristömuutosten kohde, ympäristömuutosten aiheuttaja ja ympäristöongelmien ratkaisija. Tutkimus ei osoittanut, että hevonen olisi merkittävä ympäristönsuojelullinen toimija, mutta merkittävää oli, että nämä "inhimilliset" roolit pystyy sille löytämään. Tärkein hevosen rooli on suojelukohteena oleminen: jotkut hevosmuodot ja käyttömuodot ovat uhattuina. Suojeltavia kohteita on ainakin hevosen työkäyttö sekä monet maatiaisrodut. Suojelukohteena olemisen tutkimiseen kehiteltiin tässä työssä käsite kulttuuris-ekologinen lokero. Sen avulla pyrittiin osoittamaan, että myös kotieläimet ansaitsevat suojeluarvon ympäristönsuojelussa, vaikkakin inhimillinen kulttuuri on vaikuttanut niihin vuosisatojen ja -tuhansien ajan. Suojelun argumentteina voidaan käyttää muitakin kuin puhtaasti ekologisia perusteluja. Esimerkkeinä käytetään mm. suomenhevosta ja Amerikan ja Australian villiintyneitä hevosmuotoja. Ihminen on aikanaan ensin metsästänyt hevosta, sitten kesyttänyt se. Ympäristömuutosten aiheuttaminen hevoselle jatkuu nykyäänkin esim. jalostuksen ja ympäristövaikutusten (esim. melun) kautta. Nykyään hevosia elää keskuudessamme pääosin vain domestikoituneessa muodossaan. Kotieläinten kesyttäminen yleensäkin on vaikuttanut vastavuoroisesti valtavasti myös ihmisen kulttuureihin. Hevonen voi aiheuttaa ihmisen kumppanina ympäristöongelmia esim. eroosion, maastovaurioiden ja ravinnekuormituksen muodossa. Hevonen voi olla myös ympäristöongelmien ratkaisija mm. vertailtaessa hevosvoimaa polttomoottorilla käyviin koneisiin.