Browsing by department "Peruseläinlääketieteen laitos"

Dessa fördjupade studier ingick som ett delprojekt i Veterinärmedicinska högskolans studentkårs biståndsprojekt i Etiopien sommaren 1990. Spontana aborter är ett ständigt problem bland kobesättningarna i Etiopien. I detta projekt undersöktes korpå en statlig gard, Stella farm, utanför Etiopiens huvudstad Addis Abeba. Efter uppsamling av data koncentrerades undersökningen tillanalys av fodret i avseende och vitaminer och spårämnen samtsvampgifter. Infektionssjukdomar som beaktades var brucellos, leptospiros och IBR ( Infectious Bovine Rhinotracheitis ). Samtliga laboratorieundersökningar gjordes vid SVA av författaren, förutom foderanalysen som gjordes vid Statensjordbrukskemiska anstalt. Korna var till 86,4 % positiva för IBR, fodret innehöllmykotoxiner och brist på jod och A-vitamin. Undersökningsresultaten har meddelats Etiopiensjordbruksministerium.

Borna-virus (BDV) aiheuttaa Bornan taudin, joka on vakava aivokalvojen, aivojen ja selkäytimen tulehdus (meningoenkefalomyeliitti). Bornan tauti johtaa liike- ja käytöshäiriöiden kautta usein kuolemaan. Tauti on saanut nimensä saksalaisen Bornan kaupungin mukaan, jossa tautiepidemia raivosi hevosten keskuudessa 1800-luvun lopulla. Bornan tautia pidettiin pitkään vain hevosten ja lampaiden sairautena endeemisellä alueella Keski-Euroopassa. Tutkimuksen lisäännyttyä viime vuosina on Borna-viruksen levinneisyysalue kasvanut Aasiaan, Afrikkaan ja Pohjois-Amerikkaan saakka. Hevosten ja lampaiden lisäksi Borna-virus tarttuu lukuisiin muihin selkärankaisiin, mm. ihmiseen. Borna-virus on ei-segmentoitunut, yksijuosteinen, negatiivisäikeinen ja vaipallinen RNA-virus. Se on lisääntymisominaisuuksiltaan ainutlaatuinen ja kuuluu yksin omaan Bornaviridae-heimoonsa. Borna-virus hakeutuu ensisijaisesti hermosoluihin, mutta ei aiheuta merkittävää solutuhoa. Borna-virusinfektion diagnosoiminen elävältä eläimeltä on hankalaa. Verinäyte voidaan tutkia serologisin ja molekyylibiologisin menetelmin, mutta luotettavaan Bornan tauti -diagnoosiin päästään vasta osoittamalla virus tai sen osia aivoista kuoleman jälkeen. Yksi tällainen menetelmä on immunohistokemia, joka perustuu viruksen proteiinien osoittamiseen. Syventävien opintojen tutkielmassa pystytettiin ABC-detektioon perustuva immunohistokemiamenetelmä Borna-viruksen N- ja P-proteiinien osoittamiseksi aivokudoksesta. BDV-proteiinien esiintyvyys suomalaisten eläinten aivoissa kartoitettiin. Tutkimukseen valittiin ne vuosina 1977-2002 neurologisin oirein kuolleet tai lopetetut kissat (38 kpl) ja hevoset (14 kpl), joiden oireille ei ollut löytynyt selittävää syytä ruumiinavauksessa eläinlääketieteellisen tiedekunnan patologian laitoksella, ja joista oli mahdollista saada aivonäytteitä. Menetelmän pystytyksessä käytettiin kokeellisesti infektoitujen hiirten ja rottien sekä luonnollisesti infektoituneiden kissojen ja hevosen formaliinissa fiksoituja, parafiiniin valettuja aivonäytteitä. Mukana menetelmässä oli kaksi polyklonaalista ja yksi monoklonaalinen vasta-aine. Tutkimuksessa kriteerit positiiviselle tulokselle olivat tiukat epäspesifien tulosten välttämiseksi. Positiivisina pidettiin näytteitä, jotka värjäytyivät kaikilla kolmella vasta-aineella. Yhtään Borna-viruspositiivista potilasta ei löytynyt. Tulos ei kuitenkaan poissulje Borna-virusinfektion mahdollisuutta. Tutkimus oli retrospektiivinen, joten tutkittaviksi ei voitu valita niitä aivoalueita, joissa BDV-antigeenia yleisimmin esiintyy. Mikäli suomalainen Borna-viruskanta on antigeenisilta ominaisuuksiltaan erilainen kuin se, jonka avulla vasta-aineet on tuotettu, todellisia positiivisia näytteitä on voinut jäädä huomaamatta. Lisäksi BDV-proteiinien ilmentyminen vaihtelee infektion vaiheesta riippuen.

Tutkimamme bakteeri, Faecalibacterium prausnitzii kuuluu terveen aikuisen ihmisen normaaliin suoliston mikrobistoon yhtenä sen runsaslukuisimmista edustajista. Crohnin taudissa, johon liittyy suoliston mikrobiston epätasapainoa (dysbioosi), Clostridium leptum -ryhmään kuuluvan F. prausnitzii -bakteerin määrän on havaittu olevan normaalia alhaisempi. Kahdessa eri tutkimuksessa tavoitteenamme oli selvittää, miten F. prausnitzii -bakteerin tai sen aineenvaihduntatuotteiden tuominen ennakoivasti eläimeen vaikuttaa tulehduksen kulkuun ja vakavuuteen, sekä toimiiko hoito myös suolesta riippumatonta reittiä (intraperitoneaali-injektio) käyttäen. Mallintamiseen käytettiin trinitrobentseeni sulfonihappo- (TNBS) suolistotulehdusta hiirillä. Sekä Faecalibacterium prausnitzii -bakteerin että sen aineenvaihduntatuotteita sisältävän kasvuliuoksen (supernatantti) osoitettiin hillitsevät tulehdusta TNBS-tulehdusmallissa hiirillä. Käyttämiemme tulehduksen arvosteluperusteiden mukaan molemmat hoidot näyttivät edesauttavan normaalin terveydentilan saavuttamista. Ne hillitsivät esitulehduksellisten sytokiinien tuotantoa sekä vaikuttivat suotuisasti suolenontelon mikrobilajiston tasapainoon koehiirten suolistotulehduksessa. Supernatantti myös lisäsi tulehdusta lievittävän interleukiinin, IL-10 tuotantoa Hoidot tehosivat myös sovelletussa TNBS-mallissa intraperitoneaaliruiskeena: hoidettujen hiirten kuolleisuus väheni kontrolliryhmiin nähden merkittävästi. Näin ollen bakteerin tai siitä valmistetun supernatantin ei tarvitse olla suolenontelossa vaikuttaakseen tulehdusta hillitsevästi.

Stamceller definieras ofta enligt det organ de befinner sig i. Det antas att stamceller från ett visst organ kan ge upphov till alla celler av detta organ och bara till dessa celler. Därför har färska forskningar väckt uppmärksamhet då de påvisat att stamceller kan välja otypiska specialiceringslinjer. Experiment har utförts på bestrålade djur. Det har varit oklart vilken betydelse donatorns stamceller har på mottagarens tillväxt i fysiologiska tillstånd. I denna studie har vi använt kimeriska tvillingkalvar i vilkas nonhematopoetiska vävnader donatorns stamceller har spårats. Med tvillingar av olika kön resulterar placentala anastomoser i tidig embryonal utveckling, i en kimerisk, steril kokalv som kallas freemartin. Med hjälp av Y-kromosom riktad in situ hybridisering kan vi spåra donatorns, tjurkalvens celler i mottagarens, freemartin-kalvens vävnader i deras naturliga omgivning. Hematopoetiska celler spårades med att identifiera deras CD45 yt-antigen och kunde därmed, i kombination med in situ hybridiseringen ekskluderas. Vi har hittat nonhematopoetiska celler härstammande från donatorn i vävnader vars ursprung är långt från varandra, så som entodermet och nerv stängen. Nonhematopoetiska celler som härstammar från donatorn var fåtaliga och de var sporadiskt utspridda i vävnaderna. Detta föreslår att de har ringa betydelse i det fysiologiska uppehållet och i utvecklingen av nötkreaturens vävnader.

Idiopaattinen fokaalinen eosinofiilinen enteriitti (IFEE) on hevosen harvinainen tulehduksellinen suolistosairaus, joka aiheuttaa eosinofiilien fokaalista kerääntymistä ohutsuoleen. IFEE luetaan kuuluvaksi IBD (inflammatory bowel disease) tautiryhmään. Kliinisiin oireisiin kuuluvat depressio, laihtuminen, ripuli, hypoalbunemia ja krooninen tai akuutti koliikki. Laparatomiassa löydettävät leesiot ovat fokaalisia tai multifokaalisia, erytematoottisia transmuraalisia paksuuntumia, jotka ovat usein muodoltaan rengasmaisia tai pyöreitä. Ohutsuoli on yleensä laajentunut leesion proksimaalipuolelta. Tällä tutkimuksella on pyritty saamaan lisää tietoa IFEEn etiologiasta ja patogeneesistä. Taudilla ei ole todettu yhdistävää tekijää ikään, sukupuoleen tai rotuun liittyen. Mahdollisiin altistaviin tekijöihin luetaan ruokinta, vuodenaikaan liittyvät allergiat, parasiitit ja mahdolliset muutokset hevosen hoidossa. Tutkimuksessa vertailtiin suolistonäytteitä histoja immunohistologisesti seuraavalla tavalla: 23 IFEE-tapauksen leesioaluetta, 5 diffuusia eosinofiilista enteriittiä (DEE) sekä 5 leesion ulkopuolista IFEEtapausta. Näytteistä tehtiin HE (hematoksyliinieosiini), CD3, CD79a sekä MHC luokka II värjäykset, jotka tulkittiin semikvantitatiivisesti. Mahdollisen laukaisevan tekijän selvittämiseksi samoilla näytteillä suoritettiin insitu hybridisaatio (ISH) osoittamaan eotaksiinin mRNAta. Eotaksiini on sytokiini, joka vastaa eosinofiilien rekrytoimisesta kudoksiin. Muuntuneiden alueiden histopatologinen tutkimus paljasti ekstensiivisen transmuraalisen tulehdussoluinfiltraation, jota dominoivat eosinofiilit. Suolenseinämän normaali arkkitehtuuri oli muuttunut intensiivisen tulehdussoluinfiltraation seurauksena, vakavimmat muutokset havaittiin submukoosassa sekä lihaskerroksissa. Mukoosassa villukset olivat lyhyitä ja paksuja tai ne olivat sulautuneet yhteen, villusten kärkien epiteelisolut olivat fokaalisesti nekrotisoituneet. Mukoosassa havaittiin lisäksi hyperemiaa sekä tulehdussoluja. Submukoosassa ödema, hyperemia, neovaskularisaatio, aktivoituneet endoteelisolut sekä fibroblastit havaittiin yhdessä kohtalaisesta voimakkaaseen olevan tulehdussoluinfiltraation kanssa. Infiltraatio koostui eosinofiileistä, makrofageista, lymfosyyteistä, neutrofiileistä sekä plasmasoluista. Löydökset ilmenivät samantyyppisinä seroosassa, muutosten voimakkuus oli lievästä kohtalaiseen. Lihaskerroksessa muutokset koostuivat pääosin tulehdussoluista. Tulehdussoluinfiltraatio sekä muutosten intensiteetti ilmeni samantyypisenä DEEssä, muutosten keskittyessä pääosin mukoosaan sekä submukoosaan. IFEEtapausten leesion ulkopuolisilla alueilla muutokset olivat yleisesti ottaen lievempiä keskittyen mukoosaan ja ylempään submukoosaan. Tämän lisäksi tulehdussoluinfiltraation koostumus erosi IFEEstä ja DEEstä; leesioiden ulkopuolisilla alueilla makrofageja oli enemmän. Testattaessa eotaksiinin mRNAta ISHlla 28 tapauksesta 64% oli positiivisia. Tulosten mukaan makrofagit, fibroblastit, endoteelisolut, epiteelisolut sekä perifeeriset hermopäätteet ekspressoivat eotaksiinin mRNAta ja ovat siten myös mukana rekrytoimassa eosinofiilejä kudokseen. Pääosa positiivisista soluista havaittiin seroosassa, muutamissa tapauksissa positiivisia soluja oli myös lihaskerroksessa, mukoosassa ja submukoosassa. Jakautumisessa ei havaittu eroavaisuuksia suolenseinämän eri kerrosten välillä leesioalueilla, leesion ulkopuolisilla alueilla IFEE-tapauksissa, eikä myöskään DEE-tapauksissa.

Uusi herpesvirusten sukuun kuuluva virus aiheutti 50 % kuolleisuuteen johtaneen epidemian 1984 hollantilaisessa merinisäkäskeskuksessa. Tämän jälkeen hylkeiden herpesvirusvasta-aineita on todettu useilta Pinnipedia-heimon lajeilta ympäri maailmaa. Pohjanmerellä kuoli tuhansittain harmaahylkeitä vuoden 1988 aikana hylkeiden morbilliviruksen aiheuttamaan sairauteen. Hylkeiden herpesvirus (Phocid herpesvirus type 1, PhHV-1) eristettiin myös kuolleiden eläinten elimistä antaen aihetta epäillä herpesviruksen osuutta näin suureen kuolleisuuteen johtaneeseen taudinkuvaan. Yleisesti herpesvirusinfektioille on tyypillistä että stressi yhdessä infektion kanssa saa aikaan rajumman sairauden. Luonnoneläinten tuominen sairaalahoitoon läheiseen kontaktiin muiden eläinten kanssa on kliinistä sairautta mahdollisesti vakavoittava stressitekijä. Hylkeiden suojaaminen kliiniseltä taudilta paikoissa, joissa hylkeitä pidetään syystä tai toisesta vankeudessa on ollut lähtökohtana rokotteen kehittämiselle. Rokotetutkimuksia varten on hylkeiden herpesviruksesta eristetty immunogeenisiä glykoproteiineja. Muilla herpesviruksilla suoritetut immunogeenisyystutkimukset ovat osoittaneet glykoproteiini B:n ja D:n olevan erityisen tehokkaita humoraalisen ja soluvälitteisen immuniteetin syntymiseen. Nämä glykoproteiinit on siksi valittu komponenteiksi rokotteeseen PhHV-1:tä vastaan. Tulevaisuuden rokotteen kliinisen tehon tutkimista varten ennen rokotteen ottamista rutiinikäyttöön merinisäkäskeskuksessa on tutkittu koe-eläinmallin sopivuutta. Oma tutkimukseni alkoi glykoproteiini D:n tuottamisella soluviljelmässä tarkoituksena tuottaa riittävästi proteiinia jotta sen immunogeenisyys voitaisiin testata. Pilottitutkimuksen omaisesti oli myös tarkoitus selvittää bakulovirusmenetelmän sopivuus juuri tämän proteiinin tuottamiseen. Tuotetusta proteiinista valmistettiin iscom-rokote, jolla immunisoitiin hiiriä. Tutkimukseni eläinmalli-osassa tutkimme kahden eri mallin sopivuutta rokotteen kliinisen tehon tutkimista varten. Heterologinen kissamalli, jossa kissat rokotettiin ensin joko PhHV-1–iscom – tai FHV-iscom rokotteella ja sitten altistettiin FHV infektiolle, osoittautui paremmaksi vaihtoehdoksi kun hiirien infektoiminen PhHV-1:llä. Kissamallin avulla voidaan tutkia rokotteen antamaa suojaa kliinistä tautia vastaan. Todettiin myös että PhHV-1 iscom-rokotus vähensi viruksen erittymistä verrattuna rokottamattomaan kontrolliryhmään. Glykoproteiini D osoittautui tässä pilottitutkimuksessa riittävän immunogeeniseksi, joten tutkimusta on syytä jatkaa. Glykoproteiini B:n kohdalla hyväksi todettu bakulovirusvektorimenetelmä ei kuitenkaan sellaisenaan sovi käytettäväksi gD:n tuottamisessa, vaan sitä on optimoitava. Rokottamisen tavoitteena ei suinkaan ole pyrkimys luonnossa elävien hylkeiden rokottamiseen vaan tavoitteena on suojata orvot poikaset vakavalta taudilta niiden ensimmäisten sairaalahoitoviikkojen ajan.

Yhdeksän valmennettua ratsuhevosta suorittivat kilpailurasitustestin juoksumattotestinä viidesti kahden viikon välein. Puoli tuntia kilpailurasitustestin päättymisestä hevosille letkutettiin mahalaukkuun vettä tai liuoksia, joista yksi oli pelkkä glukoosi-elektrolyyttiliuos, toinen sisälsi leusiinia ja kolmas propionihappoa. Yksi ryhmä sai peroraalisesti betaiinia kahden viikon ajan ennen rasitustestiä. Vuorokauden kuluttua kilpailurasitustestin alusta hevoset suorittivat juoksumatolla standardoidun rasitustestin, jonka avulla tutkittiin hevosten palautumista edellisen päivän kilpailurasitustestistä. Hevosista otettiin rasitustestien aikana ja niiden välillä veri- ja lihasnäytteitä, joista tutkittiin glukoosi-, rasvahappo-, triglyseridi-, insuliini-, glukagoni- ja glykogeenipitoisuudet ja kahden lihassolujen metaboliaa kuvaavan entsyymin, sitraattisyntaasin (CS) ja 3-hydroksiasyyli-koA dehydrogenaasin (HAD), aktiivisuudet. Lihasrasituksen keston ja intensiteetin mukaan lihasrasituksessa rekrytoidaan eri lihassolutyyppejä ja käytetään erilaisia energialähteitä. Toistuvalla lihasharjoittelulla saattaa lihasten solutyypeissä ja solujen koossa tapahtua muutoksia. Kestävyysharjoittelulla lihassolujen oksidatiivinen kapasiteetti kasvaa, ja lihassolujen hiilihydraatti- ja rasva-aineenvaihduntaa kuvaavien entsyymien (CS ja HAD) aktiivisuudet nousevat. Palautumisvaiheessa liikuntarasituksen jälkeen lihasten glykogeenivarastoja täydennetään. Insuliini lisää glukoosin pääsyä lihassoluun ja stimuloi glykogeenisyntaasientsyymiä. Leusiinin tiedetään lisäävän insuliinin eritystä. Tämän tutkimuksen aikana ei hevosten lihassolujen solutyypeissä, poikkileikkauspinta-aloissa eikä solutyyppien mukaisissa pinta-alojen prosentuaalisissa osuuksissa tapahtunut muutoksia. Seuratuista metaboliaa kuvaavista entsyymeistä sitraattisyntaasin aktiivisuus nousi tutkimuksen aikana. Tässä tutkimuksessa tutkittiin edellä mainittujen liuosten vaikutusta hevosen palautumiseen liikuntarasituksen jälkeen, mutta mikään käsittely ei merkittävästi nopeuttanut koehevosten lihasten glykogeenivarastojen palautumista. Annettu leusiini lisäsi insuliinieritystä palautumisvaiheessa, propionihappo vähensi sitä.

Tämän lisensiaattityön tarkoitus oli tehdä Suomen hevosinfluenssaepidemiasta 2007 pilottikyselytutkimus, jolla saataisiin alustavaa tietoa valmentajilta influenssarokotusten käyttämisestä ja vaikutuksista hevosten sairastuvuuteen influenssaepidemian aikana. Lisäksi tarkoituksena oli tehdä kirjallisuuskatsaus hevosinfluenssasta ja tehdä seurantakaavake ja ohjeita mahdollisia seuraavia epidemioita varten. Koska rokotuksilla näyttää olevan tutkimusten mukaan selvä influenssaa estävä ja lieventävä vaikutus, viimeistään tätä seurantakaavaketta käyttämällä voitaisiin vaikuttaa positiivisesti hevosten rokottamiseen suomalaisilla ravitalleilla tulevaisuudessa. Hevosinfluenssan aiheuttaja on influenssa A-virus, joka kuuluu ortomyksovirusten heimoon. Influenssaa tavataan tyyppejä H3N8 ja H7N7, joista jälkimmäistä ei ole tavattu hevoskannassa 30 vuoteen. H3N8-alatyypin geneettistä evoluutiota tapahtuu jatkuvasti, sillä RNA on taipuvainen mutaatioille. Uusi viruskanta voi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa pandemian, jolloin se on muuntunut niin paljon, että vanhat vasta-aineet eivät tunnista sitä. Hevosinfluenssa leviää erittäin helposti pisaratartuntana sekä suoran, että epäsuoran kontaktin kautta. Inkubaatioaika on 24-73 tuntia. Oireina ovat korkea kuume, kuiva yskä ja sierainvuoto. Rokotetuilla hevosilla oireet ovat yleensä lievempiä. Influenssa A-virus tartunta voidaan selvittää sierainlimanäytteestä tai pariseeruminäytteen avulla. Sierainlimanäytteestä voidaan eristää influenssavirus tai sen antigeenit. Näyte on otettava kuivalla topsitikulla 30 cm syvyydeltä ja ne on pakattava maito- tai seerumiputkiin ja sen on oltava 24 tunnin kuluessa Evirassa. Differentiaalidiagnooseja ovat Streptococcus equi-bakteerin aiheuttama pääntauti, herpesvirusten aiheuttama rinopneumoniitti, virusarteriitii, reovirustartunnat ja rinitis A- ja B-virusten aiheuttamat hengitystietulehdukset. Kaikkia taudinaiheuttajia ei edes tunneta ja niitä löytyy todennäköisesti tulevaisuudessa lisää. Oireenmukainen hoito on tärkeää sairastuneelle hevoselle. Sekundääriset bakteeritulehdukset ovat mahdollisia, jolloin antibioottilääkitys on indikoitua. Vuonna 2007 hevosinfluenssaepidemioita oli maailmalla useita. Australiassa tauti levisi kulovalkean tavoin ennestään rokottamattomassa hevospopulaatiossa. Ruotsissa ja Suomessa epidemiat keskittyivät puutteellisesti rokotettuihin ravihevosiin. Australiassa ja Ruotsissa karanteenit eivät auttaneet rokottamattomassa ja huonosti rokotetussa populaatiossa. Tekemäni pilottikyselyn tulokset osoittivat selvästi, että talleilla, joissa kaikki hevoset rokotetaan, yksikään hevonen ei sairastunut, vaikka ne kävivät raveissa. Rokotteet näyttävät kirjallisuuskatsauksen tutkimustenkin mukaan olevan ainoa tekijä, jolla voidaan suojautua tartunnalta ja lieventää oireita. Rokotteita on päivitettävä, sillä influenssavirus muuttuu mutaatioin ja antigeenisen vaihdon kautta. Rokotteiden antama suoja on parempi, kun kaikki tallin hevoset ovat rokotettuja. Maailmalla on käytössä useita erilaisia rokotteita influenssaa vastaan. Sen lisäksi hevosille on yritettävä järjestää parhaalla mahdollisella tavalla puhtaat olosuhteet, hyvälaatuiset rehut ja stressitön ympäristö, jolloin niille voidaan taata paras mahdollinen vastustuskyky tarttuvia tauteja vastaan. Ihmisten on pyrittävä omalla toiminnallaan estämään tautien leviäminen. Tarttuvien tautien epidemioiden aikana on oltava erittäin huolellinen hygienian kanssa. Kirjallisuuskatsauksen ja pilottitutkimuksen pohjalta ehdotin muutoksia ja toimintaohjeita hevosurheilun päättäjille Suomessa. Suomeen tulisi saada kilpaileville hevosille pakolliset rokotukset.

Ateroskleroosin eli valtimonahtaumataudin synnyssä "low density" -lipoproteiinit (LDL) tuovat valtimon seinämään enemmän kolesterolia kuin sitä poistuu kolesterolin vastaanottajiin, joista tärkeimpiä ovat "high density" -lipoproteiinit (HDL). Kolesterolia kertyy valtimon sisäkerrokseen aluksi makrofageihin. Muutoksen edetessä kolesterolia kertyy myös kolesterolintäyteisien makrofagien eli vaahtosolujen ulkopuolelle. HDL-hiukkasilla on keskeinen merkitys ateroskleroosilta suojaavassa "käänteisessä kolesterolin kuljetuksessa": HDL-hiukkaset kuljettavat kolesterolia perifeerisistä kudoksista maksaan, josta kolesterolia voidaan poistaa elimistöstä erittämällä sitä sappeen. Käänteinen kolesterolin kuljetus on ainoa tapa poistaa kolesterolia perifeerisistä kudoksista, sillä kolesterolin rengasmaista hiilirunkoa elimistö ei pysty hajottamaan. Tässä tutkimuksessa selvitettiin puolustusjärjestelmään kuuluvien syöttösolujen (engl. mast cells) merkitystä käänteisen kolesterolin kuljetuksen alkutapahtumaan, kolesterolin ulosvirtaukseen vaahtosoluista. Ateroskleroottisissa muutoksissa on aktivoituneita eli degranuloituneita syöttösoluja. Syöttösolujen erittämien proteaasien, kymaasin ja tryptaasin, on havaittu in vitro tutkimuksissa vähentävän kolesterolin ulosvirtausta vaahtosoluista hajottamalla proteolyyttisesti tiettyjä kolesterolin vastaanottajina toimivia HDL-hiukkasten alaryhmiä, erityisesti ABCA1-kuljettajan välittämän kolesterolin "korkean affiniteetin" ulosvirtauksen vastaanottajina toimivia HDL-alaryhmiä. Tutkimuksessa selvitettiin hiiren systeemisen in vivo syöttösoluaktivaation merkitystä plasman kykyyn edistää kolesterolin poistumista vaahtosoluista in vitro. Elimistössä syöttösolujen erittämien proteaasien toimintaa estävät endogeeniset proteaasien inhibiittorit, kun taas proteaasien sitoutuminen syöttösolujen erittämien granuloiden hepariiniproteoglykaaneihin suojaa proteaaseja inhibiittoreilta. Tutkimuksessa koeryhmän hiirille (n=10) aiheutettiin systeeminen syöttösoluaktivaatio ja fataali anafylaktinen shokki käyttämällä suurta annosta yhdistettä 48/80. Verinäytteet otettiin sydämistä kuoleman jälkeen. Kontrolliryhmän hiiret (n=10) saivat anestesiassa fysiologista suolaliuosta. Koe- ja kontrollihiiri-en plasmanäytteiden kyky aiheuttaa kolesterolin ulosvirtausta vaahtosoluista mitattiin hiiren vatsaontelon makrofageista valmistetussa soluviljelmässä. Makrofageista oli muodostettu vaahtosoluja inkuboimalla niitä radioaktiivisesti merkittyä kolesterolia sisältävän asetyyli-LDL:n kanssa. Kolesterolin ulosvirtaus vaahtosoluista tutkittiin plasman tilavuuspitoisuuksissa 0%, 0,25%, 0,5%, 1,0%, 1,5% ja 2,5%. Havaittiin, että koeryhmän hiirien plasma aiheutti kontrolliryhmän hiirien plasmaa vähemmän kolesterolin ulosvirtausta vaahtosoluista osassa tutkituista plasmapitoisuuksista. Plasman kyky toimia kolesterolin vastaanottajana siis väheni systeemisen syöttösoluaktivaation seurauksena. Tulos sopii olettamukseen, jonka mukaan syöttösolujen proteaasien aikaansaama tiettyjen HDL-hiukkasten proteolyyttinen hajoaminen heikentää HDL-hiukkasten kykyä poistaa kolesterolia vaahtosoluista. Jatkotutkimukset ovat kuitenkin tarpeen.

Lämpösokkiproteiinit (heat shock protein, hsp, stressiproteiini) ovat solunsisäisiä proteiineja, joita solu valmistaa sekä jatkuvasti että vasteena kohtaamalleen stressille. Tärkeimmät indusoituvat hsp:t ovat molekyylipainoltaan 72 kDa:n Hsp72 ja 27 kDa:n Hsp27, joista sialla on tutkittu Hsp72:ä. Lämpösokkiproteiinit voivat vapautua verenkiertoon nekroottisessa solukuolemassa, kudosvauriossa sekä solunsisäisten pienten vesikkeleiden, eksosomien välityksellä. Hsp72:stä saadut tulokset ovat osoittaneet, että Hsp72 saattaa olla hyödyllinen sikojen kroonisen stressin mittari ja että se mahdollisesti heijastaa kasvatusolosuhteita. Tämän työn tarkoituksena oli selvittää, voitaisiinko myös Hsp27:ä käyttää apuna arvioitaessa kasvatusolosuhteiden aiheuttamaa stressiä. Lisäksi selvitettiin I-FABP:n (intestinal fatty acid binding protein, suoliston rasvahappoja sitova proteiini) avulla, onko verenkierron Hsp27 tutkituilla sioilla peräisin suolistosta. Työn kirjallisessa osassa käsitellään Hsp27:a, i-FABP:ia sekä kroonista stressiä. I-FABP:n kohdalla selvitetään, miksi sitä käytetään mittaamaan soluvauriota sekä mitkä tekijät vaikuttavat sen määrään suolistossa. Stressin osalta selvitetään kroonisen stressin sekä kuljetuksen aiheuttaman stressin vaikutuksia elimistöön. Kroonisen stressin ja Hsp27:n synteesin lisääntymisen välillä etsitään yhteyttä tarkoituksena selvittää, mistä kudoksista Hsp27 voisi vapautua verenkiertoon. Kokeellisessa osuudessa analysoitiin 200 lihasian pistoverinäytteet, jotka kerättiin 200 lihasian pistoverestä Koiviston teurastamolla Mellilässä kesällä 2006. Siat tulivat viideltä olosuhteiltaan erilaiselta tilalta, joilta matka teurastamolle vaihteli 5 km:stä 60 km:iin. Tiloja merkittiin kirjaimilla A, B, C, D ja E. Tilojen A-D siat olivat teurastamon sikalassa keskimäärin 1-3 tuntia, tilan E siat noin 20 tuntia ennen näytteenottoa. Tuloksia tarkasteltaessa kaikki siat jaettiin lisäksi kahteen ryhmään: sairaat, joiden ruhoista oli tehty lihantarkastuksen yhteydessä poikkeavia löydöksiä sekä terveet, joiden ruhoista ei tehty poikkeavia löydöksiä. Verinäytteistä mitattiin laktaattipitoisuudet entsymaattisesti, kortisolipitoisuudet radioimmunologisesti sekä I-FABP- ja Hsp27-pitoisuudet immunologisesti. Eri tilojen sioista mitatut laktaatti- ja kortisolipitoisuudet poikkesivat tilastollisesti merkitsevästi toisistaan, mutta plasman Hsp27-pitoisuuksien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevää eroa. Tutkitut näytteet kerättiin sioista, jotka tulivat olosuhteiltaan erilaisilta tiloilta. Näin ollen Hsp27:n pitoisuus sian plasmassa ei ole hyvä mittaamaan tilojen välisiä eroja. Sairaiden sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet ja seerumin i-FABP -pitoisuudet korreloivat keskenään (r = 0,55, P < 0,05) paremmin kuin kaikkien sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet (r = 0,16, P < 0,05). Näiden tulosten perusteella plasman Hsp27 oli ainoastaan sairailla sioilla peräisin suolistosta. Sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet eivät korreloineet akuuttia stressiä mittaavien plasman laktaatti- eikä kortisolipitoisuuksien kanssa. Näin ollen plasman Hsp27-pitoisuus ei mittaa akuuttia stressiä sialla. Sairaiden sikojen plasman Hsp27-pitoisuudet ja seerumin kortisolipitoisuudet välillä oli negatiivinen korrelaatio (r = -0,45, P < 0,05). Tämän taustalla voi olla kortisolipitoisuuden lasku kroonisesti stressatuilla yksilöillä, jolloin Hsp27 näyttäisi mittaavan kroonista stressiä tutkimuksen sairailla sioilla. Hsp27-pitoisuudet eivät kuitenkaan olleet sairailla sioilla korkeampia kuin terveillä, eivätkä sairaiden sikojen seerumin kortisolipitoisuudet olleet terveiden pitoisuuksia matalampia. Lisäksi eri tilojen sikojen Hsp27-pitoisuudet eivät poikenneet toisistaan tilastollisesti merkitsevästi. Näin ollen tämän tutkimuksen tulosten perusteella näyttää siltä, ettei Hsp27 sovellu sian kroonisen stressin indikaattoriksi.