Browsing by discipline "Ethnology"

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Gallen-Kallelan Museon kulttuurihistoriallista kokoelmaa kokoelmatutkimuksen ja esinetutkimuksen näkökulmista. Museon kulttuurihistoriallinen kokoelma sisältää Akseli Gallen-Kallelaan liittyvää esineistöä. Tutkimustehtävänäni on selvittää, mitä museon kulttuurihistoriallinen kokoelma kertoo sen kerääjästä ja ajasta, jolloin kokoelma on syntynyt. Pohdin myös mitkä muut tekijät ovat mahdollisesti vaikuttaneet henkilöhistoriallisen kokoelman nykyiseen muotoon. Tarkastelen tutkimuskohdettani, museokokoelmaa, kolmen tutkimusmenetelmän avulla. Kulttuurianalyysin, kulttuurihistoriallisen kontekstoinnin ja lähiluvun yhdistelmä mahdollistaa monipuolisten tulkintojen tekemisen. Moniaineistoisessa tutkimuksessa hyödynnän esinekokoelman lisäksi erilaisia arkistoaineistoja, muistelmia, kirjallisuutta ja taidetta. Materiaalisen kulttuurin tutkimuksessa moniaineistoisuus mahdollistaa erilaisia näkökulmia ja tuo tulkintaan vaihtelevuutta. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys muotoutuu paljolti museologisen tutkimuskirjallisuuden ja keräilytutkimuksen pohjalta. Tutkimuksessani henkilöhistoriallisen museokokoelman synty- ja kehityshistoria rakentuu esinekokoelman tarkastelun kautta. Kulttuurihistoriallisen kokoelman aineistot jakautuvat teemallisesti kahteen osioon, jotka avaavat museokokoelmien keräys- ja kokoelmakonteksteja, sekä toimivat mikrohistoriallisen tiedon lähteenä. Akseli Gallen-Kallelan omistamien esineiden pienkokoelmissa kohtaavat käytännöllisyys ja arki. Tämä osio museokokoelmasta sisältää esinekokonaisuuksia, jotka ovat jonkun muun kuin Akseli Gallen-Kallelan toimesta muototuneita, ja ovat ikään kuin Gallen-Kallelan perheen ja elämän kautta syntyneitä esinekasaumia. Esineet ja niihin linkittyvät muut aineistot kertovat perhe-elämän lisäksi museoimisprosessin aikana tehdyistä valinnoista sekä jälkeläisten tulkinnoista. Toinen teemaosio esittelee museokokoelmaa Akseli Gallen-Kallelan kokoamien ja keräämien aineistojen kautta. Pariisin ajan kuriositeetit, kansatieteelliset esineet ja Afrikan matkamuistot heijastelevat taiteilijan kiinnostuksen kohteita ja sisältävät taiteilijan niille antaman museaalisen kontekstin. Muiden museoiden kokoelmissa olevat taiteilijaan liittyvät esinekokoelmat tuovat vertailukohdan Gallen-Kallelan Museon kulttuurihistoriallisen kokoelman sisällön tulkintaan. Muiden museoiden kokoelmiin vertaamalla, Gallen-Kallelan Museon kulttuurihistoriallinen kokoelma näyttäytyy henkilöhistoriallisena ja taiteilijan ammatista kertovana museona.

Pro gradu tutkielma tarkastelee stadilaisuutta helsinkiläisten yhteisönä, jota rakennetaan ja ylläpidetään esityksen keinoin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten stadilainen yhteisö muodostetaan ja miten stadilaisuutta ilmennetään. Tutkimusnäkökulma on esitysteoreettinen. Richard Schechnerin esitysteoreettisen lähestymistavan mukaisesti kaikkea voidaan tarkastella esityksenä. Tutkielmassa kiinnitetäänkin huomiota stadilaisuuden esityksellisyyteen. Yhdistettynä Benedict Anderssonin teoriaan yhteisöjen kuvitteellisuudesta, pro gradu -tutkielma käsittelee stadilaisuutta yhteisön jäsenten välisessä vuorovaikutuksessa luotavana sosiaalisena konstruktiona, jonka jäsenyyttä viestitään eli esitetään arkipäiväisessä toiminnassa puheella ja käytöksellä. Tutkielmassa tarkastellaan myös yksilön identifioitumista yhteisöön sekä stadilaisen yhteisön kollektiivisen identiteetin muodostumista. Tutkielmassa stadilaisuutta tarkastellaan sosiaalisena identiteettinä, joka rakentuu vuorovaikutuksessa jatkuvan uudelleenmäärittelyn kautta. Tutkimusaineisto muodostuu vuonna 1995 stadin slangia ja helsinkiläisiä perinteitä vaalimaan perustetun Stadin Slangi ry:n jäsenlehden vuosikerroista 1996-2014. Aineisto tarjoaa näköalapaikan stadilaisten itsemäärittelyyn: yhteisön jäsenet tuovat jäsenlehti Tsilarissa esiin käsityksiään stadilaisista ja stadilaisuudesta. Lehti on yhteisöllisen identiteetin representaatio. Yhteisön kollektiivinen identiteetti sisältää yhteisesti jaettuja käsityksiä stadilaisesta yhteisöstä. Yhteisiä kertomuksia ja merkityksiä luodaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Kollektiivinen identiteetti rakennetaan kollektiivisen muistin pohjalle. Jaetut muistot kotikaupungista ja niiden nostalgisointi Tsilarissa luovat yhteisön jäsenille samaistuttavan jatkumon jaetusta menneisyydestä yhteiseen tulevaisuuteen. Stadilainen yhteisöllisyyden perustana ovat yhteisesti jaetut uskomukset, tunteet ja kertomukset, joista myös Tsilari koostuu. Yksilöitä yhdistävät, samankaltaiset muistot ja kokemukset kotikaupungista saavat yksilöt liittymään stadilaisen yhteisön jäseniksi. Yhteisöä vahvennetaan merkityksillä ladatuilla symboleilla, kuten Helsingin arkkitehtuurisilla monumenteilla, joita pidetään erityisen helsinkiläisinä. Myös stadin slangi on merkittävä yhteisön symboli ja ryhmäkiinteyden osatekijä. Helsingin kaduilla 1800-luvun lopulla suomen- ja ruotsinkielisten lasten keskuudessa syntynyt slangi yhdisti saman pihan ja korttelin lapset yhdeksi jengiksi ja yhdistää helsinkiläiset edelleen. Lapsuus- ja nuoruusmuistot ovat jääneet mieliin slangiasuisina tapahtumina. Slangisanoihin on ladattu merkityksiä, jotka aukeavat vain stadilaisille. Slangilla viestitään stadilaisuudesta yhteisön sisä- ja ulkopuolelle. Se on sisäpiirin tunnistautumisen keino, mutta myös ulossulkemisen väline, sillä sen merkitykset eivät avaudu ulkopuolisille. Yhteisö rajataan ulossulkemisen keinoin meihin ja muihin , stadilaisiin ja ei-helsinkiläisiin. Vastakkainasettelu määrittelee meisyyden toisten ulkopuolisuuden kautta. Ryhmien välille luodaan sosiaalisesti merkityksellisiä eroja stereotypisoinnin keinoin. Yhteisöllä on stereotyyppisia käsityksiä muista , mutta myös positiivisia stereotyyppisiä käsityksiä oman ryhmänsä jäsenistä, heidän luonteestaan ja käytöksestään. Stadilaiset määrittelevät itsensä rennoiksi, itsevarmoiksi ja suvaitsevaisiksi. Luonteenpiirteiden performatiivisuuden odotetaan näkyvän yhteisön jäsenen käytöksessä. Ulkopuolisten määritelmä kuitenkin eroaa ryhmän itsemäärittelystä. Stadilaiset ovat tietoisia konfliktista: arvosteluun vastataan vastamäärittelyllä, halventamalla tai vitsailemalla toisten kustannuksella. Huumorilla on tarkoituksensa; se vahvistaa ryhmäkiinteyttä ja ylläpitää rajoja samankaltaisten ryhmien välillä. Stadilaisen ulkoinen esittäminen tapahtuu yhteisölle ominaisen kielen eli slangin lisäksi käytöksellä, jolla ilmaistaan erityisen stadilaisina pidettyjä ominaisuuksia tai luonteenpiirteitä. Stadilaisen rooliin kuuluva käytös on toistoa aikaisempien sukupolvien tavasta toimia stadilaisesti: ympäristöstä ja kanssakaupunkilaisista välittäen. Yhteisö tarjoaa yksilöille toimintamalleja ja identiteetin rakennusainetta. Stadilainen yhteisön jäsenenenä yksilö saa mahdollisuuden samaistua ja tuntea yhteenkuuluvuutta muihin kaupunkilaisiin sekä kokea olevansa osa kotikaupunkinsa historiaa ja tulevaisuutta.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastelen sitä, miten Helsingin Sanomien urheilusivuilla kuvataan nuorten jalkapalloturnaus Helsinki Cupiin vuosina 1980–1990 osallistuvia nuoria brasilialaisia, yhdysvaltalaisia ja italialaisia jalkapallon pelaajia. Tutkielmani tavoitteena oli saada vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Minkälaisia representaatioita ja diskursseja Helsingin Sanomien urheilusivujen uutisoinnissa tuotetaan nuorista ulkomaalaisista jalkapalloilijoista. Minkälaisiin kulttuurisiksi miellettyihin tapoihin, ilmiöihin ja stereotypioihin Helsingin Sanomien Helsinki Cupia käsittelevissä lehtikirjoituksissa kiinnitetään huomiota sekä minkälaisesta yleisestä yhteiskunnallisesta ilmapiiristä nämä kirjoitukset kertovat. Tutkin siis suomalaisten suhtautumista ulkomaalaisiin 1980-luvulla, kun kontekstina on nuorten Helsingissä järjestettävä kansainvälinen jalkapalloturnaus. Primaariaineistonani on Helsingin Sanomien urheilusivuilla Helsinki Cupista vuosina 1980-1990 julkaistut turnausuutiset, peliraportit sekä muut turnausta käsittelevät kirjoitukset. Helsingin Cupin jokaisesta turnauspäivästä uutisoitiin aina seuraavan päivän Helsingin Sanomissa. Helsingin Sanomien ryhdyttyä turnauksen yhdeksi pääsponsoriksi vuodesta 1985 alkaen kasvoi turnausuutisoinnin määrä urheilusivuilla pinta-alallisesti yli puolella. Aineistoni aloitusvuodeksi valitsin vuoden 1980 ja päätösvuodeksi 1990, jotta saisin aineistosta esiin 80-luvun aikalaismaailman. Lähden tutkielmassa siitä, että raportoidessaan Helsinki Cupista Helsingin Sanomat ei heijasta turnauksen todellisuutta sellaisenaan, vaan rakentaa omaa todellisuutta kirjoitusten aihevalinnoilla, haastateltavien valinnoilla sekä niistä kertovien tekstien kielellisillä valinnoilla. Siksi analyysimenetelmäksi valikoitui kriittinen diskurssianalyysi. Tutkimukseni teoreettisia pääkäsitteitä ovat ”eksotisointi”, ”toiseus” ja ”toiseuttaminen”. Aineistostani ilmenee, että ulkomaalaisista pelaajista kirjoitetaan eri diskurssia käyttäen kuin suomalaisista pelaajista. Tähän diskurssiin kuuluu mm. ulkonäön ja käyttäytymisen kommentointi, seksualisoiminen ja sukupuolierojen näkyväksi tekeminen. 1980-luvun toimittajasukupolven kielenkäyttö vaikuttaa yhä yhteiskunnassamme.

Tarkastelen pro gradu -tutkimuksessani miten eri ryhmät: tavalliset katsojat, sivulliset – kuten ohikulkijat – ja suuri yleisö suhtautuvat Helsingissä pelattavien jalkapallon miesten pääsarjatason paikallisotteluiden yhteydessä tapahtuviin häiriötilanteisiin. Näiden ryhmien lisäksi tapahtumin osallistuu myös ultria, eli intohimoisesti joukkueeseensa suhtautuvia katsojia sekä pieni määrä huligaaneja, jotka aiheuttavat varsinaiset häiriötilanteet. Eri ryhmien suhtautumisen lisäksi tarkastelen, miten kansainvälisen politiikan tutkimuksessa alkunsa saanut turvallistamisteoria toimii kansatieteellisessä eli etnologisessa tutkimuksessa, kun tutkimuskohteena on paikallinen tapahtuma. Lisäksi tarkoitukseni on saada selville, miten Facebook-yhteisöpalvelua voi käyttää aineistonkeruuvälineenä kansatieteellisessä tutkimuksessa. Tarkastelun kohteena olevia otteluja kutsutaan nimellä Stadin derby. Otteluissa pelaa kaksi perinteistä jalkapalloseuraa, Helsingin Jalkapalloklubi (HJK) ja HIFK. Jälkimmäisen noustua pääsarjatasolle saatiin Helsinkiin pitkään odotetut paikallisottelut, jotka aiheuttavat joukkueiden kannattajissa suuria tunteita. Otteluiden myötä tulivat myös häiriötilanteet – suuren maailman jalkapallokulttuuri saapui Helsinkiin hyvässä ja pahassa. Tutkimusmateriaalini tulee useasta lähteestä: salaisesta Facebook-ryhmästä, ryhmähaastattelusta ja järjestäjien haastatteluista. Lisäksi käytän taustamateriaalina artikkeleita Yleisradiolta ja Ilta-Sanomilta. Facebookissa käytän materiaalin hankintaan ensin julkista tutkimussivua ja sen jälkeen salaista tutkimusryhmää. Odotetusti – sosiaalisen median nykyilmapiirin vuoksi – en saanut ensimmäisessä vaiheessa vastauksia tutkimuskysymyksiini. Esitin ryhmässä seitsemän kysymystä, joista kolmen yhteyteen liitin joko artikkelin tai videon tapahtumista. Käytän tutkimuksessa kriittistä diskurssianalyysiä ja lähilukua eri aineistojen analysoimisessa. Näiden ohella käytän apunani tunteisiin liittyvää teoreettista keskustelua. Kaikki ryhmässä vastanneet tuomitsevat huliganismin Osassa tapahtumat aiheuttavat jopa raivoa, pelkoa ja vihaa. Moni ilmoitti, ettei halua lähteä tällaisissa tilanteissa stadionille katsomaan pelejä. Facebook-ryhmän aineiston avulla tuli selkeästi esiin, että lajia ja itse derbyjä tuntevat suhtautuivat häiriötilanteisiin tyynemmin. Osa heistä on ollut derbyissä, eivätkä he olleet kokeneet oloaan turvattomaksi. Tutkimusaineiston ja vastaajien kirjoittamien tunteiden ja näkemysten avulla pystyy myös jäljittämään derbyihin liittyviä turvallistamisen mekanismeja. Yllättävää on, että voimakkaimmin turvallistamista tuottavat media ja lajia tuntemattomat eli ulkopuoliset, eivätkä toimijat, joilla on asemansa vuoksi valta tehdä päätöksiä tilanteen rauhoittamiseksi. Tutkielman kieli on englanti. Sivumäärä 63 + liitteet 3

Tutkimuksen kohteena on Työväen Arkiston yhteydessä toimivan Työväen Muistitietotoimikunnan ja Kuusankoski-seuran yhdessä keväällä 2016 järjestämä teollinen perinnepiiri, jossa keskusteltiin elämästä Kuusankoskella ja erityisesti työstä paikkakunnalla toimivalla Kymi-yhtiöllä eri teemojen kautta. Perinnepiiri oli osa Työväen Muistitietotoimikunnan vuoden 2016 käynnistämää Tehdasperinne-keruuta. Tutkielmassa nostetaan esiin Kymi-yhtiöläisyyteen perinnepiirissä liitettyjä kokemuksia, minkä lisäksi perinnepiiriä tarkastellaan kulttuuriperintö-käsitteen näkökulmasta. Tutkimuksen aineisto on muistitietoa, ja koostuu kuuden perinnepiirikokoontumisen äänitteistä ja litteraateista. Perinnepiirikokoontumisiin osallistui yhteensä kaksikymmentäseitsemän 1930–1960-lukujen välillä syntynyttä kuusankoskelaista. Osallistuminen kokoontumisiin ei ollut sitovaa, ja osallistujamäärät vaihtelivat kuudesta seitsemääntoista. Kokoontumiset kestivät kahdesta kolmeen tuntiin, ja ne äänitettiin ja tallennettiin Työväen Arkistoon. Keskeisiä käsitteitä tutkielmassa on yhtiöläisyys, jolla tarkoitetaan perinnepiiriin osallistuneiden kokemusta osana Kymi-yhtöitä, paikka, joka mielletään ajallisesti kerrostuneeksi ja merkitykselliseksi sijainniksi, sekä kulttuuriperintö, joka tutkielmassa ymmärretään prosessina, jossa menneisyydestä nostetaan esiin jälkiä, jotka mielletään säilyttämisen arvoisiksi todisteiksi. Tutkimus jäsentyy johdannon ohella kolmeen analyysilukuun, joista ensimmäisessä käsitellään Kymi-yhtiön kehitysvaiheita, Kuusankosken kaupunkimaisemassa ilmenevää ja koettua yhtiöläisyyttä sekä perinnepiiriläisten lapsuuden- ja nuoruuden kokemuksia. Toisessa analyysiluvussa syvennytään perinnepiiriin osallistuneiden työuraan Kymi-yhtiöllä mm. yhtiön järjestämän koulutuksen, työyhteisössä ilmenevien hierarkkisten suhteiden ja ammattiyhdistystoiminnan kautta. Lisäksi pureudutaan yhtiön rooliin tehtaalaisten vapaa-ajalla. Viimeisessä analyysiluvussa tarkastellaan perinnepiirissä tapahtuvaa muistitiedon tuottamista kulttuuriperintöprosessina, jossa mennyt, nykyaika ja tulevaisuuden odotukset sekoittuvat. Aineistosta ilmenee, että Kymi-yhtiö on ollut läsnä perinnepiiriläisten elämissä näiden lapsuudesta saakka, ja suhde yhtiöön on jatkunut koko työuran ajan. Perinnepiirissä muisteltu yhtiöläisyys ja siten kulttuuriperintö puolestaan näyttäytyvät mimeettisenä prosessina, joka paitsi uusintaa jo tehtyä ja sanottua, luo samalla myös uutta. Arkistoon tallennetun aineiston tulkinta mahdollistaa aina uudenlaisia merkityksiä ja näkemyksiä.

Tutkielmani tarkoituksena on löytää kehittyvässä yhteiskunnassa ilmeneviä muutoksen merkkejä. Hedelmällisen näkökulman tuo modernisoituvan yhteiskunnan tutkiminen suhteessa muuttumattomiin sääilmiöihin. Haluan löytää muutoksia niissä reaktioissa, joita ukkonen kehittyvässä ympäristössä herättää. Tutkimukseni pääasiallinen aineisto on Kansalliskirjaston digitoima sanomalehtikokoelma, jonka artikkelihaulla olen kerännyt ukkoseen liittyvää aineistoa. Aineisto koostuu 305 artikkelista, joiden tietoja olen täsmentänyt tarvittaessa pöytäkirjaottein. Aineiston artikkelit alkavat vuodesta 1834 ja päättyvät vuoteen 1910. Oletuksenani on, että suhtautuminen modernisaatioon on luettavissa sopivassa aineistossa. Tutkimuksessa sovellan grounded theory-menetelmää, joka jättää lopullisen teorian muotoutumisen aineiston varaan. Aineiston analysointiin olen käyttänyt diskurssianalyysin menetelmiä. Olen lukenut ja jaotellut ensin tekstin ulkoisiin ominaisuuksiin, kuten julkaisuajankohtaan tai genreen liittyvin havainnoin, jonka jälkeen olen nostanut esiin artikkelien muutamia tärkeimpiä teemoja. Ukkonen ja ukkoselta suojautuminen ovat olleet toisaalta vitsien ja neutraalin uutisoinnin, mutta myös lukijain kirjeiden ja paikalliskirjeenvaihdon dialogin aiheina. Aineistosta käy ilmi ukkoseen liittyvien uskomuksien vähittäinen häviäminen sekä uskonelämän maallistuminen. Artikkeleissa käydään keskustelua ukkoselta suojautumisen eri keinoista sekä näiden keinojen oikeutuksesta ilmentäen lähinnä modernien näkökulmien suosimista, mutta nimeten myös innovaatioiden vastustuksen prosesseja. Havaittavissa on modernisaatioon liittyvää muutosvastarintaa, joka keskittyy nimenomaan kirkkorakennusten suojeluun ukkostuhoilta ja kietoutuu näin maallistumiseen mutta joka on toisaalta selitettävissä varojen taloudellisen käytön perusteella.

Tutkielmani käsittelee kehonmuokkauksen roolia yksilön henkilökohtaisessa kehoprojektissa, jossa hän pyrkii muokkaamaan identiteettiään ja ruumiinkuvaansa vastaamaan omia tarpeitaan ja ihanteitaan. Kahdeksan haastateltavan sekä mediassa julkaistujen uutisointien avulla selvitän, millaisena yksilön muutosprosessi näyttäytyy ja millaisia merkityksiä itse kehonmuokkauksille ja niiden ottamiselle annetaan näissä kehoprojekteissa. Teoreettisena lähtökohtana toimii alati muutoksessa oleva identiteetti, jonka yksi osa on ruumiinkuva. Yksilö kulkee läpi elämänsä kahden ulottuvuuden välissä, joista havaitsemisen ulottuvuudessa hän kokee tarvetta muokata kehoaan jollain tapaa, ja asennoitumisen ulottuvuudessa hän kokee tyytyväisyyttä kehoonsa paranneltuaan itseään valitsemallaan kehonmuokkaustekniikalla. Jokainen muokkaa identiteettiään ja kehoaan haluamillaan tavoilla, jolloin erot määrittelee lähinnä yksilön persoonallisuus sekä sosio-ekonomiset mahdollisuudet. Teoriaosuudessa sivuan kehonmuokkausmaailman niin kutsuttuja moderneja primitiivejä, heidän kulttuurihistoriaansa sekä perustelen, miksi päätän kutsua haastateltaviani modernien primitiivien sijasta kehonmuokkausharrastajiksi. Tutkielmassani selvitän yksilöiden käsityksiä kehonmuokkauksen osuudesta omassa identiteettityössään, sen vaikutuksesta omaan kehosuhteeseen sekä henkilökohtaisia rajanvetoja kehonmuokkauksen maailmassa. Ensimmäisessä analyysiluvussa käsittelen kehoprojekteja kontrollin sekä rituaalisuuden näkökulmasta. Seuraavassa analyysiluvussa tarkastelen kehonmuokkauksille annettuja merkityksiä sekä kehonmuokkauksen mukanaan tuomia sosiaalisia lieveilmiöitä. Viimeisessä analyysiluvussa pohdin kehonmuokkaukseen liitettyjä muoti-ilmiösyytöksiä ja selvitän radikaalimpien kehonmuokkausten rajanvetoja sekä teknologisoitua kehonmuokkausta. Tutkielman perusteella kehonmuokkaukselle annetaan suuri rooli oman identiteetin rakentamisessa, mutta eroja on nähtävissä jokaisen yksilön kohdalla. Toisille kehonmuokkaus edustaa kehon koristamista, kun taas toisille se on tietoista toimintaa identiteettiä rakentaessa. Kehonmuokkausta pelkkänä koristautumisena pitävät löysivät kuitenkin haastatteluiden myötä jonkinlaisia syvällisiä merkityksiä näistä koristuksista. Yksilöllisten piirteiden vuoksi myös henkilökohtaiset rajanvedot eroavat toisistaan radikaalimpien kehonmuokkausten ollessa kyseessä. Kehonmuokkaus antaa yksilöille myös työkaluja vaikeiden tunteiden ja traumojen työstämiseen ja ylipääsemiseen. Kehoon voidaan tallettaa myös muistamisen arvoisina pidettyjä asioita kehonmuokkausten avulla. Teknisesti kehnot, mutta syvällisten merkitysten läpäisemät kehonmuokkaukset nousevat paremmuudessa usein taidokkaiden, mutta merkityksettömien tai vääristä lähtökohdista otettujen kehonmuokkausten edelle. Parhaimmillaan kantajalleen tärkeä kehonmuokkaus toimii visuaalisena tuoteselosteena omasta persoonasta ja mieltymyksistä, jolloin tarve puhumiselle vähenee

Kirja-ala on muutoksessa nyt kun sähkökirja on tehnyt ja tekee edelleen tuloaan. Siirtyminen uuteen lukutapaan ei ole ollut odotetun nopeaa, vaan suomalaiset ostavat ja lukevat edelleen pääasiassa perinteistä paperista kirjaa. Yksi syy tähän on se, että kirjaan materiaalisena esineenä liitetään erilaisia tunteita, arvoja ja asenteita. Sähkökirja muuttaisi monille tärkeää kokemusta kirjasta ja lukemisesta, ja uuteen lukutapaan saatetaan suhtautua siksi varauksella. Pro gradu tutkielmani on verkkoetnografinen esinetutkimus, jossa tarkastelen kirjaan ja lukemiseen liitettäviä merkityksiä. Aineisto on kerätty sosiaalisessa mediassa tutkimusta varten perustetulla Facebook-sivulla, jonka kautta tutkimukseen osallistui yhteensä 73 henkilöä. Aineistonkeruutapa on kansatieteessä uusi, ja pääaiheensa kirjan ohella tutkimus käsitteleekin keruutavan vahvuuksia ja ongelmia esinetutkimuksen kannalta. Tutkimusprosessi on myös kirjoitettu hyvin avoimeksi. Tarkoitus on näin ottaa osaa tieteenalalla käytävään keskusteluun verkossa tehtävästä tutkimuksesta ja tutkimuskentän käsitteestä. Aineiston analyysiosuudessa käsitellään vastaajien esiin tuomia teemoja työn keskeisten käsitteiden avulla. Näistä tärkeimmät ovat esine, merkitys, ruumiillisuus, identiteetti ja nostalgia. Tarkastelun alla ovat myös kirjan eri muodot ja niihin liitettävät arvot, sekä lukeminen ja sen tuottamat ruumiilliset kokemukset. Aineiston analyysi perustuu kulttuurianalyysiin ja kokemuksen tutkimuksen osalta kulttuuriseen fenomenologiaan. Tutkimuksen perusteella kirja on monia merkityksiä sisältävä esine, johon liittyy erilaisia osa-alueita. Aineistoni mukaan sähkökirjassa houkuttelevat lukutavan keveys, nopeus ja helppous. Perinteisen kirjan kohdalla kirjan materiaalisuus on monille tärkeää, ja siihen kuuluvia positiivisia elementtejä ovat esimerkiksi tuoksut ja värit. Sivuihin ja kansiin tarttuneet käytön jäljet kertovat menneisyydestä ja kantavat näin nostalgisia arvoja. Lisäksi kirja koetaan sosiaalisena esineenä, vuorovaikutuksen välineenä ja identiteetin tukijana. Perinteiselle kirjalle annetaan aikaa ja lukukokemukseen voi kuulua myös kirjan ulkoasun katselu tai materiaalisuuden tunnustelu. Kirjan tehtävänä on toimia arjesta irrottajana, joka vie pois sähköisten ruutujen kuten tietokoneen tai television ääreltä. Tulevaisuuden odotetaan tuovan muutoksia kirjakulttuuriin, mutta suurin osa vastaajista toivoo perinteisen kirjan säilyvän kirjan uusien muotojen rinnalla.

Tutkimukseni aiheena on se, miten suomalaiset esittävät ja tulkitsevat japanilaista kulttuuria Roihuvuoren Hanami-juhlassa. Miten toiseutta tulkitaan ja miten suomalaisuus näkyy esityksissä? Tutkimukseni lähtökohtana on Seija Jalaginin ajatus siitä, että toiseus on tulkittava, jotta sitä voi hallita, tai ainakin sijoitettava se jotenkin omaan maailmaan. Käsittelen aihettani esitystutkimuksen kautta. Käyn tutkimuksessani läpi esityksen syntyä ja avaan sitä kautta myös toiseuden kohtaamista. Esityksen synnyn voi jakaa neljään eri vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa suomalainen on ensin katsoja eli hän näkee japanilaisen kulttuurin esitystä, jonka jälkeen hän kiinnostuu aiheesta, alkaa tutkia kyseistä kulttuuria ja etsimään siitä tietoa. Tämän jälkeen hän siirtyy analyysi vaiheeseen, jossa kulttuurista omaksutaan ne piirteet, jotka hän kokee merkittäviksi ja tärkeiksi. Viimeisessä vaiheessa hänestä itsestään tulee esiintyjä. Näiden vaiheiden kautta tarkastelen sitä, miten suomalaiset esittävät ja tulkitsevat japanilaista kulttuuria Aina vuodesta 2008 lähtien Helsingin Roihuvuoren kirsikkapuistossa on myös vietetty japanilaista Hanami-juhlaa eli kirsikankukkien katselu-juhlaa. Tapahtumasta on tullut toiminnallinen kokoperheen piknik-juhla, johon kuuluu niin lauluesityksiä, butotanssia, kendo-näytöksiä, kuin myös teetaidetta ja pukukilpailuja. Japanilaisen kulttuurin esittäjistä suurin osa on kuitenkin suomalaisia. Myös Hanami-juhla on suurimmaksi osaksi suomalaisten toteuttama ja järjestämä tapahtuma, jossa kävijämäärät nousevat joka vuosi. Tutkielmani perustuu 11 haastatteluun, Hanami-juhlassa kuvattuun videoon sekä kenttätyöpäiväkirjaan. Haastatteluissa on mukana niin Hanami-juhlan esiintyjiä, kuin myös yksi juhlan järjestäjistä. Esiintyjistä haastatteluun osallistui niin teetaiteen harjoittajia, butotanssijoita, kuin myös kendon harrastaja, parapara-tanssija, sekä lolita-tyylin harrastaja. Kaikki haastateltavat ovat suomalaisia. Kyseessä on laadullinen tutkimus, jossa pyrin ymmärtämään tutkittavaa ilmiötä. Haastattelut ovat puolistrukturoituja. Haastattelut tuovat hyvin esiin sen, mitä suomalaiset ajattelevat japanilaisesta kulttuurista ja miten he ovat omaksuneet sen. Suomalaiset arvostavat paljon japanilaista kulttuuria ja kokevat sen rikastuttavan heidän elämäänsä. Heidän esityksessään on aina mukana suomalaisuutta ja sitä halutaan myös tietoisesti korostaa sellaisten elementtien kautta, jotka eivät riko esityksen tärkeintä ydintä. Suomalaiset kunnioittavat japanilaista kulttuuria ja siksi esityksessä halutaan säilyttää tietyt alkuperäiset elementit. Myös esitykseen sisältyvät vahvat säännöt vaikuttavat siihen, miten paljon suomalaisuutta voidaan tuoda esitykseen mukaan. Vieraan kulttuurin avulla on myös mahdollista vahvistaa omia juuriaan ja pohtia mitä on suomalaisuus. Omaa identiteettiä on aina helpompi tarkastella vieraan eli toiseuden kautta.

Tutkielman aiheena ovat lapsuuden kirjastokokemukset, joita tarkastellaan arkistoaineistojen kautta. Tutkimusaineistona ovat kaksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa säilytettävää kirjastoaiheista aineistoa, jotka ovat syntyneet keruukilpailujen tuloksena. Aineistojen vastauksista on rajattu tätä tutkimusta varten lapsuuden kirjastokokemuksia käsittelevät, ajallisesti 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin sijoittuvat sekä alueellisesti Itä- ja Pohjois-Suomeen sijoittuvat vastaukset. Aineiston analyysimenetelmänä on temaattinen analyysi. Aineisto ryhmitellään siinä usein esiintyvien, keskeiseksi nousevien teemojen ja alateemojen mukaan ja työn empiria rakentuu niiden ympärille. Vastauksista nostetaan esille sekä monien kokemaa ja muistamaa että erityisiä, yksilöllisiä muistoja. Kirjastomuistot kiinnittyvät paikkoihin ja ihmisiin. Kirjastojen tilat näyttäytyvät muistoissa sekä houkuttelevina ja kodinomaisina paikkoina että kunnioitusta herättävinä ja etäännyttävinä virallisina tiloina. Kirjastoihin ja kirjoihin liittyvät henkilöt ovat jokainen tavallaan olleet lukemisen mahdollistajia tai sen estäjiä. Lapsuuden muistot tiivistyvät lukuhaluun ja lupaan lukea. Lukuhalu syntyi kirjojen antamasta kokemuksesta avarammasta maailmasta, ja niiden tarjoamasta virikkeestä mielikuvitukselle. Lupa lukea oli jonkin auktoriteetin tai sellaiseksi koetun antama. Kouluissa ja varsinaisissa kirjastorakennuksissa sijainneita kirjastoja hoitivat usein opettajat, joilla oli jo varsinaisen virkansa puolesta rooli lasten kasvattajana ja ohjaajana. Myös muut kirjastoja hoitaneet henkilöt katsoivat usein tehtäväkseen lasten lukutottumusten ohjaamisen. He pyrkivät viemään lapset oikeanlaisen ja ikäkaudelle sopivan lukemisen äärelle. Tämä näyttäytyi lasten silmissä joskus liikana holhoamisena, sillä itsenäistä valinnanmahdollisuutta pidettiin tärkeänä. Lupaa lukea käytettiin palkintona ja sen pois ottamista keinona rangaista. Tämä näkyi sekä koulujen kirjastoissa opettajien toimiessa kirjastonhoitajina että kotona vanhempien suhtautumisessa lukemiseen. Kouluissa kirjojen lainausoikeus saattoi olla sidoksissa koulumenestykseen. Kodeissa lasten lukuhaluun suhtauduttiin kahtalaisesti. Joissakin lukemiseen kannustettiin ja kirjastossa käymiseen suhtauduttiin myönteisesti, toisissa lukemista pidettiin ajanhukkana ja erityisesti romaanien lukeminen saatettiin kieltää kokonaan. Lasten lukuhalu saattoi kuitenkin olla niin voimakas, että vanhempien auktoriteettia oltiin valmiita uhmaamaan kirjojen vuoksi.