Browsing by discipline "Finno-Ugric Languages and Cultures, Linguistic Line of Studies"

Käsittelen tutkielmassani udmurtin kielen menneen ajan liittotempuksia. Udmurtin liittotempuksia on tutkittu hyvin vähän, eikä koko järjestelmän kattavaa kuvausta ole aiemmin tehty. Tutkimuksen ensisijainen tavoite onkin luoda kattava kuvaus udmurtin verbien menneen ajan liittotempusten järjestelmästä Tutkimuksen ensimmäinen hypoteesi on, että udmurtin menneen ajan liittotempuksia on kahta eri tyyppiä: finiittisesti taipuneista verbeistä ja apuverbistä muodostetut liittotempukset (duratiivinen ja habituaalinen liittopreteriti sekä 1. ja 2. pluskvamperfekti) ja partisiipeista ja apuverbistä muodostetut liittotempukset (resultatiivinen liittopreteriti). Tutkimuksen toinen hypoteesi on, että liittotempusten tehtävänjako perustuu toisaalta muotojen aspektiin, toisaalta syntaksiin. Kolmas hypoteesi on, että muotojen kehitys noudattaa niitä säännönmukaisuuksia, joiden on todettu pätevän useimpiin maailman kieliin. Tutkimuksen aineisto koostuu 836 esimerkkilauseesta ja -katkelmasta, jotka on kerätty 1.1–30.6.2013 ilmestyneistä Udmurt duńńe -sanomalehdistä. Aineisto on koottu Udmurt corpus -tekstikorpustyökalua käyttäen. Esiintymät on käännetty ja analysoitu, jonka jälkeen on etsitty kullekin muodolle prototyyppisimmät esiintymisympäristöt. Seuraavaksi on kiinnitetty huomiota muihin mahdollisiin käyttötapoihin, erityisesti sellaisiin, joita aiemmassa tutkimuksessa ei ole tuotu esiin tai jotka ovat teoreettisen viitekehyksen kannalta kiinnostavia. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautuu yleisen kielitieteen tempustutkimukseen sekä udmurtin kielen oppikirjoihin, kielioppeihin ja kielenkuvauksiin. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että udmurtin liittotempukset jakautuvat kahteen ryhmään: imperfektiivisiin ja kaukaisemman menneisyyden liittopreteriteihin. Imperfektiivisiin liittopreteriteihin kuuluvat duratiivinen ja habituaalinen liittopreteriti, kaukaisemman menneisyyden liittopreteriteihin puolestaan 1. ja 2. pluskvamperfekti sekä resultatiivinen liittopreteriti eli ns. 3. pluskvamperfekti. Imperfektiiviset ja kaukaisemman menneisyyden liittopreteritit eivät ole keskenään aspektuaalisessa oppositiossa, vaan ne vaikuttavat toimivan ajallisesti eri tasoilla. Habituaalinen liittopreteriti on hyvin harvinainen, ja se vaikuttaakin olevan väistymässä järjestelmästä. Duratiivinen liittopreteriti sen sijaan on hyvin yleinen, ja se on aineiston perusteella saamassa myös habituaalisen liittopreteritin funktiot. Pluskvamperfektien järjestelmä koostuu kolmesta rakenteesta, joista 1. ja 2. pluskvamperfekti ovat keskenään evidentiaalisessa oppositiossa: 1. pluskvamperfekti on suoran havainnoinnin muoto eli evidentiaalisesti merkitsemätön, kun taas 2. pluskvamperfekti on epäsuoran kerronnan muoto eli evidentiaalisesti merkitty. Resultatiivinen liittopreteriti eli 3. pluskvamperfekti on taipuvainen subjektittomiin eli semanttisesti passiivisiin rakenteisiin. 1. ja 2. pluskvamperfektiä pyritäänkin käyttämään silloin, kun halutaan ilmaista sekä subjekti että objekti, kun taas 3. pluskvamperfekti on luonnollisempi valinta passiivisiin rakenteisiin. Liittotempusten rakenne ja kehitys noudattavat yleisen kielititeteen teorian määrittelemiä universaaleja.

Tutkielmani käsittelee kahta ersän kielen paikallissijaa: illatiivia ja latiivia. Aiemman tutkimus esittää, että nämä sijat ovat merkitykseltään identtisiä tai lähes identtisiä. Tutkimuksessani selvitän, onko sijojen merkityksessä tai käytössä eroja ja jos on, niin minkälaisia nämä erot ovat. Tutkimuksen pohjana on korpusaineisto, josta olen kerännyt 200 esiintymää sekä illatiivista että latiivista. Käytän tutkimuksessani kognitiivisen kielentutkimuksen metodeja ja käsitteitä, erityisesti prototyyppisyyden käsitettä. Sen mukaan minkä tahansa kielen elementin, tämän tutkimuksen tapauksessa sijan, voi esittää joukkona esiintymiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän läheisessä suhteessa toisiinsa. Tällaisen joukon kaikista tyypillisintä edustajaa kutsutaan prototyypiksi. Prototyypin määrittelyyn on kehitetty erilaisia keinoja, joita tutkimuksessani hyödynnän. Toinen tärkeä kognitiivisen kielentutkimuksen käsite, jota käytän, on skemaattisuus. Skemaattisuus tarkoittaa sitä, että yhdellä kielen tasolla yhtenäinen kategoria voi olla alemmalla skemaattisella tasolla jaettavissa osiin. Osoitan, että sekä illatiiville että latiiville voidaan sijan tasoa alemmalla skemaattisella tasolla määrittää eri merkityksiä. Nämä merkitykset selittävät sen, minkä takia eri konteksteissa illatiivi- tai latiivimuotoinen sana tulkitaan eri tavoin. Tutkimukseni perusteella määritän illatiiville kuusi ja latiiville viisi merkitystä. Nämä merkitykset ovat yhtä illatiivilla esiintyvää lukuun ottamatta samat molemmilla sijoilla, ja sijojen merkitysten ero onkin pääasiassa esiintymisfrekvenssissä. Tutkimukseni mukaan merkityksiä tärkeämpi ero illatiivin ja latiivin välillä vaikutaakin olevan kuvattavan tilanteen käsitteistys ei se, miten kielenkäyttähahmottaa tilanteen ja puhuu siitä. Kun kielenkäyttäjä käyttää illatiivia, hahmottaa hän toiminnan tapahtuvan loppuun asti tai johonkin tiettyyn paikkaan, kun taas latiivia käytettäessä toiminnan loppukohta ja loppuun saattaminen taka-alaistetaan, eli ne eivät ole yhtä kielenkäyttäjän mielestä yhtä tärkeitä kuin illatiivia käytettäessä. Sen sijaan latiivia käytettäessä korostuu se, että tapahtuvalla toiminnalla on jokin tietty suunta, jota kohti se etenee.

Tutkielma käsittelee itämerensuomalaisten (ims.) kielten pitkien ja lyhyiden vokaalien välisen kontrastin alkuperää. Aiheesta on esitetty aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa hyvin vaihtelevia näkemyksiä, ja tutkijoiden väliset näkemyserot ovat välittyneet jopa käsityksiin suomalais-ugrilaisen tai uralilaisen kantakielen vokaalijärjestelmästä asti. Tutkielman tavoitteena on muodostaa yleiskuva aiheen tutkimushistoriasta, arvioida esitettyjä teorioita suhteessa toisiinsa, ja täydentää parhaiten perusteltu näkemys kokonaiskuvaksi. Tutkimushistorian arviointimenetelmänä on sen tarkkaileminen, miten hyvin eri esitetyt äännehistorialliset mallit seuraavat perinteisen historiallis-vertailevan menetelmän periaatteita, joista tärkeimpiä ovat oletettavien äänteenmuutosten säännöllisyys ja taloudellisuus. Uuden kokonaiskuvan hahmottelu taas perustuu laajan sana-aineiston tarkasteluun, jonka pääaineistolähteenä toimii suomen kielen toistaiseksi laajin julkaistu etymologinen sanakirja Suomen sanojen alkuperä. Tärkeitä ovat myös mm. lainasanatutkimuksen kokoomajulkaisut, kuten ims. kielten vanhoja germaanisia lainoja kokoava sanakirja Lexikon der älteren germanischen Lehnwörter in den ostseefinnischen Sprachen. Esitettyjä äännelakeja, joita tähän aineistoon sovitetaan, sen sijaan nousee riittävässä määrin esiin jo tutkimushistorian tarkastelussa, ja tutkielmassa esitetään niihin vain pieniä tarkennuksia. Tutkimushistoriallinen katsaus toteaa eri teorioiden aktiivisimman luontivaihteen olevan jo ohi. Alkaen 1940-luvulta omanlaisia vahvoja näkemyksiään ims. pitkien vokaalien alkuperästä ja usein laajemminkin uralilaisten kielten vokaalihistoriasta ovat esittäneet mm. W. Steinitz, E. Itkonen, M. Lehtinen ja J. Janhunen. Alkaen 1980-luvulta tutkimus näyttää olleen kompromissihakuisempaa, ja on pikemmin suuntautunut esitettyjen kilpailevien mallien eri osien sovittamiseen yhteen kokonaiskuvaksi, mitä vaihetta edustavat mm. P. Sammallahti ja A. Aikio. Keskustelu jatkuu edelleen. Tähän mennessä selvimmin ratkenneelta näyttää pitkien puolisuppeiden vokaalien *ee ja *oo alkuperä, joihin tutkielman oma äännehistoriallinen tarkastelu keskittyy. Edelleen avoinna sen sijaan on mm. pitkien suppeiden vokaalien *ii ja *uu alkuperä. Äännehistorian tarkastelussa ims. kielten vanhimpien pitkävokaalisten sanojen (yhteensä n. 35) kattava käsittely johtaa tutkielman laajenemiseen myös etymologisen tutkimuksen suuntaan. Tutkielman sivutuotteena syntyykin kouralliseen uusia tai uudelleen tulkittuja sanarinnastuksia, osa perintö-, osa lainasanoja. Tärkeimpiä uusia äännehistoriallisia tuloksia taas ovat eräiden välivaiheiden tunnistaminen tai puolustaminen itämerensuomalaisten kielten varhaisimman kehityksen aikana: välivaiheet *ää, *aa puolisuppeiden vokaalien *ee ja *oo edeltäjinä sekä velaarinasaalin *ŋ yleinen vokaalistuminen ennen sen katoa.

Käsittelen pro gradu -tutkimuksessani kielenvaihtoa Karjalassa ja Komissa. Molemmilla alueilla 1800-luvulla enemmistökielenä puhuttu suomalais-ugrilainen kieli on 1900-luvun aikana laajalti korvautunut venäjällä yleisenä käyttökielenä. Aiemman tutkimustiedon perusteella karjala on erittäin uhanalainen koko sen puhuma-alueella, mutta komia käytetään vielä lukuisissa yhteisöissä eri puolilla Komin tasavaltaa. Käytännössä aiempia tapaustutkimuksia on erittäin vähän, eikä ilmiön laajuutta ole yksityiskohtaisesti kartoitettu. Tutkimukseni tavoitteena on kuvata kielenvaihdon etenemistä yhdessä karjalaisessa ja yhdessä komilaisessa kylässä. Nämä kylät ovat Tuuksa Aunuksen piirissä ja Koigort Koigorodokin piirissä. Korostan, että tutkimus on käsitellyt vain pientä kylänosaa ja rajallista osuutta alueen väestöstä, joten tulokset ovat vain osin yleistettävissä laajempaan kontekstiin. Tutkimuksen metodeina on domeenien muutoksen ja kielellisten verkostojen vertailu. Erityistä huomiota on kiinnitetty näennäisaikaiseen muutokseen. Tämän pohjalta arvioidaan eri ikäryhmien kielen käyttöä ja oppimista. Tutkimuksen aineisto on kerätty suomalais-ugrilaisen oppiaineryhmän kenttätyöharjoitusten yhteydessä ja koostuu noin 50 haastattelusta molemmilla paikkakunnilla. Molemmissa tutkimuskohteissa on käytetty samanlaista kyselykaavaketta, jota hyödynnetään soveltuvin osin tässä tutkimuksessa. Työskentely on rajoittunut yksittäisiin naapurustoihin, sillä ainoastaan näin on mahdollista kartoittaa tarkemmin informanttien keskinäisiä suhteita. Samalla esimerkiksi kielenkäytön domeenit kuten naapurit ja kauppa konkretisoituvat, sillä informantit kuvaavat samoja ympäristöjä. Käsiteltyjä domeeneja olivat näiden lisäksi perhe, koti, koulu, työ ja kylä. Erityistä huomiota kiinnitin perheen sisäisiin rooleihin. Tutkimuksen perusteella kielenvaihto on alkanut Tuuksessa aiemmin kuin Koigortissa. Eroa voi pitää jopa yhden sukupolven suuruisena. Tuuksessa jo 1930-luvulla syntyneet ovat usein puhuneet lastensa kanssa venäjää. Suuri merkitys on kuitenkin ollut 1950-luvulla, sillä tällöin kylään muuttaneen venäläisen informantin kuvauksen perusteella paikalliset karjalaiset eivät vielä osanneet venäjää. Tuuksen aineistossa näkyy hyvin jyrkkä muutos, jossa puolison kanssa käytetty kieli on vaihtunut 1950-luvulla syntyneillä. 1960-luvulla venäjästä on tullut sisarusten keskeinen käyttökieli. Myös Koigortissa puolison kanssa käytetty kieli on perhekohtaisesti vaihtunut 1950-luvulla, mutta prosessi ei ole niin kokonaisvaltainen kuin Tuuksessa. Tästä huolimatta kielenvaihto ei ole saavuttanut päätepistettään kummassakaan yhteisössä. Tutkimus kuvastaa erittäin hyvin kielenvaihdon hitautta. Tietyt henkilöt ja ikäryhmät jatkavat kielenvaihdossa väistyvän kielen puhumista vielä kauan kielenvaihdon alettua. Kielellisten verkostojen analyysi kuvasi sitä, kuinka molempia kieliä paljon käyttäneiden keskuudessa väistyvän kielen käyttö painottui juuri vuorovaikutukseen iäkkäimpien ikäkohorttien kanssa. Kielen välittyminen lapsille näyttää jatkuvan paljon kauemmin, kuin yhteisöä nopeasti tarkastellen arvelisi. Tämän katkeamisen voi yleensä rajata hyvin tarkasti tiettyjen henkilöiden kuolemaan tai heidän vähentyneeseen osuuteensa lasten hoidossa. Erityistä huomiota on kiinnitettävä kielitaidon assosioitumiseen eri ikäryhmiin. Kielenvaihtoa käsittelevät diskursiiviset käytänteet voivat selittää kielenvaihtoa paremmin, kuin kielitaidon yksinkertainen arviointi. Jatkotutkimuksen kannalta suositellaan, että kiinnitettäisiin huomiota passiivisen kielitaidon merkitykseen sekä lateraalisiin verkostoihin, joissa kieltä opitaan. Molemmissa kylissä paikallisen suomalais-ugrilaisen kielen voi vielä sanoa välittyvän lapsille, mutta Tuuksessa ei vaikuta olevan lapsia, jotka olisivat karjalan aktiivikäyttäjiä. Koigortissa puolestaan kieli on sporadisesti säilynyt nuorten käyttämänä ja osaamana kielenä. On huomionarvoista, että Koigorodokin piirissä yksittäinen lähiseudun kylä, Griva, on säilynyt ilmeisen kominkielisenä. 1970-luvulla lakkautetusta Kobran kylästä on siirtynyt paljon väestöä Koigortiin, mikä näyttää vahvistaneen kylän kominkielisiä verkostoja. Nyt tavatuilla komia aktiivisesti käyttäneillä nuorilla on kaikilla sukulaisuussuhteita ainakin toiseen näistä kylistä.

Tutkielma käsittelee komin kielen edessä ja takana ilmaisuja korpus-, kysely- ja haastattelututkimuksen keinoin. Teoreettisina lähestymistapoina ovat kieliopillistumisen teoria ja kognitiivisen kielitieteen teoriakehykset sekä teoriat erilaisista viitekehyksistä. Komin kielen postpositioiden roolista ja käytöstä ei ole kirjoitettu paljoakaan millään kielellä. Sanakirjoistakaan ei aukene kattavaa kuvaa. Osasta sanoja kerrotaan, käytetäänkö postpositiona vai adverbina tai molempina, mutta näin ei ole aina asioiden laita. Lisäksi kuva siitä, onko käyttö spatiaalista tai temporaalista, jää myös vajaaksi. Komissa on rikas postpositiojärjestelmä, sillä paikallissijoja on seitsemän kappaletta, ja yhdellä niistä on kaksi muotoa. Lisäksi on mahdollista liittää possessiivisuffikseja, jotka komin tapauksessa yleisimmin liittyvät itse postpositioon. Suurin osa tapauksista on tätä tyyppiä. Aiempaa tutkimushistoriaa tarkastellaan esittelemällä kohtalaisen laaja otos vanhempaa ja uudempaa kielioppi- ja oppikirjamateriaalia sekä muuta aineistoa. Niissä on mielenkiinnon kohteena ollut, mitä kerrotaan postpositioista yleensä ja varsinkin tämän tutkielman tarkastelemista postpositioista. Korpustutkimusosuudessa on ollut käytettävissä itse koostettu korpus ja internetissä tarjolla oleva komin kielen korpus. Kyselytutkimus suoritettiin yliopiston e-lomakkeella, joka tarjoaa lisäksi helpon tulosten keräysmahdollisuuden. Haastattelut täydentävät osaltaan saatua kokonaiskuvaa. Viitekehyksistä esiintyy luontaista ja suhteellista, mutta ei absoluuttista. Suhteellinen viitekehys on samaa tyyppiä kuin muissakin Euroopan kielissä. Kieliopillistumisen osalta voidaan todeta, että teoksissa esitetystä ketjusta ainakin osa toteutuu. Selvimmin väli spatiaalisesta temporaaliseen. Myös havaitaan, että jonkin takaosasta takapuolella olevaksi paikaksi toteutuu. Kognitiivisella puolella nähdään, että verbikollokaatioissa liikeverbit, aistihavaintoverbit ja mentaaliset verbit muodostavat selkeän ryhmänsä. Ajanilmauksissa ovat liittyvät nominitkin aikaa ilmaisevia, mutta muunlaisetkin ovat mahdollisia. Tarkasteltavia perusvartaloita on kolme bör, saj ja vodz. Kaksi ensimmäistä liittyvät takanaoloon tai myöhemmin tapahtumiseen ja viimeinen edessäoloon ja aikaisemmin tapahtumiseen. Ensimmäisellä ja viimeisellä on lisäksi kaksi johdettua vartaloa börvyv ja börlador sekä vodzvyv ja vodzlador. Lisäksi kaikista perusvartaloista ja johdoksista voidaan muodostaa lähikohtasijamuotoja. Sellaisissa approksimatiivin päätteen perään liittyy muiden paikallissijojen muotoja. Näihin kaikkiin esiteltyihin voi liittää possessiivisuffikseja. Muut kuin lähikohtasijat (jotka ovat jo taipuneita muotoja) taipuvat siis seitsemän paikallissijan kahdeksassa muodossa. Tutkielmassa pääpaino on ollut bör -vartalolla ja sen johdoksilla. Kahdesta muusta vartalotyypistä suurin osa tiedosta on peräisin kyselytutkimuksesta ja haastatteluista. bör -vartaloisilla ja sen johdoksilla esiintyy spatiaalista ja temporaalista käyttöä sekä postpositioina tai adverbeina. Niihin liittyy possessiivisuffikseja. Kaikkein yleisimmin se on 3. persoonan suffiksi, jolla on myös definiittistä käyttöä. Kieliopillistumiskehitystä kuvaa se, että börvyv- ja börlador- vartaloisilla ei ole temporaalista käyttöä kuin poikkeuksellisesti, minkä voisi katsoa kuvaavan niiden nuorempaa ikää. Niille ei olisi vielä ehtinyt kehittyä temporaalista merkitystä spatiaalisesta. Vartaloista saj liittyy staattiseen kiintopisteeseen ja bör enimmäkseen dynaamiseen spatiaalisessa käytössä. bör -vartalon johdetut muodot voivat liittyä myös staattiseen kiintopisteeseen. Lisäksi ne paikkaavat aukkoa, joka syntyy siitä, että saj -vartaloa käytetään vain postpositiona eikä adverbina.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee miten postpositioista syntyy uusia pronominivartaloita. Aineistona käytän suomen, ersämordvan ja unkarin persoonapronominit. Keskeisimpiä teoreettisia viitekehyksiä ovat historiallis-vertaileva kielitiede ja kieliopillistuminen. Näiden tietojen pohjalta lähden tarkastelemaan aineistoani kolmessa mainitussa suomalais-ugrilaisessa kielessä. Erityisesti postpositioiden synty voidaan kuvata kieliopillistumisen avulla. Tällöin kielessä leksikaalinen elementti ottaa kieliopillisen funktion. Seuraavaksi se muuttuu sijapäätteeksi ja sitten pronominiksi. Postposition pronominivartaloksi analysoiminen edellyttää reanalyysiä. Postpositiorakenteiden merkityksen tulkinnan persoonapronominiksi mahdollistavat possessiivisuffiksit, koska ne sisältävät jo tiedon persoonasta. Leksikaalisen elementin asteittaista siirtymistä yhdestä kieliopillisesta kategoriasta toiseen voidaan kuvata jatkumolla, jolla tyypillinen edustus on yhden kielen sisällä. Työssäni hyödynnän jatkumon käsitettä laajemmin ja katson, että suomen, ersämordvan ja unkarin persoonaparadigmat muodostavat kielitypologista jatkumoa, koska ne edustavat eri asteista muutosta postpositioiden kieliopillistumisessa. Ennen aineiston käsittelyä esittelen ensin persoonapronomineihin liittyviä taustatietoja maailman kielistä. Tutkimustavoitteenani on kartoittaa suomen, ersämordvan ja unkarin persoonapronominien taivutuksen eroja ja yhtäläisyyksiä vertailemalla niiden taivutusparadigmoja. Pohdin työssäni, mistä erot mahdollisesti johtuvat, millaisia morfofonologisia muutoksia on tapahtunut persoonapronomineissa kantauralista suomeen, ersämordvaan ja unkariin. Persoonapronominien syntyyn on ensin ymmärrettävä miten sijamuodot ovat syntyneet. Siksi työssäni käsittelen eri sijojen historiallista taustaa. Kontrastiivisessa kielentutkimuksessa on tavallisesti kyse kielten synkronisesta vertailusta. Etäsukukielten vertailussa on kuitenkin tärkeää käsitellä myös kielten historiallista kehitystä ja äänteenmuutoksia, jolloin käytetään käsitettä komparatiivinen kielentutkimus. Tärkeän näkökulman aiheeseeni tuovat diakroninen kielentutkimus ja kielimuistomerkit, joiden avulla pystyn tunnistamaan erityisesti unkarin persoonapronomineissa sellaisia postpositiovartaloita, jotka eivät ole enää nykykielessä käytössä. Tutkielman yhteenvedossa kokoan tutkielman tulokset yhteen keskustelemalla teoreettisella tasolla tutkielman alussa esitettyjen teorioiden kanssa. Tutkielmasta selviää, että koko uusien pronominien syntytapa perustuu siihen, että possessiivisuffiksilla merkitty postpositio reanalysoidaan persoonapronominiksi. Sen lisäksi tutkimani kielten persoonapronominien muodostamassa kieliopillistumisessa jatkumossa suomessa ei ole syntymässä uusia persoonapronomineja taikka sijoja koska sijapäätteet liittyvät aina persoonapronominien vartaloon.

Tutkielmani koostuu pääosin itämerensuomen olla-verbin johdoksista. Toiseksi olen esitellyt saamelaiskielten ja mordvan olla-verbin etymologisista ja semanttisista vastineista muodostettuja johdoksia. Kieltoverbin ja olla-verbin työnjakoa sekä kieltorakenteita yleisemminkin olen kokenut tarpeelliseksi käsitellä myös. Tutkimus perustuu pääosin eri kielten opiskelun yhteydessä käsiteltyihin aineistoihin. Lisänä on käytetty sanakirjoja. Suomen olla – samoin kuin sen taivutusparadigmaan kuuluva lie – on ikivanhaa perua niin pitkälle kuin uralilaista kantakieltä on voitu rekonstruoida (*wole- ja *le-). Etymologiset vastineet löytyvät lähes kaikista sukulaiskielistä joskin käyttö on saattanut jäädä marginaaliseksi kuten viron leema-verbille on käynyt. Saamelaiskielistä ei ole osoitettavissa yksiselitteistä historiallista vastinetta olla-verbille, mutta joitakin sanamuotoja ja johdoksia on lainautunut suomesta. Mordvalaiskielissä suomen olla-verbin etymologinen vastine ulems on käytössä harvinainen. Suomen olla-verbin muista käännösvastineita olen siksi pitänyt tarpeellisena käsitellä. Suomessa olla-verbin käyttö kopulana ja apuverbinä on indoeurooppalaisen mallin mukaisesti laajentunut eikä ole yhteistä uralilaista perua. Kaikissa kielissä on rinnakkain samaa merkitseviä verbejä ja kopularakenteita kuten on kylmä ~ palelee ja en ehdi ~ minulla ei ole aikaa. Yhteisiä johdoksia ei kaukaa löydy, mutta sananmuodostustapa on säilynyt vuosituhansia ja yhteisiä johdinaineksia on tunnistettavissa etäsukukielistäkin. Erilliskehitys on joihinkin kieliin tuonut uusia omaperäisiä tai naapurikielistä omaksuttuja johdinaineksia. Johdoksia on kaikista olemisen merkitysalueista. Kopulamerkityksessä tyypillisiä ovat sanaliittojohdokset tyyppiä paikallaolijat, koosolek. Eksistenssiä ja omistamista merkitseviä johdoksia on eri kielikunnan haaroissa. Johdosten ja johdinten määrä vaihtelee kielittäin.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee uralilaisen kielikunnan sisällä kulkeneita lainasanoja. Tavoitteena oli selvittää millaisten kriteerien avulla kielikunnan sisäiset lainat voidaan erottaa uralilaiseen kantakieleen palautuvasta perintösanastosta. Tutkielman keskiössä ovat permiläiset kielet. Permiläisten kielten sanastoa tutkittiin erityisesti suhteessa mariin ja unkariin. Uralilaisissa kielissä on huomattava määrä sanastoa, joka nykyisen äännehistoriallisen tiedon valossa näyttäytyy epäsäännöllisenä. Tämän tutkielman lähtökohtana on oletus, että ainakin osa epäsäännöllisiä äännepiirteitä sisältävästä sanastosta on lainaa kielihaarojen välillä. Mikäli yhdessä kielihaarassa esiintyvä epäsäännöllinen äännekehitys voidaan luontevasti selittää toisessa kielihaarassa tapahtuneen säännöllisen äännekehityksen kautta, on sana potentiaalinen lainasana. Työn keskeisin sanastolähde on Sándor Csúcsin teoksessaan Die Rekonstruktion der permischen Grundsprache (2005) esittämä n. 1500 sanaa käsittävä yhteispermiläinen sanasto. Keskeisiä äännehistorian lähteitä työssä on käytetty useita. Tärkeimpänä etymologisena viitteenä on ollut Uralisches etymologisches Wörterbuch. Työssä kantapermiin palautuvat sanat, joilla on vastineita permiläisten kielten ulkopuolella on jaoteltu levikkiryhmiin. Levikin perusteella tehdyn jaottelun jälkeen permiläis-marilaista ja permiläis-ugrilaista sanastoa on tarkasteltu äännehistoriallisin kriteerein ja äännehistorian valossa epäsäännölliseksi analysoituva sanasto on otettu lähempään tarkasteluun Omina alalukuinaan on käsitelty sanoja, jotka ovat mahdollisia kielihaarojen välisiä lainasanoja. Erilaisten äänteellisten, fonotaktisten ja johto-opillisten kriteerien valossa näyttää siltä, että osa epäsäännöllisenä pidetystä sanastosta todellakin on lainaa kielihaarojen välillä. Tutkitun sanaston perusteella lainasuunta on ollut permiläisistä kielistä mariin. Marin sanoissa oli permiläisille kielille tyypillisiä äännepiirteitä (esim. denasalisaatio, keskikonsonantiston metateesi), joiden perusteella niiden voidaan olettaa olevan permiläislähtöisiä. Myös permiläisten kielten ja unkarin välillä on sanastoyhtäläisyyksiä, joiden voi tulkita olevan lainaa haarasta toiseen. Lainoja näyttää permiläisten kielten ja unkarin välillä kulkeneen molempiin suuntiin. Kielihaaroille tyypilliset tunnusmerkkiset äänteenmuutokset ovat oleellisia tutkittaessa sisäistä lainautumista. Aina selviä kriteerejä lainautumisen toteamiseksi ei ole tai materiaali on liian monitulkintaista, jotta siitä voitaisiin vetää luotettavia johtopäätöksiä. Lopputuloksena on, että sisäistä lainautumista voidaan toimivasti käyttää epäsäännöllisyyden selitysmallina, mutta jäännöksettömästi sillä ei voida epäsäännöllistä sanastoa selittää.

Tutkielmani käsittelee koltansaamen skalaaristen partikkeleiden morfologiaa, semantiikkaa sekä niiden käytön muutosta. Tutkielmassani keskityn myönteisiin ‘myös, -kin’-merkityksisiin ja kielteisiin ‘edes, -kaan’-merkityksisiin skalaarisiin partikkeleihin. Koltansaamen murteissa molempia merkityksiä ilmaistaan useilla partikkeleilla, jotka ovat peräisin eri lainalähteistä. Tutkielmassani esitän yleisnäkymän koltansaamen murteiden murteiden skalaaristen partikkelien käyttöön. Lisäksi tarkastelen tarkemmin Sevettijärven kieliyhteisön kielenkäytön muutosta 1970-luvun ja vuoden 2007 välisenä aikana. Kielenmuutoksen tutkimiseen ja seuraamiseen käytän rinnakkain kahta metodia: näennäisaikametodia sekä reaaliaikametodia. Käyttämäni aineisto kattaa 1900-luvun alussa kerättyjä folkloretekstiä noin 300 sivua sekä Suomen puolella kerättyä puheaineistoa 1960- ja 1970-luvuilta sekä vuodelta 2007 yhteensä noin 12 nauhatuntia. Tutkimuksen pitkä aikajänne mahdollistaa kielenmuutosten tutkimisen muuttuvassa kielitilanteessa. 1900-luvun alkupuolella Petsamon kolttasaamelaiset olivat kaksikielisiä suhteessa venäjän kieleen. Toisen maailmansodan jälkeen heidät siirrettiin Inarin kunnan alueelle, jossa heistä tuli yhä enevässä määrin kaksikielisiä suhteessa suomen kieleen. Sevettijärven kieliyhteisö osoittautui 1970-luvulla lähes homogeeniseksi tutkimieni kielenpiirteiden suhteen. Tuolloin käytössä oli lähes pelkästään venäjästä lainattuja skalaarisia partikkeleita. Ainoastaan yksittäiset kielenpuhujat käyttivät suomesta lainattuja partikkeleita. Vuoteen 2007 mennessä kaikki kielenpuhujat olivat ottaneet käyttöön suomesta lainattuja partikkeleita ja niiden käyttö oli yleistä. Kielenpuhujien idiolektien välillä oli havaittavissa isoja eroja, mutta aineistossa ei ollut havaittavissa ikäpolvittaista muutosta. Tutkielmani tulokset osoittavat, että koltansaame on muuttunut merkittävässä määrin tutkittavana ajankohtana. Kielenmuutoksen taustalla on kielikontaktien ja kieliympäristön muuttuminen.

Tutkimus keskittyy Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistökielten ja -kulttuurien kuvaamisen tapoihin erilaisissa museonäyttelyissä. Tutkimusaineistoa eli suomalais-ugrilaisten museoiden näyttelysuunnitelmien representaatioita analysoidaan kriittisen tutkimuksen näkökulmasta laadullisen sisällönanalyysin menetelmiä soveltaen. Tutkimuksen lähtökohtana on, että suomalais-ugrilaisten kielten ja kulttuurien tilanne huomioon ottaen tulisi museo nähdä yhtenä tärkeänä toimijana kielten ja kulttuurien säilymisen ja elpymisenkin kannalta. Tutkimusaineistona käytetään Suomen sukukansaohjelman puitteissa toteutetun Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden kulttuurihistoriallisille museoille suunnatun näyttelykilpailun materiaalia. Yhteensä aineisto koostuu yli 50 näyttelysuunnitelmasta, joista yhtätoista tarkastellaan työssä tarkemmin. Museonäyttelysuunnitelmat ovat peräisin vuosilta 2003–2011. Tutkimusaineistona olevat näyttelyt ovat vasta suunnitelmia. Kuitenkin moni näistä suunnitelmista on myöhemmin toteutunut eli voidaan katsoa, että aineisto heijastaa myös suunnitelmatasoa laajemmin niiden laatineiden museoiden arvoja. Toisaalta suunnitelmissa heijastuu kilpailukontekstin sekä museoiden taustaorganisaatioiden asettamien toimintaraamien vaikutus suunnitelmiin. Tutkimuskysymykset liittyvät ensinnäkin vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen kulttuuri- ja kielinäkökulmaa määrittäviin tekijöihin suunnitelmissa. Aineiston perusteella voidaan todeta, että perinteellä viitataan käsityöperinteeseen, kasvatusperinteisiin ja perinteisiin elintapoihin. Kielen arvokkuutta perintönä ei juuri nosteta esiin näyttelysuunnitelmissa. Esimerkiksi Udmurtian tasavallan näyttelysuunnitelmissa esiin nousevat toistuvasti monikansallisuuden ja kansojen samanlaisuuden teemat. Monien museoiden ideologia perustuu kansojen yhdentymistä puoltavaan lähestymistapaan, jonka voi katsoa olevan perua Neuvostoliiton ajoilta. Tutkimuksessa tuodaan esiin ajatus- ja esitystapojen piirteitä, joiden voi nähdä olevan haitallisia vähemmistökielten ja -kulttuurien säilymisen kannalta.