Browsing by discipline "Suomen ja Pohjoismaiden historia"

Viaporin saarilinnoituksen antautuminen 3.5.1808 oli ankara strateginen menetys Ruotsille, ja psykologinen romahdus niille, jotka vielä koettivat uskoa Ruotsin Suomessa olevan armeijan mahdollisuuksiin. Erityisen masentava ja katkeroittava vaikutus tapahtumalla oli Viaporia puolustaneisiin joukkoihin. Kaiken kaikkiaan Viaporia puolusti 6750 sotilasta, joka oli noin puolet Suomessa olleesta sotaväestä. Eräs Viaporia puolustaneista joukko-osastoista oli Adlercreutzin rykmentti, jossa palveli 1825 miestä. Se oli silloin kooltaan Suomen suurin sotaväen osasto. Venäläiset vangitsivat vain Ruotsin puolelta tulleiden Viaporin joukko-osastojen miehet, noin 1000 miestä, kun taas suomalaiset miehet, noin 5750, päästettiin palaamaan takaisin kotiseuduilleen. Tässä pro gradu–työssäni kohdistan mielenkiintoni Adlercreutzin rykmentin upseereihin Suomen sodan aikana. Heitä oli yhteensä 57 miestä. Tutkielmani pääkysymys on: -Millaisia olivat Adlercreutzin rykmentin upseerien kohtalot Viaporin antautumisen jälkeen? Keräsin havaintoaineistoni siis yhdestä rykmentistä. Käytin määrällistä tutkimusmenetelmää, kun pyrin tekemään yleistyksiä keräämästäni aineistosta. Tutkimusaiheeni edellytti biografista ja mikrohistoriallista tutkimusotetta. Rykmentin upseereista 11 liittyi kesän 1808 aikana kenttäarmeijaan pohjoisessa. Nämä upseerit olivat enimmäkseen nuoria naimattomia komppaniaupseereita. Heistä vain yksi menehtyi sodan aikana. He jatkoivat uraansa Ruotsin armeijassa 1800-luvun alkupuolella. Sotavankeuteen Venäjälle vietiin 25 upseeria, koska he kieltäytyivät vannomasta Venäjän keisarille uskollisuuden valaa. Heitä kohdeltiin vankeusaikana pääasiallisesti hyvin. Viimeiset sotavangit saivat palata Venäjältä vasta Haminan rauhansopimuksen jälkeen 17.9.1809. Sotavankeusaika ei näytä muodostuneen heille esteeksi erilaisten sotilas- ja siviilivirkojen saamiselle myöhemmin elämässään. 21 upseeria sai jäädä koteihinsa sodan vielä jatkuessa. Useat entisen Adlercreutzin rykmentin upseereista kohosivat merkittäviin asemiin Ruotsissa tai Suomen suuriruhtinaskunnassa. Heistä kaksi eteni urallaan aina kuvernööriksi asti.

Tutkin Tukholmassa samaan ammattikuntaan kuuluneita räätäleitä ja veranleikkaajia 1400-luvun lopulla. Yhtäältä tarkastelen heitä ryhmänä, ja selvitän, muodostivatko näiden ammattien harjoittajat yhtenäisen joukon ja millainen se oli suhteessa muihin kaupunkilaisryhmiin. Toisaalta käsittelen räätäleitä ja veranleikkaajia ammattikunnan kautta, ja tutkin, kuinka ammattikunta vaikutti heidän toimintaansa kaupungissa. Tutkimuskysymykseni voi tiivistää seuraavasti: Minkälainen ryhmä ammattikunnan jäsenet olivat? Mikä oli ammattikunnan merkitys räätäleille ja veranleikkaajille? Käytän tutkimuksessani prosopografista metodia. Tavoitteena menetelmässä on löytää toimintamalleja ja kaavamaisuuksia yhdistämällä satunnaiset lähdemaininnat sekä havaita, mikä on tavallista ja mikä poikkeuksellista. Tutkimuskohteenani ei siis ole yksittäinen räätäli vaan joukko, jota hän edustaa. Aineistoni analysoinnissa hyödynnän niin kvantitatiivista kuin kvalitatiivista lähestymistapaa. Räätälit ja veranleikkaajat olivat varallisuudeltaan kaupungin keskikastia. Suhteessa muihin käsityöläisiin he olivat kuitenkin varakkaita. Räätälit ja veranleikkaajat eivät muodostaneet varallisuudeltaan yhtenäistä ryhmää. Jotkut maksoivat varsin suuria veroja, mutta osa ei kyennyt maksamaan veroja lainkaan. Räätälien ja veranleikkaajien välillä ei ollut suurta eroa, mutta veranleikkaajat maksoivat hitusen korkeampaa veroa kuin räätälit. Räätälit ja veranleikkaajat eivät asuneet samalla alueella kaupungissa. He suosivat sisäkorttelia, joka oli myös muiden erikoistuneempien käsityöläisten, kuten kultaseppien, kukkarontekijöiden ja kannunvalajien suosiossa. Toiseksi eniten heitä asui läntisessä korttelissa, joka oli käsityöläiskortteli. Räätälit ja veranleikkaajat hakeutuivat samoille alueille kuin muutkin käsityöläiset, mutta heitä asui myös kauppiaiden suosimissa eteläisessä ja itäisessä korttelissa. Ammattikunta sääteli käsityönharjoittamista, sillä oli tuomiovaltaa jäsenistöönsä ja se oli tärkeä sosiaalinen yhteisö, joka käsitti myös mestarin talouden muut jäsenet. Räätälit ja veranleikkaajat tukivat toisiaan esimerkiksi oikeuden edessä ja käsittelivät riitansa ammattikunnan sisällä raatihuoneen sijaan, mutta ammattikunta ei ollut sulkeutunut yhteisö. Jäsenillä oli omat sukunsa ja sosiaaliset verkostonsa, joihin ammattikunta ei puuttunut. Räätäleillä ja veranleikkaajilla ei ollut ammattikuntana erityistä vaikutusvaltaa kaupungissa. Yksittäiset mestarit saattoivat tulla valituksi kaupungin luottamustehtäviin, mutta ketään heistä ei valittu tärkeimpään tehtävään eli raadin jäseneksi. Pitkä ura luottamustehtävissä oli hyvin poikkeuksellista. Saman ammattikunnan jäsenyys ei tarkoittanut yhtenäisiä mielipiteitä politiikasta. Vastaus otsikkoni kysymykseen, olivatko räätälit ja veranleikkaajat ammattikuntaveljiä vai kaupunkilaisia, on, että he olivat molempia. Ammattikunta oli merkityksellinen yhteisö, mutta ei ainut eikä joka tilanteessa ensisijainen.

Tutkielma käsittelee senaattori Otto Wilhelm Klinckowströmiä (1778 1850) ja hänen elämänsä skandaaleita. Klinckowström muistetaan taideharrastuksistaan ja erityisen pittoreskista elämäntavastaan, johon kuuluivat olennaisena osana hänen naissuhteisiinsa liittyneet kohut. Otto Wilhelm Klinckowström kuului ruotsalaisen aristokratian kermaan ja oli osa von Ferseneiden sukupiiriä. Tutkielmassa pohditaan, mitkä senaattori Klinckowströmin elämänkäänteistä ovat luonnehdittavissa skandaaleiksi ja mitä skandaalikertomusten takana todella tapahtui. Klinckowströmin skandaaleiksi voidaan lukea esiaviolliset suhteet, lehtolapsi, epäsäätyinen avioliitto ja avioero. Klinckowströmin kautta on mahdollista tarkastella, mikä oli tuon ajan aatelismiehelle sallittua ja mikä ylitti joustavuuden rajan. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, kuinka tyypillistä Klinckowströmin käytös oli ylhäisaatelin miesten keskuudessa. Tutkielmassa kuvataan yleisemmin, miten ja millaisiin tapakulttuurin piirteisiin tai kulttuurivirtauksiin Klinckowströmin tapaukset liittyvät. Vaikka kollegat ja seurapiirit Helsingissä paheksuivat toistuvasti Klinckowströmin käytöstä tämän Suomen vuosina, eivät tapaukset vaikuttaneet Klinckowströmin asemaan yhteisössä ja työtehtävissä. Menschikoffin (1787 1869) ja A. Armfeltin (1794 1876) ystävyys takasi Klinkowströmille pysyvän ja vakaan paikan huipulla. Tutkielmassa suurehko rooli on myös Klinckowströmin ensimmäisellä vaimolla Sarah Cuthbert-Brooke-Klinckowströmillä (1772 1738). Cuthbert oli orpo, joka oli perinyt isältään Arthur Cuthbertilta (1734 1788) huomattavan omaisuuden. Sarah Cuthbert muutti ensimmäisen avioeronsa jälkeen Napoliin, jossa hän kohtasi ruotsalaiset ystävykset Wilhelm Klinckowströmin ja Hans Wachtmeisterin. Tutustumista seurasi valeraskaus, kolmiodraama ja lopulta muutto Ruotsiin ja lehtolapsi 1807. Sarahin käytös oli ajoittain holtitonta eikä hänestä pidetty Tukholman aristokraattisissa seurapiireissä. Sarah Cuthbert taisteli omaisuudestaan ja asemastaan vahvasti niin sukunsa kuin Klinckowströmin kanssa. Pari päätyi eroon 1825. Sarah Cuthbert eli Suomen suuriruhtinaskunnan seurapiirien ytimessä ja hänen tyttärensä avioitui Armfeltien sukuun. Klinckowströmin elämänvaiheet osuvat mentaalisen muutoksen solmukohtaan. Klinckowströmin käytöksessä on nähtävissä piirteitä 1700-luvulle tyypillisestä aristokraattisen erottautumisen ja nautintojen kulttuurista. Samalla Klinckowströmin ihmissuhteissa ja varsinkin ensimmäisessä avioliitossa on nähtävissä piirteitä, jotka liittyvät avioliiton uudelleenajatteluun tavalla, joka toi parin keskinäiset lämpimät tunteet tärkeämmäksi osaksi avioliittoa. Klinckowströmiä ja tämän elämänvaiheita koskeneet muistelut on nähtävä siinä valossa, jonka 1840-luvulta alkanut eliitin murros toi suomalaiseen politiikkaan. Viimeistään 1840 1850-luvuilla selkeät muutokset moraalikoodistossa olivat jo nähtävissä. Klinckowströmin 1830-luvun loppuvuosina alkanut ja 1800-luvun loppupuolella yhä kiihtynyt julkinen kritisointi johtui eliitin murroksesta 1840-luvun Suomessa: Nousevan keskiluokan koodistossa ulkoisen ja sisäisen hyveellisyyden piti olla tasapainossa keskenään. Mennyttä maailmaa ja vanhaa eliittiä edustavat tahot kohtasivat vahvaa paheksuntaa ja Klinckowström joutui lemmenseikkailujensa vuoksi osaksi tätä paheksunnan sävyttämää tarinointia. Klinckowströmin arvostelu on osa 1800-luvun loppupuolella käytyä suomalaisen kansan identiteetin ja moraalikoodistojen uudelleenmuotoilua, ei niinkään aikalaisten tuomiota hänen elämästään taikka teoistaan. Klinckowströmin teot olivat muisteluissa ja tarinoissa esitetty todellisuutta pahemmaksi ja kuolemansa jälkeen Klinckowströmistä muodostui paheellisen aatelismiehen stereotypia.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten auktoriteetit, tässä tutkielmassa seurakunnat, muut kristilliset organisaatiot ja kaupungin eri toimielimet toimivat kasvavalla työläisalueella 1900-luvun alussa. Erityisenä tutkimuskohteena on instituutioiden harjoittama sosiaalinen kontrolli ja väestön suhtautuminen siihen. Helsingissä toteutettiin 1906 kauan odotettu seurakuntajako, jonka seurauksena myös Kallion ja Sörnäisten alue sai omat seurakuntansa. Sörnäisten suomalainen seurakunta ja Sörnäs svenska församling aloittivat toimintansa haasteellisissa oloissa, sillä niillä ei ollut edes omia tiloja seurakunnan alueella. Alusta lähtien seurakunnat tekivätkin hyvin tiivistä yhteistyötä alueella toimivien kristillisten järjestöjen kanssa: muun muassa jumalanpalvelukset pidettiin Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen tiloissa Alppikadulla ja Kaupunkilähetyksen Harjun rukoushuoneessa ennen Kallion kirkon valmistumista syksyllä 1912. Uudet seurakunnat tarttuivat heti jäsentensä moraalin vahvistamiseen. Kummatkin seurakunnat perustivat kirkkolain mukaiset vanhinten neuvostot, joiden tehtävänä oli valvoa seurakuntalaisten siveellisyyttä. Sörnäisten seurakunnat aloittivat poikkeuksellisen kovasanaisen ja laajan moraalikampanjan muun muassa julkaisemalla lentolehtisiä ja tekemällä kotikäyntejä aviottomien pariskuntien luona taivutellen heitä solmimaan avioliiton. Vanhinten siveystyö herätti työläislehdistössä ankaraa arvostelua, eivätkä kehotukset tuntuneet tehoavan väestöön. Seurakuntien toiminnan herättämä kritiikki ei kuitenkaan koskenut kaikkea kristillistä toimintaa alueella. Kristilliset yhdistykset toimivat Sörnäisten hyväntekijöinä, jotka jakoivat köyhäinapua, perustivat erilaisia työlaitoksia ja lastenkoteja sekä hoitivat sairaita. Vaikka myös yhdistykset harjoittivat siveystyötä, niiden toimintaa ei arvosteltu juurikaan. Kun seurakuntien resurssit olivat rajalliset, oli työnjako yhdistysten kanssa selvä: ne hoitivat seurakuntalaisten tavoittamisen diakonia-, lapsi- ja nuorisotyöllä, kun taas seurakunta keskittyi kirkollisiin toimituksiin ja hallintoon. Huomionarvoista kuitenkin on, että kaikki Sörnäisten seurakuntien papit olivat aktiivisia niin yhdistysten hallinnossa kuin toiminnassakin. Kaupungin köyhäinhoito perustui samalle uskonnollismoralistiselle pohjalle kuin kirkonkin toiminta. Sekä kirkon että kaupungin työtä leimasi hoivaava valta, joka oikeutti käyttäjänsä ankariinkin toimenpiteisiin ja pakotti avuntarvitsijat tiukan kontrollin alle. Helsingin poliisiin perustettiin siveysosasto 1900-luvun vaihteessa huolehtimaan erityisesti irtolaisista. Vaivaishoitohallitus taas huolehti kaupungin köyhäihoidosta ja sen työhön liittyi runsaasti kontrollipolitiikkaa. Lasten turvallisuudesta huolehti 1899 perustettu kasvatuslautakunta, jonka lisäksi kaupungissa työväenkysymyksiin perehtyi myös erillinen työväenasiainlautakunta. Nämä tekivät yhteistyötä kaupungin papiston kanssa, mutta erityisen keskeistä oli järjestöjen työn tukeminen. Kaupunki ulkoisti osan palveluistaan yhdistysten tehtäväksi maksamalla niille avustuksia ja luovuttamalla edullisesti tonttimaata. Kristillisillä järjestöillä oli vankka asema kaupungin avustustyössä yhtenevän tunnustuksen ja aatemaailman vuoksi. Kristillisen siveystyön ja köyhäinhoidon konkreettisina yhdistäjinä toimivat erityisesti diakonissat. Sosiaalityön ja sairaanhoidon vasta hakiessa muotoaan olivat diakonissat sekä avustustyön ammattilaisia että moraalikasvatuksen erinomaisia lähettiläitä. He toimivat yhteistyön luojina seurakuntien, kristillisten järjestöjen ja kaupungin välillä. Heidän työtään arvostettiin myös työläisyhteisössä laajalti: diakonissojen voidaankin sanoa toimineen sillanrakentajana auktoriteettien ja työläisyhteiskunnan välissä. Vaikka 1900-luvun alku oli Helsingille kasvunaikaa, oli edelleen kyse pienestä kaupungista, jossa kohtuullisen rajattu piiri vastasi päätöksenteosta. Vain pienellä osalla kaupunkilaisista oli aikaa ja mahdollisuuksia osallistua hyväntekeväisyystyön pyörittämiseen tai ylipäänsä vapaaehtoistoimintaan. Tämä pieni piiri tosin teki työtään hyvin aktiivisesti. Tämä näkyykin tutkimuksessa siinä, että samat henkilöt toimivat ristiin useissa eri luottamuselimissä niin kaupungin, kirkon kuin yhdistystenkin hallinnossa. Tutkimuksen pääteemoja ovat seurakuntien ja kunnallisten toimielinten toiminta muuttuvassa yhteiskunnassa, kristillinen avustustyö sekä järjestöjen ja seurakuntien suhde, kirkon ja työväen kohtaaminen sekä sosiaalinen kontrolli sääty-yhteiskunnan murtuessa. Ajallisesti tutkimus keskittyy vuosiin 1906−1917.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Hufvudstadsbladetin Tanskaan liittyvää kulttuuriuutisointia toisen maailmansodan alussa. Tutkielmassa tarkastellaan lehden välittämää kuvaa tanskalaisten suhtautumisesta Suomen tilanteeseen sekä kuvaa tanskalaisista ja tanskalaisesta yhteiskunnasta. Lisäksi tarkastellaan, miten maiden molemminpuoliset kulttuuriyhteydet ja -yhteistyö näkyivät lehdessä. Tutkimusmetodina on historiallis-kvalitatiivinen lehdistötutkimus. Tutkimuksen aineistona on tarkasteluajanjaksolla Hufvudstadsbladetissa julkaistut noin tuhat Tanskaa käsittelevää uutista, joista erityisesti keskitytään noin 70 kulttuuriuutiseen. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään Suomen Kööpenhaminan lähettilään Paavo Pajulan samalla ajanjaksolla Suomeen lähettämiä raportteja. Hufvudstadsbladetin Tanskaan liittyvä kulttuurikirjoittelu oli tarkastelujaksolla vilkasta. Kirjoitukset loivat molemminpuolista yhteyttä maiden välille välittäen kuvaa sekä tanskalaisten kiinnostuksesta Suomen tilanteeseen, suomalaisten kiinnostuksesta Tanskaan ja tanskalaisiin sekä monipuolisesta kulttuuriyhteistyöstä. Talvisodan aikana kulttuuriyhteistyön kautta pystyttiin ylläpitämään ja edistämään Suomen ja Tanskan välisiä suhteita helpommin kuin virallisella valtiollisella tasolla Tanskan valtion pitäytyessä tarkasti puolueettomana. Suomalaisista sanomalehdistä Hufvudstadsbladetilla oli todennäköisesti ruotsinkielisen lukijakunnan takia suurin intressi pohjoismaisten suhteiden vahvistamiseen, mutta myös parhaat mahdollisuudet siihen. Tanskalaisten suhtautuminen Suomen tilanteeseen oli Hufvudstadsbladetin kirjoittelun valossa pääosin myötätuntoista Tanskan kommunisteja lukuun ottamatta. Tanskalaiset itse näyttäytyvät kirjoituksissa edistyksellisinä ja vapaamielisinä. He vaalivat imagoaan pyöräilijöinä ja tuulesta nauttivana kansana. Huoltovarmuuden haasteista huolimatta Tanskan yhteiskunnallinen tilanne näyttäytyi Hufvudstadsbladetin sivuilla rauhallisena. Maiden välinen yhteistyö tapahtui pääosin yhteispohjoismaisessa kontekstissa, mutta myös kahdenvälistä kulttuurivaihtoa tapahtui. Tärkein väylä Suomen ja Tanskan keskinäisille suhteille olivat maiden Norden-yhdistykset, joiden toiminnasta Hufvudstadsbladet uutisoi runsaasti.

Suomen rannikkoalueille muutti keskiajalla runsaasti ruotsinkielisiä uudisasukkaita, mikä vaikutti keskeisesti koko maan historiaan. Aiemmassa historiallisessa tutkimuksessa on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle se, millainen suomen- ja ruotsinkielisen väestön suhde oli maaseudulle syntyneellä kielirajalla. Tässä tutkimuksessa selvitetään 1) suomen- ja ruotsinkielisen maaseutuväestön välisen kielirajavyöhykkeen ominaispiirteitä 1600 - 1700-luvuilla sekä 2) kielirajan vaikutuksia sen tuntumassa eläneisiin ihmisiin. Alueellisesti tutkimus rajautuu keskipohjalaisiin Kokkolan ja Kälviän pitäjiin, joista ensin mainittu oli pääosin ruotsinkielinen ja jälkimmäinen suomenkielinen. Tutkimuksen päähuomio kohdistuu kaksikieliseen Korpilahden kyläseutuun, joka levittäytyi mainittujen pitäjien väliselle kielirajavyöhykkeelle. Tutkimuksen tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat Kokkolan ja Kälviän käräjäkunnan tuomiokirjat 1690- ja 1770-luvuilta. Niiden ohella alkuperäislähteinä käytetään Pohjanmaan rykmentin sotilaskatselmusluetteloita (1690-luku), Kokkolan ja Kälviän seurakuntien rippikirjoja sekä Kokkolan pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoja (1770 -1780-luvut). Lähdeaineistoa analysoidaan ensisijaisesti laadullisesta näkökulmasta. 1) Tulokset osoittavat keskipohjalaisen kielirajavyöhykkeen olleen alituisesti, joskin hyvin hitaasti liikkuva talonpoikaisyhteisöjen ominaisuus. Aikakauden muihin yhteiskunnallisiin ryhmiin ei vastaavaa kielirajaa syntynyt. 1600 - 1700-lukujen säätyläistö ja porvaristo olivat nimittäin valtaosin ruotsinkielisiä, kun taas tilaton väestö oli maantieteellisesti liikkuvaista ja kielelliseltä koostumukseltaan muuntuvaista. Keski-Pohjanmaan ruotsin- ja suomenkielisiä talonpoikia erottivat kielen ohella tietyt kulttuuripiirteet, jotka kuitenkin olivat vähäpätöisiä verrattuna esimerkiksi Pohjanmaan ja Savon välisiin kulttuurieroihin. Pohjalainen kielirajavyöhyke herättikin 1600 - 1700-luvuilla varsin vähän huomiota. Kirkollinen ja maallinen esivalta kylläkin kehittelivät ajoittain ajatusta Pohjanmaan suomalaisalueiden ruotsalaistamisesta sekä jyrkensivät paikoin kielirajaa hallinnollisten rajanvetojensa avulla. Yhteinen uskonto, sotaväki, oikeusjärjestelmä ja kauppayhteydet toisaalta loivat yhteenkuuluvuutta kieliryhmien välille. Niinpä keskipohjalainen talonpoikaisväestö suhtautui keskinäisiin kielellisiin eroavaisuuksiinsa käytännönläheisesti, ilman voimakkaita tunnelatauksia. 2) Tulokset osoittavat, että väkivaltaa ei keskipohjalaisten kieliryhmien välillä esiintynyt käytännössä lainkaan. Keskipohjalaista kielirajavyöhykettä leimasivat kuitenkin sitkeät maankäyttöriidat. Ne eivät perustuneet etnisiin vastakkainasetteluihin. Sen sijaan hyvin hallitun yhteisen kielen puuttuminen vaikeutti maankäyttöriitojen sopimista käräjien ulkopuolella. Asenteiden kärjistymistä ehkäisivät kielirajavyöhykkeen kaksikielisyys ja talonpoikaisten kieliryhmien sosiaalinen tasavertaisuus. Ruotsinkielisillä säätyläisillä oli kuitenkin taipumus suhtautua kielteisesti suomenkieleen, jota pidettiin leimallisesti rahvaan kielenä. Kokkolan ja Kälviän käräjillä suomenkieliset joutuivat lisäksi ruotsinkielisiä useammin syytetyksi siveysrikoksista ja noituudesta, vaikka esimerkiksi varkaus- ja paloviinarikoksissa ei vastaavia eroja ollut. Tämä oletettavasti johtui suomalaiskylien väljemmästä sosiaalisesta kontrollista, mitä ilmensi myös ruotsalaiskylille tyypillisen oltermannijärjestelmän vajavaisuus. Kielirajavyöhykkeen myönteisiä vaikutuksia aikaansai ennen kaikkea kaksikielisyys, josta myös Korpilahden seudun talonpojat hyötyivät kaupanteossa, käräjillä ja monissa heille myönnetyissä luottamustoimissa.

Tutkielma käsittelee kuvataideyleisön muotoutumista Suomen Taideyhdistyksen piirissä 1800-luvun puolivälissä sosiaalihistoriallisesta näkökulmasta. Tärkein lähdemateriaali on Suomen Taideyhdistyksen arkisto, jonka avulla tarkastellaan laajemmin yhdistyksen ideaa, sen jäsenyyttä, maanlaajuista jäsenkartuntaa ja johtokunnan taiteen kannattajiin suuntaamaa missiota toiminnan alkuvuosikymmeninä. Yhdistyksen helsinkiläinen jäsenistö vuosina 1846−1865 on luokiteltu kymmeneen luokkaan jäsenluettelossa annettujen nimikkeiden perusteella. Lähdeaineiston ja sen pohjalta tehdyn luokittelun avulla analysoidaan pääkaupungin jäsenkuntaa ja sen suhdetta koko maan jäsenistöön. Jäsenkunnasta nostetaan esille myös joitakin kiinnostavia yksilöitä. Tutkielman pääasiallinen teoreettinen viitekehys on Sosiologi Everett Rogersin malli innovaatioiden diffuusiosta. Taiteen kannattaminen uutena ideana vertautuu tutkielmassa uuteen keksintöön ja sen leviämiseen. Tutkielmassa osoitetaan, että kuvataiteen saadessa 1800-luvun kuluessa uudenlaisia merkityksiä myös taiteen yleisö määrittyi uudelleen. Vuonna 1846 perustetulla Suomen Taideyhdistyksellä oli tässä ratkaiseva ja aktiivinen rooli. Taiteen kannattajakunnan ydin oli Helsingissä, jossa vaikutti yhdistyksen lähinnä korkeista virkamiehistä ja professoreista koostunut johtokunta. Taideyhdistyksen toiminnan vakiintuessa taiteen kannattamisen idea levisi ja sitä levitettiin yhä useammille paikkakunnille sekä laajempiin kansankerroksiin. Yhdistyksen jäsenkuntaan liittyi lähinnä säätyläistöä, mutta taidenäyttelytoiminta tavoitti myös alempia yhteiskuntaluokkia. Taideyhdistyksen helsinkiläisessä jäsenkunnassa virkamiehistön rooli oli suuri. Alkuvaiheessa liittyneet yhteiskunnalliselta statukseltaan korkeat henkilöt saivat hallitsijan vakuuttumaan toiminnan luotettavuudesta. Taiteen kannattajakunta muodostui kuitenkin kasvavassa määrin alemmasta virkamiehistöstä ja elinkeinojen harjoittajista. Merkittävä osuus oli myös Keisarillisen Aleksanterinyliopiston opettajilla ja siellä tutkinnon suorittaneilla. Tärkein taiteen pääkaupunkilaista kannattajakuntaa yhdistänyt sosiaalinen viitekehys olikin yliopisto. Sen antama koulutus, sivistys ja henkinen pääoma olivat taustalla suurimmalla osalla yhdistykseen Helsingissä liittyneistä. He kuuluivat pääsääntöisesti aktivoituvaan sivistyneistöön, joka syntyi sääty-yhteiskunnan vanhojen rakenteiden hämärtyessä ja yliopistotutkintojen saadessa yhä suurempaa yhteiskunnallista merkitystä.

Tutkimuksessa käsitellään Helsingin venäläistä kauppiasyhteisöä vuosien 1840 ja 1860 välisenä aikana. Tutkimuksessa selvitetään venäläisen kauppiasyhteisön yleisiä ominaisuuksia, kaupankäyntiä, muita ansaitsemistapoja ja venäläistä kauppiasyhteisöä osana helsinkiläistä kauppiaskuntaa. Tutkimuskysymykset ovat seuraavanlaiset: Miten suuri ja minkälainen oli Helsingin venäläinen kauppiasyhteisö? Millaista liiketoimintaa venäläiset kauppiaat harjoittivat? Miten he istuivat Helsingin kauppiasyhteisöön? Oliko venäläisyydestä liiketoiminnan kannalta etua tai haittaa? Tutkimuksen ensisijaisina lähteinä käytetään maistraatin pöytäkirjoja ja kaupungin asukasluetteloihin lukeutuvia kauppiasluetteloita. Kauppiasyhteisöön on laskettu mukaan ylempi koti- ja ulkomaankauppiaiden luokka sekä alempi elintarvikkeisiin keskittynyt viktuaalikauppiaiden luokka. Venäläinen kauppiasyhteisö on määritelty ortodoksisen uskonnon perusteella. Helsingin venäläisiä kauppiaita ei aiemmassa tutkimuksessa ole lähestytty yhteisönäkökulmasta. Venäläisten kauppiaiden osuus Helsingin koko kauppiaskunnasta vaihteli 30 ja 40 prosenttiyksikön välillä. He olivat kotoisin eri puolilta Venäjää, Vanhasta Suomesta, Helsingistä tai Viaporista. Keskimääräisesti venäläiset olivat muita helsinkiläisiä kauppiaita varakkaampia, mikä johtui ennen kaikkea muutamista hyvin varakkaista henkilöistä. Venäläisten kauppiaiden kannalta tarkasteltavat 20 vuotta olivat erityisen hyviä, sillä kauppa kääntyi Venäjälle. Konkursseja oli vähemmän kuin muilla kauppiailla. Krimin sodan ja sitä seuranneen laman aikana venäläiset koti- ja ulkomaankauppiaat selviytyivät vaikeassa taloudellisessa tilanteessa hyvin. Venäläiset kauppiaat mainostivat myyntiartikkeleitaan muiden kauppiaiden tavoin. Mukana oli paljon venäläisiä tuotteita, mikä kertoo tiiviistä kauppasuhteista Venäjälle päin. Kaupankäynnin lisäksi venäläiset kauppiaat harjoittivat teollisuutta, jossa erityisesti varakkaat venäläiset koti- ja ulkomaankauppiaat olivat aktiivisia. Laivanvarustuksen harjoittamisessa muut kauppiaat olivat paremmin edustettuina, niin myös huoneenvuokraustoiminnassa. Venäläiset kauppiaat harjoittivat myös muuta toimintaa. Venäläiset hakivat kauppiaanoikeuksia kaupungin maistraatilta. Tilastollisesti venäläisten hakijoiden oli vaikeampaa saada oikeudet, mutta myös muilta hakijoilta vaadittiin tiukkojen kriteerien täyttämistä. Venäläisistä hakijoista lähes kaikki olivat työskennelleet maanmiestensä palveluksessa oppiaikanaan ja olivat kokeneita kirjanpitäjiä. Kauppiaaksi pääsyn jälkeen venäläiseen yhteisöön kuuluminen toi etuja. Venäläiset toimivat toistensa takaajina maistraatissa ja myönsivät velkoja verkostonsa jäsenille. Vaikka venäläiset olivat vähemmistönä Helsingissä, he kuuluivat keisarikunnassa enemmistöön, joten mahdollisuudet oman kielen ja uskonnon ylläpitämiseen oli varmistettu. Helsinkiin muuttaneilla kauppiailla oli vielä kontakteja vanhaan kotimaahansa. Venäläistä asiakaskuntaa oli kaupungissa paljon, kun pietarilaiset kylpylävieraat saapuivat kesäisin kaupunkiin. Sodan aikana kaupunkiin saapui puolestaan venäläistä sotaväkeä. Venäläisyys mahdollisti myös liiketoimet varuskuntien kanssa. Venäläiset kauppiaat muodostivat tutkittavana aikana oman yhteisönsä, jonka jäsenet pääsivät hyötymään paitsi keskinäisistä verkostoistaan niin myös venäläisyyden mahdollistamista yhteisön ulkopuolisista kontakteista.

Tutkimuksessa tarkastellaan Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön perustamisvaihetta vuosina 1889–90. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiö oli ensimmäinen suomalainen valaistussähköyhtiö, joka omaksui virranjakeluvaihtoehdoksi korkeajännitteisen vaihtovirran. Hyödyntämällä virranjakelussa tätä virtamuotoa, yhtiö saattoi myydä sähköä entistä halvemmalla aikaisempaa suuremmalle käyttäjäjoukolle. Järjestelmän toimitti amerikkalainen sähköalan suuryhtiö Thomson-Houston IEC. Matalajännitteisen tasavirran korvaaminen korkeajännitteisellä vaihtovirralla edusti teknologisen paradigman muutosta, joten tutkimus käsittelee tältä osin keksintöjen historiaa. Käyttökelpoinen korkeajännitteinen vaihtovirtajärjestelmä oli tuotu markkinoille Yhdysvalloissa 1886, eli kolme vuotta ennen sen omaksumista valaistussähkön jakeluteknologiaksi Helsingissä. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimitusjohtaja, Fritz Wilén, toimi Thomson-Houstonin edustajana Suomessa. Korkeajännitteisen vaihtovirtateknologian omaksuminen ei ollut ongelmatonta, sillä siinä missä aikaisemmin käytettyjä matalajännitejohtoja ei käytännössä ollut tarvinnut varustaa eristävällä kerroksella turvallisuuden takaamiseksi, oli paljaan korkeajännitejohdon koskettaminen hengenvaarallista. Aikakauden eristeteknologia ei ollut kehittynyt samaa tahtia itse sähköteknologian kanssa ja johtojen eristäminen turvallisiksi ei ollut mahdollista. Johtuen järjestelmää vaivanneesta puutteesta, oli vaihtovirtasähkö aiheuttanut Yhdysvalloissa onnettomuuksia. Onnettomuusmääriä liioiteltiin huomattavasti amerikkalaislehdistössä. Todellisia ja väitettyjä onnettomuuksia oli myös alettu käyttää lyömäaseena tasavirtayhtiöiden ja vaihtovirtayhtiöiden välissä liiketaloudellisessa kilpailussa. Tasavirtayhtiöt syyttivät paremmin kannattavia ja kevyemmän kustannusrakenteen omaavia vaihtovirtayhtiöitä yleisön turvallisuuden vaarantamisesta. Ilmiö sai Yhdysvalloissa nimen The battle of the currents/systems. Ilmiötä yritettiin rantauttaa myös Suomeen Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön kilpailijan toimesta. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön kilpailija, Wadénin sähköliike, ei onnistunut vaihtovirranvastaisen liikkeen kotiuttamisessa Suomeen, mutta monet Wadénin Yhdysvalloista lainaamista argumenteista jäivät elämään Helsingin ruotsinkielisessä lehdistössä. Tutkimuksessa tarkastellaan näin myös amerikkalaisen populäärin ilmiön kantautumista Suomeen ja sidotaan Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön perustamisen aiheuttama polemiikki oikeaan kontekstiinsa. Argumentit vaikuttivat Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimiluvan käsittelyyn Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tutkimusta ohjaavat tutkimuskysymykset kuuluvat: miten Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimilupa-anomus käsiteltiin kaupungin viranomaisten toimesta ja miten käsittelyyn pyrittiin vaikuttamaan sanomalehdistön kautta? Kuluttajille tarjottavan teollisesti valmistetun sähkövalon historia oli vuonna 1889 vielä lyhyt. Kaupunkiväestö oli toimessaan aina ollut riippuvaista keinovalosta, mutta Helsingin ensimmäinen yleisesti valaistussähköä myynyt sähkölaitos oli perustettu vuonna 1884. Ajanjaksolla perinteiset keinovalon lähteet olivat valokaasu sekä petrolilyhdyt. Sähkövaloa pidettiin ylivertaisena valaistuskeinona, mutta johtuen rajoitetusta tarjonnasta, se oli myös kallista. Ennen Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön perustamista valaistussähköä toimitettiin joihinkin Aleksanterinkadun ja Esplanadin läheisyydessä sijaitseviin liikehuoneistoihin, virastoihin sekä yläluokkaisiin koteihin. Sähkönkäyttö oli vuosina 1889–90 kuitenkin kovassa kasvussa, ensin eliitin piirissä ja lopulta laajemminkin. Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimiluvasta päätti kaupunkiyhteisön eliitin miehittämä kaupunginvaltuusto. Näin ollen tutkimuksessa käsitellään myös eliitin historiaa. Tutkimuksessa käytetään lähteenä Helsingin kaupungin virkakoneiston tuottamia asiakirjoja sekä aikakauden lehtikirjoituksia. Vaihtovirran käyttöönotto aiheutti voimakkaan lehtikirjoitusten ryöpyn. Kirjoittajat olivat usein asianomistajia. Lehdissä julkaistiin myös useita Helsingin Sähkövalaistus Osakeyhtiön toimiluvan käsittelyyn liittyneitä viranomaisasiakirjoja.

Tutkielman kohde on itsenäisen Suomen ensimmäisen turvallisuuspoliisin, etsivän keskuspoliisin (EK), tiedustelutoiminnan kehitys 1920-luvulla. Tiedustelutoiminnalla tarkoitettiin EK:n kielenkäytössä tiedonkeruuta ja valvontaa käyttäen tiedustelijoiksi ja tiedottajiksi kutsuttuja avustajia. 1920-luvun kuluessa siitä kehittyi EK:n toiminnan kulmakivi, johon nojaten virasto onnistui lamauttamaan päävihollisinaan pitämiensä kommunistien toiminnan Suomessa. Tutkielmassa selvitetään, kuinka ja miksi tiedustelua kehitettiin EK:ssa ja mistä sille haettiin malleja. Lisäksi tarkastellaan, kuinka tämä kehitystyö vaikutti tiedustelutoiminnan organisointiin ja toimintaperiaatteisiin. Työn pääasiallisen lähdeaineiston muodostaa Kansallisarkistossa säilytettävä etsivän keskuspoliisin ja valtiollisen poliisin (EK-Valpo I) arkisto. Siitä on hyödynnetty pääasiassa tiedustelutoimintaa, koulutusta ja organisaatiota käsitteleviä asiamappeja, mutta myös aiheen kannalta keskeisten työntekijöiden henkilömappeja sekä kirje- ja käskyaineistoa. EK:n tiedustelun tutkimisesta tekee haastavaa, että iso osa sitä käsittelevästä materiaalista tuhottiin jatkosodan loppuvaiheissa. Tutkielma on kvalitatiivista historian perustutkimusta, joka perustuu lähteiden pohjalta muodostettuun kokonaistulkintaan tutkimusaiheesta. Tiedustelutoiminta nostettiin EK:ssa kehittämisen pääkohteeksi Esko Riekin noustua viraston päälliköksi syykuussa 1923. Hän näki siinä vastauksen kommunistivalvonnan kohtaamiin haasteisiin, joita pidettiin EK:n tehtävän ja epävarman yhteiskunnallisen aseman kannalta kestämättöminä. Hän uskoi tiedustelun myös olevan kustannustehokkaampi työtapa, joka mahdollistaisi virastolta vaaditut henkilökunnan leikkaukset. Menetelmää yritettiin ensi vaiheessa kehittää kouluttamalla siitä vastaavia etsiviä, mutta tällä ei saavutettu suurta menestystä. Keväästä 1924 alkaen tiedustelusta käytyä keskustelua dominoivat EK:n kolmen nuoren virkailijan Kaarlo Hillilän, Urho Kekkosen ja Urho Pihan aiheesta laatimat lukuisat esitykset. Niissä he vaativat tiedustelun organisaation keskittämistä yhden henkilön johtoon, joustavuutta sen menetelmissä sekä toimintaperiaatetta, jossa päämääränä ei ollut pidätysten ja tuomioiden tavoittelu, vaan valtiollisten rikosten ennaltaehkäisy. Kolmikon esitysten ympärillä käytiin EK:ssa vilkasta mielipiteiden vaihtoa, jossa osa heidän ajatuksistaan hyväksyttiin, mutta tiedustelun keskittäminen herätti vastustusta. Esko Riekki asettui aluksi maltillisten uudistusten kannalle, mutta niiden tulosten ollessa heikkoja, hän muutti mieltään. Tämän seurauksena EK:n pääosastolle Helsinkiin perustettiin alkuvuonna 1925 uusi, salainen ”toimisto VIII”, jonka vastuulle tiedustelutoiminta keskitettiin. Samansuuntaista uudelleenjärjestelyä yritettiin myös viraston alaosastoilla, mutta se kaatui pitkälti niiden päälliköiden vastustukseen. Organisaatiomuutosten jälkeen EK:n tiedustelun kehityksen painopiste siirtyi teoriasta käytäntöön. Lopulta sen periaatteet ja toimintatavat vakiintuivat vuosina 1927-1928, kun muutosten alullepanijana osaltaan ollut EK:n epävarma asema vahvistui ja tiedustelun uusi malli osoitti toimivuutensa vuoden 1928 ”suuren kommunistijutun” muodossa saavutetulla voitolla. EK:n tiedustelutoiminnan kehittymisessä ulkomaisilla esimerkeillä oli tärkeä rooli. Ne vaikuttivat vahvasti Riekin alkuperäiseen päätökseen lähteä kehittämään menetelmää ja myöhemmin ne näkyivät aiheesta esitetyissä ajatuksissa ja asenteissa. Kaksi oppien lähdettä oli EK:lle yli muiden: tsaarien salainen poliisi, ohrana, jota pidettiin esimerkkinä tehokkaasta tiedusteluorganisaatiosta, sekä saksalaisen Württembergin osavaltion valtiollinen poliisi, jonka tohtori Römer kävi alkuvuonna 1925 opettamassa EK:lle tiedustelua ja muita menetelmiä. Tutkielma osoittaa, että vuosina 1923-1928 tiedustelutoiminta kehittyi yhdestä menetelmästä muiden joukossa EK:n työn tunnustetuksi lähtökohdaksi. Tämän prosessin näytetään olleen yhdistelmä ulkomaisia esimerkkejä, EK:n henkilökunnan omia ajatuksia ja viraston toimintaympäristössä tapahtuneiden muutosten vaikutuksia. Tutkielma tarkentaa ja täydentää EK:n tiedustelun toimintaperiaatteista ja organisaatiosta aiemmassa tutkimuksessa annettua kuvaa osoittamalla toimisto VIII:n keskeisen roolin EK:n tiedustelutoiminnan kokonaisuudessa.