Browsing by discipline "allmän historia"

Tutkin tässä työssä Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin lainaohjelmia Sambiassa vuosina 1964–1991. Monen muun afrikkalaisen valtion tavoin Sambia ajautui 1970-luvulta lähtien tukalaan velkakierteeseen, ja sen talous tuli riippuvaiseksi kansainvälisten rahoituslaitosten myöntämistä lainoista. Maailmanlaajuisen velkakriisin puhkeamisen jälkeen Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki ajoivat velkaantuneissa kehitysmaissa läpi yksityiskohtaisia rakennesopeutusohjelmia. Järjestöt tukivat ohjelmien toteutusta lainoilla, jotka sisälsivät alati lisääntyviä määriä taloudellisia ehtoja. 1980-luvun lopulla rakennesopeutuksen tavoite oli kehittyvien kansantalouksien rakenteiden kokonaisvaltainen uudistaminen. Tätä agendaa taustoitti järjestöjen tiivis yhteistyö Yhdysvaltojen republikaanisen hallituksen kanssa sekä uusliberaalin talousideologian läpimurto. Afrikan rakennesopeutusohjelmat ovat monitahoinen ja kiistelty tutkimusaihe. Tutkimukseni tavoite on tarjota tasapuolinen ja aiheen moniäänisyyden huomioon ottava analyysi Sambian rakennesopeutusohjelmista. Tämän vuoksi olen valinnut työn teoreettiseksi lähtökohdaksi relationaalisen lähestymistavan, jossa tarkastelen tutkimusaihetta kahdesta eri perspektiivistä, fokuksen kiinnittyessä näkökulmien väliseen suhteeseen. Tutkielman toisessa luvussa keskityn ehdollisten lainaohjelmien kehitykseen sekä Yhdysvaltojen hallituksen vaikutukseen tässä prosessissa. Sen lisäksi analysoin uusliberaalin talousideologian leviämistä rahoitusjärjestöihin. Kolmas luku on kronologinen kuvaus Sambian talouden kehityksestä itsenäistymisen jälkeen, ja käyn luvussa läpi myös tärkeimmät poliittiset käänteet tältä ajalta. Ennen kaikkea pyrin kolmannessa luvussa heijastamaan edellisen luvun päätelmiä Sambian tapaukseen. Sambian taloudellinen menestys on ollut riippuvaista kuparin tuotannosta ja maa ei toipunut raaka-aineen hinnan romahduksesta 1970-luvun puolivälissä. Työn pääasiallisina lähteinä käytän Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin asiakirjoja, jotka ovat vapaasti saatavilla organisaatioiden verkkoarkistoissa. Rakennesopeutusohjelmia on tutkittu melko paljon ja sovellan relevanttia tutkimuskirjallisuutta etenkin toisessa luvussa. Tutkimus osoittaa, että suurin syy Sambian taloudellisen alamäkeen löytyy maan autoritäärisen hallinnon tekemistä virheistä sekä laajalle levinneestä korruptiosta. Kansainvälisten rahoitusjärjestöjen kyvykkyyden Sambian tilanteen auttamisessa voi silti kyseenalaistaa, ja järjestöjen toiminta osoittautuu jossain määrin epäjohdonmukaiseksi. Rakennesopeutusohjelmien kehitys kansainvälisissä rahoitusjärjestöissä oli vaiherikas ja hidas prosessi. Johtopäätöksissä korostuu tämän prosessin kokonaisvaltaisen kartoittamisen merkitys yksittäisten tapausten tutkimisessa.

1800-luvun loppupuoli oli klassisen siirtomaaimperialismin kulta-aikaa maailmassa. Myös Yhdysvallat valloitti 1800-luvun viimeisinä vuosina Espanjaa vastaan käydyn sodan seurauksena Filippiinit, Guamin, Havaijin ja Puerto Ricon siirtomaikseen ja asetti näennäisesti itsenäisen Kuuban valtansa alle vuosikymmeniksi. Kaikki Yhdysvalloissa eivät hyväksyneet tätä uutta suuntaa amerikkalaisessa ulkopolitiikassa vaan perustivat aktiivisen anti-imperialistisen liikkeen siirtomaiden valloituksen vastustamiseksi. Toimintaa organisoimaan perustettiin kansallinen järjestö nimeltä Anti-Imperialist League, joka oli olemassa vuodesta 1898 vuoteen 1920. Anti-imperialistien ensisijaisena tavoitteena oli estää Yhdysvaltoja virallisesti valloittamasta Havaijia, Filippiinejä, Puerto Ricoa ja Guamia, mutta he epäonnistuivat tässä Yhdysvaltojen kongressin vahvistaessa alkuvuodesta 1899 Pariisin rauhansopimuksen, jolla Espanjan entiset alueet liitettiin osaksi Yhdysvaltoja. Tämän jälkeen anti-imperialistit pyrkivät estämään sodan Filippiineillä ja takaamaan alueille mahdollisimman nopean itsenäistymisen saattamalla Yhdysvalloissa virkaan anti-imperialistisen presidentin vuoden 1900 vaaleissa. Aktiivisesta kampanjoinnista huolimatta anti-imperialistit kokivat tappion näidenkin tavoitteiden suhteen. Yhdysvallat kävi veristä sotaa Filippiinien itsenäisyysliikettä vastaan kolmen vuoden ajan, ja presidenttinä jatkoi vaalien jälkeen edelleen republikaanien William McKinley varapresidenttinään imperialistien keulahahmo Theodore Roosevelt. Tässä tutkielmassa perehdyn amerikkalaiseen anti-imperialismiin vuosina 1893–1902, alkaen ensimmäisestä amerikkalaisyrityksestä valloittaa Havaiji ja päättyen Filippiinien sotaan. Käytän aineistona keskeisten anti-imperialististen järjestöjen ja vaikuttajien materiaaleja, kuten Anti-Imperialist Leaguen julkaisuita ja liikkeen johtohahmojen kirjoituksia. Ensimmäisissä luvuissa tarkastelen liikkeen kehittymistä 1890-luvun mittaan ja toimintaa Filippiinien sodan aikana. Kolmannessa käsittelyluvussa syvennyn anti-imperialistien esittämiin argumentteihin ja sitä kautta heidän aatemaailmaansa. Anti-imperialistit olivat konservatiiveja, jotka halusivat pitää kiinni Yhdysvaltojen perinteisestä ulkopoliittisesta puuttumattomuudesta ja vaalivat itsehallinnon periaatetta. He eivät kuitenkaan aina uskoneet ”sivistymättömien” kansojen kykyyn luoda ja pitää yllä demokraattista hallintoa, eivätkä halunneet heitä osaksi amerikkalaista yhteiskuntaa. Lisäksi anti-imperialistit olivat huolissaan siirtomaiden tuomista taloudellisista ja geopoliittisista seurauksista. Häviöistään huolimatta anti-imperialismilla oli merkittävä rooli vuosisadan lopun poliittisessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa Yhdysvalloissa. Liikkeellä oli parhaimmillaan Filippiinien sodan aikana satoja tuhansia kannattajia ja sen johtohahmoihin kuului vaikutusvaltaisia hahmoja niin politiikasta, liike-elämästä kuin kulttuurimaailmastakin. Anti-imperialistit nostivat keskusteluun tärkeitä kysymyksiä Yhdysvaltojen kansallisesta identiteetistä sekä kansainvälisestä roolista, ja monet näistä keskusteluista jatkuvat tänäkin päivänä. Heidän toimintaansa kuitenkin haittasivat sisäiset ristiriidat, keskeisten henkilöiden elitismi sekä ulospäin taantumuksellisena näyttäytynyt konservatiivisuus.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani asianhoitaja Gustaf J. Ramstedtin luomaa Suomi-kuvaa Japanissa vuosina 1920-1929 ja miten hänen toimensa edesauttoivat pääasiassa myönteisen Suomi-kuvan rakentumista. Gustaf J. Ramstedt toimi Suomen asianhoitajana Tokiossa 1920-1929, eikä hänellä ollut aiempaa kokemusta diplomatiasta. Ennen asianhoitajan tehtäviään Ramstedt oli työskennellyt menestyksekkäästi kieltentutkimuksen parissa Helsingin yliopistossa. Tutkimuksessani pyrin selvittämään, miten Ramstedt toi Suomea tunnetuksi Japanissa, mitä keinoja hänellä oli käytettävissä ja kuinka hyvin hän onnistui tässä. Lähestyn tutkimuskysymyksiä Tokion lähetystöraporttien kautta. Analyysin tukena käytän G. J. Ramstedtin kirjalliseen jäämistöön ja muistiinpanoihin perustuvaa Harry Halénin teosta Biliktu Bakshi The Knowledgeable Teacher ja Kansallisarkiston sekä ulkoministeriön arkiston G. J. Ramstedtia koskevia arkistolähteitä. Tutkimusmetodina käytän kvalitatiivista analyysiä ja sen pohjana diskurssianalyysiä ja sisällönerittelyä. Tutkimukseni osoittaa G. J. Ramstedtin suorat ja epäsuorat toimet Suomen tunnettavuuden kasvattamiseksi ja millaista kuvaa hän loi Suomesta perustuen hänen henkilökohtaisiin kiinnostuksen kohteisiinsa. Suomesta syntynyt käsitys oli lähteiden perusteella stereotyyppinen, mutta palveli tässä tapauksessa vastaitsenäistyneen Suomen etuja Suomen ollessa raporttien perusteella suhteellisen tuntematon Japanissa. Tutkimukseni tuo esille diplomatian henkilöitymisen ja millaisia vaikutuksia tällä oli Suomen tunnettavuudelle. Suomen ja Japanin välisten suhteiden syntyminen ja Suomen tunnetuksi tekeminen lähes tyhjästä Ramstedtin toimien ansiosta oli merkittävää ottaen huomioon, että Ramstedt toimi tehtävässään yksin ja usein vailla virallista ohjeistusta. Hän oli tässä suhteessa edelläkävijä. Tutkimukseni tuo esille Ramstedtin persoonan vaikutuksen ja henkilökohtaiset ratkaisut, jotka johtivat hänen menestykseensä Japanin diplomaattikunnassa ja loivat pohjan Suomen ja Japanin välisille suhteille. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että syntynyt Suomi-kuva oli pääasiassa myönteinen, muttei lopulta kovin laajalle levinnyt.

Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Faculty of Arts and Humanities Tekijä – Författare – Author Jake Tippett Työn nimi – Arbetets titel – Title Beyond the Doxa: Accounting for Paradox in Niccolò Machiavelli Oppiaine – Läroämne – Subject General History Työn laji – Arbetets art – Level MA Aika – Datum – Month and year August 2020 Sivumäärä– Sidoantal – Number of pages 63 Tiivistelmä – Referat – Abstract This thesis examines paradox in a small, yet diverse, selection of Niccolò Machiavelli’s writings — his letters, poems, and his major political/literary writings — and sets out to address the gap that exists in the critical appreciation of paradox in his work. Contextualising his writings in relation to the Italian Renaissance culture of paradox, I have examined paradox here in connection to questions of human agency. I discuss the way paradox can be seen to function as a literary site of cultural conflict and construction and argue that Machiavelli utilised the paradoxical form as a creative tool to enable his own innovative artistic acts of agency. Lastly, I argue that paradox informed his own theoretical mediations on effective human action. In doing so, I draw on upon Saussure’s language theories to reconceptualize the way paradox works to challenge orthodoxy and cultural convention and to consider how it may be seen to function as a tool of human agency in Machiavelli’s work. I argue that the power of paradox derives from its presentation of something being what it is considered not to be. This expression of “difference” in relation to doxa works to challenge any objective or fixed status held by the particular formulation that it confronts. I also argue that, in marking a difference, paradox points back, at the same time, towards its own possibility of difference and its own paradoxicality, and that this alterity and indeterminate character of paradox can be located in Machiavelli’s own theories surrounding effective human action. I conclude, by suggesting that paradox can be considered a central form and concept in Machiavelli’s writings. And that his work may be read intertextually in relation to the Italian Renaissance culture of paradox. Furthermore, the reconceptualization of paradox offered here has highlighted its potential as powerful tool of human agency. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Machiavelli, Paradox, Agency Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Tutkielman tavoite ja teoriatausta. Tutkielman tavoitteena on esittää keski-italialaisen Farfan luostarin kartulaarikronikasta (”Chronicon Farfense”) kontekstualistinen käsikirjoitustutkimus, jossa käsi-kirjoituksen rakenteellisen ja sisällöllisen analyysin avulla pyritään muodostamaan käsikirjoituksen kirjoitusvaiheista ja sen merkityksestä syntykontekstissaan. Aineisto. Tutkielman aineistona käytetään keski-italialaisen Farfan luostarin maanomistusta ja hallintaa kuvaavia neljää kopiokirjaa, jotka on kirjoitettu luostarissa 1090–1130-luvuilla: maanomistusasiakirjoja sisältävä “Regestum Farfense” ja maanvuokrasopimuksia sisältävä Liber Largitorius, narratiivimuotoinen kartulaarikronikka “Chronicon Farfense” sekä aakkosellinen hakemistoteos Liber Floriger, joista keskeisimpänä “Chronicon Farfense”. Kyseiset alkuperäiskäsikirjoituksina säilyneet kopiokirjat ovat yksi keskeisistä Italian varhaiskeskiajan talous- ja sosiaalihistorian lähteistä ja ne sisältävät yli 3 000 asiakirjakopiota 700–1100-luvuilta. Tutkielmassa tarkastellaan sekä kopiokirjojen kodikologista rakennetta että tekstisisältöä sekä verrataan niitä läheisiin teksteihin. Keskeiset tulokset. Tutkielmassa muodostetaan uusi tulkinta Farfan kopiokirjojen, erityisesti “Chronicon Farfensen” kirjoitusajankohdasta ja kontekstista. “Chroniconiin” sisältyvien ajoittamattomien omaisuusmerkintöjen rakenne selvitetään korjaamalla “Regestum Farfensen” edition asiakirjanumeroinnin puutteet. Tämän pohjalta voidaan selvittää “Regestumin” ja Liber Largitoriuksen käsikirjoitusten myöhempien lisäysten kirjoittaja ja kirjoitusajankohta. Näin voidaan yhdistää ajoittamattomat merkinnät ajoitettuihin asiakirjoihin sekä tunnistaa “Chroniconiin” kirjoitusvaiheessa tehdyt lisäykset. “Chroniconin” käsikirjoituksen ensimmäiselle kirjoitusvaiheelle voidaan esittää uusi, tarkempi ajoitus vuosien 1105–1112 välille yhtäältä paavi Paschalis II:n aikaisen valituskirjelmän, toisaalta käsikirjoituksen kanonisoikeudellisen argumentaation avulla. Paavi Nikolaus II:n paavinvaalidekreetin tekstitradition analyysi todistaa, että käsikirjoituksen aikalaistapahtumien kuvaukselle ei ole toista lähdettä. Käsikirjoituksen ensimmäisen kirjoitusvaiheen ajoituksen tarkentuminen mahdollistaa siihen vuonna 1119 tehtyjen muutosten ja lisäysten tulkitsemisen kontekstissaan. Tutkimusmenetelmät. Tutkimus perustuu pääosin tekstuaalitieteiden perusmenetelmiin. Keskeisenä menetelmänä kopiokirjoihin kopioitujen tekstiversioiden välisten yhteneväisyyksien ja erojen vertailussa on tekstien välinen kollaatio. “Regestum Farfensen” ja Liber Largitoriuksen käsikirjoitusten myöhempien lisäysten kirjoittajan tunnistamisessa käytetään diplomatiikan menetelmiin kuuluvaa allekirjoitusforumuloiden analyysia.

This thesis defined the grand strategy game Europa Universalis IV as a historical piece, as well as looked into the engagement of players into fairly radical history(ing) on the community forums. The primary material for analysis consisted of the game itself with its expansions, along with a textual component in the form of selected Developer Diary entries. The aim was to explore the level of history(ing) by developer-historians and player-historians alike, and their possible confrontations in these Diaries, i.e., the engagement in dialogic and dialectical process of history(ing). The methodology was synthetized by merging two conceptualizations: (hi)story-play-space (Chapman 2016) and problem space (McCall 2012). This allowed not only to look at the procedural rhetoric of EUIV and the claims made about history in the game, but also at what kind of history it afforded to the players. The qualitative analysis for the text component concentrated on the level of discussion on both of these aspects. Colonialism provided a case study for analysis since it has central gameplay mechanics. In essence, the results of this study found that there certainly is some ”fairly radical history(ing)” (Chapman 2016) going on in the community forums, albeit by a small minority of the players. The discussion was sometimes backed by actual sources, and not only was history debated, but also the game form itself in respect to history. With a more carefully planned selection of primary material from the community forums, it would have been possible to estimate the actual level of participation, which was not possible with the current data. Furthermore, there was very little dialogue between the Developer and the player-base, and more research should go into how the mechanics to be altered are chosen, and whether these changes are negotiated or not.

The aim of this thesis is to offer an interpretative analysis of the epistemological role of animals in the early modern intellectual culture. I seek to investigate those ideals of knowledge-making that guided early modern people to write about animals in highly intertwined literary genres referred to here as the perspectives of the emblematic worldview, travel writing and anatomy. More specifically, I focus on the knowledge claims related to the elephant as a special, unfamiliar animal that intrigued the authors and readers alike. I regard the representations of this animal as tangible epitomes of the past epistemic practices which endeavoured to capture the visions of animals into the anthropocentric cognitive universe. My purpose is to make a critical reading of these practices by asking what the desired forms of making zoological knowledge were, and how the knowledge of this type was acquired and produced in practice during the early modern era. The timeframe of this study covers the period from 1620s to 1720s. My textual source material consists of natural historical treatises, religious sermons, fable books, geographical atlases, travel writings, advertising pamphlets, local newspapers, medical monographs and anatomical observational reports all of which have been published in England. In addition to these written sources, I also interpret several frontispieces and other images which are taken from these diverse literary products. I analyse this material by relying on the constructivist framework of the new intellectual history and its emphasis on language and textuality. In the previous research, this interdisciplinary mode of study has been referred to as “cultural studies of scientific knowledge”. More specifically, I seek to follow the perspective used by Katherine Acheson who has studied the connections between disparate fields of knowledge and their shared illustrative conventions during the early modern era by extending the field of literary criticism towards visual culture studies. In the course of my study, I address also other scholars who have paid attention to the literary culture of this era, applied rhetorical analysis to historical sources, and theorised about past epistemic practices. These scholars include James J. Bono and Peter Harrison, who have investigated the religious epistemology of the early modern intellectual culture, Jonathan P. A. Sell and David Spurr, who have explored the rhetorical universe of travel writing, and Ken Alder, Bruno Latour and Steven Shapin, who have contributed to the theoretical study of the past forms of knowledge-making. The results of this study imply that the perspectives of the emblematic worldview, travel writing and anatomy were characterised by distinct ideals of knowledge-making which guided the authors to give different interpretations of animals and their meaning in the world. For the theologians and other writers embracing the emblematic worldview, the created universe was a symbolic network of religious signs where idealised animal characters delivered heavenly wisdom to the sinned humans. Although some of the religiously oriented travel writers seem to have shared this view, the authors in this genre aimed, for the most part, to provide secular descriptions of the exotic beasts that both terrified and entertained the curious observers in the tropics. Their desire to map the fauna of such foreign locales by utilising the practices of scholarly observing reflects their adherence to the new sense-based epistemology and its emphasis on the first-hand witnessing of natural facts. This epistemology appears to have dominated particularly the worldview of the physicians and other practitioners of anatomy who examined myriads of animal bodies in order to comprehend and marvel the divine mechanics hidden beneath their skin. Nevertheless, this study suggests that there were also other, somewhat conflicting tendencies that affected the early modern knowledge-making practices. Firstly, the authors could employ knowledge claims simultaneously from different literary genres thus blurring the boundaries between the three perspectives of the emblematic worldview, travel writing and anatomy. With respect to the elephant, for example, the theologians could rely on the latest natural historical information when they elaborated the nature of the biblical Behemoth. Similarly, the anatomists did not hesitate to enhance their dissection reports of the deceased elephants with references to travellers’ tales and prevailing religious beliefs. Secondly, the tension between the old and the new epistemic practices was often complex and multifaceted. Although the authority of the emblematic worldview was declining in the face of the new sense-based epistemology, it seems that some remains of this traditional explicatory framework did survive in the margins of the knowledge-making practices. These remaining traces of the emblematic worldview derived from theology, and reflected the heavy influence of religion that appears to have permeated every aspect of the early modern intellectual culture. It was especially the old idea of nature as the second divine book that continued to inspire the authors across the different genres. The theologians and the anatomists, who were most prone to utilise this trope, did clearly modify the meaning of the metaphor according to the changing epistemic practices. Accordingly, the natural epistle that the anatomists read was an open and direct book which lacked the symbolic significations that could still be found from the interpretations of the theologians and other authors who read the divine word by esoteric means. Regardless of their differing backgrounds, however, all of these authors contributing to zoological study during this era seem to have regarded animals through the anthropocentric religious framework where brute beasts existed below human beings and outside the established norms of moral reference applied to men. In this context, it would seem that the common ideal for reading the book of nature was derived from the biblical myth told in the Genesis which eulogised Adam’s capability of naming and mastering the animals in Paradise. Apparently, this was one of the powerful ancient legends that could still stubbornly resist the prevalent trend of relinquishing all traces of the emblematic lore.

Tutkielma käsittelee sukupuolirooleja ja poliittisia teemoja joita ilmenee 1960-luvun yhdysvaltalaisissa supersankarisarjakuvissa. Tutkielmassa alkuperäisaineistona käytän kahden yhdysvaltalaisen sarjakuvajulkaisijan, Marvelin ja DC:n, sarjakuvia. Nämä sarjakuvat ovat Journey into Mystery, Strange Tales, Tales of Suspense, The Avengers, Action Comics, Batman, Detective Comics, Superman’s Girl Friend Lois Lane, Wonder Woman, ja World’s Finest. Sarjakuvien tulkitsemisen apuna käytän joitakin kulttuurintutkimuksen ja sukupuolentutkimuksen teorioita. Näistä tärkeimmät tutkielman sisällön kannalta ovat käsitteet sukupuolesta, feminiinisyydestä ja maskuliinisuudesta. Esittelen lyhyesti sarjakuvateollisuuden historian Yhdysvalloissa noin 1930-luvulta 1960-luvulle, jonka jälkeen tulkitsen alkuperäisainestoani. Supersankarisarjakuvissa esiintyy lähinnä valkoihoisia, keskiluokkaisia amerikkalaisia sankareita, jotka taistelivat rikollisuutta ja kommunismia vastaan. Suurimmaksi osaksi tarinat esittävät perinteisiä sukupuolirooleja ja länsimaisia arvoja. Kommunismi on tarinoissa paha, ja vain amerikkalaiset sankarit pystyvät tehokkaasti vastustamaan sen uhkaa. Latinalaisen Amerikan kansat ja kaikki alkuperäiskansat delegoidaan toissijaiseen asemaan, ja heidän ei anneta päättää asioistaan itse. Amerikkalaisten supersankareiden puuttuminen muiden maiden asioihin esitetään kiistatta hyvänä asiana. Suurin osa hahmoista on valkoihoisia, ja kaikki ei-valkoihoiset hahmot ovat usein stereotyyppisiä ja yksiulotteisia hahmoja. Maskuliinisuus liittyy erottamattomasti isänmaallisuuteen ja valmiuteen puolustaa länsimaisia arvoja ja demokratiaa. Feminiinisyys sitoutuu vahvasti avioliittoon, perheyksikköön ja huolenpitoon. Vaikka kaikki hahmot voivatkin saada feminiinisiä ja maskuliinisia ominaisuuksia, naishahmot saavat harvoin olla yhtä vahvoja ja kykeneviä kuin heidän miespuoliset kollegansa. Naispuoliset supersankarit joutuvat usein kamppailemaan feminiinisten ominaisuuksiensa kanssa. Mieshahmot taas kamppailevat vahvistaakseen jatkuvasti omia maskuliinisia ominaisuuksiaan, ja torjuakseen feminiiniset vaikutukset. Miesten homososiaaliset suhteet asetetaan etusijalle miesten ja naisten välisiin suhteisiin nähden, koska mieshenkilöiden on rajoitettava feminiinistä vaikutusta elämässään. Miespuoliset supersankarit kammoavat erityisesti avioliittoa. Tästä huolimatta kuvatut suhteet ovat heteronormatiivisia, ja kustantajat eivät halua esittää homoseksuaalisuutta. Kertomuksissa vahvistetaankin konservatiivisia arvoja, ja supersankarit ovat yhteiskunnan auktoriteettien kanssa samalla puolella.

Tässä pro gradu -työssäni tutkin ulkopoliittisesti keskeisten suomalaisten poliitikkojen näkemyksiä liennytyksestä sekä liennytyksen kehittymistä supervaltojen ja Euroopan näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni ovat, miten eri toimijat käyttivät termiä liennytys ja mitä he varsinaisesti tarkoittivat puhuessaan siitä. Miten ja miksi käsitykset liennytyksestä erosivat toisistaan ja miten ne muuttuivat tutkimusajanjaksona? Tutkimukseni aikarajauksen aloituspisteenä on Helsingin vuoden 1975 ETY-konferenssi ja päätöspisteenä Afganistanin miehitys vuodenvaihteessa 1979–1980. Näkökulmani on sekä aatehistoriallinen että käsitehistoriallinen, sillä poliittisten tapahtumien sijasta keskityn ensisijaisesti itse termin käyttöön, esiintymiseen ja merkitykseen kussakin kontekstissa ja osana toimijoiden omaa ajatusmaailmaa. Tutkimukseni keskeisimmän lähdemateriaalin muodostaa Suomen ulkoasiainministeriön arkistossa sijaitseva ministeriön poliittisen osaston muistiosarja. Tämän lisäksi olen hyödyntänyt Urho Kekkosen arkiston eri aineistoja, Urho Kekkosen julkaistuja puheita ja kirjoituksia sekä Ulkopoliittisia lausuntoja ja asiakirjoja-julkaisuja. Tulkintoja muodostaessani olen käyttänyt vertailupohjana liennytystä koskevaa aikakauden kirjallisuutta, sekä yhdysvaltalaisia ja saksalaisia lähteitä. Suomalaisille liennytys merkitsi ETYK:in kautta siirtymää pois kylmästä sodasta ja olosuhteiden normalisoitumista Euroopassa, mutta vastakkainasettelun tunnustettiin jatkuvan. Vaikka liennytystä tulkittiin myös supervaltojen suhteiden näkökulmasta, liennytyksen tärkein ulottuvuus suomalaisille oli sen eurooppalaisessa ulottuvuudessa. Siinä missä länsimaisessa liennytyskäsityksessä ihmisyksilö oli keskiössä, suomalaisille liennytys oli ensisijaisesti valtioiden välinen ilmiö, koska pohjimmiltaan liennytys merkitsi parempaa turvallisuustilannetta ja vapaampaa ulkopoliittista liikkumatilaa YYA-sopimuksen kautta Neuvostoliittoon sidoksissa olleelle Suomelle. Olosuhteen ohella liennytyksen nähtiin merkitsevän kylmästä sodasta poikkeavaa kanssakäymisen muotoa, jolla itä ja länsi olivat järjestäneet suhteensa. Sotilaallisen liennytyksen edetessä hitaasti suomalaiset alkoivat erityisesti vuodesta 1977 lähtien kiinnittää yhä enemmän huomiota myös aseidenriisuntaan osana liennytysprosessia. Perinteisesti epäonnistuneeksi tuomittu Belgradin kokous oli kuitenkin loppujen lopuksi suomalaisille helpotus, sillä pohjimmiltaan se turvasi liennytyksen jatkuvuuden, eikä presidentti Kekkosen ulkopoliittista perintöä, ETYK:iä, olisi voinut tuomiota epäonnistuneeksi. Liennytyksen ollessa vahvimmillaan suomalaiset esittivät näkemyksiä liennytyksen ulottamisesta Euroopan ulkopuolelle ja globaalin pohjoisen ja etelän välisiin suhteisiin. Liennytys haluttiin nähdä yleismaailmallisena. Kuitenkin mitä kireämmiksi idän ja lännen väliset suhteet kehittyivät 1970-luvun lopulla, sitä ponnekkaammin suomalaiset puhuivat liennytyksestä ainoana vaihtoehtona tai mahdollisuutena. Liennytyksestä tuli siten itsetarkoitus, koska käytännössä toisena vaihtoehtona ollut paluu kylmään sotaan olisi tarkoittanut suomalaisille ulkopoliittisen liikkumatilan kaventumista. Suomalais-länsisaksalaisten suhteiden tiivistyessä myös länsisaksalaiset ajatukset liennytyksestä levisivät suomalaisten käyttöön, jopa Kekkoselle asti. Liennytyksen merkitys eurooppalaisena ilmiönä ja Suomen asemalla tärkeänä olosuhteena korostuu erityisesti siinä, että vuoden 1980 alussa Eurooppa haluttiin eristää ulkopuolisilta epävakautta aiheuttavilta tekijöiltä.

1900-luvun alussa Ison-Britannian naisilla ei ollut oikeutta äänestää parlamenttivaaleissa. Useita organisaatioita syntyi kampanjoimaan äänioikeuden saavuttamiseksi. Suurimmat näistä olivat laillisia kampanjointikeinoja käyttänyt National Union of Women’s Suffrage Societies (NUWSS) sekä militantti Women’s Social and Political Union (WSPU). Kyseiset organisaatiot olivat usein kovan kritiikin kohteena, sillä naisten ei kuulunut osallistua poliittiseen elämään ajan sukupuoliroolien mukaan. Tämä tutkielma tarkastelee, miten NUWSS ja WSPU määrittelivät sukupuoleen liittyviä konsepteja, kuten feminiinisyyttä ja maskuliinisuutta, vuodesta 1905 rajoitetun äänioikeuden saavuttamiseen vuonna 1918. Lähteinä käytetään äänioikeusorganisaatioiden lehtiä ja pamfletteja sekä avainjäsenten elämänkertoja ja muistelmia. Kaiken kaikkiaan organisaatioiden välillä ei ollut suuria eroja, vaikka ne käyttivät eri taktiikoita äänioikeuskampanjoinnissa. Sekä NUWSS että WSPU kyseenalaistivat yhteiskunnan jaottelun miesten ja naisten alueisiin ennen ensimmäisen maailmansodan puhkeamista vuonna 1914. Ne myös ylläpitivät tiettyjä traditionaalisia ajatuksia naiseudesta ja miehisyydestä. Naisten piti saada osallistua politiikkaan tasa-arvoisina miesten rinnalla, mutta naiset olivat myös miehiä rauhanomaisempia, ja äitiys sekä kodinhoito olivat tärkeitä naisten tehtäviä. Eniten organisaatiot kyseenalaistivat olettamusta, että brittiläinen yhteiskunta sekä politiikkaa perustuu miesten näkökulmaan ja miehisen voiman käytölle. Ne uskoivat naisten rauhallisen luonteen ja korkeampien moraalien luovan paremman ja kehittyneemmän yhteiskunnan. Ensimmäisellä maailmansodalla oli konservatiivinen vaikutus NUWSS:in ja WSPU:n ajatteluun sukupuolesta. Ennen sotaa kumpikin organisaatio oli pitänyt sotimista ja väkivallan käyttöä barbaarina miehisenä paheena. Sodan puhjettua tämä ajatellut ei kadonnut, vaan siirtyi erityisesti kuvaamaan saksalaisia vihollisia. Brittiläisten miesten jaloa maskuliinisuutta kehuttiin, kun taas naisten perinteistä hoivaajan roolia korostettiin. Sota kuitenkin myös antoi uusia mahdollisuuksia naisille esimerkiksi ammateissa. Tämänlainen tasapainottelu perinteisten ja uudistuneiden sukupuolikäsitysten välillä selittää, miksi organisaatioiden argumentit saattoivat vaihdella ja olla ristiriidassa keskenään.