Browsing by study line "Familj- och kvarlåtenskapsrätt"

Isyyden kumoamisen säännökset uudistuivat isyyslain uudistuksen yhteydessä vuonna 2016. Uudistuksen yhteydessä myös lapsen kanneoikeuden käyttöä selkeytettiin. Säännöksiin on erityisesti vaikuttanut korkeimman oikeuden tapaus 2002:13, jonka perusteella alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden säännökset pitkälti muodostuivat. Yhteiskunnassa on myös tapahtunut muutoksia ja erityisesti sosiaalisen isyyden merkitys on kasvanut. Sosiaaliselle isyydelle on annettu painoarvoa isyyden kumoamisessa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta käyttäessä ja lapsen edun mukaista saattaa olla säilyttää sosiaalinen isyys, vaikkei se vastaisikaan biologista totuutta. Lähtökohtana lapsen kanneoikeudessa tulisi olla se, että lapsi saa itse päättää kanteen nostamisesta täytettyään 15 vuotta. Tietyissä tilanteissa voi olla kuitenkin tarpeellista kumota isyys jo ennen tätä. Tämän vuoksi alle 15-vuotiaalla lapsella on kanneoikeus isyyden kumoamiseen, mutta tälle kanneoikeudelle on asetettu rajoituksia. Isyyslain 42 §:ssä on säädetty näistä rajoituksissa, eikä alle 15-vuotias lapsi voi käyttää kanneoikeutta itsenäisesti. Alle 15-vuotiaalle lapselle voidaan kuitenkin määrätä edunvalvoja käyttämään kanneoikeutta, mikäli sille on lapsen edun kannalta erittäin painava syy. Tätä erityisen painavaa syytä lapsen edun kannalta ei ole erikseen lainsäädännössä määritetty, vaan sen arviointi on jätetty tuomioistuimen vastuulle. Selviä sääntöjä ei myöskään ole sille, mikä olisi tilanteessa lapsen edun mukaista. Tutkielmassani pyrin selkeyttämään alle 15-vuotiaan kanneoikeutta ja tutkimaan sitä, milloin voisi olla lapsen edun mukaista määrätä edunvalvoja käyttämään alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta. Tarkastelen lapsen edun mukaisuutta oikeuskäytännön valossa sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kautta. Erityisesti lapsen etu ja lapsen oikeus osallisuuteen on tärkeässä asemassa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden käytössä. Lapsen etu on otettu isyyslainsäädännön yleiseksi periaatteeksi ja isyyslainsäädännöllä pyritään edistämään lapsen edun toteutumista. Lapsen oikeus osallisuuteen on lapsen oikeuksien sopimuksen yksi yleisperiaatteista ja ilman lapsen mielipiteen selvittämistä, ratkaisu ei voi lähtökohtaisesti olla lapsen edun mukainen. Erillistä kirjausta lapsen kuulemisesta ei ole kuitenkaan otettu isyyslakiin, mutta oikeuskäytännössä on katsottu, että lapsen edun mukaista on selvittää myös alle 15-vuotiaan lapsen mielipide isyyden kumoamiseen. Tutkielmassani käsittelen myös edunvalvojan tehtävää ja sitä, kuka voi hakea lapselle edunvalvojaa isyyden kumoamiskanteen nostamiseksi. Pääsääntöisesti lapsen vanhemmat voivat hakea lapselle edunvalvojaa, ja tämän lisäksi esimerkiksi itseään isänä pitävällä miehellä voi joissain tilanteissa olla oikeus hakea lapselle edunvalvojaa. Tutkielma on pääasiallisesti perhe- ja lapsioikeudellinen ja tarkastelen asiaa nimenomaan lapsen näkökulmasta. Tutkimusmetodi on pääasiallisesti lainoppi, mutta tutkielmassa on myös oikeushistoriallisia piirteitä, sillä käsittelen myös historiallisesta näkökulmasta isyyden kumoamista koskevien säännösten rakentumista.

Tutkielmassa käsitellään aviopuolisoiden välisiä omistajuusriitoja lainopillisen metodin avulla. Tutkielman lähdeaineistona on Suomessa tällä hetkellä voimassa oleva lainsäädäntö, oikeusratkaisut ja aiheesta kirjoitettu oikeuskirjallisuus. Tutkielmassa käsitellään myös lyhyesti perheoikeudellisen yhteisomistusopin vaikutusta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Suomessa aviopuolisoiden varallisuussuhteet perustuvat omaisuuden erillisyyden järjestelmään. Myös aviopuolisoiden omistussuhteet ratkaistaan yleisten varallisuusoikeudellisten säännöksien mukaisesti ja lähtökohtaisesti aviopuolisoiden välinen avioliitto ei vaikuta omistajuuden muodostumiseen. Omistajana pidetään siis sitä aviopuolisoa kenellä on omaisuusobjektiin laillinen saanto. Laillisen saannon voidaan olettaa olevan lähtökohtaisesti sillä puolisolla kenen nimiin kyseinen omaisuus on hankittu. Aviopuolisoiden välisessä keskinäisessä suhteessa voi muodostua omistusriitoja etenkin avioeron tilanteissa. Tällöin ei julkiomistava puoliso voi esittää väitteen, jonka mukaisesti nimikirjauksista huolimatta aviopuolisoilla on ollut omaisuuden hankintahetkellä yhteishankintatarkoitus. Vastaavasti aviopuoliso voi esittää väitteen, jonka mukaan omistus tiettyyn omaisuusobjektiin kuuluu yksin hänelle, vaikka omistus olisi kirjattu molemmille puolisoille yhteisesti. Aviopuolisoiden välisissä omistajuusriidoissa nimikirjauksien mukainen omistus voidaan kumota esittämällä näyttöä todellisesta omistustarkoituksesta. Näyttötaakka on sillä puolisolla kuka esittää väitteen nimikirjauksista poikkeavasta omistuksesta. Näyttönä yhteishankintatarkoituksesta voi olla esimerkiksi omaisuuden rahoitus, omaisuuden yhteinen käyttötarkoitus, omaisuuden hankintahetken jälkeiset toimet sekä aviopuolisoiden väliset neuvottelut. Tutkielmassa päädytään siihen johtopäätökseen, että puolisoiden hankintahetken omistustarkoitusta tulee arvioida kaiken esillä olevan näytön perusteella tehdyn kokonaisharkinnan avulla. Mikään yksittäinen seikka ei sellaisenaan kerro aviopuolisoiden hankintahetken tarkoitusta. Tästä syystä aviopuolisoiden olisi hyvä jo omaisuutta hankittaessa tehdä selväksi, miten omistussuhteiden on tarkoitus kyseisen omaisuusobjektin osalta muodostua.

I Finland erbjuds separerade föräldrar med meningsskiljaktigheter flera olika tjänster och förfaranden för att få hjälp och stöd med att nå en överenskommelse gällande vårdnaden om barnen, barnets boende, umgänge samt underhåll. Föräldrarna kan i princip fritt välja vilket förfarande de söker sig till. En förälder kan också välja att inleda en vårdnadstvist vid domstol utan att det finns något krav om att föräldrarna först försökt uppnå förlikning. I såväl Norge, Danmark som Sverige har man infört någon typ av obligatoriskt förfarande för separerade föräldrar före en vårdnadstvist kan föras till domstol för ett rättegångsavgörande. I avhandlingen används systemen i dessa länder som exempel i syftet att granska om det finns behov av att införa något obligatoriskt förfarande för separerade föräldrar även i Finland. I avhandlingen granskas särskilt medling i domstol med en sakkunnig, så kallad Follo-medling, men några anmärkningar görs även gällande andra förfaranden i det finländska systemet. I Danmark och Norge har man inte bara infört obligatoriska förfaranden utan även kartläggnings- och kategoriseringsprocesser för att därefter anpassa handläggningen av ärendena. I Finland har man inte infört anpassad behandling utan utgår istället från att ärendet antingen är lämpligt eller olämpligt för förfarandena. I avhandlingen granskas därför systemen i Danmark och Norge även i syfte att bedöma möjligheterna och behoven av kartläggning och anpassade tjänster i Finland. Behovet av kartläggning diskuteras både utgående från Follo-medling samt ur perspektivet att vägleda familjerna till rätt typ av tjänster och förfaranden i ett tidigt skede efter separationen. Avhandlingen avslutas med ett förslag om hur systemet i Finland kunde utvecklas. Det konstateras att det finns skäl att införa krav om att föräldrarna först försökt uppnå förlikning före ett ärende kan inledas i domstol. Förslaget är därför att föräldrarna ska uppvisa att de först försökt uppnå förlikning genom antingen Follo-medling eller familjemedling före en vårdnadstvist kan inledas vid domstol. Vissa omständigheter bör ändå medföra att föräldrarna är exkluderade från kravet om att ha genomgått medling. Sådana omständigheter skulle exempelvis vara att det föreligger hinder för medling, att ärendet bör behandlas skyndsamt eller att föräldrarna är eniga i ärendet. Önskvärt är också att ett obligatoriskt informationstillfälle införs för föräldrar som separerar för att delge föräldrarna nödvändig information.

Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Perhe- ja jäämistöoikeus Tekijä: Olli Valtimo Työn nimi: Edunvalvojan kuulemisvelvollisuus itsemääräämisoikeuden toteutumisen välineenä Työn laji: Maisterin tutkielma Kuukausi ja vuosi: Toukokuu 2021 Sivumäärä: XI + 93 Avainsanat: itsemääräämisoikeus, edunvalvonta, perusoikeudet Ohjaaja tai ohjaajat: Tapani Lohi Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkielman tutkimuskohteena on toimintakelpoisuudeltaan rajoittamattoman päämiehen itse-määräämisoikeuden toteutuminen edunvalvonnassa. Tarkastelu kohdistuu etenkin päämiehen ja edunvalvojan väliseen oikeussuhteeseen. Tutkielma lähestyy aihetta perusoikeusnäkökul-masta, selvittämällä ensin millainen oikeus itsemääräämisoikeus on perusoikeusjärjestelmän valossa ja minkälainen merkitys perusoikeuksilla voi olla edunvalvonnassa. Tutkielman tarkoi-tuksen on ollut osaltaan avata keskustelua ja herättää kysymyksiä siitä, minkälaisia vaikutus-kanavia perusoikeuksilla voi olla edunvalvontaoikeuden alalla. Tarkastelussa on erityisesti no-jauduttu Juha Karhun analyysiin perusoikeuksien merkityksestä siviilioikeudessa yleisten op-pien välityksellä. Karhun varallisuusoikeuteen perustuvien teesien pohjalta olen pitänyt mahdollisena, että myös edunvalvontaoikeudessa yleisiä oppeja on mahdollista systematisoida perusoikeusmyönteisellä tavalla. Perusoikeudet huomioiva näkökulma ei kuitenkaan merkitse sitä, että perusoikeusnor-mistolle annettaisiin ehdoton etusija yksittäisessä soveltamistilanteessa, vaan kyse on enem-mänkin yleisten oppien yhteen sovittamisesta. Systematisoinnin tarkoituksena on lähinnä vält-tää jo etukäteen mahdollisten perusoikeuksien ja oikeudenalan omien normien välisten ristiriita-tilanteiden muodostumisen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella itsemääräämisoikeus perusoikeutena vaikuttaisi painottavan tietynlaista yksilön nauttimaa oikeutta elää ilman, että ulkopuoliset tarpeettomasti puuttuvat hänen asemaansa. Toisaalta perusoikeuksien valossa itsemääräämisoikeuteen näyt-täisi kuuluvan myös tietynlaisia ulkopuolisiin kohdistuvia velvollisuuksia, silloin kun henkilö on julkisen vallan puuttumisen kohteena tai kun hänen itsemääräämiskykynsä katsotaan alentu-neeksi. Näin ollen itsemääräämisoikeuteen on mahdollista tulkita kuuluvan useita eri perusoi-keuksiin liittyviä ainesosia. Olen tällaisina nostanut esiin erityisesti osallisuuden ja oikeuden saada tarvittaessa tukea henkilön itseään koskevassa päätöksenteossa. Muita itsemääräämis-oikeuden ainesosia voidaan tulkita olevan esimerkiksi itsemääräämistä koskevien rajoitustoi-menpiteiden välttämättömyys ja viimesijaisuus. Nämä liittyvät ennen kaikkea henkilön oikeuteen elää ilman ulkopuolisten tahojen puuttumista häntä itseään koskevissa asioissa. Tutkielmassa on edunvalvojan kuulemisvelvollisuutta tarkastelemalla pyritty hahmottamaan sitä, miten perusoikeudet voivat saada konkreettisemmin merkitystä edunvalvonnassa. Nähdäkseni perusoikeusnäkökulman avulla on mahdollista osoittaa, että perusoikeudellisen osallisuuden välityksellä päämiehen ymmärryskyvyn asettaminen edunvalvojan päätöksenteon keskiöön, on edunvalvontajärjestelmän johdonmukaisen tulkinnan kannalta perusteltu ja koherenssia luova ratkaisu. Vaikka perusoikeusnäkökulman avulla ei liene mahdollista sanktioida edunvalvojan toimintaa tämän toimiessa moitittavasti päämiehen kuulemiseen liittyvissä kysymyksissä, saat-taisi perusoikeuksille annettava merkitys välittyä periaatetasolla myös edunvalvojaan kohdistu-vana oikeudellisena paineena edistää päämiehen osallisuutta.

Oikeus testamentin vapaamuotoiseen peruuttamiseen on tunnustettu Suomen oikeudessa pitkään. Peruuttamisessa ei tarvitse noudattaa testamentin muotomääräyksiä, vaan testamentti voidaan perintökaaren 10:5.1:n mukaan peruuttaa hävittämällä asiakirja. Perittävän kuoleman jälkeen ei ole aina täyttä varmuutta siitä, onko jälkisäädös hävinnyt testaattorin tahdosta vai tämän tietämättä. Ongelmia aiheuttaa se, ettei näiden tilanteiden erottaminen toisistaan ole yksinkertaista. Testamentin voimassaolo ei ole sidottu asiakirjan tallella oloon ja kadonnutkin testamentti voidaan katsoa voimassa olevaksi. Tutkimustehtävänä on selvittää, millä edellytyksillä jäämistöstä kadonnut testamentti voidaan asettaa perinnönjaon perustaksi. Ensimmäinen tutkimuskysymys on, mikä on näiden tilanteiden arvioinnin lähtökohta. Peruutuspresumption mukaan jäämistöstä puuttuva testamentti oletetaan peruutetuksi. Olettaman kumoamiseksi testamenttiin vetoavan on esitettävä riittävää näyttöä siitä, ettei jälkisäädöksen häviäminen ole vastannut testaattorin viimeistä tahtoa. Toisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on selvittää, mitkä eri seikat puhuvat jälkisäädöksen tarkoituksellisen peruuttamisen ja toisaalta testaattorin tahdonvastaisen häviämisen puolesta. Tutkielmassa käsitellään niitä seikkoja, jotka ovat oikeuskäytännössä vaikuttaneet testaattorin viimeisen tahdon arviointiin. Kolmanneksi tutkielmassa arvioidaan seikkojen painoarvoa toisiinsa nähden. Tutkielman tarkoituksena on näin ollen koota yhteen testaattorin viimeisen tahdon arviointiin vaikuttavia seikkoja ja pohtia niiden keskinäistä painoarvoa kadonneen testamentin tilanteissa. Oikeuskäytännössä käytettyjen seikkojen systematisointi luo perusteellisen pohjan kadonneen testamentin tilanteiden arvioinnille. Lisäksi tutkielmassa pohditaan ratkaisuja jäämistöstä puuttuvan testamentin aiheuttamiin ongelmiin. Tarkasteluun nostetaan testamenttirekisterin perustamisen sekä määrämuotoisen peruuttamisen hyötyjä ja haittoja.

Tutkielma käsittelee keskinäisten testamenttien peruuttamiseen liittyviä peruskysymyksiä sekä näiden peruuttamistilanteisiin liittyviä erityispiirteitä. Tutkimuskohteena on keskinäisten testamenttien peruut-taminen erityisesti peruuttamistilannelähtöisestä näkökulmasta. Peruuttamistilanteista tutkimuksen koh-teeksi on päätynyt peruuttamisen ajallinen ulottuvuus, salaamisen vaikutus, keskinäisen testamentin hävittäminen ja häviäminen sekä tekijöiden välinen suhde ja sen laatu. Keskinäisellä testamentilla tarkoitetaan kahden tai useamman jälkisäädöksen muodostamaa kokonai-suutta, jonka motiivina on yhdistää ja suojata tekijöidensä intressejä. Vaikka maallikot usein käsittä-vätkin keskinäisen testamentin sisältävän sopimusmateriaa, on kyseessä aina puhtaasti yksipuolinen oikeustoimi. Keskinäinen testamentti on näin ollen myös yksipuolisesti peruutettavissa. Lähtökohtai-sesti keskinäisiin testamentteihin soveltuu samat tekemistä, peruutusta, tulkintaa, selvittämistä ja toi-meenpanoa koskevat yleiset oikeusohjeet, joita käytetään muihinkin testamentteihin. Vaikka keskinäi-set testamentit ovat yksipuolisesti peruttavissa, ei tämä tarkoita sitä, etteikö peruutuksella voisi olla tosiasiallisia oikeusvaikutuksia myös toisen testamenttimääräyksiin keskinäisessä testamentissa. Yksipuolisesti tehty peruuttaminen voi johtaa siihen, että peruutuksen katsotaan olevan vastoin PK 10:7:n molemminpuolisen keskinäisen testamentin olennaisia edellytyksiä. Jos peruutuksen katsotaan kajoavan näihin olennaisiin edellytyksiin, on peruuttaja menettävä testamenttiin perustuvan oikeutensa sekä testamentin johdosta saadun tulon ja tuoton. Peruuttamistilanteiden osalta paneudutaan etenkin PK 10:7:n soveltuvuuteen näihin tilanteisiin.

Pääsääntönä oikeudessamme on velkojen voimassa pysymisen periaate, jonka mukaisesti kuolema ei yleensä lakkauta henkilön velkasuhteita, vaan velkojilla säilyy kuolemasta huolimatta oikeus saada saatavalleen suoritus. Velat eivät kuitenkaan periydy, sillä oikeudessamme pääsääntönä on toisaalta myös jäämistöomaisuuden määrään rajoittuva vastuu. Tämä tarkoittaa sitä, että yleensä osakkaat eivät joudu henkilökohtaiseen vastuuseen perittävän veloista, vaan heidän tulee ainoastaan hyväksyä se, että kaikki jäämistöön kuuluva varallisuus menee tarvittaessa velkojen maksuun. Tässä tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaisin perustein kuolinpesän osakkaat saattavat joutua vastuuseen yhteishallinnon aikana syntyvästä velasta. Oikeuskirjallisuudessa on käsitelty hyvin laajasti vuoden 2004 velkavastuusääntelyn uudistusta ja osakkaiden henkilökohtaista velkavastuuta sekä ennen uudistusta että sen jälkeen. Sen sijaan muita perintökaaressa tai muualla säänneltyjä perusteita, joiden perusteella osakkaat saattavat joutua velkavastuuseen, ei ole käsitelty kovinkaan kattavasti. Velkavastuusääntelyn uudistuksen vuoksi muilla velkavastuun synnyttävillä perusteilla lienee nykyisin suurempi merkitys sekä osakkaiden että velkojien kannalta. Nykyään perintökaaren mukaisesti osakkaiden vastuu yhteishallinnon aikana syntyneestä velasta saattaa olla seurausta toiminnasta, jonka johdosta jokin PK 21 luvun henkilökohtaisen velkavastuun synnyttävistä perusteista täyttyy. Ennen vuoden 2004 uudistusta osakkaat saattoivat joutua PK 21 luvun mukaisen henkilökohtaisen vastuun perusteella vastuuseen kaikista perittävän veloista varsin helposti, mutta uudistuksen jälkeen osakkaiden henkilökohtainen velkavastuu realisoituu ainoastaan poikkeuksellisesti. Toisaalta vastuu voi perustua myös PK 21:4:n, PK 18:7:n mukaiseen vahingonkorvausvastuuseen tai PK 21:6:n palautusvastuuseen. Edellä mainittujen perintökaareen perustuvien vastuuperusteiden lisäksi tutkielmassa tutkitaan sitä, voiko osakkaiden vastuu perustua myös muuhun kuin perintökaaren mukaiseen sääntelyyn. Esimerkiksi verolainsäädäntöön perustuen osakkaat voivat joutua vastuuseen muun muassa luovutusvoittoverosta ja kiinteistöverosta. Toisaalta vuoden 2004 perintökaaren uudistusta edeltävässä korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1993:43 on arvioitu sitä, millä perustein osakkaat saattavat joutua henkilökohtaiseen velkavastuuseen kuoleman jälkeen erääntyneistä vuokraveloista. Huoneenvuokralain lähtökohtanahan on se, että osakkaat vastaavat perittävän vuokraveloista ainoastaan kuolinpesän omaisuudella. Tutkielmassa pohditaan myös sitä, voisiko osakkaille tietynlaisissa olosuhteissa seurata vastuu vuokraveloista passiivisuuteen perustuvan vastuun perusteella.

Lapsen henkilökohtaisella osallisuusoikeudella on korkein mahdollinen hierarkkinen tuki erityisesti perustuslain 6.3 §:ssä ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 12 artiklassa ja se vaikuttaa myös kaikki lapsen oikeudet läpileikkaavana periaatteena. Osallisuusoikeus on toteutettava jokaisessa lasta koskevassa tilanteessa ja se on otettava huomioon niin lapsen ja huoltajien kuin lapsen ja muiden yhteiskunnan toimijoiden, kuten koulutoimen, välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkielmassa tutkitaan alaikäisille kuuluvaa henkilökohtaista osallisuusoikeutta, ja sen kontekstina on sekä perhe että peruskoulu, jotka sulautuvat lapsen henkilöä koskevissa kysymyksissä yhteen moniulotteiseksi suhteeksi. Lapsen osallisuusoikeudesta peruskoulun toimintaympäristössä on nostettu tiettyjä ongelma- tai erityiskohtia. Tutkimuskysymykset muodostetaan näiden pohjalta ja niihin pyritään vastaamaan pääasiallisesti lainopillisella tutkimusmenetelmällä, kuitenkaan unohtamatta oikeuden ulkopuolisen maailman vaikuttavuutta lapsen oikeuksiin. Ensinnäkin tutkitaan, turvataanko perusopetusta koskevassa sääntelyssä riittävällä tavalla lapsen osallisuusoikeutta henkilökohtaisella tasolla siten kuin perus- ja ihmisoikeussääntely velvoittaa. Toiseksi selvitetään, millainen on lapsen ja huoltajien vaikutusvallan ja lapsen henkilökohtaisen osallisuusoikeuden suhde peruskoulun toimintaympäristössä lasta koskevissa kysymyksissä. Tutkielmassa käsitellään lapsen osallisuusoikeuden tärkeimpiä ulottuvuuksia perus- ja ihmisoikeuslähtökodissa tutkimuskysymysten kannalta. Osallisuusoikeudesta on erotettavissa erilaisia elementtejä, kuten velvollisuus lapsen mielipiteiden selvittämiseen ja kuulemiseen sekä niiden painoarvon huomioimiseen lapsen kehittyvien valmiuksien mukaisesti, kuin myös lapsen tiedonsaantioikeus. Lisäksi huomioon on otettava lapsen edun ensisijaisuus, jossa eräänlaisena punnintaparina on lapsen osallisuus ja erityinen suojeluntarve, joka voi joissakin tilanteissa rajoittaa lapsen osallisuutta. Lisäksi tärkeä seikka on huoltajille kuuluva perhe-elämän suojasta seuraava autonomisuus lapsen huoltoon ja kasvatukseen. Huoltajilla on lähtökohtaisesti oikeus päättää lapsen henkilökohtaisista asioista sekä edustaa lasta ja käyttää hänen puhevaltaansa. Huoltajille kuuluu myös velvollisuus keskustella lapsensa kanssa ennen päätöksentekoa. Lisäksi tutkielmassa käsitellään kattavasti lapsen osallisuutta perusopetusta koskevassa sääntelyssä ja esitetään seikkoja kodin ja koulun yhteistyöstä ja vuorovaikutuksellisuudesta. Erityisenä kysymyksenä tutkielmassa nostetaan oppilaan oppiainevalintoihin liittyvää sääntelyä. Esimerkkinä huoltajien vaikutusvallasta käsitellään lapsen uskonnonopetusta koskevaa sääntelyä sekä oppilashuoltolain 18.2 §. Oppilaan osallisuutta turvataan peruskoulussa henkilökohtaisen osallisuuden sijasta varsin korostuneesti yleisenä ja kollektiivisena osallisuutena etenkin perusopetuslain 47a §:ssä. Tätä on pidettävä heikkoutena, sillä useat lasta koskevat kysymykset vaikuttavat peruskoulussa hyvin vahvasti ja konkreettisesti lapsen elämään. Lisäksi osallisuus näyttäytyy koulussa enemmänkin yhteiskunnallisten kansalaistaitojen opetteluna. Hallintopäätöksenteon yhteydessä lapsen osallisuus on turvattu hallintolaissa kuulemisena, mutta tosiasiallisen hallintotoiminnan yhteydessä oppilaan osallisuus saa velvoittavuutensa lähinnä perus- ja ihmisoikeustasolta ja hallinnon periaatteista. Johtopäätöksenä pidetään tutkielmassa esitetyn mukaisesti sitä, että nimenomaiselle lapsen henkilökohtaista osallisuutta turvaavalle säännökselle olisi tarvetta perusopetusta koskevassa sääntelyssä lapsen oikeusturvan turvaamiseksi. Lisäksi tutkielmassa esitetään johtopäätöksenä huoltajille koululainsäädännössä annetun vaikutusvallan korostuneisuus ja osittainen ristiriitaisuus. Lisäksi todetaan huoltajien vaikutusvallan olevan suhteessa siihen, millä tavoin ja, kuinka aktiivisesti huoltajat toteuttavat lapsensa osallisuutta ja ottavat lapsensa mielipiteet ja toiveet huomioon.

Perittävän kuolema vaikuttaa monesti kaikista konkreettisimmin hänen leskeksi jäävän puolisonsa elämään. Puolison kuolema johtaa paitsi lesken elämän muuttumiseen, usein myös hänen taloudellisen toimeentulonsa ja elintasonsa heikkenemiseen. Puolison kuolemasta seuraavia taloudellisia vaikutuksia on pyritty minimoimaan lainsäädännön keinoin. Vuonna 1983 voimaan tullut lesken hallintaoikeutta koskeva PK 3:1a on yksi lesken asemaa kaikista keskeisimmin turvaava säännös. PK 3:1a:n säännös turvaa leskelle vähintäänkin oikeuden pitää ensin kuolleen puolison jäämistöön kuuluvan asunnon jakamattomana hallinnassaan, jollei lesken varallisuuteen kuulu leskelle kodiksi sopivaa asuntoa. Jos rintaperillinen tai testamentinsaaja ei vaadi jakoa, on leskellä oikeus pitää koko jäämistö jakamattomana hallinnassaan. Lisäksi leskellä on aina oikeus pitää puolisoiden yhteiseen kotiin sisältynyt tavanomainen asuinirtaimisto jakamattomana hallinnassaan. Tässä maisterintutkielmassa keskitytään PK 3:1a:n ulottuvuuksista asumissuojaan eli lesken oikeuteen pitää jäämistöön kuuluva asunto jakamattomana hallinnassaan. Tutkielman tarkoituksena on selvittää asumissuojan tarkka sisältö ja suojan saamisen edellytykset sekä kartoittaa sääntelyyn liittyviä ongelmakohtia. Kysymyksenasetteluna on tutkia, kuinka lesken asumissuojaan liittyvät tulkintaongelmat ratkaistaan. Kysymykseen vastaamiseksi tutkielmassa tarkastellaan säännöksen esitöistä ilmenevää suojasäännöksen taustaa ja tarkoitusta. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, mitä ilmenemismuotoja säännöksen tavoitteilla oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä on katsottu olevan. Toisena tutkimuskysymyksenä tutkielmassa on selvittää, voiko testamenttioikeudellisessa oikeuskirjallisuudessa muotoiltua leskelle suopean tulkinnan periaatetta soveltaa myös asumissuojaa koskevien ristiriitatilanteiden ratkaisuun. Leskelle suopean tulkinnan periaatteella tarkoitetaan sitä, että ristiriitatilanteissa tulisi valita leskelle suopea tulkintaratkaisu lesken ja perillistahon etujen ollessa vastakkain, näytön ollessa puolin ja toisin tasavahvaa. Periaatteen juuret ovat puolisoiden keskinäisissä käyttöoikeustestamenteissa. Oikeuskirjallisuudessa on selvitetty, että ensin kuollut puoliso on useimmissa tilanteissa halunnut suosia leskeä perillisiin tai toissijaisiin testamentinsaajiin nähden. Periaatteen soveltuminen lesken asumissuojaa koskeviin kysymyksiin näyttäytyy jokseenkin epävarmana. Tutkimuskysymyksiin vastattaessa tutkielmassa havaittiin, että huolimatta siitä, että lesken hallintaoikeutta koskeva sääntely on ollut voimassa jo 39 vuotta, liittyy säännöksen soveltamiseen yhä paljon tulkinnallisia epäselvyyksiä. Tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan säännöksen tarkoitusperien toteuttamiseksi PK 3:1a:n säännöstä on toisinaan syytä tulkita hieman sen sanamuodosta poikkeavasti, lesken etuja painottaen. Leskelle suopean tulkinnan periaate sopii moneen säännöksen soveltamistilanteeseen, mutta ei suinkaan kaikkiin. Tämän vuoksi periaatetta on sovellettava varoen. Ratkaisun hakeminen säännöksen tarkoituksesta ja tavoitteista on monesti perustellumpaa.

Yritys arvostetaan osituksessa käypään arvoonsa eli todennäköiseen luovutushintaan. Todennäköinen luovutushinta tarkoittaa sitä hintaa, jolla omaisuuserä saataisiin myytyä vapailla markkinoilla kohtuullisessa ajassa kohtuullisilla myyntikustannuksilla. Siten ensisijainen arvonmääritysperuste on omaisuuserän myyntiarvo eli mitä siitä tosiasiassa saadaan myymällä se. Myyntiarvo voidaan määrittää vertailuluovutuksilla tai myymällä omaisuuserä osituksen aikana. Yrityksen osalta myyntiarvon käyttämistä vaikeuttaa se, että yritys on siinä määrin yksilöllinen, että vertailuluovutuksina ei voida arvomäärittämisessä ottaa huomioon muilla yrityksillä tehtyjä kauppoja. Toisin on esimerkiksi autojen ja asuntojen osalta, joiden hinta voidaan määrittää vastaavien kohteiden myyntihintojen perusteella. Vaikka yrityksellä olisi käyty kauppoja aiemmin, voi kauppoihin liittyä erityisehtoja tai omistajapuolison henkilökohtaista panosta, jonka vuoksi myyntihintaa ei voida ottaa arvostuksen perustaksi. Yritykselle ei välttämättä ole ositushetkellä potentiaalisia ostajia. Kun myyntiarvoa ei voida käyttää, tulee turvautua toissijaiseen arvomääritysperusteeseen. Yrityksen osalta ne ovat substanssiarvo ja tuottoarvo. Substanssiarvo on yrityksen netto-omaisuuden arvo ja tuottoarvo on yrityksen tulonodotusten nykyarvo. Lähtökohtaisesti voitollisten, toimintaansa jatkavien yritysten arvostamiseen käytetään tuottoarvoa ja muihin yrityksiin substanssiarvoa. Malleja ei tulisi kaikissa tilanteissa käyttää sellaisenaan, vaan malleja käytettäessä tulisi ottaa huomioon seikkoja, jotka ulkopuolinen ja osaava ostaja sekä myyjä ottaisivat huomioon yrityskauppaa tehtäessä. Myös aviovarallisuussääntely asettaa mallien käytölle poikkeuksia, sillä esimerkiksi AL 35.3 §:n tarkoittamaa henkilökohtaista tai luovuttamatonta oikeutta ei voida ottaa huomioon osituksessa. Myös yrityksen luovutusrajoituksilla ja enemmistöosakkuudella voi olla vaikutusta yrityksen arvostamiseen. Substanssi- ja tuottoarvoa yhdistetään usein osituksessa. Osituksessa sovelletaan kevennyttä vaatimis- ja vetoamistaakkaa. Taakat liittyvät osituksen pääsäännöistä poikkeamiseen, kuten osituksen sovitteluun ja sen vaatimiseen. Yrityksen arvostamisen osalta ei toimitusosituksessa varsinaisesti ole vaatimis- tai vetoamistaakkaa, vaan on perustellumpaa puhua esimerkiksi reagointivelvollisuudesta. Reagointivelvollisuus tarkoittaa sitä, että puolisolla on velvollisuus tuoda esiin itselleen edullisia seikkoja ja korjata virheellisiä tietoja. Tämä velvollisuus koskee kolmea pääryhmää eli myyntiarvosta poikkeamista, AL 35.3 §:n vaikutusta sekä toissijaisesta arvonmääritysperusteesta poikkeamista.