Browsing by study line "Family Law and Law of Inheritance"

Isyyden kumoamisen säännökset uudistuivat isyyslain uudistuksen yhteydessä vuonna 2016. Uudistuksen yhteydessä myös lapsen kanneoikeuden käyttöä selkeytettiin. Säännöksiin on erityisesti vaikuttanut korkeimman oikeuden tapaus 2002:13, jonka perusteella alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden säännökset pitkälti muodostuivat. Yhteiskunnassa on myös tapahtunut muutoksia ja erityisesti sosiaalisen isyyden merkitys on kasvanut. Sosiaaliselle isyydelle on annettu painoarvoa isyyden kumoamisessa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta käyttäessä ja lapsen edun mukaista saattaa olla säilyttää sosiaalinen isyys, vaikkei se vastaisikaan biologista totuutta. Lähtökohtana lapsen kanneoikeudessa tulisi olla se, että lapsi saa itse päättää kanteen nostamisesta täytettyään 15 vuotta. Tietyissä tilanteissa voi olla kuitenkin tarpeellista kumota isyys jo ennen tätä. Tämän vuoksi alle 15-vuotiaalla lapsella on kanneoikeus isyyden kumoamiseen, mutta tälle kanneoikeudelle on asetettu rajoituksia. Isyyslain 42 §:ssä on säädetty näistä rajoituksissa, eikä alle 15-vuotias lapsi voi käyttää kanneoikeutta itsenäisesti. Alle 15-vuotiaalle lapselle voidaan kuitenkin määrätä edunvalvoja käyttämään kanneoikeutta, mikäli sille on lapsen edun kannalta erittäin painava syy. Tätä erityisen painavaa syytä lapsen edun kannalta ei ole erikseen lainsäädännössä määritetty, vaan sen arviointi on jätetty tuomioistuimen vastuulle. Selviä sääntöjä ei myöskään ole sille, mikä olisi tilanteessa lapsen edun mukaista. Tutkielmassani pyrin selkeyttämään alle 15-vuotiaan kanneoikeutta ja tutkimaan sitä, milloin voisi olla lapsen edun mukaista määrätä edunvalvoja käyttämään alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta. Tarkastelen lapsen edun mukaisuutta oikeuskäytännön valossa sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kautta. Erityisesti lapsen etu ja lapsen oikeus osallisuuteen on tärkeässä asemassa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden käytössä. Lapsen etu on otettu isyyslainsäädännön yleiseksi periaatteeksi ja isyyslainsäädännöllä pyritään edistämään lapsen edun toteutumista. Lapsen oikeus osallisuuteen on lapsen oikeuksien sopimuksen yksi yleisperiaatteista ja ilman lapsen mielipiteen selvittämistä, ratkaisu ei voi lähtökohtaisesti olla lapsen edun mukainen. Erillistä kirjausta lapsen kuulemisesta ei ole kuitenkaan otettu isyyslakiin, mutta oikeuskäytännössä on katsottu, että lapsen edun mukaista on selvittää myös alle 15-vuotiaan lapsen mielipide isyyden kumoamiseen. Tutkielmassani käsittelen myös edunvalvojan tehtävää ja sitä, kuka voi hakea lapselle edunvalvojaa isyyden kumoamiskanteen nostamiseksi. Pääsääntöisesti lapsen vanhemmat voivat hakea lapselle edunvalvojaa, ja tämän lisäksi esimerkiksi itseään isänä pitävällä miehellä voi joissain tilanteissa olla oikeus hakea lapselle edunvalvojaa. Tutkielma on pääasiallisesti perhe- ja lapsioikeudellinen ja tarkastelen asiaa nimenomaan lapsen näkökulmasta. Tutkimusmetodi on pääasiallisesti lainoppi, mutta tutkielmassa on myös oikeushistoriallisia piirteitä, sillä käsittelen myös historiallisesta näkökulmasta isyyden kumoamista koskevien säännösten rakentumista.

Tutkielmassa käsitellään aviopuolisoiden välisiä omistajuusriitoja lainopillisen metodin avulla. Tutkielman lähdeaineistona on Suomessa tällä hetkellä voimassa oleva lainsäädäntö, oikeusratkaisut ja aiheesta kirjoitettu oikeuskirjallisuus. Tutkielmassa käsitellään myös lyhyesti perheoikeudellisen yhteisomistusopin vaikutusta Suomessa ja muissa Pohjoismaissa. Suomessa aviopuolisoiden varallisuussuhteet perustuvat omaisuuden erillisyyden järjestelmään. Myös aviopuolisoiden omistussuhteet ratkaistaan yleisten varallisuusoikeudellisten säännöksien mukaisesti ja lähtökohtaisesti aviopuolisoiden välinen avioliitto ei vaikuta omistajuuden muodostumiseen. Omistajana pidetään siis sitä aviopuolisoa kenellä on omaisuusobjektiin laillinen saanto. Laillisen saannon voidaan olettaa olevan lähtökohtaisesti sillä puolisolla kenen nimiin kyseinen omaisuus on hankittu. Aviopuolisoiden välisessä keskinäisessä suhteessa voi muodostua omistusriitoja etenkin avioeron tilanteissa. Tällöin ei julkiomistava puoliso voi esittää väitteen, jonka mukaisesti nimikirjauksista huolimatta aviopuolisoilla on ollut omaisuuden hankintahetkellä yhteishankintatarkoitus. Vastaavasti aviopuoliso voi esittää väitteen, jonka mukaan omistus tiettyyn omaisuusobjektiin kuuluu yksin hänelle, vaikka omistus olisi kirjattu molemmille puolisoille yhteisesti. Aviopuolisoiden välisissä omistajuusriidoissa nimikirjauksien mukainen omistus voidaan kumota esittämällä näyttöä todellisesta omistustarkoituksesta. Näyttötaakka on sillä puolisolla kuka esittää väitteen nimikirjauksista poikkeavasta omistuksesta. Näyttönä yhteishankintatarkoituksesta voi olla esimerkiksi omaisuuden rahoitus, omaisuuden yhteinen käyttötarkoitus, omaisuuden hankintahetken jälkeiset toimet sekä aviopuolisoiden väliset neuvottelut. Tutkielmassa päädytään siihen johtopäätökseen, että puolisoiden hankintahetken omistustarkoitusta tulee arvioida kaiken esillä olevan näytön perusteella tehdyn kokonaisharkinnan avulla. Mikään yksittäinen seikka ei sellaisenaan kerro aviopuolisoiden hankintahetken tarkoitusta. Tästä syystä aviopuolisoiden olisi hyvä jo omaisuutta hankittaessa tehdä selväksi, miten omistussuhteiden on tarkoitus kyseisen omaisuusobjektin osalta muodostua.

Avhandlingen handlar om lagen angående vårdnad om barn och umgängesrätt (361/1983) och reformen av den (190/2019). Den nya vårdnadslagen har trätt i kraft 1 december 2019. Avhandlingens huvudsakliga målsättning är att analysera hur denna reform tjänar regnbågsfamiljer. En stor del av regnbågsfamiljer utgörs av flerföräldrafamiljer eller så kallade klöverfamiljer, vilka kan vara både tre- och fyrklöverfamiljer. Detta betyder att det redan från början finns med flera än två vuxna som startar familjen. I avhandlingen används en fiktiv klöverfamilj för att illustrera juridiska problem de möter i vardagen. Innan reformen var situationen sådan att vårdnadsförfaranden inte direkt stödde regnbågsfamiljer, eftersom det var sällsynt att ha mera än två vårdnadshavare. Tidigare kunde vårdnaden om barnet anförtros någon annan person än föräldrarna endast genom domstolsbeslut. Utgångsläget var att man endast hade föreställt sig situationer med två vårdnadshavare. I avhandlingen tas även ställning till om den nya lagstiftningen orsakat en ändring i hur principen om barnets bästa ses i diskussioner om regnbågsfamiljer. I avhandlingen diskuteras också hur vuxna i regnbågsfamiljer kan förbereda sig för möjliga vårdnadstvister. Avhandlingen innehåller tre huvudteman. I avhandlingens andra kapitel granskas föräldraskap i Finland med hjälp av faderskapslagen (11/2015) och moderskapslagen (253/2018). Moderskapslagen har medfört en möjlighet för kvinnliga par att fastställa moderskapet för dem båda. I detta kapitel framförs även kritik mot den nya föräldraskapslagen som är under beredning. I tredje kapitlet behandlas vårdnad och umgängesrätt. I detta kapitel behandlas särskilt vårdnad vid sidan om enligt 7 § 2 mom. Denna nya bestämmelse har gett avtalsfrihet för regnbågsfamiljer. Enligt 9 c § angående barnets rätt att träffa en annan person än sin förälder har barnet möjligheten i en klöverfamilj att träffa en social förälder. I fjärde kapitlet behandlas regnbågsfamiljers utmaningar i vardagen med fokus på barnets bästa och vårdnadstvister. Således är det mest relevanta att forska i ändringarna i lagen angående vårdnad om barn och umgängesrätt med utgångspunkten i regnbågsfamiljernas ställning i Finland. I avhandlingen behandlas endast sådana teman som har betydelse för regnbågsfamiljer.

Det gemensamma europeiska asylsystemet (CEAS, Common European Asylum System) har genomgått en omfattande revidering sedan 2016. Systemets viktigaste del är Dublinsystemet, som reglerar i vilken medlemsstat en ansökan om internationellt skydd behandlas. Kommissionens Dublin IV-reform som påbörjades 2016 lyckades aldrig p.g.a. politiska oenigheter. Hösten 2020 föreslog kommissionen en ny migrations- och asylpakt, vars förhandlingar är pågående. CEAS-systemet har kritiserats särskilt för sin behandling av ensamkommande och separerade minderåriga, så kallade försvunna barn. Både barnrättskommittén och barnrättslig litteratur har redan en tid framhävt barnets deltagande i utvärderingen av barnets bästa, som båda är människorättsprinciper kodifierade i barnkonventionen och rättighetsstadgan. Barnkonventionen är ratificerad av alla unionens medlemsstater. Avhandlingen utforskar förhållandet mellan barnets deltagande och barnets bästa i ljuset av barnets autonomiteori. Avhandlingen utreder hur barnets autonomi förverkligas i det nuvarande och eventuellt blivande CEAS-systemet, om revideringen faktiskt lyckas. Avhandlingen fokuserar särskilt på ensamkommande ungdomar. Avhandlingen visar att CEAS-regleringen inte garanterar barnets autonomi i enlighet med barnets rätt att delta och därmed inte heller utvärderingen av barnets bästa på ett sätt som skulle vara förenligt med medlemsstaternas konventionsenliga förpliktelser. Detta misslyckande spåras till en osystematisk synvinkel på barnets rättigheter i unionens lagstiftningsprocess.

Tutkielmassa pyritään vastaamaan kysymykseen siitä, kuinka käyttökelpoinen väline avoleskelle tehty käyttöoikeustestamentti on jäämistöstä määräämiseen ja millaisia hyviä ja huonoja puolia siihen liittyy verrattuna omistusoikeustestamenttiin tilanteessa, jossa perittävältä jää sekä avoleski että rintaperillisiä. Toiseksi sivukysymyksenä tutkielmassa tarkastellaan sitä, missä määrin PK 12 luvun säännöksistä poikkeaminen on mahdollista niin, että testamentti vielä säilyy käyttöoikeustestamenttina esimerkiksi verotuksen näkökulmasta. Kolmanneksi tutkielmassa pohditaan lyhyesti avolesken mahdollisia muita suojakeinoja tilanteessa, jossa testamentti ei näyttäisi tuovan avoleskelle riittävää suojaa. Avoleskelle tehdyn käyttöoikeustestamentin hyvänä puolena on ensinnäkin se, että avoleski välttyy kokonaan perintöverojen maksulta, minkä merkitys korostuu varsinkin silloin, kun avopuoliso kuuluu kalliimpaan II perintöveroluokkaan. Varjopuolena voidaan pitää sitä, että perintöverot siirtyvät testamentissa omistajaksi määrätyn tahon maksettavaksi (tässä rintaperillisten), mistä saattaa aiheutua heille taloudellisia ongelmia sekä ristiriitoja avolesken ja rintaperillisten välille. Käyttöoikeustestamentilla voidaan myös suojata avolesken asuminen avopuolisoiden yhteisessä kodissa perintöveroitta, mikä on kenties yksi tärkeimmistä avoleskelle tehtävän käyttöoikeustestamentin hyödyistä. Lisäksi käyttöoikeustestamentilla voidaan muun muassa suojata velkaantunutta avoleskeä. Käyttöoikeustestamenttiin verrattuna omistusoikeustestamentti tuo avoleskelle laajemman taloudellisen turvan ja määräysvallan, mikä voi joissain tilanteissa olla perusteltua. Sekä käyttöoikeustestamentin että omistusoikeustestamentin tosiasialliseksi tehokkuuden esteeksi voi muodostua rintaperillisen oikeus lakiosaan. Tällöin pohdittavaksi tulevat muut suojakeinot, joista tässä tutkielmassa on käsitelty henkivakuutusta ja avioitumista. Tarvittaessa näitä kaikkia keinoja voidaan myös yhdistää tavalla, joka huomioi testaattorin tavoitteen suojata sekä avoleskeään että rintaperillisiään.

Tutkielman aiheena ovat kansainväliset lapsikaappaukset eli se sijoittuu kansainvälisen yksityisoikeuden alalle ja sillä on liityntä myös lapsioikeuteen. Kansainvälinen lapsikaappaus tarkoittaa tilannetta, jossa lapsi joko viedään luvatta toiseen valtioon tai luvattomasti jätetään palauttamatta sinne ja tämä lapsen vieminen tai palauttamatta jättäminen loukkaa huoltajan huollollisia oikeuksia. Lapsikaappauksia koskevaa sääntelyä löytyy ikään kuin kolmesta kerroksesta. Euroopan unionissa on omaa sääntelyä niitä koskien, Haagin kansainvälinen lapsikaappaussopimus on kansainväliseksi sopimukseksi hyvin laajalle levinnyt ja erittäin merkittävä osa lapsikaappaussääntelyä ja näiden lisäksi on valtioita, joihin ei sovellu EU-oikeudellinen sääntely tai lapsikaappaussopimus. Näitä EU-oikeuden ja Haagin lapsikaappaussopimuksen sääntelyn ulkopuolelle jääviä valtioita kutsutaan tutkielmassa kolmansiksi valtioiksi. Tavoitteena on tarkastella lapsikaappauksia koskevaa sääntelyä ja siitä seuraavia käytännön tilanteita, kun lapsikaappauksista säännellään useammalla tasolla. Sääntelyn alimpaan kerrokseen kuuluvat ne valtiot, jotka eivät kuulu Haagin lapsikaappaussopimukseen eli kolmannet valtiot. Toisen kerroksen valtioita ovat puolestaan ne valtiot, jotka kuuluvat Haagin lapsikaappaussopimukseen. Kolmannen eli ylimmän kerroksen valtiot ovat kaikki EU:n jäsenmaat, koska ne kuuluvat kaikki Haagin lapsikaappaussopimukseen, mutta niitä koskee myös EU-oikeudellinen lapsikaappaussääntely. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten sääntely toimii käytännössä ja millaisia tilanteita siitä seuraa. Tarkastelun näkökulmana on se, miten kolmeen kerrokseen asettuva sääntely näkyy käytännössä. Tarkoituksena on tutkia, onko kerrosten välillä eroja, jotka ilmenevät käytännön tasolla ja analysoida mahdolliset erot. Lisäksi tarkastellaan ja kootaan lapsikaappaustilastojen osoittamia määriä Suomeen ja Suomesta kaapattujen lasten osalta. Tilastojen avulla pyritään hahmottamaan sitä, miten yleisiä tai harvinaisia lapsikaappaukset Suomessa ovat ja miten sääntelyn eri kerroksiin kuuluvat maat esiintyvät tilastoissa lapsikaappausten määrien osalta. Lapsikaappausta koskeva rikosoikeudellinen sääntely rajautuu tämän tutkielman ulkopuolelle. Tutkimusaineisto koostuu voimassa olevasta lapsikaappauksiin soveltuvasta kansainvälisestä ja kansallisesta oikeudesta, oikeuskirjallisuudesta sekä lapsikaappaustilastoista. Tutkimusta varten on haastateltu kolmea lapsikaappaustilanteita hoitavaa ja hoitanutta asianajajaa. Asianajajien haastatteluista haetaan empiiristä tutkimustietoa oikeudellisesta ilmiöstä eli lapsikaappauksista analyysin perustaksi. Johtopäätöksenä on, että merkittäviä eroja EU-oikeuden ja Haagin lapsikaappaussopimuksen välillä ei käytännön tasolla ilmene. Suhteessa kolmansiin valtioihin erot ovat selkeitä verrattuna EU-valtioihin ja Haagin lapsikaappaussopimuksen sopimusvaltioihin. Lapsikaappaussääntelyä voidaan pitää toimivana ja merkittävimmät lapsikaappausprosessien yhteydessä ilmenevät haasteet eivät ole seurausta itse lapsikaappaussääntelystä, vaan muista seikoista. Sääntelyn lisäämisellä tai tiukentamisella ei voida ratkaista kaikkia ongelmia.

Lapsen henkilökohtaisella osallisuusoikeudella on korkein mahdollinen hierarkkinen tuki erityisesti perustuslain 6.3 §:ssä ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 12 artiklassa ja se vaikuttaa myös kaikki lapsen oikeudet läpileikkaavana periaatteena. Osallisuusoikeus on toteutettava jokaisessa lasta koskevassa tilanteessa ja se on otettava huomioon niin lapsen ja huoltajien kuin lapsen ja muiden yhteiskunnan toimijoiden, kuten koulutoimen, välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkielmassa tutkitaan alaikäisille kuuluvaa henkilökohtaista osallisuusoikeutta, ja sen kontekstina on sekä perhe että peruskoulu, jotka sulautuvat lapsen henkilöä koskevissa kysymyksissä yhteen moniulotteiseksi suhteeksi. Lapsen osallisuusoikeudesta peruskoulun toimintaympäristössä on nostettu tiettyjä ongelma- tai erityiskohtia. Tutkimuskysymykset muodostetaan näiden pohjalta ja niihin pyritään vastaamaan pääasiallisesti lainopillisella tutkimusmenetelmällä, kuitenkaan unohtamatta oikeuden ulkopuolisen maailman vaikuttavuutta lapsen oikeuksiin. Ensinnäkin tutkitaan, turvataanko perusopetusta koskevassa sääntelyssä riittävällä tavalla lapsen osallisuusoikeutta henkilökohtaisella tasolla siten kuin perus- ja ihmisoikeussääntely velvoittaa. Toiseksi selvitetään, millainen on lapsen ja huoltajien vaikutusvallan ja lapsen henkilökohtaisen osallisuusoikeuden suhde peruskoulun toimintaympäristössä lasta koskevissa kysymyksissä. Tutkielmassa käsitellään lapsen osallisuusoikeuden tärkeimpiä ulottuvuuksia perus- ja ihmisoikeuslähtökodissa tutkimuskysymysten kannalta. Osallisuusoikeudesta on erotettavissa erilaisia elementtejä, kuten velvollisuus lapsen mielipiteiden selvittämiseen ja kuulemiseen sekä niiden painoarvon huomioimiseen lapsen kehittyvien valmiuksien mukaisesti, kuin myös lapsen tiedonsaantioikeus. Lisäksi huomioon on otettava lapsen edun ensisijaisuus, jossa eräänlaisena punnintaparina on lapsen osallisuus ja erityinen suojeluntarve, joka voi joissakin tilanteissa rajoittaa lapsen osallisuutta. Lisäksi tärkeä seikka on huoltajille kuuluva perhe-elämän suojasta seuraava autonomisuus lapsen huoltoon ja kasvatukseen. Huoltajilla on lähtökohtaisesti oikeus päättää lapsen henkilökohtaisista asioista sekä edustaa lasta ja käyttää hänen puhevaltaansa. Huoltajille kuuluu myös velvollisuus keskustella lapsensa kanssa ennen päätöksentekoa. Lisäksi tutkielmassa käsitellään kattavasti lapsen osallisuutta perusopetusta koskevassa sääntelyssä ja esitetään seikkoja kodin ja koulun yhteistyöstä ja vuorovaikutuksellisuudesta. Erityisenä kysymyksenä tutkielmassa nostetaan oppilaan oppiainevalintoihin liittyvää sääntelyä. Esimerkkinä huoltajien vaikutusvallasta käsitellään lapsen uskonnonopetusta koskevaa sääntelyä sekä oppilashuoltolain 18.2 §. Oppilaan osallisuutta turvataan peruskoulussa henkilökohtaisen osallisuuden sijasta varsin korostuneesti yleisenä ja kollektiivisena osallisuutena etenkin perusopetuslain 47a §:ssä. Tätä on pidettävä heikkoutena, sillä useat lasta koskevat kysymykset vaikuttavat peruskoulussa hyvin vahvasti ja konkreettisesti lapsen elämään. Lisäksi osallisuus näyttäytyy koulussa enemmänkin yhteiskunnallisten kansalaistaitojen opetteluna. Hallintopäätöksenteon yhteydessä lapsen osallisuus on turvattu hallintolaissa kuulemisena, mutta tosiasiallisen hallintotoiminnan yhteydessä oppilaan osallisuus saa velvoittavuutensa lähinnä perus- ja ihmisoikeustasolta ja hallinnon periaatteista. Johtopäätöksenä pidetään tutkielmassa esitetyn mukaisesti sitä, että nimenomaiselle lapsen henkilökohtaista osallisuutta turvaavalle säännökselle olisi tarvetta perusopetusta koskevassa sääntelyssä lapsen oikeusturvan turvaamiseksi. Lisäksi tutkielmassa esitetään johtopäätöksenä huoltajille koululainsäädännössä annetun vaikutusvallan korostuneisuus ja osittainen ristiriitaisuus. Lisäksi todetaan huoltajien vaikutusvallan olevan suhteessa siihen, millä tavoin ja, kuinka aktiivisesti huoltajat toteuttavat lapsensa osallisuutta ja ottavat lapsensa mielipiteet ja toiveet huomioon.

Perittävän kuolema vaikuttaa monesti kaikista konkreettisimmin hänen leskeksi jäävän puolisonsa elämään. Puolison kuolema johtaa paitsi lesken elämän muuttumiseen, usein myös hänen taloudellisen toimeentulonsa ja elintasonsa heikkenemiseen. Puolison kuolemasta seuraavia taloudellisia vaikutuksia on pyritty minimoimaan lainsäädännön keinoin. Vuonna 1983 voimaan tullut lesken hallintaoikeutta koskeva PK 3:1a on yksi lesken asemaa kaikista keskeisimmin turvaava säännös. PK 3:1a:n säännös turvaa leskelle vähintäänkin oikeuden pitää ensin kuolleen puolison jäämistöön kuuluvan asunnon jakamattomana hallinnassaan, jollei lesken varallisuuteen kuulu leskelle kodiksi sopivaa asuntoa. Jos rintaperillinen tai testamentinsaaja ei vaadi jakoa, on leskellä oikeus pitää koko jäämistö jakamattomana hallinnassaan. Lisäksi leskellä on aina oikeus pitää puolisoiden yhteiseen kotiin sisältynyt tavanomainen asuinirtaimisto jakamattomana hallinnassaan. Tässä maisterintutkielmassa keskitytään PK 3:1a:n ulottuvuuksista asumissuojaan eli lesken oikeuteen pitää jäämistöön kuuluva asunto jakamattomana hallinnassaan. Tutkielman tarkoituksena on selvittää asumissuojan tarkka sisältö ja suojan saamisen edellytykset sekä kartoittaa sääntelyyn liittyviä ongelmakohtia. Kysymyksenasetteluna on tutkia, kuinka lesken asumissuojaan liittyvät tulkintaongelmat ratkaistaan. Kysymykseen vastaamiseksi tutkielmassa tarkastellaan säännöksen esitöistä ilmenevää suojasäännöksen taustaa ja tarkoitusta. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, mitä ilmenemismuotoja säännöksen tavoitteilla oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä on katsottu olevan. Toisena tutkimuskysymyksenä tutkielmassa on selvittää, voiko testamenttioikeudellisessa oikeuskirjallisuudessa muotoiltua leskelle suopean tulkinnan periaatetta soveltaa myös asumissuojaa koskevien ristiriitatilanteiden ratkaisuun. Leskelle suopean tulkinnan periaatteella tarkoitetaan sitä, että ristiriitatilanteissa tulisi valita leskelle suopea tulkintaratkaisu lesken ja perillistahon etujen ollessa vastakkain, näytön ollessa puolin ja toisin tasavahvaa. Periaatteen juuret ovat puolisoiden keskinäisissä käyttöoikeustestamenteissa. Oikeuskirjallisuudessa on selvitetty, että ensin kuollut puoliso on useimmissa tilanteissa halunnut suosia leskeä perillisiin tai toissijaisiin testamentinsaajiin nähden. Periaatteen soveltuminen lesken asumissuojaa koskeviin kysymyksiin näyttäytyy jokseenkin epävarmana. Tutkimuskysymyksiin vastattaessa tutkielmassa havaittiin, että huolimatta siitä, että lesken hallintaoikeutta koskeva sääntely on ollut voimassa jo 39 vuotta, liittyy säännöksen soveltamiseen yhä paljon tulkinnallisia epäselvyyksiä. Tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan säännöksen tarkoitusperien toteuttamiseksi PK 3:1a:n säännöstä on toisinaan syytä tulkita hieman sen sanamuodosta poikkeavasti, lesken etuja painottaen. Leskelle suopean tulkinnan periaate sopii moneen säännöksen soveltamistilanteeseen, mutta ei suinkaan kaikkiin. Tämän vuoksi periaatetta on sovellettava varoen. Ratkaisun hakeminen säännöksen tarkoituksesta ja tavoitteista on monesti perustellumpaa.

Barn- och tvångsäktenskap är ett ämne som man tidigare inte fäst särskilt mycket uppmärksamhet vid i Finland. Såväl nationella som internationella utredningar och undersökningar tyder på att fenomenet är ett växande samhällsproblem i Europa, Norden och också i Finland med tanke på den ökande invandringen. Detta har lett till diskussioner om hur Finland kunde stärka det rättsliga skyddet mot barn- och tvångsäktenskap på olika sätt. En av dessa diskussioner rör frågan om det i Finland finns ett behov av att lagstifta om civilrättsliga regler om upphävande/ogiltigförklarande/upplösande av barn- och tvångsäktenskap. Enligt den nuvarande finländska äktenskapslagstiftningen är de personer som blivit utsatta för barn- eller tvångsäktenskap tvungna att ansöka om äktenskapsskillnad för att frigöra sig från det äktenskap de aldrig önskat ingå. Tidigare fanns det i den finländska äktenskapslagen regler om äktenskapets återgång i fråga om bland annat äktenskap ingångna under tvång. Denna bestämmelse slopades i slutet av 1980-talet. Av lagändringen följde att det för närvarande inte finns några civilrättsliga regler som på något sätt beaktar samtycket och dess giltighet vid ingående av äktenskap. Intressant är att en återinföring av en bestämmelse om upphävande av äktenskap skulle innebära ett steg bakåt i vår lagstiftning. Ur ett människorättsligt perspektiv kan det uppfattas som oskäligt att en person som fallit offer för barn- eller tvångsäktenskap tvingas genomgå en skilsmässa och ur samhällets ögon betraktas som bunden av det äktenskap hen aldrig velat ingå, genom att hen folkbokförs som skild. Därför har en del hävdat att det vore ändamålsenligt att införa nya bestämmelser som skulle ge offren en mindre påfrestande och enklare process att ta sig ur äktenskapet än genom äktenskapsskillnad. Det råder dock delade meningar kring denna fråga och andra påstår att en lagändring inte skulle verka i offrens fördel, utan snarare försämra offrens situation eller inte ha någon reell inverkan alls. Avhandlingen syftar till att granska om det i Finland finns ett behov av att lagstifta om upphävande/ogiltigförklarande/upplösande av barn- och tvångsäktenskap. I avhandlingen granskas även hur en eventuell lagändring borde utformas för att bäst tillgodose barnens och offrens rättigheter. För att svara på denna fråga har jag vänt blicken mot Sveriges, Norges och Danmarks lagstiftning. Intressant är även att de övriga nordiska länderna alla valt olika lagstiftningslösningar gällande denna fråga. I avhandlingen behandlas därför också offrens möjligheter att ta sig ur sitt barn- och tvångsäktenskap i Sverige, Norge och Danmark ur ett rättsjämförande perspektiv. Resonemangen bakom ländernas lagstiftningslösningar och följderna av dessa analyseras därefter med hopp om att kunna dra en slutsats om vilken lagstiftningslösning som vore den mest önskvärda ur ett barnrättsligt och offercentrerat perspektiv.

Tutkielman tarkoitus on selvittää, millä tavoin poikien ja tyttöjen ympärileikkausten oikeudellinen kohtelu eroavat toisistaan pohjoismaisessa lainsäädännössä ja onko toisistaan eroava kohtelu perusteltua. Toinen tutkimuskysymys on, millainen merkitys lapsen itsemääräämisoikeudelle ja koskemattomuudelle on annettu tarkasteltaessa ympärileikkausta. Lisäksi pyrin selvittämään, onko lainsäädäntöä tarpeen uudistaa poikien ei-lääketieteellisen ympärileikkauksen osalta. Suomessa poikien ja tyttöjen ympärileikkauksia arvioidaan tällä hetkellä lähtökohtaisesti pahoinpitelyn tunnusmerkistön täyttävinä tekoina. Molempien on katsottu rikkovan lapsen oikeutta koskemattomuuteen ja itsemääräämisoikeuteen. Tästä huolimatta tyttöjen sukuelinten silpomiseen suhtaudutaan oikeudellisesta näkökulmasta hyvin eri tavalla kuin poikien ei-lääketieteelliseen ympärileikkaukseen. Ruotsissa ja Norjassa poikien ei-lääketieteellisestä ympärileikkauksesta, kuten tyttöjen sukuelinten silpomisestakin on säädetty erillislaeilla. Tyttöjen sukuelinten silpominen on kielletty rangaistavana tekona, kun taas poikien ei-lääketieteellinen ympärileikkaus on sallittu tietyin edellytyksin. Tanskassa ja Islannissa poikien ei-lääketieteellistä ympärileikkausta on pyritty lähivuosina kieltämään lailla, mutta molemmat lakiesitykset hylättiin. Poikien ei-lääketieteelliseen ympärileikkaukseen suhtaudutaan oikeudellisesti tasapainottelevasta lähestymiskulmasta, jolloin asiassa otetaan huomioon erilaisia näkökulmia, kuten sosiaaliset, kulttuuriset ja uskonnolliset syyt sekä lapsen oikeudet. Tyttöjen sukuelinten silpomiseen suhtaudutaan kategorisesta lähestymiskulmasta eli täysin kiellettynä toimenpiteenä, siitä huolimatta, että tyttöjen sukuelinten silpomisen lievimmät muodot ovat haitallisuudessa samalla tasolla kuin poikien ei-lääketieteellisen ympärileikkauksen muodot. Asiaan vaikuttanee kuitenkin se, että tyttöjen sukuelinten silpomisen useat muodot ovat haitoiltaan merkittävästi vakavampia kuin poikien ei-lääketieteellisessä ympärileikkauksessa. Muita vaikuttavia tekijöitä voidaan katsoa olevan esimerkiksi kunniaväkivallan selvä yhteys tyttöjen sukuelinten silpomiseen ja toisaalta se, että poikien ei-lääketieteellinen ympärileikkaus on vanhempi ja yleisempi traditio myös länsimaisissa yhteiskunnissa. Lapsen koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeuden merkitystä suhteessa poikien ei-lääketieteelliseen ympärileikkaukseen on arvioitu korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä KKO 2008:93, KKO 2016:24 ja KKO 2016:25. Korkein oikeus on katsonut, että olisi lapsen etua vähemmän toteuttavaa, mikäli tiiviisti ja ainoastaan ympärileikkaustraditiota harjoittavaan yhteisöön kuuluva poika olisi jätetty ympärileikkaamatta. Sen sijaan tilanteessa, jossa lapsi ei kuulu näin tiiviisti ja ainoastaan yhteisöön, jossa poikia ympärileikataan, ei lapsen koskemattomuuden loukkaus ole lapsen edun mukainen toimenpide, ainakaan siinä tapauksessa, kun toinen vanhemmista vastustaa toimenpidettä. Itsemääräämisoikeuden osalta korkein oikeus on katsonut, että lapsen kyetessä arvioimaan ympärileikkauksen merkityksen, hänen mielipiteelleen tulee antaa ratkaiseva merkitys arvioitaessa ympärileikkauksen oikeutusta. Lapsen tulevalle itsemääräämisoikeudelle on kuitenkin annettu ratkaisevaa merkitystä ainoastaan siinä tilanteessa, kun lapsen vanhemmat ovat asiasta erimielisiä. Johtopäätöksenä on, että poikien ja tyttöjen ympärileikkausten oikeudellisen kohtelun eroavaisuudet eivät ole täysin perusteltuja. Koskemattomuudelle ei ole annettu riittävää merkitystä poikien ei-lääketieteellisessä ympärileikkauksessa suhteessa muihin näkökulmiin. Itsemääräämisoikeuden suhteen iältään ja kehitystasoltaan ympärileikkauksen merkityksen ymmärtävän pojan asema on hyvä, mutta itsemääräämiseen kykenemättömän lapsen tulevalle itsemääräämisoikeudelle ei ole annettu tarpeeksi painoarvoa. Poikien ei-lääketieteellistä ympärileikkausta tulisi jatkossa säätää lain tasolla.