Browsing by study line "Husdjursvetenskap"

Väestönkasvu lisää tarvetta öljykasvien tuotannolle ihmisravinnoksi ja biopolttoaineeksi. Öljynpuristamisesta saatavat sivutuotteet, kuten rouheet ja puristeet sisältävät hyvälaatuista valkuaista eläinten ruokintaan. Camelina (Camelina sativa) ja hamppu (Cannabis sativa) ovat potentiaalisia vaihtoehtoja nautojen valkuaisruokinnassa. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää camelina- ja hamppupuristeen vaikutusta in vitro pötsikäymiseen eri karkearehukäsittelyillä. Karkearehuina käytettiin lämpökuivattua nurmi-, puna-apila- ja maissisäilörehua ja väkirehuna ohraa. Kontrollina toimivat rypsipuriste ja käsittelyt, jotka eivät sisältäneet täydennysvalkuaisrehua eli koostuivat ainoastaan karkearehusta ja ohrasta. Kaikkien käsittelyiden karkearehu:väkirehusuhde oli 1:1 kuiva-aineessa. Valkuaislisättömien käsittelyiden raakavalkuaispitoisuudet vaihtelivat 95–140 g/kg ka välillä riippuen käytetyn karkearehun raakavalkuaispitoisuudesta. Valkuaiskäsittelyissä raakavalkuaispitoisuudeksi tuli 170 g/kg ka. Inkubaatiopulloihin punnittiin rehuja yhteensä 3,5 g ka. Käsittelyitä oli 12 kpl ja lisäksi jokaisessa ajossa oli 2 kpl blancoja, joihin ei punnittu rehuja. Ajoja tehtiin neljä. Jokainen ajo kesti 30 h ja näytteitä otettiin 1, 4, 8, 12, 24 ja 30 h kuluttua inkubaation aloituksesta. Näytteistä määritettiin haihtuvat rasvahapot (VFA), ammoniumtyppi ja pH. Analyysituloksista laskettiin haihtuvien rasvahappojen moolisuhteet. Tutkittavista rehuista analysoitiin lisäksi sekundäärinen kuiva-aine, tuhka, tuhkaton neutraalidetergenttikuitu (NDF), raakavalkuainen ja kokonaisrasva. Valkuaisrehuista analysoitiin typpifraktiot (A, B1, B2, B3 ja C). Rypsi-, camelina- ja hamppupuristeen raakavalkuaispitoisuudet olivat 332, 367 ja 286 g/kg ka vastaavasti. Hypoteesin vastaisesti valkuaisrehun lisääminen ei lisännyt VFA:n kokonaismäärää ja ammoniumtypen muodostusta. Hypoteesin mukaisesti valkuaisrehun lähde vaikutti pötsikäymisen voimakkuuteen. Camelina- ja rypsipuristetta sisältävät käsittelyt vastasivat toisiaan VFA:n kokonaismäärässä (P>0,05) hypoteesin mukaisesti. Camelina lisäsi kuitenkin propionihapon kokonaismäärää (P<0,05) ja mooliosuutta (P<0,01) verrattuna rypsiin sekä pienensi voihapon mooliosuutta verrattuna rypsiin (P<0,01). Hamppupuristeella VFA:n kokonaismäärä oli pienempi kuin camelinapuristeella (P<0,05) ja suuntaa antavasti pienempi kuin rypsipuristeella (P=0,063). Hamppupuriste vähensi propionihapon kokonaismäärää ja lisäsi etikkahapon mooliosuutta verrattuna rypsiin (P<0,001 ja P<0,01, vastaavasti) ja camelinaan (P<0,001 ja P<0,01, vastaavasti). Karkearehun lähde vaikutti VFA:n kokonaismääriin ja moolisuhteisiin. Puna-apilasäilörehua sisältävissä käsittelyissä VFA:n kokonaismäärät olivat suuremmat kuin maissisäilörehua sisältävissä käsittelyissä (P<0,05). Puna-apilasäilörehukäsittely lisäsi etikkahapon ja propionihapon kokonaismääriä verrattuna nurmisäilörehukäsittelyihin (P<0,05 ja P<0,01 vastaavasti) ja maissisäilörehukäsittelyihin (P<0,01 ja P<0,05, vastaavasti). Tulosten perusteella camelinapuristeen raakavalkuaispitoisuus oli rypsiä suurempi ja näiden VFA:n kokonaismäärät ja typpifraktiot vastasivat toisiaan. Camelina voisi siis vastata rypsiä nautojen valkuaisruokinnassa, mutta hampun valkuaisarvo on mahdollisesti näitä alhaisempi VFA:n kokonaismäärän ja moolisuhteiden perusteella. Hamppupuristeen suurempi NDF-kuidun määrä voisi selittää camelina- ja rypsipuristekäsittelyitä suuremman etikkahapon mooliosuuden. Karkearehun lähde vaikutti pötsikäymiseen ja puna-apila lisäsi VFA:n kokonaismäärää verrattuna nurmi- ja maissisäilörehuun, jolla voi olla positiivisia vaikutuksia energiansaantiin ja maitotuotokseen.

Nykyään kuluttajat ovat entistä kiinnostuneempia elintarvikkeiden laadusta ja niiden terveellisyydestä. Eläinperäisten tuotteiden koostumukseen voidaan vaikuttaa eläimille syötettävän rehun kautta. Suomessa täydennysvalkuaisrehun omavaraisuusaste on heikko, 20,9 % vuonna 2021, joten siihen kaivataan uusia vaihtoehtoja rypsin ja rapsin rinnalle. Tässä tutkielmassa tutkittiin camelinan ja hampun soveltuvuutta kotieläinten ruokintaan täydennysvalkuaisrehuna, koska niiden siemenet sisältävät runsaasti valkuaista ja rasvaa. Aineiston siemennäytteet kerättiin camelinaa (n=5) ja hamppua (n=20) viljelyttäviltä yrityksiltä (Janakkalan piensiemen ja TransFarm), näytteet olivat kasvukaudelta 2021. Hampusta analysoitavat siemennäytteet valittiin siten, että niissä on mukana sekä suuren sadon (>600 kg/ha) että pienen sadon (<400 kg/ha) näytteitä ja että ne ovat maantieteellisesti mahdollisimman edustavia. Näytteistä analysoitiin peruskoostumus; kuiva-aine, kokonaisrasva, raakavalkuainen, tuhka ja neutraalidetergenttikuitu (NDF). Lisäksi haitta-aineista analysoitiin glukosinolaatit camelinasta ja trypsiini-inhibiittorit camelinasta ja hampusta. Hampusta kerättiin viljelytietoja kyselyllä, jonka TransFarm oy toteutti sopimusviljelijöilleen kasvukausilla 2021 (n= 61 kpl) ja 2022 (n=59 kpl), vastauksia saatiin yhteensä 120 kpl. Tilastollisia yhteyksiä hampusta selvitettiin SAS-tilasto ohjelmalla ristiintaulukoinnin, varianssianalyysin ja korrelaatioanalyysin avulla. Tilastoanalyyseja ei tehty camelinan koostumuksesta havaintojen pienestä määrästä johtuen. Tulosten mukaan hampun satotasoon vaikuttivat kasvuston korkeus, puintikosteus, taimettuneiden yksilöiden määrä ja tuotantomuoto. Mitä korkeampi kasvusto (P<0,001) ja mitä suurempi puintikosteus (P<0,05), sitä suurempi osuus havainnoista sijoittui suurimpaan satotasoluokkaan (>600 kg/ha). Lisäksi suuntaa-antavasti (P<0,10) taimettuneiden yksilöiden määrän (kpl/m2 ) lisääntyessä suurempi osuus havainnoista sijoittui suurimpaan satotasoluokkaan. Hypoteesin vastaisesti typpilannoitustasolla ja maan fosforiluokalla ei havaittu olevan yhteyttä hampun satotasoon (P>0,10). Luomutuotannossa suurempi osuus havainnoista sijoittui pienimpään satotasoluokkaan (P<0,05) ja suuntaa-antavasti matalampaan kasvuston korkeusluokkaan (P<0,10) kuin tavanomaisessa tuotannossa. Ristiintaulukoinnissa (n=120) ei havaittu yhteyttä tuotantomuodon ja kasvuajan välillä, varianssianalyysissä (n=20) luomutuotannossa oli lyhyempi kasvuaika kuin tavanomaisessa tuotannossa (P<0,05) Kokonaisrasvapitoisuudet olivat camelinan siemenissä 375– 410 g/kg ka, hampun siemenissä rasvapitoisuudet olivat suurempia pienemmän satotason siemenissä, kuin suuremman satotason siemenissä, (P<0,001; 365 vs. 339 g/kg ka). Raakavalkuaispitoisuus camelinan siemenellä oli 267–303 g/kg ka ja hampun siemenellä 275–277 g/kg ka, satotaso ei vaikuttanut hampun raakavalkuaispitoisuuteen (P>0,10). Tuhkapitoisuus oli camelinalla 33,7-40,5 g/kg ka ja hampun siemenellä 56,8-59,3 g/kg ka, satotaso vaikutti suuntaa antavasti hampun tuhkapitoisuuteen (P<0,10) ollen korkeampi pienemmän satotason siemenissä verrattuna suuremman sadon siemeniin (59,3 vs. 56,8 g/kg ka). Camelinan siementen glukosinolaattipitoisuudet olivat 15,7–26,3 mmol/kg ka ja trypsiini-inhibiittoriaktiivisuus (TIA) 15,0- 22,2 mg ka. Hamppunäytteiden TIA-pitoisuudet olivat suuntaa-antavasti korkeammat suuremman sadon siemenissä verrattuna pienemmän sadon siemeniin (P<0,10; 4,29 vs. 4,07 TIA/ mg ka). Tulosten perusteella camelinan ja hampun siementen koostumuksessa esiintyy vaihtelua, johon hampun osalta vaikuttaa satotaso. Hampun satotasoon voidaan vaikuttaa viljelykäytännöin. Camelina ja hamppu soveltuvat siemenen koostumuksen, glukosinolaattipitoisuuden ja trypsiini inhibiittoriaktiivisuuden perusteella täydennysvalkuaisrehuna osaksi kotieläinten ruokintaa

Gastrointestinal parasites (GIP) and resistance against anthelmintics are and will be one of the biggest challenges for the sheep husbandry. Research within this area is very important today and it is important to figure out new methods to identify individuals with high burden of parasites and to treat just these individuals. The aim of the study was to investigate the effects of GIP on activity patterns and weight gain in first season grazing lambs. A sub-study accompanied with the aim was to see if the manually made behavioural observations supported data from the sensors. The study took place at the Swedish University of Agricultural Sciences (SLU) during the summer of 2019. The study was divided into two experimental periods. In the first experimental period 30 ewes and their 60 twins were used. Of those, 58 lambs continued to the second experimental period. Two groups were dewormed with ivermectin (high group) and two groups were untreated (low group). All lambs were fitted with sensors, and the data was downloaded once a week, at the same time with the weighting of animals. Individual faecal samples were collected four times. The pasture where the lambs grazed was a first-year pasture. Sward height was measured, and herbage samples were collected three times during the experiment. Herbage samples were analysed for nutritional and mineral content. The manual behavioural observations were made two days a week during five weeks. The high group had higher weight (28.9 kg) in the beginning of the experiment, compared with the low group (28.1 kg). On the contrary, the high group had lower weight (42.7 kg), compared with the low group (44.8 kg) at the end of the experiment. According to data from the sensors there were differences in lying time and motion index (MI) during the 7-10 first days after weaning. The low group laid down more, compared with the high group. The low group had higher MI compared with the high group. During the whole experiment there were no differences in lying time, lying bouts or MI. The manual behavioural observations showed that “standing still” had significantly more registrations for the high group compared to the low group. It is possible to see differences in behaviour with sensors at an early stage of parasitic infection, even with low levels of parasites. This means, that there is a potential to use automatic behaviour observations as a diagnostics tool during infection of GIP.

Reproduction traits are economically important features in pig production. Inbreeding has negative effect on fitness and fertility of the animals. In pig production, the increase of inbreeding reduces litter sizes and increases piglet mortality. The aim of this study was to examine the effect of parents inbreeding to number of piglets born alive, stillbirths and weaned piglets in Finnish Landrace pig population. An additional goal was to estimate heritability of the studied traits. The data used in the thesis was received from Figen Oy including pedigree and reproduction information. R and DMU programs were used for data management and statistical analyses. The number piglets born alive and weaned piglets increased during the years 2012 and 2021. At the same time number of stillborn piglets also increased. The average inbreeding rate of the boars was 0,104 and of sows 0,102. The annual average inbreeding rate of boars and sows increased significantly in the reviewed period. Heritability of investigated traits varied between 0,05 (number of stillborn and weaned piglets in litter) and 0,10 (number of piglets born alive). The inbreeding rate of the boar had statistically significant effect on the number of piglets born alive and weaned; 10 % unit increase in inbreeding coefficient decreased piglets born alive by 0,35 and the number of weaned piglets by 0,24. A negative dependency between increased inbreeding value of sow and litter size was also found in study but these results were not statistically significant. Inbreeding of either of the parents did not have statistically significant effect on the number of stillborn piglets. In the future there should be paid more attention to the increasing level of inbreeding in the Finnish Landrace population.

Harvesting pure red clover as silage gives new possibilities to optimize forage feeding of cattle for different animal groups and compromises between plants during cultivating, harvesting, wilting or ensiling are not needed as with mixed swards. This pilot scale preservation study was made as part of Opti-Palko project and the aim was to resolve best practices to ensile pure red clover. Si-lages was made from second harvest pure stands of Selma red-clover and Nuutti timothy and 50% / 50% mixture of those. The crops were ensiled immediately after harvesting and after wilting in dryer. There were five additive treatments comprising of three different acid-based products (formic acid based AIV 2 Plus Na (AIV2), AIV Via (VIA) which includes high proportion of propionic acid, un-corrosive acid mixture buffered with sodium formate (AIVB)) and heterofermentative lactic acid bacteria inoculant Josilac Combi (LAB) and control (KON). Control silages were untreated. Silages were ensilaged in vacuum bags which were opened after a storage period of 12 weeks. After opening chemical composition, microbial quality and aerobic stability were analyzed. The effect of preservatives, dry matter content (DM) (low DM: 114-135 g / kg, high DM ka: 252-305 g / kg) and the proportion of red clover (100-50-0 %) on silage quality and aerobic stability was studied. Sta-tistically significant results between treatments were observed. Wilting increased the quality of silages and well-fermented pure red clover silages were achieved when acid-based additives were used. For example, the concentration of volatile fatty acids was significantly lower than in KON and LAB treatments. In low DM KON and LAB silages very high in acetic acid which didn’t improve aerobic stability in this study but resulted in aerobic unstable silages after around 60 hours. With acid-based additive treated red clover silages, the ratio of ammonia N to total N increased with increasing DM content, which was opposite when compared to other plant materials. This might be due to polyphenoloxidase enzyme (PPO) in red clover, which inhibits the degradation of pro-tein. This study resulted that using silage preservatives is necessary in low DM silages. pH and the content of acetic acid increased with portion of red clover, but lactic acid, propionic acid and etha-nol decreased statistically significantly. AIVB treated silages resulted with same level of quality than other acid-based additive treaded red clover silages, even it was highly buffered to be non-corrosive. The results of this study are useful when choosing preservatives for red clover and gives a new perspective for harvesting silage from pure stands.

The intensification of milk production has increased the size of farms and reduced the use of pastures in recent decades worldwide. The interest in farm animal welfare and the climate impact of dairy products is growing. Offering dairy cows full-time pasture access has declined, but there are other possibilities to provide outdoor access for dairy cows. The aim of this study was to evaluate the effects of two outdoor management systems on the feeding behaviors and productivity of lactating dairy cows. This study was conducted at the University of Helsinki research barn’s freestall and adjacent pastureland in Viikki. The experimental design was a replicated 3x3 Latin square. Twenty-seven Ayrshire cows were divided into nine squares. During the experiment, cows went through three 21-day periods. Cows in squares were assigned to the following treatments: partial access to pasture with sufficient forage for grazing (pasture), partial access to pasture without grazeable forage (paddock), and indoor confinement. Milk yield and ECM were greater in the paddock than in the pasture treatment. Part-time grazing led to an energy deficit because pasture cows had the lowest milk yield. Outdoor access reduced the content of saturated fatty acids and increased the content of monounsaturated fatty acids in milk. Pasture cows spent 30% of their outdoor time eating and paddock cows 27%. Paddock cows used 15% of their total eating time eating TMR and 12% attempting to graze. Pasture cows ruminated the most between 12:00 a.m. and 6:00 p.m., and indoor cows ruminated more than outdoor cows between 7:00 a.m. and 5:00 p.m. Outdoor cows ruminated more than indoor cows from 6:00 p.m. to 11:00 p.m. The cows on the pasture produced less methane per day than the paddock cows. However, methane production in g/kg ECM was not different among groups. According to this study, grazing seems to be a motivating activity for dairy cows. Providing TMR outdoors can be beneficial for the welfare of dairy cows because it enables a choice between feeds and helps to maintain milk yields. Partial outdoor access changed the diurnal pattern of rumination but not the total time used for rumination. There were no differences in milk’s polyunsaturated fatty acid contents between treatments, but eating fresh grass modified the cow’s milk to be healthier.

Palkokasveja sisältävissä kasvustoissa teollisten typpilannoitteiden tarve on vähäistä palkokasvien oman typensidontakykynsä ansioista. Palkokasveista esimerkiksi puna-apila (Trifolium pratense) ja härkäpapu (Vicia faba) menestyvät Suomen kasvuolosuhteissa. Härkäpavun kohdalla varsinkin, jos koko kasvusto korjataan säilörehuksi. Lypsylehmä ei kuitenkaan pysty hyödyntämään palkokasvien suurta raakavalkuaispitoisuutta ilman typpihukkaa, joten valkuaisen hyväksikäyttöä halutaan parantaa. Tämän tutkielman tavoitteena oli vertailla härkäpapu- ja puna-apilasäilörehun, sekä rypsi- ja härkäpapuvalkuaislisän vaikutuksia valkuaisen hyväksikäyttöön lypsylehmien ruokinnassa. Tutkimus tehtiin Helsingin yliopiston Viikin tutkimustilan navetassa 17.10.2020-9.1.2021. Kokeen malli oli kerran toistettu tasapainotettu 4 × 4 latinalainen neliö, jossa oli kahdeksan lypsylehmää, neljä jaksoa ja neljä seosrehuruokintaa. Koeasetelma oli 2 × 2 faktoriaalinen ja tutkittavina tekijöinä olivat säilörehun kasvilaji sekä valkuaislisä. Karkearehuna oli joko härkäpapupitoinen säilörehu (HP), josta 2/3 karkearehun kuiva-aineesta (ka) oli härkäpapusäilörehua ja 1/3 timotei-nurminatasäilörehua tai puna-apilapitoinen säilörehu (AP), jossa oli 51 % puna-apilaa ja 49 % timotein, nurminadan ja italianraiheinän seosta. Lisäksi seosrehuissa oli valkuaislisänä joko härkäpapujauhoa (Hp, 15,6 % seosrehun ka:sta) tai rypsipuristetta (Rp, 12,2 % seosrehun ka:sta). Kaikissa koeruokinnoissa oli lisäksi ohra-kauraseosta sekä kivennäistä. Väkirehun osuus ruokinnasta oli 45 % ka:sta. Tutkimuksessa tarkasteltiin ruokintojen vaikutusta syöntiin, ravintoaineiden saantiin ja sulavuuteen, maitotuotokseen, plasman aminohappopitoisuuksiin sekä typen hyväksikäyttöön. Kuiva-aineen syönnissä ei ollut eroa ruokintojen välillä. Raakavalkuaisen (rv) sekä välttämättömien aminohappojen kokonaissaanti oli suurempi HP-säilörehusta kuin AP-säilörehusta. HP-ruokinnat lisäsivät maidon valkuaispitoisuutta sekä suuntaa-antavasti rasvapitoisuutta verrattuna AP-ruokintoihin. Sen sijaan maitotuotos oli suuntaa-antavasti suurempi AP-ruokinnoista verrattuna HP-ruokintoihin. Rp:n ollessa valkuaislisänä maito- ja valkuaistuotos olivat suurempia kuin Hp-ruokinnoissa, mutta maidon rasva-, valkuaisja laktoosipitoisuuksissa ei ollut eroa valkuaislisien välillä. Härkäpapu lisäsi maidon ureapitoisuutta sekä säilörehuna että valkuaislisänä. Välttämättömien aminohappojen imeytyminen verenkiertoon oli vähäisempää Hp-ruokinnoista verrattuna Rp-ruokintoihin. Histidiinin ja lysiinin ja suuntaa-antavasti tryptofaanin pitoisuus plasmassa oli suurempi lehmien saadessa HP-säilörehua AP-säilörehun sijaan. Syödystä typestä suurempi osuus erittyi maitoon, mutta myös sontaan AP-ruokinnoista verrattuna HP-ruokintoihin. Typen suurempi eritys sontaan johtunee AP-säilörehun heikommasta rv:n sulavuudesta verrattuna HP-säilörehun rv:n sulavuuteen. Typen eritys maitoon oli tehokkaampaa Rp-ruokinnoista verrattuna Hp-ruokintoihin. Tämän tutkimuksen mukaan typen jakautumisen ja maidon ureapitoisuuden perusteella puna-apilasäilörehu ja rypsivalkuaislisä ovat valkuaisen hyväksikäytön kannalta härkäpapusäilörehua ja härkäpapuvalkuaislisää parempia vaihtoehtoja lypsylehmien ruokinnassa.

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää härkäpapusäilörehun vaikutuksia lypsylehmien syöntiin, maidontuotantoon, dieetin sulavuuteen ja metaanin tuotantoon, kun nurmisäilörehua korvattiin osittain härkäpapusäilörehulla. Säilörehu ja viljat muodostavat lypsylehmien ruokinnan perustan, jota täydennetään valkuaisrehuilla, kuten rypsillä ja rapsilla. Tällä hetkellä nautojen ruokinnassa käytettävät täydennysvalkuaisrehut ovat valtaosin tuonnin varassa. Suomen valkuaisomavaraisuus oli täydennysvalkuaisen osalta vuonna 2018 noin 23 %. Palkokasvien viljelyllä voitaisiin korvata tuontivalkuaista ja nostaa Suomen valkuaisomavaraisuutta. Tutkimus toteutettiin Helsingin yliopiston Viikin opetus- ja tutkimustilan navetassa 26.10.2019 – 17.1.2020. Tutkimuksessa verrattiin ensimmäisen sadon timotei-nurminatasäilörehua seokseen, jossa 2/3 nurmisäilörehusta korvattiin härkäpapusäilörehulla lypsylehmien ruokinnassa. Tutkittavien säilörehujen lisäksi seosrehu sisälsi kauraa, ohraa, härkäpapua, hernettä, melassileikettä, propyleeniglykolia ja kivennäisiä. Seosrehun väkirehun osuus kuiva-aineesta oli 35 %. Lehmille oli vapaasti tarjolla seosrehua. Lypsyn yhteydessä lehmät saivat robotilta maitotuotokseen suhteutetun väkirehuannoksen (4,6–9 kg/pv). Koe toteutettiin jaksokokeena, jossa lehmille annettiin ensin neljän viikon ajan nurmisäilörehua (kontrollirehu). Sen jälkeen lehmille annettiin neljän viikon ajan härkäpapusäilörehun ja nurmisäilörehun seosta (67:33 % kuiva-aineesta). Viimeisellä neljän viikon ruokintajaksolla lehmät saivat taas seosrehussa kontrollinurmisäilörehua. D-arvoltaan korjattu nurmisäilörehu oli sulavampaa (654 g/kg ka) verrattuna härkäpapusäilörehuun (594 g/kg ka). Kokeessa oli mukana yhteensä 10 Ayrshire-lehmää, jotka olivat poikineet vähintään kaksi kertaa. Koelehmät söivät härkäpapusäilörehua 15,1 kg ka/pv, joka oli 2,8 kg ka/pv enemmän kuin nurmisäilörehua. Kokonaiskuiva-aineensyönti oli härkäpapusäilörehulla 3,55 kg ka/pv runsaampaa verrattuna nurmisäilörehuun perustuvan ruokinnan kokonaiskuiva-aineensyöntiin. Härkäpapusäilörehuruokinnalla energiakorjattu maitotuotos ja maidon valkuaistuotos olivat suuremmat nurmiruokintaan verrattuna. Härkäpapuruokinta nosti dieetin kuiva-aineen ja orgaanisen aineen sekä raakavalkuaisen sulavuutta, mutta sillä ei ollut vaikutusta valkuaisen/typen hyväksikäyttöön. Metaanipäästöihin (g/pv) härkäpapuruokinnalla ei ollut vaikutusta. Nurmisäilörehun korvaaminen härkäpapusäilörehulla vähensi metaanin tuotantoa syötyä kuiva-ainekiloa kohti. Tulosten perusteella härkäpapusäilörehu sopii hyvin lypsylehmien ruokintaan. Nurmisäilörehun osittainen korvaaminen härkäpapusäilörehulla lisää lehmien kuiva-aineen syöntiä nostaen lypsylehmien energiakorjatun maidon tuotosta ja maidon valkuaistuotosta.

Maaperästä vapautuu hiiltä ilmakehään maatalouden vaikutuksista. Nautojen laiduntaminen voi sitoa hiiltä takaisin maaperään. Laidunnuksen hiilensidonnan määrä riippuu pitkälti laidunnusstrategiasta, eli siitä kuinka kauan ja kuinka iso lauma kerrallaan laiduntaa tiettyä aluetta ja kuinka kauan laidun saa levätä ennen eläinten palaamista takaisin. Suomessa tavanomaisin laidunnusstrategia on intensiivinen, kiertävä lohkosyöttö, jossa laidunlohkolle tulee tyypillisesti viisi syöttökertaa kesän aikana ja syöttökertojen välinen lepoaika on kahdesta viikosta kuukauteen. Tutkimuksen kohteena olevassa, uudessa laidunnusstrategiassa MOB-laidunnuksessa nurmen massa on suuri ja lepoaika on pitkä, tästä syystä syöttökertoja tulee kesän aikana vain kolme. Tämän maisterintutkielman tarkoituksena oli selvittää, sopiiko MOB-laidunnus suomalaisiin olosuhteisiin ja miten se vaikuttaa laidunalan tarpeeseen ja hiilisyötteeseen nuorkarjalla. Hypoteesina oli, että vaikka MOB-laidunnus lisää laidunalan tarvetta, sekä heikentää laidunnurmen ruokinnallista laatua intensiiviseen lohkosyöttöön verrattuna, se toimii silti hyvin nuorkarjan laidunnuksessa. Lisäksi MOB-laidunnuksen odotettiin parantavan hiilisyötettä peltoon jäävän suuremman kasvustomassan ansiosta. Koe suoritettiin Luonnonvarakeskuksen tutkimusasemalla Maaningalla 29.05.2021-25.08.2021. Koe sisälsi kolme laidunkiertoa tavanomaisilla laidunnusruuduilla (4 ruutua, n. 570 m^2/ruutu) ja kaksi laidunkiertoa MOB-laidunnusruuduilla (4 ruutua, n. 320 m^2/ruutu). 16 hiehoa oli jaettu neljään ryhmään ja ne laidunsivat ruutuja kahdesta neljään päivään, jonka jälkeen hiehot siirrettiin pois ja laidunruudut saivat levätä. Tässä kokeessa keskimääräinen lepoaika tavanomaisessa laidunnuksessa oli intensiiviselle laidunkierrolle ominainen 25 vrk ja MOB-laidunnuksessa matalan intensiteetin laidunkierron mukainen 37 vrk. Lepoajalla hiehot laidunsivat yhtenä ryhmänä ja silloin niillä oli tarjolla kivennäistä, jota ruutusyöttöjen aikaan ei tarjottu. Koealan nurmi oli perustettu seoksella, jossa siemensuhteet olivat 60 % timotei (Phleum pratense L.), 20 % nurminata (Festuca pratensis Huds.) ja 20 % puna-apila (Trifolium pratense L.). Laidunruuduilta otettiin kasvustonäytteet ennen ja jälkeen jokaista laidunkiertoa. Näytteiden perusteella analysoitiin laidunnurmen rehuarvo sekä arvioitiin hiehojen syömän laidunrehun määrä. Ruuduilta mitattiin laidunkauden päättyessä myös multakorjattu sänkimassa, josta pystyttiin arvioimaan maan pintaan hiilisyötteeksi jäänyt nurmimassa. Ensimmäisen syöttökerran alkaessa tavanomaisten ruutujen alkumassa oli 2755 ja MOB-ruutujen 5344 kg ka/ha. Laidunnusstrategia vaikutti laidunnurmen koostumukseen, tarvittavan laidunalan ja hiilisyötteenä toimivan sänkimassan määrään. MOB-laitumien nurmen sulavuus oli heikompaa kuin tavanomaisilla laitumilla, mutta laidunrehun sulavuus ja kemiallinen koostumus riitti täyttämään nuorkarjan energian ja ohutsuolesta imeytyvän valkuaisen (OIV) tarpeet. Kuiva-aineena mitattuna MOB-laidunnuksen nurmen hehtaarikohtainen sato oli 11 % pienempi verrattuna tavanomaiseen laidunnukseen. Syönnissä (kg ka/pv/eläin) ei ollut ensimmäisellä syöttökerralla eroa laidunnusstrategioiden välillä (P = 0.67). Toisella syöttökerralla MOB-laidunnuksessa syönti oli numeroarvoisesti suurempi kuin tavanomaisessa laidunnuksessa (5.3 vs. 7.8, P = 0.12). MOB-laidunnuksen jälkeen peltoon jäi nurmimassaa noin 2000 kg ka/ha enemmän kuin tavanomaisen laidunnuksen jälkeen. MOB-laidunnuksessa kasvu ei kärsinyt kuumuudesta ja kuivuudesta tavanomaisen laidunnuksen tapaan. Negatiivisena puolena verratessa tavanomaiseen laidunnukseen MOB-laidunnus lisäsi laskennallisesti 38 % laidunalan tarvetta, joka voi muodostua ongelmaksi laidunalan riittävyyden kannalta ja myös taloudellisesti. Hiilensidonnan näkökulmasta MOB-laidunnus on parempi vaihtoehto tavanomaiseen laidunnukseen verrattaessa, sillä MOB-laidunnuksessa ylilaidunnusta ei päässyt tapahtumaan ja pilalle tallattua nurmea oli selvästi tavanomaista laidunnusta vähemmän. Myös sänkimassaa jäi maahan huomattavasti enemmän hiilisyötteen lähteeksi kuin tavanomaisen laidunnuksen päätteeksi. Tässä tutkimuksessa MOB-laidunnus todettiin toimivaksi vaihtoehdoksi nuorkarjan laitumena.

Karkearehuvaltaisessa ruokinnassa yli puolet lehmien syömästä kuiva-aineesta on peräisin karkearehuista. Suomessa nurmisäilörehuun ja viljaan pohjautuvaa ruokintaa on perinteisesti täydennetty rypsi- ja rapsirehuilla, jotta korkeatuottoisten lypsylehmien ravintoaineiden tarve on saatu tyydytettyä. Herneen (Pisum sativum) siemen on yksi kotimainen täydennysvalkuaisrehuvaihtoehto rypsirouheelle ja -puristeelle. Herneen siemenen valkuaisarvo on huonompi kuin rypsipuristeen tai -rouheen, koska herneen siemenen raakavalkuaispitoisuus on pienempi ja valkuaisen pötsihajoavuus suurempi kuin rypsirouheella tai -puristeella. Tämän tutkielman tarkoituksena oli selvittää, miten rypsipuristeen korvaaminen herneen siemenellä lypsylehmien karkearehuvaltaisessa ruokinnassa vaikuttaa lehmien kuiva-aineen syöntiin, maitotuotokseen ja maidon koostumukseen. Koe tehtiin Helsingin yliopiston Viikin tutkimustilalla 31.3.-25.6.2020 syklisenä jaksokokeena, jossa oli kaksi kuuden ayrshirelehmän blokkia ja kuusi koeruokintaa. Lehmät olivat useamman kerran poikineita ja viimeisimmästä poikimisesta oli kulunut kokeen alkaessa keskimäärin 133 päivää. Koejaksoja oli kolme ja jokainen koejakso kesti 17 päivää, joista päivät 14–17 muodostivat näytteiden keruujakson. Koeruokinnat olivat rypsipuriste tai jauhettu herneen siemen ilman merilevää tai merilevillä A. nodosum tai L. digitata täydennettynä. Koeruokinnasta riippuen rypsipuriste (72 g/kg seosrehun ka) tai herneen siemen (109 g/kg seosrehun ka) annettiin isonitrogeenisenä valkuaistäydennyksenä osana seosrehua. Seosrehussa oli lisäksi 2. sadon nurmi-säilörehua (D-arvo 661 g/kg ka) ja ohraa. Merilevät annettiin erikseen yhdessä kivennäisten ja melassileikkeen kanssa. Koeruokintojen karkearehu-väkirehu-suhde oli 65:35 kuiva-aineessa. Koejaksojen välissä oli 18-päiväinen washout-jakso, jolloin lehmät eivät saaneet merilevää. Koeruokintojen välillä ei havaittu eroa kuiva-aineen syönnissä (22,8 kg ka/pv), mutta rypsipuristeen korvaaminen herneen siemenellä paransi tärkkelyksen saantia sekä vähensi raakavalkuaisen, ohutsuolesta imeytyvän valkuaisen ja kokonaisrasvan saantia tilastollisesti merkittävästi. Lisäksi rypsivalkuaisen korvaaminen hernevalkuaisella vähensi suuntaa-antavasti muuntokelpoisen energian saantia. Laskennallinen pötsin valkuaistase oli kaikilla koeruokinnoilla positiivinen (yli 650 g/pv), mutta herneen siementä saaneiden lehmien pötsin valkuaistase oli tilastollisesti merkittävästi pienempi kuin rypsipuristetta saaneiden lehmien. Herneen siemen paransi suuntaa-antavasti raakavalkuaisen näennäistä kokonaissulavuutta rypsipuristeeseen verrattuna. Myös kuiva-aineen kokonaissulavuus parani, kun rypsipuriste korvattiin herneen siemenellä. Sen sijaan tärkkelyksen ja kokonaisrasvan näennäiset kokonaissulavuudet huononivat herneen siemenen korvatessa rypsipuristetta. Herneen siemen vähensi maitotuotosta tilastollisesti merkittävästi (1,5 kg/pv) sekä rasvatuotosta suuntaa-antavasti rypsipuristeeseen verrattuna. Sen sijaan valkuaistuotokseen koeruokinnalla ei ollut vaikutusta, vaikka maidon valkuaispitoisuus oli herneruokinnoilla tilastollisesti merkittävästi suurempi kuin rypsiruokinnoilla. Maidon rasva- ja laktoosipitoisuuksissa ei koeruokintojen välillä havaittu eroa. Energiakorjattua maitotuotosta tarkasteltaessa erot rypsi- ja herneryhmien välillä tasoittuivat hieman, mutta erot olivat edelleen tilastollisesti merkittäviä (31,2 vs. 30,3 kg/pv, vastaavasti). Vaikka tässä tutkimuksessa herneen siementä saaneiden lehmien maitotuotos oli selvästi pienempi kuin rypsipuristetta saaneiden lehmien, eivät tuotoserot ole selitettävissä ainoastaan täydennysvalkuaisen lähteen vaihdolla. Tutkimuksessa käytetty säilörehu oli sulavuudeltaan heikohkoa, mikä on todennäköisesti vaikuttanut negatiivisesti pötsimikrobien energian saantiin ja sitä kautta mikrobivalkuaisen synteesin tehokkuuteen.