Browsing by study line "Information- and Communications Law"

Avhandlingen behandlar blockkedjans eventuella ställning som ett transnationellt rättssystem. Syftet är att undersöka huruvida blockkedjor och dess applikationer bör betraktas som rättssubjekt som faller under statlig jurisdiktion eller om de utgör självständiga rättssystem med jurisdiktion över sin egen verksamhet. Forskningen följer en rättsteoretisk samt rättssociologisk metod. Materialet består i huvudsak av rätts- och andra samhällsvetenskapliga artiklar samt tekniska och empiriska data angående blockkedjan Ethereums funktion och användning. I avhandlingen diskuteras statens suveränitet som koncept samt blockkedjeteknologins hot mot statens suveränitet. Det konstateras att blockkedjan och staten möjligtvis kommer att fungera som konkurrerande eller parallella normativa system i framtiden. Rättspluralismen presenteras därmed som ett fungerande ramverk för identifierandet och utvärderandet av icke-statliga rättssystem såsom blockkedjan. Avhandlingens forskningsfråga är huruvida blockkedjor kan betraktas som rättssystem. Luhmanns systemteori används som det främsta verktyget för besvarandet av forskningsfrågan. Blockkedjan Ethereum fungerar som föremål för analysen. Avhandlingen reflekterar även kring interna och externa rättsliga utmaningar som uppstår till följd av blockkedjans ställning som ett (framväxande) rättssystem

The purpose of age verification under the GDPR is to verify whether a child is old enough to give a valid consent for the processing of their personal data. Article 8 of the GDPR includes a requirement for age verification but Articles 24(1) and 25(1) of the GDPR, for example, define how age verification must be implemented to ensure effectiveness and appropriateness. The study, for the first time, employs the legal dogmatic method to analyze how age verification is systematically interpreted in the video game environment. The study proposes that age verification is the most critical aspect of Article 8 due to the dependencies of age verification on other key elements of the article. The study further proposes that in the implementation of age verification, the data controller’s risk assessment determines how the age verification mechanism should be selected. Additionally, it is argued that demonstrating the effectiveness of age verification (accountability) is influenced by both the data controller’s and supervisory authority’s capabilities and willingness. The study also investigates through empirical research how age verification and access to video games are implemented in different video games. The examination reveals especially that access to the investigated video games is easy for individuals of any age and if age is verified, it is done through self-declaration.

Keskustelut nykyisessä verkkoyhteiskunnassa ovat siirtyneet yhä enemmissä määrin sosiaaliseen mediaan ja internetin keskustelupalstoille. Tämän seurauksena kielenkäyttö on koventunut ja loukkaavia ilmaisuja esitetään yhä enemmän sähköisesti. Tutkimuksessani tarkastellaan esitutkinnan rajoittamista kunnianloukkauksissa. Esitutkinnan rajoittamisella tarkoitetaan esitutkinnan lopettamista tai sen toimittamatta jättämistä tutkinnanjohtajan esityksen pohjalta tehdyllä syyttäjän päätöksellä. Esitutkinnan rajoittaminen on ollut mahdollista vuodesta 1997 lähtien. Uuden sääntelyn taustalla oli ajatus priorisoida poliisin ja syyttäjän voimavaroja. Resurssi- ja kustannussyyt ovat kuitenkin muodostaneet uhan yksilön oikeusturvan toteutumiselle esitutkinnassa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan yhteen tutkimuskysymykseen, joka on: ”Toteutuuko asianomistajan oikeusturva nykyisessä tulkintakäytännössä rajoitettaessa esitutkintaa RL 24:9 §:n kunnianloukkausrikoksissa vähäisyys- ja kustannusperusteilla?” Tutkimusmetodina hyödynnetään menetelmätriangulaatiota, jossa pääpaino on kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen empiirisen oikeustutkimuksen sekä lainopin yhdistelmässä. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu tutkinnanjohtajien ja syyttäjien perusteluista rajoittamispäätöksissä, käräjäoikeuksien, hovioikeuksien, korkeimman oikeuden, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen tuomioista sekä apulaisvaltakunnansyyttäjän ja valtakunnansyyttäjän ratkaisuista. Edellä mainitun lisäksi empiirisenä aineistona hyödynnetään lukumäärätietoja poliisiasiain tietojärjestelmästä ja Tilastokeskuksen nettisivuilta. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena voidaan pitää neljäätoista havaintoa tekijöistä, jotka voivat johtaa esitutkinnan rajoittamispäätökseen RL 24:9 §:n kunnianloukkausjutuissa. Kustannusperusteisessa esitutkinnan rajoittamisessa kolme keskeistä tekijää, jotka voivat johtaa rajoittamispäätökseen, ovat loukkaavien ilmaisujen tekeminen anonyymisti internetissä, kansainvälisen virka-avun tarve ja työmäärä suhteessa asian laatuun. Vähäisyysperusteisessa esitutkinnan rajoittamisessa puolestaan loukkaavien ilmaisujen laatu, vallinnut tilanne ja väitteen levinneisyys voivat johtaa rajoittamispäätökseen. Tutkimuskysymykseen vastaaminen on jaettu kahteen osa-alueeseen, jotka ovat: 1. Toteutuuko asianomistajan oikeusturva tutkinnanjohtajien ja syyttäjien perusteluissa RL 24:9 §:n kunnianloukkausjutuissa rajoitettaessa esitutkintaa vähäisyys- ja kustannusperusteilla? ja 2. Oikeussuojakeinojen tehokkuus tilanteessa, jossa esitutkintaa rajoitetaan RL 24:9 §:n kunnianloukkausjutussa ja asianomistaja ei ole tyytyväinen syyttäjän päätökseen. Ensimmäiseen osa-alueeseen liittyen tutkimuksen tulokset osoittivat, että asianomistajan oikeusturva on vaarantunut nykyisessä rajoittamiskäytännössä, koska esitutkintoja saatetaan lopettaa liian kevyin perustein. Oikeussuojakeinojen tehokkuuteen liittyen tutkimuksessa selvisi, että nykyiset asianomistajan oikeussuojakeinot ovat riittävät. Haasteeksi oikeussuojakeinojen tehokkuuden osalta muodostuu kuitenkin se, että harvat asianomistajat ovat tietoisia käytettävissä olevista oikeussuojakeinoista. Niin kunnianloukkausjutuissa kuin muissakin oikeusjutuissa jutun voittaa se osapuoli, jonka oikeudellinen argumentaatio on vakuuttavampaa. Näin ollen asianomistajien tulisi jo rikosilmoitusta tehdessään tuoda esiin vaatimuksensa ja niiden perusteet, koska rajoittamispäätöksissä on kyse kokonaisharkinnasta. Keskeisiä perus- ja ihmisoikeuksia, jotka tulevat kyseeseen kunnianloukkausjutuissa, ovat sananvapaus ja kunnian suoja, jolla on erittäin läheinen suhde yksityiselämän suojaan. Näiden arvostukset ovat sidoksissa yhteiskunnallisiin arvostuksiin ja painoarvot määrittyvät tapauskohtaisesti kokonaisharkinnan perusteella. Tämän seurauksena rajanveto kielletyn ja sallitun puheen välille muodostuu erittäin haastavaksi. Tämän lisäksi kunnianloukkauksissa ongelmalliseksi muodostuu se, voidaanko epäillyn katsoa mieltävän tahallisuuden alimman asteen kattavan kunnianloukkauksen tunnusmerkistön. Näkemykseni on, että asianomistajien tulisi panostaa rikosilmoitusten laatuun kunnianloukkausjutuissa, koska huolellisesti tehty rikosilmoitus nopeuttaa asian käsittelyä ja johtaa pienemmällä todennäköisyydellä rajoittamispäätökseen. Näin ollen artikkelin laatiminen rikosilmoituksen tekemisestä ja tekijöistä, jotka voivat johtaa rajoittamispäätökseen kunnianloukkausjutuissa, voisi olla tarpeen asianomistajan oikeusturvan näkökulmasta.

Tavoitteet Julkisten hankintojen vuosittainen volyymi on Suomessa arviolta noin 47 miljardia euroa, ja hankintoja koskevan sääntelyn tavoitteena on muun muassa tehostaa julkisten varojen käyttöä kilpailua hyödyntämällä. Kilpailutusvaiheessa tarjoajilta edellytetään vähimmäisvaatimuksiin ja -ehtoihin sitoutumista, jotta tarjoaja voi tulla valituksi kilpailutuksen päätteeksi hankintasopimuksen sopimusosapuoleksi. Julkisuudessa on herännyt keskustelua esimerkkitilanteista, joissa vähimmäisvaatimusten noudattamisessa on havaittu räikeitä puutteita sopimuskauden aikana sosiaalisen vastuullisuuden osalta, kun työntekijät eivät ole saaneet heille kuuluvaa palkkaa ja työolot ovat olleet epäinhimilliset. Sosiaalinen vastuullisuus on rajattu tutkielmassa tarkoittamaan työnantajavelvoitteiden noudattamista, muun muassa palkanmaksua ja vähimmäistyöoloja koskien. Kritiikki yritysten epäeettisen toiminnan valvonnasta on kohdistunut osin myös julkisiin hankintoihin. Tutkielmassa on valittu tutkimuskohteeksi hankintayksikön tietojensaantioikeudet sosiaalisen vastuullisuuden edistämisen keinona, sillä hankintamenettely rakentuu olennaisesti erilaisten tietojen toimittamiseen ja arvioimiseen. Hankintojen sosiaalista vastuuta koskeva ongelma on yhteiskunnallisesti vaikuttava ja aiheuttaa tarpeen kehittää hankintayksiköiden tietojensaantioikeuksia, jotta ongelmaan voidaan puuttua. Tutkielman tavoitteena on siten selvittää, mikä on hankintayksiköiden lainsäädäntöön perustuvien tarjoajayrityksiä koskevien tietojensaantioikeuksien laajuus ja millaisia kehitystarpeita siihen liittyy. Erityisenä tarkastelun kohteena on selvittää, soveltuvatko tietojensaantioikeudet tarjoajan sosiaalisen vastuullisuuden arvioimiseen ja mihin ajankohtaan hankintaprosessia tietojensaantioikeudet kohdistuvat. Menetelmät ja tutkimusaineisto Tutkielma toteutettiin ensisijaisesti lainopillisin keinoin. Lähdeaineistona hyödynnettiin hankintoja koskevaa lainsäädäntöä, lakien valmisteluaineistoa asiantuntijalausuntoineen ja Verohallinnon Harmaan talouden selvitysyksikön sekä ministeriöiden julkaisuja ja selvityksiä. Myös sosiaalista vastuullisuutta koskevalla aineistolla on ollut keskeinen merkitys tutkimuskysymysten ratkaisemisessa. Tutkielmassa on hyödynnetty lainopin lisäksi täydentävästi oikeustaloustieteen metodia, sillä etenkin tietojensaantioikeuksia koskevan sääntelyn kehittymistä ja tulevia kehitystarpeita on analysoitu myös taloudellisen tehokkuuden kannalta. Näin tutkielman tutkimustulokset ovat käytännönläheisempiä ja osoittavat, miten tietojensaantioikeudet ja niiden hyödyntäminen ilmenevät ja ilmenisivät yhteiskunnassa eli saavutetaanko sääntelyllä ja mahdollisilla muutoksilla tavoitellut päämäärät. Tulokset ja johtopäätökset Tutkielman avainhavainto on se, että hankintayksiköiden tietojensaantioikeudet ovat kytköksissä hankintayksiköitä koskeviin velvollisuuksiin tarkastaa tarjoajia koskevia tietoja. Hankintayksiköillä on tarjoajayrityksiä koskevia lainsäädäntöön perustuvia tietojensaantioikeuksia. Hankintayksikön tietojensaantioikeudet soveltuvat tarjoajan vastuullisuuden varmentamiseen, mutta nimenomaisesti tarjoajan sosiaalisesta vastuullisuutta, kuten työntekijöiden työoloja ja tarjoajayrityksen toiminnan eettisyyttä koskevia sopimuskaudelle ulottuvia tietojensaantioikeuksia hankintayksiköllä on niukasti. Tietojensaantioikeudet rajoittuvat pitkälti kilpailutusvaiheeseen eli aikaan ennen hankintasopimuksen allekirjoittamista, ja hankintasopimuskaudella hankintayksiköllä on melko rajoittunut mahdollisuus saada tietoja sopimuskumppanista. Tietojensaantioikeuksien laajentaminen sopimuskaudelle ja entistä enemmän sosiaalista vastuullisuutta koskeviin tietoihin on perustellusti tarpeen. Tutkielman perusteella hankintayksiköiden tietojensaantioikeuksien laajentamista arvioitaessa painoarvoa saa tyypillisesti tietojensaannista aiheutuvan hallinnollisen työn lisääntyminen. Tähän tutkielmassa esitetään ratkaisuksi teknologian ja sähköisten mahdollisuuksien entistä laajempaa hyödyntämistä tulevaisuuden julkisissa hankinnoissa.

Koneoppimista, joka on yksi tekoälyn alalajeista, hyödynnetään enenevässä määrin yhteiskunnan eri osa-alueilla. Koneoppimisen yhteydessä saatetaan usein hyödyntää myös henkilötietoja. Henkilötietoja voidaan hyödyntää ensinnäkin koneoppimisjärjestelmän kouluttamisvaiheessa, eli algoritmisen mallin luomisessa. Lisäksi valmista koneoppimisjärjestelmää voidaan soveltaa henkilötietoihin esimerkiksi ennusteiden tai päätelmien tekemiseksi tietystä henkilöstä. Tällöin keskeiseksi nousee EU:n yleinen tietosuoja-asetus, jossa muun muassa henkilötietojen käsittelyssä noudatettavilla tietosuojaperiaatteilla on tärkeä rooli. Tutkielmassa keskitytään systematisoimaan ja tulkitsemaan käyttötarkoitussidonnaisuuden ja tietojen minimoinnin periaatteita koneoppimisjärjestelmän kouluttamisen kontekstissa. Erityisesti tavoitteena on arvioida haasteita, joita kyseiset periaatteet asettavat koneoppimisjärjestelmien kehittämiselle ja esittää periaatteiden tulkinnasta kannanottoja, jotka eivät asettaisi esteitä kyseisten järjestelmien kehittämiselle. Laadukas ja laaja koulutusdatajoukko on edellytys sille, että koneoppimisjärjestelmä toimii oikein ja sen tulevaisuudessa tekemät ennusteet ovat asianmukaisia. Tutkimuksen keskiössä olevat periaatteet saattavat kuitenkin rajoittaa koneoppimisjärjestelmän kouluttamistarkoitukseen käytettävissä olevan datan määrää. Tekoälyteknologioiden tärkeys on tunnistettu myös Euroopan unionissa, ja Euroopan komissio onkin julkaissut huhtikuussa 2021 tekoälysäädösehdotuksen. Ehdotuksen tarkoituksena olisi edistää tekoälyn kehitystä ja torjua turvallisuuteen ja perusoikeuksiin kohdistuvia riskejä. Ensisijaisesti ehdotuksen tavoitteena olisi taata mahdollisimman toimivat ja vapaat sisämarkkinat asettamalla yhdenmukaistetut säännöt tekoälyn kehittämiselle, markkinoille saattamiselle ja käytölle EU:n alueella. Koska ehdotetulla tekoälysäädöksellä olisi risteämäkohtia myös tietosuojalainsäädännön kanssa, tutkielmassa huomioidaan toissijaisesti myös tutkielman aiheen kannalta relevanttien tekoälysäädösehdotuksen säännösten mahdolliset vaikutukset. EU:n tietosuojalainsäädäntö on teknologianeutraali ja sen tarkoituksena on edistää erilaisten teknologiaratkaisujen soveltamista henkilötietojen käsittelyyn eurooppalaisia arvoja ja perusoikeuksia kunnioittaen. Tästä huolimatta käyttötarkoitussidonnaisuuden ja tietojen minimoinnin periaatteet eivät ole välttämättä helposti yhteensovitettavissa koneoppimisjärjestelmän kouluttamistarkoituksen kanssa. Kyseiset periaatteet ovat kuitenkin joustavia ja mahdollistavat erilaisia tulkintoja. Periaatteita tulisikin tulkita tavalla, joka ei koneoppimiskontekstissa johda tietosuoja-asetuksen tavoitteiden kannalta ristiriitaiseen lopputulokseen, vaan sovittaa yhteen henkilötietojen suojaan ja hyödyllisten koneoppimisjärjestelmien kehittämiseen liittyvät tavoitteet ja intressit.

Oikeudenkäynnin julkisuus on perus- ja ihmisoikeus, joka vahvistetaan muun muassa Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja perustuslaissa yhtenä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijöistä. Julkisuutta toteuttaessa rikosasian oikeudenkäynnissä on otettava huomioon lisäksi rikoksen uhrin eli asianomistajan yksityisyyden suoja. Kun rikoksen uhrina on alaikäinen lapsi, tulee tuomioistuimen huomioida myös Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksessa turvatut lapsen oikeudet ja niistä johtuvat velvoitteet. Tässä tutkielmassa analysoidaan lainopin menetelmien avulla lapsen oikeuksien sopimuksen 3(1) artiklan mukaista lapsen edun ensisijaisuuden vaikutusta oikeudenkäynnin julkisuuteen. Tarkastelu painottuu siihen, mitä rikosasian tuomarin on otettava huomioon rikosasiaa koskevia julkisuusratkaisuja tehdessään. Kyseessä on lapsen ennakollisen oikeusturvan toteuttaminen ja hänen perus- ja ihmisoikeuksiensa kunnioittaminen lapsen edun mukaisesti. Oikeudenkäynnin julkisuutta analysoidaan kokonaisuutena sisältäen käsittelyn, asiakirjojen ja ratkaisun julkisuuden. Julkisuuden toteuttamista tarkastellaan pääasiassa yleisö- ja mediajulkisuuden kannalta. Lapsen oikeuksien sopimus edellyttää, että lapsen etu arvioidaan ja ratkaisut toteutetaan sen mukaisesti kaikissa lasta koskevissa asioissa. Tutkielmassa analysoidaan lapsen oikeuksien sopimuksen lapsikäsitystä ja omaksutaan lapsi itsenäisenä oikeuksien haltijana, erityisen suojelun kohteena sekä aktiivisena osallistujana. Tätä lapsioikeudellista näkökulmaa hyödynnetään tutkielmassa, kun systematisoidaan oikeudenkäynnin julkisuuteen liittyvää käytäntöä oikeuskirjallisuuden, lainvalmisteluaineiston ja oikeuskäytännön mukaan. Tutkielmassa esitetään, että lapsen edun lisäksi rikosasiassa asianomistajana olevan lapsen oikeuksia tulee arvioida myös uhrin edun mukaisesti. Julkisuuteen liittyviä kysymyksiä tulee punnita ottaen huomioon tapauskohtaiset seikat. Keskeistä on löytää ratkaisu, joka toteuttaa sekä lapsen etua että uhrin etua siten, että myös rikosprosessuaaliset oikeudet ja tavoitteet toteutuvat.

Tutkielmassa käsitellään sanan- ja lehdistönvapauden ja markkinoiden tehokkuusperiaatteen välisiä suhteita Euroopassa. Euroopan unionin markkinoiden väärinkäyttöä estävä sääntely pyrkii optimoimaan markkinoiden tehokkuutta ja varmistamaan sijoittajien tasapuolisen tiedonsaannin. Sananvapautta ja lehdistönvapautta taas pidetään demokraattisen yhteiskunnan perustana, ja journalismi voidaan nähdä demokratian välttämättömänä edellytyksenä, toimien hallinnon vahtikoirana ja edistäen laadukasta tiedonlevitystä valistuneiden mielipiteiden muodostamiseksi. Tutkielma tarkastelee, kuinka sananvapausrajoituksia voidaan soveltaa taloudellisin perustein, erityisesti unionin markkinoiden väärinkäyttöasetuksen näkökulmasta. Tutkielmassa perehdytään myös vastuukysymyksiin, eli journalisteille aiheutuvia mahdollisia seuraamuksia tilanteissa, joissa relevantti sääntely on ylitetty. Tutkielman taustalla käsitellään arvopaperimarkkinaoikeudellista sääntelyä, jonka tavoitteena on tukea markkinoiden luotettavaa toimintaa ja varmistaa sijoittajien välinen tasa-arvo. Tutkielmassa esitetään tutkimuskysymykset, jotka keskittyvät markkinoiden väärinkäyttöasetuksen 10 ja 21 artiklojen väliseen suhteeseen sekä sisäpiiritiedon ilmaisemisen rajoituksiin silloin, kun kyseessä on tiedon ilmaisu journalistisiin tarkoituksiin. Tavoitteena on selvittää, millä tavoin journalistit voivat toimia näiden säännösten puitteissa ja millaisia rajoja heidän on noudatettava työssään, jotta he eivät rikkoisi markkinoiden väärinkäyttösääntelyä työtänsä suorittaessaan. Johtopäätöksinä voidaan todeta, että sisäpiiritiedon ilmaisemisen journalistisiin tarkoituksiin ympärillä on edelleen epäselvyyttä ja että oikeustila on tulkinnanvarainen ja kehittyvä. Uudet teknologiat ja viestintämuodot voivat entisestään haastaa nykyisiä sääntelynormeja. Journalistien sanktiot voivat tässäkin yhteydessä aiheuttaa pelotevaikutuksen synnyn, ja toisaalta sananvapausmyönteinen ja tulkinnanvarainen ratkaisukäytäntö voi vaikuttaa negatiivisesti markkinoihin ja asettaa journalistit epätasapainoiseen rikosoikeudelliseen vastuuseen eri jäsenvaltioissa. Sääntely on tarpeen sijoittajien suojelun ja markkinoiden tehokkuuden kannalta, mutta samalla on varmistettava, että sananvapaus ja journalistinen toiminta eivät kärsi kohtuuttomasti. Tulevaisuuden teknologiset muutokset voivat edelleen vaikuttaa tähän tasapainoon.

Tutkielman tarkoituksena on systematisoida rekisterinpitäjän ja yhteisrekisterinpitäjän käsitteitä ja tutkia tekemisvastuiden allokointimekanismeja yhteisrekisterinpitäjäsuhteessa. Rekisterinpitä-jä on yleisen tietosuoja-asetuksen (”TSA”) mukaan pääasiallisessa vastuussa henkilötietojen käsittelystä määritellessään käsittelyn tarkoitukset ja keinot. Joskus kaksi tai useampi rekiste-rinpitäjä ovat yhdessä vastuussa samasta käsittelytoimesta, jolloin kyse on yhteisrekisterinpitä-jäsuhteesta. Tutkielman aihe on ajankohtainen ja yhteiskunnallisesti merkittävä, koska se käsittelee perus-tavanlaatuista kysymystä siitä, kuka on vastuussa tietosuojalainsäädännön noudattamisesta ja kuinka nämä vastuut tulisi osapuolten välillä allokoida. Tutkielmassa hyödynnetään lainopillista metodia, jota täydennetään eurooppaoikeudellisella teleologisella laintulkinnalla. Teleologisen laintulkinnan kautta tutkimuskysymyksiä tarkastellaan yhteisrekisterinpitäjien käsitteille asetettu-jen sääntelyn tavoitteiden näkökulmasta: tällaisiksi tavoitteiksi on tutkielmassa tunnistettu rekis-teröidyn tehokas, jatkuva ja kattava suoja sekä sääntelyn oikeusvarmuus. Rekisterinpitäjän ja yhteisrekisterinpitäjän käsitteitä tarkastellaan viimeaikaisen oikeuskäytän-nön, viranomaisohjeistuksien ja oikeuskirjallisuuden näkökulmasta. Tutkielmassa on käsitteitä systematisoimalla osoitettu käsitteiden tulkinnan olevan laajaa ja yhteisrekisterinpitäjäsuhteen syntyvän tosiasiassa helpommin kuin aseman yksittäisenä rekisterinpitäjänä. Jälkimmäinen näkemys ei ole täysin yksiselitteinen, koska Euroopan unionin tuomioistuimen (”EUT”) oikeus-käytännössä on nimenomaisesti todettu, että yhteisrekisterinpitäjä tulee kyetä määrittelemään rekisterinpitäjäksi ennen kuin häntä voidaan pitää yhteisrekisterinpitäjänä. Rekisterinpitäjän käsitteen laajan tulkinnan taustalla on tutkielmassa tunnistettu pyrkimys suurien verkkoyhtiöi-den suitsimiseen pienempien toimijoiden avulla (ns. small fish-strategia). Käsitteiden systematisoinnin lisäksi tutkielmassa tarkastellaan yhteisrekisterinpitäjien välisten tekemisvastuiden (kuten rekisteröidyn informointi tai hänen oikeuksiensa toteuttaminen) allo-kointia. Yhteisrekisterinpitäjien välinen vastuu on yhteisrekisterinpitäjäsuhteita sääntelevän TSA 26 artiklan mukaisesti aina yhteisvastuuta (no wrong door -periaate) suhteessa rekisteröi-tyihin, mutta rekisterinpitäjien välillä vastuu ei aina jakaudu tasaisesti, vaan voi sen sijaan olla eriasteista ja erivaiheista. Vastuiden allokoinnin mekanismeja pyritään systematisoimaan EUT:n oikeuskäytännön ja viranomaisohjeistuksen kautta, samalla peilaten niitä sääntelylle asetettui-hin tavoitteisiin, rekisterinpitäjien yhteisvastuun periaatteeseen ja reaaliargumentteihin, kuten rekisterinpitäjien tosiasiallisiin mahdollisuuksiin toteuttaa rekisteröityjen oikeuksia käytännössä. Tutkielmassa on havaittu, että tietosuojaroolien sääntelylle asetetuista tavoitteista etenkin re-kisteröidyn tehokas suoja ja oikeusvarmuus eivät toteudu täydellisesti. Keskeisiksi haasteiksi on tunnistettu vastuiden etääntyminen käytännön oikeustodellisuudesta eli eräänlaisen fiktion ylläpitäminen rekisterinpitäjän kyvyistä. Johtopäätösten osalta tutkielmassa on tunnistettu tarve uusille viranomaisohjeistukselle ja EUT:n oikeuskäytännölle. Lisäksi joihinkin vastuiden allo-koinnin käytännön haasteisiin voitaisiin saada helpotusta valmistelussa olevasta, tehokasta kilpailua korostavasta EU:n digimarkkina-asetuksesta.

Tietoverkoissa tapahtuvaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä on pyritty kitkemään monilla eri tasoilla jo vuosien ajan, mutta tästä huolimatta sen määrä on jatkuvassa kasvussa. Maailmanlaajuinen covid-19-koronaviruspandemia ja erityisesti siihen liittyvät rajoitustoimet ovat useiden indikaattorien mukaan lisänneet tietoverkoissa tapahtuvaa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset ovat erityisen vakavia rikoksia, ja lapsen joutuminen seksuaalirikoksen uhriksi loukkaa useita lapsen perus- ja ihmisoikeuksia. Tästä syystä niiden tehokas torjuminen on tärkeää. Verkossa tapahtuvan lasten seksuaalisen hyväksikäytön torjumisessa palveluntarjoajilla on oleellinen merkitys, sillä suuri osa palveluntarjoajista toimii vapaaehtoisesti havaitakseen palveluissaan lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, poistaakseen sitä todistavan materiaalin sekä ilmoittaakseen siitä toimivaltaisille viranomaisille tai lasten seksuaalista hyväksikäyttöä torjuville yleishyödyllisille järjestöille. Merkittävyydestään huolimatta tämä ei ole täysin ongelmatonta, sillä palveluntarjoajien vapaaehtoiset toimet vaikuttavat kaikkien palvelunkäyttäjien yksityisyyttä ja henkilötietojen suojaa koskeviin oikeuksiin. Kysymys liittyy myös laajempaan keskusteluun yksityisyyden ja turvallisuuden välisestä rajanvedosta verkossa sekä siitä, kuinka paljon yksityisille palveluntarjoajille voidaan antaa oikeuksia valvoa palvelun käyttäjien välittämää sisältöä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan mainitun palveluntarjoajien toiminnan oikeusperustaa sekä sen perusteltavuutta perusoikeuksien rajoitusedellytysten näkökulmasta. Vastakkain ovat palvelunkäyttäjien ja verkossa tapahtuvan lasten seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi joutuneiden lasten edut ja oikeudet. Nämä oikeudet ja edut voivat olla osin myös limittäisiä. Tutkielman johtopäätöksenä on, että palveluntarjoajien toimet ovat perusoikeuksien rajoitusedellytysten mukaisia, mutta tuleva pitkän aikavälin sääntely tulee todennäköisesti täyttämään eri suuntaisiin perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvät tarpeet vielä paremmin. Vahvasta perusoikeusliittymästään huolimatta palveluntarjoajien toimien oikeusperusta verkossa tapahtuvan lasten seksuaalisen hyväksikäytön havaitsemiseksi, siitä ilmoittamiseksi ja sitä todistavan materiaalin poistamiseksi ei ole aivan selvä, ja tutkielmassa pohditaan myös tietojen käsittelyn yleisen tietosuoja-asetuksen mukaista käsittelyperustetta. Käsittelyperusteiksi voivat soveltua ainoastaan yleisen tietosuoja-asetuksen 6(1)(d) artikla tai 6(1)(f) artikla. Tutkielman metodina on käytetty lainoppia ja johtavana tulkintametodina on käytetty perusoikeusmyönteistä laintulkintaa. Lähteinä tutkielmassa on käytetty oikeuskirjallisuutta ja virallislähteitä, minkä lisäksi argumentaatiossa on tukeuduttu Euroopan unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöihin. Tutkielma kuuluu viestintä- ja informaatio-oikeuden alaan.

The purpose of my thesis is to study the interrelationship between privacy and competition law in the context of the digital economy by evaluating both current and possible future paths of development. A starting point for the research is the assumption that digitisation and datafication have transformed market dynamics and created a pressure to integrate perspectives from the traditionally separate regimes of privacy and competition law. The research mixes doctrinal and legal theoretical methods to figure out how the privacy-competition law interrelationship has been construed in the EU competition case law so far, and how it should ideally be developed in the future, from the perspective of the goal of non-dominance, a conception of freedom developed within the political philosophy of republicanism which I argue forms the main underlying objective of both privacy and competition law. I will argue that developments in the case law show a continuous movement away from so-called separationists accounts of the privacy-competition interrelationship towards increasing integrationism. I will further argue that this is, especially if combined with new data-centered special legislation, the likely optimal development from a non-dominance point of view.