Browsing by study line "Kauppaoikeus"

Äänimerkkien rekisteröinti EU-tavaramerkiksi on ollut jo pitkään mahdollista. EU-tavaramerkeistä säädetään asetuksella. Ennen nykyisen tavaramerkkiasetuksen voimaantuloa EU-tavaramerkeiltä vaadittiin graafista esitystapaa. Äänimerkkien kohdalla graafisen esitystavan vaatimus oli aluksi hankalaa täyttää, mutta lopulta siinä onnistuttiin täydellisten nuottiviivastojen ja sonogrammien avulla. Sittemmin vanhan tavaramerkkiasetuksen graafinen esitystapa on korvattu selkeyden ja täsmällisyyden vaatimuksella eli äänimerkit, kuten muutkin tavaramerkit, tulee kyetä esittämään EU:n tavaramerkkirekisterissä tarpeeksi selkeällä ja täsmällisellä tavalla, jotta suojan tarkka kohde pystytään yksilöimään. Tämä tarkoittaa äänimerkkien osalta sitä, että ne voidaan esittää rekisterissä äänitiedostoina. Äänimerkkien rekisteröintiin liittyy kuitenkin edelleen haasteita. Erottamiskyvyn vaatimuksella tarkoitetaan sitä, että merkin avulla tulee kyetä osoittamaan sillä suojatun tavaran tai palvelun kaupallinen alkuperä. Erottamiskyvyn vaatimuksen täyttäminen voi toisinaan olla äänimerkkien ollessa kyseessä haasteellista. Tutkielmassani pureudun erityisesti erottamiskyvyn vaatimukseen äänimerkkien näkökulmasta. Kategorisoin äänimerkit kolmeen eri lajiin ja pyrin tarkastelemaan erottamiskyvyn vaatimuksen täyttymisen edellytyksiä kunkin kategorian osalta erikseen. Äänimerkki ei saa olla liian tavanomainen ja unohdettavissa oleva, mutta toisaalta se ei voi olla liian pitkä ja monimutkainenkaan. Äänimerkki, kuten muutkin tavaramerkit, voivat lisäksi saavuttaa erottamiskyvyn käytön kautta. Näiden teemojen lisäksi tutustun lyhyesti tavaramerkin ja tekijänoikeussuojan tuottamaan päällekkäiseen suojaan.

Viime vuosikymmeninä aktivistisijoittajiksi kutsuttu institutionaalisten sijoittajien kategoria on noussut merkittäväksi toimijaksi globaaleilla markkinoilla. Epäortodoksisista toimintatavoistaan tunnetut aktivistisijoittajat eivät tyydy vain äänestämään yhtiökokouksessa, vaan pyrkivät ajamaan yhtiön arvoa kohottavia muutoksia esimerkiksi painostamalla yhtiön johtoa epävirallisissa keskusteluissa ja käynnistämällä yhtiön nykyistä suuntaa kritisoivia kampanjoita lehdistössä. Aktivistit eivät ole yritysvaltaajia, vaan hankkivat useimmiten vain muutaman prosentin vähemmistöosuuden kohdeyhtiöstään. Aktivistisijoittaminen voidaan nähdä enimmäkseen positiivisena ilmiönä, mutta joidenkin aktivistien osalta huomiota ovat herättäneet tapaukset, joissa aktivisti on vaatinut kohdeyhtiötään esimerkiksi toteuttamaan yhtiön pitkän aikavälin kannattavuudelle, työntekijöille tai ympäristölle haitallisia lyhytnäköisiä liiketoimia, taikka ajanut yhtiön tahallaan epäedulliseen tilanteeseen, tavoitteenaan hyötyä tästä itse monimutkaisten rahoitusjärjestelyiden avulla. Toistaiseksi tämä on myös ollut sallittua, sillä yhtiöoikeuden vakiintuneen kannan mukaan osakkeenomistaja – ja varsinkin aktivistisijoittajan kaltainen vähemmistöomistaja – saa itsekkyysoikeutensa nojalla tavoitella yhtiössä ainoastaan omaa etuaan. Tällä tutkimuksella on kuitenkin tarkoitus haastaa perinteinen käsitys siitä, ettei osakkeenomistajilla voisi olla velvollisuuksia alati kasvavien oikeuksien vastapainoksi. Tutkimuksessa vastaukseksi aktivistisijoittajien kyseenalaisiin toimenpiteisiin ehdotetaan osakkeenomistajan yleisen lojaliteettivelvollisuuden omaksumista. Tutkimuksessa pohditaan mahdollisuutta luoda osakkeenomistajan lojaliteettivelvollisuus osakeyhtiölain 1 luvun 7 §:n yleislausekkeen laajentavalla tulkinnalla, kokonaan osakeyhtiölaista irrallisena oikeusperiaatteena tai de lege ferenda, säätämällä asiasta osakeyhtiölaissa. Lisäksi tutkitaan ehdotetun lojaliteettivelvollisuuden käyttökelpoisuutta ja tehokkuutta keinona torjua aktivistisijoittajien arveluttavia transaktioita. Erityisen ulottuvuuden tutkimukseen tuo se, että lojaliteettivelvollisuus asetetaan tässä vähemmistöosakkeenomistajalle, kun tähän asti se vähäinenkin huomio mitä osakkeenomistajan lojaliteetille on kotimaisessa tutkimuksessa osoitettu, on kiinnittynyt määräysvaltaa käyttäviin enemmistöomistajiin.

Ambush-markkinoinnilla tarkoitetaan menettelyä, jonka avulla luodaan luvattomasti mielikuva kaupallisesta yhteydestä urheilutapahtumaan, vaikka kyseisellä urheilutapahtumalla olisi virallinen yhteistyöstä maksanut sponsori. Ambush-markkinoija hyödyntää luvattomasti urheilutapahtuman mainetta ja goodwillia loukkaamatta immateriaalioikeuksia kuitenkaan suoraan, minkä vuoksi sitä on hyvin vaikeaa estää. Ambush-markkinointia on esiintynyt erityisesti suurten urheilutapahtumien yhteydessä Los Angelesin vuoden 1984 kesäolympialaista alkaen. Olympialaiset ovat maailman suurin, vanhin ja kuuluisin monilajinen urheilutapahtuma, jonka yhteiskunnallinen merkitys kansainvälisesti on valtava. Olympialaiset ovat tapahtuman vahvan goodwillin takia haluttu sponsorointikohde, minkä vuoksi se onkin ollut lukuisia kertoja myös ambush-markkinoinnin kohteena. KOK taistelee ambush-markkinointia vastaan jatkuvasti mm. omien sääntöjensä sekä isäntämaassa säädettävän erityislainsäädännön avulla. Tämän tutkielman kohteena on ambush-markkinointi oikeudellisena ilmiönä olympialaisten yhteydessä. Tutkimus noudattaa oikeusdogmatiikan ja oikeusvertailun metodeja. Lisäksi oikeuspolitiikka on tutkimuksen luonteen takia läsnä. Tutkielmassa tarkastellaan ensin ambush-markkinointia sekä siihen liittyviä uhkia ja mahdollisuuksia. Ambush-markkinointi markkinointikeinona jakaa mielipiteitä jyrkästi. Toisten mielestä ambush-markkinointi on varastamista, kun taas toisten mielestä se on vain kekseliästä markkinointia kilpaillulla alalla. Kun ambush-markkinoija saa virallisen sponsorin kanssa saman tai lähes saman hyödyn ilman samaa taloudellista investointia, ei se houkuta yrityksiä sponsoroimaan olympialaisia tulevaisuudessa. Näin kulttuurillisesti sekä taloudellisesti tärkeitä olympialaisia ei ehkä voitaisi jatkossa pitää samassa mittakaavassa. Toisaalta Ambush-markkinointi kehittää markkinatoimijoita sekä antaa mahdollisuuden myös niille yrityksille hyötyä olympialaisista, joilla ei olisi mahdollisuutta sponsoroida tapahtumaa virallisesti. Tutkielmassa näitä näkemyksiä esitetään ja arvioidaan erikseen, jotta ambush-markkinoinnin uhat ja mahdollisuudet tulevat todella käsitellyiksi. Toiseksi tutkielmassa pohditaan, kuinka ambush-markkinointia on olemassa olevien keinojen avulla mahdollista estää ja olisiko sen lainsäädännöllinen estäminen Suomessa oikeutettua ja perusteltua. KOK:lla on monia keinoja estää ambush-markkinointia, mutta mikään näistä keinoista ei ole ollut ambush-markkinoinnin täydelliseksi estämiseksi tarpeeksi tehokas. Ambush-markkinoinnin lainsäädännöllisen estämisen perustelut ja oikeutus riippuvat siitä, miten ilmiön uhkia ja mahdollisuuksia arvioidaan. Tutkielmassa perusteluita ja oikeutusta arvioidaan olemassa olevan lainsäädännön kautta arvioiden sitä, että onko brändi omistettavissa, voidaanko ambush-markkinoijien sananvapautta rajoittaa ja millainen taloudellinen merkitys olympialaisilla on ilmiön uhkiin ja mahdollisuuksiin peilaten. Ambush-markkinoinnin lainsäädännöllisen estämisen oikeutuksesta ja perusteluista löytyy useita argumentteja sekä puolesta että vastaan. Tärkeintä aihepiiriä tarkastellessa ei ole löytää yhtä selkeästi ainoaa oikeaa vastausta kysymykselle, vaan tärkeintä on ymmärtää näitä argumentteja sekä itse kysymyksen ja siten myös vastauksen poliittinen luonne.

Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää arvopapereiden liikkeeseenlaskijan kovenanttisitoumuksia koskevan tiedonantovelvollisuuden oikeudellista ulottuvuutta. Sääntelyrakenteen tarkastelussa huomion keskiössä pidetään sisäpiiritiedon arviointia johtuen erityisesti kovenanttien luonteesta. Tämän pohjalta tutkimuksessa pyritään ottamaan kantaa sijoittajansuojaan ja sen toteutumiseen. Tutkimukseen liittyy tältä osin myös hyvin rajattu de lege ferenda –mielenkiinto, mutta tutkimuksessa ei tehdä laajaa de lege ferenda –analyysia sijoittajansuojan kehittämisestä. Tutkielma on ensisijaisesti pluralistista metodia hyödyntävä lainopillinen tutkimus vallitsevan oikeuden sisällöstä. Vaikkakin lainoppi on luonut kehykset tutkimukselle, on tutkimuksen näkökulmaa laajennettu myös taloudelliseen argumentaatioon, mikä ilmentää tutkimuksen pluralistista metodia. Tutkimuksen kohteena on kaksi eri velkainstrumenttiä, pankkilainarahoitus sekä joukkolainarahoitus. Tutkimuskohteessa erityistä problematiikkaa liittyy kovenanttien mahdollisiin rikkoutumistilanteisiin, joiden voidaan katsoa olevan erityisen herkkiä sisäpiiritiedon muodostumiselle. Kovenantin rikkoutumisesta aiheutuvista seuraamuksista sovitaan rahoitusinstrumenttikohtaisesti, pois lukien velkojen ristiineräännyttämistilanteet. Kovenantin rikkoutuminen voi instrumenttiin liitettyjen ehtojen mukaisesti muodostaa velan irtisanomisperusteen tai johtaa korvaukseen ja/tai neuvotteluihin luoton jatkosta. Tutkimuksessa kovenanttitiedottamista koskevan oikeudellisen sääntelykehyksen todetaan de lege lata olevan pirstaloitunut ja monisyinen. Johtopäätös tukee myös aiemmin oikeuskirjallisuudessa esitettyä väittämää siitä, että arvopaperimarkkinas ntelylle tunnusomaista on juurikin poikkeuksellinen monitasoisuus ja EU-tasoinen harmonisaatio. Kovenanttitiedottamista koskevat olennaiset säännökset sisältyvät erityisesti markkinoiden väärinkäyttöasetukseen, arvopaperimarkkinalakiin ja itsesääntelynormistoihin, minkä lisäksi erityisesti kirjanpitolautakunnan lausunnoilla on katsottava olevan vahva tulkintaa ohjaava vaikutus. Pörssin sisäpiiriohjeesta on johdettavissa sisäpiiritiedon arvioinnille se tärkeä lähtökohta, jonka mukaan erityistä merkitystä on annettava rahoitusvälineen lajille. Lisäksi tutkimuksessa todetaan sisäpiiritiedon arvioinnissa täsmällisyys- ja olennaisuusvaatimuksilla olevan olennainen, usein jopa ratkaiseva merkitys. Velkainstrumentistä riippumatta kovenantteja koskevassa informaatiossa erityisen olennaisena on pidettävä rahoitusinstrumentin irtisanomisperusteita, eli toisin sanoen sitä, onko kovenantin rikkoutuminen määritetty velan irtisanomisperusteeksi. Liikkeeseenlaskijan tiedonantovelvollisuudessa korostuu siten tapauskohtainen arviointi, sillä ei ole pidettävä itsestään selvänä sitä, että kovenantin rikkoutuminen muodostaisi luotonantajalle velan irtisanomisperusteen tai johtaisi rahoitussopimuksen ehtojen uudelleen neuvottelemiseen tai velan ennenaikaiseen eräännyttämiseen. Näin ollen sisäpiiritiedon tapauskohtaisessa arvioinnissa rahoitusinstrumentin ehdot muodostavat lähtökohdan sen perusteella, muodostaako kovenantin rikkoutuminen velan irtisanomisperusteen. Sijoittajansuojan näkökulmasta tutkimuksessa todetaan kullakin tiedonantovelvollisuutta sääntelevällä normilla olevan sijoittajansuojallinen ulottuvuus. Yhtiön taloudellisen tilanteen ja kovenanttisitoumusten osalta sijoittajansuojaa toteuttavat erityisesti markkinoiden väärinkäyttöasetus, arvopaperimarkkinalaki ja itsesääntely sekä toisaalta Finanssivalvonta toimivaltaisena valvontaviranomaisena. Sijoittajan tiedonsaantitarpeen voidaan kuitenkin perustellusti katsoa olevan korostunut yhtiön taloudellisen tilanteen heikentyessä, mistä johtuen myös kirjanpitolautakunnan ratkaisukäytännöllä on merkittävä sijoittajansuojaa toteuttava funktio.

Avoin innovaatio on saanut jalansijaa kilpailun kiristyessä markkinoilla. Taustalla vaikuttavasta kilpailuasetelmasta huolimatta se on kuitenkin myös tiivistänyt yritysten ja erilaisten organisaatioiden välistä yhteistyötä. Tämän trendin vaikutuksesta innovaatioita on syntynyt ja syntyy yhä enemmän yritysrajat ylittävien kokoonpanojen toiminnan seurauksena, mikä puolestaan nostaa esiin kysymyksen tällaisten keksintöjen ja immateriaalioikeuksien omistussuhteiden järjestämisestä. Tutkimukseni tarkoituksena onkin hahmottaa, millainen on vallitseva oikeustila ja ne oikeudelliset raamit, joiden sisällä avoimen innovaation tuloksista voidaan sopia. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee avoimeen innovaatioon vaikuttavaa oikeudellista kehikkoa. Selvittäessäni innovaatioalustojen ja niillä toimivien yritysten oikeudellista liikkumavaraa käyn läpi ajanjakson, joka kattaa keksinnön syntymisen, oikeuksien siirron keksijältä tämän työnantajalle ja työnantajalla olevat mahdollisuudet sopia keksinnön omistussuhteista. Toinen tutkimuskysymys koskee nimenomaan sitä, millaisia vaihtoehtoja avoimen innovaation seurauksena syntyneen IPR:n omistamiselle on. Tässä yhteydessä pyrkimyksenä on sekä löytää eri vaihtoehtojen vahvuudet ja heikkoudet, että tutkia näiden vaihtoehtojen yhteensopivuutta avoimen innovaation arvomaailman kanssa. Koen perustelluksi kiinnittää omistusmallivaihtoehtojen käsittelyn yhteydessä erityistä huomiota avoimen innovaation arvomaailmaan, sillä avoin innovaatio eroaa prosessina huomattavasti perinteisestä suljetusta innovaatiotoiminnasta: avoimen innovaation toimiminen ja onnistuminen edellyttää muun muassa siihen osallistuvien keskinäistä luottamusta, avoimuutta ja yhteistyötä. Sen vuoksi kyseisille arvoille tulisi mielestäni antaa painoarvoa myös varsinaisen innovaatioprosessin päätyttyä sen seurauksena syntyneitä oikeuksia jaettaessa. Tutkimukseen valitut omistusmallit edustavat erityyppisiä päävaihtoehtoja, joita voidaan käyttää omistussuhteita järjestettäessä. Jos nämä vaihtoehdot sijoitettaisiin kuvitteelliselle janalle, näkisin sen vahvinta luottamusta ja yhteistyötä edellyttävässä ääripäässä yhteisomistussuhteen ja toisessa päässä ainakin yhteistyön kannalta yksinomistuksen ja lisenssien myöntämisen. Näiden välille puolestaan jäisivät erilaiset IPR:n hallinnointia varten perustettavat yritys- ja yhtiömuodot. Erilaisia omistusmalleja vertaillessa ilmeni, että niillä jokaisella on liittymäkohtia avoimen innovaation arvomaailmaan – toisilla hieman enemmän, toisilla vähemmän. Olisikin hienoa voida todeta jonkin omistusmallin kuvastavan kyseisiä arvoja parhaiten ja olevan siksi sopivin vaihtoehto, jos yritykset haluavat sopia myös omistussuhteista avoimen innovaation hengessä. Ei kuitenkaan ole mielekästä tehdä päätelmiä yksin tältä pohjalta. Yksittäisen yrityksen toiveisiin valittavasta omistusjärjestelystä vaikuttaa nimittäin vahvasti sen IPR-strategia. Pääpiirteissään voidaan todeta, että yritys haluaa ja sen kannattaa pyrkiä saamaan oikeuksien yksinomistus silloin, kun ne kuuluvat sen ydinliiketoimintaan. Jos oikeudet sen sijaan liittyvät ainoastaan muihin tukitoimintoihin, voi myös vähemmän vaikutusvaltaa jättävä vaihtoehto kuten lisenssisuhde tai rooli joint venturen passiivisena osakkaana olla aivan riittävä. Täysin suoraviivaisia ohjeita tosin on mahdotonta antaa, sillä voi olla sekä tilanteita, joissa yritys haluaisi saada patentin täysin omistukseensa mutta halukkaita onkin useampia, että tilanteita, joissa yritykselle hyvin riittäisi pelkkä lisenssin avulla saavutettava käyttöoikeus, mutta muita kyseisestä immateriaalioikeudesta kiinnostuneita ei ole, joten yrityksen ainoaksi vaihtoehdoksi jää oikeuden omistaminen ja ylläpitäminen. Joka tapauksessa erilaisten vaihtoehtojen olemassaolosta huolimatta on syytä menetellä yhteistyösopimuksen asettaman oikeuksien jakamista koskevan järjestyksen mukaan ja kartoittaa uuden IPR:n osalta osallistujayritysten kiinnostus, sillä ei ole mielekästä väittää tietyn omistusmallin olevan hyvä ratkaisu kaikkiin tilanteisiin. Sitä paitsi saman IPR:n osalta tilanne saattaa näyttäytyä hyvinkin erilaisena riippuen siitä, kenen keksijäyrityksistä näkökulma valitaan. Tämä voi kuitenkin tarjota ratkaisun avaimet yritysten neuvotellessa IPR:n omistussuhteista: esimerkiksi tilanteessa, jossa yhdellä yrityksistä on suuremmat intressit saada IPR hallintaansa, saattaa muille riittää se, että he saavat lisenssin turvin käyttää teknologiaa osana toimintaansa. Silloin IPR:n ylläpitokustannukset ja IPR:ään liittyvät taloudelliset ja muut riskit jäävät käytännössä sen omistajan vastuulle, vaikka vaakakupin toisessa päässä painavatkin luonnollisesti omistajan vapaudet käyttää IPR:ää haluamallaan tavalla. Loppupäätelmänä avoimen innovaation arvojen voikin nähdä ruokkivan toisiaan ja samalla suojaavan hedelmällistä toimintaa niin innovaatioprosessin aikana kuin sen jälkeenkin sitä vahvemmin, mitä läheisemmästä yhteistyösuhteesta on kyse. Silti arvomaailman huomioon ottaminen voidaan varmistaa vielä paremmin ottamalla IPR:n omistusta ja jakamista koskeviin sopimuksiin maininta sen synnyn taustalla vaikuttaneesta avoimesta innovaatiosta. Tilannekohtaiseen ratkaisuun voi vaikuttaa myös se, mitä arvoja innovaatioyhteistyötä tehneet haluavat korostaa: siinä missä yhteisomistussuhde ja joint venture vaikuttaisivat painottavan erityisesti yhteistyön tärkeyttä, korostavat IPR holding-yhtiö sekä yksinomistus luottamuksen merkitystä ja patenttipoolit puolestaan avoimuutta. Näin eri omistusmallivaihtoehdot tarjoavat mahdollisuuksia myös tiettyjen arvojen painottamiseen.

Use of selective distribution has increased in response to growth of online sales. However, the question regarding when and how selective distribution systems can be used in order to protect brand image has remained somewhat unclear. This research seeks to answer two questions. Firstly, whether the nature of the product can justify the use of selective distribution, and secondly, should luxury brands be protected over other brands. Court of Justice of the European Union (CJEU) has weighed the matter in some rulings, but room for interpretation remains. The research is divided into seven chapters. The legislative framework in the EU is presented in Chapter 2. The European Commission has adopted new Vertical Block Exemption Regulation and new Vertical Guidelines on 10 May 2022. This new regulation will be presented and referred to through the research. Chapter 3 presents objectives of using selective distribution. Chapter 3 also discusses the economic and consumer perspectives of the subject. Method of the research is legal-dogmatic. Competition effects of selective distribution are discussed in Chapter 4. In Chapter 5, the concept of “aura of luxury” is addressed and the chapter aims to provide an overview of what in fact is “luxury”. Chapter 5 also presents brand desirability and consumer commitment to brands in order to outline the factors that make consumers desire branded goods. Case law is presented in Chapter 6 in order to give insight on how the matter has been assessed by the CJEU. Chapter 6 leads to the conclusions of the seventh and last chapter.

När verk som åtnjuter upphovsrättsligt skydd delas på fildelningsnätverk utan rättsinnehavarens samtycke måste rättsinnehavaren verkställa rättigheten för att ha möjlighet att kräva kompensation av den som nyttjat verket. Rätten kan verkställas genom att begära åtkomst till nätverksanvändarnas personuppgifter. Entiteten som verkställer upphovsrätt är i de flesta fall inte den verkliga rättsinnehavaren utan så kallade upphovsrättstroll som har förvärvat rätten genom andra medel. Behandlingen av de förmodade gärningsmännens personuppgifter måste ha en laglig grund (artikel 6 i den allmänna dataskyddsförordningen), av vilka en möjlig grund är att behandlingen är nödvändig för ändamål som rör den personuppgiftsansvariges eller en tredje parts berättigade intressen. Syftet med avhandlingen är att undersöka hur verkställandet av upphovsrätt bemöts när ett upphovsrättstroll är den verkställande entiteten samt att undersöka lagenligheten av behandlandet av användarnas personuppgifter i den nämnda kontexten, med fokus på den personuppgiftsansvariges berättigade intressen. Avhandlingen diskuterar även balansgången mellan upphovsrätt och dataskydd i konfliktsituationer samt hur proportionalitetsprincipen påverkar verkställandet av rättigheterna. Som forskningsmetod tillämpas den rättsdogmatiska metoden med inriktning på rationell argumentation, vilken möjliggör framförandet av argument och slutsatser genom rationell dialog. En central källa är Mircom v Telenet-avgörandet som tillför värdefulla insikter till diskussionen kring avhandlingens tema. Rättspraxis från bland annat Förenta staterna och Kanada presenteras även för att tillföra kontrast. Den centrala lagstiftningen i koppling till temat är EU direktivet om säkerställande av skyddet för immateriella rättigheter (2004/48/EG) och den allmänna dataskyddsförordningen (EU 2016/679). I tillägg till det presenteras synpunkter angående verkställighet av upphovsrätt, upphovsrättstroll, dataskydd och balansgången mellan rättigheterna som diskuterats i olika publikationer och i litteratur. Trots att upphovsrättstrollens verksamhet i allmänhet bemöts negativt både i domstolar och av publiken stöder sig domstolarna ofta på verkligt bevis av missbruk av rätten till verkställighet som trollen besitter, vilket i många fall inte är lätt att påvisa. En möjlig lösning kunde vara att fastställa tydligare bestämmelser angående rättighetsmissbruk i upphovsrättssektorn, som skulle förbjuda missbruk utan att avlägsna rättsinnehavarens möjlighet att överflytta verkställningsansvaret till en annan entitet. Angående lagenligheten av behandlingen av personuppgifter kan det konstateras att behandlingen kan godkännas på basis av berättigat intresse, men att behandlingen förutsätter utförandet av en balansgång mellan rättigheterna utgående från bland annat fallets specifika omständigheter och parternas verkliga intressen, i enlighet med proportionalitetsprincipen. Balansgången påverkas ytterligare av att rättigheterna i denna kontext föranleds av rättighetsmissbruk, vilket leder till tolkningssvårigheter angående vilken rättighet som kan anses mer vägande.

Kapitalismin ongelmakohdat saavat jatkuvasti enenevässä määrin osakseen kriittistä tarkastelua niin tiedeyhteisöltä, medialta kuin yrityssektoriltakin. Kritiikin ytimessä on ajatus siitä, että yritykset aiheuttavat voitontuottamiseen tähtäävällä toiminnallaan suuren osan yhteiskunnassa esiintyvistä sosiaalisista, ympäristöllisistä ja taloudellisista ongelmista, ja että tällaisten negatiivisten ulkoisvaikutusten tuloksena yritysten ja niiden omistajien katsotaan vaurastuvan yhteiskunnan kustannuksella. Osakkeenomistajien varallisuusarvon maksimointi kytkeytyy olennaisesti osakeyhtiöinstituution peruslähtökohtiin, ja näin ollen kapitalismin kritiikin voidaan katsoa kohdistuvan osaltaan niihin seikkoihin, joiden vuoksi osakeyhtiömuoto on poikkeuksellisen suosittu liiketoiminnan harjoittamisen väline yrityssektorin keskuudessa. Vastapuheenvuorona kritiikille Michael E. Porter ja Mark R. Kramer esittivät vuosina 2006 ja 2011 julkaistuissa artikkeleissaan teorian nimeltä creating shared value (”CSV”). CSV:llä tarkoitetaan menettelytapoja, jotka parantavat samanaikaisesti yhtiön kilpailukykyä sekä taloudellisia ja sosiaalisia olosuhteita niissä yhteisöissä, joissa yhtiö toimii. Yhtiöoikeuden näkökulmasta keskeisin ero yritysvastuun (corporate social responsibility, ”CSR”) ja CSV:n välillä on se, että siinä missä CSR nähdään voitonmaksimoinnista erillisenä ja sitä mahdollisesti rajoittavana tekijänä, CSV näkee toiminnan yhteiskunnallisten vaikutusten huomioimisen elintärkeänä tekijänä osakkeenomistajien voitonmaksimoinnin kannalta. Tutkielman tarkoituksena on analysoida, onko CSV yhteensovitettavissa Suomen nykyisen osakeyhtiösääntelyn kanssa. Tutkielmassa tulkitaan OYL 1:5:n sisältöä ja selvitetään, onko CSV voitontuottamistarkoituksen kriteerit täyttävää toimintaa, jonka voimassa oleva osakeyhtiösääntely mahdollistaa. Tavoitteena on selvittää, missä määrin OYL 1:5 sallii muiden sidosryhmien kuin osakkeenomistajien intressien huomioimisen yhtiön päätöksenteossa silloin, kun sidosryhmien huomioon ottamisen tarkoitus on pitkällä aikavälillä tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Näissä kysymyksissä perehdytään oppiin valistuneesta arvonmaksimoinnista. Toiseksi tarkoituksena on analysoida, missä määrin voimassa oleva yhtiön hallinnoinnin viitekehys yhtäältä mahdollistaa ja toisaalta kannustaa yhtiön johtoa CSV-liiketoimintaan eli käytännössä yhtiön toiminnan yhteiskuntavaikutusten ja sidosryhmien etujen huomioon ottamiseen liiketoiminnallisessa päätöksenteossa. CSV tarkoittaa usein uudistuksia yhtiön organisaatiossa ja innovointia; tällaisia toimia rajoittavia rajapintoja ovat lähtökohtaisesti yhtiön toiminnan tarkoitus sekä yhtiön toimiala. Toisaalta yhtiön johdon välinpitämättömyys sidosryhmiä ja yhteiskuntaa kohtaan voi johtaa tappioihin yhtiölle. Tällaisessa tapauksessa päätöksenteon rajapintana on OYL 1:8:n johdon huolellisuusvelvollisuus sekä OYL 22:1:n mukainen johdon vahingonkorvausvastuu yhtiölle aiheutetusta vahingosta. Lähestymiskulmana on käytännöllinen lainoppi: tarkoituksena on testata yhtiöoikeuden piirissä muodostettuja systematisointeja ja teorioita CSV:n mukanaan tuomien liike-elämän ongelmatilanteiden kontekstissa. Tavoitteena on siten esittää OYL:n yleisiä periaatteita koskevia tulkintasuosituksia. Tulkinnassa noudatetaan oikeuslähdeoppia: lähtökohtana on lain sanamuodon tulkinta, jota tuetaan erityisesti lain esitöissä esitetyillä kannanotoilla. Oikeuskäytäntöön viitataan siltä osin, kuin sitä on käsiteltävistä kysymyksistä annettu. Tulkinnan apuna hyödynnetään sekä kotimaista että ulkomaista oikeuskirjallisuutta, minkä lisäksi erityisesti voitontuottamistarkoituksen analyysin yhteydessä tulkinta-aineistoon on otettu mukaan myös liiketaloustieteellistä aineistoa. Esitän tässä tutkielmassa muutaman keskeisen väitteen. Väitän, että vaikka yhtiön etu samastetaan usein osakkeenomistajien etuun, kyse on enemmänkin tosiasiallisesta kuin käsitteellisestä yhteydestä. Yhtiön residuaalikassavirran omistajina osakkeenomistajat lähtökohtaisesti hyötyvät aina yhtiön arvon kasvattamisesta, ja yhtiön etu johtaa siten lähtökohtaisesti osakkeenomistajien etuun. Osakkeenomistajien etu ei kuitenkaan ole sama asia kuin yhtiön etu, sillä esimerkiksi tilanteissa, joissa osakkeenomistajat pyrkivät toimimaan opportunistisesti suhteessa yhtiön velkojiin, osakkeenomistajien intressissä voi olla sellainen toiminta, joka tosiasiassa tuhoaa yhtiön arvoa. Pidän järkevänä tulkintana sitä, että yhtiön arvoa tuhoava toiminta ei voi missään tilanteessa olla yhtiön edun mukaista. Toiseksi väitän, että OYL 1:5:n tulkinnassa keskeinen oppi valistuneesta arvonmaksimoinnista on eräänlainen CSV-liiketoimintamallin oikeudellinen vastinpari. Esitän lisäksi, että valistunut arvonmaksimointi on paitsi mahdollinen ja mielekäs, myös pääsääntöisesti ainoa rationaalinen tapa tulkita OYL 1:5:n tosiasiallista sisältöä. Näin ollen CSV-liiketoiminnan periaatteet ja osakeyhtiön toiminnan tarkoitus nykymuodossaan eivät ole ristiriidassa keskenään. Kolmanneksi väitän, että OYL:n yhtiön johdon toimintaa määrittävä sääntely mahdollistaa CSV:n harjoittamisen lähes ongelmitta ja myös kannustaa siihen de jure, muttei välttämättä de facto. Näin ollen vastuu CSV-periaatteiden integroimisesta yhtiön liiketoimintaan siirtynee jossain määrin osakkeenomistajakollektiiville, mikä voidaan toisaalta nähdä myös ilmentymänä riskin ja kontrollin osakkeenomistajille yleisestikin allokoivasta osakeyhtiöinstituution taustaperiaatteesta.

Tutkielmassa käsitellään kestävyysraportointidirektiivi CSRD:n (Corporate Sustainability Reporting Directive, (EU) 2022/2464) raportointivaatimusten vaikutuksia arvopaperimarkkinaoikeudelliseen viherpesuun. Lisäksi tutkielmassa selvitetään mitä viherpesu on ja miten se vaikuttaa pörssiyhtiön osakkeen arvoon. Pörssiyhtiöiden kestävyystietojen kysyntä on kasvanut viime vuosina merkittävästi. Kysynnän kasvuun on vaikuttanut paitsi yrityksiin kohdistuvien riskien muuttuva luonne, myös jatkuvasti vastuullisuustietoisemmin toimiva sijoittajayhteisö. Kestävyystiedonannoille on asetettu Euroopan unionissa (EU) laadullisia ja muotoseikkoja koskevia edellytyksiä. Yksi tiedonantoja sääntelevistä kokonaisuuksista on uusi CSRD, joka astui voimaan 1.1.2024. CSRD:n tarkoituksena on lisätä kestävyystiedonantojen läpinäkyvyyttä ja vertailukelpoisuutta, jotta EU:n alueella liikkuva pääoma kohdentuisi kestävämpiin sijoituskohteisiin. Lisäksi CSRD pyrkii vähentämään yhtä 2020-luvun merkittävintä sijoittajansuojaa uhkaavaa tekijää – viherpesua. Tutkielmassa todettiin, että viherpesu näyttäytyy pörssiyhtiön markkinoinnissa tyypillisesti epäedullisten tietojen pois jättämisenä sekä harhaanjohtavien tai perustelemattomien vastuullisuusväitteiden esittämisenä. Lisäksi tutkielmassa tehtiin siinä esitettyjen esimerkkitapausten perusteella johtopäätös, jonka mukaan pörssiyhtiön viherpesu vaikuttaa lähes poikkeuksetta negatiivisesti sen osakkeen arvoon. Tutkielmassa esitettyjen havaintojen pohjalta myös todettiin, että CSRD:n sääntely voidaan nähdä onnistuneena arvopaperimarkkinaoikeudellisen viherpesun estämiseksi. Erityisesti kestävyysraportointidirektiiviä täydentävät ESRS-standardit luovat pörssiyhtiöille niin laajat ja yksityiskohtaiset raportointivelvollisuudet, että arvopaperimarkkinaoikeudellisen viherpesun mahdollisuudet vähenevät merkittävästi uuden sääntelyn myötä. Myös pörssiyhtiöiltä edellytettävä olennaisuusanalyysi tuottaa sijoittajayhteisölle tärkeää uudenlaista tietoa, joka turvaa sijoittajien tiedonsaantioikeutta ja näin ollen myös vähentää viherpesun mahdollisuuksia.

I Europa uppkom den immaterialrättsliga konsumtionsprincipen under tidigt 1900-tal. Den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipen å sin sida erkändes genom EU-domstolens rättspraxis på 1970-talet, då genom rättsfallet Centrafarm mot Winthrop. Den varumärkesrättsliga konsumtionen har sedermera föreskrivits i såväl det första varumärkesdirektivet som den första EU-varumärkesförordningen. Även om den varumärkesrättsliga konsumtionen har en lång historia har dess tillämpning inte varit lika entydig. Det faktum att konsumtionsprincipens tillämpning inte varit entydig beror på en rad olika faktorer. Den främsta faktorn är dock att den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipen påverkar samtliga parters – varumärkesinnehavarens, konsumentens och den inremarknadens – intressen, vilket gör att tillämpningens balansgång är svår. För att möjliggöra den inre marknaden inom EU och uppfylla dess strävan efter fri rörlighet kom den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipen till. Konsumtionsprincipen innebär således en begränsning av varumärkesinnehavarens intressen, med andra ord dess ensamrätt, till fördel för den inre marknaden. Den inre marknadens grundläggande princip om fri rörlighet för varor kunde inte uppfyllas utan föreskrivelser om konsumtion som begränsade den monopol som bildas av varumärkesrättslig ensamrätt. Den varumärkesrättsliga konsumtionsprincip som vi i dagsläget känner till bygger på en huvudregel och ett undantag. Enligt huvudregeln har en varumärkesinnehavare inte rätt att förbjuda tredje parts användning av varumärket för varor som av varumärkesinnehavaren eller någon annan med dennes samtycke har släppt ut på marknaden under varumärket inom EU. Konsumtionsprincipens huvudregel är den regel som möjliggör att till exempel en bil fritt kan säljas vidare under sitt ursprungliga varumärke, även om den tredje part som återförsäljer bilen inte är innehavare av varumärket. Huvudregeln består är två centrala rekvisit som bör uppfyllas för att konsumtion ska vara för handen. Dels krävs varumärkesinnehavarens samtycke till att den varumärkesbelagda varan släpps ut på marknaden om någon än varumärkesinnehavaren släpper ut varan, dels krävs att den varumärksbelagda varan har släppts ut på marknaden inom EES-området. Den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipens undantag innebär däremot att en varumärkesinnehavare under vissa omständigheter har rätt att förbjuda tredje parts användning, trots att den varumärkesbelagda varan varit föremål för konsumtion. I praktiken innebär konsumtionsprincipen således att en tredje part har rätt att använda den varumärkesbelagda varan eftersom varumärkesinnehavarens ensamrätt till varumärket, enligt huvudregeln, är konsumerad. Däremot innebär konsumtionsprincipens undantag att en varumärkesinnehavare har rätt att förbjuda tredje parts användning, trots konsumtion, om denne har en skälig grund för sitt förbud. Undantaget bygger således på ett rekvisit som kräver att en skälig grund ska vara för handen. Syftet med denna avhandling är att reda ut den varumärkesrättsliga konsumtionsprincipens undantag. För att reda ut undantagets innebörd kommer särskilt rekvisitet ”skälig grund” att analyseras i ljuset av rättspraxis. Eftersom konsumtionsprincipens undantag blir tillämpligt i fall där den varumärkesbelagda varan varit föremål för konsumtion är det viktigt att även redogöra för konsumtionsprincipens huvudregel. Därmed behandlar avhandlingen även en så kallad preliminär forskningsfråga som gäller just konsumtionsprincipens huvudregel. Den preliminära forskningsfrågans syfte är att reda ut när en varumärkesinnehavares ensamrätt till ett varumärke anses ha konsumerats. Avhandlingen undersöker även en huvudsaklig forskningsfråga som strävar efter att reda ut i vilka scenarion som konsumtionsprincipens undantag kan bli tillämplig. Den huvudsakliga forskningsfrågan strävar särskilt efter att specificera vilka grunder som, utifrån rättslitteratur och rättspraxis, har ansetts utgöra en i lagens mening skälig grund och således befoga varumärkesinnehavarens förbud, trots att varumärket varit föremål för konsumtion.