Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by study line "Perhe- ja jäämistöoikeus"

Sort by: Order: Results:

  • Rytky, Aino-Maija (2021)
    Isyyden kumoamisen säännökset uudistuivat isyyslain uudistuksen yhteydessä vuonna 2016. Uudistuksen yhteydessä myös lapsen kanneoikeuden käyttöä selkeytettiin. Säännöksiin on erityisesti vaikuttanut korkeimman oikeuden tapaus 2002:13, jonka perusteella alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden säännökset pitkälti muodostuivat. Yhteiskunnassa on myös tapahtunut muutoksia ja erityisesti sosiaalisen isyyden merkitys on kasvanut. Sosiaaliselle isyydelle on annettu painoarvoa isyyden kumoamisessa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta käyttäessä ja lapsen edun mukaista saattaa olla säilyttää sosiaalinen isyys, vaikkei se vastaisikaan biologista totuutta. Lähtökohtana lapsen kanneoikeudessa tulisi olla se, että lapsi saa itse päättää kanteen nostamisesta täytettyään 15 vuotta. Tietyissä tilanteissa voi olla kuitenkin tarpeellista kumota isyys jo ennen tätä. Tämän vuoksi alle 15-vuotiaalla lapsella on kanneoikeus isyyden kumoamiseen, mutta tälle kanneoikeudelle on asetettu rajoituksia. Isyyslain 42 §:ssä on säädetty näistä rajoituksissa, eikä alle 15-vuotias lapsi voi käyttää kanneoikeutta itsenäisesti. Alle 15-vuotiaalle lapselle voidaan kuitenkin määrätä edunvalvoja käyttämään kanneoikeutta, mikäli sille on lapsen edun kannalta erittäin painava syy. Tätä erityisen painavaa syytä lapsen edun kannalta ei ole erikseen lainsäädännössä määritetty, vaan sen arviointi on jätetty tuomioistuimen vastuulle. Selviä sääntöjä ei myöskään ole sille, mikä olisi tilanteessa lapsen edun mukaista. Tutkielmassani pyrin selkeyttämään alle 15-vuotiaan kanneoikeutta ja tutkimaan sitä, milloin voisi olla lapsen edun mukaista määrätä edunvalvoja käyttämään alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeutta. Tarkastelen lapsen edun mukaisuutta oikeuskäytännön valossa sekä YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen kautta. Erityisesti lapsen etu ja lapsen oikeus osallisuuteen on tärkeässä asemassa alle 15-vuotiaan lapsen kanneoikeuden käytössä. Lapsen etu on otettu isyyslainsäädännön yleiseksi periaatteeksi ja isyyslainsäädännöllä pyritään edistämään lapsen edun toteutumista. Lapsen oikeus osallisuuteen on lapsen oikeuksien sopimuksen yksi yleisperiaatteista ja ilman lapsen mielipiteen selvittämistä, ratkaisu ei voi lähtökohtaisesti olla lapsen edun mukainen. Erillistä kirjausta lapsen kuulemisesta ei ole kuitenkaan otettu isyyslakiin, mutta oikeuskäytännössä on katsottu, että lapsen edun mukaista on selvittää myös alle 15-vuotiaan lapsen mielipide isyyden kumoamiseen. Tutkielmassani käsittelen myös edunvalvojan tehtävää ja sitä, kuka voi hakea lapselle edunvalvojaa isyyden kumoamiskanteen nostamiseksi. Pääsääntöisesti lapsen vanhemmat voivat hakea lapselle edunvalvojaa, ja tämän lisäksi esimerkiksi itseään isänä pitävällä miehellä voi joissain tilanteissa olla oikeus hakea lapselle edunvalvojaa. Tutkielma on pääasiallisesti perhe- ja lapsioikeudellinen ja tarkastelen asiaa nimenomaan lapsen näkökulmasta. Tutkimusmetodi on pääasiallisesti lainoppi, mutta tutkielmassa on myös oikeushistoriallisia piirteitä, sillä käsittelen myös historiallisesta näkökulmasta isyyden kumoamista koskevien säännösten rakentumista.
  • Aallas, Susanna (2022)
    Avioehtosopimus on avioliittolain mukainen aviopuolisoiden välinen sopimus aviovarallisuussuhteista. Avioliitolain mukaan avioehtosopimus tulee tehdä kirjallisesti, päivätä ja allekirjoittaa. Lisäksi kahden esteettömän todistajan on todistettava allekirjoitukset. Muotovaatimukset täyttävä avioehto on vielä rekisteröitävä. Avioehdon sitovuus edellyttää kaikkien edellä esitettyjen vaatimusten täyttämistä. Avioliittolaissa ei aseteta rekisteröinnille muotovaatimusten täyttymistä koskevia edellytyksiä. Lainsäädännön puitteissa on siis mahdollista rekisteröidä muotovirheellinen avioehtosopimus. Rekisteröinti ei toisaalta korjaa avioehtosopimuksessa olevaa muotovirhettä, joten avioehtosopimusta voi jäädä rasittamaan puolisoiden kannalta yllättävä pätemättömyysriski. Tutkielmassa selvitetään, miten voitaisiin ehkäistä tällaista rekisteröinnin jälkeistä yllättävää muotovirheestä aiheutuvaa pätemättömyysriskiä ja avioehtosopimuksen tehottomuutta. Tarkastelukohteita on kolme: muotovaatimusten välttämättömyys, rekisteröinnin välttämättömyys sekä rekisteriviranomaisen mahdollisuudet reagoida muotovirheisiin. Muotovaatimusten osalta voidaan todeta, ettei niistä luopumista voida pitää hyvänä ratkaisuna edellä esitettyyn pätemättömyysriskin ongelmaan. Avioehtosopimuksen muotovaatimuksia voidaan pitää perusteltuina ottaen huomioon niillä tavoitellut päämäärät, sekä puolisoiden mahdollisuus käyttää myös muita sopimustyyppejä varallisuussuhteistansa sopimiseen. Rekisteröintivaatimuksen säilyttämisen puolesta eivät puhu yhtä painavat perusteet, mutta siitäkään kokonaan luopumista ei voitane pitää todennäköisenä. Oikeustieteessä vakiintuneena kantana on ollut, ettei rekisteriviranomaisella ole rekisteröinnin oikeudellisesta luonteesta ja lainsäädännöllisen tuen puutteesta johtuen velvollisuutta tutkia avioehtosopimuksia muotovirheiden varalta. Tutkielmassa selvitetään tällaisen tutkimisvelvollisuuden mahdollisuutta de lege ferenda. Johtopäätöksenä tältä osin on, että tutkimisvelvollisuuden laajuuteen liittyvän ongelman vuoksi tehokkaasti muotovirheitä ehkäisevän tutkimisvelvollisuuden säätäminen voisi osoittautua mahdottomaksi tehtäväksi nykyiset muotovaatimukset huomioiden. Osana tutkimusta on myös selvitetty, voisiko tutkimisvelvollisuus perustua jo voimassa oleviin hallinto-oikeudellisiin hyvän hallinnon perusteisiin. Vastauksen on oltava kieltävä. Yllättävää, muotovirheestä aiheutuvaa pätemättömyysriskiä vähentää kuitenkin tosiasiassa se seikka, että Digi- ja väestötietovirasto tutkii ilman varsinaista tutkimisvelvollisuuttakin avioehtosopimukset muotovirheiden varalta. DVV:n menettely poikkeaakin siitä oikeustieteessä vallinneesta oletuksesta, jonka mukaan muotovirheitä ei tutkita rekisteröinnin yhteydessä.
  • Holmqvist, Kristina (2021)
    Avhandlingen handlar om lagen angående vårdnad om barn och umgängesrätt (361/1983) och reformen av den (190/2019). Den nya vårdnadslagen har trätt i kraft 1 december 2019. Avhandlingens huvudsakliga målsättning är att analysera hur denna reform tjänar regnbågsfamiljer. En stor del av regnbågsfamiljer utgörs av flerföräldrafamiljer eller så kallade klöverfamiljer, vilka kan vara både tre- och fyrklöverfamiljer. Detta betyder att det redan från början finns med flera än två vuxna som startar familjen. I avhandlingen används en fiktiv klöverfamilj för att illustrera juridiska problem de möter i vardagen. Innan reformen var situationen sådan att vårdnadsförfaranden inte direkt stödde regnbågsfamiljer, eftersom det var sällsynt att ha mera än två vårdnadshavare. Tidigare kunde vårdnaden om barnet anförtros någon annan person än föräldrarna endast genom domstolsbeslut. Utgångsläget var att man endast hade föreställt sig situationer med två vårdnadshavare. I avhandlingen tas även ställning till om den nya lagstiftningen orsakat en ändring i hur principen om barnets bästa ses i diskussioner om regnbågsfamiljer. I avhandlingen diskuteras också hur vuxna i regnbågsfamiljer kan förbereda sig för möjliga vårdnadstvister. Avhandlingen innehåller tre huvudteman. I avhandlingens andra kapitel granskas föräldraskap i Finland med hjälp av faderskapslagen (11/2015) och moderskapslagen (253/2018). Moderskapslagen har medfört en möjlighet för kvinnliga par att fastställa moderskapet för dem båda. I detta kapitel framförs även kritik mot den nya föräldraskapslagen som är under beredning. I tredje kapitlet behandlas vårdnad och umgängesrätt. I detta kapitel behandlas särskilt vårdnad vid sidan om enligt 7 § 2 mom. Denna nya bestämmelse har gett avtalsfrihet för regnbågsfamiljer. Enligt 9 c § angående barnets rätt att träffa en annan person än sin förälder har barnet möjligheten i en klöverfamilj att träffa en social förälder. I fjärde kapitlet behandlas regnbågsfamiljers utmaningar i vardagen med fokus på barnets bästa och vårdnadstvister. Således är det mest relevanta att forska i ändringarna i lagen angående vårdnad om barn och umgängesrätt med utgångspunkten i regnbågsfamiljernas ställning i Finland. I avhandlingen behandlas endast sådana teman som har betydelse för regnbågsfamiljer.
  • Valtimo, Olli (2021)
    Tiivistelmä Tiedekunta: Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma: Oikeustieteen maisterin koulutusohjelma Opintosuunta: Perhe- ja jäämistöoikeus Tekijä: Olli Valtimo Työn nimi: Edunvalvojan kuulemisvelvollisuus itsemääräämisoikeuden toteutumisen välineenä Työn laji: Maisterin tutkielma Kuukausi ja vuosi: Toukokuu 2021 Sivumäärä: XI + 93 Avainsanat: itsemääräämisoikeus, edunvalvonta, perusoikeudet Ohjaaja tai ohjaajat: Tapani Lohi Säilytyspaikka: Helsingin yliopiston kirjasto Tiivistelmä: Tutkielman tutkimuskohteena on toimintakelpoisuudeltaan rajoittamattoman päämiehen itse-määräämisoikeuden toteutuminen edunvalvonnassa. Tarkastelu kohdistuu etenkin päämiehen ja edunvalvojan väliseen oikeussuhteeseen. Tutkielma lähestyy aihetta perusoikeusnäkökul-masta, selvittämällä ensin millainen oikeus itsemääräämisoikeus on perusoikeusjärjestelmän valossa ja minkälainen merkitys perusoikeuksilla voi olla edunvalvonnassa. Tutkielman tarkoi-tuksen on ollut osaltaan avata keskustelua ja herättää kysymyksiä siitä, minkälaisia vaikutus-kanavia perusoikeuksilla voi olla edunvalvontaoikeuden alalla. Tarkastelussa on erityisesti no-jauduttu Juha Karhun analyysiin perusoikeuksien merkityksestä siviilioikeudessa yleisten op-pien välityksellä. Karhun varallisuusoikeuteen perustuvien teesien pohjalta olen pitänyt mahdollisena, että myös edunvalvontaoikeudessa yleisiä oppeja on mahdollista systematisoida perusoikeusmyönteisellä tavalla. Perusoikeudet huomioiva näkökulma ei kuitenkaan merkitse sitä, että perusoikeusnor-mistolle annettaisiin ehdoton etusija yksittäisessä soveltamistilanteessa, vaan kyse on enem-mänkin yleisten oppien yhteen sovittamisesta. Systematisoinnin tarkoituksena on lähinnä vält-tää jo etukäteen mahdollisten perusoikeuksien ja oikeudenalan omien normien välisten ristiriita-tilanteiden muodostumisen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella itsemääräämisoikeus perusoikeutena vaikuttaisi painottavan tietynlaista yksilön nauttimaa oikeutta elää ilman, että ulkopuoliset tarpeettomasti puuttuvat hänen asemaansa. Toisaalta perusoikeuksien valossa itsemääräämisoikeuteen näyt-täisi kuuluvan myös tietynlaisia ulkopuolisiin kohdistuvia velvollisuuksia, silloin kun henkilö on julkisen vallan puuttumisen kohteena tai kun hänen itsemääräämiskykynsä katsotaan alentu-neeksi. Näin ollen itsemääräämisoikeuteen on mahdollista tulkita kuuluvan useita eri perusoi-keuksiin liittyviä ainesosia. Olen tällaisina nostanut esiin erityisesti osallisuuden ja oikeuden saada tarvittaessa tukea henkilön itseään koskevassa päätöksenteossa. Muita itsemääräämis-oikeuden ainesosia voidaan tulkita olevan esimerkiksi itsemääräämistä koskevien rajoitustoi-menpiteiden välttämättömyys ja viimesijaisuus. Nämä liittyvät ennen kaikkea henkilön oikeuteen elää ilman ulkopuolisten tahojen puuttumista häntä itseään koskevissa asioissa. Tutkielmassa on edunvalvojan kuulemisvelvollisuutta tarkastelemalla pyritty hahmottamaan sitä, miten perusoikeudet voivat saada konkreettisemmin merkitystä edunvalvonnassa. Nähdäkseni perusoikeusnäkökulman avulla on mahdollista osoittaa, että perusoikeudellisen osallisuuden välityksellä päämiehen ymmärryskyvyn asettaminen edunvalvojan päätöksenteon keskiöön, on edunvalvontajärjestelmän johdonmukaisen tulkinnan kannalta perusteltu ja koherenssia luova ratkaisu. Vaikka perusoikeusnäkökulman avulla ei liene mahdollista sanktioida edunvalvojan toimintaa tämän toimiessa moitittavasti päämiehen kuulemiseen liittyvissä kysymyksissä, saat-taisi perusoikeuksille annettava merkitys välittyä periaatetasolla myös edunvalvojaan kohdistu-vana oikeudellisena paineena edistää päämiehen osallisuutta.
  • Nieminen, Linnea (2022)
    Det gemensamma europeiska asylsystemet (CEAS, Common European Asylum System) har genomgått en omfattande revidering sedan 2016. Systemets viktigaste del är Dublinsystemet, som reglerar i vilken medlemsstat en ansökan om internationellt skydd behandlas. Kommissionens Dublin IV-reform som påbörjades 2016 lyckades aldrig p.g.a. politiska oenigheter. Hösten 2020 föreslog kommissionen en ny migrations- och asylpakt, vars förhandlingar är pågående. CEAS-systemet har kritiserats särskilt för sin behandling av ensamkommande och separerade minderåriga, så kallade försvunna barn. Både barnrättskommittén och barnrättslig litteratur har redan en tid framhävt barnets deltagande i utvärderingen av barnets bästa, som båda är människorättsprinciper kodifierade i barnkonventionen och rättighetsstadgan. Barnkonventionen är ratificerad av alla unionens medlemsstater. Avhandlingen utforskar förhållandet mellan barnets deltagande och barnets bästa i ljuset av barnets autonomiteori. Avhandlingen utreder hur barnets autonomi förverkligas i det nuvarande och eventuellt blivande CEAS-systemet, om revideringen faktiskt lyckas. Avhandlingen fokuserar särskilt på ensamkommande ungdomar. Avhandlingen visar att CEAS-regleringen inte garanterar barnets autonomi i enlighet med barnets rätt att delta och därmed inte heller utvärderingen av barnets bästa på ett sätt som skulle vara förenligt med medlemsstaternas konventionsenliga förpliktelser. Detta misslyckande spåras till en osystematisk synvinkel på barnets rättigheter i unionens lagstiftningsprocess.
  • Kettunen, Helena (2021)
    Oikeus testamentin vapaamuotoiseen peruuttamiseen on tunnustettu Suomen oikeudessa pitkään. Peruuttamisessa ei tarvitse noudattaa testamentin muotomääräyksiä, vaan testamentti voidaan perintökaaren 10:5.1:n mukaan peruuttaa hävittämällä asiakirja. Perittävän kuoleman jälkeen ei ole aina täyttä varmuutta siitä, onko jälkisäädös hävinnyt testaattorin tahdosta vai tämän tietämättä. Ongelmia aiheuttaa se, ettei näiden tilanteiden erottaminen toisistaan ole yksinkertaista. Testamentin voimassaolo ei ole sidottu asiakirjan tallella oloon ja kadonnutkin testamentti voidaan katsoa voimassa olevaksi. Tutkimustehtävänä on selvittää, millä edellytyksillä jäämistöstä kadonnut testamentti voidaan asettaa perinnönjaon perustaksi. Ensimmäinen tutkimuskysymys on, mikä on näiden tilanteiden arvioinnin lähtökohta. Peruutuspresumption mukaan jäämistöstä puuttuva testamentti oletetaan peruutetuksi. Olettaman kumoamiseksi testamenttiin vetoavan on esitettävä riittävää näyttöä siitä, ettei jälkisäädöksen häviäminen ole vastannut testaattorin viimeistä tahtoa. Toisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on selvittää, mitkä eri seikat puhuvat jälkisäädöksen tarkoituksellisen peruuttamisen ja toisaalta testaattorin tahdonvastaisen häviämisen puolesta. Tutkielmassa käsitellään niitä seikkoja, jotka ovat oikeuskäytännössä vaikuttaneet testaattorin viimeisen tahdon arviointiin. Kolmanneksi tutkielmassa arvioidaan seikkojen painoarvoa toisiinsa nähden. Tutkielman tarkoituksena on näin ollen koota yhteen testaattorin viimeisen tahdon arviointiin vaikuttavia seikkoja ja pohtia niiden keskinäistä painoarvoa kadonneen testamentin tilanteissa. Oikeuskäytännössä käytettyjen seikkojen systematisointi luo perusteellisen pohjan kadonneen testamentin tilanteiden arvioinnille. Lisäksi tutkielmassa pohditaan ratkaisuja jäämistöstä puuttuvan testamentin aiheuttamiin ongelmiin. Tarkasteluun nostetaan testamenttirekisterin perustamisen sekä määrämuotoisen peruuttamisen hyötyjä ja haittoja.
  • Urho, Julius (2022)
    Tutkielma käsittelee keskinäisten testamenttien peruuttamiseen liittyviä peruskysymyksiä sekä näiden peruuttamistilanteisiin liittyviä erityispiirteitä. Tutkimuskohteena on keskinäisten testamenttien peruut-taminen erityisesti peruuttamistilannelähtöisestä näkökulmasta. Peruuttamistilanteista tutkimuksen koh-teeksi on päätynyt peruuttamisen ajallinen ulottuvuus, salaamisen vaikutus, keskinäisen testamentin hävittäminen ja häviäminen sekä tekijöiden välinen suhde ja sen laatu. Keskinäisellä testamentilla tarkoitetaan kahden tai useamman jälkisäädöksen muodostamaa kokonai-suutta, jonka motiivina on yhdistää ja suojata tekijöidensä intressejä. Vaikka maallikot usein käsittä-vätkin keskinäisen testamentin sisältävän sopimusmateriaa, on kyseessä aina puhtaasti yksipuolinen oikeustoimi. Keskinäinen testamentti on näin ollen myös yksipuolisesti peruutettavissa. Lähtökohtai-sesti keskinäisiin testamentteihin soveltuu samat tekemistä, peruutusta, tulkintaa, selvittämistä ja toi-meenpanoa koskevat yleiset oikeusohjeet, joita käytetään muihinkin testamentteihin. Vaikka keskinäi-set testamentit ovat yksipuolisesti peruttavissa, ei tämä tarkoita sitä, etteikö peruutuksella voisi olla tosiasiallisia oikeusvaikutuksia myös toisen testamenttimääräyksiin keskinäisessä testamentissa. Yksipuolisesti tehty peruuttaminen voi johtaa siihen, että peruutuksen katsotaan olevan vastoin PK 10:7:n molemminpuolisen keskinäisen testamentin olennaisia edellytyksiä. Jos peruutuksen katsotaan kajoavan näihin olennaisiin edellytyksiin, on peruuttaja menettävä testamenttiin perustuvan oikeutensa sekä testamentin johdosta saadun tulon ja tuoton. Peruuttamistilanteiden osalta paneudutaan etenkin PK 10:7:n soveltuvuuteen näihin tilanteisiin.
  • Juureva, Jenna (2021)
    Lapsen henkilökohtaisella osallisuusoikeudella on korkein mahdollinen hierarkkinen tuki erityisesti perustuslain 6.3 §:ssä ja YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen 12 artiklassa ja se vaikuttaa myös kaikki lapsen oikeudet läpileikkaavana periaatteena. Osallisuusoikeus on toteutettava jokaisessa lasta koskevassa tilanteessa ja se on otettava huomioon niin lapsen ja huoltajien kuin lapsen ja muiden yhteiskunnan toimijoiden, kuten koulutoimen, välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkielmassa tutkitaan alaikäisille kuuluvaa henkilökohtaista osallisuusoikeutta, ja sen kontekstina on sekä perhe että peruskoulu, jotka sulautuvat lapsen henkilöä koskevissa kysymyksissä yhteen moniulotteiseksi suhteeksi. Lapsen osallisuusoikeudesta peruskoulun toimintaympäristössä on nostettu tiettyjä ongelma- tai erityiskohtia. Tutkimuskysymykset muodostetaan näiden pohjalta ja niihin pyritään vastaamaan pääasiallisesti lainopillisella tutkimusmenetelmällä, kuitenkaan unohtamatta oikeuden ulkopuolisen maailman vaikuttavuutta lapsen oikeuksiin. Ensinnäkin tutkitaan, turvataanko perusopetusta koskevassa sääntelyssä riittävällä tavalla lapsen osallisuusoikeutta henkilökohtaisella tasolla siten kuin perus- ja ihmisoikeussääntely velvoittaa. Toiseksi selvitetään, millainen on lapsen ja huoltajien vaikutusvallan ja lapsen henkilökohtaisen osallisuusoikeuden suhde peruskoulun toimintaympäristössä lasta koskevissa kysymyksissä. Tutkielmassa käsitellään lapsen osallisuusoikeuden tärkeimpiä ulottuvuuksia perus- ja ihmisoikeuslähtökodissa tutkimuskysymysten kannalta. Osallisuusoikeudesta on erotettavissa erilaisia elementtejä, kuten velvollisuus lapsen mielipiteiden selvittämiseen ja kuulemiseen sekä niiden painoarvon huomioimiseen lapsen kehittyvien valmiuksien mukaisesti, kuin myös lapsen tiedonsaantioikeus. Lisäksi huomioon on otettava lapsen edun ensisijaisuus, jossa eräänlaisena punnintaparina on lapsen osallisuus ja erityinen suojeluntarve, joka voi joissakin tilanteissa rajoittaa lapsen osallisuutta. Lisäksi tärkeä seikka on huoltajille kuuluva perhe-elämän suojasta seuraava autonomisuus lapsen huoltoon ja kasvatukseen. Huoltajilla on lähtökohtaisesti oikeus päättää lapsen henkilökohtaisista asioista sekä edustaa lasta ja käyttää hänen puhevaltaansa. Huoltajille kuuluu myös velvollisuus keskustella lapsensa kanssa ennen päätöksentekoa. Lisäksi tutkielmassa käsitellään kattavasti lapsen osallisuutta perusopetusta koskevassa sääntelyssä ja esitetään seikkoja kodin ja koulun yhteistyöstä ja vuorovaikutuksellisuudesta. Erityisenä kysymyksenä tutkielmassa nostetaan oppilaan oppiainevalintoihin liittyvää sääntelyä. Esimerkkinä huoltajien vaikutusvallasta käsitellään lapsen uskonnonopetusta koskevaa sääntelyä sekä oppilashuoltolain 18.2 §. Oppilaan osallisuutta turvataan peruskoulussa henkilökohtaisen osallisuuden sijasta varsin korostuneesti yleisenä ja kollektiivisena osallisuutena etenkin perusopetuslain 47a §:ssä. Tätä on pidettävä heikkoutena, sillä useat lasta koskevat kysymykset vaikuttavat peruskoulussa hyvin vahvasti ja konkreettisesti lapsen elämään. Lisäksi osallisuus näyttäytyy koulussa enemmänkin yhteiskunnallisten kansalaistaitojen opetteluna. Hallintopäätöksenteon yhteydessä lapsen osallisuus on turvattu hallintolaissa kuulemisena, mutta tosiasiallisen hallintotoiminnan yhteydessä oppilaan osallisuus saa velvoittavuutensa lähinnä perus- ja ihmisoikeustasolta ja hallinnon periaatteista. Johtopäätöksenä pidetään tutkielmassa esitetyn mukaisesti sitä, että nimenomaiselle lapsen henkilökohtaista osallisuutta turvaavalle säännökselle olisi tarvetta perusopetusta koskevassa sääntelyssä lapsen oikeusturvan turvaamiseksi. Lisäksi tutkielmassa esitetään johtopäätöksenä huoltajille koululainsäädännössä annetun vaikutusvallan korostuneisuus ja osittainen ristiriitaisuus. Lisäksi todetaan huoltajien vaikutusvallan olevan suhteessa siihen, millä tavoin ja, kuinka aktiivisesti huoltajat toteuttavat lapsensa osallisuutta ja ottavat lapsensa mielipiteet ja toiveet huomioon.
  • Nieminen, Minka (2022)
    Perittävän kuolema vaikuttaa monesti kaikista konkreettisimmin hänen leskeksi jäävän puolisonsa elämään. Puolison kuolema johtaa paitsi lesken elämän muuttumiseen, usein myös hänen taloudellisen toimeentulonsa ja elintasonsa heikkenemiseen. Puolison kuolemasta seuraavia taloudellisia vaikutuksia on pyritty minimoimaan lainsäädännön keinoin. Vuonna 1983 voimaan tullut lesken hallintaoikeutta koskeva PK 3:1a on yksi lesken asemaa kaikista keskeisimmin turvaava säännös. PK 3:1a:n säännös turvaa leskelle vähintäänkin oikeuden pitää ensin kuolleen puolison jäämistöön kuuluvan asunnon jakamattomana hallinnassaan, jollei lesken varallisuuteen kuulu leskelle kodiksi sopivaa asuntoa. Jos rintaperillinen tai testamentinsaaja ei vaadi jakoa, on leskellä oikeus pitää koko jäämistö jakamattomana hallinnassaan. Lisäksi leskellä on aina oikeus pitää puolisoiden yhteiseen kotiin sisältynyt tavanomainen asuinirtaimisto jakamattomana hallinnassaan. Tässä maisterintutkielmassa keskitytään PK 3:1a:n ulottuvuuksista asumissuojaan eli lesken oikeuteen pitää jäämistöön kuuluva asunto jakamattomana hallinnassaan. Tutkielman tarkoituksena on selvittää asumissuojan tarkka sisältö ja suojan saamisen edellytykset sekä kartoittaa sääntelyyn liittyviä ongelmakohtia. Kysymyksenasetteluna on tutkia, kuinka lesken asumissuojaan liittyvät tulkintaongelmat ratkaistaan. Kysymykseen vastaamiseksi tutkielmassa tarkastellaan säännöksen esitöistä ilmenevää suojasäännöksen taustaa ja tarkoitusta. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, mitä ilmenemismuotoja säännöksen tavoitteilla oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä on katsottu olevan. Toisena tutkimuskysymyksenä tutkielmassa on selvittää, voiko testamenttioikeudellisessa oikeuskirjallisuudessa muotoiltua leskelle suopean tulkinnan periaatetta soveltaa myös asumissuojaa koskevien ristiriitatilanteiden ratkaisuun. Leskelle suopean tulkinnan periaatteella tarkoitetaan sitä, että ristiriitatilanteissa tulisi valita leskelle suopea tulkintaratkaisu lesken ja perillistahon etujen ollessa vastakkain, näytön ollessa puolin ja toisin tasavahvaa. Periaatteen juuret ovat puolisoiden keskinäisissä käyttöoikeustestamenteissa. Oikeuskirjallisuudessa on selvitetty, että ensin kuollut puoliso on useimmissa tilanteissa halunnut suosia leskeä perillisiin tai toissijaisiin testamentinsaajiin nähden. Periaatteen soveltuminen lesken asumissuojaa koskeviin kysymyksiin näyttäytyy jokseenkin epävarmana. Tutkimuskysymyksiin vastattaessa tutkielmassa havaittiin, että huolimatta siitä, että lesken hallintaoikeutta koskeva sääntely on ollut voimassa jo 39 vuotta, liittyy säännöksen soveltamiseen yhä paljon tulkinnallisia epäselvyyksiä. Tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan säännöksen tarkoitusperien toteuttamiseksi PK 3:1a:n säännöstä on toisinaan syytä tulkita hieman sen sanamuodosta poikkeavasti, lesken etuja painottaen. Leskelle suopean tulkinnan periaate sopii moneen säännöksen soveltamistilanteeseen, mutta ei suinkaan kaikkiin. Tämän vuoksi periaatetta on sovellettava varoen. Ratkaisun hakeminen säännöksen tarkoituksesta ja tavoitteista on monesti perustellumpaa.
  • Storbacka, Julia (2021)
    Barn- och tvångsäktenskap är ett ämne som man tidigare inte fäst särskilt mycket uppmärksamhet vid i Finland. Såväl nationella som internationella utredningar och undersökningar tyder på att fenomenet är ett växande samhällsproblem i Europa, Norden och också i Finland med tanke på den ökande invandringen. Detta har lett till diskussioner om hur Finland kunde stärka det rättsliga skyddet mot barn- och tvångsäktenskap på olika sätt. En av dessa diskussioner rör frågan om det i Finland finns ett behov av att lagstifta om civilrättsliga regler om upphävande/ogiltigförklarande/upplösande av barn- och tvångsäktenskap. Enligt den nuvarande finländska äktenskapslagstiftningen är de personer som blivit utsatta för barn- eller tvångsäktenskap tvungna att ansöka om äktenskapsskillnad för att frigöra sig från det äktenskap de aldrig önskat ingå. Tidigare fanns det i den finländska äktenskapslagen regler om äktenskapets återgång i fråga om bland annat äktenskap ingångna under tvång. Denna bestämmelse slopades i slutet av 1980-talet. Av lagändringen följde att det för närvarande inte finns några civilrättsliga regler som på något sätt beaktar samtycket och dess giltighet vid ingående av äktenskap. Intressant är att en återinföring av en bestämmelse om upphävande av äktenskap skulle innebära ett steg bakåt i vår lagstiftning. Ur ett människorättsligt perspektiv kan det uppfattas som oskäligt att en person som fallit offer för barn- eller tvångsäktenskap tvingas genomgå en skilsmässa och ur samhällets ögon betraktas som bunden av det äktenskap hen aldrig velat ingå, genom att hen folkbokförs som skild. Därför har en del hävdat att det vore ändamålsenligt att införa nya bestämmelser som skulle ge offren en mindre påfrestande och enklare process att ta sig ur äktenskapet än genom äktenskapsskillnad. Det råder dock delade meningar kring denna fråga och andra påstår att en lagändring inte skulle verka i offrens fördel, utan snarare försämra offrens situation eller inte ha någon reell inverkan alls. Avhandlingen syftar till att granska om det i Finland finns ett behov av att lagstifta om upphävande/ogiltigförklarande/upplösande av barn- och tvångsäktenskap. I avhandlingen granskas även hur en eventuell lagändring borde utformas för att bäst tillgodose barnens och offrens rättigheter. För att svara på denna fråga har jag vänt blicken mot Sveriges, Norges och Danmarks lagstiftning. Intressant är även att de övriga nordiska länderna alla valt olika lagstiftningslösningar gällande denna fråga. I avhandlingen behandlas därför också offrens möjligheter att ta sig ur sitt barn- och tvångsäktenskap i Sverige, Norge och Danmark ur ett rättsjämförande perspektiv. Resonemangen bakom ländernas lagstiftningslösningar och följderna av dessa analyseras därefter med hopp om att kunna dra en slutsats om vilken lagstiftningslösning som vore den mest önskvärda ur ett barnrättsligt och offercentrerat perspektiv.
  • Wilenius, Viivi (2021)
    Tutkielman aiheena on tarkastella toisaalta avoliittolain hyvityskysymykseen liittyvää oikeuskäytäntöä suhteessa pesänjakajan toimivaltaan omaisuuden erottelussa. Tarkoituksena on sivuta ja selvittää avoliittolain esitöiden ja oikeuskäytännön yhtäläisyyksiä omaisuuden erottelun ja varsinkin hyvityskysymyksen täyttymisen osalta. Avoliittolaki on verrattain tuore laki, joten tarkoituksena on tutkia lain tavoitteiden toteutumista ja toisaalta sitä, miten esimerkiksi hyvityksen toteutumista on linjattu oikeuskäytännössä. Tutkielma kokoaa yhteen avoliittolain hyvityskysymyksen kannalta sellaisia relevantteja seikkoja, joita pesänjakajan tulee ottaa huomioon ratkaistessaan avopuolisoiden yhteiselämän päättämiseen liittyvässä ratkaisukäytännössä. Tarkastelu lähtee yhtäältä liikkeelle siitä, täyttääkö tarkasteltavana oleva avoliitto (ja avoero) ylipäätään avoliittolain soveltamiskynnystä. Toisaalta yksi merkittävimmistä ja käytännön työssä haasteellisimmista kysymyksistä liittyy nimenomaan avoliittolain 8 §:n mukaiseen hyvityskysymykseen. Hyvityksen edellytykset voivat ensivaikutelman perusteella vaikuttaa suhteellisen yksinkertaisilta, mutta tarkempi pohdinta ja tarkastelu paljastaa, että kyseessä ei ole aivan aukoton lainkohta. Sen seurauksena hyvityskysymystä on linjattu eri näkökulmia painottaen useissa korkeimman oikeuden ratkaisuissa, joista keskeisimmät on koostettu myös osaksi tätä tutkielmaa. Pesänjakajan työtä ajatellen erääksi haasteeksi on muodostunut avoliittolakia koskevan materiaalin hajanaisuus. Tämän tutkielman tarkoituksena on koota yhteen avoliittolain keskeisimpiä kysymyksiä helpottamaan juridisten ongelmakohtien ratkaisua.
  • Salminen, Sami (2021)
    Pääsääntöisesti kuolemasta käynnistyvä omistusoikeuden siirtymisvaihe päättyy perinnönjakoon, jossa vainajan omaisuus jaetaan hänen testamentilla määräämilleen saajille tai testamentin puuttuessa lakimääräisille perillisilleen. Aina kuitenkaan perinnönjakokaan ei muodostu päätepisteeksi, vaan suoritettuun jakoon voidaan joutua puuttumaan jälkikäteen korjaavin toimenpitein. Perillispiiriä koskevat muutokset kytkeytyvät mahdollisiin muutoksiin isyyssuhteissa. Koska isyys voidaan vahvistaa tai kumota, vaikka isäksi oletettava mies olisi jo kuollut, jättää tämä auki mahdollisuuden, että miehen kuollessa hänen rintaperillistensä joukko saattaa muuttua kuoleman ja jo suoritetun perinnönjaon jälkeen. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä toimii kysymys siitä, mitä tapahtuu perinnönjaolle silloin, jos omaisuutta jaossa perillisasemansa nojalla saaneen rintaperillisen perillisasema kumoutuu vasta perinnönjaon jälkeen, kun perittävän isäsuhde häneen kumotaan isyyden kumoamista koskevan kanteen myötä. Tässä yhteydessä keskeiseen rooliin nousee perintökaaren 23a luku ja siitä mahdollisesti saatavat analogiatulkinnat. Toisaalta pyrin hahmottamaan Suomen oikeustilaa myös muiden Pohjoismaiden sekä Saksan sääntelyyn tutustumalla. Perinnönjako on toisaalta samalla myös varallisuusoikeudellinen oikeustoimi, eikä puhtaan jäämistöoikeudellinen tarkastelu antaisi tutkimuskysymykseen riittävää vastausta. Näin ollen tarkastelun keskiössä ovat myös yleiset sopimus- ja velvoiteoikeudelliset periaatteet ja opit erityisesti koskien perusteettoman edun palautusta ja edellytysten raukeamista, jotta voidaan tyhjentävästi hahmottaa ne mahdolliset oikeudelliset konstruktiot, jotka voivat tilanteessa konkretisoitua.
  • Tanskanen, Juha (2022)
    Tutkielmassa käsitellään perinnöstä ja testamentista luopumista. Perinnöstä tai testamentista luopumisesta on kyse silloin, kun perillinen tai testamentinsaaja tahtoo luopua oikeudestaan perintö- tai testamenttisaantoon ennen siihen ryhtymistä, eikä siis ota vastaan hänelle oikeutettua osuutta perittävän jättämästä jäämistöstä. Luopuminen voi olla myös osittaista. Osittainen perinnöstä tai testamentista luopuminen onkin tutkielmassa erityisesti käsiteltävä aihe. Tutkielmassa käsitellään perinnöstä tai testamentista luopumista koskevia keskeisiä periaatteita ja niitä koskevaa tulkintaa. Tutkielmassa selvitetään myös sitä, mitkä ovat ne taustalla vaikuttavat syyt, joiden takia perinnöstä tai testamentista yleensäkään luovutaan. Jäämistöön kytkeytyvät verosuunnittelulliset oikeustoimet nousevat sen kysymyksen yhteydessä käsiteltäväksi. Tutkielman tutkimuskysymysten pääpaino on perintöverovelvollisuuden muodostumista koskevissa yksityiskohdissa erityyppisissä perinnöstä tai testamentista luopumisen tai perintöosuuden luovutuksen käsittävissä tilanteissa. Keskeisenä aiheena on siis perinnöstä tai testamentista luopumisen ja perintöverotuksen välinen suhde. Tutkielmassa tarkastellaan tehokkaan ja tehottoman luopumisen välistä eroavaisuutta ja kyseisille käsitteille annettavaa merkitystä luopumisen oikeudellisten vaikutusten tarkastelun näkökulmasta. Tehokkaan ja tehottoman luopumisen välisellä rajanvedolla voi olla merkittävä vaikutus sen suhteen, onko luopumistahdonilmaisun antaneella luopumistahdostaan huolimatta velvollisuus suorittaa perintöveroa luopumisen kohteena olevasta perintöosuudesta. Perintöverotuksen kannalta vain tehokas luopuminen saattaa saada aikaan sen, että luopuja välttyy perintöverovelvollisuudelta luopumisen kohteena olevan perintöosuuden osalta. Perinnöstä osittaisen luopumisen kohteena olevaan perintöosuuteen saattaa kohdistua niin sanottu kahdenkertainen verotus. Tällainen erityislaatuinen tilanne voi muodostua silloin, kun luopuminen on tulkittava perintöverotuksen kannalta tehottomaksi. Perintöverotuksen kannalta tehottoman luopumisen seurauksena perillinen joutuu suorittamaan perintöveroa koko perintöosuutensa perusteella, vaikka hän olisi luopunut siitä osittain, ja luopumistahdonilmaisun kohteena olevan osuuden saaja joutuu suorittamaan vastaanottamastaan osuudesta lahjaveron. Testamentista osittain luopuja saattaa kuitenkin välttyä perintöverovelvollisuudelta luopumisen kohteena olevan jäämistöosuuden osalta. Tutkielmassa selvitetään sitä, onko perinnöstä tai testamentista luopumisen verotuksen oikeustila todellakin edellä kuvatun olettaman mukainen. Siihen liittyen tutkielmassa pohditaan perinnöstä tai testamentista osittaisen luopumisen perintöverotuksessa omaksuttuja ratkaisukäytäntöjä myös yhdenvertaisuuden toteutumisen näkökulmasta.
  • Vanne, Elina (2021)
    Tutkimuksen tarkoituksena on arvioida lakitekstin säätämishistorian ja tulkinnan, oikeustieteellisen kirjallisuuden sekä aihetta koskevan käräjä- ja hovioikeuskäytännön perusteella, millainen perillisen käyttäytyminen voi konstituoida perintökaaren 15:4:n mukaisen perusteen poistaa perilliseltä oikeus lakiosaansa. Tutkimusnäkökulma on pääasiassa lainopillinen, minkä lisäksi tutkimus tukeutuu oikeushistoriaan ja oikeusvertailuun. Lisäksi tutkimus on siinä mielessä empiirinen, että oikeustapausaineiston tarkastelu on olennainen osa sitä. Tämä kuitenkin johtuu lähinnä aihetta käsittelevän kirjallisuuden vähyydestä, eikä tavoitteena ole ollut muodostaa kattavaa kuvaa PK 15:4:n reaalisesta soveltamiskäytännöstä. Perinnöttömäksi tekemistä koskeva säännös on kulkenut käytännössä saman sisältöisenä mukana perintökaaren esitöissä aina 1930-luvulta lähtien, ja PK 15:4 on säilynyt muuttumattomana perintökaaren voimaantulosta 1.1.1966 lähtien. Perhe- ja jäämistöoikeudellisten lainsäädäntöratkaisujen tulisi kestää aikaa, mutta PK 15:4:n sanamuodon perustelut olivat alun perinkin hyvin suppeat, ja siitä esitetyt tulkinnat ovat muuttuneet useaan otteeseen viimeisten 55 vuoden aikana. Lainkohdan soveltamisen lopputulos on näin ollen nykyäänkin hyvin vaikeasti ennustettavissa, mikä on ongelma niin perittävän kuin perillisenkin kannalta. Soveltamiskäytännössä myös annetaan varsin vähän tilaa testamenttioikeuden johtavalle periaatteelle, PK 11:1:ssä ilmaistulle perittävän tahdon kunnioittamiselle. Rikosperusteinen perinnöttömäksi tekeminen vaatii pääsääntöisesti, että perillinen on tullut tuomituksi yhdestä tai muutamasta vakavasta rikoksesta tai lukuisista, pitkän ajan kuluessa tehdyistä vähäisemmistä rikoksista vähintään ehdolliseen vankeuteen. Toisaalta esimerkiksi pelkkä sakkorangaistukseen johtanut lieväkin pahoinpitely on riittänyt perusteeksi, kun rikos kohdistui perittävään itseensä. Kunniattomassa ja epäsiveellisessä elämässä on pääroolissa useimmiten perillisen liiallinen alkoholinkäyttö ja etenkin tämän seurannaisvaikutukset perilliseen itseensä ja tämän lähipiiriin. Myös esimerkiksi vakava sopimusrikkomus perittävän kanssa tehtyyn kauppaan liittyen on katsottu riittäväksi perusteeksi, joskin tässä tapauksessa tuomioistuin nimenomaisesti totesi, ettei kyse ole sananmukaisesti perillisen kunniattomasta ja epäsiveellisestä elämästä. Tällainen fundamentaalisesti arvostussidonnainen peruste perinnöttömäksi tekemiselle on monella tapaa hyvin ongelmallinen, ja ehdotankin sen poistamista lainsäädännöstä. Perinnöttömäksi tekeminen ei edellytä, että perittävä itse tai joku hänen läheisensä on ollut rikoksen kohteena, vaan rikoksen tai kunniattoman ja epäsiveellisen elämäntavan on ainoastaan tullut ”syvästi loukata” jompaakumpaa tahoa. De lege ferenda ehdotan muun muassa, että perinnöttömäksi tekeminen sidottaisiin yksin-omaan perittävään tai tälle läheiseen henkilöön kohdistuneeseen rikokseen, kuten esimerkiksi Norjassa on tehty. Yleisesti ottaen lakiosasuoja nähdäkseni perustelee itsensä nyky-yhteiskunnassa lähinnä vuosisataisella germaanis-romaanisella perinteellä sekä rintaperillisten tasa-arvolla, enkä näe syitä, miksei lakiosaoikeudesta voitaisi luopua kokonaan. Realistisin välitön lainsäädäntöratkaisu PK 15:4:n moniin ongelmiin olisi lakiosaoikeuden rajoittaminen esimerkiksi kolmas- tai neljäsosaan laskennallisesta perintöosuudesta sekä katon säätäminen lakiosan suuruudelle, mistä jälkimmäinen on toteutettu Norjassa jo 1970-luvulla. Samalla KKO:n tulisi antaa uusi, paremmin PK 15:4:n tulkintaa ohjaava ennakkoratkaisu, tai vähintäänkin alempien oikeusasteiden tulisi alkaa soveltaa lainkohtaa yhdenmukaisemmin. Tapausten harvinaisuus kuitenkin tekee tästä ongelmallista.
  • Nyberg, Alex (2021)
    Yrityksen sukupolvenvaihdosta pyritään helpottamaan myöntämällä perintö- tai lahjaverotukseen verohuojennus. Huojennuksesta säädetään perintö- ja lahjaverolain 55 §:ssä. Verohuojennuksen tarkoituksena on turvata yritystoiminnan jatkuvuus ja työpaikkojen säilyminen sukupolvenvaihdoksessa. Yrityksen sukupolvenvaihdos aiheuttaa perinnön tai lahjan saajalle veroseuraamuksia, jotka voivat olla monessa tilanteessa hyvinkin suuret. Lainsäädännössä on ajateltu, että yritystoiminnan vaarantuminen perintö- tai lahjaveron takia ei ole tarkoituksenmukaista. Tästä verosta ei ole haluttu kuitenkaan luopua kokonaan. Näin ollen lainsäätäjä on päättänyt, että sukupolvenvaihdokseen myönnettävällä verohuojennuksella päästään tyydyttyvään lopputulokseen. Tutkielmassa syvennyn tutkimaan perintö- ja lahjaverolain 55 §:n mukaisen yrityksen ja yritysvarallisuuden käsitettä. Käsitteitä ei ole määritetty laissa eikä lain valmisteluaineistoissa. Lisäksi käsitteiden määrittelyyn liittyy epävarmuutta ja oikeuskäytäntö on ollut vuosien saatossa vaihtelevaa. Näin ollen mielestäni on perusteltua syventyä näiden käsitteiden määrittelyyn. Tutkielmassa käsitteiden määrittelyssä hyödynnän lain esitöitä, oikeuskäytäntöä, oikeuskirjallisuutta ja verohallinnon ohjeistusta. Näiden perusteella kokoan tulkintaohjeita yrityksen ja yritysvarallisuuden käsitteen määrittelyyn. Yrityksen käsitteen määrittäminen on hyvin merkityksellistä sen vuoksi, että sen perusteella rajataan ulkopuolelle huojennuksen alle kuuluvat ja sen ulkopuolelle jäävät yritykset. Yritysvarallisuuden määrittelyssä puolestaan rajataan mihin osaan yrityksen varallisuudesta huojennus voidaan myöntää ja mikä osa yrityksen varallisuudesta jää huojennuksen ulkopuolelle. Tämän lisäksi tutkielmassa käyn läpi sukupolvenvaihdosta yleisesti, jotta prosessista saa kohtuullisen kokonaiskuvan. Omana lukuna on myös huojennuksen laskeminen, joka on monimutkainen tehtävä. Huojennuksen laskemiseen liittyy olennaisesti yritysvarallisuuden käsitteen määrittely tapauksissa, jossa osa varallisuudesta jätetään huojennuksen ulkopuolelle.
  • Takala, Minni (2022)
    Perintökaaren (1965/40) 23:7.1:n mukaan pesänjakajan on määrättävä perinnönjaon aika ja paikka sekä todistettavasti kutsuttava osakkaat toimitukseen. Pesänjakajan on, jos kaikki osakkaat ovat tulleet saapuville, koetettava saada heidät sopimaan jaosta. Jos sopimus saadaan aikaan, jako on toimitettava sen mukaisesti. Tässä tutkielmassa tarkastellaan pesänjakajan roolin ja osakkaiden sopimusvapauden välistä suhdetta pesänjakajan toimittamassa toimitusjaossa. Perinnönjako on osakkaiden kannalta merkityksellinen toimitus, sillä lähtökohtaisesti he saavat omaisuuden omistusoikeuden perinnönjaon tultua lainvoimaiseksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka laajaksi osakkaiden sopimusvapaus toimitusjaon sisällöstä voidaan ymmärtää ja mihin sopimusvapaus rajoittuu. Lisäksi toimitusjakoon liittyvänä tutkielmassa käsitellään pesänjakajan velvollisuuksia ja mahdollista vahingonkorvausvastuuta. Tutkielmassa esitetään, että osakkaiden sopimusvapaus toimitusjaon sisällöstä on ymmärrettävä laajaksi: heillä on esimerkiksi yksimielisinä oikeus sivuuttaa testamentintekijän testamentissaan antamat jaon sisältöä koskevat määräykset. Pesänjakajan on toimitettava jako osakkaiden sopimuksen mukaisesti, vaikka se johtaisi kohtuuttomuuteenkin. Osakkaiden sopimus voi kuitenkin koskea ainoastaan heidän keskinäisiä suhteitaan. Toisen merkittävän rajoituksen osakkaiden sopimukselle muodostaa edunvalvonnassa oleva osakas. Mikäli pesän osakas nimittäin on edunvalvonnassa, on pesänjakajalla velvollisuus kontrolloida sopimusta ja valvoa, että se on edunvalvonnassa olevan osakkaan edun mukainen. Pesänjakajan on toimittava toimessaan objektiivisuus- ja informaatiovelvollisuutensa mukaisesti siten, että kullakin osakkaalla on tasavertainen mahdollisuus vedota omiin oikeuksiinsa. Vaikka perintökaari ei mainitsekaan mitään pesänjakajan vahingonkorvausvastuusta, on pesänjakaja lähtökohtaisesti korvausvastuussa esimerkiksi virheellisten neuvojensa tai toimiensa aiheuttamista vahingoista pesän osakkaille. Pesänjakajan korvausvastuun ollessa sopimukseen perustuvaa, ovat puhtaat varallisuusvahingotkin lähtökohtaisesti korvattavia.
  • Pigg, Minnamari (2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan elatuslain 1 §:n mukaista lapsen oikeutta riittävään elatukseen suhteessa lain 2 §:n mukaiseen vanhemman elatuskykyyn. Pyrin tarkastelemaan sitä, miten vanhemman elatuskykyä ja siinä tapahtuviin muutoksia arvioidaan sekä missä määrin vanhemmalla on esimerkiksi velvollisuus tinkiä omasta elintasostaan taatakseen lapsen riittävän elatuksen toteutumisen. Lisäksi tarkastelen sitä, miten lapsen tarve ja vanhemman elatuskyky suhtautuvat toisiinsa. Tutkimuksessa on tarpeen syventyä erityisesti riittävän elatuksen käsitteen ympärille. Näkisin, että riittävän elatuksen käsite tarkoittaa myös sitä, että lapsen etu toteutuu parhaiten elatusapua koskevissa ratkaisuissa. Riittävä elatus tarkoittaa sellaista elatusta, jossa lapsen tarpeet tulevat asianmukaisella tavalla tyydytyksi. Lisäksi tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan sitä, miten esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisuissa on otettu huomioon lapsen tarve suhteessa vanhemman elatuskykyyn sekä miten ratkaisuissa, oikeuskirjallisuudessa ja elatusapuohjeessa on suhtauduttu vanhemman elatuskyvyssä tapahtuviin muutoksiin. Tutkimuskysymykselle on tarvetta, sillä erityisesti lapsen edun periaatteen kannalta elatuslaki on ongelmallinen. Itse elatuslaissa sitä ei ole mainittu ollenkaan sekä sen valmistelussa se on vaikuttanut vain varsin välillisesti. Lasten oikeuksien sopimus ratifioitiin1970-luvulla lapsioikeudelliset periaatteet eivät olleet vielä lyöneet itseänsä Suomen lainsäädännössä läpi sillä tasolla kuin ne tänä päivänä tulisi olla.
  • Laaksonen, Ville (2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan perintö- ja lahjaverolain 55 §:n mukaisten sukupolvenvaihdoshuojennusten maksuun panoon johtavaa pääosan luovutusta pykälän 5 momentin nojalla. Luovutusta ei ole määritetty lain tasolla, vaikka luovutusta sekä pääosan luovutusta on käsitelty lakia koskevissa esitöissä. Tutkielmassa keskitytään osakeyhtiössä tapahtuvaan sukupolvenvaihdokseen, jolloin luovutuksen kohteena ovat osakeyhtiön osakkeet. Toisessa luvussa tarkastellaan sukupolvenvaihdoshuojennusten soveltumisedellytyksiä perintö- ja lahjaverolain 55–57 §:n nojalla. Tutkimuskysymyksen kannalta keskeisimmät kysymykset kohdistuvat vähimmäisomistusosuuteen sekä tosiasiallisen päätöksentekovallan käyttömahdollisuuteen, sillä näillä katsotaan olevan merkitystä myös myönnettyjen sukupolvenvaihdoshuojennusten menettämisen osalta. Kolmannessa luvussa käsitellään perintö- ja lahjaverolain 55 §:n 5 momenttia ja niitä edellytyksiä, joiden nojalla myönnetyt sukupolvenvaihdoshuojennukset voidaan panna maksuun veronkorotuksin. Tarkastelun kohteena ovat etenkin perintöverotuksen uudistamistoimikunnan mietinnössä sekä sukupolvenvaihdosten perintö- ja lahjaverotyöryhmän mietinnössä esitetyt kannanotot huojennusjärjestelmän tavoitteista ja tarkoituksista sekä huojennusten menettämisestä. Tulkinta-apuna käytetään lisäksi tuloverolain 48 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisen sukupolvenvaihdoshuojennussäännöstä koskevia esitöistä ja oikeuskäytäntöä. Neljännessä ja viidennessä luvussa käsitellään niitä erityiskysymyksiä, jotka liittyvät osakeyhtiön sukupolvenvaihdokseen. Neljännessä luvussa käsiteltävät kysymykset liittyvät laajempaan kysymykseen siitä, tulkitaanko osakkeiden luovutusta perintö- ja lahjaverolain mukaisesti vai sovelletaanko kyseiseen tilanteeseen soveltuvaa erityislakia. Luvussa esitettyä käytetään laajalti hyödyksi muualla tutkielmassa, sillä luvussa esitetty tuo esille sukupolvenvaihdoshuojennusten menettämiseen liittyvät tulkintavaikeudet. Viidennessä luvussa käsitellään niitä tilanteita, joissa sukupolvenvaihdoshuojennuksen kohteena olevassa osakeyhtiössä toteutetaan yritysjärjestelyitä viiden vuoden määräajan sisällä. Tarkastelun kohteena on ensinnäkin mitkä yritysjärjestelyt johtavat huojennusten menettämiseen, ja toiseksi mitkä katsotaan yritysjärjestelyn jälkeen niiksi osakkeiksi, joiden luovutus johtaa huojennusten menettämiseen. Kuudennessa ja seitsemännessä luvussa käsitellään osakkeiden pääosan luovutusta osakeyhtiöoikeuden näkökulmasta. Kuudennessa luvussa käsitellään osakkeiden pääosan luovutusta suhteellisen omistusosuuden vähenemisen johdosta, mikä voi aiheutua esimerkiksi osakeyhtiössä toteutetun osakeannin seurauksena. Tutkielmassa on päädytty esittämään, että huojennuksen saajan suhteellisen omistusosuuden vähenemistä olisi perustellumpaa arvioida tosiasiallisen päätöksentekovallan vähentymisen kautta. Seitsemännessä luvussa tarkastellaan vähemmistöosakkeenomistajien suojaksi katsottavien osakkeiden lunastusvelvollisuuksien ja -oikeuksien suhdetta osakkeiden luovutukseen. Tarkastelussa hyödynnetään perintö- ja lahjaverolain esitöissä esitettyjä kannanottoja vapaaehtoisiin ja pakkotäytäntöön perustuvien luovutusten erottelusta. Kahdeksannessa luvussa tarkastellaan osakassopimuksia ja niissä olevia ehtoja, joiden perusteella sukupolvenvaihdoshuojennusten kohteena olevat osakkeet voidaan joutua tarjoamaan muille lunastettavaksi. Tarkastelussa hyödynnetään laajalti oikeuskäytäntöä sekä perintö- ja lahjaverolain esitöissä esitettyjä kannanottoja. Osakassopimusten ja sukupolvenvaihdoshuojennusten menettämisen väliseen suhteeseen ei pystytä antamaan vastausta, ja tutkielmassa esitettyihin tulkintoihin vaaditaan vahvistus oikeuskäytännöstä.
  • Vehanen, Rosa (2021)
    Perittävän rintaperillisellä on oikeus lakiosaan, joka suojaa perillisen perintöoikeutta perittävän tekemää testamenttia ja tiettyjä elinaikanaan tekemiä oikeustoimia vastaan. PK 7:3.3:n mukaan pesän varoihin on lisättävä perittävän antama sellainen lahja, jolla on ilmeisesti tarkoitettu suosia sen saajaa lakiosaan oikeutetun perillisen vahingoksi. Tutkielmassa keskitytään tähän PK 7:3.3:n mukaiseen suosiolahjaan. Tutkielmassa perehdytään suosiolahjasäännöksen säätämisprosessiin. Koska suosiolahjasäännöksen tarkoitus on vahvistaa lakiosaoikeutta, syvennytään myös lakiosaoikeuden taustoihin ja tarkoitukseen. Näin ollen tutkimuskohteena ovat suosiolahjasäännöksen taustalla olevat arvot ja periaatteet. Suosiolahjassa voidaan katsoa olevan kyse perittävän ja perillisen vastakkaisten oikeuksien välisestä jännitteestä ja tasapainosta, sillä perittävällä on oikeus tehdä omaisuuttaan koskevia oikeustoimia ja saada aikaan tietyt oikeusvaikutukset ja perillisellä on puolestaan oikeus periä tietty minimiosuus jäämistöstä perittävän tekemistä oikeustoimista huolimatta. Tutkielmassa selvitetään, mihin asti perittävällä on oikeus määrätä omaisuudestaan ja tehdä eläessään oikeustoimia sellaisin oikeusvaikutuksin kuin hän on tarkoittanut ja missä vaiheessa perillisen perintöoikeus menee tämän disponointivallan edelle. Suosiolahjassa on myös kyse perillisten välisestä tasajaosta ja yhdenvertaisesta kohtelusta. Lisäksi tutkielmassa käsitellään yksityiskohtaisesti suosiolahjasäännöksen tunnusmerkistöä ja sen tulkintaongelmia. Lopuksi arvioidaan suosiolahjasäännöksen tarpeellisuutta de lege ferenda, eli onko suosiolahjasäännös ylipäätään nyky-yhteiskunnassa tarpeellinen vai onko lainsäädännössä kenties muutostarpeita ja jos on, millaisia muutostarpeita. Tutkielma noudattaa kronologista järjestystä, jossa aluksi tehdään historiallinen katsaus lakiosajärjestelmän kehittymiseen, tarkastellaan voimassa olevaa oikeutta ja lopuksi on de lege ferenda -pohdintaa.
  • Koskinen, Mikael (2021)
    Tutkielmassa käsitellään sitä määräaikaa, jossa testamenttia koskevat kanteet tulee nostaa. Pyrin löytämään vastausta siihen kysymykseen, missä määräajassa testamentin moite-, tulkinta-, ineksistenssi-, tehottomuuskanne, kilpailevien testamentinsaajien väliset kanteet sekä peruuttamiskanne tulisi nostaa. On kuitenkin tärkeää muistaa se, että vastaajan tulee aina tehdä kanteen myöhässä nostamisesta prosessiväite, sekä vaatia kanteen hylkäämistä liian myöhään nostettuna. Mikäli prosessiväitettä ei tehdä tuomioistuin tutkii kanteen, vaikka se nostettaisiin myöhässä. Tämä johtuu siitä, ettei tuomioistuin tutki viran puolesta onko kanne tullut ajoissa nostetuksi. On olennaista myös tiedostaa se, että usein on tarkoituksenmukaista hakea pesänselvittäjää tai -jakajaa, joilla on laajat valtuudet ratkaista testamentteja koskevia riitoja, joten kanteeseen turvautuminen ei ole usein ensimmäinen reagointivaihtoehto testamenttia koskevissa erimielisyyksissä. Varsinaisen tutkimuskysymyksen lisäksi otan esille myös muitakin aiheeseen läheisesti liittyviä tulkintakysymyksiä. Esimerkiksi otan tutkielmassa kantaa niihin vaikutuksiin, joita testamentin hyväksymisellä on. Tämän käsittely kytkeytyy vahvasti itse tutkimuskysymykseen johtuen siitä, että, jos katsotaan testamentin hyväksyneen henkilön voivan turvautua hyväksymisestä huolimatta testamenttia koskeviin kanteisiin, on olennaista pyrkiä löytämään vastaus siihen missä ajassa kyseiset kanteet pitää tällöin nostaa. Tutkimuskysymyksen käsittelylle on tarvetta, koska oikeuskirjallisuudessa ei ole syvällisesti tarkasteltu nyt käsiteltävää kysymystä. Tarvetta tutkielmalle lisää myös se, että perintökaari, joka sääntelee testamentista, ei sisällä mitään määräaikoja kanteiden nostamiselle. Ainoana poikkeuksena on perintökaaren 14:5:n, jonka mukaan testamentin moitekanne tulee nostaa kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun perillinen sai tiedon testamentista. Kaikkien muiden testamenttia koskevien kanteiden suhteen ei perintökaaressa kuitenkaan löydy vastausta sille, missä ajassa ne pitää nostaa. Oikeuskäytännössä on kuitenkin annettu useita ennakkopäätöksiä, joista käy selvästi ilmi se, että mahdollisuus kanteiden nostamiseen on sidottu usein määräaikaan, ilman nimenomaista perintökaaren säännöstä. Kyseistä määräaikaa on oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa nimitetty kohtuulliseksi ajaksi. Pyrin tutkielmassa selvittämään sitä, kuinka laajasti kohtuullisen ajan käsitteeseen voidaan turvautua, muiden kuin testamentin moitekanteen kohdalla. Tarkoituksenani on myös löytää mahdollisimman täsmällinen sisältö kohtuullisen ajan käsitteelle testamenttioikeudessa.