Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by study line "Practical Philosophy"

Sort by: Order: Results:

  • Ainola, Suvi (2021)
    Maisterintutkielma tarkastelee sitä, mitä tekopyhyys politiikassa David Runcimanin mukaan on. Samalla se erittelee ja analysoi sitä, miten tekopyhyyteen politiikassa kannattaisi Runcimanin mukaan suhtautua. Tutkielman pääasiallisena kirjallisena lähteenä toimii David Runcimanin teos Political Hypocricy. The Mask of Power, From Hobbes to Orwell and Beyond (2018), jossa Runciman esittelee historiallisten ajattelijoiden näkemyksiä tekopyhyydestä sekä eri historiallisina aikakausina esiintynyttä tekopyhyyttä politiikassa. Tutkielma ei ainoastaan esittele Runcimanin näkemyksiä, vaan liittää ne poliittisen realismin kehikkoon. Tämän vuoksi tutkielmassa käydään läpi myös sitä, mitä poliittinen realismi on ja miten se eroaa lähtökohdiltaan moralisista tai idealistisista politiikan teorioista. Työssä tekopyhyys määritellään Runcimanin näkemysten mukaisesti teeskentelyksi tai roolin ottamiseksi, josta Runciman kirjoittaa myös naamion käyttämisenä. Runcimanin mukaan yksittäisen poliitikon tekopyhyys on harvoin vaarallista, ellei tekopyhyys näyttäydy yhteiskunnallisten rakenteiden, kuten demokratian, yläpuolelle nousemisena. Sen sijaan, että tekopyhyyttä lähdettäisiin vastustamaan, Runciman kehottaa lukijaa hyväksymään politiikan teon sisäsyntyisen tekopyhän luonteen areenana, jossa poliitikon on tukeuduttava rooliin. Demokratiassa kansalaiset voivat äänestää edustajansa, joten tärkeämpää kuin torjua tekopyhyyttä ja vaatia poliitikoilta vilpittömyyttä, on Runcimanin mukaan pohtia sitä, minkälaisia tekopyhiä haluamme poliitikkojemme olevan. Tutkielmassa tuodaan ilmi Runcimanin esille nostama näkemys, jossa politiikassa on nimittäin harvoin kyse totuuden ja valheen valinnasta, vaan pikemminkin politiikassa tehdään jatkuvasti valintoja siitä, minkälaisia valheita ja totuuksia siellä esitetään. Tutkielmassa Runcimanin teoksesta nostetaan Hobbesin näkemys siitä, että tekopyhyys ei ole suurin huolenaiheemme, jos politiikka toimii: yksittäisten poliitikkojen tekopyhyys ei ole vaarallista, kunhan poliitikot pelaavat roolinsa totuudellisesti eli kunnioittaen yhteiskunnallisia rakenteita. Tutkielmassa tarkastellaan tietoisen ja tiedostamattoman tekopyhyyden hyviä ja huonoja puolia Mandevillen näkemyksistä, tekopyhyyden hyötyjä Benthamin filosofiasta ammentaen, Orwellin varoituksia vilpittömyyden ja totuuden puhumisen terrorista ja siitä, kuinka anti-tekopyhyys usein muuttuu tekopyhyydeksi eli samaksi paheeksi, jota se lähti alunperin vastustamaan. Työssä poliittinen realismi määritellään tavaksi ymmärtää politiikkaa niin, että se huomioi ensisijaisesti oikean elämän lainalaisuuksia, eikä pelkästään pyri määrittelemään poliittisia ihanteita. Tutkielmassa tarkastellaan poliittisen realismin traditiota sen historian ja klassisten ajattelijoiden, kuten Augustinuksen ja Thukydideen kautta. Työssä nostetaan myös nykyaikainen akateeminen keskustelu poliittisesta realismista William A. Galstonin artikkelin Realism in Political Theory (2010) avulla, jonka mukaan poliittisen realismin ajattelijoita yhdistää neljä perustavaa näkemystä: 1) utopistisen yhteiskunta-ajattelun vastustaminen 2) konfliktien ja arvo- ja eturistiriitojen olennaisuus politiikan ytimessä 3) politiikan erityisyys ja autonomisuus ihmisen toimintana, jota ei tule lähestyä ainoastaan ylhäältä tulevien moraalisten tai eettisten menettelyiden toimintakenttänä sekä 4) fokusoiminen poliittisiin instituutioihin ja menettelyihin, joissa poliittisia kamppailuja käydään. Tutkielmassa esitetään, että politiikka nähdään jakautuvan viralliseen näyttämöön ja politiikan takahuoneeseen, jonka takia roolien esittämistä eli tekopyhyyttä politiikassa tarvitaan. Tämän vuoksi tutkielmassa tarkastellaan Platonin Valtiossa esitettyä hallitsijoiden oikeutettua valhetta. Koska sekä aihepiiri tekopyhyys politiikassa että politiikan tutkimuksen traditio poliittinen realismi ovat kiinnostuneita käytännön elämän esimerkeistä, tutkielmassa sovelletaan molempia näkemyksiä ja teorioita tutkimalla tekopyhyyden teemoja ja elementtejä Suomen pääministerin Sanna Marinin ateriaetuuskohua keväältä 2021 esimerkkitapauksena. Tutkielmassa punotaan yhteen tekopyhyys politiikassa poliittiseen realismiin siten, että Runcimanin näkemys tekopyhyyden sietämisestä ja vilpittömyyden vaatimuksesta luopumisesta noudattelee poliittista realismia, joka vastustaa utopia-ajattelua. Runcimanin näkemykset voidaan tutkielman mukaan ymmärtää noudattavan myös realismin perinteen näkemystä politiikasta autonomisena ihmisen pyrkimyksenä, joka vaatii harkintaa ja ajan ja kontekstin tajua niin, ettei siihen aina voida soveltaa universaaleja moraalisia vaatimuksia esimerkiksi totuuden puhumisesta. Runcimanin työ fokusoituu myös politiikan instituutioihin, kuten poliitikon työhön, internetin ja some-ajan politiikkaan sekä politiikan journalismiin ottaen kaikki nämä poliittiset areenat huomioon. Tutkielman mukaan muun muassa nämä ovat syitä, jonka mukaan Runcimanin näkemyksiä voidaan pitää pohjavireeltään realistisena tapana ymmärtää politiikkaa.
  • Smolander, Alma (2021)
    Maisterin tutkielmassa käsitellään demokratian rajaamisen ongelmaa eli sitä, kenellä on oikeus osallistua demokraattiseen päätöksentekoon sekä sitä, miten erilaiset rajaukset toteuttavat demokratian sisäistä arvoa. Näitä kysymyksiä käsitellään työssä vertailemalla David Heldin ja Thomas Christianon näkemyksiä. Molempien mukaan autonomia ja yhdenvertaisuus ovat osa demokratian sisäistä arvoa. Demokratia tulee rajata siten, että autonomia ja yhdenvertaisuus toteutuvat mahdollisimman hyvin. Heldille tämä tarkoittaa sitä, että demokratiaa toteutetaan paikallisella, kansallisella, alueellisella tai globaalilla tasolla kysymyksestä riippuen. Christianon mukaan yhdenvertaisuus ja autonomia toteutuvat parhaiten kansallisen demokratian kontekstissa. Heldin ja Christianon näkemykset liitetään työssä myös osaksi laajempaa keskustelua, jossa kaksi koulukuntaa ovat vaikutusperiaate ja alaisuusperiaate. Held kannattaa vaikutusperiaatetta. Christianon näkemystä voidaan pitää alaisuusperiaatteen muotona. Vaikutusperiaatteen mukaan jokaisen, johon päätös vaikuttaa, tulisi päästä mukaan päätöksentekoon. Heldin mukaan globalisaation takia ihmisiin vaikuttavat voimakkaasti ylirajaiset vaikutukset. Jos rajaamme demokratian osallistujajoukon nykyisten valtioiden mukaan, ihmiset eivät pysty toteuttamaan autonomiaansa tarpeeksi hyvin vaan heihin kohdistuu vaikutuksia, joihin he eivät voi vaikuttaa. Demokratian alueen tulee siis vaihtua päätösten vaikutusten mukaan. Ongelmana näkemyksessä on muun muassa se, että on mahdotonta määritellä, mitä vaikutuksilla tarkoitetaan. Alaisuusperiaatteen mukaan jokaisen, joka on jonkin valtaa käyttävän instituution alainen, tulee päästä mukaan vaikuttamaan siihen. Christianon näkemyksessä valtaa käyttävillä instituutioilla tarkoitetaan nykyisiä demokraattisia valtioita. Hänen mukaansa yksittäiset päätökset aiheuttavat erilaisia vaikutuksia, mutta kun ihmiset vaikuttavat toisiinsa jatkuvasti, päätösten vaikutukset tasoittuvat ja yhdenvertaisuus toteutuu. Held on kritisoinut näkemystä esittämällä, että globalisaation myötä vaikutukset ovat pitkälti ylirajaisia. Toisaalta Heldin omaa näkemystä pidetään melko kunnianhimoisena, ja ylikansallisen demokratian toteutumista haastavana. Heldin ja Christianon näkemysten vertailun jälkeen työssä tuodaan esille Eva Ermanin näkökulma, joka pyrkii yhdistämään vaikutus- ja alaisuusperiaatteet. Ermanin mukaan demokraattisessa päätöksenteossa toisistaan voidaan erottaa kaksi erilaista osaa. Nämä ovat lainsäädäntö, joka on Ermanin mukaan tärkeämpi osa, sekä politiikan linjaukset. Lainsäädäntöprosessiin tulee Ermanin mukaan soveltaa sekä vaikutus- että alaisuusperiaatetta. Politiikan linjauksiin riittää pelkän vaikutusperiaatteen käyttäminen. Näkemyksen etuna on, että vaikutusperiaatteen avulla pystytään oikeuttamaan yksittäisiä, ylirajaisiakin vaikutuksia aiheuttavia päätöksiä. Kuitenkin Ermanin näkemys, nykyisten rajojen priorisointi, vaikutusperiaatteen kautta muodostetut rajat sekä kaikki muut mahdolliset tavat rajata demokratiaa ovat osaltaan puutteellisia. Täydellistä tai lopullista demokratian rajausta ei ole olemassa. Tämän takia keskustelua tulee käydä jatkuvasti ja olemassa olevia rajauksia haastaa ja uudelleen arvioida.
  • Snellman, Otto (2021)
    Why those that are most responsible and capable in the climate crisis are not doing nearly enough? Stephen Gardiner argues that in addition to diagnosing the failures of ethical agency amid the crisis, climate ethicists should face them head-on. He outlines “ethics of the climate transitions” or, shortly, transition ethics. It aims to help in building ethical motivation for the institutional overhaul needed to limit the heating to 1,5°C. The work addresses transition ethics and the ambitious ideas on ethical action-guidance put forward in it. It is argued that transition ethics should be understood as concessive theory in David Estlund’s sense. It weighs moral correctness of principles and motivations with their practicability. In concessive transition ethics, the empirically informed diagnosis of the climate crisis and the advocated ethical prescriptions should be in constant interaction. Transition ethics should remain flexible about degrees and areas of concession. It should also stay properly modest: its prescriptions are not the ultimate expression of climate justice, but something to work on in the uncertain and complex circumstances of the climate crisis. Transition ethics is put to test by noting that climate ethicists are not insulated from the various problems of ethical agency that the climate crisis breeds. Appropriating Gardiner’s ideas and political realism, it is argued that transition ethicists are threatened by theoretical vices. These are rooted in the indeterminate approach of weighing practicability and moral constraints. By reviewing recent contributions in climate change communication and social and moral psychology, it is showed that Gardiner’s “moral corruption” diagnosis and “defensive ethics” may be subject to the theoretical vice of wishful thinking. Yet if transition ethicists guard against wishful thinking too eagerly, another theoretical vice called strategic inconsiderateness awaits them. The more specific root of the twin vices is located in the role of prescriptions in transition ethics. They may either overtly condition the diagnosis or be reduced to mere strategic communication. To get some clarity on the proper role of ethical prescriptions, the issue is further discussed in a context crucial for transition ethics, i.e., political legitimacy. It is argued that Gardiner’s argument called the global test is a condition of political legitimacy amid the climate crisis. The test shows why the prevailing but failing institutions should be rejected. Yet it is argued that the normative grounds of the global test and its status as a concessive and action-guiding prescription are ambiguous. Therefore, two alternative interpretations of the test are outlined, one based on political realism and other on Allen Buchanan’s theory of political legitimacy. It is concluded that the Buchanian approach is more apt as a benchmark of transitional prescriptions. It informs flexibility of concession and shows some limits to modesty and political realist suspicion. The conclusion is that relatively non-concessive ethical prescriptions may be an antidote against the theoretical vices amid the fog of confusion of the climate crisis. Ethical integrity may also help transition ethicists to be relevant for the global climate movement ushering the ethical climate transitions.
  • Huotari, Edna (2022)
    Hygiene as a phenomenon is constantly present in our lives but it is rarely questioned. This thesis explores the concept of hygiene as a large-scale, social phenomenon and as a tool of oppression. My approach stems from the tradition of critical theory, and therefore in this thesis I define hygiene as form of ideology and employ ideology critique to criticise it. I argue that hygiene is a form of abjection meaning that it is a tool to create boundaries between members of a certain group and others. Additionally, hygiene functions as a positive technology of power, since its practice is connected to striving towards the ideal of normalcy and it is enforced by individuals repeating hygienic practices. Hygiene creates hierarchies between different groups of people, because it categorizes some groups as cleaner or healthier than others. These categories have moral and political dimensions and therefore hygiene can create oppressive structures. To define hygiene as a form of ideology, I explore the discussion concerning the different definitions of ideology. Within my framework of critical theory, ideology is always something pejorative. I divide the main challenges that one faces when defining ideology into two: the normative and the epistemic challenges. The normative challenge asks why we should be concerned with ideology from a normative point of view: How is it harmful for us? The epistemic challenge is concerned with the falsity of ideology and the possibility of gaining knowledge, if ideology is something that can cloud our epistemic judgement. I argue that a solution to these challenges can be found in the definition of ideology formulated by Theodor W. Adorno. This definition claims that ideology is a form of identity thinking: A system where we falsely think that we are perceiving objects as they are. This is never the case, since our way of thinking is conceptual and therefore we always see things through concepts. Ideology as identity thinking creates concepts affected by our current economic structure. We falsely assume that they are accurately describing the world. This limits our view of what is and what could be. The solution to this is negative dialectics, a system of critique which contrasts the potential of concepts with how they are in the world. Through the negation of our conditions and their ideal concepts, we can see objects as constellations: as things constructed from pieces of history, societal and economic structures etc. From this perspective we can critique our current conditions. The main conclusion of the thesis is that hygiene can be used as a tool of oppression because it is a form of ideology. Ideology as identity thinking describes hygiene successfully, because hygiene functions through identifying particulars under its concepts. This can be oppressive since some of its concepts, like unhealthy, dirty and so on, are derogatory and therefore create hierarchies between groups of people. Because hygiene is a form of ideology, i.e. a form of identity thinking, negative dialectics should be used to critique and change its oppressive forms.
  • Omwami, Päiviö Maurice (2022)
    Racism continues to be both a widely discussed topic and continuing problem within many of our societies. Yet, most of the mainstream discourse on race lacks any reference to the actual concept of race itself. This has led to a situation in which racism is understood as systematic discrimination but race itself is generally treated as a neutral and unproblematized identity category instead of a political system of oppression. In this master’s thesis I will examine the ontological relationship between the concept of race and power. The main goal is twofold. Firstly, I will show that the relationship between race and power is an inherent one. Secondly, I will show that it is not only possible but necessary to take Whiteness as a vantage point as we examine this relationship. For while we are generally accustomed to approach the topic of racism and racial injustice through the experiences of people of color, Whiteness continues to remain in the margins of our political, social, and theoretical conversations. This, I claim, results from the normalization of Whiteness that has rendered White people unable to see how race functions and affects their daily lives. I will begin by briefly examining how the ideas of race and Whiteness were historically constructed and implemented as oppressive systems. This will help us establish that race was never discovered but constructed to serve a specific purpose. From here I move onto examine the relationship between race and power through the frameworks of class and state power. First, I look at Charles Mills’ argument for why racial power relations are distinct from and transcend those of class. After this I examine how Michel Foucault conceptualizes race as a necessary technology of power to the modern state. Then I move onto examine George Yancy’s method that not only forces Whites to see the workings of race but allows us to comprehend that there is no sense in making a distinction between “good” and “bad” White people. Finally, I present my own method of asking the ethically laden question: “Is there anything good about Whiteness?” I argue that any meaningful discussions on racism must theoretically examine the historical construction of race and the purposes that it has been used. For this reveals the ontological relationship between race and power as an inherent one. In addition, it is also crucial to comprehend that race is first and foremost a lived experience that affects the daily lives of countless people before any of our conceptual analysis. Thus, examining both the theoretical and the empirical level of race is a necessity for us to have any change to move beyond race. And I suggest that we start by asking “Is there anything good about Whiteness?” For an adequate answer to this question requires an understanding of what it is to be White. Which then necessitates a thorough theoretical understanding of the construction, history and workings of race.
  • Salonen, Ansa Onerva (2022)
    Tarkastelen tutkielmassa Jane Bennettin etiikan ajattelua, jossa ekologiset teemat kytkeytyvät näkemykseen etiikasta eettisen sensibiliteetin kultivoimisena. Käsittelyäni johdattava kysymys on seuraava: Miksi sensibiliteetin kultivoiminen on Bennettin mukaan eettisen elämän edellytys? Osoitan tutkielmassani, että vastaus kysymykseen peilaa hänen käsityksiään subjektista, normatiivisen etiikan sisällöstä sekä etiikan perustasta myöhäismodernin maailmankuvan puitteissa. Bennettin lisäksi tarkasteluni sivuaa Kantin, Schillerin, Foucault’n, Lucretiuksen, Deleuzen ja Guattarin, Stephen K. Whiten sekä William E. Connollyn tekstejä. Sensibiliteetti-termin merkitys kytkeytyy etiikan kontekstissa tiettyihin subjektin ominaisuuksiin, kuten kehollisuuteen, aistimellisuuteen ja havaitsemiskykyyn. Sensibiliteetin nostaminen etiikan ajattelun keskiöön liittyykin Bennettille ensiksi tarpeeseen kiinnittää huomiota niihin edellytyksiin ja rajoituksiin, joita kehollisuutemme asettaa moraalisten periaatteiden noudattamiselle, jolloin etiikan keskeiseksi elementiksi nousee subjektin itseensä kohdistama työstäminen. Toiseksi sen keskeinen rooli liittyy Bennettin ekologista eetosta määrittelevään instrumentalismin kritiikkiin, yhteiselon eettisistä vaatimuksista nousevaan anteliaisuuden eetokseen sekä ontologian merkitykseen näiden taustalla. Bennett asemoi omaa ajatteluaan suhteessa näkemykseen, jonka mukaan moderni maailmankuva on merkinnyt maailmaan sisältyvän tarkoituksellisuuden ja itseisarvon ajatuksen hylkäämistä moraalisen järjestyksen perustana. Tämä muodostaa lähtökohdan hänen ontologiselle projektilleen, jossa uudelleentulkinta materialismista muodostaa affektiivis-kognitiivisen taustan normatiiviselle orientaatiolle. Sensibiliteetti saa tältä osin merkityksensä myös ontologian ja etiikan välisen suhteen muodostavana linkkinä, kun ensiksi mainitun tarpeellisuus jälkimmäisen taustalla tunnustetaan, mutta samalla nähdään ongelmallisena palauttaa etiikka tai politiikka vahvoihin ontologisiin sitoumuksiin. Näiden kahden näkökulman leikkauspisteestä katsottuna Bennettin etiikka näyttäytyy ekologisen sensibiliteetin teoretisoinnin projektina, jossa ekologisuus ei viittaa ainoastaan normatiiviseen periaatteeseen tai käytännön toimiin, vaan myös subjektin itsekäsitykseen ja tapaan suhtautua ympäröivään todellisuuteen. Bennettin materialistisen ontologian myötä avautuu vähemmän hierarkkinen näkemys ihmisen ja muiden olioiden välisistä eroista sekä kaiken olevan materiaalista kytkeytyneisyyttä korostava ekologinen orientaatio ja sensibiliteetti.
  • Koski, Taru (2022)
    Soran Reader (1963-2012) oli moraalifilosofiaan perehtynyt filosofi. Tutkielmassa esitellään Readerin tarpeiden normatiiviseen perustavanlaatuisuuteen perustuva tarve-eettinen teoria ohitettuna feministisen etiikan teoriana. Readerin tarve-etiikka asettaa kohdellun näkökulman moraalisen ongelmanratkaisun keskiöön. Tarpeen ja kohdellun näkökulman korostamisesta huolimatta Readerin tarve-etiikka ei ole uhriutuvaa tai poliittisesti passivoivaa, paternalistista moraalifilosofiaa, eikä myöskään hoivaa tai hyvinvointia ylikorostavaa filosofiaa. Tarvitseminen on tila, joka ontologisesti määrittää kaikkea olevaa. Tarve viittaa yksinkertaisesti siihen tosiasiaan, että maailma on yhteenkietoutuneiden relaatioiden dynaaminen verkosto – kaikki täällä tarvitsevat toisiaan. Tässä tutkielmassa esitetään Readerin tarve-eettisen teorian peruskäsitteet: tarve, kohdeltu ja uutena selventävänä käsitteenä teoriaan esitetty avuntarve. Lisäksi tutkielmassa esitetään tarve-etiikan perusprinsiipit ja puolustetaan Readerin ei-ihmiskeskeistä näkemystä tarpeen perustavanlaatuisuudesta. Esitän, millaisiin perusteisiin Readerin näkemys tarpeesta normatiivisesti perustavanlaatuisena käsitteenä nojaa, sekä mitä seurauksia tällä normatiivisella perustalla on Readerin näkemykselle etiikasta käytännöllisenä toimintana eli praktiikkana. Lisäksi tutkielmassa vertaillaan Readerin tarve-eettistä teoriaa feministisenä tarveteoriana feministisiin hoivaetiikoihin, joissa tarpeeseen vastaaminen on myös keskiössä. Tutkielmassa esitetään, että Readerin tarve-etiikkaa ei voida pitää ominaispiirteiltään hoivaeettisenä teoriana. Tutkielman päälähde on Soran Readerin pääteos “Needs and Moral Necessity” vuodelta 2007. Tutkielmassa tulkitaan myös muuta Readerin tuotantoa suhteessa tarve-etiikkaan. Muina merkittävinä lähteinä tutkielmassa käytetään keskeisiä tarve-teorioita, sekä keskeisiä hoivaeettisiä teorioita. Tutkielmassa avuntarpeen käsite esitetään Readerin tarve-etiikkaa selkeyttävänä käsitteellisenä lisäyksenä. Erona välttämättömään tarpeeseen avuntarpeen käsite alleviivaa moraalitoimijan ja välttämättömän tarpeen välistä vuorovaikutussuhteita avuntarpeita ja vastuuta konstituoivana seikkana: Ilman moraalisesti vastuuttavaa vuorovaikutussuhdetta ei ole myöskään avuntarpeita. Siinä missä välttämätön tarve ja kohdeltu ovat ontologisia käsitteitä ja voivat ilmetä myös sellaisissa vuorovaikutussuhteissa, joissa ei ole mukana yhtäkään moraalitoimijaa, avuntarve on olemuksellisesti moraalipraktinen käsite, joka pitää sisällään erityisen moraalisen tietotaidon näkökulman. Avuntarve määräytyy moraalitoimijan moraalipraktisen tietotaidon ja tarvitsijan vuorovaikutuksessa ja luo vuorovaikutussuhteesta moraalisesti kiitettävä-moitittava -skaaloilla arvioitavissa olevan asiantilan. Tutkielmassa esitetään, että tarpeen normatiivinen perustavanlaatuisuus perustuu ensisijaisesti siihen, että nimenomaan tarve antaa moraalitoimijalle mahdollisuuden erotella toisistaan normatiivisesti vastuuttavat avuntarpeet normatiivisesti neutraaleista asiantiloista. Tarve on siis tarve-etiikan näkökulmasta käsite ja asiantila, joka perustavalla tavalla rajaa moraalin alan. Tarve-eettisesti moraalin ala rajoittuu avuntarpeiden tunnistamisen ja avuntarpeisiin vastaamisen käytännöllisiin toimintoihin. Hyvän elämän kysymykset eivät ole tarve-eettisesti normatiivisesti merkittäviä. Lisäksi tutkielmassa esitetään, että Readerin tarve-etiikkaa ei voi tulkita ominaispiirteiltään hoivaeettiseksi teoriaksi, mutta teoria on mahdollista tulkita feministiseksi teoriaksi huolimatta siitä, että sukupuolenkysymykset eivät ole tarve-etiikassa merkityksellisiä.
  • Leinonen, Iines (2022)
    Tämän tutkielman aiheena on John Deweyn kasvatusfilosofian tulkinta ympäristökasvatuksen näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan aluksi sitä, miltä osin modernin ympäristökasvatuksen teemat esiintyvät Deweyn kasvatusfilosofiassa. Tämän jälkeen toteutetaan Deweyn kasvatusfilosofian ekologinen rekonstruktio analysoimalla erityisesti siihen sisältyvää taidenäkökulmaa. Lopuksi käsitellään Deweyn kasvatusfilosofian ekologisiin tulkintoihin kohdistettuja kritiikkejä ja vastataan näihin tämän rekonstruktion pohjalta. Tutkielma perustuu Deweyn argumenttien filosofiseen analyysiin sekä hänen kasvatusfilosofiansa ekologisia kytköksiä käsittelevän tutkimuskirjallisuuden tarkasteluun. Tutkielmassa osoitetaan ensinnäkin, miltä osin Dewey käsittelee modernin ympäristökasvatuksen teemoja kasvatusfilosofisessa pääteoksessaan Democracy and Education. Ne näkyvät teoksessa kahdella tapaa. Yhtäältä Dewey esittää ihmisen ja luonnon välisten molemminpuolisten vuorovaikutussuhteiden olevan kasvatuksen tärkein yleinen asiasisältö. Toisaalta Dewey ajattelee kasvatuksen tapahtuvan ensisijaisesti oppijoiden ja heidän kasvatusympäristönsä välisessä vuorovaikutuksessa, jossa heidän biofyysinen ja sosiokulttuurinen ympäristönsä toimii kasvattavassa roolissa. Näiden käsitysten perusta löytyy Deweyn transaktionaalisesta naturalismista, jonka mukaan ihminen on osa luontoa ja kulttuurilliset ilmiöt ovat luonnon emergenttejä ominaisuuksia. Toiseksi tutkielmassa argumentoidaan, että Deweyn kasvatusfilosofian ekologinen rekonstruktio voidaan toteuttaa analysoimalla siihen sisältyvää taiteenfilosofista näkökulmaa. Rekonstruktion toisena päälähteenä onkin Deweyn taiteenfilosofinen pääteos Art as Experience. Deweyn mukaan taiteen ensisijainen kasvatuksellinen tarkoitus on arkisten kokemusten merkityksellisyyden ja arvostuksen voimistaminen. Hänen mukaansa taide on kehittynyt ihmisten pyrkimyksistä tavoitella esteettisiä kokemuksia, joille on ominaista erikoislaatuinen eheys, merkityksellisyys ja kokemus itsen ja ympäristön välisestä yhtenäisyydestä ja harmoniasta. Taiteellisessa ilmaisussa ihminen kehittää itsessään viriäviä yllykkeitä, emootioita ja ideoita ympäristön materiaalien työstämisen kautta. Taideteos on ilmaus ihmisen ja tämän ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta parhaimmillaan ja syvimmillään. Se on myös ilmaus kulttuurillisten merkitysten ja arvojen emergoitumisesta ihmisen ja maailman välisessä vuorovaikutuksessa. Kolmanneksi tutkielmassa vastataan Deweyn kasvatusfilosofian ekologisia tulkintoja vastaan esitettyihin kritiikkeihin. Nämä kritiikit kytkeytyvät ympäristökasvatuksen filosofiassa keskeisiin keskusteluihin luonnon olemassaolon tavasta ja ihmisen tiedollisesta suhteesta luontoon sekä kysymykseen ihmisen ja luonnon arvon suhteesta ja luonnon itseisarvosta. Kritiikit voidaan kiteyttää kysymykseen, onko Deweyn filosofia antroposentristista. Tähän näyttäisi viittaavan Deweyn instrumentalismi, tietoteoreettinen näkemys, jonka mukaan tiedon kohteet muovautuvat tutkimisen prosessissa. Instrumentalismissa tietoa ei voida saada ”olioista sinänsä”, vaan tutkittavien olioiden ja tutkivien ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Osassa tutkimuskirjallisuutta kritisoidaan Deweyn kasvatusfilosofiaa liiallisesta yhteiskunnallisesta ja tieteellisestä painotuksesta sekä biofyysisen luonnon merkityksen ja arvon häivyttämisestä. Tutkielmassa näihin kritiikkeihin vastataan analysoimalla edellä mainituissa tulkinnoissa sivuutettua yhteyttä Deweyn kasvatusfilosofian ja taiteenfilosofian välillä. Sen kautta voidaan osoittaa, että luonnolla on itseisarvoinen asema Deweyn koko filosofian viitekehyksessä. Luonto ei ole vain välineellinen suhteessa inhimillisiin arvoihin, koska luonto itsessään on se perusta, jolta nämä arvot nousevat ja jonka kanssa vuorovaikutuksessa ne muotoutuvat.
  • Pitkänen, Aarni (2022)
    Herbert Marcuse’s work One-Dimensional Man (1964) provides an important and exemplary account of the reasons why even today our advanced industrial capitalist society, beneath its surface of great achievements, is in fact exceptionally repressive and destructive. Marcuse’s description shows us how the tranquilising abundances and comforts provided by this society, work and how despite them, or rather as a result of them, society is as repressive and destructive as ever. This society is dominated by the so-called technological rationality, which refers to a mode of thought and behaviour; as advanced, efficient technology progresses and spreads everywhere in society, it creates a corresponding demand for individuals to achieve a similar, unattainable level of efficiency. Individuals must force themselves to adjust to this absurd, efficient domination. Thus the acceptance of this demand means that this constant progress then leads to repression and destruction. The current, worsening climate crisis has given Marcuse’s analysis a renewed relevance as the spread of this technological capitalism does not take place only at the expense of humans but also on that of nature. Then again Marcuse importantly acknowledged that things could be turned around. Marcuse calls for the Great Refusal, a collective negation of the current repressive and destructive social order. As part of this resistance, the highly advanced technology could importantly be vested for the amelioration of existence and true human needs instead. The fact is however that Marcuse remains too much under the influence of Hegel’s philosophical system in the sense that if the former does not perceive dialectical movement is society, he is quick to conclude that the repressive and destructive one-dimensional society is perhaps more stagnant than it really is. Therefore we can incorporate to such an analysis of modern society the genealogical critique founded by Friedrich Nietzsche and centrally developed by Michel Foucault. Genealogy underlines and evinces the constant contingency and haphazardness of sociohistorical formations and thus continuous malleability. Through Nietzsche and Foucault we come to see that the one-dimensional society and its values are never final but part of an aimless sociohistorical development. Society is always open for change.
  • Lindsberg, Peter (2022)
    Keskustelu yksityisyydestä nousee pintaan eritoten silloin, kun jonkun yksityisyyttä on loukattu. Uudet teknologiat mahdollistavat halvan ja tehokkaan tiedonkeruun ihmisistä. Elinympäristöömme ja käyttämiimme teknologioihin liittyykin enenevissä määrin mahdollisuus, että joku ulkopuolinen tarkkailee meitä. Tiedonkeruu on kuitenkin yhä useammin automatisoitu niin, että järjestelmä kerää tietoa itsestään riippumatta järjestelmän käyttäjän havainnoinnista. Tutkielmassa kysytään, kaventaako tällaisella automatisoidulla valvonnalla kerätty tieto ihmisten yksityisyyttä. Yksityisyydellä on monipuolinen merkitys inhimilliselle elämälle. Sosiologi Erving Goffmanin sosiaalisia rooleja koskevan teorian pohjalta voidaan sanoa, että ihmiset välttämättä tarvitsevat yksityisyyttä elämässään. Tämä johtuu siitä, että sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja tarkkailun alaisena ihminen joutuu jatkuvasti muokkaamaan käytöstään suhteessa muihin. Yksityisyys tarjoaa ihmiselle levähdyspaikan kuluttavasta vuorovaikutuksesta. Yksityisyydellä nähdään olevan arvoa, minkä vuoksi filosofisessa keskustelussa on muodostunut käsitys oikeudesta yksityisyyteen. Filosofi Judith Thomson kuitenkin esittää, että tällaista itsenäistä oikeutta ei ole olemassa, sillä yksityisyys palautuu muihin ensisijaisiin oikeuksiin. Siksi puhe yksityisyydestä on turhaa. Thomsonin reduktionistisen argumentin analyysi kuitenkin osoittaa, että oikeutta yksityisyyteen ei voi kokonaan palauttaa muihin oikeuksiin. On esimerkiksi epäselvää, miten jonkun intiimejä kirjeitä julkaisemalla tapahtunut yksityisyyden loukkaus voidaan paremmin ilmaista muiden oikeuksien nojalla. Näin ollen yksityisyyden käsitteellä on tärkeä rooli esimerkiksi automatisoitua valvontaa koskevassa keskustelussa. Kirjallisuudessa nousee esiin kaksi vaikutusvaltaista tapaa käsittää yksityisyys. Hallintaan perustuvan käsityksen mukaan henkilön yksityisyys kaventuu, kun henkilö menettää hallinnan tiedoistaan. Tämä tarkoittaa sitä, että henkilön yksityisyys kaventuu esimerkiksi silloin, kun joku ottaa haltuunsa tämän päiväkirjan. Pääsyyn perustuvan käsityksen mukaan henkilön yksityisyys kaventuu, kun joku muu pääsee käsiksi häntä koskeviin tietoihin. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että henkilön yksityisyys kaventuu vasta silloin, kun joku lukee hänen päiväkirjaansa. Käsitysten välinen vertailu osoittaa, että pääsyyn perustuva käsitys yksityisyydesta onnistuu paremmin tavoittamaan yksityisyyttä koskevat huolemme. Automatisoidulla valvonnalla kerätään ihmisistä valtavasti tietoa. Kevin Macnishin argumentaation mukaan yksityisyys kuitenkin kaventuu vain niissä tapauksissa, joissa joku ihminen tarkastelee näitä tietoja. Tutkielman tulos on, että automatisoitu valvonta ei kavenna yksityisyyttä siinä määrin kuin usein pelätään. Meistä kerätyt tiedot aiheuttavat kuitenkin toisenlaisen, tietojen hallintaan liittyvän haitan. Kun ihmiset menettävät hallinnan tiedoista, he joutuvat ihmiset elämään sen uskomuksen varassa, että he saattavat olla milloin tahansa tarkkailun kohteena. Tästä syystä automatisoidulla valvonnalla on ihmisen elämän kannalta haitallinen vaikutus. Se pienentää elämän piiriä, jossa ihmisen on mahdollista levähtää vuorovaikutuksesta todellisen tai kuvitellun tarkkailijan kanssa.